Berry
Keltanokka
Haloo?
Posts: 72
|
Post by Berry on Oct 18, 2009 20:31:34 GMT 3
// Mereä tänne odottelen herransa kanssa.  // CináhSirot jalat ottivat vuoronperään askeleen kohti jykevää pöytää, jonka päällä makasi paketti sisältäen kauniin punaisen leningin hopea koristuksineen ja silkki hanskoineen. Kyllä, neidillä olisi joitakin ei niin laillisia suunnitelmia illan varaksi. Laihat sormet alkoivat repimään malttamattomina paketin kääröä sen sisällön päältä pois. Eikä aikaakaan kun kylmän puulattian päälle leijaili viimeinenkin käärön palanen ja nuoren naisen huulilta pääsi ihastuttava huukaisu samalla kun tämä nosti nätisti viikatun leningin eteensä koko kauneudessaan. Hän ei malttaisi odottaa iltaan asti, ei todellakaan, mutta kuitenkin.. Se oli kannattavaa, jos hän aikoi saada roolinsa lävitse, mikäli hän jäisi kiinni olisi luultavammin enemmän kuin varmaa, että hän menettäisi pian päänsä siitä hyvästä. Askeleet lähtivät viemään naista vuorostaan makuuhuoneen puolelle samalla kun neiti hiplaili ihastuneena uusia vaatekappaleitaan, hän oli niin perso leningeille. Vaatteet laskettiin hellästi sängylle makaamaan siksi aikaa kunnes nainen sai muut vaatteet pois päältään. Nopein liikkein sukellettiin uuteen leningiin joka istui naisen päälle kuin unelma. Vaikka hän itse sanoikin, kyllä hän aatelisesta kävi varsinkin nyt kun hän oli meikannut ja laittanut hiuksensakkin hovin muodin mukaan. Oli kovin suuri vaiva ja rahaa imevä muutos, muuttua aateliseksi. Ensinnäkin piti tietää mikä olisi nyt muotia hovissa ja sitten vielä teettää itselleen sen mukaan istuva asuste, mutta olihan se toki paremman veren arvoista. Niin, Cináhilla pyöri enimmäkseen päässä vain tuore aatelisveri jota mikään ei voittanut. Oli kulunut liian pitkä aika siitä, kun viimeksi neiti oli sitä saanut.. Hän oli ollut varmaan joku seitsemän vuotias silloin ja kymmenen vuotta oli oikeastaan melko pitkä aika, varsinkin kun neiti oli joutunut tyytymään parin viimeisen vuoden aikana joidenkin kulkurien vereen. Cináh nappasi mustan silkki nauhan ja kietoi sen vyötäronsä ympärille ja tehden vielä rusetin selkänsä puolelle. Mustat silkki hansikkaat pujotettiin käsiin ja puolestaan siroihin jalkoihin asetettiin mustat korkokengät ja katsottiin kokonaisuutta kokovartalo peilistä, jotakin vielä jäi uupumaan.. Aurinkovarjo ja viuhka, tosiaan ja nekin jäljittelivät sitä mustaa, kuten kaikki muutkin naisen päällä oleva paitsi se punainen leningi jonka senkin helmaan oltiin ommeltu musta pitsi. Nopeasti vilkaistiin ulosikkunasta ja todettiin, että luultavammin hän voisi lähteä jo kävelemään kohti palatsia, sillä aurinko oli lupaavasti alkanut jo värjätä taivasta oranssipunavioletin väreillä, että se pian jo laskisi horisonttiin. Hyvä niin. Varjo ja viuhka napattiin vielä hyllyköstä, ja saattoi jonkun näköinen musta huivikin mukaan tarttua lämmittämään naisen kalpeita siroja hartioita, olivathan ne täysin paljaat melko paljastavassa asukokonaisuudessa. Jalat lähtivät viemään vampyyritarta kohti suurta palatsia samaan aikaan kun aurinko painui hiljalleen untenmaille ja kuu nousi vuorostaan valaisemaan himmeällä valollaan olentojen askelia. Kuun mukana tuli myös saalistajat, kuten Cináhkin. Ei kestänyt kauaa naisen mittapuussa kävellä palatsille, mutta se riitti hyvin siihen, että taivan oli jo ehtinyt tummua. Vartioille heitettiin kauniit hymyt ja aateliset nyökäytykset kun neitokainen päästettiin sisään linnan porteista. Ei näköjään vartioita oltu koulutettu siihen, että aateliseksi pystyi jopa naamioitumaan ja melkein kuka tahansa siihen pystyi, joten salamurhaajillakaan tuskin olisi kovin paljon vaikeuksia päästä kuningattaren, tai kenenkä tahansa hovilaisen makuuhuoneeseen noiden nukkuessa. Palatsin käytävälle siis päästiin ja todettiin, että vaikein vaihe olisi takanapäin ja enään pitäisi löytää joku aatelinen. |
|
|
|
Post by Alchimere on Oct 20, 2009 21:36:28 GMT 3
Auringon viimeiset säteet kajastivat vielä hetken suurten lasi-ikkunoiden takaa, ennen kuin pimeys laskeutui.
Linnun surumielinen laulu jatkui soljumistaan kasvihuoneen kuumankosteassa ilmassa, taukoamatta hetkeksikään. Laulullaan se yritti houkutella luokseen kumppanin, ymmärtämättä, ettei sellaista ollut saatavilla. Kenties tuon merkillisen sävellyksen sanat vannoivat ikuista rakkautta ja kertoivat turvallisesta pesästä, joka kumppania odottaisi, jos tämä vain suostuisi saapumaan laulajan luo.
Mahtipontisten kasvien lomassa puikkelehti pyöreäreunaisilla kivilaatoilla päällystettyjä polkuja, jotka yhdistyivät kasvihuoneen keskellä suuremmaksi kehäksi. Jostakin kuului veden tasaista solinaa, kun se virtasi puisen sillan ali. Virrassa uiskenteli laiskasti kullan ja valkean eri sävyissä loistavia karppeja. Ilma tuoksui vahvasti kukkasilta, kaikkein päällimmäisenä erottui erään riippaoksaisen puun suurien, valkeiden kukkien makea tuoksu.
Keskelle kivistä aukiota oli asetettu valkea, korkeaselkäinen korituoli, joka oli pehmustettu syvänpunaisella tyynyllä. Prinssi Valeríen istui tuolilla silmät suljettuina, nojaten poskeaan toista kättään vasten. Toinen käsi lepäsi rentona käsinojalla, ja sääret oli ojennettu eteenpäin. Kasvihuoneen äänet ja tuoksut lipuivat hänen ohitseen, lukuun ottamatta paratiisilinnun yksinäistä soidinlaulua, joka oli jatkunut jo seitsemän päivää ja seitsemän yötä.
Kun prinssi viimein avasi silmänsä, hän havaitsi pimeän laskeutuneen. Auringon paikan ottanut kuu oli ehtinyt kohota jo niin korkealle, että sen säteet levittivät hopeisen maton kasvihuoneen ylle. Siellä, minne kuunvalo ei yltänyt, olivat varjot syventyneet sysimustiksi.
Valeríen hätkähti hieman, kun kuuli pehmeitä askeleita, jotka lähestyivät häntä mutkan takaa. Pian esiin ilmestyi tummansiniseen tunikaan ja mustiin housuihin pukeutunut palvelija, joka kantoi käsissään hopeista tarjotinta. Tarjottimelle oli aseteltu muodostelmaan kolme eripituista kynttilää, joita palvelija kantoi varoen, niin etteivät niiden pienet, kullanoranssit liekit sammuisi ilmavirrassa.
