Post by Sahia on Nov 29, 2009 21:39:39 GMT 3
// Berry tänne. x) //
Auringon viimeiset säteet olivat vain muutamia hetkiä aiemmin kadonneet läntiseltä taivaalta. Hämärä hiipi jo hukuttamaan lyhyen päivän valoisuutta, ja pian hämärän jälkeen tulisi pimeys. Pikkuhiljaa kaupungin kauniit värit uppoaisivat yön epäselviksi harmaiksi. Ihmiset kiiruhtivat jo koteihinsa työpäivän jälkeen, kadut tyhjenivät. Varjoisilta kaduilta oli helppo nähdä sisään kirkkaasti valaistuihin taloihin: joku teki ruokaa, toinen kirjoitti jotain, kolmas oli käpertynyt takkatulen ääreen kera kuuman juoman. Pian talotkin pimenisivät ihmisten mennessä nukkumaan.
Chazia ei pimeys häirinnyt. Sinänsähän se oli täysin ymmärrettävää, hän kun oli vampyyri, mutta edes haltiana hän ei ollut koskaan kartellut pimeää. Öisin ulkona ei ollut ketään, ja hän saattoi olla enemmän oma itsensä. Valoa oli tosin vielä hieman liikaa herran makuun, ja hän nykäisi syvänsinisen viittansa huppua hieman paremmin päähänsä. Koko päivä oli mennyt sisällä istuen, vain piirtäen, piirtäen, muutamia kirjoja tutkien, piirtäen... Mikäs siinä, Chaz rakasti piirtämistä, mutta ennen pitkää se väsytti. Silmiä kirveli ja kynäkäsi kramppasi. Kesken päivän hän ei edes voinut pitää happihyppelyitä. Onneksi nämä syys- ja talvipäivät olivat niin lyhyitä. Enemmän aikaa olla ulkona.
Vailla sen suurempaa suunnitelmaa sinihiuksinen kalpeanaama taivalsi pitkin Meryonin katuja. Kaupunki oli oikein kaunis, eikä sille pahaa Chazin silmissä tehnyt hieman jokapaikassa näkyvä sininen. Mikä ei sekään ollut yllätys, miehen lempiväri oli sininen – jota ei ollut, rehellisesti jos sanotaan, hankala huomata. Kaikki vaatteet, silmät ja hiukset. Hiuksista se oli lähtenyt, ne kun olivat aina olleet siniset ja hän oli aina pitänyt niistä.
Edestäpäin kuului hieman enemmän ääniä kuin muualta kaupungista, ja uteliaana olentona sitä lähdettiin seuraamaan. Ja kuinka ollakaan, hän päätyi torille. Olihan sielläkin jo melko tyhjää, ja suurin osa paikalla olijoista oli jo laittelemassa katoksiaan ja myytäviään kasaan. Vielä jokunen sitkeä yritti saada tuotteitaan kaupaksi, ja Chazin kävellessä rauhallisesti torin läpi jokaikinen heistä lähestulkoon hyökkäsi hänen kimppuunsa.
”Herra, herra, osta omenia! Herkullisia, makeita omenia!”
”Ei kiitos.”
”Täältä uusi lämmin viitta, väreistä on valita!”
”Ei kiitos.”
”Tätä te ette voi ohittaa, katsokaa, näin upeita koruja! Ostakaa yksi mielitietyllenne!”
”Ei kiitos.”
Ja niin se jatkui. Hän vain aina vastasi kohteliaasti ”ei kiitos”, ja kapeilla huulilla pysyi sama pieni hymy. Oikeastaan mokoma rynnäkkö harmitti, sillä hän olisi voinut vaikka katsoakin jotain, ehkä jopa ostaa, mutta jos vilkaisit sivulle jonkun tuotteita, myyjä oli välittömästi tohottamassa ja myymässä. Pilvisinä päivinä ulkona liikkuessaan (joskushan piti hänenkin tarvikkeita ostaa) Chaz ei ollut huomannut tällaista ongelmaa, mutta ehkä se johtui nyt tästä tyhjyydestä. Nuo olivat jääneet, koska halusivat kamojaan kaupan, ja kun sopiva uhri asteli lähemmäs, niin hänelle yritettiin saada kaupan. Mies huokaisi.
Kauempana kaupunki oli rauhaisampi. Chazin päässä pyöri ajatuksia kaupungista ulkona yön viettämisestä ja muustakin mukavasta. Kesken jääneitä piirroksia hän kieltäytyi ajattelemasta, samoin kaikkea sitä, mitä olisi pitänyt ostaa, eikä takaisin majataloon vielä huvittanut mennä. Hän homehtuisi siellä kuitenkin vielä ainakin viikon päivät. Yleensä vampyyri piirusteli kuvansa kotona ja vei tai lähetti ne tilaajalle, mutta tämä oli inttänyt, että hänen täytyi olla lähempänä, jotta hän voisi joka päivä käydä katsomassa, miten työt edistyivät ja sanoa mielipiteitään. Olikin muuten käynyt, ja jo sen ajattelu sai Chazin hieman ärtymään. Mokomakin niuhottaja. Ajatuksissaan, kasvot maskina, hän jatkoi mihinkäänmenemätöntä taivallustaan itsekseen valitellen asiakkaiden hankaluudesta.
