Forte
Uutukainen
First there was darkness... Then came the strangers.
Posts: 35
|
Post by Forte on Feb 21, 2010 19:43:29 GMT 3
Harvemmin Sagitta tapasi uhrejaan enää uudelleen, hän katosi kuin maan nielemänä saatuaan rahat, mutta tämä tapaus oli sattumalta osunut ihan samaan paikkaan. Miksi juuri Sagittan tielle? Pelkästään kaljupään ääni oli tarpeaksi mahtipontinen, eikä haltialla ollut mitään halua tietää enemmän tuon olennon voimista ja taidoista. Kuitenkin miehen ääni muuttui hieman. Ehkäpä hän ei ollutkaan niin taistelutahtoinen, mitä Sagitta luuli. Ainakaan yhtään kirosanaa tai uhkausta ei ollut vielä tullut. Tai no, sieltä se uhkaus tuli, seuraavaksi oli sitten ideana savustaa haltia ulos. Sagitta tuhahti ja keräsi itsevarmuuttaan. Nähtävästi vieras ei pääsisi ylös. Hetken aikaa Sagitta vielä kyyhötti piilossaan, punnitsi ja mietiskeli tilannetta tarkkaan. Mitä kannattaisi tehdä? Ainakin tuo äkäinen kaljupää oli tosissaan ja halusi rahansa takaisin. Vaikka Sagitta oli yleensä rento, joskus vähän naljailevakin, hän ei ollut tyhmä. Olisi turhan uhkarohkeaa ärsyttää tuota miestä ihan tahallaan. Olisihan se kyllä fiksumpaa puhua kuin tapella. Haltia hiipi lähemmäs reunaa ja kurkkasi taas alas. Siellä se mies jökötti paikallaan, kuin vihainen härkä. Sagitta istuutui reunalle ja hetken aikaa kallisteli päätään. Tosin, mitä hyötyä olisi muka savustaa Sagitta ulos? Jos ladon tuikkaisi tuleen, he molemmat olisivat ilman suojaa, joten mies hävisi siinä myös. "Uhkauksen karvas maku, tuulessa liehuva musta viiri. Kuka pitäisi tulista kekälettä nyrkissä, polttaa vain omat sormensa?" Sagitta aloitti puheen. Hänen äänensä oli soljuvaa, kuin satakielen laulu, mutta sanat olivat erikoiset. Hän puhui aina lyyrisesti, ei osannut muuta tapaa ilmaista itseään. Mutta kuten haltia oli aikaisemmin todennut, ei hän halunnut ärsyttää miestä. Rahaa ei ollut enää nimeksikään, joten hän voisi palauttaa ne loput hilut, mitä kaljupään pussissa vielä oli. Ja mikäli korvausta vaadittiin, ehkäpä he voisivat jakaa saman ruuan. Sagitta irrotti kukkaron vyöltään ja tipautti sen alas heinäkasaan. "Ei kissa haukkuvaa koiraa tottele, saa ulvoa öitä, monia öitä. Metalli salainen uhka, maallinen synti, unohtavat ihmisenpojat elämän rikkauden. Piinallista syödä kultaa, eihän toki, hullua. Sielusta pala, elämästä osa. Sillä ruokkii nälkäisen." Sagitta näytti hieman ruokakoria sanojensa päätteeksi kaljupäälle. Ehkäpä eleet kertoivat enemmän, kuin sanat.