Prinssi katseli äänettömänä, kuinka punahiuksinen nuorukainen asetti kynttilävadin tuolin vieressä olevalle pyöreälle pöydälle, jonka kolme jalkaa muodostuivat tyylitellyistä koukeroista. Kynttilöiden hento valo sai varjojen pimeyden näyttämään entistäkin syvemmältä.
Aseteltuaan kynttilät mielestään sopivasti palveluspoika suoristautui, paransi hieman ryhtiään ja jäi aloilleen tuolin vierelle. Jonkin aikaa näytti jo siltä, että prinssi oli unohtanut tämän kokonaan, kullanvihreiden silmien katsellessa kynttilän tulisydämiä. Linnunlaulu etääntyi ja palasi sitten taas lähemmäs, paratiisilinnun lentäessä omaa reittiään kerätessään kukallisia oksia pesäänsä varten.
Yhtäkkiä prinssi kohotti katseensa palveluspoikaa.
"Voit poistua", hän ilmoitti värittömällä äänellä. Nuori palvelija hämmentyi, mutta onnistui jotenkin kumartamaan kömpelösti. Hän kääntyi kannoillaan ja kiiruhti sitten takaisin omia jälkiään, kiitollisena siitä että sai jättää öisen kasvihuoneen taakseen.
Palveluspojan kadottua prinssi nojautui jälleen kättään vasten, huokaisten hiljaa. Hänen katseensa siirtyi vielä hetkeksi kynttilöiden liekkeihin, joiden yläpuolella kiemursi sinisenharmaata savua. Sitten se kuitenkin lipui jonnekin kaukaisuuteen, katselemaan mustuutta pienten ikkunaruutujen takana. Kasvihuone koostui tuhansista pienistä ruuduista, joista jokainen oli ollut pakko muokata omanlaisekseen, ja asetella sitten vahvaan ristikkoon. Työ oli kestänyt kauan, mutta sen jäljiltä jokainen ruuduista oli oma, ainutlaatuinen kokonaisuutensa.
Jostakin kauempaa prinssin ajatuksiin tunkeutui jälleen pehmeää askellusta. Oliko palvelija kenties palannut, unohdettuaan jotakin?
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Oct 20, 2009 22:44:39 GMT 3
Peiton helma kahahti yön tummentamassa ilmassa, kun Jove nousi sängystään istualleen. Paljaat, sirot jalat laskeutuivat lattianrajaan ja hetken aikaa nuorukainen kuunteli tasaisesti hengittäen hiljaisuutta ympärillään. Hän oli täysissä pukeissa, kenkiä lukuunottamatta. Oli ollut jo vähän aikaa. Hän oli hiljaa saalistajan lailla odottanut sängyssään, kunnes linna oli hiljentynyt ja käynyt yöpuulle. Ja eräänlainen saalistaja hän olikin, ainakin tänä yönä. Häntä odotti tehtävä.
Kun Jove oli varmistanut pikaisella seinän läpi kuulostelulla, että viereisissä huoneissa rauhallisesti uinailevat palvelijatoverinsa todella nukkuivat, hän aloitti urakkansa.
Pienen pöytäpiirongin laatikoiden kätköistä vaaleat kädet löysivät pienen, mutta käytännöllisen tikarin, isomman, leipäveistä muistuttavan veitsen, purkittain myrkkyjä ja lopuksi lempipuukkonsa. Tavarat katosivat nopeasti hihansuissa oleviin salataskuihin, saappan varsiin ja housujen laskoksiin niin, että ulkopuolisesti näkyvissä ei ollut kuin hieman nukkaantunut, mutta muuten virheetön palvelijanasu.
Seuraavaksi Jove suuntasi äänettömin askelin huoneensa toiseen päähän ja sujautti jalkoihinsa mustanahkaiset kengät ja niiden ympärille kangasrätit, jotta kenkien kopina ei kuuluisi niin selvästi - tänä yönä hänen täytyisi olla näkymätön. Kun kaikki oli valmista, nuorukainen pujahti enempää viivyttelemättä käytävään ja lukitsi ovensa jäljessään.
Nuori salamurhaaja lähti viilettämään käytäviä pitkin, äänettömänä, varjon lailla. Kerran hän ohitti pienen, kynttilöin valaistun seurusteluhuoneen, josta vielä kuului huoneessaolijoiden hiljaista naurua ja puhetta, mutta muuten käytävät olivat pimeät ja tyhjät. Kun vaaleahiuksinen oli saavuttanut ylemmät kerrokset, hänen täytyi enää etsiä huoneen ovi, jonka isäntä oli hänelle aikaisemmin osoittanut.
Jove itseasiassa tunsi uhrinsa, mies oli Paroni Gardi, joka oli joskus vuosia sitten opettanut Jovelle muutaman tempun miekan avulla. Jove oli aina pitänyt Gardista, tämä oli aina ollut nuorukaiselle ystävällinen, silloinkin, kun muut olivat ylenkatsoneet ja hylkineet häntä. Kovin harmillista siis, että Paronin piti joutua Diarmuid Fenkolin tielle.
Sen enempää Jove ei kuitenkaan joutanut miettimään asiaa, sillä aika ei odottanut eikä yö jatkuisi loputtomiin. Niinpä nuorukainen tiirikoi ketterästi huoneen lukon auki ja työntyi ovesta sisälle yhtä äänettömänä kuin olisi ollut pelkkä öinen tuulahdus. Ovi sulkeutui äänettömänä ja parilla harppauksella Jove oli pahaa-aavistamattoman Paroni Gardin sängyn vieressä.
Tikarin välähdys kuunvalossa ja pian valkoinen pitsityynyliina vettyi kirkkaanpunaisesta verestä, kun Paronin kurkku viillettiin kylmänrauhallisesti auki. Mies ehti päästää nopean kuolon korahduksen ja räväyttää silmänsä apposelleen ennen kuin siirtyi ajasta ikuisuuteen.
Joven sormet sulkivat rauhallisesti kauhusta pullistuneet silmät ikiuneen ja peitto vetäistiin vielä lämpimän ruumiin ylle. Miestä ei löydettäisi ennen aamua, eikä ehkä edes ennen iltapäivää jos hyvin kävisi.
Tyyni ilme kasvoillaan Jove poistui huoneesta ja suuntasi askeleensa rappuihin. Hän pyyhki verestä tahriintuneen tikarinsa taskussaan olleeseen liinaan, mutta havahtui sitten kesken operaation askeleista, jotka siivittivät käytävän loppupäätä jossakin kasvihuoneen lähettyvillä. Tarkemmin katsottuna kasvihuoneestahan lepatti kynttilänvaloa. Omaa huolimattomuuttaan manaten Jove siirtyi nopeasti seinän varjoon ja silmiään aavistuksen verran siristäen tiiraili kasvihuoneen ja sen lähettyviltä kuuluneiden askelten suuntaan.
Jos joku oli nähnyt hänet, nuorukaista odottaisi toinenkin tehtävä tänä yönä.
|
|
Berry
Keltanokka
Haloo?
Posts: 72
|
Post by Berry on Oct 21, 2009 19:44:45 GMT 3
Cináh
Käytävät olivat synkät ja yksinäisen oloiset. Ketään ei oikeastaan näkynyt missään, ei ketään. Vain satunnaisten ovien takana kuului pientä puheensorinaa ja yhden oven takana saattoi kuulua myös kova äänistä kuorsaamista.
Neiti yritti kävellä matala korkoisilla korkokengillänsä niin hiljaa kuin suinkin pystyi, jottei olisi herättänyt huoneissa olevia henkilöitä ja herättänyt mitään epäillyksiä. Siitä huolimatta korkojen osuessa lattianpintaa vasten kuului pieni kolahdus, jota vahvisti vielä käytävän kaiku.
