SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Dec 14, 2009 19:55:53 GMT 3
Kutsuttiinko juuri sitä tyhmän rohkeudeksi, kun sattui tunkemaan nokkansa kaupunkiin, jossa oma herraslajinsa selusta ei ollut sitäkään vähää turvattu kuin muualla. Ah, Arétha - pääkaupunki, joka houkutteli demonia ja tämän isäntää luokseen kuin hunaja kärpäsiä. Nämä pienet muurahaiset, tallattavat ja niitattavat ötökät, jotka myös ihmisiksi tunnettiin, olivat pesiytyneet ympäriinsä maille ja mannuille, jotka kuuluivat demoneille, krah! Nuoren sarvipään isännältä ja eräänlaiselta isähahmolta vaadittiin kaikki tuon kärsivällisyys, kun itse lättäkorva oli kirpoamassa koko ajan jonkun ihmiseläjän kimppuun ja vaarantamassa heidät kummatkin. Mustakaapu peitti lähes loistavasti alleen sen raivoa täynnä puhkuvan silmäparin, joka kerran jos toisenkin tarrasi otollisesta riitakumppanista kiinni. Tuo, tuo ja tuo - miksei jopa tuokin tuntematon henkilö - olisi ansainnut murtuneen nenän tai mustan silmän, mutta ei - herra Liam pysyi kovana kasvattinsa suhteen.
Kuitenkaan jääräpäistä oppipoikaa ei estänyt enää illan tullen mikään, koska heidät majoittaneesta majatalosta pääsi oivasti livahtamaan omille teilleen - Liam olisi niin kauan tyytyväinen, kun viina virtasi pöytään, eikä tuo tulisi siis kaipailemaan oranssisilmäistä hetkeen…
Heheh, ja se olikin mainiota - kerrassaan. Hän oli tässä käpeksiessä pistänyt merkille pienen putiikin, jonka näyteikkunassa näkyi laadukkaalla kädentyöllä väkkerettyjä kuteita - ainakin Pumpkinin arviointikyvyllä ne olivat laadukkaita, eihän hän mitään ompelemisesta tiennyt, koska se oli akkojen hommaa. Mutta tummapuisen tiskin luona olisi varmasti jotain vielä mielenkiintoisempaa, jonka pääten nuorukainen päätti piipahtaa perin somassa liikkeessä. Heti oven avattuaan silmiinsä pistivät kermavalkeat seinät ja violetin vivahteikkaat yksityiskohdat, jotka yhdessä loivat päässään yhtälön; vaateputiikin omisti joku mummo. Sääliksi kävi ikäihmistä, kun sai vastaansa näinkin viekkaan pojun kuin hän oli omiaan, kähähäh!
Hmm, toisin itse eukkoa ei näkynyt mailla, eikä halmeilla - ettei vain mampseli olisi jo nukkumassa pidennettyjä päivätirsoja tai kuukahtanut peräti tiskin takana olevan oven toiselle syrjälle ? Njääh, se ei ollut hänen huolensa! Olkoot vaikka kauppaostoksilla, kun noin tyhmänä jätti oven auki, vaikka pääkaupungissa saattoi liikkua vaikka millaisia pikkunilkkejä tahansa. Omaa täydellistä ajankohtaansa myhäillen hipsi Pumpkin tiskin ääreen, tarkemmin ompeluvälineiden pariin. Nuo napit. Sellaisen hän tähän hätään tarvitsisi, koska takistaan puuttui parhaillaan yksi, joka oli repeytynyt matkanteossa irti. Tietenkin vaateparren pitäisi olla yhtä täydellinen kuin kantajansa itsekin, joten näin häiritsevä ammottava yksityiskohta oli korjattava rahaa säästellen - kuka muka luulisi, että sarvipää pulittaisi kohtuuttoman hinnan napin vuoksi ? Pöh ja pah!
Jaahas, jaahas - minkälainen koristenappula sitten kelpaisi hänelle ? Ei ainakaan tämä - nappi lensi lattialle, eikä tämä - toinenkin nappi viskaantui samaan sysssyyn jalkoihin. Eihän näissä tahtonut löytyä sellaista pumpkinmaista vivahdetta olevaa yksilöä!
// Sovittu peli kyseessä, sir Kaita tänne oottelon~.
|
|
|
|
Post by sir Kai on Dec 14, 2009 20:37:30 GMT 3
//Syytän sinua siitä, etten ole saanut vastattua muille vielä xD Varastit keskittymiskykyni, senkin...//
Rottinkituoli narahteli hiljaa kookkaan miehen liikahdusten alla, kun tuo vaihtoi ristittyjen jalkojensa osia. Neula sujahteli joutuisaan kankaan läpi, tarkasti ja hallitusti. Suurin osa kotivaimoista olisi kuollut kateudesta vihreinä katsellessaan räätälin taidokasta työskentelyä mustan sametin parissa. Tällä kertaa sovitusnuken yllä roikkui hillitty, tappavan hyvännäköinen takki. Jälleen kerran joku ylimystön sievistelijöistä oli kaivannut itselleen vaatetta, jolla hurmata juhlakansa jonkun seurapiiritädin kissanristiäisissä. Luomus alkoi olla loppusuoralla, ja hyvä niin, sillä asiakas tulisi hakemaan sen ylihuomenna. Enää vain viimeiset napit kiinni, ja huomenna Valeth voisi viettää rennon päivän sen tummanpunaisen leningin parissa...
Yhtäkkiä harmaaihoinen demoni jähmettyi uutta nappia pieneltä pöydältä tapailevan käden löytäessä vain tasaista pintaa. Voi nyt saamarin saamari, oliko hän laskenut ne sittenkin väärin? Raskaasti huokaisten mies nousi ylös, suoristaen alitajuisesti metsänvihreän paitansa helmoja ennen kuin asteli työhuoneesta puodin puolelle johtavalle ovelle. Käden laskeutuessa ovennupille niskassa tuntui viileä kosketus, kuin viima olisi karannut ikkunoista sisään. Helmenvalkeat silmät kapenivat epäilevästi, ja mies pysähtyi tuijottamaan ovea, höristellen korviaan. Kyllä, hän kuuli pienen kilahduksen. Ja toisenkin, sekä paljon rapistelua, kuin joku penkoisi nappipurkkia. Joku paskiainen aikoi näpistää hänen puodistaan! Se likainen ihmisenpenikka saisi niin julmetun korvatillikan, ettei uskaltaisi enää ikinä tulla lähellekään hänen puotiaan.
Ajatuksia hyvin heijastava raivokas ilme kasvoillaan ja häntä äkäisesti viuhtoen Fayle pamautti oven auki, rynnäten puodin puolelle sen verta pelottavan näköisenä sarvineen, että olisi ihmisnapero siitä kyllä säikähtänyt ja pahasti. Mutta hupsistakeikkaa, varas ei ollutkaan ihmislapsi, vaan häiritsevän samankaltainen sarvekas, hännäkäs ja omituisen sävyisen ihon omistava demoni. Sehän ei saanut valkotukkaa yhtään armeliaammalle päälle, vaan miehen ilme synkentyi entisestään nulikan ja lattialle parskoteltujen nappien edessä.
”Saamarin pikkupentele, äitiäsi panneella siallakin oli enemmän häpyä!” matala, painajaismainen ääni ärähti vihaisesti samalla, kun voimakas käsi kurottautui nostamaan tuon tummatukan niskavilloista ilmaan. Poju oli kai jo aivan täysi-ikäinen, mutta se ei estänyt Valethia käsittelemästä tätä kuin pentua. Pennuthan vain sortuivat tuollaiseen näpistelyyn, kypsät aikuiset olisivat kolkanneet hänet ja vieneet nappien sijasta kassan.
