Nuhanokka

Valeth oli kuvitellut pääsevänsä eroon Pumpkinista tämän ylpeyttä tarpeeksi kolhimalla, mutta mokoma oli vain innostunut herjoista. Puoleentoista viikkoon hän ei ollut saanut edes hetken rauhaa alati puodilla ramppaavalta ja hänen kotiinsa pesiytyvältä maanvaivalta, joka vielä tapasi ilmoittaa tulostaan sellaisella kielenkäytöllä, että kerran eräs hieno, suljetun lapsuuden viettänyt lady pyörtyi. Ainakin puolet hänen vakioasiakkaistaan oli lisäksi tajunnut tuon rääväsuun olevan toinen demoni, ja se pitkitti valkotukan selittelyjä entisestään. Hän olisi menettänyt asiakuntansa, lupansa asua Aréthassa sekä mahdollisesti päänsä, jollei mies olisi vastentahtoisesti turvautunut hätävaleeseen, joka oli saanut syntynsä jo sinä kirottuna kapakkareissuna jona kaksikko tapasi.
Nimittäin hempeämielisten ihmisten sydän suli heti, kun Valeth väitti Pumpkinin olevan hänen pikkuveljensä.

Ihmiset olivat todella sokeita mitä tuli muiden lajien jäsenten sukulaisuussuhteisiin – aivan kuin häntä ja sarvet tekisivät heistä edes lähes samantyyppisiä demoneja! Mutta jopa Fitzgerald, paksu vanha sotilas joka huolehti laiskasti Faylen valvonnasta, oli päättänyt vaieta tuosta vierailijasta. Taisi mies luottaa demonin pitävän perheenjäsenensä aisoissa. Yhtä kaikki, pitäen valeen huolella poissa Pumpkinin korvista se muodostui hyödylliseksi: jopa rääväsuisuus selittyi perhekateudeksi.

Talvi oli kiristänyt haudankylmää otettaan kaupungin kaduista, mutta räätälinliike oli mukavan lämmin. Täytyihän ihmisten voida sovittaa tilaamiaan vaatteitaan, siksi Valeth piti isoa tulta takassa, joka sattui sijaitsemaan pienen puodin perimmäisen seinän toisella puolella. Siksi jopa vilukissana tunnettu vanhempi rouva oli riisunut muhkean kaulaliinansa ja pitkän takkinsa arvokkaannäköisen, tumman ja hillityn talvimekkonsa päältä. Rikas nainen oli maksamassa ostamaansa pukua tyttärenpoikansa häihin, ja kaksikko oli jo pidemmän aikaa vaihtanut tahallisen teennäiseen sävyyn maireita kohteliaisuuksia liittyen valmistumisnopeuteen ja puodin kunnioittamiseen rouvan läsnäololla. Hemmetti, tuollaisista asiakkaista ei voinut olla pitämättä, vanha kettu oli selvästi kokenut parhaimmat ja pahimmat puolet hienoston piireistä ja osasi vielä nauraa sille kaikelle!

Jutustelun jatkuessa vielä naisen laskettua rahat pöydälle hento, kylmä tuulenvire ja oven avautumisesta kielivä kolahdus jäivät täysin valkotukalta huomaamatta. Hän ehti juuri kerätä rahat talteen, kun surkean pieni ja tukkoinen ääni ilmoitti jonkun tulleen paikalle. Hölmistyneenä helmiäissilmät pääsivät näkemään lysyryhtisen, punanokkaisen Pumpkinin seisovan ovella. Toinen oli huolestuttavan hiljaa, ei heittänyt mitään kommenttia asiakkaan leveästä takamuksesta tai hänen vehtailustaan ihmisten kanssa. Rouva yskäisi hiljaa ja toivotti hyvät päivänjatkot, astellen sitten taktisesti ulos tilanteesta, jonka arveli olevan parempi tapahtua ilman häntä.

Ja niin tosiaan olikin, sillä nuutuneen ja sameasilmäisen tummatukan säälittävät yritykset loukata vanhempaa saivat tämän peittämään kasvonsa hetkeksi käsillään.
”Mitä helvettiä?”, hän puuskahti, valuttaen kätensä pois naamaltaan.
”Etkö oikeasti pysty tuon parempaa? Ei yhtään nimittelyä? Ei oman egon korostamista? Mitä ole tehnyt oikealle Pumpkinille?”
Hämmennys kuulsi läpi sanojen takaa, ja mies tuijotti nuorukaista hyvän tovin kulmat kurtussa. Hän ei tiennyt, miten suhtautua tällaiseen Pumpkiniin – olikohan kyseessä jokin uusi juoni? Mutta jonkin aikaa raksutettuaan sarvipään mieli alkoi yhdistellä kurjasta ulkomuodosta, aivastelusta ja palelemisesta koostuvia palasia, saaden yllättävän pian kokoon järkeenkäyvän kuvan.

Samalla sekunnilla harmaat kasvot vakavoituivat täysin, ja mies harppoi tummatukan luo, tuijottaen tätä kuin aikoisi kertoa toisen kuolevan kohta. Sanaakaan sanomatta hän täräytti otsansa toisen otsaa vasten, tosin ei mitenkään tyrmäysmielessä. Helmiäissilmät sulkeutuivat samalla kun huulien välistä karkasi syvä huokaus – oli kuin hän olisi läiskäissyt soppakattilan pohjan otsaansa vasten. Olisihan se pitänyt tietää, että typerät varsinkin sairastuivat. Mokoma pentu, kun oli köpötellyt pakkassäässä melkein kesätamineissa, vaikka oli todennäköisesti tottunut Manalan lämpöisyyteen.
”Voi kun hienoa.”
Murahdus kuului Valethin suoristautuessa. Silmät hakeutuivat tuijottamaan kattoon, kuin hakien sieltä jonkinlaista tukea ja ohjausta. Miten Pumpkin onnistuikin tulemaan hänen luokseen juuri sellaisessa kunnossa, ettei se pieni hyvis demonin sisällä voinut muuta kuin auttaa? Ihmisten parissa oleilu oli pehmentänyt häntä aivan liikaa.
”Mikset jäänyt nukkumaan, jos kerta olet kipeä?” hän kysyi toiselta lievästi syyllistävään sävyyn, suunnaten sitten kohti hänen huoneisiinsa johtavaa ovea.
”Hemmetti. Tule nyt sitten lämmittelemään takan ääreen. Sitten joku tuttusi saa kyllä hakea sinut pois vaivaamasta minua. En minä ole mikään lastenvahti.”
Hiljainen nurina säesti Valethin askeleita, mutta jollain tasolla hän oli onnellinen tilanteesta. Olihan Pumpkin nyt hiljaisempi, ja kipeänä tuo saattaisi nukahtaakin. Eikä nukkuvassa Pumpkinissa ollut mitään vikaa, myrkyllisen kielen vaiettua valkotukka pystyi lähes kuvittelemaan voivansa pitää tätä kaverinaan. Lähes.