Vaalea siro käsi silitti käytävän seinän pintaa etusormella. Cináh ei edes tiennyt minne hänen olisi kannattanut mennä, jos aikoi jostain käytävältä tähän aikaan jonkun aatelisen löytää, joten askeleet veivät satunnaisten portaiden ja käytävien luokse neidin yrittäessä aina painaa jokaisen tehdyn käännöksensä muistiinsa, jottei eksyisi valtavassa palatsissa, sehän tästä vielä puuttuisi.
Cináh kääntyi hieman syrjemmälle käytävälle ja kuuli, miten ovi avattiin ja pian se myös suljettiin. Joku oli mennyt sisään, tai tullut sitten ulos. Pieni hätä nousi naisen kurkkuun ja sai tämän sydämmen lyömään paria tahtia tiheämpää komppia. Nopeat askeleet otettiin lähimpään huoneeseen ja huomattiin myös sivusilmällä, että kyseinen henkilö oli ollut joku vaaleahiuksinen mies, kenties joku palvelusväkeen kuuluva?
Pari askelta otettiin syvemmälle huonetta ja oletettiin, että mies oli mennyt omia menojaan jonnekkin ja katsahdettiin paremmin, minne tie oli lopulta päätynyt.
Kaikkialle näkyi eksoottisia kasveja eri väreissään ja koossaan. Ne oltiin aseteltu kauniisti huonetta koristamaan ja tehty ympäristö muutenkin eksoottimaiseksi. Askeleita otettiin syvemmälle päin huoneen keskustaa kohden katsellen lievästi ihaillen viherkasveja. Askeleet veivät puusillalle jonka alla solisi puro. Vasta sitten huomattiin melko lähellä palavat kynttilät ja niiden valossa istuskeleva miespuolinen henkilö, joka näytti hyvin tutulta jollain tapaa. Onneksi kynttilöiden valo ei ylettynyt tarpeeksi hyvin Cináhin luokse, jotta tämän olisi voinut tunnistaa jotenkin sellaiseksi, joka ei hoviin oikeasti kuulunut.
Sillalle jäätiin seisomaan ja katseella tutkittiin henkilöä hieman, tuon vaatetuksia ja muutenkin olemusta.. Ei mies ainakaan miltään tavalliselta pulliaiselta vaikuttanut, joten aatelinen tuon oli pakko olla. Katse kiersi myös suurinpiirtein huoneen lävitse, siis kaikkialle mitä katse saattoi nähdä, eikä muita näyttänyt huoneessa olevan. Pieni hymy saateltiin kalpeille kasvoille. Tämähän kävi kuin tanssi.
Lyhyt askelmus otettiin eteenpäin ja kompastuttiin mukamas jalkoihin pienen huudahduksen kera ja pian oltiinkin jo lattiantasossa ja "huomattiin" vasta nyt herra.
"Oi anteeksi, minun ei ollut tarkoitus häiritä teitä.", Soperrettiin teennäisellä nolustuneen vireen kanssa samalla, kun yritettiin leningin kanssa ylös päästä, eikä se näyttänyt onnistuvan yhtä helposti kuin kokeneet aatelisnaiset nousivat, minkä nyt sattumoisin kerran Cináh sattui näkemään torilla erään välikohtauksen aikana. Mutta tämä nyt tuntui melkein mahdottomalta. Toivottavasti mies ei olisi mikään nirppanokka ja olisi tarjoamatta auttavaa kättä "pulassa olevalle neidolle".
// Anteeksi lyhyys ja tekstin laatu! //
|
|
|
|
Post by Alchimere on Oct 22, 2009 21:45:00 GMT 3
Prinssi kohottautui hieman tuolissaan, katsellen ja kuulostellen ympärilleen pimeässä kasvihuoneessa, Mutta ei, enää ei kuulunut mitään...
Hän rentoutui jälleen tuolissaan, antaen silmiensä painua kiinni. Mielikuvitus oli jälleen leikitellyt hänen kustannuksellaan, siinä kaikki. Niin kävi usein silloin, kun pimeys laskeutui palatsin suuriin, yksinäisiin huoneisiin.
Nuorukaisen ajatukset ajautuivat pian jälleen omille teilleen. Pian hänen olisi jälleen aika luovuttaa vertaan merkkinä siitä, että sopimus oli edelleen voimassa. Hän oli jo nyt venyttänyt pakollista toimitusta liian pitkälle. Se oli ollut yllättävän helppoa sen jälkeen, kun hän oli sairastanut lievän kuumetaudin paria viikkoa aikaisemmin. Demoni ei halunnut sairasta verta, ei sen enempää kuin useimmat vampyyritkaan. Sairastuttaisiko se demoninkin, sitä prinssi ei tiennyt, eikä edes halunnut tietää.
Ensimmäisenä hän huomasi hiljaisuuden, joka yhtäkkiä oli laskeutunut kuumankosteaan kasvihuoneeseen. Kesti kuitenkin muutaman sydämenlyönnin, ennen kuin hän ymmärsi, mistä tuo epämiellyttävä hiljaisuus johtui. Lintu oli lakannut laulamasta. Edes sen tavanomaista rapistelua ei erottunut. Oli aivan, kuin eläin olisi yhtäkkiä kadonnut.
Sitten hiljaisuuden rikkoi kiljahdus.
Vihreänkultaiset silmät revähtivät auki, ja Valeríen ponkaisi säikähtäneenä pystyyn, katseen haparoidessa äänen aiheuttajaa etsien. Hyvin nopeasti hänen silmänsä löysivät syyllisen, tummaan leninkiin pukeutuneen naisen, joka oli kaatunut kivetykselle, ilmeisesti omiin jalkoihinsa tai jonkun vaatturin monimutkaiseen luomukseen sotkeutuneena.
Hetken nuori prinssi vain katseli linnunpojan lailla maassa räpiköivää naista, silmät hieman pyöristyneinä, huulet raollaan. Sitten hänen kulmansa kurtistuivat, ja silmät kapenivat, niin että sydämenmuotoisille kasvoille nopeasti levisi ärsyyntynyt ilme.
"Neiti, oletan teidän tietävän, että tämä kasvihuone on yksityistä aluettani. Linnan yleiset kasvihuoneet sijaitsevat eteläsiivessä..." hän kivahti. Hän oli tehnyt selväksi, että halusi olla rauhassa. Ja yleensä hänen tahtoaan kunnioitettiin, ellei sitten yksittäinen palvelija käynyt tiedustelemassa, tarvitsisiko hän jotakin. Sen hän vielä sieti, mutta eri asia olivat aateliset, jotka eivät osanneet pysyä poissa paikoista, jotka eivät heille kuuluneet.
Naisen yrittäessä kömpiä pystyyn, tarkasteli Valeríen tuon kasvoja, jotka harmittavaisella tavalla jäivät osittain varjojen peittoon. Silti hän olisi voinut vaikka vannoa, ettei ollut nähnyt naista aikaisemmin. Kenties tämä oli jonkun herttuan tai lordin sisarentytär tai pikkuserkku, joka oli lähetetty hoviin oppimaan käytöstapoja. Ei ollut uutta, että käytävillä silloin tällöin vaelsi vastaan ennestään tuntemattomia kasvoja. Aatelisten lisäksi myös uusia palvelijoita saapui linnaan useamman kerran vuodessa, ja varsinkin juhla-aikoina väkeä oli runsaasti.
Lopulta prinssi käänsi kylmästi selkänsä naiselle ja palasi takaisin tuoliinsa. Hän istahti alas, katse suunnattuna hieman korkeammalle noussutta kuuta kohti.
