Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Dec 14, 2009 21:10:28 GMT 3
Because when I arrive I, I'll bring the fire Make you come alive I can take you higher
~~~
Tumma villapipo hiersi ikävästi otsalta. Se ei silti saanut pienenpientä hymyä sammumaan tummahiuksisen nuorukaisen huulilta. Mahtoipa tuo olla kovinkin järjen jättiläisen näköinen siinä itsekseen hykerrellessään, kun talsi ikuisuutta henkivän kuusipuumetsän halki. Vaikka edellisenä yönä oli tullut lunta ja ilma oli niin kolea, että hengitys huurusi, mahtavien ikihonkien viitan lailla levittyneet lehvät olivat estäneet lumipeitettä saavuttamasta metsän neulasmattoa. Niinpä ajan myötä putoilleet, ruskeankultaiset neulaset rasahtelivat hiljaa tummasuortuvan askelten alla, kun tuo käveli määrätietoisesti eteenpäin puiden valtavan kokoisten runkojen välissä. Muutama auringonsäde siellä täällä oli saanut taisteltua itsensä läpi sakean oksiston ja jos Alex olisi jäänyt katselemaan tarkemmin, hän olisi huomannut kuinka pöly tanssahteli noissa spottivalojen kaltaisissa valopilkuissa omaan tahtiinsa. Pieniä rasahduksia, narahduksia ja lintujen satunnaisia liverryksiä lukuunottamatta metsä oli hiljainen, kuin unessa. Niin hiljainen, että se sai huolettomasta hymystä huolimatta Alexin varpailleen ja olemaan varuillaan. Hän tiesi, että näillä seuduin liikuskeli lähinnä ihmissusia eikä nuorukaisen ensisijaisiin suunnitelmiin kuulunut sellaisen pedon ruokalistalle joutuminen. Siitä piti huolen hänen kädessään tiukassa otteessa oleva heittokirveksensä, jonka keihäsmäiset surmanloukut oli avattu molemmin puolin. Tappavan näköinen ase ei sopinut lainaan samaan muottiin iloisena hehkuvan naamavärkin kanssa, mutta eihän se ollut tarkoitustaan. Ja kaikenlisäksi ase hänen kädessään olikin tällä hetkellä hänen ainoa hengenpitimensä, sillä isältään saamasta pistoolista olivat ammukset loppuneet viimeisen demoninmetsästysretken aikana, eikä Alex ollut ehtinyt hankkia vielä uusia. Nooh, turha sitä oli murehtia, nuorukainen vakuutteli itselleen, kyllä hän pärjäisi vallan mainiosti ilman tuliaseitakin.
Niin, ja miten ihmeessä tummahiuksinen nuorimies sitten oli tänne asti päätynyt? Oikeastaan koko asiahan oli sinänsä hyvin yksinkertainen: hänen opettajansa Veronica Cirus oli antanut suojatilleen koko viikon vapaata, sillä nainen itse suuntasi tervehtimään sukulaisiaan etelän puoleiseen Whléyaan. Joku olisi voinut kuvitella, että kun Alex vihdoin ja viimein vuosien ankaran harjoittelun jälkeen saisi muutaman päivän vapaata aikaa täysin itselleen, hän ottaisi siitä kaiken irti, suuntaisi kukkaronnyörit auenneena ensimmäiseen kuppilaan ja tyhjentäisi viimeisetkin penninpyörylänsä viinaan ja naisiin. Näin ei ollut kuitenkaan tummasuortuvan laita. Rennosti ottamisen sijaan Alex oli päättänyt lähteä tervehtimään isäänsä vanhaan kotikyläänsä. Hän ei ollut nähnyt isäpappaansa moneen vuoteen sen jälkeen kun oli lähtenyt kotoaan ja oli nyt suuntaamassa metsän halki vuoristoon, jonka kupeessa Whleyah sijaitsi. Niinpä nuorukainen talsi nyt jo hieman rähjääntyneet tossukat jaloissaan suuntanaan pohjoinen ja selässään vain pieni nyssäkkänsä, joka sisälsi ainoastaan kaikkein tärkeimmät tavaransa. Niin ja siitä se hymy. Kyllä jokaista vähänkin tunteekkaampaa pojankolliaista hymyilyttäisi, jos tietäisi, että muutaman päivän patikkamatkan jälkeen vastassa olisi koti.
Joten. Alex jatkaisi matkaansa reippaaseen tahtiin, sillä mikään mahti maailmassa ei saisi häntä nyt pysähtymään, ehei. Niin siis sen jälkeen, kun hän käväisisi ensin metsän läpi virtaavan Grenya joen äärellä täyttämässä vesileilinsä. Ja vain ja ainoastaan siksi aikaa hän iski rakkaan heittokirveen ja keihään muunnelmansa routaiseen maahan, sillä eihän tällä välillä nyt kukaan ehtisi häntä yllättämään. Hän ottaisi vain nopeasti leilinsä repustaan ja kumartuisi täyttämään sen joessa. Itseasiassa hän tekisi sen juuri nyt. Niinpä ulkopuolisin silmin joen rannalla, metsän siimeksessä, näkyi pian veden ylle kumartunut, pipopäinen ihmisnuorukainen. Oikealla sivulla törrötti maasta oudon mallinen ase ja vasemmalla puolellaan retkotti maassa nahkainen repuntapainen. Suojattomana, helppona ja niin kovin typeränä. Tai niin sitä ainakin ensimmäiseksi helposti kuvittelisi.
//sätkymurunen, tule tännee //
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Dec 15, 2009 23:09:37 GMT 3
Lumi. Se oli niitä luomakunnan kelvottomimpia keksintöjä rinnastettuna jäähän ja pakkaseen. Jos nimittäin moni saisi tässä maailmassa päättää skipattaisiinko yksi vuoden aika huits’ helvettiin, niin se varmasti olisi juuri tämä. Ainakin Pumpkinista olisi, hrrh. Hän ei olisi täällä ikihonkien tyyssijassa ilman opettajansa päätöstä passittaa poika kokeilemaan omia siipiään, jotka kyllä olivat sitä nopeasti surkastuvaa sorttia. Vielä jos täälläpäin pitäisi käyskennellä jotain hukankuvatuksia, niin… Okei, okei - Pumpkin oli saattanut hieman käydä enemmänkin isäntänsä hermoille näpistäessään moukkamaisesti ukon rahapussin ja ostaessaan sillä pari uutta terää, mutta ne olivat sen arvoisia! … Nyt demonilla ei nimittäin enää ollut muuta mukana, jos hieman lämpimämpiä vaatteita ei laskettua. “Hätsiäh!” Paitsi etteivät nekään olleet turhan lämpimiä ja isoja korviaan palelsi! Liam saisi katua syntymäänsä, kun tuo matkustaisi ikävissään hakemaan hänet takaisin etelän puolelle täältä pohjoisesta. Sen jälkeen jakkiherran elämästä tulisi todella hankalaa - pahempaa kuin he tapasivat ensimmäisen kerran.
Mutta jossain täällä takapajulassa oli pakko löytyä kylä tai kaupunki, koska olihan häntä hevosvankkureilla kiikuttanut ihmismieskin - vilun- sekö ällönväristys - varmasti omistanut A-lähtöpisteestä B-päätöspisteen. Sääli vain, että Pumpkin oli nokkavan käytöksen ja uhoamisen pääten saanut elämänsä nopeimmat lähtöpassit metsikköön, eikä hän edes viitsinyt palelultaan jäädä tappelemaan normaaliin tapaansa - vaikka aggressiot olivatkin näin yksin ollessa kasvaneet saumattomiin mittoihin. Vaikka mikäs olisi sen parempi ajoitus saada jännittynyt oksa päin pläsiä ? Siinä nimittäin seisoi se vika tikki, jonka ansiosta häränhäntäinen kakara alkoi melskaamaan havukon siimeksessä ja katkaisipa tämä lopuksi sen julkean oksankin, joka oli jättänyt nenänsä kahta kertaa punaisemmaksi.
Puuh, phuuh, nyt nyppi! Kun urhea sankarimme oli taistellut itsensä vähemmän oksaiselle vyöhykkeelle, niin pisti joen kohina korviinsa. Se ei kuitenkaan ollut niinkään kieroa hymyä kehittävä syy, sillä hieman etäämmällä veden ääreen oli kumartunut joku. Tarkemmin joku kovin onneton otus, ihminen. Hän voisi nyt nauttia joko yllätyksen tuomasta edusta tai vastaavasti vain käydä härnäämisen kautta itse asiaan - olihan se ihmisten vika, että hän paleli ja oli saanut osuman kapinallisesta neulasoksastakin! Siispä vääryys piti empimättä kostaa viattomalle kanssaeläjälle. “Hei, sinä uivelo sillä!” Ai kuinka näppärästi murjaistu! “Mitä tuollainen nättipoika rämpii metsässä aivan yksinään ?” Olihan kyseessä poika ? Kyykistyneestä ruumiinrakenteesta päätellen kyllä - sitä paitsi jos kyseessä olisi nuorikko, niin hän keksisi kyllä jotain muuta irvailtavaa siinä vaiheessa.