”Oletpas.”
Kerrankin Valethin ääni ei kuulostanut vahingoniloiselta hänen väittäessään vastaan Pumpkinin maailmantason väläytyksille. Hän vilkaisi olkansa yli tummatukkaa jopa lievästi huolestuneen näköisenä. Yleensä ihmisten taudit eivät tarttuneet demoneihin, mutta toinen oli selvästi kipeä, joten jokin pöpö oli ollut tarpeeksi vahva päästäkseen suojauksien läpi. Se ei koskaan ollut hyvästä, vaikka eipä nuoremmalla tainnut hengenhätää olla.
”Kuuntele nyt itseäsi, aivastelet koko ajan.”

Toisen ihmetellessä takkatulta valkotukka muisti nopeasti aikaisemman panettelun, ja pyöräytti silmiään.
”Niin, oli koko ajan. Kipeänä sitä vain on kylmä...”, hän urahti hiljaa, katsellen hajamielisesti kaapilleen. Pitäisi kai kaivaa taas pari vilttiä toiselle, eihän tämä voisi nyt lattialla tuollaisenaan istua. Ah, ehkä teekin olisi hyvä idea.... Mutta milloin Faylesta oli tullut tällainen hempeä kanaemo? Todella mystinen juttu, ei mies muistanut huolehtineensa kenestäkään noin innokkaasti pienenkin mahdollisuuden tarjoutuessa tielle sitten.... sitten aikojen, jotka hän vietti äitinsä kanssa.
”En minä tiedä. En ole lääkäri”, hän vastasi yhä ajatuksissaan, tajuamatta lainkaan kurpitsasilmän epätavallista yritystä olla kunnolla. Mieli askarteli niin ahkerasti häiritsevän kysymyksen parissa, että otsalle jopa ilmestui kurttu sitä ilmentämään. Ei hän ole koskaan kannattanut tarpeetonta ilkeilyä, mutta huolehtiminen oli kovin epätavallista tässä vaiheessa tuntemista. Leimautumisen voima oli ihmeellinen, ilmeisesti hän ei niin pitkään ihmisten seurassa vietettyään vain voinut olla olematta mukava lajikumppanilleen. Niin sen täytyi olla, ei muuta selitystä tullut mieleen pitkän pohdinnankaan jälkeen.

Ilmeisesti Fayle ei kuitenkaan ollut liian huolissaan Pumpkinin terveyden puolesta, niin tehokkaasti hän unohti toisen läsnäolon siinä mietiskellessään. Vasta pienen nykäisyn välittyessä pehmeänmustien housujen kautta harmaahipiälle tämän patsasmainen hahmo nytkähti hiukan, ja helmiäissilmien katse suuntautui alas. Kuullessaan yksinäiset sanat jokin nimetön riipaisi miehen rintaa, ja hän tajusi äkillisesti, ettei tiennyt toisesta mitään. Millaiseen paikkaan toinen palasi hänen luotaan lähtiessään, mikä oli saanut tämän luonteen kasvamaan niin raivostuttavan kieroon – ei sitten yhtään mitään. Nuhaisesta äänestä oli vaikea tunnistaa toteamuksen hienovaraisimpia nuansseja, joten väärän tulkinnan uhalla valkotukka tunsi.... tunsi jotain, minkä takia hän halusi halata nuorukaista.

Hyvin pitkän, pysähtyneen hetken jälkeen Faylen kasvojenilme heltisi, ja hän kyykistyi Pumpkinin vierelle. Tavallisesti hän olisi taputtanut pojua olkapäälle, mutta nyt mies jätti sen niin räikeästi tekemättä, että sitä ei voisi olla huomaamatta erkkikään. Silmien tarkennus hyppeli ympäri nuhaisen kasvoja, kipaisten välillä lattiaan tai kattoon, viestittäen monimutkaisesta ajatuskuviosta joka pyöri vinhaa vauhtia demonin mielessä.
”Mistä teestä pidät? Minulla ei ole mitään lääkkeitä, mutta nenäliinoja varmasti löytyy jos etsin...”
Jotain jäi selvästi sanomatta, ja kyseessä oli pieni, mieleen juolahtanut kysymys, joka oli harkinnan jälkeen teilattu. Tavanomaista vaiteliaampana mies vaelsi liinavaatekaapille, nykäisten sieltä nipun nenäliinoja, jotka sitten heitti takanääreen, ja paksun, lämpöisen huovan roikkumaan käsivarrelleen. Seuraavaksi hän palasi uunille, laittaen teepannun tulelle. Mukaan tarttunut toinen viltti laskeutui lattialle, ja kevyellä jalan tönäisyllä vanhempi ilmoitti istujalle, että tämän olisi syytä siirtää takamuksensa sille.

