Post by Miruki on Dec 26, 2009 2:56:07 GMT 3
[ Kaita tänne odottelisin saapuvaksi~ ]
Caine
Pieni, mutta sitäkin purevampi tuulenvire pyyhkäisi ylitse yhden Meryonin lukuisista mukulakivikaduista, päätyen riepottelemaan kadun kulmassa istuskelevan nuoren miehen mustia hiussuortuvia. Mukanaan tämä raikkaan talvinen tuulahdus toi pari lumihiutaletta, jotka laskeutuivat ärsyttävästi suoraan korppitukan sylissä lepäävän piirustuslehtiön päälle. Ilmeettömänä Caine yritti pyyhkäistä hiutaleet pois, mutta kosketuksen ansiosta ne vain sulivat märiksi länteiksi paperille. Sen enempää hiutaleita kuin tuulenvirettäkään sättimättä hän nosti katseensa edessä häämöttävään katuun, joka näytti jossakin kauempana katoavan lumen peittämään tyhjyyteen.
Näin aikainen aamu oli oikeastaan erittäin otollinen aika. Yöllä oli maahan laskeutunut entistäkin valkoisempi lumipeite, joka nyt peitti katuja ja talojen kattoja täysin koskemattomana, sillä eihän kukaan ollut vielä ehtinyt pilata tätä maisemaa mauttomilla kengänkuvioillaan. Paitsi tietysti hän itse, tallustellessaan tähystyspaikalleen erään tyhjän putiikin portaikolle, jossa oli vielä pari viikkoa sitten pyörinyt suutari. Cainelle täysin tuntemattomasta syystä kengänparsija oli kuitenkin vaihtanut liiketiloja ja jättänyt taakseen vain tämän tyhjän tilan, jonka portaita hän nyt julmasti käytti omaan tarkoitukseensa.
Pakkasta ei ollut liiaksi, vaikka ajoittainen tuulahdus kyllä nipisteli ihoa ja sai posket punoittamaan. Oli suoranainen onnenpotku, ettei lähellä ollut mitään heijastavaa pintaa, josta Caine olisi saattanut itsensä nähdä - häntä ei liiemmin kiinnostanut tämä erittäin tuttu punaisten poskien efekti, joka niin usein ja harmillisesti hänen kasvojaan koristi. Tämän onnen siunaamana hän sai siis keskittyä täysin edessä aukenevaan maisemaan ja sen ikuistamiseen paperille. Maalaustarvikkeet olisivat olleet tässä kylmyydessä huono valinta, joten tällä kertaa Caine oli ottanut seurakseen hiiliarkkinsa, joka tosin näytti olemaan hieman hupenemaan päin.
Siinä hiljaa lumisilla portailla istuskellen tummatukkainen poju nosti käteensä yhden hiilistä, aloittaen piirtämisen. Sormet alkoivat hahmotella paperille varmoin, tottunein vedoin haaleaa luonnosta kauniista maisemasta, joka saattaisi rikkoontua milloin tahansa. Parinkymmenen minuutin jälkeisen tuhertelun jälkeen Caine saattoi täysin valehtelematta todeta olevansa yltä päältä hiilessä; sitä löytyi päällystakin alta pilkottavista hihoista - joita hän oli epätoivoisesti yrittänyt kääriä edes hieman ylemmäs -, leukapieliltä ja jonkin verran otsastakin. Tosin viimeiseksi mainitun tahran peitti onneksi alleen tumma hattu, joka tapansa mukaan keikkui hieman vinosti taiteilijan päässä.
vaikka Caine oli istunut paikoillaan hangen ympäröimänä jo hyvän tovin, ei kylmyys tuntunut nimeksikään.
Tai sitten hän vain oli niin kohmeessa, ettei poloinen tuntoaistin enää pelannut.
Saatuaan luonnoksensa siihen vaiheeseen, että siitä kykeni jo selvästi erottamaan, että kyseessä oli luminen kaupunkimaisema, Caine pysähtyi hetkeksi ja käänsi sinertävänharmaan katseensa pyyhkäisemään kadun ylitse. Ei ristin sielua vieläkään missään, vaikka hän olisi voinut vannoa kellon olevan jo ties kuinka paljon. Tai sitten taiteilijan ajantaju oli tehnyt tepposet ja tässä hän nyt istuskeli, kellonajasta tyystin tietämättömänä. Mutta eiköhän se olisi vain ajan kysymys, kunnes ensimmäiset aamuvirkut pöllähtäisivät kirpeään pakkasilmaan aivojaan tuulettamaan.
Hiljaisen haukotuksen saattelemana Caine kohdisti huomionsa jälleen kädessään lepäävään hiileen ja jatkoi piirtelyään, antaen hiljaisuuden hivellä korviaan.