|
|
Kunai
Uutukainen
rawr~
Posts: 30
|
Post by Kunai on Feb 26, 2010 18:17:36 GMT 3
Atheldaskih oli lievästi sanottuna turhaantunut tähän tilanteeseen. Hän joutuisi viettämään yönsä ladossa tuon piilottelevan varkaan kanssa. Kylään palaaminen oli liian riskialtista; se saattoi nyt jo kuhista sotilaita jotka juoksivat kaupunkiin ilmestyneen "demonin" perässä. Mies tuhahti ääneen epäonnen sattumilleen. Hän kuuli taas yläparvelta rapinaa ja huomasi miten parven reunalle ilmestyi istumaan tämä kolossaan piilotellut varas. Haltian alkaessa puhua, Atheldaskih itsekkin ymmärsi tyhmän vetonsa; jos hän sytyttäisi ladon yhdeksi isoksi nuotioksi, joutuisivat he molemma olemaan ilman yösijaa. Toki voisi mies lohikäärmeeksi muuntautua ja lentää toiseen kylään, mutta periaatteen miehenä Atheldaskih nieli tyhmyytensä ja kuunteli mitä tuolla varkaalla oli sanottavaa. Miestä oli jo vuosien mittaan alkanut nyppiä tuollainen runotteleva puhetyyli. Kaunistahan se oli, mutta tarpeeksi kun sitä joka puolella kuuli, alkoi se vuosien mittaan käydä yhä sietämättömämmäksi. Hän ei kuitenkaan kommentoinut yläparven reunalla keikkuvan miehen sanomisia.
Varas heitti lähes tyhjän nahkakukkaron alas heinäkasaan. Tämä ei Atheldaskihhia ainakaan ilahduttanut. Kaikki ne kolikot jotka hän oli työtä tekemällä ansainnut, olivat menneet tuon haltijan tarpeisiin. Atheldaskih poimi kukkaron ja sujautti sen takaisin taskuunsa. Nyt oli pidettävä pää kylmänä. Turha raivoaminen ei ainakaan auttanut tilannetta. Varas vielä vilautti sanojensa päätteeksi omistamaansa ruokakoria. Atheldaskih käveli läheisen heinäpaalin luo ja istahti sen päälle. "En tiedä mitä te varkaat oikein ajattelette. Ensin ryöväätte toisen omaisuuden ja sitten piilottelette halpamaisesti varjoissa." Atheldaskih sanoi ja jopa taisteli pitääkseen äänensä tasapaksuna. "Minua kuvottaa syödä sinun kädestäsi." Mies sanoi ja loi halpamaisen katseen parven reunalla istuvaan haltiaan. Hän pystyisi olemaan syömättä ainakin tämän yön. Levollisesti ei mies uskaltanut nukkua, kun kerta saman ladon varjoissa liikkui arvaamaton uhka. Atheldaskih avasi viittansa narut ja asetti vuoratun viitan jalkojensa päälle lämmikkeeksi. Tästä tulisi pitkä yö.
|
|
Forte
Uutukainen
First there was darkness... Then came the strangers.
Posts: 35
|
Post by Forte on Feb 27, 2010 0:13:40 GMT 3
Noh, ainakin viesti taisi mennä perille, kerta kaljupää ei kertaakaan kysynyt, mitä oikein Sagitta sössötti. Aika harva häntä oikeastaan ymmärsi, mutta ei haltia sitä tahallaan tehnyt. Hän ei vain yksinkertaisesti tiennyt, miten sanoja järjestettiin oikein. Tämä oli ainoa tapa, mitä hän osasi. Se kuului Sagittaan itseensä niin vahvasti, ettei siitä pääsisi koskaan eroon, aivan kuin ei kissa päässyt saalistusvietistään. Sagitta huokaisi syvään, isomman miehen lähes muristessa hänelle vihasta. Vaikka haltia olikin varas, hän ymmärsi kyllä toista hyvin. Omaisuuden vieminen oli aina ikävää toiselle, mutta minkäs teet, pitihän taskuvarkaankin syödä. Asian hyvä puoli oli, ettei kaljupää tuntunut olevan hyökkäysaikeissa. Eihän tuo päässyt ylöskään heinäparvelle, mutta muutenkin. Sagittan olo oli huomattavasti turvallisempi, kun tiesi, ettei hän heräisi aamulla, iso keihän sydämessä. Vähän kyllä haltiaa ihmetytti, miksi tuo iso järkäle ei halunnut minkäänlaista kostoa. Ei edes huutanut tai kiroillut. Ehkäpä tuo oli fiksu olento, ajatteli ennen kuin teki. Sitäpaitsi, vaikka tuo kuinka huutaisi Sagittalle, eihän käytettyjä rahoja saanut enää takaisin. Fiksua.