Kädet avasivat huovan laskokset verkkaisesti, eikä Fayle voinut olla hymähtämättä hupsuille kissakuvioinneille muuten mukavan sammalenvihreässä peitteessä.
”Sietäisit olla tyytyväinen, että piinasi kohde ei ole sellainen paskiainen kuin te muut demonit”, hän hymähti hiljaa, keinotekoisen äreästi, ja polvistui sitten kiemurasarvisen taakse varoen astumasta hännän päälle. Oma häntä heilui jähmeissä kaarissa, se oli tehnyt sellaista liikettä jo pidemmän aikaa. Huoahtaen hiljaa Fayle kietaisi huovan Pumpkinin ympärille, tuntien tämän kuumeenpolttaman ja yllättävän hauraantunuisen kehon käsiensä alla. Tehden ensimmäisen impulsiivisen teon viikkoon mies istahtikin hajareisin tämän taakse, antoi käsiensä jäädä halaamaan nuorukaista. Ei hän sitten loppujen lopuksi pystynyt estämään itseään halaamasta tummatukkaa. Hän ei ollut kuullut mitään toisen sanoja surullisempaa, ei koskaan. Yhtäkkiä kova kuori hahmottui puolustuskeinoksi julmaa maailmaa vastaan, jatkuva kiusaaminen huomion hakemisena. Totta, demonit olivat ihmisiä kovempia, vahvempia ja säälimättömiä, eivätkä he varsinkaan liikuttuneet tahattomasta lausahduksesta. Ehkä Fayle oli pehminnyt piloille ihmisten seurassa, mutta sanojen yksinäisyys ja kurpitsasilmien lähes anova katse toivat sen tietyn poltteen silmien taa, saivat hänet näkemään tummatukassa pienen palan siitä kivuliaasta nyytistä, joka on haudattuna jokaisen sielun pohjamutiin.
”No mutta... jos kukaan ei ole tulossa hakemaan, sinun kai täytyy sitten jäädä tänne...”
Käsien ote tiukentui aavistuksen mutistun kuiskauksen väräyttäessä ilmaa. Niin, ei hän voisi olla tarjoamatta kotia eksyneelle koiranpennulle, kääntelipä asiaa miten vain.

//Olisin halunnut sen olevan parempi, muttah... anteeksi kesto.//

Kiitoksenpoikanen, joka vastentahtoisesti ryömi ulos Pumpkinin suusta, sai Valethin suupielet hivuttautumaan hieman korkeammalle. Nuhainen Pumpkin oli mukavan säyseä, ja tavallaan vanhempaa kutkutti maanitella toinen sanomaan muitakin asioita. Tummatukka oli niin ansiokkaasti vältellyt anteeksipyytelyä ja kiittämistä, vaikka vanhempi koki ansaitsevansa kuulla molemmat. Mutta hetkisen surkeana takan ääressä möllöttävää demonia katsottuaan Fayle päätti jättää tällä kertaa toisen kiusaamisen sikseen.

Nuhanokan kuumeinen keho tuntui hassulta sylissä. Omassa mielessään sarvipää hoki, että käytännössä hän vain piti huolen viltin pysymisestä potilasta lämmittämässä, mutta... niin, oli siinä oikeasti mukana iso annos lohdutushalia. Mies hymähti hiljaa huomatessaan rusotuksen kurpitsasilmän poskilla, muttei sanonut siitä mitään. Joskus piti antaa asioiden olla, ja sillä hetkellä kiusaaminen olisi varmaan saanut Pumpkinin sekoamaan täysin. Niin jännittyneeltä nuorukainen tuntui, kuin kujakollilta joka on ensimmäistä kertaa otettu syliin.

Eikä sillä, etteikö kaksikon vanhempi osapuolikin olisi hieman jännittynyt tilanteessa. Ei ollut hänen tapaistaan pyytää maanvaivaa jäämään luokseen, mutta piru soikoon pentu oli osannut osua siihen ainoaan kohtaan, josta hänen myötätuntonsa saattoi tosissaan herätä.
”Ei tämä mikään ihmeellinen paikka ole, mutta lähin takka sattuu sijaitsemaan tuossa nokan edessä...” Fayle tokaisi vastauksensa hieman vaisuun sävyyn. Ei hän suinkaan halunnut, että Pumpkin olisi nimenomaan hänen luonaan, tärkeintä oli että toipilaan ei tarvitse hortoilla pakkasessa.

Onneksi sylissä istuja tajusi koota itsensä ja antoi tunnetun temperamenttinsa leimahtaa. Kädet puuskassa tiuskaistut sanat saivat Valethin naurahtamaan ääneen, ja mies pörrötti hiilisuortuvat aivan sekaisin.
”Jos haluat lentää naama edellä lumihankeen, voin auttaa sinua”, hän tokaisi, nauraen uudestaan.
”Et ollut aikaisemmin kipeä.”, mies jatkoi sitten, vakavoituen ja käärien viltin Pumpkinin ympärille kuin nyytiksi.
”Kipeänä sinulla ei ole tarpeeksi energiaa rikkoa paikkoja. Ja kuten jo totesinkin, olen keskivertodemonia hyväsydämisempi.”

Miehen yllätykseksi hän tunsi jonkin takertuvan häntäänsä, ja vilkaistessaan sivulleen huomasi Pumpkinin tupsulla varustetun viuhottimen luikahtaneen pois viltin alta. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun joku teki noin Valethille – hän kun ei ollut koskaan päässyt kovin läheisiin väleihin muiden hännällisten demonien kanssa, syystä tai toisesta. Suloinen ele sai valkotukan jostain syystä hymyilemään; aivan kuin Pumpkin olisi halannut takaisin. No, nuorukainenhan möyri aivan häneen kiinni, nojaten päänsä vanhemman olkapäähän. Samalla, kun valkotukka hymähti uusille egonpönkötyssanoille hänen oma häntänsä kiepahti toisen vastaavan ympäri.
”En aio päästää sinua hortoilemaan tuonne. Talvi tappaa hankeen tuupertuneen demonin yhtä helposti kuin ihmisen, eikä sinulla ole edes kunnon vaatteita.”
Jollain kierolla tavalla Fayle sai painajaismaisen syvän äänensä kuulostamaan huolehtivalta. Seuraavassa hetkessä hän kuitenkin jo virnisti ja rutisti sylissään nyhjäävää.
”Enkä ole vielä saanut puristettua sinusta anteeksipyyntöä.”