// Täältä saavun, Meewimurulainen~
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Dec 16, 2009 18:20:30 GMT 3
Alex oli täydellisen syventynyt uittamaan vesileiliään hiljalleen virtaavan joen kylmissä pyörteissä. Ajatuksensa olivat harhailleen mietiskelemään edessä päin siintävää matkaa - mitä jos halla yllättäisi ensi yönä? Riittäisivätkö ruokavarat, löytäisikö hän perille? Huulet olivat mutristuneet jo aavistuksen verran huolestuneelle kaarelle ja ruskeat silmät harhailivat hajamielisinä penkereelle hyppelevässä joenuomassa. Vakuutellen, että selviäisi, Alex nosti lopulta leilin eteensä sulkeakseen korkin. Samalla hetkellä nahkaleili kuitenkin lipesi hänen kädestään ja kaatui maahan vuodattaen säälimättä koko sisältönsä huurteiselle nurmelle.
Joku oli saanut yllätettyä hänet.
Mieli ei edes ehtinyt sisäistämään ensimmäistä kommenttia uivelosta, vaan nuorukainen pomppasi jaloilleen ja tarttui vaistomaisesti jäisestä maasta hurjannäköisesti törröttävään keihäskirveeseensä ja repäisi sen käteensä. Samanaikaisesti liikkeen mukana hän käännähti ympäri ja tuijotti nyt suu viivana yllättäjäänsä kohti. Sydän pamppaili edelleen säikähdyksestä, eikä sen rytmikäs taonta lainkaan heikentynyt siitä tosiasiasta, että vastassansa, hieman kauempana tosin, seisoi ilmiselvästi oikea demoni. Aluksi silmänsä laajenivat aavistuksuksen hämmästyksestä - mitä toinen teki täällä keskellä-ei-mitään - mutta jo muutaman aikaa hakevan silmänräpäyksen myötä silmäterät supistuivat äkisti ja kavenneet silmät tuijottivat nyt kiristyneiden leukaperien parina demonia. Koulutuksensa luomat ajatusradat käskivät tappaa, nyt heti. ... Ja silti Alex ei voinut peittää sitä tosiasiaa, että demonin kohtaaminen yksin täällä syrjäseudulla ei saanut hänen mieltään ainakaan rauhoittumaan. Peittääkseen epämukavan olonsa, nuorukainen kohensi ryhtiään ja nosti leukaansa aavistuksen verran ylöspäin. Hän vastasi hätäisesti luodulla, ylimielisellä katseella toisen sanoihin ja tuhahti lopulta halveksuvasti. Sillä halveksuntaa hän todella tunsi. Aurinkoinen ja mukava luonne oli täydellisesti kadonnut tämän uuden panssarin taakse, joka ei jättänyt aukkoja, joiden kautta pääsisi tuikkaamaan nuorukaista tämän lempeän luonteen takia. Tämä oli Alex, joka vihasi demoneja. Alex, jonka ainut tehtävä oli listiä niin monta tuollaista maanmatosta kuin vain suinkin pystyi.
Niinpä tummasuortuva ottikin haastavan askeleen toisen suuntaan ja puristi asettaan entistä tiukemmin otteeseensa. Hän selvitti kurkkuaan. "... Kas vain miten näppärä letkautus. Jopa sinunlaiseltasi.", tuo sanoi hiljaa ja katseli toista edelleen nenänvarttaan pitkin. Kulmat kurtistuivat aavistuksen, enemmänkin arvioivina kuin uhkaavina. "Ja mikä saa sinut edes luulemaan, että tarvitsisin jonkun suojelemaan minua?" Sanojen siivittämänä yksinäinen heittotähti vilahti tuulessa vingahtaen muutaman sentin päästä demonin kasvoista. Se iskeytyi puuhun tuon takana ja jäi siihen törröttämään yhdestä sakarastaan. Muutama neulanen laskeutui puunlatvasta maahan. "En ole mikään 'nättipoika' sinulle. Enkä varsinkaan ole yksin." Jopa hieman itsekseen hymyten Alex liikautti asetta kädessään selventääkseen viimeisimmän virkkeensä tarkoitusta. Tämän jälkeen nuorukainen laski painonsa toiselle lonkalleen ja katseli vastapuolta arvioivasti. Hänellä ei olisi aikaa jäädä tappelemaan - matkaa piti vielä taittaa ennen pimeän laskeutumista, muuten hän ei ehtisi perille ajoissa. Hän voisi metsästää tämän demonin myöhemmin käsiinsä ja vaatia uusintaottelua silloin. Siispä piti yrittää päästä eroon tuosta kiusankappaleesta. "... Joten älä tule lähemmäs. Ole hyvä, kerää luusi ja poistu, jotta pääsen jatkamaan matkaani. En kaipaa syöpäläisiä seurakseni."
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Dec 21, 2009 12:56:07 GMT 3
… Ouh, nätillä pojalla olikin sitten järeämpi lelu mukanaan. Sitähän ei ollut kieltäminen, etteikö Pumpkin olisi nostanut ivallista hymyä lärvilleen, kun hän huomasi säikäyttäneensä tai ainakin yllättäneensä ihmispojan, mutta tuota asetta lurppakorvan piti pälyillä epävarmasti - ties vaikka jäpäkkä osaisi käyttääkin sitä häntä vastaan, vaikka olihan se kovin epätodennäköistä, sillä kyseessä oli ihminen. Eiväthän ihmiset mitään osanneet, ja kasvoivatkin tuollaisiksi epämääräisiksi söpöläisiksi, vaikka olivatkin sukupuoleltaan miehiä, hmph. “Minunlaiseltani ei voi odottaa muuta kuin näppäryyttä.” Pumpkin kuittasi takaisin ja nosti leukaansa vastapuolta apinoiden. Katseeseensa nousi samanlainen nenäkkyys ja aliarvioiminen, joka oli aina kohdattavissa, kun vastaansa tuli yhden yksikin kelvoton ihminen. “Totta kai sinunlaisesi tarvitsee suojelua, ettehän te pärjää kuin ryhmissä.” Aika paksua jauhantaa demonipenikalta, mutta hän ei nähnyt syytä säästellä kielenkantojaan sekä sanaista arkkuaan, joka ei välttämättä ollut se rikkain varasto näillä tienoilla. Heti kun lauseenparret loppuisivat, niin yltyisi tämä hermostuksissaan väkivaltaan, jonka kuuluisi mukamas tasapainottaa sanallisia puutoksia.
Tuhahdus. Vai ettei tuo linnunpoikanen edes ollut yksin ? Hyvähän tuollaisella kepillä oli uhota, mutta hänelläpä olisi… tai ei olisi nyt mukana hilparia. Pumpkinin käsi oli jo ujuttautumassa tämän selän taakse, jossa yleensä painolastina kiikkui mahtava kirvesmäinen aseensa, mutta koska näpinpäihin osui vain takin kangasta, niin päätti nulikka piilottaa eleen niskan rapsutukseksi. Hohoijaa, juu, tässä vähän rapsuttelen näin ikään… “Syöpäläistä ? Puhutko itsestäsi ? Olisi minunkin vaikea kestää olemassa oloani tuossa kropassa.” Oma kömpelyytensä sai hänet hekottelemaan pahansuovasti, kunnes leukapielensä kiristyivät yhteen. Ehkä olisi pitänyt olla kerskumatta Liamille, että hän pärjäisi kahden hassun tikarinsa kanssa vallan mainiosti, koska juuri nyt hilparille olisi enemmän kuin käyttöä. Peukalonsa hipaisi nenänkärkeä. “Mikäs tuo kädessäsi oleva lelu on olevinaan ?” Kaipa olisi hänen vuoronsa voittaa aikaa puolelleen - keinolla, millä hyvänsä. Ihminen kyllä saisi tuntea vielä nahoissaan turhautumisensa pohjoiseen, kunhan Pumpkin ensin keksisi, kuinka moinen kävisi ilman, että oma pää putoaisi harteilta.
Ai niin, ja uhmallaanhan tämä astui askeleen lähemmäs. Mitäs olit kieltänyt, nättipoika.
// ... Ja tästä vuorosta kun piti tulla oikein pitkä ja hieno, mutta kaipa sitten laatu saa korvata määrän tällä kertaa - toivon ¬___¬''.