// Miljoonat anteeksipyynnöt taas kestosta. Voisin selitellä, mutta enpä taida... //
Auringon viimeiset säteet olivat vain muutamia hetkiä aiemmin kadonneet läntiseltä taivaalta. Hämärä hiipi jo hukuttamaan lyhyen päivän valoisuutta, ja pian hämärän jälkeen tulisi pimeys. Pikkuhiljaa kaupungin kauniit värit uppoaisivat yön epäselviksi harmaiksi. Ihmiset kiiruhtivat jo koteihinsa työpäivän jälkeen, kadut tyhjenivät. Varjoisilta kaduilta oli helppo nähdä sisään kirkkaasti valaistuihin taloihin: joku teki ruokaa, toinen kirjoitti jotain, kolmas oli käpertynyt takkatulen ääreen kera kuuman juoman. Pian talotkin pimenisivät ihmisten mennessä nukkumaan.
Chazia ei pimeys häirinnyt. Sinänsähän se oli täysin ymmärrettävää, hän kun oli vampyyri, mutta edes haltiana hän ei ollut koskaan kartellut pimeää. Öisin ulkona ei ollut ketään, ja hän saattoi olla enemmän oma itsensä. Valoa oli tosin vielä hieman liikaa herran makuun, ja hän nykäisi syvänsinisen viittansa huppua hieman paremmin päähänsä. Koko päivä oli mennyt sisällä istuen, vain piirtäen, piirtäen, muutamia kirjoja tutkien, piirtäen... Mikäs siinä, Chaz rakasti piirtämistä, mutta ennen pitkää se väsytti. Silmiä kirveli ja kynäkäsi kramppasi. Kesken päivän hän ei edes voinut pitää happihyppelyitä. Onneksi nämä syys- ja talvipäivät olivat niin lyhyitä. Enemmän aikaa olla ulkona.
Vailla sen suurempaa suunnitelmaa sinihiuksinen kalpeanaama taivalsi pitkin Meryonin katuja. Kaupunki oli oikein kaunis, eikä sille pahaa Chazin silmissä tehnyt hieman jokapaikassa näkyvä sininen. Mikä ei sekään ollut yllätys, miehen lempiväri oli sininen – jota ei ollut, rehellisesti jos sanotaan, hankala huomata. Kaikki vaatteet, silmät ja hiukset. Hiuksista se oli lähtenyt, ne kun olivat aina olleet siniset ja hän oli aina pitänyt niistä.
Edestäpäin kuului hieman enemmän ääniä kuin muualta kaupungista, ja uteliaana olentona sitä lähdettiin seuraamaan. Ja kuinka ollakaan, hän päätyi torille. Olihan sielläkin jo melko tyhjää, ja suurin osa paikalla olijoista oli jo laittelemassa katoksiaan ja myytäviään kasaan. Vielä jokunen sitkeä yritti saada tuotteitaan kaupaksi, ja Chazin kävellessä rauhallisesti torin läpi jokaikinen heistä lähestulkoon hyökkäsi hänen kimppuunsa.
”Herra, herra, osta omenia! Herkullisia, makeita omenia!”
”Ei kiitos.”
”Täältä uusi lämmin viitta, väreistä on valita!”
”Ei kiitos.”
”Tätä te ette voi ohittaa, katsokaa, näin upeita koruja! Ostakaa yksi mielitietyllenne!”
”Ei kiitos.”
Ja niin se jatkui. Hän vain aina vastasi kohteliaasti ”ei kiitos”, ja kapeilla huulilla pysyi sama pieni hymy. Oikeastaan mokoma rynnäkkö harmitti, sillä hän olisi voinut vaikka katsoakin jotain, ehkä jopa ostaa, mutta jos vilkaisit sivulle jonkun tuotteita, myyjä oli välittömästi tohottamassa ja myymässä. Pilvisinä päivinä ulkona liikkuessaan (joskushan piti hänenkin tarvikkeita ostaa) Chaz ei ollut huomannut tällaista ongelmaa, mutta ehkä se johtui nyt tästä tyhjyydestä. Nuo olivat jääneet, koska halusivat kamojaan kaupan, ja kun sopiva uhri asteli lähemmäs, niin hänelle yritettiin saada kaupan. Mies huokaisi.
Kauempana kaupunki oli rauhaisampi. Chazin päässä pyöri ajatuksia kaupungista ulkona yön viettämisestä ja muustakin mukavasta. Kesken jääneitä piirroksia hän kieltäytyi ajattelemasta, samoin kaikkea sitä, mitä olisi pitänyt ostaa, eikä takaisin majataloon vielä huvittanut mennä. Hän homehtuisi siellä kuitenkin vielä ainakin viikon päivät. Yleensä vampyyri piirusteli kuvansa kotona ja vei tai lähetti ne tilaajalle, mutta tämä oli inttänyt, että hänen täytyi olla lähempänä, jotta hän voisi joka päivä käydä katsomassa, miten työt edistyivät ja sanoa mielipiteitään. Olikin muuten käynyt, ja jo sen ajattelu sai Chazin hieman ärtymään. Mokomakin niuhottaja. Ajatuksissaan, kasvot maskina, hän jatkoi mihinkäänmenemätöntä taivallustaan itsekseen valitellen asiakkaiden hankaluudesta.
// Miljoonat anteeksipyynnöt taas kestosta. Voisin selitellä, mutta enpä taida... //