"En usko tavanneeni teitä aikaisemmin", hän huomautti hetken kuluttua, vilkaisten naista silmäkulmastaan. Ehkä toteamus oli ollut virhe, sillä hän ei missään tapauksessa halunnut antautua keskustelulle juuri nyt. Kaikkea muuta!
Lintu pysyi edelleen hiljaa. Ehkäpä se oli pelästynyt naista.
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Oct 23, 2009 14:34:28 GMT 3
Nuori salamurhaaja ei tiennyt kuinka kauan oli odottanut varjon luomassa turvassa ennen kuin oli varma, että käytävällä ei ollut hänen lisäkseen ketään muuta.
Ohuen ohut henkäisy karkasi hänen vaaleilta huuliltaan, kun nuorukainen irrottautui hitaasti seinästä ja otti varovaisen askeleen portaikkoa kohti. Hänen käsissään lepäsi vieläkin tikari ja tahriintunut nenäliina, kun hän laski liinalla verhotun kenkänsä ensimmäiselle askelmalle. Nopea kuulostelu, vilkaisu alemmas portaikkoon sekä käytävälle, ja kun Jove oli varma, että oli yksin, hän lähti laskeutumaan ripeästi portaita alas.
Juuri, kun Jove oli saanut piilotettua tikarin ja nenäliinan takaisin taskunsa syövereihin, alempaa portaikosta alkoi kuulua hentoa huohotusta ja juoksuaskelia. Nuorukaisen pupillit kapenivat, kun tuo yritti vinhasti päätään käännellen etsiä jotakin koloa, jonne luikahtaa - sellaista ei vain löytynyt. Niinpä hetken hätäilyn jälkeen Jove otti kasvoilleen tylsistyneen ilmeen ja alkoi laskeutua portaikkoa kuin olisi juuri tullut saattelemasta jotakin arvoisaa herraa tai rouvaa huoneeseensa.
Nopeasti hänen näkökenttäänsä ilmestyikin nuoren palveluspojan hahmo, joka kantoi viinipullolla ja pikareilla täytettyä tarjotinta toisessa kädessään. Jove ei tuntenut poikaa, mutta tiesi tuon olevan prinssin palveluksessa ja asuttavan parempaa huoneistoa kuin hän itse teki.
Kun palvelijapoika huomasi Joven, hänen suustaan pääsi säikähtynyt äännähdys ennen kuin tuo tunnisti pimeässä kulkijan kolleegakseen. Suu kiertyi helpottuneeseen hymyyn, joka sai Joven entistä enemmän varuilleen, sillä tuollainen ilme tarkoitti vain yhtä asiaa - toinen oli aikeissa pyytää häneltä jonkinlaista palvelusta.
Niinpä Jove lapsellisesti nopeuttikin askeliaan pojan sattuessa hänen kohdalleen portaikossa. Hän nyökkäsi nopeasti tervehdykseksi, mutta ei kiinnittänyt toiseen sen enmpää huomiota, vaan jatkoi ripeästi matkaansa kuin kiirehtien jonnekin. Valitettavasti poika ei luovuttanut niin helpolla.
"Hei odota!"
Kuului hämmentynyt ääni samalla, kun Jove tunsi jonkun tarttuvan häntä takaapäin hihasta. Leukapieliään kiristellen nuori salamurhaaja kääntyi hitaasti toisen puoleen kasvoillaan hyvin viileä ilme, joka sai vastapuolen sävähtämään hienoisesti.
"... Niin?", Jove lausui tarkoittamattaan äänensävyllä, joka kertoi, että hän ei lainkaan ollut mielissään tästä keskeytyksestä.
Hetken epäröinnin jälkeen palveluspoika loihti kasvoilleen pienen, aran hymyn ja nyökkäsi sitten tarjottimen suuntaan.
"Minulla on ihan kamala kiire ja tämä tarjotin pitäisi viedä prinssi Lucreesille kasvihuoneeseen. Voisitko mitenkään...?"
Sanat hiipuivat hiljaisina ilmaan kuin savukiehkura kynttilän sammuttamisen jälkeen.
Jove mittaili hetken katseellaan palvelijapoikaa. Ei hän voisi kieltäytyäkään. Suklaanruskea katse valui hitaasti pojan kannattelemaan tarjottimeen ja sitten taas takaisin vastapuolen katseeseen. Jove nyökkäsi ilmeettömänä ja otti tarjottimen toisen kädestä. Pojan vuolaat kiitokset saivat salamurhaajan hymyilemään vaisusti ja livistämään sitten paikalta ennen kuin toinen keksisi hänelle muutakin puuhaa.
Siinä vaaleahiuksinen nuorukainen sitten seisoi kasvihuoneen oven edessä, tarjotin kädessään ja erittäin vastahakoisena menemään sisään. Suupielet olivat valuneet aavistuksen verran alaspäin, kun Jove tönäisi kyljellään oven auki ja peruutti huoneeseen tarjottimen kanssa tasapainoillen.
Hän joutui totuttelemaan hämärään tilaan ja räpytteli hetken typeränä silmiään oviaukon luona. Kun näkökenttä alkoi kirkastua, Jove havaitsi prinssin istuvan keskellä aukiota tuolissaan. Palvelijanuorukainen oli parilla harppauksella tuon vierellä.
"Prinssini", Jove ilmoitti olemassaolostaan hiljaisella äänellä ja laski tarjottimen pikareineen pienelle pöydälle tuolin vieressä.
Ennen kuin hän kuitenkaan ehti kysyä tahtoisiko kruunuprinssi mahdollisesti juotavaa, hänen silmänsä hakeutuivat kauempaa tulevan äänen luokse. Aavistuksen verran hätkähtäen nuorukainen huomasi sillan luona naisen, joka oli ilmeisesti kompastunut helmaansa - tai sitten oli vain niin juovuksissa, että ei päässyt ylös. Ehkä olisi ihan hyvä kiikuttaa tuo viinipullo vain takaisin alas, Jove ajatteli kuivasti huvittuneena ja silmäsi sitten vaivihkaa prinssiä kohden.
Miksi prinssin yksityisessä oleskelutilassa oli tuo nainen? Kasvoja Jove ei tänne asti nähnyt, joten hän ei osannut sanoa, tunsiko naisen vai ei. Oliko hän keskeyttänyt jotakin? Pitäisikö hänen auttaa naista?
Hetken aikaa Jove odotti prinssin käskyä, mutta lähti sitten itse naisen avuksi, oma-aloitteisuus kunniaan. Kun hän oli naisen vierellä, hän tarjosi kättään tuolle.
"Tarvitsetteko apua, arvon neiti?"
Sanat olivat viileitä, niistä ei kuultanut läpi oikeaa auttamisenhalua, mutta velvollisuutensa kullakin.
Vielä viimeisen kerran Jove vilkaisi prinssin selkämyksen suuntaan, tällä kertaa pimeyden suojissa arvostellen. Oltiin sitä sitten kuinka prinssiä tahansa, ei auttavan käden tarjoaminen niin hankala tehtävä ollut. Jove oli jo aikoja sitten saanut tarpeekseen hienostelevista aatelisista, lordeista ja kreiveistä - käytöstavat ja etiketti kyllä tunnettiin liiankin hyvin, mutta silloin kun niille olisi oikeaa käyttöä, kaikki tuntuivat pakenevan ylhäisyytensä suojiin kuin rankkuria pakenevat rakit.
|
|
Berry
Keltanokka
Haloo?
Posts: 72
|
Post by Berry on Oct 23, 2009 15:06:43 GMT 3
Kylmä lattia naisen kämmeniä vasten tuntui hyvin epämiellyttävältä ja sai pikku hiljaa tuntumaan pientä pistelyä käsissä.