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Dec 21, 2009 17:42:52 GMT 3
Paino vaihtui hiljaa toiselle jalanpuoliskolle ja kädet lukitsivat itsensä puuskaan niin, että keihäskirvestä pideltiin nyt kylkeään vasten. Katse ei uskaltanut irrottaa itseään demonista, vaikka mieli olisi tehnytkin, vaan se pysyi herpaantumattomana kiinni toisessa. Silti Alex onnistui nakkelemaan niskojaan pienellä liikkeellä. "... Jos kutsut tuota näppäryydeksi, niin siinä tapauksessa kivenmurikkakin on sinua näppärämpi. Mutta eihän sinunlaiseltasi tosiaan muuta voi odottaakaan - kivi se sinulla juuri onkin sydämen tilalla, kuten kaikilla kaltaisillasi raakalaisilla." Alexin oli pakko puraista kipeästi poskeaan, sillä sanojensa siivittämänä ajatuksensa lennähtivät menneisyyteen - siihen talveen ja hyökkäykseen, kun hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä menettänyt mielenterveytensä. Kaikki noiden demonin näköisten rottien takia. Lämmin veri maistui nuorukaisen kielenpäällä rautaisena, kun hän oli melkein puraissut poskestaan palan irti. Hätkähtäen nuorukainen pyyhkäisi kämmenselällään suupieltään, sillä pelästyi, että veri alkaisi pian norua leukaa pitkin. Hän vilkaisi hätäisesti demoniin ja sitten käteensä - helpottuneena tuo kuitenkin huomasi, että kämmenen iho oli puhdas, verta ei siis ollut päässyt ulos kaiken kansan pällisteltäväksi.
Niinpä nuorukainen ryhdistäytyi juuri parahiksi nähdäkseen demoninuorukaisen käden hapuilun. Joku sellainen, joka ei itse omistanut asetta, tai muuten vain ei ollut niin tarkkasilmäinen, olisi ehkä uskonutkin olemattoman aseen hapuilun olleen vain niskan rapsutusta. Alexiin se ei kuitenkaan uponnut, sillä koulutuksensa varmisti sen, että hänen mielensä reagoi jo vaistomaisestikin sen näköisiin ja oloisiin liikkeisiin, jotka olisivat hänelle itelleen uhkaavia. Niinpä mairea hymy levisikin nuorukaisen kasvoille ja jo muutamaa sydämenlyöntiä myöhemmin se muuttui valkoiset hampaat paljastavaksi virnistykseksi. "Hupsista. Unohtuiko jotain kotiin?" Alex kallisti päätään ja naputti saappaan kärjellään aseensa maahan asti yltävää vartta. Leukaperänsä kuitenkin kiristyivät hetken kuluttua, kun demoni jatkoi vain uhoamistaan ja siinä samalla haukkui hänen rakkaan aseensakin pelkäksi leluksi. "Hmph, sinuna en kovin uhoaisi aseettomana. Et taida ymmärtää miten helposti sivaltaisin kaulasi poikki ja pinoon. Se kävisi silmänräpäyksessä." Silmät tuijottivat tiukasti toista, kunnes Alexin oli taas pakko hämmästyä toisen röyhkeydestä demonin ottaessa haastavan askeleen eteenpäin. Alexin kasvoilla häilähti epävarmuus, jonka hän kuitenkin nopeasti verhosi uhmakkaisiin sanoihin.
"... Sinä leikit tulella typerys. Eikä minulla ole aikaa tähän.", nuorukainen sihahti hampaidensa välistä. Kuinka hän halusikaan päästää tuon itseään täynnä olevan idiootin päiviltään. Silti hänellä ei todellakaan olisi aikaa siihen ja lisäksi jos hän nyt tappaisikin mokoman turhuuden, hänellä ei olisi myöskään aikaa hävittää ruumista. Ja demonia tultaisiin varmasti etsimään ja kun tuon toverit löytäisivät ystävänsä kuolon korjanneen ruumiin hän saisi koko demonipartion jäljilleen. Ja sitähän Alex ei halunnut. Niinpä hänen olisi pakko saada uhkailtua toinen pois niin, että ei aiheuttaisi vastahyökkäystä. Kyllä se onnistuisi. Pitäisi ottaa riski ja tehdä jotakin radikaalia. Siispä, sanoista tekoihin: "... Etkö tajua ---", Alex aloitti ja tökkäisi aseensa kantapuolella vauhtia pyrähtääkseen nopeaan juoksuun toisen luokse. Samalla hän tarttui keihäskirveensä varteen kaksin käsin, taivutti vartaloaan sivulle ja huitaisi voimalla aseensa liikkeelle niin, että liike alkoi hänen selkänsä takaa ja teki ilmassa puoliympyrän. Aseen terä päätyi muutaman sentin päähän demonin kaulasta Alexin jäädessä paikoilleen käsivarren ja aseensa varren mitan päähän. Hän tasasi hengitystään tuijottaen toista tuimasti. "--- että voin tappaa sinut?" Hetken aikaa nuorukainen vain tuijotti toista, eivätkä edes hänen kasvoilleen hiljaa putoilevat hiutaleet saaneet keskittymistään herpaantumaan - oltiinhan nyt jo turhankin lähellä elävää demonia.
Hän nosti taas aavistuksen leukaansa ja mutristi huuliaan - nyt enemmänkin epävarmana. Otsansa rypistyi samalla, kun nuorukainen tuijotti pää hienosiessa takakenossa ja ripsiensä takaa toista. Sanat putoilivat suustansa totisina samalla, kun nenänsä rypistyi aavistuksen viimeisen sanan aikana: "Viimeisen kerran - mene pois. Häivy." Tehostaakseen sanojaan nuorukainen vielä tönäisi aseensa varrella demonia rintakehästä. Lopulta hän laski varovaisesti aseensa ja hipaisi hiuksia silmiltään. Noh, auttoiko? Häivytkös nyt siitä?
//Korvaa se, ällös huoli~ x'3//
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Jan 5, 2010 15:19:29 GMT 3
Jos ihmispojun sanojen olisi kuulunut loukata, niin tuo astui pahasti harhaan. Kivisydämiseksi haukkuminen nosti vain imarrellun virneen demonin kasvoille, kun tämä kumarsi syvään häntäänsä samalla kieputellen. “Kehut minut piloille.” Pumpkin hymähti suoristuessaan täyteen pituuteensa. Kerrankin se taisi olla hän, jolla napsahti pinna hitaamman puoleisesti ? Njääh, nuorukaisen sisällä porisi oikea tulivuoren laavapötsi, joka odotti vain tilaisuutta purkaantua. … Ouh, ja se tilaisuus tulikin turhan nopeasti, koska vielä hetki sitten monen askeleen päässä räksyttänyt nulikka seisoi jo vierellään - terä miltein hipoen ruskean kaulan hipiää. Hitaasti oranssi katse laskeutui aseeseen ja siirtyi sitten sen kantajaan. Ohoh, toinenhan osasi jotain - ehkä enemmänkin kuin hän, mutta järkyttyneisyyttään demoni ei aikonut paljastaa; “Tiesin, ettet löisi.” … Totta puhuen, en tiennyt, että edes yrittäisit lyödä. Kokemattomalta oppipojalta puuttuisi nyt pää harteilta, ellei vastapuoli olisi antanut toista tilaisuutta häipyä - hmph. Olipa typerä ihmiskakara, luulla nyt, että hänenlaisensa upean uskomaton demoni kavahtaisi tuollaista uhoa ja luikkisi häntä koipien välissä karkuun! Pöh ja pah, unelmissasi kävisi vain noin, nättipoika.
Viimeiseksi tikiksi iskostui törkkäisy, jonka ansiosta hänen piti ottaa askel taaksepäin. Sormensa kuitenkin tarrasivat kiinni lasketusta aseesta ja nostivat sen takaisin osoittamaan rintakehäänsä. “Et uskaltaisi pistää minua.” Silmissä vilahti haasteen kipinä. Hän alkoi liikuttelemaan vapaan kätensä rannetta, että hihan uumenissa oleva tikari putoaisi käteensä… “Olet vain liian heikko tehdäksesi sen.” … ja näppeihin, joissa terä voisi tehdä pahaa jälkeä. Jos ihmisen siirtymisestä oli ollut jotain yli inhimillistä nopeutta Pumpkinin mielestä, niin hän itse pyrki aivan samaan vetäessään mitättömäksi kuvailtavan, mutta mahdollisuuden saadessaan tappavan terän esille, jonka liikerata koitti viiltää ihmisen siloposkeen vaakasuoran viillon. “Anna olla viimeinen kerta, kun kehtaat edes esittää kykeneväsi tappamaan minut! Sinunlaisesi ihmisrukka ei ikinä kykenisi sellaiseen, koska olette pehmentyneet vallan sokaisemassa maussa!” Niin hienoja sanoja, mutta ei todellakaan alunperin nuorukaisen omasta pääkopasta napattuja. Vuosien aivopesu ihmisvihaan ujuttivat nyt limaisia lonkeroitaan kahlitsemaan ajatuksensa pelkkään vastapuolen teurastamiseen, vaikka kykeneväisyytensä siihen oli mitätöntä.