Sagitta huokaisi uudelleen ja pudisteli päätään. Harvinaisen itsepäinen mies, mutta jos kerta ei ruoka kelvannut, eipähän haltia sitä tuputtanut. Sagitta vain kohautti harteitaan ja laittoi korin pois. Pikkuinen naurahdus pääsi samalla nuoren miehen huulilta. "Maan lapsia kaikki, ei jokainen voi syntyä lohikäärmeeksi. Taivaat heille avoinna, maa kumartaa. Tarvitaan käärmeitä. Matelevia, alhaisia käärmeitä. Tokkopa on ryömivällä, vihatulla loisolennolla paikkaa, ei lämmintä kiveä, ei uljaita maalauksia. Ei ei, miekkonen. Pakotettuja, sielun toisen puolen murenia. Koloihinsa ajettu, kurkkivat sieltä, kaksikielet. Ottavat mitä saavat, ei ole päinvalo heille suukkoja suonut. Eivät syö tähtiä, vain niiden tomua." Sagitta vastasi rönsyilevän lauseen miehen ajatuksiin varkaista. Ei kai sille mitään voinut. Eiväthän varkaat voineet istuskella päiväkaljalla mukavasti terassilla. Heidän oli pakko mennä varjoihinsa säilyäkseen hengissä. Mutta jos kaljupäällä oli idea, miten asia muuttuisi, Sagitta kyllä kuuntelisi. "Metallit sinun, palat elämästä sinun. Varma?" Sagitta vielä kerran varmisti ja kohotti koriaan. Hän ehkä voisi juuri ja juuri olla tarpeaksi reilu antaakseen ostokset rahojen oikealle omistajalle. "Sagittaksi kutsuvat." Haltia paljasti jostain syystä nimensä. Ei hän tainnut itsekkään tietää miksi, mutta Sagitta ei tuntenut oloaan kovin uhatuksi, eikä hän uskonut joutuvansa ongelmiin. Kuiteski, olihan tuo kaljupääkin ollut tappelussa. Mikäli siis hän menisi kertomaan varkaudesta ylemmälle taholle, olisi maa myös omien jalkojen alta kaivettu. Ei se hyödyttäisi kumpaakaan.
|
|
Kunai
Uutukainen
rawr~
Posts: 30
|
Post by Kunai on Feb 27, 2010 16:14:42 GMT 3
Tunnelma ei enään omalla tavallaan ollut niin ahdistava, mitä alussa. Haltia istui yhä parven reunalla ja Atheldaskih pystyi jopa tuntemaan tämän tarkkailevan katseen selässään. Ulkona piiskaava tuuli yltyi ajoittaan niin kovaksi, että lato jopa huojui sen otteessa. Talovanhus kuitenkin pysyi sitkeästi tolpillaan. Atheldaskih antoi käsiensä nojata vasten polviaan ja tarkasteli niiden uurteita ja vuosien mittaan kertyneitä arpeutuneita haavoja. Jokainen pieni viilto, oli se koitunut taistelussa tai sepäntöissä, herätti miehen mieleen muistoja. Hiljaa hän hymyili omalle elämänkokemukselleen. Joskus oli vaan hyvä istua aloilleen ja miettiä mitä sitä elämässä olikaan kokenut. Haltian mainitessa lohikäärmeen ja kertoessaan miten ylpeitä ja ihailtavia otuksia ne olivat, Atheldaskihin sisimmistä nousi taas pettymyksen karvas suru. Mies kuitenkin sai pidettyä kyyneleet sisällään ja kuunteli pää hiukan kumarassa haltian tarinointia. Haltian vielä kerran tarjotessa miehelle ruokaa, Atheldaskih katsoi tätä nopeasti silmiin ja heilautti kättään kohteliaasti kieltäytymisen merkiksi. Haltia esitteli itsensä Sagittaksi. Monen laisia nimiä oli Atheldaskih elämänsä aikana kuullut, muttei vielä yhtään Sagittaa. Kaunis nimi, todella. "Tunsin kerran erään lohikäärmeen. Oikein ylväs ja arvostettukkin." Atheldaskih aloitti puheensa ääni hiukan väristen. "Ihmiselle yhden virheen teki, siitä hyvästä katkaistiin siivet, murrettiin jalat ja pakotettiin kulkemaan nuolien maan tomua. Jos se lohikäärme jossain vielä siivilleen nousi.." Atheldaskih sanoi ja puristi huomaamattaan sormensa nyrkkiin. "ammuttaisiin se alas. Ajettaisi kiirastuleen katumaan virheitään..." mies sanoi ääni värähtäen "joita se ei edes koskaan tehnyt." Atheldaskih sanoi. Tuli hiljaista. "Atheldaskih on nimeni." Mies sanoi.