"Neiti, oletan teidän tietävän, että tämä kasvihuone on yksityistä aluettani. Linnan yleiset kasvihuoneet sijaitsevat eteläsiivessä...", Mies kivahti naiselle tarjoamatta avun apua. Oikeastaan Cináh oli pelästynyt miehen hyökkäävää asennetta häntä kohtaan, olivatko aateliset tosiaan tulossa nykyistä pahemmiksi tärkeilijöiksi, vai oliko miehellä kenties vain huono päivä? Oli kumpi tahansa, Cináh kehitteli jo pahoja suunnitelmia herran pään menoksi, ja nainen oli myös varma, ettei ne ainakaan tuon päivää piristäisi.
" Olen pahoillani arvon herra, minä en tunne hovia vielä tarpeeksi hyvin. ", neiti vastasi miehelle yrittäen kuulostaa vakuuttavalta vaikka pieni kiukku kihisi hänen sisällään jo nyt, mies oli ärsyttävä, kerrassaan vihattava sellainen!
Kun mies mainitsi, ettei ollut ennen naista nähnyt, ei nainen vaivautunut tuolle mitään vastaamaan, kun tuokaan ei kerran auttanut naista ylös pääsemään. Hetken kun nainen luuli heidän olevan kaksin huoneessa, niin pian erään eksoottisen kasvin takaa ilmestyi palvelia, tai siksi Cináh kuvitteli tuon olevan. Moinen ilmestyi sai naisen kohottamaan aavistuksen kulmiaan. Miksei hän ollut huomannut tuota ennen?
"Tarvitsetteko apua, arvon neiti?", palvelija tarjosi kättänsä naiselle, ja kyllä, Cináh huomasi äänen haluttomuuden kai'un, ei se kuitenkaan häntä kiinnostanut, kunhan hän pääsisi ylös ja tuosta palvelijasta eroon, jotta hänen suunnitelmansa voisivat toteutuakkin.
"Kyllä, kiitos.", nainen ei tiennyt kuuluiko aatelisten kiittää palvelijoita etiketin mukaan vaan ei, mutta päätti hän kuitenkin kiittää ja näyttää hieman esimerkkiä ylvästelijä miehelle, ehkä tuo oppisi hieman nöyryyttä alaisiaan kohtaan.
Palvelijan käteen tartuttiin kuolonkylmällä kädellä, eihän neiti ruumiinlämpöä omistanut vaan se pysyi noin nollassa asteessa ja silloin tällöin saattoi se tipahtaa miinuksenkin puolelle.
Ylös siis päästiin miehen avulla ja nyökättiin tuolle vielä kiitokseksi.
Katse käännettiin sen jälkeen ylvästelijän puoleen ja niiattiin kevyesti.
" Olen pahoillani, että häiritsin teitä, arvon herra. Nimeni on Joliana Fio, tulen silvren vuoren juurella sijaitsevalta maatilalta isäni käskystä tutustumaan tulevaan mieheeni. ", lause sanottiin samaan aikaan ku niiattiin ja loppujen lopuksi astuttiin hieman paremmin kynttilän valoon, jolloin hän paljasti omat kuvankauniit kasvonsa. Pieni pahoitteleva hymy koreili neidin punaisilla huulilla.
|
|
|
|
Post by Alchimere on Oct 25, 2009 23:04:58 GMT 3
Prinssin korvat olivat kuurot naisen pahoitteluille.
Valkeaa kynttilävahaa tipahti hopeiselle alustalle, jähmettyen siihen kummalliseksi kuvioksi. Kultaiset valokehät eivät aivan yltäneet nuorukaisen kasvoille, vaan jättivät ne osittain varjoon. Edes kuun kalpea valo ei päässyt tunkeutumaan pimeyteen, kohti kattoa kurottavien kasvien tukkiessa sen reitin lehdillään. Aivan kasvien juurella varjot olivat niin syviä, että niihin olisi voinut huomaamatta piiloutua joku.
Valeríenin vaaleat kulmat kurtistuivat hieman, kun hänen ajatuksensa jälleen palasivat demoniin - sen nimeä hän ei uskaltanut lausua edes ajatuksissaan, vaikka todellisuudessa vain ääneen lausuttuna tuo nimi toimi kutsuna. Se oli käynyt entistä röyhkeämmäksi, vaatien verta jopa useaan kertaan viikossa. Vaikka annokset olivat pieniä, saattoi nuorukainen tuntea verenhukan leviävän raskaana kehoonsa. Hän ei tiennyt, kuinka pitkään jaksaisi, jos asiat jatkuisivat pitkään tällaisina.
Hänen olisi kieltäydyttävä, siinä kaikki. Hän oli isäntä, demoni vain pahainen palvelija. Sitä sitoivat kutsumisen lait yhtä paljon kuin häntäkin.
Terävä kipu vihlaisi vasenta silmää, saaden nuorukaisen sihahtamaan ja nostamaan toisen käden hetkeksi kasvojensa puolikkaan suojaksi.
Prinssi ei huomannut palvelijan saapumista, ennen kuin tuo avasi suunsa. Hän hätkähti hieman, kääntäen tulistuneen katseensa rauhanrikkojaa kohti., samalla kun laski nopeasti silmää suojanneen kätensä lepäämään syliinsä. Kasvojen ilme kuitenkin pehmeni ärtyneeksi välinpitämättömyydeksi, kun hän huomasi, että kyseessä tällä kertaa oli palatsin henkilökunnan jäsen, ei satunnainen tunkeutuja. Ilmeisesti nuorukainen oli pujahtanut sisälle palvelijoiden käyttämästä pienemmästä ovesta, joka sijaitsi aukiosta katsottuna vasemmalla, suuren, kukkivan vehkalehden takana.
Kasvihuoneen hämärässä vieläkin osittain ajatuksissaan vaeltavalta prinssiltä jäi huomaamatta, ettei hän ollut aikaisemmin törmännyt tähän vaaleahiuksiseen palvelijaan, ellei korkeintaan nähnyt kiiruhtavan käytävillä.
Kullanvihreiden silmien katse laskeutui hitaasti tarjottimeen, jonka nuorukainen oli tuonut mukanaan. Koristeellisessa pullossa oleva neste näytti tummalta lasin läpi. Kuin verta...
Prinssi tunsi kuvotuksen kouristavan vatsaansa, ja pudisti päätään kiivaasti unohtaakseen moisen mielikuvan. Hän oli liian väsynyt, siitä tällainen johtui. Hän tarvitsisi ehdottomasti kunnon yöunet, ja aamulla kaikki vaikuttaisi paremmalta.
Valeríen kohotti katseensa aikeenaan määrätä sopivasti paikalle osuneen palvelijan valmistelemaan hänen vuoteensa nukkumaanmenoa varten. Nuorukainen ei kuitenkaan enää seissyt samassa paikassa, kuin vain hetkeä aikaisemmin. Hämmennys sai prinssin silmät laajenemaan hieman, ja hän käänsi päätään nähdäkseen, minne palvelija oli pujahtanut. Hovietiketin mukaan olisi tuon kuulunut odottaa niin kauan, että oli saanut häneltä luvan poistua. Moinen tottelemattomuus sai Valeríenin jo ennestään kiristyneet hermot pingottumaan lähes äärimmilleen.
Hyvin nopeasti hänen katseensa osui palvelijaan - sekä naiseen, jonka tämä oli mitä ilmeisimmin käynyt auttamassa ylös. Prinssin kulmat painuivat entistä tiukemmin kurttuun, niin että varjot hänen kasvoillaan syvenivät. Hän oli tuskin ehtinyt käännähtää kunnolla, kun nainen yllättäen kääntyi takaisin hänen puoleensa, niiasi ja esitteli itsensä.