Kuitenkin sen verran Pumpkin tajusi ottaa hajurakoa, että hän vetäytyi kauemmaksi. Toiseen käteensä myös pudottautui tikari, jota hän polleasti heilutteli puolelta toiselle kuin mitäkin toruvaa etusormea. “Olit lisäksi varomaton.” Pumpkin oli paraskin viisastelemaan aiheesta…
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Jan 17, 2010 22:10:48 GMT 3
Tummanruskeiden sielunpeilien pupillit kaventuivat aavistuksen, kun demoni aloitti nälvimisensä siitä, miten oli jo valmiiksi tiennyt, että Alex ei uskaltaisi lyödä. Ennen kuin nuorukainen ehti puolustaa sanallakaan loukattua kunniaansa, demoni oli jo napannut hänen lasketun aseensa terän näppeihinsä ja asetti sen nyt omaa rintaansa vasten haastavien sanojen säestämänä. Alexin katse nousi aavistuksen verran hämmästyneenä toisen omaan. Vaati aika paljon pokkaa ruveta väittämään, että hän olisi liian heikko listimään toisen, kun hänen aseensa terä lepäsi vielä demonin rintakehää vasten. Joku äkkipikaisempi ja vähemmän kiltimpi olisi jo varmasti survaissut terän tuon suunsoittajan lävitse. Alex sen sijaan ehti ainoastaan avata suunsa esittääkseen tähän tilanteeseen varsin mitättömän vastaväitteensä, kun jostakin ilmestyi täysin selittämättömästi puukon terä ja se viuhahti kunnioitettavalla nopeudella piirtämään jälkensä hänen poskeensa. Viilto hänen kasvoissaan täyttyi hetkessä tykyttävällä vihlonnan tunteella ja kivusta älähtäen Alex nosti toisen kätensä poskelleen. Säikähtänyt katse pysyi vielä hetken verran demonissa ennen kuin se siirtyi haavan päältä nostettuun käteen ja punertavaan vereen värjäytyneisiin sormenpäihin.
Demonin päpätys vallanhalusta meni täysin ohitse nuorukaisen korvien, kun tuo vain katseli häkeltyneenä verisiä sormenpäitään. Katseensa nousi kuitenkin juuri sopivasti vastapuoleen, kun tuo heilutteli tikariaan toruvasti puolelta toiselle ja oli niin itseään täynnä olevan näköinen, että Alex ei voinut muuta kuin tuijottaa toista avuttomana. Lopulta nuorukainen pyyhki sormensa paitansa reunaan ja katse edelleen demonissa pyöritti hitaasti päätään. "Oletko ihan idiootti?", nuorukainen sanoi lopulta kuitaten samalla toisen sanat omasta varomattomuudestaan. Hän napsautti aseensa terät kiinni ja heilautti isokokoisen kirvekyhäelmän takaisin selkäänsä. "Tai oikeastaan, älä sano mitään, tiedän vastauksen jo itsekin. Vain tuollainen itsetuhoinen hölmö kuin sinä voi käyttäytyä noin. Minä uhkaan sinua aseeni terä kaulallasi ja annan sinulle vielä yhden mahdollisuuden lähteä litomaan tai muuten katkaisen kaulasi. Ja mitä sinä teet? Sinä viillät minua jollakin mitättömän kokoisella tikarilla ja selität minun olevan varomaton. Siis kuka paskiainen oikeasti käy isottelemaan tikarilla?" Alex pyöräytti silmiään ja loi demoniin liioitellun säälittelevän katseen. Varovaisen huvittunut hymy nyki kuitenkin jo nuorukaisen suupieliä.
"Olet joko erittäin typerä tai sitten erittäin taitava, jos luulet voittavasi minut tuolla pikku puukollasi. Epäilen vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa." Puhuessaan tummasuortuva oli ottanut jo muutaman askeleen kauemmas demonista tehdäkseen lähtöä, sillä jos sattuisikin niin, että hänen arvailuistaan jälkimmäinen olisi totta, olisi parempi häipyä paikalta ja nopeasti. "Olet lisäksi liian hauska, jotta viitsisin tappaa sinut - antaa muidenkin piristyä tuollaisista äskeisen kaltaisista, huvittavista pikku tempauksista. Niin ja selvästikin olet myös liian vähä-älyinen, jotta voisit edes satuttaa kunnolla ketään. Niinpä minä päästän sinut ja tikarisi menemään ja lähden itse jatkamaan matkaa." Alex oli jo ottanut muutaman askeleen pois päin, kun hänen poskessaan sykkivä haava sai hänet nostamaan kätensä taas kasvoilleen. Äh, miten tuollainen pieni viilto saattoikin olla näin kipeä. Ja siitä jäisi arpi. Alex mutristeli itsekseen huuliaan ja yhtäkkiä kääntyi ja palasi sittenkin nopeasti demonin eteen. Hän virnisti toiselle kauniisti samalla, kun nyrkkinsä läsähti keskelle vastapuolen kasvoja. Mitään sanomatta Alex vielä taputti nopeasti toisen poskea ja lähti sitten harppomaan reippaaseen tahtiin pois aukealta - jos demoni uskaltaisi isotella hänelle tikarin kanssa, ties mitä tuo olisi valmis tekemään todella suuttuessaan. Parempi siis liueta paikalta, kun siihen vielä oli mahdollisuus.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Jan 20, 2010 16:15:22 GMT 3
Liippasi läheltä, ettei demoni leikannut omaa kieltää, kun hän verenhimoaan korostaakseen oli alentunut lipaisemaan terään tarttunutta verta. Tyrmistyttävän kysymyksen kuullessaan kuitenkin tikari oli lipsahtaa, vaikka hän korjasikin melkein käyneen kömmähdyksen nostamalla oranssin katseensa toiseen. Idiootti ? Hyvä kysymys, ja vastauksenkin tiedän - ehei, Pumpkin ei myöntäisi olevansa idiootti, vaikka ihmisen päpätys voisikin olla kuinka paikkaansa pitävää. Niinpä lauseen päälle hän sylkäisi maahan, ja hymisi tyytyväisenä; "Tällainen paskiainen kuin minä. Taidoistani saitkin jo oivallisen näytteen, ja jos kerta haluat perääntyä, niin mikäs siinä…" … mikäs siinä, että pistät sen murha-aseesi pois - heheh, surkimus. Sanokoot tuo rotanpoikanen mitä tahansa siitä, että tämä oli itse voittanut minimaalisen matsin, mutta demoninulikka pysyi tasan sillä kannalla, että hän oli suurin voittaja - toinen ei ollut aiheuttanut vahinkoa, vaan perääntyi pelkurimaisesti kasvojen kärsimisen pääten…
… Oh ? Kapea kulmakarva nousi kysyvästi, kun vastapuoli päättikin yhtäkkiä kääntyä takaisin, mihin Pumpkin ei tietenkään lisännyt mitään uhkaavaa - eihän nättipoju edes ollut vetänyt asettaan esille, joten tuo olisi yhtä kuin… NYRKKI! Samalla hetkellä kun palkkamiekan oppikersa pisti merkille tyrmäävän luuviitosen, niin se jo tärähti vasten monta kertaa murtunutta nokkaansa - rutsista vain. Kivunleimahduksen ansiosta hän peruutti askeleen taaksepäin, sormien takertuessa harrakasti kiinni armaaseen ilmanhalkojaan, josta ei ihme kyllä vielä valunut vuolaasti verta. … Hetkinen … taputtiko tuo papana hänen poskeaankin…? "Senkin pieni…!" Vihan kipinä sytytti aggressiivisen roihun demonin sisälle, eikä tämä nähnyt kuin punaista hyökätessään tummatukkaisen ihmisrääpäleen kimppuun. Hän ei vaivautunut edes harkitsemaan hienomuotoista kampittamista, vaan kätensä kietoutuivat väkivaltaisesti toisen lanteen ympärille, jolloin nuorukainen oman painonsa turvin sai rutattua vastapuolen alleen.