Kerta kiellon päälle Valeth möyhi tuhkanharmaat suortuvat niin sekaisin kuin ne voisi saada. Pieni hymynpoikanen väänsi tiensä väkisin hänen kasvoilleen helmiäissilmien seuratessa Pumpkinin puhinaa ja sormien kiivasta työskentelyä suortuvien asettelussa takaisin paikoilleen. Nuorukainen houkutteli virnettä levenemään hetki hetkeltä enemmän höpsöjen pärskähdystensä ja hätkähdystensä kanssa. Tällainen hyväntahtoinen naljailu ja takan ääressä istuskelu tuntui hyvältä pitkän yksinäisyyden ja pinnan kiristämisen jälkeen.
Kävi valkotukan mielessä sekin ajatus, että olisi ollut mukavaa omistaa Pumpkinin kaltainen pikkuveli.

Tietysti sanomatta sitä ääneen Fayle myönsi itselleen, että oli kiintynyt riesaan. Olisivathan viime päivät olleet samaa, tylsää ja orpoa saman toistamista kuin lähes koko se kymmenen vuoden jakso, jonka hän oli ihmisten parissa viettänyt – vaikka hänen hermonsa napsahtaisivat kohta lopullisesti poikki oli kurpitsasilmä myös onnistunut piristämänä hänen päiviään. Se ehkä näkyi ja tuntui siinä, kuinka nopeasti mahtava karhunsyleily hellitti takaisin rennoksi halaukseksi kipeän osapuolen valittaessa armaiden kylkiluittensa kovaa kohtaloa.
”Ihan hyvinhän sitä happea silti riitti huutamiseen?”, mies kuitenkin lohkaisi, painaen poskensa kevyesti vasten toisen hiuspehkoa. Seuraavassa hetkessä pää liikahtikin yläkenoon, mikä sai miehen melkein tökkäämään nenänsä toisen silmään. Taaksepäin pärstäänsä vetäisten Valeth tapitti takaisin, ihmetellen hiljaa toisen ilmettä. Se kun ei osannut päättää miltä näyttää, ja korvissa sekä poskissa vaikutti epäilyttävästi vallitsevan punastumiseksi kutsuttu tila. Ehkä se oli vain kuumeilun sivutuote?

Mutta hyvänen aika mitä sitten tapahtui, kun harmaahipiää käskettiin odottamaan! Nuorempi lähti kiemurtelemaan kuin olisi saanut tuhat muurahaista pöksyihinsä, kunnes lopulta asettui halaamaan vanhempaa takaisin. Häntäkin kiertyi takaisin omalle paikalleen, mikä sai Faylen vilkuilemaan hieman vaivaantuneena sivuilleen. Tilannehan oli äitynyt oikein intiimiksi – mutta kai se piti antaa anteeksi kipeältä? Hymähtäen hiljaa toinen käsi alkoi silitellä tummia suortuvia, välillä eksyen sipaisemaan hauskoja korviakin.
”Hmmm? Etkö sinä muka ole ahdistellut minua alusta asti?” valkotukka kysäisi vastaukseksi nauravaisella äänellä. Sitten miehen katse jähmettyi tuijottamaan alaspäin rintakehäänsä vasten käpertynyttä demonia tavalla, josta ei aivan tiennyt, näkikö hän todellisuutta laisinkaan. Hänestä tuntui niin omituisella tavalla onnelliselta...

”Tiedätkös...”
Pidemmälle Valeth ei ehtinyt jatkaa lausettaan, sillä teepannu alkoi kirkua korviasärkevästi, minkä johdosta mies loikkasi puoliääneen kiroten seisaalleen. Hän jopa onnistui tarttumaan polttavan kuumasta kahvasta paljain käsin, ja mokan myötä vielä enemmän kiroten kaivoi esiin pannulapun, jonka turvin sai sitten mukillisen herkulliselta tuoksuvaa teetä aikaiseksi. Aloitetun lauseen loppu katosi päästä, ja demoni hymyili ojentaessaan mukin viltin alla kyhjöttävälle.
”Ole hyvä, ja odotas hetki kun käyn hakemassa lunta tähän -”, ja jälleen kerran lause katkesi, kun miehen korviin kantautui hento kilinä muutaman seinän takaa. Läimäyttäen otsaansa ja vaatteensa oikoen harmaahipiä ryntäsi ovelle, pysähtyen vain hetkeksi vilkaisemaan Pumpkinia.
”Voit mennä nukkumaan sänkyyni jos siltä tuntuu. Vahdin paranemistasi mitä asiakkailta ehdin.”

Tuon lausahduksen jälkeen Valeth ei kyllä ehtinyt juuri paapomaan pikku potilastaan. Hänen liikkeeseensä oli nimittäin päättänyt pamahtaa kerralla kymmenen paremmasta suvusta peräisin olevaa tyttöä, jotka kaikki tahtoivat itselleen uudet leningit. Kaikkien mittaaminen ja näiden toiveista keskusteleminen vei tuhottomasti aikaa, eikä sitä auttanut yhtään kolmen tytön vaillinainen päättämiskyky. Vasta kikattelevan lauman viimein kaikottua hän pääsi hakemaan lunta lievästi kärähtäneeseen käteensä, ja heti perään joku joutilas hienoston edustaja saapui paikalle kyselemään omasta vaatteestaan. Onneksi kiire hellitti aina välillä, ja Valeth pääsi hoitamaan Pumpkinia ja jopa laittamaan tälle ruokaa. Hän ei itse koskaan mainostanut keittotaitojaan, mutta yksin eläessä sitä oppi, joten kaiketi kanakeitto oli ollut enemmän kuin kelvollista.