|
|
Forte
Uutukainen
First there was darkness... Then came the strangers.
Posts: 35
|
Post by Forte on Feb 27, 2010 21:40:46 GMT 3
Mies esitteli itsensä Atheldaskihiksi. Oikein upea nimi, runollinen ja voimakas, aivan kuin lohikäärmeen lento. Sagitta hymähteli itsekseen, alkaen napsia viinirypäleitä korista. Ihme että niitäkin sai tähän aikaan vuodesta. Oli ihanaa kerrankin saada tuoretta, maukasta ruokaa, joka oli ostettu rahoilla eikä varastettu. No, rahat hän oli varastanut, mutta sille ei nyt voinut enää mitään. Kannatti vain nyt nauttia metallinpalojen suomasta onnesta ja syödä herkut pois, ennen kuin ne alkaisivat houkuttaa rottia tai muita. Osan tietysti Sagitta säästäisi, säästi aina kun pystyi. Haltia natusti korin antimia ja välillä kuunteli ladon natinaa ja kitinää. Hän todella toivoi, että vanha rakennus kestäisi vielä muutaman päivän. Se ei vaikuttanut kovin tukevalta enää. Mutta Sagittaa hämmästytti äkkiä Atheldaskihin hiljaisuus. Mies ei tainnut olla juttutuulella. Pikkuisen haltia katsahti heinien seasta alas huonetoveriinsa ja käänteli päätään uteliaana. Meinasipa tuo sanoakkin jotain, mutta hiljeni, jääden ajatuksiinsa. Hän mietti, mitä tatuoitu mies oli kertonut lohikäärmeistä ennen nimensä paljastamista. Se kuullosti surulliselta, uskomattomalta tarinalta. Ensin Sagitta hämmästeli mitä toinen oikein puhui, mutta pian haltian olemus muuttui uteliaaksi ja tuo lopetti syömisen. Oliko todella Atheldaskih tavannut lohikäärmeen? Oikean, upean lohikäärmeen? Hän halusi tietää lisää. Sagitta tuli takaisin reunalle, kurottautuen mahdollisimman pitkälle, varoen kuitenkin tipahtamasta alas. Osa lankuista saattoi kuitenkin olla lahoja ja madan syömiä. Sagittan sydäntä hieman kirpaisi ajatus, mitä sille lohikäärme paralle oli tapahtunut. Haltiana tuo nuorukainen kunnioitti jokaista eläintä. Sagitta huokaisi vähän, kuin myötätunnosta lohikäärmettä kohtaan. "Ihmiset. Kadonneet tyhjyyteen, ei tähtisilmiä, ei sieluja. Ei sydämessä tilaa metsien ja ilmojen sisarille ja veljille. Eivät näe unia. Syntynyt lohikäärmeeksi, tuli suussa, voima sydämessä, tähdet silmissä, ei synti ei virhe. Ihmiset mustien painajaisten sokaisempia, kateuden kahlitsemia." Sagitta vähän haroi hiuksiaan ja katsahti alas Atheldaskihin. Ehkäpä äskeiset sanat eivät sanoneet paljoa, mutta haltia halusi ilmaista niillä jonkinlaista myötätuntoa surullista tarinaa kohtaan. Ei ollut mitenkään vaikea aistia surua toisen miehen äänensävyssä. "Lohikäärme ystävänä, kesytetty kekälesydän? Atheldaskih on lohikäärmeen ystävä, nähnyt kultaiset suomut auringon hohteessa, tuntenut tulen tuoksun ja veden kosketuksen? Ihme, ihme tosiaan. Mahtavia petoja, Sagitta mielellään omin peilein katselisi lentäviä jumalia." Haltian äänensävy oli muuttunut paljon uteliaammaksi, kun tämä oli kysellyt lohikäärmeistä. Oli vaikea uskoa, että Atheldaskih oli todella nähnyt lohikäärmeen. Sagitta tapaisi mielellään itsekkin yhden, mutta se voisi olla vaarallista, sehän voisi tappaa hänet yhdellä ainoalla iskulla.