”Sitä oltiin niin kovin viksua poikaa lähtiessä varastamaan räätäliltä nappeja, vai? Eihän muutaman puuttumista edes huomattaisi?”
Kyselevä ääni oli halveksivan nuotin rumentama, ja vahva mies ravisti tuota hintelää nuorukaista vähemmän hellävaraisesti. Hän inhosi näpistelijöitä yli kaiken. Varsinkin silloin, kun ne yrittivät viedä jotain hänen puodistaan.
”Mutta minäpä olen laskenut nuo. Sovitaanko, että en napsauta niskojasi nurin jos keräilet jok'ikisen napin lattialta, pyydät anteeksi ja ostat haluamasi, nulikka?”
Vielä Valeth ei kuitenkaan päästänyt tuota tuntematonta demoninäpärää koskettamaan jaloillaan lattiaan. Ehei, hän odottaisi nöyrää suostumista ja kaunista anteeksipyyntöä sitä ennen.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Dec 14, 2009 22:05:29 GMT 3
Pumpkin oli juuri tuudittautunut siihen fiktiiviseen kuvaan, että hän teki vuosisadan nappinäpistystä, kun mylvähtävä miehen ääni tärähti värisyttämään tärykalvojaan. Nippanappa tämä ehätti nostaa katseensa napeista toiseen demoniin, jonka koura nappasi tuntuvan otteen niskavilloistaan - samalla myös musta huppu valahti alas. He-hei! Mistä lähtien vaateputiikkien mummoilla oli ollut vartijana tuollainen väkivahva mörkö ?!
“Enkä!”
Mutta se oli turha luulla, että hän taipuisi vääntämättä noukkimaan nappeja lattialta ja vielä kaiken kukkuraksi pyytämään anteeksi! Omia niskojaan vahingoittaen oppipoika rimpuili ja remusi jalat irti maasta - sääli, ettei pari sihdattua potkua osunut vastapuolen sääreen, koska silloin tuo kurkkua kuristava ote olisi varmasti hellittänyt. Hmm, tosin kuka sanoi, että irtipääsemiseen kaivattiin potkuja ? Kaavun alta luikersi esiin pitkä häntä, tupsupäinen sellainen, joka sivalsi ruoskaa imitoiden lajikumppanin näppejä. Jokos irrotat!
“Minuun sinä et koske!”
Kun kengänpojat jälleen koskettivat puulattiaa, niin sinkosi Pumpkin itsensä etäämmälle miehestä ja nosti nyrkkinsä pystyyn. Tule vain, anna tulla!
Joku vähänkin fiksumpi juippi olisi ottanut ritolat tässä vaiheessa, mutta sarvipää ei - hän halusi nappinsa ilmaiseksi, eikä nähnyt itseään vanhempaa ja väkevämpää miestä esteenä sen suhteen. Monet monituiset kerrat nuorempi olikin tämän surullisen surkean arviointikykynsä vuoksi saanut kunnon turparallan, mutta…
“Säälittävää, palveletko sinä jotakuta ihmiseukkoa täällä ?”
Jep, eikä Pumpkin ollut vieläkään päässyt siitä ylitse, että harmaahipiäinen miekkonen oli kuin olikin putiikin omistaja - hän oikeastaan uskotteli itselleen kuulleensa väärin sen räätäliosan, sillä eihän kukaan munaa omistava äijä näpertäisi vaatteiden parissa päivät pitkät. Eihän se ollut miehen työtä!
Päätään pyöritellen demoni jatkoi:
“Siispä voit kerätä napit aivan hyvin itse, jos kerta olet laskenutkin ne niin antaumuksella.”
Ai kuinka Pumpkin tunsikaan olevansa niskan päällä, mutta kukapa rääväsuu ei niin kuvittelisi, koska välimatkaa heillä oli sentään käden ulottamattomiin.
Pahus, kun hilpari oli jäänyt nököttämään majatalolle, koska se olisi varmasti nostanut enemmän tämän nuoren riitapukarin vakuuttavuutta. Sen puutteessa hän kumminkin aikoi kostaa kipeän retuuttamisensa hyökkäämällä toista kohti nyrkki ojossa. Hampaitaan irvistäen, rystystensä olisi pitänyt osua kiperästi vastapuolta poskeen, mutta oli aivan toinen tarina, kuinka se sitten onnistui…
// Olen ma kyllä pahis siis, kun keskittymiskykys anastan~.
|
|
|
|
Post by sir Kai on Dec 14, 2009 22:21:15 GMT 3
Jopas se tenava alkoikin rimpuilla ja riehua kuin viimeistä päivää jouduttuaan ison pahan sedän otteeseen. Valkotukka vain tuhahti ylimielisesti, ravistaen pentua uudestaan osoittaen tämän rähinät selvästi merkityksettömiksi.
”Eikös minulla ole jo melko tukeva ote? Voisin toki roikuttaa sinua korvistasikin, jos niin haluat.” hän lausahti purevan jäiseen sävyyn, mutta päästi lopulta irti. Ei viuhtovan hännän takia, sehän oli vain söpö, vaan siksi, koska ei kokenut tuon nilkin ansaitsevan enää yhtään enempää huomiota häneltä. Mokoma tosin alkoi heristellä nyrkkejään kuin mikäkin tappelupukari, vaikka pikainen silmäys läpi hintelän kehon kertoi, ettei pojusta olisi ikinä häntä vastaan.
Fayle oli jo käskeä nulikkaa painumaan tiehensä ja pysymään poissa hänen näköpiiristään, kun tuo läimäisi mitä pöyristyttävimmän väitöksen hänen kasvoilleen. Hän, palvelemassa jotakuta? Ihmisnaista vielä? Hitaasti valkotukan mieleen syttyi ymmärrys siitä suuresta väärinkäsityksestä, joka tuon röyhkimyksen mielessä vallitsi, ja tyrmistynyt ilme vain syveni siitä. Hän vain tuijotti pojua kuin uuden kengän pohjaan tarttunutta sontaa, eikä edes vaivautunut väistämään poskeen humahtavaa iskua. Ilmekään ei värähtänyt, pää liikahtanut, kun tuo isku osui rystysille varmaankin harmillisen kovantuntuiseen naamaan. Ei Valeth vielä noin pienestä mojautuksesta hätkähtäisi, ei todellakaan.
”Mitä sinä oikein höperehdit? Pikkupiruhan on aivan sekaisin.” hän tokaisi sitten alentavaan sävyyn, askeltaen tiskin takana olevalle seinämälle. Siitä hän nappasi kauniisti kehystetyn ja lasin taakse suojaan laitetun lupalappunsa, jonka mies sitten tönäisi demoninuorukaisen naaman eteen.
”Toisin kuin kaltaisesi Manalaan jähmettyneet surkimukset, minä pystyn asumaan täällä itsenäisesti, piileskelemättä – enkä edes nöyristellyt ketään tämän oikeuden saadakseni.”, Fayle tavasi kuin umpimieliselle lapselle, laskien sitten taulun huolellisesti tiskille.
”Sinunlaisesi tumpelo, joka ei osaa edes nappeja katsella sotkematta paikkoja, ei varmasti voisi edes kuvitella pystyvänsä ansaitsemaan yhtä paljon kuin minä. Turhamaiset ihmiset maksavat maltaita hepenistään – ja sinulta pitäisi liietä enemmän kunnioitusta vahvempiasi kohtaan.”