Valeríen ei sanonut mitään, vaan kohottautui hitaasti seisomaan ja kääntyi naista ja palvelijaa kohti. Hänen kasvonsa olivat silenneet, mutta silmistä saattoi edelleen nähdä syvän ärtymyksen aiheuttaman palon. Oikea käsi lepäsi kevyesti tuolin selkänojalla.
"Enkö tehnyt tarpeeksi selväksi, että haluan teidän poistuvan?" hän kivahti vihaisesti. Eikö nainen todella ymmärtänyt omaa parastaan? Jos hän olisi ollut yhtään huonommalla tuulella, olisi hän jo heitättänyt tuon tyrmään. Ja mitä palvelijaan tuli, niin...
Prinssin ajatus katkesi, kun nainen astui kynttilänvaloon. Tämän kasvoissa oli jotakin merkillisen lumoavaa, lähes yliluonnollista. Aivan kuin kasvot eivät olisi voineet kuulua ihmiselle, enemmänkin kalliille posliininukelle, jollaisia pienet aatelistytöt kantoivat mukanaan. Nukelle, jonka kasvoja kehystivät silkkiset kiharat, ja pienillä, punatuilla huulilla koreili ikuisesti kaino hymy...
Silloin kasvihuoneen rauhan katkaisi kirkaisu, joka sai korvat humahtamaan lukkoon. Ääni oli epäinhimillinen, liian korkea että sen olisi mikään ihmislaji voinut päästää. Seuraavassa hetkessä ilman halki syöksyi musta hahmo, siivet levitettyinä, pitkät pyrstösulat vihaisesti kahisten. Paratiisilintu oli ilmestynyt jostakin kasvien seasta, ja suuntasi nyt naisen kimppuun, kynnet ojennettuina.
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Oct 27, 2009 20:01:54 GMT 3
Jove hätkähti naisen kosketusta, kun tuo laski kylmänkohmean kätensä hänen omaansa. Otsa rypistyi aavistuksen verran, kun Jove suuntasi tumman katseensa vaivihkaa naiseen. Kosketuksen kylmyydessä oli ollut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa...
Tällaisilla mietteillä Jove ei kuitenkaan enää ehtinyt itseään vaivata, sillä ajatusketju katkesi, kun nainen hänen vierellään marssi suoraa päätä esittelemään itsensä prinssille.
Kuten yleensä on tapana, kaikkein vähä-arvoisimmat useimmiten tietävät etiketin sääntöineen kaikkein parhaiten. Näin oli Jovenkin laita. Hänen silmänsä suorastaan laajentuivat odottamattoman teon seurauksena, kun vaaleahiuksinen neito käveli prinssin eteen, puhutteli tätä suoraan ja ensimmäiseksi, sekä esitteli itse itsensä heidän tulevalle hallitsijalleen edes odottamatta prinssin käskyä. Kaikkein suosiollisimmassa tapauksessahan jonkun toisen olisi pitänyt esitellä hänet prinssille, mikäli tmtä siihen suostuisi, mutta tässä tapauksessa nainen nähtävästi otti kohtalonsa omiin käsiinsä. Toisaalta siinä oli jotain ihailtavaakin, se Joven oli pakko myöntää, halusi hän tai ei.
Prinssin vastaus sen sijaan ei ollut niin ihailtava, niin paljon kuin Jove nyt koko keskustelusta mitään välitti. Prinssin kiukutellessa, salamurhaaja oli kävellyt huomaamattomasti tuon tuolin viereen, takaviistoon, ja odotteli nyt kuuliaisena, vaikkakin varsin murjottavan oloisena, kruunuprinssin seuraavaa käskyä. Silmät hakeutuivat laiskasti vaaleahiuksiseen naiseen ja odottivat etäisen kiinnostuneena tuon reagointia prinssin kiivaisiin sanoihin. Samalla nuorukainen odotteli myös omaa tuomiotaan - joko hänet passitettaisiin matkoihinsa ärtyneiden sanojen säestämänä tai sitten prinssillä olisi vielä jokin tehtävä hänelle. Kaikkein mieluiten Jove olisi vain palannut omaan huoneeseensa, pessyt kasvonsa ja kätensä ja uppoutunut karheisiin lakanoihin unta hakien.
Käsien pesemisestä puheen ollen, nyt kynttilän valossa nuorukainen huomasi harmikseen pienten, rubiininpunaisten veripisaroiden ryhmittävän koko hänen oikeaa olkavarttaan ja hieman rinnustakin. Äkkiä Jove tajusi myös, että hän ei ollut ehtinyt myöskään poistaa rättejä jaloistaan, joita hän oli käyttänyt askeleidensa vaimentamiseen. Väri kasvoilta valahti nopeasti lattian tasolle ja peittääkseen reaktionsa, palvelija yskähti muutaman kerran itsekseen. Vaikka Jove näytti päällisin puolin hyvin rauhalliselta, sisällään hiehui syvä ärtymys itseään kohtaan - miksi hän ei voinut vain kieltäytyä sen toisen palvelijapojan pyynnöstä. Jos hän olisi tehnyt sen, hän olisi tällä hetkellä turvassa huoneessaan eikä hänen tarvitsisi pelätä paljastumista jokaisella hengenvedolla.
Nämäkin ajatukset saivat kuitenkin nopean lopun, kun nuorukaisen korvat täyttyivät vihlovasta kiljahduksesta, joka kuulosti enemmänkin eläimelliseltä kuin ihmisen tuottamalta. Nopeasti säpsähtäen Jove katsahti äänen suuntaan ja huomasi jonkin suurikokoisen linnun sihtaavan heitä kohti - tarkemmin katsottuna naista kohti - kynnet ojossa ja vartalo jännittyneen pöyheänä kuin soturilla konsanaan.
"...Mitä helv--"
Loppua kohti hiljentyvät sanat putoilivat kylmien kivien lailla nuorukaisen huulten välistä, kun tuo tuijotti ällistyneenä lähestyvää lintua. Mistä se oli tullut ja kenen se oli? Palvelijanuorukainen muisteli jossakin aivojensa sopukassa, että kruunuprinssi omisti jonkinlaisen lemmikkilinnun, mutta vaaleahiuksinen ei jostakin syystä osannut yhdistää sitä tähän, vaikka olisi pitänyt.
Ennen kuin nuorukainen oli huomannutkaan, hänen kätensä oli tottumuksesta hakeutunut housujen salataskun lähettyville ja sormet olivat salamannopean näppärästi hakeneet otteeseensa pienen, vain etusormen mittaisen, terävän tikarin, joka heittoaseena ja hyvin tähdättynä saattaisi tehdä linnulle pahempaakin jälkeä. Napakka heitto sihdattuna kaulan kohdille toisi sanan 'hukkumiskuolema' uuteen valoon - Jove oli ennenkin nähnyt, miten kaulavaltimon paikkeille haavoitettu mies tukehtui omaan vereensä. Ajatus ei ollut mielikuvana kovinkaan miellyttävä.
Tämän nopean ajatuksenjuoksun aikana tikari oli aseteltu paremmin käteen ja nyt se oli valmiina lennähtämään matkaan. Vaikka ajatus linnun lahtaamisesta prinssin ja neidon edessä ei ollut kovin imarteleva, ei Jove voinut antaa siivekkään raadella kynsillään naista tai varsinkaan tämän kasvoja, jonka jälkeen yleisillä paikoilla pyörähtely ei ehkä enää vaikuttaisikaan niin mukavalta ajanvietolta kaikkien inhoavien katseiden ja puheiden jälkeen.