|
|
Kunai
Uutukainen
rawr~
Posts: 30
|
Post by Kunai on Mar 1, 2010 12:37:58 GMT 3
Atheldaskih hiljeni taas omiin ajatuksiinsa. Sagittan alkaessa puhua, mies heräsi taas omista haaveiluistaan. Hän kuunteli hiljaa haltian solisevaa puhetta ja mietti mitä hän sanoillaan tarkoitti. Samaa mieltään Atheldaskih oli osittain ihmisen toiminnasta. Sagittan mainitessa että Atheldaskih oli lohikäärmeiden ystävä, tämä sai miehen suupielet hetkeksi nousemaan ylös. "Kyllä, minä olen nähnyt lohikäärmeen. Minä olen hänelle kuin veli, samoin myös kuin vastakohta. Hän kulkee aina minussa.." Atheldaskih sanoi. Nopeasti hän alkoi taas puhua, ettei vaan paljastaisi tuolle uteliaalle haltialle todellisuuttaan. "Oikein hieno oli se lohikäärme minkä tunsin. Suojeli ihmisiä ja kulki maata pitkin avosydämmin. Ihmisen pahuus kuitenkin sai tuonkin vahvan otuksen sydämen muuttumaan mustaksi. Sydän muuttui katkeraksi ja surulliseksi. Siitä lähtien en ole enään tuota hienoa lohikäärmettä tuntenut." Atheldaskih sanoi koko ajan pitäen katseen käsissään. "Hävisi se lohikäärme taivaan tuuliin." Hän sanoi sanojensa päätteeksi. "Toivottavasti tapaat joskus yhden" Atheldaskih sanoi ja hymähti ääneen.
//sori lyhyt vastaus, koulun koneella nopsaan kirjoitettu~//
|
|
Forte
Uutukainen
First there was darkness... Then came the strangers.