Viimeinen huomautus tuli äkillisesti, ja samalla Valeth sinkautti jalkansa komeana kiertopotkuna kohti pienemmän sarvipään kylkeä. Ei hän tuollaisen rääpäleen kanssa alkaisi tosissaan tapella, mutta antaisi kyllä noin innokkaasti kerjäävälle kunnon oppitunnin aiheena palautus todellisuuteen.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Dec 14, 2009 23:44:18 GMT 3
Voisi varmaan sanoa, että Pumpkinin omiin sormiin sattui enemmän kuin täräyksen saaneeseen kihoon - vai ? Häränhäntäisen nulikan haavemaailmassa toinen sarvipää olisi nyt pötköllään lattiatasossa, eikä vain tokaisisi tyrmistyttäviä sanoja, joiden ansiosta kiemurteleva häntä lähti pätkivästi nykimään. Koko muukin kehonsa tuntui kramppaavan, kun nyrkkiin puristuneet sormet aukenivat täristen ja katse kävi epäuskoisena jomottavissa rystysissään. Hei, kamut - tehän petitte minut!
“Hmph, tuo on petturin puhetta!”
Uhoa silti riitti hämmennyksen läpikin, vaikkei hän ollutkaan kykeneväinen lukemaan musteella raapustettua lupakirjaa - eihän demoni ensinnäkään osannut lukea, saatikka kirjoittaa omin voimin. Tämä puute tekikin nuorukaisesta helposti huijattavan paperitöihin liittyen, mutta harvemmin palkkamiekka jotain lappusia tarvitsi rustata. Kaiketi.
“Tumpelo vai ?! Minä näytän sinulle tumpelot senkin ihmisten lelli--…”
Pumpkin olikin miltein pääsemässä uudestaan riidanhaastamisen makuun, kun tärähtävä kipu iski kylkeensä. Lauseen keskelle muodostui tarkempia korvia kiusaava rääkäisy, jota itseään seurasi liikkeen mukana maahan tömähtänyt nulikka.
Kämmenensä painautuivat kyljen päälle, kun hän sadatteli ja saivarteli räätäliä alimpaan helvettiin - ihan kotikunnille saakka. Penteleen pentele! Sitä iloahan tämä raakkuva korpinpoikanen ei voinut antaa toiselle, että hän myöntäisi moisen oikeasti tehneen kipeää. Niinpä arpinaama kipusi pihisten istumaan.
“Lu-luulitko, että saat minut vaikenemaan tuolla ?! Minä en ole mikään heikko ihminen, joiden kamu sinä näytät olevan! Nyt ymmärrän tämän tyrmistyttävän tyttömäisen maunkin - ei - enemminkin mummomaisen! Luulin tätä liikettä pitävän olevan joku ikäihminen, mutta ei…”
Vedäppä välissä henkeä, Pumpkin.
“… tapaankin tuollaisen demonien häpeäpilkun, oikean neidin miehen ruumiissa!”
Aijai, kultaseni - eikö pitäisi hyväksyä, että jokaisella oli makunsa sisustuksen suhteen ? Ei näemmä, koska sarvipää solvasi vastapuolta minkä päähän pälkähtäviltä sanoiltaan ehti. Lopuksi käteensä osunut nappi sai lentää vastapuolta päin.
“Nämäkin ovat kelvottomia! Yksikään ei mahdu napinlävestä läpi tai sitten ne ovat liian pieniä!”
Aivan, kaikessa piti olla vikaa tässä putiikissa. Sillähän ei liennyt enää väliksi, että Pumpkin oli vielä äsken kuumeisesti ollut kiinnostunut napeista.
|
|
|
|
Post by sir Kai on Dec 15, 2009 16:26:00 GMT 3
Valethilla oli naurussa pidättelemistä kun nappivaras alkoi syytellä häntä petturiksi. Ilmeisesti maailmassa oli sittenkin joku demoni, joka ei ollut kuullut hänestä tai ei osannut laskea simppeliä yhteenlaskua huhuista ja edessä seisovasta miehestä. Todellakin petturin puheita, hänhän oli oikein komeasti Verenpetturi. Natiainen oli lähes yhtä huvittava kuin ärsyttävä uhonsa ja ei mitenkään liian tarkasti mietittyjen herjojensa kanssa.
Mutta sehän ei ollut pidellyt valkotukan potkua, ja nyt mies pääsikin tuijottamaan toisen sarvipään kiemurtelua ja kiroamista. Melkein virneeksi vääntynyt ilme palautui synkeän uhkaavaksi heti, kun nulikka alkoi jälleen kerran puhua asioista, joista ei selvästikään tiennyt. Hän, neiti? Ja puoti tyttömäinen? Helmenvalkeat silmät eivät räpsähtäneetkään napin kimmotessa otsasta katon kautta takaisin lattialle, vaikka tapahtumaketju olikin sangen mielenkiintoinen. Mutta ei, Fayle ei halunnut tuijotella tuota viheliäistä olentoa enää hetkeäkään, joten kohta katse irtosi tästä, kadoten otsalle painetun käden alle.
”Vai että neiti...”
Mörköääni tuhahti hiljaa, ja valkotukka pudisti päätään. Salakavalasti virne levisi miehen huulille tämän pudistellessa päätään, ja alkoivat hartiatkin hytkyä äänettömän hekotuksen myötä. Ei hän ottaisi tuollaista itseensä. Tarvittaisiin paljon enemmän musertamaan sarvipään luonnottoman hyvä itsetunto, mutta sanat huvittivat ja ihmetyttivät häntä suunnattomasti.
”Ei taida olla mitään järkeä selittää sinulle maskuliinisen tyylikkäästä sisustuksesta, siinä vain antaisi helmiä sioille.”, hän totesi hetken päästä, laskien viimein kätensä ja hilliten naurunsa. Omaa miehisyyttään hän ei lähtenyt puolustelemaan, ei hänen tarvinnut. Se kestäisi hyökkäykset itsekseenkin.
”Huvitat minua. Voit sen ansiosta painella matkoihisi naarmutta, poju. Hölynpölyssäsi oli tosin pieni totuuden jyvänen – kyllä, valitsen ihmiset ennemmin kuin demonit.”
Eiköhän siinä olisi tiivistettynä lähes kaikki, mitä Valeth vielä halusi ajatuksistaan jakaa tuon nulikan kanssa. Kääntäen selkänsä penskalle räätäli alkoi pyyhkiä jalallaan nappeja yhteen kasaan, josta hän sitten nostaisi ne. Turha antaa mokomalle näpistelijälle enempää huomiota, luulisi vain olevansa merkittävä. Tosin vielä yksi lausahdus kutkutteli sarvipään mielen perukoilla, ja lopulta hän päästi sen naurahduksen kera ulos:
”Inhoan kaltaisiasi demoneita, ja luulin tunteen olevan molemminpuolinen sen jälkeen, mitä tein kymmenen vuotta sitten.”
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Dec 19, 2009 14:31:51 GMT 3
“Vai että nimität minua siaksi ?!”