Päivä valui hitaasti iltaa kohti, ja ulkona alkoi jo hämärtää kun oven yllä riippuva kello pääsi jälleen kerran kilisemään. Tällä kertaa Valeth oli puodin puolella kirjaamassa itselleen muistiinpanoja muutamia vaatteita varten, ja hän toivotti tulijat tervetulleiksi näihin katsomatta. Vasta tiskille läimähtävät kädet saivat harmaahipiän silmät nousemaan ylös paperista, eikä näky ollut lainkaan miellyttävä.
”Ja minä kun luulin, että silmiin katsominen tervehdittäessä oli yhä hyvää käyttäytymistä.”
Maireaäänisen ja vaaleatukkaisen sotilaan koko olemus huusi vaikeuksia, ei demoni tarvinnut sen päättelyyn niskassaan tuntuvaa kylmää pistelyä. Jälleen kerran yksi saamarin hienoperse, jonka työpaikan tämän vanhemmat olivat ostaneet kultamussukalleen, joka sitten käytti saamansa valtaansa oman egonsa pönkittämiseen. Kuka muu toisi kolme kaveria mukanaan vaatturinliikkeeseen pelkästään harmia aiheuttaakseen?
”Olen pahoillani. Mitä herroille saisi olla?”, Valeth vastasi sanoihin melko kohteliaasti, mutta hyytävään sävyyn. Mokomia teki mieli vetää turpaan, mutta ei auta, hän oli demoni ihmisten kaupungissa ja joutuisi siitä vaikeuksiin.
”No,”, sotilasjoukon nokkamies aloitti ilkeästi hymyillen, ”- kuulin pikkulintujen visertävän, että täällä on nähty demoni. Joka et ole sinä.”, hän paikkasi nopeasti ja painokkaasti Valethin naurahtaessa. Sallitun rajoissa ylimielinen virne säilyi valkotukan huulilla, vaikka kurkkua puristi ja pahasti. Nuo olivat kuulleet Pumpkinista. Pumpkinista, joka poti flunssaa hänen takahuoneessaan, eikä varmana saisi peitottua neljää koulutettua ihmissotilasta.

Ilmeenkään värähtämättä Fayle tuhahti äänekkäästi.
”Tiedät varmasti, että olen viimeinen joka piilottelisi demoneja luonaan.”, hän tokaisi lähes loukkaantuneesti, mulkaisten koko joukon läpi. Uskottavalta tuntuva valhe ei kuitenkaan tainnut upota solttupojun paksun kallon läpi, tai sitten tuo pistäväsilmäinen mies oli vain päättänyt haluavansa häiritä hänen elämäänsä. Hoikka sormi nimittäin ojentui heristelemään helmiäissilmien edessä.
”Tsut tsut, eipäs valehdella.” ihminen lausahti lähes riemuissaan.
”Pikkuveljesi on kuulemma suloinen. Mikset esittelisi häntä minullekin?”
”Luulisin, että minun ei tarvitse kuunnella tylsistyneen ja kyvyttömän sotilaan yrityksiä vaikuttaa tunkion kukolta alaistensa edessä. Ellette jo huomannut, minulla on tässä työpäivä kesken, joten pyytäisin teitä ystävällisesti poistumaan.”
Lähes korrekteista sanamuodoista huolimatta demonin vihaisesta murinasta saattoi päätellä, että tällä oli hihojen kärähtäminen lähellä. Tuollaiset paskaläjät eivät käyttäisi hänen Pumpkiniaan egojensa korostamiseen, piru vie! Tiskin toiselle puolelle harpponut Fayle toi mieleen hassulla tavalla vihaisen karhumuorin, joka oli valmis huitaisemaan tungettelijoilta päät irti, ja se oli saanut kaksi sotilasta perääntymään kaikessa hiljaisuudessa ovea kohti. Häntä lyhyempi vaaleatukka kuitenkin seisoi hievahtamatta, ja vieläpä naurahti.
”Kuinka tyypillistä. Demonilta ei voi odottaa sivistynyttä käytöstä. Mutta viimeksi kun tarkistin, et saa vahingoittaa ihmisiä, etkä myöskään häiritä sotilaiden toimintaa.”

Miehen käsi heilahti, ja porukan rotevin sotilas olikin yhtäkkiä Valethin kimpussa, potkaisten tältä ilmat pihalle. Samassa joku toinen paukautti ilmeisesti huotrassa olevan miekkansa demonin selkään, saaden tämän vajoamaan kyyryyn. Kirousten sihauttelu sai vain mokoman vaaleatukan nauramaan tämän kävellessä takahuoneeseen vievälle ovelle. Fayle kiehui raivosta kahta kauheammin siksi, että tiesi, ettei voisi vastustaa porukkaa. Siinä menisi hänen liikkeensä, koko huolella rakennettu elämä poissa muiden demonien seassa, aivan kaikki. Hänen täytyisi vain kiristellä hampaitaan ja sietää nyt päähän kohdistuva isku vastaan panematta. Ja sitten paskiaiset löytäisivät Pumpkinin... kumpikohan oikeasti oli se pahempi vaihtoehto?

Ajattelulle ei jäänyt kuitenkaan aikaa, sillä vaaleatukka oli viimein päässyt ovelle, ja silmät hohtaen kääntäessään nupista totesi, että se oli auki. Hykerrellen hän kiskaisi oven auki, huudahtaen:
”Mitäköhän täältä löytyy~?”

//No nyt minä vuorostani olin sekava xDD//

Valeth ehti nähdä silmäkulmastaan luudan heilahtavan komeassa kaaressa ja kopsahtavan suoraan ärsyttävän blondin päälaelle, kun kolme muuta sotilasta jo kipsuttivat älähdyksen kuultuaan hätiin. Demoni oli tuiskahtaa turvalleen kun häntä vasten tiskiä ahdistellut, epämiellyttävältä haiseva sotilas katosi yhtäkkiä, mutta hänellä ei onneksi ollut aikaa jäädä tuota huvittavaa horjahdusta suremaan.
”Halvatun penikka!”
Huuto sai valkotukan hätkähtämään ja kiroamaan mielessään. Kyllä hän oli jo ennen sitäkin arvannut, että luudanvarren toisessa päässä oli Pumpkin, ja nyt sotilaskolmikon luokse harppomalla hän sai siitä varmuuden. Hän tunsi suunnatonta halua rynnätä kipeänä tärisevän nuorukaisen luo ja kantaa tämä takaisin sänkyyn – siinä samalla sotilaat muussiksi hakaten – mutta ei voinut muuta kuin jäädä tuijottamaan joukkion takaa raivosta kiehuvaa tummatukkaa.