Posts: 35
|
Post by Forte on Mar 1, 2010 20:37:19 GMT 3
Sagitta kierähti hetkeksi selälleen lämpimille oljille ja katseli hämähäkiseittien ja heinänkorsien peittämää kattoa. Se nitisi tuulessa, mutta pysyi kuitenkin itsepäisesti paikallaan. Haltia kuvitteli tilannetta mielessään, maalasi ajatuksia ja unelmia siitä, miten Atheldaskih oli tavannut lohikäärmeen, oli tuollaisen mahtavan pedon ystävä. Hän pystyi kuvittelemaan valtavan eläimen siivillään, loi kuvaa yksityiskohta kerrallaan miten suojeleva ystävä se olisi, miten mikään maailman voima ei voisi olla mahtavampi. Mutta sitten tulivat ihmiset. Itsekeskeiset ja turhamaiset olennot, jotka repivät lohikäärmeen maailman palasiksi, tuhosivat sen vapauden ja kauniit taivaat, repivät siivet ja hampaat tehdäkseen niistä voiton symboleja. Sagitta toivoi, että Athelkaskihin kertoma lohikäärme oli lähtenyt kauas pois ihmisten maailmasta, saisi elää rauhassa ja onnellisena lopun aikaansa. "Löysi kultaisen omenan ehkä..." Sagitta kuiskasi hiljaa, joko itselleen tai seuralaiselleen. Mikä parasta, heidän kahden aikaisempi vihanpito tuntui olevan unohdettu ja varkaus anteeksiannettu, puheen siirtyessä molempia koskettavaan, herkkään aiheeseen. Sagitta nousi jälleen istumaan. Ehkäpä hänen pitäisi kuitenkin tulla alas. Oli jotenkin epäkohteliasta ja pelkurimaista vieläkin kykkiä ylhäällä, vaikkei tainnut mitään pelättävää ollakkaan. Tosin ylhäällä oli lämpimäpää. Haltia osoitti lopulta tikkaita. "Nostatko?" Haltia ilmaisi aikomuksensa yhdellä ainoalla sanalla ja katsoi samalla Atheldaskihia. Tuossa oli jotain samanlaista voimaa ja karua viehkeyttä, kuin lohikäärmeessä. Mies oli itsekkin kuin lohikäärme. "Satuja, iltalauluja. Ei ei, ei tuulet eivät vie toiveita, monta petoa metallia suonissaan, eivät tule kaksijalkaisten maille." Sagitta ehkä halusi nähdä lohikäärmeen, mutta epäili sitä kovasti. Miksi joku lohikäärme muka tulisi katsomaan häntä, ellei halunnut syödä? Sitäpaitsi, olisi riskialtista niin ison eläimen tulla samalle alueelle ihmisten kanssa. Vaikka Sagitta ei haluaisi mitään pahaa, jotkut ääliöt voisivat yrittää tappaa pedon, syystä tai toisesta. Yleensä vain purkaakseen omaa vihaansa.
|
|
Kunai
Uutukainen
rawr~
Posts: 30
|
Post by Kunai on Mar 18, 2010 17:23:07 GMT 3
Atheldaskih tarttui tikkaiden kuluneeseen ja karheaan pintaan ja nosti ne vasten ladon yläparven reunaa. Haltia varmasti halusi tulla alas, tai sitten pyysi nostamaan tikkaat vaa sitä varten että pääsisi joskus edes sieltä alas. Atheldaskih istuutui takaisin heinäpaalin päälle. JHe molemmat olivat taas hiljaa. Pohtivat omissa pienissä kammioissaan elämän tärkeitä kysymyksiä. Tai sitten vain unelmoivat paremmasta. Tuuli alkoi jo hellittää, ja tuntui kuin talovanhus huokaisi helpotuksesta. Ainakaan tänä yönä se ei sortuisi luonnonvoimien alle. Atheldaskih pöyritteli sormissaan heinänkortta jonka oli napannut pois kaapunsa lahkeesta. Hän yritti koko ajan keksiä jotain hyvää keskustelun aihetta, mutta ne kaikki tuntuivat joko niin naurettavilta tai liian henkilökohtaisilta ettei mies niitä loppujen lopuksi edes itsekkään olisi halunnut kuulla. Mies rutisi heinän korren kuitenkin nyrkissään pieneksi silpuksi jonka sitten antoi valua sormiensa välistä ladon pölyisille lankuille. Hän oli otettu siitä, että Sagitta tuntui olevan kiinnostunut lohikäärmeistä. Ja kaikenlisäksi; kunnioittavan niitä. Pitkään aikaan ei Atheldaskih ollut kuullut kaltaisistaan muuta kuin tappouhkauksia ja solvauksia. Kaikki ne sadutkin joita lapsille kerrottiin jotka mies oli sattunut kuulemaan kuvailivat lohikäärmeitä sydämmettömäksi murhaajiksi ja paholaisen ruumiillistumiksi. Aina noita väitteitä kuullessaan mies tunsi piston sydämmessään. Ehkä hänen olisi silloin aikoja sitten pitänyt tappaa se toinen lohikäärme joka tuhosi Atheldaskihin suojeleman kylän. Mutta siinä olisi taas menetetty kallisarvoinen sielu. Atheldaskih huokaisi syvään ääneen ja raapi takaraivoaan. Aika moiseen tilanteeseen elämä oli hänet saattanut. Joskus mies kaipasi sitä tunnetta kun sai jättää maan painon kauas alleen ja kohota valtavien siipien kannattelemana kohti taivaita. Sai lentää minne halusi, juosta missä tahtoi ja uida vesissä ilman kenenkään lupaa. Sai kulkea siellä missä sielu tuntisi olevan turvassa. Mutta oliko se nyt saman arvoista? Jos hän nousis takaisin noille siivilleen, pitäisi elää kuoleman pelossa jokainen hetki. Piilotella vuorten huipuilla, sukeltaa veden pinnan alle ja hiipiä metsissä vain pimeän aikaa. Sitä elämää ei kukaan lohikäärme halunnut kokea.