Olisipa Pumpkin vain saattanut arvata, kuinka läheltä hän raapaisi kutsuessaan isompaansa petturiksi. Sellainen syytös olisi nuoremmalle ollut vaikea niellä, koska hänhän viimeiseen asti puolsi demonien oikeuksia, eikä nähnyt tipan tippaa arvostuksen aihetta ihmisten olemassa olossa. Ihmisethän olivat kelvottomia olentoja, sellaisia, joiden ei edes kuuluisi käyskennellä maan päällä, vaan piiloutua luoliin tai parhaimmillaan kuolla sukupuuttoon! … Uh, mutta venttaas hetkonen - räätälissähän oli jotain muutakin outoa. Tuon petturimaisuus vain kasvoi ja kasvoi miehen omien sanojen puolesta, milloin myös nuoremman osapuolen löysät korvat lörpähtivät entistä alemmas silmittömästä järkytyksestä. Mieleensä alkoi muistua etäisesti jokin Liamin kännikertomus ihmisten kaupungissa elävästä vihulaisesta, joka oli aiheuttanut kamalaa kaaosta demonien keskuudessa aikanaan… kyseessä oli ollut todellinen verenpetturi.
Nääh. Ei tuollainen naisen työtehtäviä toimittava luuseri voinut olla sellainen kova pala.
“Huvitankin sinua… kiintoisaa.”
Pumpkin toisti happamana ja kipusi koivilleen. Kyljen jomotus oli jo sopivan laantumaan päin, että hän saattaisi hyödyntää toisen kyykistelyä - eihän tämä kloppi lähtisi ilman kostoaan tuosta täräytyksestä, plussaten, etteivät herjansa edes ollut kirpaissut miestä.
Siltä seisomalta pikku sintti otti kaikki jalkavoimansa vaativan pompun, jotta hän voisi takertua vastapuolen selkään. Kädet kietoutuivat miehen kaulan ympärille ja vielä kärttyisyyttään ilmaistakseen demonipentu narskautti naskalinsa toisen niskaan. Jos kerta nyrkki tai napit eivät sattuneet, niin entäs sitten hampaat ? Ne olivat sentään jonkin verran terävät, vaikka kostotapansa muuttuikin turhan… eläimellinen.
“Vieläkö olen sinusta hauska ?!”
Kyllä, olet nyt enemminkin pelle, poikanen. Sanojensa päälle Pumpkin kurlautti kurkkuaan kuin mikäkin sammakko ja räkäisi lattialle. Siinä sinulle vielä lisää mietittävää, äijä - maistut pahalle! Hänen olisi jo kannattanut vetäytyä kauemmas, mutta ei - päähänsä juolahti napata kiinni vielä miehen korvasta ja nykäistä siitä kuin toripelin yllätysnarusta.
“Kerro minulle yksikin hyvä syy miksi me, demonit, olemme kuvottavampia kuin ihmiset ? Saastan säästää korvasi silloin.”
Ihan kuin Pumpkinilla edes piisaisi voimia repäistä yhtä kuuloelintä irti, mutta saattoihan hän aina uhitella.
// … Ai pahus, kun tuli sukkamainen vuoro, mutta parannan sitten seuraavassa viestissä~.
|
|
|
|
Post by sir Kai on Dec 19, 2009 23:35:13 GMT 3
//Aaaarh! Taas! Muut alkavat pian vihata minua! .... älä kirjoita noin helposti vastattavia vasteja...//
Valeth eli siinä hyvässä uskossa, että hänen tunkeilijaa kohtaan osoitettu välinpitämättömyytensä häätäisi huomionkipeän pojanklopin tiehensä, mutta ei. Hän oli juuri saanut itsensä oikaistuksi seisomaan, kun koko pikkupirun paino rysähti hänen selkäänsä ja laihat kädet kaapivat pihtimäisen otteen leveistä hartioista ja lopulta kaulasta. Mies oli lähes kaatua ja joutui toikkaroimaan usean askeleen sivulta toiselle ennen kuin sai vakautettua tasapainonsa uudestaan. Kaiken kukkuraksi mokoma meni ja puraisi häntä! Kurkusta kumpusi karhea karjaisu ja Fayle yritti parhaansa mukaan repiä tai karistaa pojan selästään, mutta tuloksetta.
”Eikö kukaan ole opettanut sinulle käytöstapoja? Sisällä ei syljeksitä!” hän ärähti, ottamatta kantaa pojan huvittavuuteen. Toinen selvästi yritti parhaansa mukaan loukata häntä, onnistumatta kovin hyvin. Ärhäkkäästi haukkuva koiranpentu ei hetkauttanut miestä, joka oli nähnyt tultasyökseviä lohikäärmeitä, näin kuvainnollisesti. Mokoma tosin meni nykäisemään demonin suiposta korvasta ilkeästi, saaden voimakaspiirteiset kasvot vääntymään ärtyneeseen irveeseen.
”Ihmiset eivät tule syljeskelemään puotiini.”, hän totesi yksiselitteisesti ja huokaisi raskaasti. Parasta kai vain unohtaa pehmoilu, tämä poju ei ymmärtäisi ellei asioita väännettäisi rautalangasta.
Varoittamatta harmaanahka heitti ketaransa ilmaan ja antoi ruhonsa rysähtää selkä edellä lattiaan. Täräys sai ikkunat helisemään ja oli salvata hänenkin henkensä, luiseva nuorukainen ei ollut mikään ihanteellinen pehmuste. Mutta johan näsäviisaan pennun käpälien ote herpaantui, ja raskastekoinen mies kierähti pois tämän päältä. Aikailematta hän tönäisi jalallaan tummatukan selälleen ja tarrasi tämän niskavilloista ja vyöstä kiinni. Puhisten äreästi hän retuutti pojun ovelle, jonka potkaisi auki.
”Älä edes kuvittele tulevasi takaisin!”
Karjaisu kyyditti ulos heitetyn pojan lentoa naama edellä kyntämään kadulle langennutta ohutta lumikerrosta. Käsiään kuin puhtaaksi hieroen Fayle vetäisi ovensa kiinni, ja väänsi sen liioitelluin elein lukkoon.
”Kiitä onneasi, etten tiedä majapaikkaasi. Saisit sotilaat perääsi”, hän huokaisi itsekseen. Aina välillä tuo pakko vastata kysyttäessä muiden olinpaikkoja tuntui suunnattomalta rasitteelta – varsinkin silloin, kun hänen tapaamansa demoni näytti olevan niin kovin läheistä verilinjaa.
Mutta se siitä ongelmasta. Valeth ryhtyi yhä äreänä siivoamaan lattialle parskuneita nappeja ja pyyhki jopa inhan räkäklimpin lattialta. Hän piti puodistaan ja työstään, eikä antanut mokoman kakaran pilata kaikkea, ei tosiaan. Vasta sitten hän puhdisteli hampaanjäljet niskastaan, peitti mokoman haavan siteelläkin. Pian kaikki oli taas tip top, ja hän pystyi vetäytymään jatkamaan oikeanlaisen napin kanssa takin viimeistelyä. Hyräillen työtä tehdessä ikävä kokemus haihtui jo mielestä, ja mies sai joutuisasti takin viimeisenkin tikin ommeltua. Siinä vaiheessa yötä oli vielä jäljellä, joten hän vetäisi ylleen hieman vetävämmät kuteet ja herrakauluksisen, rakkaan tumman metsänvihreän takkinsa ja hipsi takaoven kautta ulos.
Miehen täytyi silti kulkea sivukujalta pääkadulle ja kulkea liikkeensä yhä valaistujen ikkunoiden ohi. Lumi narskahti kenkien alla demonin pysähdyttyä. Hetken silmäilyn päästä pieni mytty paljastui samaksi pojaksi, joka oli aiemmin rehvastellut hänen puodissaan. Miksei toinen ollut mennyt kotiin? Täällähän oli pirun kylmä, ja koko muu katu aivan pimeänä. Ei mikään mukava paikka osoittaa mieltä – hän itse olisi ainakin painunut johonkin kapakkaan purkamaan tuntojaan tuopin äärelle.