Oikeastaan Jove ei edes tiennyt miksi yhtäkkiä ajatteli näin hyväsydämisesti, sillä yleensä hän ei tuhlannut turhaa energiaa tai aikaansa muiden ongelmille. Tässä tapauksessa se taisi olla vain hyvien salamurhaajan refleksien ja takaraivoon iskostetun "hyökkäys on paras puolustus" -ajattelutavan ansiota. Niinpä käsi kohosikin tikarin kera valmiina lävistämään koristeellisen siivekkään vailla sen suurempia ajatuksia tai tunnontuskia.
|
|
Berry
Keltanokka
Haloo?
Posts: 72
|
Post by Berry on Oct 27, 2009 21:15:16 GMT 3
"Enkö tehnyt tarpeeksi selväksi, että haluan teidän poistuvan?", olivat miehen seuraavat sanat. Mitään tuo ei ollut kommentoinut naisen esittäytymiseen, joka oli jollain tavalla hyväkin, mutta eikö hovin etikettiin kuulunut esittäytyminen? Vai oliko ne vain turhanpäiväisiä satuja, joita hänen äitinsä oli kertonut hänelle aina iltasaduksi. Niin satuja kauniista prinsessoista ja komeista prinsseistä onnellisineen loppuineen ja kuinka neiti oli aina halunnut olla nuorempana prinsessa ja tulla prinssin pelastetuksi, mennä oman prinssinsä kanssa naimisiin ja ratsastaa valkealla hevosella auringonlaskuun. Hänen tapauksessaan hän olisi tietenkin ratsastanut mieluummin kohti täyttäkuuta, sokeaksi kun päivänvalossa aina tuli.
Joka tapauksessa herran sanat olivat pöyristyttävän röyhkeitä, kuka tuo luuli olevansa käskyttämään ”aatelista” naista joka tuskin olisi tuota yhtään alempiarvoisempi.
Tavallisesti nainen olisi turvautunut pieniin hypnoositemppuihinsa, mutta kun hän ei ollut kaksin herran kanssa, ei hän myöskään jaksaisi kahdelle henkilölle mielikuvia luoda, varsinkaan nyt kun viimeisestä ateriasta oli kulunut aikaa ja voimat olivat aika lailla hukassa.
Naisen astuessa kynttilän valoon, huomasi hän herran jähmettyneen katseen kasvoissansa ja hiljaisuuden rikkoi pian paratiisi linnun kimeä rääkäisy ja siipien kahina. Kullanruskeat kissamaiset silmät kääntyivät nopeasti linnunpuoleen joka oli jo hyökkäämässä kynnet ojossa tätä kohden. Kuin kissan ja tipun roolit olisivat vaihtuneet. Neidin silmissä ei näkynyt pelko, vaan ennemminkin leikittelevä sävy. Hän leikitteli linnun kanssa. Silmät oltiin naulittu linnun silmiin ja punaisilla huulilla pysyi keimaileva hymy. Siroa kättä kohotettiin hieman ilmaan ja neidin silmät välkähtivät nopeasti punaisen värisinä, (jotka eivät tietenkään mitenkään loistaneet pimeässä, mutta saattoi huomata ehkä jos katsoi naista juuri silloin silmiin, jota siis Cináh ei pahemmin toivonut ja toivoikin linnun keräävän miesten katseet ennemmin itseensä) ja kuin ihme olisi tapahtunut. Lintu laskeutui kädelle aivan, kuin sillä ei olisi ollutkaan aikomusta hyökätä naisen kimppuun.
Hetken kissamainen saalistajan katse katseli paratiisilintua, ei mitenkään ihailevasti, mutta katseli vain. Mielessään hän kuvitteli kuinka katkaisisi moiselta rääkyvältä linnulta niskat nurin, mutta ei tietenkään näyttänyt sitä päällepäin. Lopulta katse käännettiin linnusta herraan ja oletettaen tuon palvelijaan.
”Jos herra vain tahtoo, poistun toki kasvihuoneestanne, mutta ihmettelen silti etteikö hyviin hovin tapoihin kuuluisi esittäytyminen, ettehän tahdo loukata kaunista neitoa?”, Kullan värisiä silmiä räpsäytettiin ja otettiin pari askelta edemmäs, mutta jätettiin kuitenkin metrin reviiritila hänen ja herran välille. Paratiisilintua ojennettiin herralle siroin elkein samalla kun huulia koristi se tuttu haikea hymy.
”Lintunne herra”, neiti ojensi juuri pelastamansa lintua, jonka pian olisi varmasti lävistänyt palvelijan minkä lie teräase, vaikka juuri senhän palvelija olisi voinut tehdä, mutta ehkä näin herra antoi hänelle enemmän arvoa ja tilaisuutta toteuttaa ilkeät suunnitelmansa. Nainen nauroi sisällään sille, kuinka pian tuon itseään täynnä olevan miehen katse olisi vääntynyt anelevaan katseeseen ja kuinka tuo neidin kenkiä suudellen olisi rukoillut armoa, armoa, että hän olisi säästänyt mokoman narrin hengen.
Pieni hento melko tuoreen verentuoksu leijaili naisen luokse, ja tämän katse kääntyi hitaasti palvelijaan, ja tuon asusteeseen josta saattoi huomata pieniä veren tekemiä helmiä, kulmat kohosivat hieman ihmettelyksi.
|
|
|
|
Post by Alchimere on Nov 1, 2009 22:26:16 GMT 3
Jos prinssi olikin hetkeksi vaipunut jonkinlaiseen kevyeen hypnoosiin, kirkastuivat hänen ajatuksensa nyt hetkessä, kuin hypnoosi olisi ollut lasi, jonka lintu kimeällä kirkaisullaan rikkoi. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi todella tehnyt mitään. Ei, hänellä ei ollut sotilaan tai salamurhaajan refleksejä, jotka olisivat saaneet hänet hyökkäämään. Ei edes tavallisen, maalaisjärjellä varustetun henkilön refleksejä, jotka olisivat pakottaneet hänet pakenemaan. Sellaiset refleksit muodostuivat silloin, kun oli kaiken aikaa huolehdittava itse omasta turvallisuudestaan.
Yllättävässä tilanteessa Valeríen yksinkertaisesti jähmettyi aloilleen, vihreänkultaiset silmät järkytyksestä laajenneina. Koskaan aikaisemmin lintu ei ollut käyttäytynyt aggressiivisesti, ei edes silloin, kun hän oli sen aikanaan saanut ja vapauttanut kasvihuoneeseen. Se oli aina ollut mitä lempeäluonteisin olento, joka oli suhtautunut vieraisiin aran kunnioittavasti. Isäntäänsä kohtaan se oli vaikuttanut jopa rakastavalta, sikäli kun linnunkaltainen olento sellaisia tunteita pystyi kokemaan.
Koska prinssin katse oli nauliintunut hurjasti räpiköivään lintuun, jäi häneltä täysin huomaamatta, kuinka naisen silmät hetkeksi muuttivat väriään. Yhtä vähän hän oli tietoinen siitä, että vain hieman hänen takanaan palveluspoika oli kaivanut aseen esille, ja oli valmiina lävistämään sillä hänen rakkaan lintunsa kurkun.
Niin radikaalia toimenpidettä ei kuitenkaan tarvittu. Vihreänkultaiset silmät laajenivat ihmetyksestä, kun lintu, joka vielä hetkeä aiemmin oli ollut silmittömän raivon vallassa, rauhoittui ja laskeutui naisen käsivarrelle. Jo ilman aikaisempaa raivokin olisi tuo ele ollut mitä merkillisin tavallisesti kovin pidättyväisesti käyttäytyvältä linnulta.