|
|
Forte
Uutukainen
First there was darkness... Then came the strangers.
Posts: 35
|
Post by Forte on Mar 18, 2010 21:59:09 GMT 3
Sagitta jäi hetkeksi pohtimaan vielä lohikäärmeitä. Millaisia oikeastaan taivaiden pedot olivat? Osasivatko ne puhua tai tuntea rakkautta ja surua? Miten ne hoitivat poikasiaan? Kaikkeen tähän, ja moneen muuhun, haltia olisi mielellään saanut vastauksen. Tosin, eipä sitä kukaan ollut hänelle kertomassa. Yleensä monet pelkäsivät niin paljon, etteivät halunneet puhua koko olennoista ja jos jotain sattui kuulemaan, se oli parjausta ja solvausta. Sagitta havahtui ajatuksistaan, kuullessaan tikkaiden kolahtavan vasten yläparvea. Hetken aikaa nuori haltia vielä tarkkaili alempana olevaa seuralaistaan, kunnes heilautti itsensä tikapuille ja kapusi ketterästi alas. Mitään ääntä, ei edes heinien kahahdusta kuulunut, kun Sagitta laskeutui keskelle kuivia ja homeisia korsia. Päätänsä uteliaana kallistaen, Sagitta seuraili hetken aikaa Atheldaskihia. Halusiko tuo jotain pahaa? Ei. Mies näytti rauhalliselta ja rennolta, joten Sagitta uskaltautui lähemmäs. "Onko Atheldaskihilla ajatusten arkussa lohikäärmepatsaita? Jotain kerrottavaa taivaspedoista?" Sagitta uteli, istahtaessaan vastapäätä tuota tatuoitua miestä. Nähtävästi Atheldaskih ei suhtautunut sen pahemmin lohikäärmeisiin, kuin Sagitta itsekkään, joten varmaan hän voisi kertoa jotain niiden salaisesta elämästä, jos vain tiesi. Sagitta liikutti hieman suippokorviaan ja katseli ympärilleen, pitkin ladon nurkkia. Röttelö piti sitkeästi pintansa ulkona riehuvaa myrskyä vastaan ja kumma kyllä, pysyi pystyssä. Tuuli alkoi sitäpaitsi laantua ja myrsky muuttui vain sankaksi lumisateeksi. Haltia muisti äkkiä, että osa ruuasta oli jäänyt syömättä. Mitään sanomatta, Sagitta nousi ja kiipesi ketterästi kuin orava takaisin parvelle. Nyt kun he jotenkuten tulivat toimeen, ehkäpä kaljupää söisi kuitenkin. Olivathan ne hänen rahoillaan ostettua ruokaa. Melkein yhtä nopeasti kuin haltia oli ylös kadonnutkin, tuo tuli alas, pitäen ruokakoria mukanaan. Sagitta yritti nyt uudemman kerran tarjota antimia Atheldaskihille. "Kadut vielä, kaarna kova hampaiden välissä. Ohi menee aika, tik tak, lyhenee langanpätkä kerrallaan ilman vetoa." Sagitta virnuili hieman.
|
|