”Hei, poju. Turha siinä odottaa, et saa nappejasi vaikka perseesi jäätyisi katuun.”
Syvä ääni tokaisi sanat miehen astellessa tummatukan ohi, mutta niiden sävy ei ollut niin ilkeä, kuin olisi voinut odottaa tylyiltä sanavalinnoilta. Oikeastaan pikkuinen huoli näiversi tietään kohti Valethin tietoisuutta.
”Painu kotiisi siitä, tästä kulkee usein sotilaita. Vai pelkäätkö muka pimeää?”
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Dec 20, 2009 1:09:03 GMT 3
// No jos kerran vaadit, niin pitää siis kirjoittaa vastaisuudessa todella mutkikkaita rooleja, joista ei saa mitään irti >‘’D…
Vain sanoinkuvaamattoman onnellisen hetken Pumpkin nautti korviinsa kantautuneesta karjahduksesta, joka oli verrattavissa iloiseen musisointiin, koska pian maanveto voima näytti pahasti kyntensä. Pienempi massa liiskaantui isomman alle niin, että pihahdus vain kävi, kun jätkän keuhkot tyhjentyivät hapesta. Suutaan availlen tämä koitti kääntyä käsivarsiensa varaan, mutta sen sijasta napakka ote repäisi hänet mukaansa; ei!
“Ei, ei, ei, kröh!”
Hei, siellähän oli pimeää! Silloin kun nulikka oli lähtenyt vuosisadan rikosretkelle, niin taivas vasta hämärsi! Rääkyen, riuhtoen ja vinkuen jopa anteeksiantoa, ei demonipenikka saanut tahtomaansa vapautumista otteesta - tai noh - kyllä tämä sai kerjäämänsä kurinpalautuksen lentäessään päistikkaa ohuen lumikerroksen päälle. Puuterimaisessa hangessa kävi vain yksittäinen pöllähdys, jonka seasta kuului sadatteleva räyhääminen - ranteeseen oli sattunut, pahus!
“Älä laita sitä ovea kiin--…!”
… Myöhäistä. Puulevy oli nyt hänen ja valon välissä, eikä turvapaikasta ollut enää edes tietoa. Jääräpäisenä pentuna hän kiersi jokaisen lajitoverinsa ikkunan läpi, länttäsi nokkansakin lasia vasten ja puhahti huurua pintaan - päästä sisään, mulkkaan sinua tuimasti, koska ääni ei kanna sisätiloihin saakka!
… Okei. Pakko myöntää, että kerrankin Pumpkin antoi periksi, koska pimeänpelko vei voiton. Hän ei uskaltanut lähteä pois ikkunasta pursuavasta valotilkusta, joten tämä heitti vain hupun päänsä päälle ja istahti hankeen. Ruskeahipiäinen kloppi kiskoi tummanpuhuvan kaavun niin tiukasti hytisevää kroppaansa vasten kuin saattoi, ja tuhahti sitemmin ääneen. Hän näyttäisi tuolla räätälille vielä! Kukaan ei heittäisi suurta ja mahtavaa murhamiehen oppipoikaa ulos!
Iih, miksi valonkajo katosi yläpuoleltaan ?! Oliko se kurja mennyt nukkumaan… ei, tuossahan mokoma hyväkäs näytti lähtevän yönviettoon ties minkälaisten ihmistovereidensa luokse. Pumpkin olikin jo kääntämässä selkänsä halveksien kohti räätäliä, kun puistattavan tuttu ääni pisti kaavun alta livahtaneen hännän nykimään.
“Mistäs sinä sitä tiedät ? Vo-voin vaikka rikkoa ikkunalasin, kun olet poissa.”
Niinkään typerä varas hänkään ei olisi, että kertoisi ensin suunnitelmansa ja menisi sitten toteuttamaan ne.
“Enkä minä mitään so--… mitä sinä sanoit ?!”
Vouh, vouh - stoppaas vähän, äijä! Tuo viimeinen lauseentynkä sai nuorukaisen pomppaamaan niiltä sijoiltaan kankeille koivilleen ja astelemaan haparoiden vastapuolen luokse, oikeastaan toisen eteen, jottei tuo voisi jatkaa matkaansa pidemmälle.
Auh, varpaita nipisteli… kohta ne olisivat varmaan puutuisivat tunnottomiksi.
“Minä en pelkää mitään!”
Niin, eiköhän se suorastaan paistanut nuoremman kalvenneeseen päin olleista kasvoista, että hänen sydämensä tykytti nytkin tuhatta ja sataa. Pimeässä vain oli sitä jotain mystistä ja kammottavaa, vaikka luulisi demonin olleen tottunut moiseen ympäristöön - tämän tuleva työkin toimitettaisiin enemmäkseen niin, ettei suurin piirtein eteensä näkisi.
“Odotin täällä vain sinua, että voisin… voisin…”
Oranssit silmät lähtivät haravoimaan ympäristöä.
“… että voisin syöttää sinulle tuon kuoliaaksi jäätyneen rotan! Se on tuolla jossain pimeässä.”
Niin, eli sinne ei voinut nähdä, joten mies ei voisi sanoa Pumpkinin valehdelleen - hah! Omaan näppäryyteensä miltein kompastuen, oli hän aikeissa jatkaa tyhjänpäiväistä selittämistä, kun kylmästä punoittava nenänsä lähti vuotamaan. Voihan viheliäinen, takinhihaan hän ei ainakaan räkäjojoa pyyhkisi, joten oli vain parempi vaihtoehto nostaa paljas kämmen nenän ja suun eteen. Vastakkaisen käden etusormi nousi tökkimään toisen rintakehää;
“Ja mihin sinä luulet olevasi menossa ?”
Ihan kuin räätäli olisi jotenkin tilivelvollinen nulikalle, mutta saattoipahan hän näin viivyttää ja hyödyntää toista seuralaisena. Ei täällä pakkasessa ollut kiva kyhjöttää ypöyksin…
|
|
|
|
Post by sir Kai on Dec 20, 2009 1:28:31 GMT 3
Valeth loi tummatukkaan maailman kyrpiintyneimmän katseen, pyöräytti silmiään ja vain jatkoi matkaansa. Vai rikkoisi ikkunat. Siitä vain, voisi sitten painua matkoihinsa häntä ärsyttämästä. Valitettavasti pikkuinen päätti riuhtaista itsensä irti katukiveyksestä ja vielä loikata hänen tietään tukkimaan. Mokoma natiainen, yritti vielä säikähteneellä peurakatseellaan sulatella hänen sydäntään. Edes epätoivoiset ilmoitukset ja hänen määränpäänsä tivaaminen ei saanut häntä heltiämään. Mokoma kloppi, oppisipa ettei kannattanut uhitella katteetta.
”Enköhän minä mene huolimatta siitä, mitä mieltä putiikkini ryöstöä yrittänyt nulikka on siitä, minne minun pitäisi mennä ja mitä siellä tehdä”, hän murahti torjuvasti ja mennä jyräsi tummatukan ohi tämän kanveesiin tömäisten. Sitten oli sarvipään bravuurin vuoro, hän jos kuka osasi kävellä tappavan nopeasti ja määrätietoisesti – siinä ei edes jalkaan tarttuminen vauhtia hidastaisi, vaan askellus pudottaisi ripustautujan poikkeuksetta. Tällä taktiikalla hän toivoi karistavansa maanvaivan kannoiltaan, ja ilman seuraa jäänyt nuorukainen varmasti kyllästyisi odotteluun kauan ennen kuin hän palaisi kapakasta. Tai näin ainakin toivottiin.