Vaaleatukan uusin huudahdus sai kolme muuta sotilasta astahtamaan eteenpäin, mutta Valethin kurkusta kantautuva petomainen murina säikäytti porukan tarpeeksi kovasti, jotta käskyjen totteleminen jäi sikseen harmaahipiän tieltä kaikkoamisen astuessa prioriteetiksi. Hyvä niin, sillä mies oli suunniltaan silkasta vihasta pikkusieluisia paskaisia kohtaan, eikä hänen ja vaaleatukan väliin kannattanut jäädä – niin päättäväisesti hän asteli tämän luo murhanhimoinen katse silmissään.

Mutta sitten öykkäri sanoi jotakin, joka sai miehen jähmettymään aloilleen. Faylelta kesti ikuisuus tajuta kunnolla sanojen merkitys, ja sen iskiessä viimein tajuntaan hänen kasvonsa valahtivat täysin ilmeettömiksi.
Hänen täytyisi maksaa rauhastaan Pumpkinin hengellä.
Tavallaan siinä tappaisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla – toisesta demonista oli ollut järjettömästi harmia, ja tilannekin laukeaisi siinä samalla. Mutta toisaalta tuohon sotilaaseen ei voinut luottaa, mokoma vain tuhoaisi molemmat, sekä rauhan että Pumpkinin. Miehen järjestelmällinen mieli punnitsi hyötyjä ja haittoja tavalliseen tapaan, mutta tällä kertaa selväjärkinen harkinta alkoi kangerrella. Pumpkin kuolisi. Koko vaikea tilanne olisi ohi kertaheitolla ja hän saisi olla rauhassa, mutta Pumpkin ei enää tulisi kiusaamaan häntä kesken tylsän työpäivän. Hän ei tuntisi toisen lämmintä kehoaan omaansa vasten, kun hellyydenkipeä kakara päättäisi halata häntä.

Faylen sisällä myrskysi, mutta aavistustakaan tuosta tunteiden epäsuhtaisesta painista ei näkynyt ulospäin, vaan harmaat kasvot olivat tyyneyden perikuva. Sanaakaan sanomatta hän asteli vaaleatukan ohi, pysähtyen Pumpkinin eteen. Katse hakeutui oransseihin sielunpeileihin, mutta se oli tyhjä, kuin mies olisikin päättänyt toteuttaa vaaleatukan ehdotuksen itse. Siltä tilanne taisi vaikuttaa myös sotilaasta, sillä tämä purskahti luonnottoman korkeaan, hysteeriseen nauruun.
”Oi, olisihan tuo pitänyt tietää! Arvon herra Verenpetturiin voi aina luottaa kun kysymykseen tulee omien lahtaaminen~” sotilas kikatti ja taputti käsiään lapsekkaasti.
”Kihlatun jälkeen lemmikin nitistäminen ei varmasti tunnu miltään kivisydämess-”

”Ette katkaise edes yhtä hiusta hänen päästään!”
Demonin karjaistessa ei vain vaaleatukan, vaan kaikkien sotilaiden suu napsahti sievästi kiinni. Sen verta pelottavalta tuo syvältä kurkusta kumpuava raivon sävyttämä ärjäisy oli kuulostanut. Samalla mies kiepahti ympäri, tukkien nyt ovensuun omalla kehollaan, estäen näin sotilaita pääsemästä lähellekään Pumpkinia. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, hän levitti vielä kätensä, esittäen onnistuneesti ohittamatonta muuria. Siitäkös vasta vaaleatukka kimpaantui ja vetäisi miekkansa huotrasta. Metalli päästi korviahyytävän kirskahduksen, mutta se ei vaikuttanut tekevän minkäänlaista vaikutusta Fayleen – ei edes silloin, kun miekan terä laskeutui hipomaan hänen kurkkuaan. Hän ei piru vie päästäisi paskiaisia kiusaamaan kipeää Pumpkiniaan!

Tilanne alkoi ajautua kohti pistettä, jossa jonkun veren olisi vuodettava. Ihmeen kaupalla juuri silloin kello kilahteli taas, mutta vasta demonin kasvoille levinneen virneen nähtyään sotilaat tajusivat vilkaista taakseen. Ja mikä hässäkkä siitä syntyikään, kun koko porukka kiiruhti ottamaan asentoa.
”Kappas vain, Biran! Mitä sinä teet Faylen luona?”
Sisälle astellut mies puhui leppoisalla mutta kumisevalla äänellä. Arkisiin, harmaisiin ja ilmiselvästi lämpöarvossa panostettuihin vaatteisiin pukeutunut herra onnistui ansiokkaasti näyttämään vuorelta: hänellä oli pituutta reilusti enemmän kuin Valethilla, eikä iän myötä kertynyt paino saanut häntä näyttämään yhtään huvittavalta. Päinvastoin, jo miehen massa sai tuntemaan olonsa uhatuksi, puhumattakaan valtavasta harmaasta parrasta, joka vyöryi kohti napaa kahden letin koristamana. Biraniksi kutsuttu blondi vain inahti hiljaa kasvot kalvenneina, saaden miekkosen naurahtamaan. Valethin rentoutui, laskien kätensä ja asettautuen nojaamaan ovenkarmiin.
”Fitz, mikä sinut tänne lennätti?”, hän kysyi hyvin tuttavalliseen sävyyn, saaden sotilasnelikon säpsähtämään. Demonilla ei olisi voinut käydä parempi tuuri: Fitzgerald oli ennen eläkkeelle jäämistään ollut enemmän kuin pienoinen legenda armeijan parissa, ja mies sattui vielä olemaan hänen ystävänsä. Eipä siis ihme, että hetkisen toisesta demonista solkattuaan Biran sai lähtöpassit paikalta, kun entinen palatsinkaartilainen ilmoitti, että hän hoitaisi tilanteen loppuun.