Häntä oli tirvaissut turpaan joku säälittävä ihmisriekale! Tuollainen nättipoika, joka kuvitteli korean ulkomuotonsa pelastavan tämän tilanteesta kuin tilanteesta, mutta hah - näin ei kävisi tällä erää! Elopainoonsa jälleen turvautuen, Pumpkin tarrasi sormin alimmaisen suortuviin ja taivutti väkipakolla toista kaartamaan niskojaan takakenoon. Kaula oli mitä otollisimmassa asennossa viillettäväksi auki, mutta tikarit olivat pudonneet aiemman ryntäämisen vuoksi jonnekin päin lumista painitannerta, hmph - … tyypillistä tuuriaan. "Mitä luulit tekeväsi, hävytön pirpana ?!" Sylkeä pärskähti raivoamisen johdosta leualleen, mutta nopealla hihan pyyhkäisyllä sekin katosi näkyvistä. Ruskeahipiäisen teki kovasti mieli vääntää allaolevan niskat nurin tässä ja nyt, mutta vaivoin hän sai pidäteltyä kätensä omavaltaisuutta. Sen sijaan Pumpkin kumartui toisen korvan juureen, näykkäsi sen lehteä ja sihisi sitten; "Anna olla viimeinen kerta, kun edes kuvittelet tekeväsi jotain tuollaista, nättipoika." Sanojaan korostaakseen demoni iski toisen kasvot vasten hankea kuin loppusäväykseksi äskeisestä.
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Jan 20, 2010 17:44:08 GMT 3
Itsekseen tyytyväisenä myhäillen Alex oli ehtinyt ottaa pari aukiolta pois vievää askelta, kun hän kuuli takaansa muutaman puhdasta raivoa tihkuvan sanan. Nuorukainen ei kuitenkaan ehtinyt edes kääntää päätään äänen suuntaan, kun hänen kimppuunsa hyökättiin sellaisella vimmalla, että tummasuortuva kaatui pakostikin lumentäyteiseen maahan demonin alle. Kaatumista edeltävänä hetkenä hän oli tuntenut vastapuolen käsien kietoutuvan ympärilleen ja siinä missä ne äsken olivat väkivaltaisesti puristaneet hänen lannettaan, nousivat kädet nyt tarraamaan kiinni hänen kallisarvoisista suortuvistaan. "Mitä helvettiaijaih!" Kesken jäänyt lause päättyi kivunulvahduksiin, kun tuo demoninryökäle kiskoi hänen hiuksiaan sellaisella voimalla, että Alexin oli pakko taivuttaa päätään taaksepäin ja paljastaa kurkkunsa. Hiusten repimisen tuottama vihlaiseva kipu nostatti refleksinomaisesti kyyneleet nuorukaisen silmänurkkiin ja tuo hakkasi muutaman kerran oikean kätensä avokämmentä lumiseen maahan - päästä irti helvetti soikoon, nyt sattuu ja paljon!
Demonin seuraaviin, puhdasta vihaa pursuaviin sanoihin Alex tyytyi vain tuskaisesti tuhahtamaan. "Minä en luullut tekeväni mitään, minä tein. Sinä sait minulta kuonoosi, jos et satu enää muistamaan, senkin aivoton rotta!" Tummasuortuva sai vaivoin sähähdettyä sanansa ja ulahti sitten taas - tällä kertaa tosin enemmänkin vihasta, kun tunsi toisen hampaat korvalehdellään. Hampaat irvessä nuorukainen kuunteli, mitä demoni hänen korvaansa sihahti, sillä ei hänellä ollut paljon muitakaan vaihtoehtoja. Vastapuoli kuvitteli ilmeisesti vielä tarvitsevansa painotusta sanoilleen, sillä pian Alex sai löytää naamansa lumihangesta, joka ei, ikävä kyllä, tuntunut lainkaan niin pehmeältä rusahtaessaan vasten hänen muutenkin runneltuja kasvojaan kuin hän oli kuvitellut. Hampaatkin nirhautuivat ilkeästi vasten alahuulta ja pian Alex tunsi kuinka veren rautainen maku täytti hänen suunsa. Heti, kun Alex vain kivulta kykeni, hän repäisi kasvonsa ylös tuosta kylmänkosteasta syleilystä ja sylki veristä lunta suustaan raivoissaan. Turhautunut kiukunkirahdus karkasi tummasuortuvan suustaan samalla, kun hän lateli demonin niskaan kaikki hävyttömimmät ja irstaimmat haukkumasanat ja kiroukset mitkä vain sattui muistamaan. Samaan aikaan nyrkki hakkasi maata aivan kuin se olisi auttanut purkamaan ulos sitä raivoa, mitä Alex sisimmässään tunsi. Kesken törkyisän solvauksen kipinöivät silmät osuivat sattumalta lähellä olevaan oksankarahkaan ja lähes sillä sekunnilla Alex heittäytyi ottamaan sen otteeseensa ja iski sillä niin lujaa päällään olevaa demonia kuin pystyi. Täysin ilman sihtiä ja mahallaan lumessa maaten isku ei voinut olla kovinkaan voimakas, mutta se riitti siihen, että Alex sai vedettyä itseään hieman eteenpäin ja näin karkasi pois toisen alta.
Nuorukainen nousi nopeasti istumaan ja pyörähti demonin suuntaan. Sen enempää miettimättä hän iski saappaansa kannalla toisen näpeille ja potkaisi sitten vielä istualtaan vastapuolta olkapäähän - saisi luvan mennä vaikka sijoiltaan, hän ei välittäisi tippaakaan! Ja koko ajan pääkoppansa perällä paniikki teki itsestään yhä suurempaa ja suurempaa, sillä Alex ei ollut lainkaan ajatellut, että tuosta demoninruipelosta olisi minkäänlaista vastusta. Hän oli arvioinut toisen väärin. Hyvin, hyvin väärin, mikä pian vielä koituisi hänen kohtalokseen. Niinpä nuorukainen lähtikin nopeasti ja edelleen istuallaan räpiköiden hinaamaan itseään kauemmas toisesta. Pahaksi onneksi Alexin matka päättyi kuitenkin siihen, kun aukean poikki virtaava Grenya -joki katkaisi hänen pakoreittinsä. Alexin katse heittelehti vähän aikaa hieman kauempana, pienen notkelman pohjalla virtaavassa joessa ja sitten taas demonissa. Lopulta suklaanruskea katse nauliutui demoniin ja edelleen maassa huohottaen istuen Alex irvisti toiselle. "Uskallakin tulla tänne, niin tapan sinut. Paskiainen." Alex sylkäisi taas verta suustaan ja pyyhki hihallaan suupieltään. Tuiman katseen takana näkyi aavistus häilyvää pelkoa - jos tummasuortuva ei ollut edes varma, että voisi vahingoittaa toista kunnolla, niin miten mahtoi olla tappamisen laita sitten... No, ainahan kannatti yrittää, eikös se niin ollut.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Jan 21, 2010 15:10:40 GMT 3
Sitä nautintoa ja leppymisen tunnetta oli vaikea kuvailla niin, ettei se kuulostaisi aivan hullun puheelta. Kasvoille levinnyt pahan suova virne valtasi alaa kasvoiltaan kiroilun myötä, puhumattakaan veren näkemisestä, joka teki saavutuksestaan heti suuremman - hän oli jälleen niskan päällä. Kyllä tummatukkaa mahtoi ottaa päähän, kun tannerkin pölisi nyrkkien takomisen vuoksi ja muun kiukuttelun, johon demoni saattoi vain leperrellä; "Kuule, sinun suusi pitäisi pestä saippualla, kun kir--… AIH!" Mistä tuo isku mätkähti ?! Itsetyytyväisyyden sokeuttamana ruskeahipiäinen ei edes tajunnut aluksi, mikä häneen oli iskenyt, mutta se riitti osaksi siihen, että tämä pakeni kauemmas ja päästi samalla ihmisen vapaaksi, mikä lieni virheistään pahin tänä päivänä. Saappaan kanta läsähti näpeille niin, että Pumpkinin sormet upposivat hangen sisuksiin ja jo valmiiksi kylminä ne kouristuivat tuskasta nyrkkiin. Hampaat irvessä tämä sai vielä tutua potkusta, joka aluksi tuntui puuduttavan koko käsivarren - niin voimakas se oli, ja toivon mukaan olka olisi yhtä sijoillaan, kun hän saisi tuntoa siihen takaisin. Kuitenkaan oma kirosanavarastonsa ei jäänyt lainkaan sen valjummaksi kuin vastapuolen, koska hän toisen paetessa käpertyi näppiensä ympärille ja keinui edes takaisin polviensa varassa. Sattui, kutale!