Faylen silmiin vaikutti paljon siltä, että kiusankappale oli eksynyt hänen jäljiltään valkotukan päästessä savuiseen, sakeailmaiseen kapakkaan. Kuhilas oli hänen lempipaikkansa: hyvää olutta, runsasmuotoisia tarjoilijattaria, kortinlyöntiä, meteliä, tarttuvaa musiikkia, juhlimista ja surujen hukuttamista aamuun saakka sekä ilmapiiri, joka ei karsastanut erikoisempaakaan sakkia. Muita demoneja siellä ei käynyt, mutta nytkin nurkassa päätään nuokutti haltia, ja tiskille nukahtanut suomuveikko vaikutti harvinaisen paljon ihmishahmoiselta lohikäärmeeltä. Ihmisetkin olivat kaikki poikkeuksia, väkeä jotka eivät välittäneet olla muualla arvostelevien katseiden alla.
Murahdellen tervehdyksiä muutamille tutuille ja vastaten povekkaan bruneten hakkailuun samalla mitalla Valeth hankki itselleen kunnon tuopin ja istahti reteästi yhden kynttiläkruunun valaiseman pöydän ääreen. Yksin, mutta onnellisena. Kullanruskea juoma lämmitti mukavasti sisintä, ja itsestään liikoja luulevasta näpistelijästä ei näkynyt jälkeäkään.
Vielä.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Dec 20, 2009 13:01:19 GMT 3
Äspsähtäh… jyräsikö tuo äijä juuri hänen päältään ? Että julkesi! Vähemmästäkin tönimisestä pienemmäksi jäänyt Pumpkin löysi itsensä ketarat taivasta kohti osoittaen, mutta se ei tuhonnut sitä turvanhakuisuuden ja eritoten kiukun tuomaa halua roikkua räätälissä. Jos toinen sitä oikein tieten tahtoen kerjäsi, niin saakoot, mitä vaati! Vaikka välimatka kasvoikin edessä harppovaan öykkäriin askel askeleelta, niin palkkamiekan suojatti pysyi nippanappa toisen jäljessä - totta kai juosten osan matkaa. Kylmä ilma oli iskeytynyt epämiellyttävästi keuhkoihin, kun tämä viimein pääsi jonkinsortin kapakkaan, ellei peräti räkälään, koska Liamin seurassa hän oli oppinut arvioimaan jo rakennuksen perusteella, mitä sisällä odotti. Huppu painui entistä tiiviimmin piilottamaan demoniset piirteensä, kun hän hivuttautui sisälle ja seurasi seinänviertä pitkin pöytäkuntia, ei demoneita ? Ihmisiä. Pelkkiä hikisiä, juopuneita ihmisiä, joista helmaväen puolelta löytyneen ällötyksen voisi helposti lirkuttaa surmanloukkuun…
Ei! Keskity olennaiseen, poju! Silmäkulmassaan näet pisti tikku, joka oli harvinaisen homehtuneen harmaa.
“Sinä inhotus!”
Pumpkin sähisi kuin mikäkin marmattava vaimoke ikään, eikä hän nähnyt siinä syytäkään olla tunkematta räätälin seuraan uudemman kerran. Täällä oli lämmintä ja suhteellisen valoisaa, joten parhaimmillaan hän saattaisi nuokkua tässä pienessä “kultakaivoksessa” pidempäänkin.
Mutta nyt nuorukainen repäisi pöydän alla olleen tuolin istumasijaksi ja nosti kätensä vastapuolen näkyviin, hiha sai väistyi ranteen tieltä - turvonneen sellaisen. Arvaapas, minkälaisen kohtauksen voin tästäkin hyvästä saada aikaan, heheh.
“Tämä on sinun vikasi!”
Oli onni, että ranne antoi tekaistun aiheen seurata toista, vaikka todellisuus olikin kaukana kaukomailla. Kulmat kurtussa katse vaihtoi sijaa tuopista toisen kasvoihin, kunnes hän tökkäsi sormenpäällään kolpakossa könöttävää mallaslitkua;
“Mutta en nosta ranteestani kaikkien huomiota kiinnittävää numeroa, jos annat minulle tuon.”
Ehkei olisi hyvä herättää huomiota muutenkaan, mutta kaipa nulikan harmaat aivosolut yhtä kohmeessa, kuten hän itse muutenkin. Vielä kerran kloppi tarkisti oman selustansa ja palasi sitten räätälin puoleen. Hmm, pakko myöntää, että mies oli kiinnostava, sillä tuohan oli melkein saanut hänetkin ruotuun. Tietenkin nämä takaiskut laskettaisiin vain pieniksi taktisiksi virheiksi, jotka hän korjaisi sitten myöhemmin jollain yhtä näppärällä tavalla kuin se aiempi puraisu.
Äsh, mutta mitä tässä enää jaarittelemaan! Näpit jo rummuttivat kärsimättömästi tahmaista puupöydän pintaa. Demonipenikka murahti röyhkeästi;
“No niin, anna se nyt.”
Vaikkei hän mikään juomari ollutkaan, niin kyllä alkoholi aina maittoi, koska eihän sillä toistaiseksi ollut mitään huonoja puolia havaittu. Sitä paitsi Pumpkin oli täysi-ikäinen kollikin jo, eikä tuon kultaisen ihmejuoman hinta pulittuisi omasta taskustaan, joten… tänne se olut! Malttamattomuutta korosti vieläpä häntä, joka lähti luikertelemaan pöydän alta toisen reiden päälle ja naputtamaan tahtia sormilleen. Yksi kädenojennus, kaveri, niin me olemme sujut - melkein. Heti kun räätäli alentuisi kohtaloonsa - vähintään kuultuaan sen inttämiskohtauksen, jonka hän osasi maan mainiosti - niin keksisi Pumpkin jotain uutta kahmittavaa.
“Ethän halua, että nolaan sinut ihmisystäviesi nähden, ethän ?”
Ah, kieroutunut virne leväytti huultenraosta valkean hammasrivistön esille.
|
|
|
|
Post by sir Kai on Dec 20, 2009 14:18:33 GMT 3
Olisihan se pitänyt arvata, ettei Valethin suhteellisen meluisa rauhanhetki kestäisi kauaa. Johan se aikaisempi napero oli päässyt vihille hänen sijainnistaan, ja rynnisti hänen luokseen puhisten kuin hylätty morsio. Tyynesti tuopistaan hörpäten valkotukka seurasi sitä, miten toinen asettui aloilleen. Mielessään hän harmitteli sitä, miten joutuisi taas kuulemaan lisää kamalan huonoja tekosyitä sille, miksi hän oli maailman kamalin ja pojun pitäisi saada korvauksia siitä, että oli epäonnistunut ryöstössä. Mokoma ipana ei selkeästi tajunnut parastaan, eikä sitä, miten puolet kapakasta vilkuili aavistuksen kiinnostuneena heitä kohti. Joku kumartui tirskumaan kaverinsa korvaan arvauksia siitä, kuka tunnetun demonivihaajan uusi ystävä oli.
Niin. Faylea ei nähty koskaan seuralaisen kanssa, eikä varsinkaan toisen demonin.