Caine
Pieni, mutta sitäkin purevampi tuulenvire pyyhkäisi ylitse yhden Meryonin lukuisista mukulakivikaduista, päätyen riepottelemaan kadun kulmassa istuskelevan nuoren miehen mustia hiussuortuvia. Mukanaan tämä raikkaan talvinen tuulahdus toi pari lumihiutaletta, jotka laskeutuivat ärsyttävästi suoraan korppitukan sylissä lepäävän piirustuslehtiön päälle. Ilmeettömänä Caine yritti pyyhkäistä hiutaleet pois, mutta kosketuksen ansiosta ne vain sulivat märiksi länteiksi paperille. Sen enempää hiutaleita kuin tuulenvirettäkään sättimättä hän nosti katseensa edessä häämöttävään katuun, joka näytti jossakin kauempana katoavan lumen peittämään tyhjyyteen.
Näin aikainen aamu oli oikeastaan erittäin otollinen aika. Yöllä oli maahan laskeutunut entistäkin valkoisempi lumipeite, joka nyt peitti katuja ja talojen kattoja täysin koskemattomana, sillä eihän kukaan ollut vielä ehtinyt pilata tätä maisemaa mauttomilla kengänkuvioillaan. Paitsi tietysti hän itse, tallustellessaan tähystyspaikalleen erään tyhjän putiikin portaikolle, jossa oli vielä pari viikkoa sitten pyörinyt suutari. Cainelle täysin tuntemattomasta syystä kengänparsija oli kuitenkin vaihtanut liiketiloja ja jättänyt taakseen vain tämän tyhjän tilan, jonka portaita hän nyt julmasti käytti omaan tarkoitukseensa.
Pakkasta ei ollut liiaksi, vaikka ajoittainen tuulahdus kyllä nipisteli ihoa ja sai posket punoittamaan. Oli suoranainen onnenpotku, ettei lähellä ollut mitään heijastavaa pintaa, josta Caine olisi saattanut itsensä nähdä - häntä ei liiemmin kiinnostanut tämä erittäin tuttu punaisten poskien efekti, joka niin usein ja harmillisesti hänen kasvojaan koristi. Tämän onnen siunaamana hän sai siis keskittyä täysin edessä aukenevaan maisemaan ja sen ikuistamiseen paperille. Maalaustarvikkeet olisivat olleet tässä kylmyydessä huono valinta, joten tällä kertaa Caine oli ottanut seurakseen hiiliarkkinsa, joka tosin näytti olemaan hieman hupenemaan päin.
Siinä hiljaa lumisilla portailla istuskellen tummatukkainen poju nosti käteensä yhden hiilistä, aloittaen piirtämisen. Sormet alkoivat hahmotella paperille varmoin, tottunein vedoin haaleaa luonnosta kauniista maisemasta, joka saattaisi rikkoontua milloin tahansa. Parinkymmenen minuutin jälkeisen tuhertelun jälkeen Caine saattoi täysin valehtelematta todeta olevansa yltä päältä hiilessä; sitä löytyi päällystakin alta pilkottavista hihoista - joita hän oli epätoivoisesti yrittänyt kääriä edes hieman ylemmäs -, leukapieliltä ja jonkin verran otsastakin. Tosin viimeiseksi mainitun tahran peitti onneksi alleen tumma hattu, joka tapansa mukaan keikkui hieman vinosti taiteilijan päässä.
vaikka Caine oli istunut paikoillaan hangen ympäröimänä jo hyvän tovin, ei kylmyys tuntunut nimeksikään.
Tai sitten hän vain oli niin kohmeessa, ettei poloinen tuntoaistin enää pelannut.
Saatuaan luonnoksensa siihen vaiheeseen, että siitä kykeni jo selvästi erottamaan, että kyseessä oli luminen kaupunkimaisema, Caine pysähtyi hetkeksi ja käänsi sinertävänharmaan katseensa pyyhkäisemään kadun ylitse. Ei ristin sielua vieläkään missään, vaikka hän olisi voinut vannoa kellon olevan jo ties kuinka paljon. Tai sitten taiteilijan ajantaju oli tehnyt tepposet ja tässä hän nyt istuskeli, kellonajasta tyystin tietämättömänä. Mutta eiköhän se olisi vain ajan kysymys, kunnes ensimmäiset aamuvirkut pöllähtäisivät kirpeään pakkasilmaan aivojaan tuulettamaan.
Hiljaisen haukotuksen saattelemana Caine kohdisti huomionsa jälleen kädessään lepäävään hiileen ja jatkoi piirtelyään, antaen hiljaisuuden hivellä korviaan.