Häh, mitä tuo otus oikein kitisi ? Vasta nyt Pumpkin älysi sen hajuraon, joka oli muodostunut hänen ja ihmisen välille, vaikka ei se loppujen lopuksi kovin merkittävä ollut. Pakko myös mainita, että toinen näytti irvistellessään suorastaan säälittävältä - mitkä pienet nököhampaat! Nehän voisi vaikka napsia yksi kerrallaan irti ja syöttää toiselle… "Oi, kuinka minua pelottaakaan…!" Lopulta demoninulikka huudahti teennäisen neitimäisellä äänessä ja laski toipumisprojektin alla olevat näpit sekä tämän vastakkaiset kumppanit poskilleen. Hetken päästä sormien kynnet jo nirhasivat hänen omaa ihoaan, kun tämä valutti ne hipiältään takaisin maata vasten noustakseen täyteen pituuteensa. Gnnh, olkapäätä särki, nenä oli turta… uhmallaan hän astui askeleen toista kohti. "Tapat vai ? No anna tulla sitten!" Hän työnsi mahtaillakseen vastakkaisella kämmenellään kolhittua olkapäätään, jolloin siitä kuului pienimuotoinen napsahdus. Niinkään kivikasvoinen rautasielu tämäkään Manalan penikka ei ollut, että hän olisi tehnyt moisen vinkaisematta, toisaalta oikeastaan Pumpkin ei edes aluksi ollut tiedostanut olkansa olleen hieman pois paikaltaan. Se siitä mahtipontisuudesta siis…
Uh, mutta olisiko hänestä lopulta vastustajaksi toiselle ? Ihminen oli osoittanut olevansa aikalailla hyvä puolustautumaan, mutta ei tietenkään mikään loistava tapaus. Piti pitää myös mielestä, että vastapuoli omisti aseen, kun taas hän oli jo hukannut omansa… hmm. Mitä väliä! Lyhyen harkinta-ajan päätteeksi sarvipää lähti toista kohti 'vauhdilla', näyttäen jo siltä, että hän aikoisi puskea ihmisen joelle saakka… joka muuten ei edes ollut hullumpi idea! Kömpelön syöksähdyksen loppumetreillä nuorukainen jarruttikin, heilautti jalkansa potkuun, (ennen kuin vastapuoli ehtisi nousta omille kintuilleen), ja täräytti sen pahemmin sihtaamatta toisen kylkeen, niin että voisi kuvitella kengän kärjen uponneen toisen kylkiluiden väliin. No, aiotko tappaa minut nyt vai huomenna, eh ? Tässäpä alkoi jo tuntua siltä, että toinen ei koskaan onnistuisi siinä, vaikka Pumpkin myönnettävästi osasi nyt olla varuillaan kilpakumppaninsa suhteen. … Siis vain, jos toinen kykenisi vielä yllättämään, joka totta kai ole mahtiegoisesta demonista hyvin epätodennäköistä.
// Käytän näemmä yhä armottomasti hyväkseni tuota sopimaamme autohittilupaa <''D...
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Jan 21, 2010 20:13:54 GMT 3
"Oi, kuinka minua pelottaakaan…!"
Tummahiuksisen nuorukaisen pääkopan sisäistäessä demonin sanat, hänen suunsa valui hiljalleen kiukkuisesti mutruun ja kurtistuneet kulmat loivat tumman varjon silmien ylle. Ruskea silmäpari seurasi räpäyttämättä vastapuolen liikkeitä; kuinka demoni nosti kädet teatreelisesti poskilleen ja ja laski ne taas sitten takaisin maahan. Alex rypisti otsaansa - aikoiko toinen ylös? Kyllä. Ihmisnuorukainen kavahti hieman taaksepäin ja silmäteränsä levisivät aavistuksen, kun tuo tajusi, että demoni oli noussut koko pituuteensa ja matkasi nyt hänen luokseen. Uhkailuista huolimatta. Huulet raoittuivat sanomaan jotakin, ihan mitä tahansa, mutta pienintäkään äännähdystä niiltä ei päässyt. Ajatukset pyörivät ahdistunutta häkkärää Alexin myssyllä peitetyssä päässä, eikä tuo osannut kuin tuijottaa lähestyvää demonia. ... Demonia, jonka olkapäästä kuului mieltä tyynnyttävä naksahdus, kun luut asettuivat paikoilleen. Ivanauru teki jo tuloaan tummasuortuvan kurkunpäässä, mutta hermostuksen takia se pulppusi ulos epämääräisenä, tökkivänä naurahduksena eikä kuulostanut lainkaan niin pilkalliselta kuin Alex olisi toivonut. Itseasiassa se kuulosti enemmänkin hermostuneelta heikkopäisen hekotukselta, joka katosi ilmaan ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan.
Sen enempää kehnoa esitystään Alex ei kuitenkaan ehtinyt miettimään, sillä auki rävähtänyt katseensa kiinnittyi nyt lähes hölmistyneenä pyrähdykseen pinkaisseeseen demoniin, joka lähestyi lamaantunutta nuorukaista aivan liian nopeasti minkäänlaisten pakoyritysten kannalta. Alex ehti ainoastaan yrittää sivuun loikkaamista, mikä sai aikaan vain sen, että demonin sanoin kuvaamattoman kivulias potku osui häntä entistä pahemmin kylkiluiden väliin. Jokaiselta vähänkin empaattisemmalta henkilöltä säälipisteitä keräävä ulvahdus karkasi tummasuortuvan huulilta, kun isku sai hänet painumaan henkeään haukkoen maahan. Tuntui kuin tuhat tikaria olisi painunut sisään hänen kyljestään, puhkonut keuhkot ja lävistänyt sydämen. Kylkeään molemmin käsin pidellen ja hiljaa vaikeroiden Alex laskeutui kaksinkerroin polvilleen ja painoi otsansa lumiseen maahan. Liian pitkän hiljaisuuden jälkeen nuorukainen kellahti kyljelleen maahan ja edelleen silmiään yhteen puristaen manasi demonia. "Sinä hullu! Mursit minulta varmaan kylkiluita!" Säälittävänä pihisevä ääni ei kuulostanut lainkaan vakuuttavalta. Nuorukainen puri huultaan yrittäen saada vedettyä henkeä seuraavaa solvaavaa lausetta varten, mutta tulikin ilmeisesti toisiin ajatuksiin, kun punnersi itsensä takaisin polvilleen ja siitä kyykkysilleen. Hetken ajan Alex haukkoi henkeään ennen kuin nousi haparoiden ylös, mutta jo seuraavassa hetkessä kellahti uudestaan maahan. Heikko esitys, ei siitä mihinkään päässyt. Mikä seuraavassa siirrossa meni pieleen, jäikin Alexilta kokonaan pimentoon. Hän tiedosti vain, että oli päässyt takaisin jaloilleen, kun seuraavana hetkenä tunsikin maan sortuvan jalkojensa alta ja pärskähtävänsä hyytävään jokeen.
Vesi oli pakkasen jäljiltä niin kylmää, että hetken ajan se tuntui pistelevän kuumalta Alexin ihoa vasten. Ja se ympäröi hänet jokapuolelta. Se tunki vaatteiden alle, sai hänen kenkänsä tuntumaan raskailta painoilta hänen jalassaan ja sai hänen hiuksensa liimautumaan inhottavasti kasvoja vasten. Ja aivan yhtä julmana ja suurena kuin ympärillään pauhaava kymi, pauhasi kuolemanpelon synnyttämä paniikki nuorukaisen pään sisällä. Ja luultavasti ainoastaan siitä johtuvan sinnikkyytensä johdosta Alex sai jotenkin pyristeltyä itsensä pinnalle ja tarrattua siihen ainoaan lähellä näkyvään asiaan - demonin häntään. Saadessaan päänsä lopullisesti vedenpinnan yläpuolelle, nuorukainen haukkasi paniikinomaisesti henkeä ja veti itseään hieman ylöspäin. ... Vai vetikö hän sittenkin demonia alaspäin? Koska Alexin ajatusmaailma ei sillä hetkellä ollut lähelläkään selvää tai tyyntä, hän ei mitenkään voinut olla varma kumpi tässä liikkui ja mihin suuntaan. Päällimmäisenä ajatuksena jyskytti sydämen kanssa samaan tahtiin kuolema.