”Mitä sinä n-” hän aloitti, mutta suu napsahti kiinni helmenvalkeiden silmien havaitessa ranteen ilkeän turvotuksen. Oliko poju laskeutunut se edellä kadulle? Hetken aikaa hän epäili nulikan jotenkin tekaisseen vamman saadakseen huomiota, varsinkin kun mokoma alkoi vaatia hänen puolitäyttä tuoppiaan itselleen.
”Sinä olet ihan liian pieni lipittämään isojen poikien juomia.” demoni tokaisi, hörpäten näyttävästi tuopista kunnon kulauksen. Sormien kärsimätön rummutus sai miehen virnistämään, ja pojun häntäkin yhtyi siihen. Ei tainnut nulikka tajuta, että joku toinen olisi voinut ottaa kosketuksen reidellä jonain aivan muuna kuin vaatimuksena päästä osille oluesta.
”Ja millaisen kohtauksen luulet pystyväsi järjestämään? Nämä eivät ole ystäviäni, mutta he tietävät, mitä mieltä olen lajikumppaneistani.”
Hörpsistä, ja olut oli kadonnut mustaan kitaan. Mokoma nulikka ei saisi hänen juomiaan, mutta se ei tarkoittanut, etteikö pienoinen huoli toisen ranteesta olisi herännyt Faylen mielessä. Siihen tarvittaisiin kunnon side, ettei poju murjoisi sitä pahempaan kuntoon. Katsomatta edes seuralaiseensa kaksikon vanhempi osapuoli heilautti kättään laiskasti lähistöllä kävelevälle punatukkaiselle tarjoilijalle, jonka miehustasta oli vaikea löytää yhtään mitään parantamisen varaa.
”Hoi, Dara!” hän huikkasi tälle, ja heti varmistuttuaan siitä, että nainen olisi tulossa hän tarttui hellävaroen nuorukaisen kipeästä kädestä, rullaten hihan kunnolla ylös. Ei hän mikään parantaja ollut, mutta tiesi kyllä jotain vammoista. Sormenpäät tunnustelivat varovasti ranteen seutua, etsien merkkejä murtumasta, ja hän taivutti rannetta hitaasti suuntaan jos toiseenkin. Pienemmän sarvipään kirahduksista sai selville milloin sattui kysymättäkin.
”Kas vain, Valeth. En tiennytkään, että olet tätänykyä kiinnostunut nuorista pojista”, Daraksi kutsuttu nainen tokaisi heti saapuessaan kaksikon pöydän luo. Naisen kumartuessa nojailemaan kyynärpäillään pöytään punainen kiharapilvi ryöpsähti valumaan hartioilta alas, ja hyvä kun jotain ei pullahtanut esille. Valeth vilkaisi leikkisästi hymyilevää naista nopeasti, palaten taas katselemaan nuorukaisen rannetta.
”Teillähän on jossain tarpeita raajojen sitomiseen?” hän kysäisi, päästäen viimein toisen ranteesta irti.
”Penska on onnistunut murjomaan kätensä. Ei murtumia, mutta kai se olisi hyvä tukea.”
”Ooh, sinustapa on tullut huolehtivainen. Pikkuveljesi?” Dara kysyi suunnaten tuikkivan vihreän katseensa nyt harmaatukkaan, suoristaen samalla ryhtinsä. Ei hän ollut Valethin ystävä, toisin kuin tuttavallisesta keskustelusta saattaisi luulla – nainen puhui noin kaikille asiakkaille.
”Toisit nyt vain sidetarpeita. Ja pari samanlaista mitä join aiemmin.”
Dara naurahti kirkkaasti demonin sanoille ja kipaisi toteuttamaan tämän toiveet.
Pian kaksikon pöydällä oli kaksi tuoppia ja rullaa. Valkotukka ojensi toisen tuopeista mitään pukahtamatta nuoremmalle – ei, hän ei taipunut tämän tahtoon. Alkoholi vain sumensi mukavasti kivuntunnetta. Vaikka eihän hän suinkaan huolehtinut lähimmäisistään, pois se hänestä.
”Nyt annat sen kätesi tänne niin sidon ranteesi. Sitten juot tuon, ja lähdet kotiisi. Sen jälkeen kummankaan ei tarvitse sietää toisen naamaa, ja kaikki on selvää. Eikös?” hän urahti hiljaa, ojentaen kätensä, odottaen harmaatukan laskevan siihen omansa.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Dec 20, 2009 23:25:34 GMT 3
Voi sitä nurinaa ja murinaa, kun räätäli kehtasikin sanoa häntä pikku pojaksi, vaikka Pumpkin oli jo täysi-ikäisten kirjoissa - iso poika siis, joten turpa rullalle!
“Minä olen yhtä iso poika kuin sinäkin, ja onnistun varmasti nolaamaankin sinut, vaikkeivät nämä… gggnh… ihmiset vähempää välittäisi sinusta!”
Nulikka puristi kätensä nyrkkiin ja täräytti ne pöytään niin, että se heilahti - puhumatta siitä, kuinka irve leimahti kasvoillaan tempauksen pääten. Aijai, ranne ei tykännyt hyvää, eikä ruumiinkielensä voinut kieliäkään muusta - jätkähän jähmettyi ohi kiitäväksi hetkeksi. Paitsi sitten kädellään tuntuivat vieraat näpit - lämpimät ja hellävarovat sellaiset, mihin Pumpkin ei tiennyt kuinka reagoida. Kuuluisiko hänen riuhtaista kätensä pois toisen otteesta vai…
“Auuh, älä vääntele!”
… kitistä. Kyllä, jälkimmäinen vaihtoehto korjaantui pöytäseurueeseen, kun viaton taivutteli tuntui yhtä tuskaiselta kuin ranteen vääntäminen väärään suuntaan. Hampaitaan kiristellen ruskeahipiä veti kätensä lähelleen juuri ajoissa ennen ihmisnainen tunkeutumista heidän seuraansa - vaikka kyräilevä katse vaihtuikin vilkuilemaan hävyttömästi nuorekon rintavarustusta. Empimättä voisi kuvitella kakaran kernaasti näkevän vähän enemmänkin kuin sen, jonka mekon suuaukko paljasti jo.
Vaikka moista iloa varjosti kaksikon keskustelu, jonka päätteeksi Pumpkin tuhahti yli dramaattisen kovaa; juu, veljiähän he - eikö se paistanut kilometrien päähän ? Kylläpä ihmiset olivat typeriä, koska hänhän oli selvästi monin kerroin komeampi kuin seuralaisensa, eikä sen puoleen tuo voinut olla samaa sukua. …ja mitä tuo nuoriin poikiin liittyvä juttu oli olevinaan ? Oliko räätäli sellaisia miehiä… Häntä lähti kumman vilkkaasti omalle puolelle pöytää, koska tähän asti se oli levännyt vastapuolen reiden päällä.
“Enkä, sidon sen itse!”
No niin, nyt riitti paapominen, senkin mammankuvatus! Tunnustelun Pumpkin itsetunto vielä kesti, mutta sen, että joku puppelipoika sitoisi hänen vammansa, niin ei. Kun kolpakko oli tarpeeksi lähellä, ettei toinen voisi ottaa sitä pois, niin kurotti nulikka sidetarpeiden pariin. … Niin. Mitenhän näitä käytettiin sitten ?
“Enkä myöskään lähde kotiin, vaan jään tänne kanssasi.”
Voisikohan tästä rasittavampaan tenavaan törmätä ? Mutta hulluhan hän olisi, jos luopuisi tuottoisasta lypsylehmästään, koska tuo oli alentunut ostamaan oluen ilman, että nuoremman tarvitsi ottaa “kovemmat keinot” käyttöön.