”He eivät enää häiritse sinua. Mutta mitä tämä puhe jostakusta toisesta oikein on?” harmaaparta kysyi nelikon häivyttyä Valethilta, joka nyökäytti päätään olkansa ylitse. Hetkeksi Fitzin tuuheat kulmkarvat rypistyivät, mutta sitten hän nyökäytti päätään tervehdykseksi tummatukkaiselle demonille.
”Minun piti vain tulla kiittämään siitä koltusta, jonka teit Briannelle. Voin kai olettaa, että tämä lupaavalta näyttävä nuoriherra on se demoni, jota olet esitellyt pikkuveljenäsi?”
Valeth yskäisi erittäin kuuluvasti, mutta ääni ei silti onnistunut aivan peittämään viimeistä sanaa. Fitz vain katsahti häntä nauravaisin silmin, läimäyttäen sitten demonia hartioille niin, että miehen polvet notkahtivat.
”Hänestä.... ei tule olemaan harmia.”, valkotukka totesi puoliääneen, mikä sai harmaaparran hymyilemään.
”Sitten minua ei tarvita täällä. Hyvää illanjatkoa ja pikaista paranemista.”

Viimeinen lausahdus osoitettiin Pumpkinille, ja Valeth mumisi epämääräisen hyvästelyn ovesta pian poistuvalle ihmiselle. Sitten hän huokaisi syvään ja hartaasti helpotuksesta. Painajaismainen konflikti oli ohi, hänen pieni idyllinsä ihmisten keskellä ei ollut murskaantunut ja mikä tärkeintä, Pumpkinin henki ei ollut mennyt. Vasta vilkaistessaan olkansa yli nuorukaista vanhempi alkoi tajuta, kuinka suojelevaisesti oli käyttäytynyt. Selitys löytyi oman pään sisältä nopeasti: kerta hän oli ryhtynyt hoivaamaan nuorempaa, ei hän aikonut antaa jonkun toisen pilata ponnistelujaan tummatukan terveyden hyväksi.
Mistä tulikin mieleen...
”Mitä helvettiä sinä teet jalkeilla? Painu takaisin sänkyyn siitä!”

//Hyvin tuossa oli reagoitavaa, omissani on ollut sitä köyhälti pidempään ja suuremmin xD//

Valeth murahti jotan sanatonta vastaukseksi Pumpkinin nopeaan vastaiskuun, ja hieroi ohimoitaan. Kaikki tuntui koko ajan räjähtävän käsiin nuoremman ollessa läsnä, eikä hän todellakaan ollut vielä täysin niellyt tekemäänsä havaintoaan siitä, että halusi mieluummin puolustaa mokomaa kiusankappaletta kuin antaa tämän tulla tapetuksi. Hemmetti, hän oli äsken melkein päässyt hengestään, mutta selässä tuntunut pieni ja tiukka ote oli saanut sen tuntumaan sen arvoiselta! Jokin oli pahasti pielessä, mutta demoni päätti jättää sen miettimisen myöhemmälle.

Se olikin hyvä päätös, sillä Pumpkin rysäytti seuraavassa hetkessä pitkän kysymyslitanian, jonka Fayle oli aavistellut olevan tulossa. Yksi niistä oli sellainen, johon hän ei halunnut vastata tuntien Pumpkinin arvomaailman. Hymyillen rauhoittavasti hän taputti nuorukaisen päätä.
”Sellaiset idiootit vain puhuvat mitä sattuu. Ja Fitz sattuu olemaan se ihminen, joka katsoo etten häiritse heidän elämäänsä. Tosin olemme ystävystyneet, ja hän pitääkin enimmäkseen niiden tyhjäntoimittajien kaltaiset riesat poissa kimpustani”, hän selitti unohtaen taktisesti vastata viimeiseen, painokkaimpaan kysymykseen.

Ja seuraavassa hetkessä Pumpkinin kädet tarrasivat kiinni paidankauluksista, vetäisten pidemmän miehen kumaraan. Hän sai kunnon lähikuvan siitä, kuinka tietämättömyyden tuska paistoi oransseista silmistä, ja kuinka ne samalla anelivat vastausta, jonka mieli voisi sulattaa. Värisevällä äänellä anelut saivat omituisen kivun jomottamaan vanhemman rinnassa – aivan kuin vaatimukset olisivat juntanneet ison, ruosteisen naulan siitä läpi. Tummatukan köhiessä surkeana vanhempi tunsi jälleen kerran sen sanoinkuvailemattoman halun halata tätä, mutta myös vakuuttaa että kaikki oli hyvin. Että Pumpkin voisi mennä rauhassa takaisin sänkyyn hoitamaan itsensä kuntoon, ja hän voisi tehdä tälle taas jotain hyvää syötävää, ja he voisivat leikkiä ystäviä. Valitettavasti valehtelu ei sopinut hänen kunniakäsitykseensä, ja niinpä helmiäissilmien eksynyt katse katosi aikaisempaa muistuttavaan tyhjyyteen.

”Et halua kuulla tätä, mutta en aio valehdellakaan sinulle.”
Sanat tulivat vastahankaisesti ulos, ja miehen kasvoille hiipi hienoinen irvistys. Kertomisesta ei seuraisi mitään hyvää, mutta oli varmasti parempi, että Pumpkin kuulisi sen häneltä eikä joltain toiselta. Silti kapeilta huulilta karkasi raskas huokaisu vahvojen käsien irrottaessa lempeästi nuoremman otteen.
”Olet varmasti kuullut kymmenen vuoden takaisesta verilöylystä? Lähes kaikki Ungaldit tapettiin, ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin yli puolet pinnalla olevista demoneista saivat ihmissotilaat niskaansa”, Valeth selitti kuin siinä ei olisi mitään vaikeaa, mutta hänen katseensa vältti Pumpkinia.
”Ansaitsin sillä asumisluvan kuningattarelta. Puolustuksekseni voin sanoa vain, että se oli kosto, mutta kyllä. Olen se pahamaineinen verenpetturi.”