Hetkeen prinssi ei osannut muuta kuin jatkaa typertyneenä tuijottamista. Vasta, kun nainen askelsi lähemmäs, hän silminnähden havahtui. Hän pudisti päätään kevyesti, ja päänpudistuksen myötä katosi hämmennys hänen kasvoiltaan välinpitämättömyyden myötä. Siltikään hänen mielensä ei suostunut jättämään rauhaan tätä merkillistä tapahtumasarjaa. Ehkäpä taivaalla loistava kuutamo sai itse kunkin käyttäytymään tavallisuudesta poikkeavasti?
Vaaleat, kapeat kulmat kurtistuivat hieman hiusten alla, kun nainen esitti hienovaraisen kysymyksensä.
"Te taidatte todella tulla kaukaa", Valeríen totesi matalalla äänellä, samalla kun ojensi kättään kohti lintua. Lintu liikahti hieman levottomasti ja oikoi siipiään hieman, vaikuttaen jollakin tavalla poissaolevalta. Sitten se kuitenkin lopulta hypähti isäntänsä käsivarrelle, ja sitä myöten sivuttain liikkuen siirtyi istumaan tämän olkapäälle, silmät unisesti puoliummessa.
Katsottuaan hetken lintua prinssi käänsi jälleen silmänsä naista kohti. Tuossa todella oli jotakin merkillistä kauneutta, joka veti katsetta puoleensa väkisin, sellaisella voimalla, että vahvemmankin olisi ollut sitä vaikea vastustaa. Ehkäpä se johtui silmistä, niiden erikoisesta kullanvärisestä sävystä. Mistä kummasta neito olikaan voinut periä noin erikoisen värin silmiinsä..?
"Nimeni on Valeríen Lucrées", nuorukainen lopulta totesi, lähes yhtä poissaolevana kuin lintu hänen olkapäällään.
Hän liikautti päätään hieman, jolloin palvelija osui hänen silmänurkkaansa. Miltei hätkähtäen hän muisti jälleen tämän läsnäolon, jonka jokin oli saanut hänet hetkeksi unohtamaan. Kauaa hänen mielenkiintonsa ei kuitenkaan nuorukaisessa viipynyt, vaan hänen kasvonsa kääntyivät takaisin Jolianaa kohti, lumoutuneina.
"Ellei sinulla ollut muuta, voit poistua", hän totesi palvelijalle, ja teki samalla äänensävyllään selväksi, että hän nimenomaan tahtoi tämän poistuvan, eikä jäävän häiritsemään heitä. Mistä tuo edes alunperin oli paikalle ilmaantunut? Sitä hän ei voinut muistaa, ei nyt, kun ajatukset tuntuivat jostakin syystä sotkuisilta, ne etenivät yhtä tahmeina kuin hunajaan takertunut kärpänen.
|
|
Berry
Keltanokka
Haloo?
Posts: 72
|
Post by Berry on Nov 4, 2009 20:14:37 GMT 3
// Yhdessä sovittuamme päädyimme siihen, että Mere pompataan tässä vaiheessa ylitse. //
Kumpikaan miehistä ei naisen onneksi näyttänyt huomaavan pieniä yksityiskohtia äskeisen tapahtumaketjun aikana. Varsinkin herra näytti olevan hyvin hämillänsä äskeisestä, eikä nainen voinut olla virnistämättä asialle pikaisesti, mutta pian hänen kasvoillansa koreili kuitenkin se tuttu haikea hymy.
"Te taidatte todella tulla kaukaa", Valeríen totesi samalla kun otti linnun vastaan. Nainen nyökkäsi hieman ikään kuin vastaukseksi ja siisti leninginsä helmoja. Herra näytti kääntävän katseensa jälleen naiseen.
"Nimeni on Valeríen Lucrées", herra esittäytyi. Vasta nyt Cináh tajusi miksi tuo mies oli niin tutun oloinen, tuohan oli itse prinssi! Jos nainen olisi ollut ihminen, hän olisi varmasti lehahtanut tässä vaiheessa aivan punaiseksi ja sopertanut joitain anteeksi pyytäviä sanoja miehelle ja poistunut paikalta niin pian kuin olisi ollut mahdollista, mutta naisella tosiaan oli parempia suunnitelmia ja jos ne toteutuisivat, saisi hän vieläkin parempaa verta, mitä oli uskaltanut edes suunnitella.
” Suokaa anteeksi tietämättömyyteni, prinssi Valeríen Lucrées. Tarkoitukseni ei ollut olla röyhkeä teitä kohtaan. ”, sanat pyrittiin muuttamaan niin viattomiksi, kuin viaton voisi vain pahoitella virhettänsä ja lauseen perään niiattiinkin vielä hennosti.
"Ellei sinulla ollut muuta, voit poistua", prinssi ilmoitti katse naisessa, mutta neiti tiesi kyllä, että sanat oltiin tarkoitettu palvelijalle, joka pian sitten poistuikin kasvihuoneesta miehen käskyn seurauksena. Hienoa, he olivat vihdoin kahden. Kasvoille lisättiin hieman lisään hymyä kun oltiin täysin varmoja, että he tosiaan olisivat vain kahden.
Nainen otti pari kevyttä askelta kohti prinssiä seisten nyt tuosta noin puolen metrin päässä. Siro käsi laskeutui miehen vieressä olevan ruusuasetelman reunalle, jossa tämä huomasi olevan yksi nuukahtaneen näköinen ruusu. Ruusu taitettiin hellästi katki asetelmasta ja laskettiin kämmenelle silkki hansikkaan päälle. Ruusu alkoi saada elinvoimaa ja puhjeta taas täyteen kauneuteensa aivan silmissä, samalla kun naisen silmät viipyivät prinssin silmissä.
” Haluatko kuulla salaisuuden? ”, Nainen kysyi mieheltä hieman viettelevällä äänellänsä samalla kun nosti kämmenensä suunsa eteen jossa ruusu lepäsi, ja puhalsi kevyesti. Ruusu ikään kuin muuttui tuhkaksi ja leijaili prinssin ylle, kuin lumihiutaleet. Harmaata lunta.
Cináhin silmät alkoivat muuttua kullan värisistä pakosti punertavista punaisiksi pienen loisteen kera samassa tahdissa, kun hän kuuli prinssin sydämen lyövän. Kun hän näki tuon kaulassa olevat lämpimät verisuonet. Naisen oli pakko nielaista.
Hiljainen tuutulaulun tapainen melodia puhalsi naisen punaisien huulien välistä yhtä kevyenä kuin äskeiset tuhkan hiutaleet olivat laskeutuneet prinssin ylle. Musiikki kuulosti varmasti hyvin kauniilta ja taianomaiselta. Viimeinenkin puolimetriä astuttiin hitaasti umpeen ja kumarruttiin prinssin korvan juureen. Pari sanaa laulettiin tuon korvan juuressa, ennen kuin siirryttiin hitaasti tuon leukapieliä seuraten miehen leuan kohdalle samalla kun naisen sirot ja kylmät sormet laskeutuivat miehen lämpimälle kaulalle. Oikean käden sormet hiipivät hitaasti miehen niskalle. Kylmät huulet laskettiin kevyesti miehen suupielelle, ennen kuin sormet vetäisivät prinssin päätä taaksepäin paljastaen tuon kaulan ja jättäen tuon suupieleen punaisen suudelman jäljen. Vasemman käden sormet näppäilivät ihastuksissa miehen kaulaa, naisen tuntiessa tuon sykkeen sormen päissään. Punaiset silmät katselivat hetken prinssiä suoraan silmiin ennen kuin nainen kumartui miehen kaulan puoleen.
Nainen hengitti hetken miehen tuoksua painaen sen mieleensä, ennen kuin laski kaulallekin pienen kylmän suudelman ja suudelman viereen upotti tuskallisen hitaasti hampaansa, antaen lämpimän veren maalata hänen kirkkaan punaiset huulensa verenpunaisiksi.
|
|
//