Mutta äää, tämä side! Pumpkinin kulmat painuivat kurttuun ja suu vääntyi ärtyneeseen irveeseen, kun hän koitti kieputtaa sideharsoa paikalleen, mutta ei - se vain lipesi, löystyi liian aikaisin tai teki jotain muuta yhtä typerää. RAAH! Lopulta nulikka kulautti rauhoitukseksi mallasmehua ja ojensi ranteensa miestä kohti;
“Tuossa sideharsossa on jotain vikaa…”
Niin, vikahan ei koskaan ollut käyttäjässä - tämä virsi tunnettiin.
|
|
|
|
Post by sir Kai on Dec 20, 2009 23:48:25 GMT 3
Valeth tuhahti silmiään pyöräyttäen, mutta luovutti sideharsot nuorukaisen käsiin. Omaa oluttaan hiljaa siemaillen hän tuijotteli demonin epätoivoisia yrityksiä saada käsi sievään pakettiin. Eivätpä ne onnistuneet juuri lainkaan, poju ei tainnut edes tietää, miten homma tuli tehdä.
”Hyvä työntekijä ei koskaan syytä työkalujaan”, hän tokaisi suinkaan näyttämättä mitään voitonriemun merkkejä käden ojentuessa hänen huollettavakseen.
”Mutten ymmärrä, mikset painu tiehesi kun kerta olen niin kamalaa seuraa. Verenpetturi, ihmisten kanssa veljeilijä ja kehtasin jopa estää sinua viemästä nappejani”, sarvipää puheli samalla, kun kieputti sideharsoa ranteen ympärille tottunein ottein. Tavallaan räksyttävä nulikka toi mieleen vihaisen koiranpennun, joka ärhenteli omaa suloista voimattomuuttaan tajuamatta. Tai niin ainakin valkotukka alkoi toisen nähdä, ja mietteet toivat lähes lempeän hymynvirneen hänen huulilleen.
”Hupsu poju. Olisit sentään kertonut nimesi ennen juomisten vaatimista.”, hän totesi sitten saatuaan työnsä päätökseen. Mutta käsi ei irrottanut ranteesta, vaan Fayle piti siitä kiinni varmalla otteella, silitellen peukalollaan nuoremman kämmenselkää. Jalkakin ojentui hipaisemaan pojun pohjetta pöydän alla – kyllä, hän oli huomannut nulikan epäilevät katseet, ja oli päättänyt säikäyttää tämän oikein kunnolla. Ei hän ollut pienistä pojanketaleista kiinnostunut, Dara oli enemmän hänen tyyppiään, mutta pääsisipä nauramaan nuorukaisen ilmeelle. Niinpä vanhempi vielä oikein kumartui pojua kohti, kasvoillaan mitä pervoin virne.
”Mutta en minä maksutta sitä sinulle antanut. Olen varma, että voit tarjota minulle jotain, hmm?” mies kehräsi peitellen hilpeyttään taidokkaasti. Hän vielä sipaisi vapaalla kädellään tummanharmaita hiuksia, hyvällä tuurilla poika juoksisi häntä koipien välissä kotiin. Tai hän saisi tästä lypsettyä anteeksipyynnön.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Dec 21, 2009 13:33:43 GMT 3
Hyvä työntekijä ei koskaan syytä työkalujaan… jupinaa ja mutinaa. Niinhän sitä sanottiin, mutta kuinka monesti sanonnat toimivat sitten käytännössä ? Harvemmin ainakaan Pumpkinin kohdalla, joka käänsi kasvonsa toisaalle suu mutrussa. Ärsyttävä äijä, mutta ei tuolle voinut pahemmin ryppyillä enää, kun käsikin oli jo paketissa.
“Minun periaatteeni pysyä seurassasi eivät kuulu sinulle.”
Vaikka ne kuuluisivatkin, niin eihän demoninulikka niitä siltikään kertoisi, ehei. Hän oli saanut oikein napakan otteen lypsylehmän utareesta, eikä otteensa myöskään kirpoisi ennen kuin maidontuotanto ehtyisi. … Tosin asiahan oli toinen, jos elikko alkaisi potkimaan, kuten nyt kun peukalo kävi silittelemässä kämmenselkäänsä ja miehen jalatkin ajautuivat aivan väärälle reviirin puolelle. Pumpkin päästi vain epämääräisen ynähdyksen, jonka jälkeen epäuskoinen katseensa vääntyi kankeasti toiseen - aivan kuin niskansa olisivat loksahtaneet jumiin. Hei, senhän piti olla hän, joka käytti toista hyväksi, eikä toisinpäin…
“… Tä-täh…?”
Silmät seurasivat vielä näppejä, jotka rohkenivat koskemaan hiilenharmaita suortuviaan, ja se nousikin syyksi pyrkiä mitä vikkelimmin pakosalle. Ensinnäkin kiirehtiessään nuorempi täräytti polvensa pöydän alustaan ja jälleen kerran heilautti tuota niin, että juomat läikkyivät reunojen yli puutasolle.
Tuolikin keikahti nurin.
“Se-senkin perverssi ruskeanreiän ritari…!”
Hyvä, että Pumpkin sai tikahduttavalta järkytykseltään rääkäistyä jotain tuon sorttista, koska hän oli repinyt kipeän kätensäkin taasen rintakehäänsä vasten. Omat sormet näpläsivät sideharsoa kuin yrittäen poistaa siitä “poikapöpöjä”. Kröhöm, tosin seuraavaksi demoni tajusi kiinnittää huomiotaan niihin selkään pistäviin silmäpareihin, typerästi möllöttäviin ihmisiin, joille Pumpkin ei osannut kuin tässä tilanteessa näyttää kieltä tai nyrpeää irvettä.
“Minulla ei tasan tarkkaan ole mitään tarjottavaa sinulle…”
Nulikka mutisi naamataulu punoittaen ja nosti tuolinsa pystyyn voidakseen istuutua sille uudemman kerran. Tällä kertaa hän kylläkin veti istumasijansa sen verran kauas räätälistä, että tuon pitäisi jo kurotella, jos halusi koskea häneen.
Ällöttävä äijä, ihan oikeasti. Hännän nykimisen lopettaakseen hän ojentui nappaamaan kolpakon ja lipittämään sen pohjanmaan kautta nielustaan alas. Äh, jopas mieto alkoholikin osasi poltella kokematonta juojaa, mutta ainakin Pumpkin keskittyi hetkeksi enemmän siihen kuin itseään vastapäätä istuvaan mieheen.
“Etkä sinä edes tee nimelläni mitään, mutta sanon sen silti; Pumpkin.”
Kämmen kävi hieromassa oikean puoleista polveaan.
“Pysy siellä omalla puolellasi pöytää tai en takaa, mitä seuraavaksi teen! Hei, naikkonen - yksi olut lisää!”
Mikäs muu olisi parempi keino kuin huuhtoa oluella äskeinen pois mielestä. Kun hän ei enää muistaisi tuota ällöttävän kiinnostavalta tuntunutta koskettelua, niin kaikki olisi jälleen mallillaan! Toki egonsa oli kokenut kolauksen oman pupujussimaisen säikähtämisensä pääten, mutta se oli helposti korvattavissa sillä, että nulikka kurotti koipeaan täräytykseen kengänkärjen vastapuolen nilkkaan.
“Tuossa esimakua, mitä tapahtuu, jos uusit äskeisen!”
Ja mallasmehua valui jälleen nassuun. Nam, nam.
|
|