Hänen äänensä oli särkyä viimeisten lauseiden kohdalla, mutta kuin ihmeen kaupalla se pysyi lähes yhtä tyynen kuuloisena kuin aina. Suuren tunnustuksensa lopetettuaan Fayle vain tuijotti hiljaisena lattiaan, odottaen räjähdystä jonka saisi kuulla Pumpkinin taholta. Hänen teki mieli selittää, vakuuttaa toinen siitä, että hän ei halunnut nuoremman vihaavan häntä sen takia, mutta harmaahipiäisen omat periaatteet eivät sellaista sallineet. Ollutta ja mennyttä, olisi täysin kurpitsasilmästä itsestään kiinni, miten totuus käsitellä.

Pumkin räjähti kasvoille juuri niin pahasti, kuin Valeth oli odottanut, mutta ennakkoaavistus ei tehnyt myrskyn kohtaamisesta yhtään helpompaa. Kaikista tutuin suhtautumiskeino demonille oli välinpitämättömyys, joten tyyni ilme vaikutti kivettyvän hänen kasvoilleen eikä mies lähtenyt kinastelemaan raivoissaan häntä soimaavan kurpitsasilmän kanssa. Ilme tosin kiristyi hiukan sanojen osuessa ja upotessa – ei hän ollut koskaan pitänyt kansoja tai sukulaisuussuhteita kovin erityisinä, mutta Pumpkinin sanomina sanoilla tuntui olevan enemmän painoarvoa.

Mutta kokonaisuudessaan Fayle onnistui näyttämään kovin kylmältä ja etäiseltä koko purkauksen ajan. Vasta viimeisinä hetkinä hän kääntyi luomaan ahdistuneeksi kuvailtavan silmäyksen tummatukkaan tämän yskiessä. Repivä köhinä oli raastavaa kuultavaa kun ei voinut syöksyä huolehtimaan nuorukaisesta. Puhumattakaan siitä, että hän tiedosti täysin Pumpkinin olevan tekemässä lähtöä. Niin vähäeleisesti kuin suinkin kaksikosta vanhempi käveli tummatukan ohitse tönäisten oman, paksun ja lämpimän takkinsa sopivasti tämän nenän alle. Hyvästejä tai mitään muutakaan sanomatta hän katosi asuntoonsa, nojautuen oveen sen suljettuaan.

Tarkat korvat kuulivat vielä pienen hetken puhinaa työhuoneesta, kunnes askeleiden töminä vei Pumpkinin kilahtavalle ovelle ja ulos. Harmaahipiä seisoi kaikessa hiljaisuudessa hyvän tovin, yrittäen parhaansa mukaan jäsentää kiihkeää tapahtumasarjaa päänsä sisällä.
Se ei onnistunut kehuttavasti.

Noudattaen omaa letkeää filosofiaansa, jonka mukaan kaatuneen maidon perään ei pidä itkeä, Valeth eli aivan tavalliseen tapaan muutaman päivän ajan. Hän ompeli, sieti välillä ärsyttäviksi heittäytyviä asiakkaita – mutta jostain kumman syystä häntä ei huvittanut lähteä pois kotoaan, vaikka hiljaisuus soi korvissa. Hän kävi tavanomaistakin äkeämmäksi, ja lopulta eräänä iltana puodin suljettuaan mies oli päättänyt tyhjentää viinavarastonsa.

Vaadittiin paljon tuhtia tavaraa jotta harmaahipiä olisi moksiskaan, mutta hiipuvan hiilloksen hämärässä pöydällä ja lattialla kiilteli aivan tarpeeksi monta pulloa siihen. Koko tupa oli hävityksen kauhistuksen vallassa, ja entisen jakkaran resuiset jäänteet makasivat seinän vieressä siihen painuneen lommon alla. Ei todellakaan ollut hyvä idea koettaa tukahduttaa ajatuksia katalalla alkomahoolilla, sillä ainakin tällä kertaa se oli päättänyt vaikuttaa juuri päinvastaisella tavalla.

Valkotukka oli käynyt läpi itsekseen jupinan sekä tavaroiden hajottamisen turhautuneen raivon vallassa, ja nyt hän oli lysähtänyt puolimakuulle pöydän päälle, velloen synkeän masentelun viimeisissä mainingeissa. Kasvot olivat hautautuneet käsiin, ja jos katsoi tarkasti, saattoi erottaa vaaleanruskean takin pilkottavan miehen sylissä.
”Gavriel.... aiotko pilata kaiken elämässäni...”
O-ou, kuoleille puhuminen ei ollut todellakaan hyvä merkki. Mutta Fayle oli valmis vannomaan, että huijariystävän haamu oli päättänyt vainota häntä, vaikka mies itse oli luullut menneen jääneen taakse jo aikoja sitten. Ensin hänen rakkaansa, ja nyt mokoma kosti tuhoamalla hennon ystävyyden alun, jota hän olisi halunnut vaalia. Kaiketi hän tavallaan ansaitsi rangaistuksensa, mutta voimakkaan humalatilan takia asiat näyttivät mustavalkoisemmilta. Eikä hän edes tiennyt, oliko Pumpkin selvinnyt kylmästä nuhatautinsa kanssa...

Demonin hartiat jännittyivät ja kädet pusertuivat nyrkkiin hännän heiluessa kiivaasti. Hemmetti, vaikka sitä oltiinkin kännissä ei Faylella ollut aikomustakaan pillittää mokoman ipanan takia. Ei sellainen sopinut raavaalle miehelle, ei kerta kaikkiaan.