"Minä kuolen! Minä kuolen!", nuorukainen hoki jatkuvalla syötöllä ja puristi paniikissa sitä ainoaa elämänlankaansa - demonin häntää - niin, että rystyset valkenivat. Ei sillä, etteivätkö kädet ja oikeastaan koko vartalo muutenkin jo ollut tunnoton ja väritön, kun veri oli paennut koko kehosta. "Sinä saastainen eläin, sinä tapat minut!", Alex lähes kirkui kauhuissaan. "Minä vannon, minä niin vannon, että jos joki vie minut, se vie sinutkin! Sinä et selviä tästä jos en minäkään!" ... Uhkailuhan tässä tilanteessa olikin paras tapa yrittää säilyttää henkensä. Sen tai minkään muunkaan ajatteleminen ei kuitenkaan saanut minkäänlaista jalansijaa tummasuortuvan päässä, kun päälimmäisinä tunteina olivat pakokauhu ja kuolemanpelko. Muutaman paniikinhuuruisen hengenvedon jälkeen sama päpätys alkoi uudestaan: "... Minä kuolen, minä kuolen, kuolen!" Varmasti kuoletkin, ellet älyä pyytää apua. Toisaalta nuorukaisen sormet olivat porautuneet niin tiukasti demonin hännän ympärille, että jos demoni aikoi säästää itsensä vetiseltä haudalta, olisi hänen luultavasti myös pakko pelastaa Alex. Omalla panikoimisellaan ja räpiköimisellään nuorukainen nimittäin hinasi demonia hitaaseen, mutta tasaiseen tahtiin kohti joen kuohuja. Tällä menolla hän kuittaisi kuoleman heille molemmille.
//Ihan vapaasti <') Ahaha, Alex on liian säälittävä...//
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Jan 22, 2010 14:32:11 GMT 3
Tarvitsikohan edes mainita, kuinka tyytyväinen Pumpkin oli kuullessaan sen kivun puristaman pihahduksen alasuunnalta, kun tuo kärvistelevä ihmisrukka syyteli häntä siinä sivussa hulluksi. Hmm, ei hassumpi nimitys - hullu kuulosti haukkumasanana jopa yhtä imartelevalta kuin aiemmin mainittu 'sydämetön' ja 'paskiainen', sillä olihan se pahismaista karmaa suovakin. "Mutta sehän on vain sen parempi! Menikö montakin kylkiluuta siruiksi ?" Sarvipää vastasi päätään kallistaen. Hän olisi vain ylpeä itsestään, jos yksi huonosti sihdattu potku olisi aiheuttanut noinkin suuren vahingon - nimittäin potkun lähtiessä liikkeelle hän ei edes ollut uskonut osuvansa suhteellisen pehmeää päätepisteeseen, joka sattumoisin oli kilpatoverin kylki. Oranssit sielunpeilit silmäilivät silti uteliaina vastapuolen kituvaa ylös nousemista, joka oli kuin tahaton tapa ilmaista tappelun vielä jatkuvan - metkaa! … Paitsi… hyvänen aika! "Älä nyt mene putoamaan…!" Pumpkin ehti rääkäistä ja refleksin omaisesti ojentaa kättään napatakseen toisesta kiinni, mutta se oli jo aivan liian myöhäistä - toki ns. auttamisyrityksen syy ei piilenyt missään inhimillisyydessä, vaan siinä, ettei häränhäntäisellä nulikalla olisi muuten ketään jolle ilkkua ja isotella, jos ihminen päättäisi mennä avantouinnille.
Vaan niinhän siinä kävi, että vastapuoli kapsahti veteen, vaikka ei tyhjin käsin - Pumpkinin epäonneksi. Hän ehti vain hetken lamaantuneena tuijottaa kuohujen alle kadonnutta ihmistä, kun hännässään tuntui epämiellyttävä nykäisi, ikään kuin jotain olisi takertunut siihen. Pelkkää päätä kääntämällä näkikin kädet, jotka olivat paniikissa tarranneet ainoaan elonkorteen, vaikka sarvipää näkikin tilanteen aivan toisin; hänen armas häntänsä kärsi. "AIIIH! IrtiIrtiIrti!" Nulikka ulvoi ja kaatui itsekin kintuiltaan kumoon, kun toinen veti häntä kohti vettä. Miksi tuo pieni riesa ei voinut tarttua johonkin muuhun, vaikkapa kiveen! Se sentään oli eloton ja tunteeton maaemon annin, joka ei välittänyt, vaikka siinä kuinka roikuttiin toisin kuin harvinaisen itserakas demoni, johon alkoi tarttumaan ihmisen lietsoma paniikki. "Etkä varmana vedä, koska minä en vetiseen hautaan sinun kanssasi astu, ettäs tiedät! Irrota, senkin sittiäinen!" Pumpkin etsi käsillään jotain, josta hän olisi saanut tukevan otteen ja oivan keinon nykäistä itsensä turvaan, mutta ei - pelkkää lunta, lunta… ja mikäs se taas olikaan… ai niin - lisää lunta!
Mutta yhtä lailla kuolemanpelko innosti Pumpkinia ponnekkaasti pyrkimään kauemmas selän takana pauhaavasta joesta. Hän lähti möyrimään pitkä häntänsä tönkkösuorana ja osaksi märkänä eteenpäin - vailla pistettä, johon suunnistaa. Samalla myös kuolemastaan hokeva jätkä alkoi käydä enemmän hermoon; "Pidä nyt se turpasi kiinni! Etkö näe, että olet melkein kuivilla ?!" Ja vain sekä ainoastaan siksi, että demonille oma nahka oli turhan kallis uhrattavaksi. Lopulta kun he kumpikin olivat tarpeeksi kaukana vesirajasta, niin kääntyi puuskuttava Pumpkin ympäri aikeenaan potkaista toista kasvoihin, mutta… jalka pysähtyi kesken liikkeen. Toinen näytti jo aivan liian säälittävältä potkittavaksi, joten hän tyytyi vain nykimään omaa häntäänsä sen varresta kaksin käsin itselleen. "Herkeä jo irti hännästäni! Etkö näe, kuinka se on kärsinyt typerän takiaismaisuutesi tähden ?" Likipitäen särystä turtuneeseen nenänvarteen muodostui pari hienoista kurttua, kun Pumpkin veti mitä nyrpeimmän ilmeen lärvilleen - ihmiset, hmph! Hänhän ei vahingossakaan menisi kysymään, oliko tuo ketale kunnossa vesimyllyn jälkeen…
// Mutta Alexhan oli vain fiksu napatessaan Pumpkinin pyhästä hännästä kiinni x’D. Ei se siis kovin säälittävä ollut!
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Jan 22, 2010 18:09:48 GMT 3
Hyisen veden kangistama keho alkoi jo näyttää väsymyksen merkkejä, kun Alex sai jotenkin keskitettyä ajatuksensa demonin puheisiin. Hän roikkui edelleen armottomana tuon hännässä kiinni ja kasvoilleen levisi entistäkin ahdistuneempi ilme, kun demoni julisti, että ei jakaisi ihmisnuorukaisen kanssa hautapaikkaa joen pohjalla mistään hinnasta. Pitäisikö Alexin siis joutua sinne yksin, eikö toinen auttaisi häntä? Juuri, kun nuorukainen oli keräämässä ajatuksiaan voidakseen vuodattaa toiselle paniikinomaisen moraalisaarnansa siitä, miten kukaan ei haluaisi toisen kuolemaa kontolleen, demoni alkoikin enemmän tai vähemmän päättäväisesti möyrimään kauemmas joenpenkasta. Kuin ihmeenkaupalla tummasuortuva mukisematta totteli toisen ärjäisyä siitä, että tällä hetkellä Alexin olisi parempi sulkea suunsa. Luultavasti asiaan oli suuri merkitys sillä, että vastapuolen sanojen kehottamana tummasuortuva vilkaisi ympärilleen ja tajusi kuin tajusikin olevansa tosiaan melkein jo kuivilla. Mikä helpotus, hän ei sittenkään kuolisi!
Kun polvensa viimein koskettivat tukevaa maan pintaa, oli helpotuksen tunne sanoinkuvaamaton. Alex näki sielunsa silmin kuinka manalan äsken tervetulleeksi toivottaneet portit sulkeutuivat vastahakoisesti ja Kuoleman päättäväinen ote irtosi viimein. Vaan oma otteensa demonin hännästä ei niin vain irronnutkaan ja vasta kun vastapuoli siitä hyvin kärkevästi melkein-potkaisun kautta ilmoitti, tajusi Alexkin puristavansa demonin häntää kuin viimeistä päivää. "Oh,.. anteeksi." Hiljaisten sanojen pariksi ei lainkaan sopinut se ärtyinen, vaikkakin hyvin uupunut tönäisy, millä Alex huitaisi toisen puolimatkaan jääneen jalan kauemmas. Ei mitään tuollaista tähän väliin, jooko. Ennen kuin Alex kellahti pitkälleen lumiseen maahan, hän ehti vielä heittää vilkaisun demonin suuntaan. Hei, älä viitsi näyttää tuollaista naamaa, en kuitenkaan tapattanut meitä, vaikka läheltä se liippasikin. Heikko hymy kiipesi koristamaan nuorukaisen suupieliä kun tuo painoi päänsä lumihankeen ja vei kädet vähän aikaa kasvojensa päälle.
"...Kiitos." Vastahakoisesti lausuttu sana leijaili viimein käsien välistä ilmaan demoninkin kuultavaksi. Pian sen jälkeen ilman täyttikin hiljaisesti alkava hampaiden kalina, joka voimistui tasaiseen tahtiin. Vasta nyt Alex tajusi hieman tarkastella itseään melkein kuolemaksi käyneen vesikylvyn jäljiltä. Hän nousi kankeasti istumaan ja nosti käsivartensa vuorotellen ilmaan vain nähdäkseen vesivanan noruvan hänen hihojensa suista maahan. Toinen kengistä oli kadonnut jonnekin joen pyörteiden uumeniin, mutta onneksi sentään housut olivat säilyneet jalassa, vaikka ne olivatkin niin liimaantuneet ihoon kiinni, että olisi kai ollut sama vaikka niitä ei olisi ollutkaan. Pipo oli myös kokenut kadonneen kengän kohtalon. Märät, rurkeat suortuvan saivat Alexin näyttämään sotkuiselta, uitetulta koiralta eikä tuon sinertävän huulet ja valkeaksi muuttunut iho lainkaan parantanut asiaa. Leukojakin alkoi jo särkeä tästä hampaiden louskutuksesta. Olo oli kertakaikkiaan surkea.
Mutta ei auttanut valittaa, ei sitä tähän maahankaan voinut jäädä makoilemaan. Oli pakko pysyä lämpimänä, koska muuten... Muuten hän ei välttämättä näkisi seuraavaa aamua. Alex nielaisi. Paniikki täytyisi pitää aisoissa, hän ei enää toista kertaa suostuisi itseään nolaamaan. Niinpä nuorukainen muutaman yrityksen jälkeen sai itsensä kammettua ylös ja lähti hoipertelemaan laajahkoa ympyrää demonin ympärillä. Askel horjui kuin pahemmallakin juopolla ja muutaman kerran Alex oli kompastuakin jalkoihinsa, mutta muuten hän sai itsensä pidettyä pystyssä. Kylmä tunki silti itsensä läpi märkien vaatteiden ja jäädytti kangaskappaleet niin, että pian ne tuntuivat pelkiltä kovilta kalikoilta vasten hänen kehoaan. Kauhistuneena Alex tökkäisi kerran paitaansa, joka ei kuitenkaan antanut milliäkään periksi.
"Minä jäädyn k-kuoliaaksi!", tummahiuksinen ulvaisi hampaat kalisten ja katsahti sitten järkyttyneenä demonia kuin tällä olisi jokin keino estää muutaman hetken päässä häilyvä hypotermia. Ja siihenhän kuolisi! Äkkiä Alex harppoi demonin luokse ja veti tämän kauluksesta ylös seisaalleen. "Halaa minua!", nuorukainen vaati hätääntyneenä ja veti demonia lähes kovakouraisesti lähemmäs. Ainut mikä hänet voisi tällä hetkellä pelastaa oli ensiapuna toimiva, vastapuolen tuottama ruumiinlämpö. Kun hän saisi jäsenensä edes hiukan vetriintymään, hän voisi etsiä itselleen suojan ja tehdä tulen - jotenkin - jotta pysyisi hengissä yön yli. "Ha-halaa minua!", Alex pyysi uudestaan hampaiden lyödessä entistä pahemmin loukkua. "Mu-muuten minä k-kuolen. Ymmärrän, että ha-haluat minut hengiltä, mutta... mutta..." Millä hän voisi voittaa toisen puolelleen? Ei sitten millään - tunteisiin oli turha vedota, sen oli tuo sydämetön lurjus tehnyt varsin selväksi, eikä hänellä ollut mitään millä kiristääkään. Mutta hetkinen, lahjontaa hän ei vielä ollut kokeillut. Siispä: "... Mutta j-jos autat minua, saat ihan mitä i-ikinä haluat. Pyydä mi-mitä tahansa, niin järjestän sen sinulle. I-ihan mitä tahansa." Lauseen loppu peittyi osaksi hampaiden kalinaan, mutta se ei estänyt Alexia tuijottamasta toista herkeämättä. Auta minua, autathan?
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Jan 26, 2010 15:50:32 GMT 3
Sana 'anteeksi' ei voinut korvata sitä kärsimystä, jonka ihmisrääpäle oli aiheuttanut typerällä rypemisellä, joka oli sattumoisin liottanut myöskin tumman häntätupsun koreilukelvottomaksi. Näiden kärttyisten ajatusten pyörityksessä Pumpkin alkoi puristelemaan tupsusta vettä irti ja sukimaan tuota kuin jokin elukkaemo, joka huolehti vastasyntyneestä katraastaan. Voi sinua pientä parkaa… "Luuletko, että anteeksipyytäminen ja kiittely auttavat tähän ?!" Nuorukainen rääkäisi yli dramaattisesti ja rutisti pitkän häntänsä rintakehäänsä vasten. Jos hän oli muuten kärsinyt kivuista, niin ne kaikki jäivät hännän pumppaavan jomotuksen alle - kuin ruskeaan luiruun olisi muodostunut äskeisen tempauksen jäljiltä 13. pientä sydäntä, jotka sykkivät kiivaaseen tahtiin lihan ja häntäluun välissä. "… Ja lopeta tuo ravaaminen, tuo on äärettömän ärsyttävää!" Itsekeskeisen hoivaamisen tiimellyksessä Pumpkin oli jopa pistänyt merkille sen, että jäätymisen partaalle oleva kilpaveli ravasi häntä ympäri vinksahtaneen rotan laille - oliko jätkä kadottanut jotain muutakin puuttuvan kengän ja pipon lisäksi…?
Voi, oli kyllä - itsesuojeluvaiston. Demoninulikka tunsi, kuinka hänen kaulukseensa tartuttiin äkkiarvaamatta ja seuraavaksi yllättävän voimakas riuhtaisi pakotti nuorukaisen ylös maasta kuullakseen shokeeravat sanat; halaa minua. "… Äh ?!" Vastaukseksi lörppökorva kykeni vain älähtämään, koska hänen naamataulunsa oli vääntynyt ällistyksestä kalpeaksi. Miksi hänen pitäisi halata tuota kelvotonta otus, joka itsekin tiedosti, ettei demonilla ollut pienintäkään tarvetta säästää tuon henkeä ? Isäntäkin olisi vain mielissään kun oppipoika palaisi ressultaan rehvastellen tappaneensa kollegan, joka oli vielä vastapuolen edustaja. Tosin… juuri kun Pumpkin oli aikeissa tönäistä pisamanaaman irti itsestään ja jättää tuon oman onnensa nojaan, niin kuului toisen taholta korvia hivelevä lause, joka laski kuin mannaa taivaalta demonin niskaan. "Ihan mitä vain ?" Nuorukaisen hämmennyksestä inhoon vääntyneet kasvonilmeet lipuivat nyt pääasiassa pirulliseksi virneeksi. Jos hänellä ei olisi jo ennestään sarvia päästä, niin sellaiset varmasti kasvaisivat tästä hyvästä pitkinä ja punahehkuisina kallosta ulos.
Ihan mitä vain. Olipa harvinaisen herkuteltava äänensävy vaihtunut tappelutoverin ääneen, koska hyvin salaisissa haaveissaan oranssisilmäinen oli aina haikaillut tyyppiä, joka palvelisi häntä kellon ympäri maksutta. Nyt edessään seisoi sopivasti koston mahdollisuuden antava rääpäle, joka kaikessa säälittävyydessään saisi tästä lähin kantaa uuden isäntänsä tavaroita matkoilla ja hoitaa muutkin arjen raskaat askareet... uulalaa, tässähän vallan innostui! "Selvä, olen aina halunnutkin itselleni käskytettävän palvelijan." Nulikka lausui luihusti ja kietaisi kyllä siitä huolimatta vastentahtoisesti kätensä märän reppanan ympärille. Yh, toisesta erittyvä kylmyys ja kosteus tuntuivat pureutuvan demonin omienkin ryysyjen läpi, vaikka hän koittikin jättää tuollaisen sivuseikan huomioimatta parhaansa mukaan. Puurh, oma palveluspoika… "Tästä lähin olen sitten isäntäsi, ja sinä teet aivan mitä tahansa pyydän. Tuot mm. aamupalani sänkyyn, kannat raskaat varusteeni…" Ruskeahipiä supatti maireasti ihmisen korvaan sekä aivan kiusallaan päästi hieman otettaan heltymään toisen ympäriltä. "Ja jos et tee mitä sanon, niin annan Kuoleman tulla niittaamaan pääsi harteiltasi." Olimme päässeet yhteisymmärrykseen, hmm ?
|
|