Take my hand and drag me down.

[Selene]

[Sovittu peli!
Kyseessä on takaumapeli, jonka tapahtumapaikkana on aivan Whléyan eteläosassa sijaitseva, suhteellisen vilkas satamakaupunki. Sen takia tungettu tähän osioon~]


Reyén

Oli kylmä.
Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista tunnetta, jonka kohtasi nyt soudettuaan laivalta kuivalle, valkoisen aineen peittämälle maalle. Silmät loivat terävän katseen lumen peittämälle laiturille, jonne hänen askeleensa painoivat kevyet jalanjäljet. Miehen koko olemus hohkasi suorastaan mustaa auraa, mikä tuskin saattoi jäädä keneltäkään huomioimatta. Miksi täällä oli niin hemmetin kylmä? Katse hakeutui uudemman kerran maahan, tällä kertaa syyttävänä.
…miksi joku olisi nähnyt näin suuren vaivan peittämällä maan tällä mitä se nyt olikaan? Kaikkialle minne hän katsoikin, kohtasi hän kylmän valkeaa, puuterimaista ainetta. Eihän siinä ollut mitään intoa, ei minkäänlaista hohtoa. Hmm… Ehkä asian laita selviäisi matkan varrella. Huulet tiukaksi viivaksi puristuneena nuorukainen lähti liikkeelle kuin myrskyn merkki, ansaiten osakseen kummastuneita katseita. Hänellä itsellään ei ollut minkään asteista mielenkiintoa vastata näihin uteliaisuutta loistaviin ilmaisuihin–hän oli liian keskittynyt tuijottamaan valkoista maata, aivan kuin se olisi syypää siihen, että hän oli joutunut tulemaan maihin. Oikeastaan hän oli täällä vain löytääkseen jonkun, ihan kenen tahansa, joka voisi olla hyödyksi tässä sekaisessa tilanteessa, joka johtui tähän uuteen maailmaan tulosta.

Ei ollut kovinkaan kauaa aikaa siitä, kun Antoinetten miehistö oli seilannut myrskyn läpi, huonolla menestyksellä. Se ei kuitenkaan kuulunut nuorukaisen tämän hetken suurimpiin murheisiin –tällä hetkellä pessimisti saattoi vain rypeä itsesäälissä tallustaessaan tämän tuntemattoman kaupungin kaduilla etsiessään mahdollista opasta. Matkallaan kohti tuntematonta päämäärää Reyén kuuli parin ihmisen puhuvan jotain lumesta, sitäkö tämä maata peittävä aine oli? Sambrian lämpöön tottunut nuorukainen ei ollut varma, oliko hän koskaan kuullutkaan siitä. Ehkä hän ei vain muistanut. Oli miten oli, hän ei tosiaankaan ollut varautunut äkilliseen kylmyyteen trooppisten saarten hehkuvan kuuman ilmaston jälkeen. Ja hän kyllä huomasi itsekin kuinka auttamattoman alipukeutunut oli verrattuna kaikkiin muihin öisen sataman kanssakulkijoihin. Tämän mustaan puhvihihaiseen pellavapaitaan kera harmaan liivin sekä samansävyisen housupariin pukeutunut vampyyri ymmärsi matkatessaan syvemmälle kaupunkiin.

Paksumpiin takkeihin pukeutuneet satunnaiset vastaantulijat katsoivat häntä kuin taivaalta tipahtanutta, siirtäen katseensa äkisti muualle terävien silmien kylmän katseen tavoittaessa tuijottavat silmäparit. Ohikiitävän hetken ajan hän oli valmis kääntymään takaisin, niin turhautuneeksi hän tällä hetkellä tunsi itsensä. Sisäinen intuitio johdatti häntä kuitenkin eteenpäin, kohti edessä siintävää rakennusta. Ulkonäöltään varsinaista räkälää muistuttava kapakka näytti olevan merimiesten suosiossa, sen saattoi päätellä siitä kirosanojen ja riehakkaan laulun tulvasta, joka kuului jo kauas paikan ulkopuolelle. Jostain kuuluva heleä naurahdus sai pahantuulisen nuorukaisen huokaamaan raskaasti, aivan kuin oven avaaminen tuntuisi mahdottomalta tehtävältä nyt kun hän tiesi rakennuksen todennäköisesti sisältävän paljon ihmisiä… Mikä tiesi pakollista sosiaalista kanssakäymistä.
Ah tätä onnen määrää… Kuin suuren ponnistuksen jälkeen Reyén avasi oven, astuen vain vaivoin sen sisäpuolelle. Silmät jäivät tuijottamaan poissaolevasti ympärilleen, aivan kuin hän olisi yllättäen muuttunut eksyneeksi koiranpennuksi, tietämättömäksi siitä, missä oli.
Vihaisista katseista ja älähdyksistä huolimatta nuorukainen ei näyttänyt tajuavan olevansa mahdollisesti kaikkien ohikulkevien olentojen tiellä, vaan jäi paikalleen möllöttämään hänen ympärilleen kerääntyvästä ärsyyntyneestä ihmismassasta huolimatta.

[Miruki]

[ Anteeksi hani, tässä vähän kesti, kiitos KH:n. Ehkäpä tämän kerran annat anteeksi? >3 ]

Nilan

Vaikka kapakan ilma saattoi jostakusta tuntua järjettömän tunkkaiselta, ei punatukkainen mies huomannut siinä mitään kummallista – itse asiassa, hän ei sillä hetkellä huomannut yhtään mitään muuta kuin edessään kohoavan pronssi- ja hopearahavuoren. Tarjoilijan ei kai olisi ollut kovin suvaittavaa pelata korttia asiakkaiden kanssa, ja vieläpä rahasta, mutta kun kerran kukaan ei tullut moittimaan puoliveristä, niin mikäs siinä ollessa. Nilan istui tuoppi edessään pyöreässä pöydässä, hyvin lähellä ovea, parin häntä roimasti kookkaamman miehen välissä, selaillen käsissään olevia kortteja kieli keskellä suuta. Hm-m, mitähän sitä seuraavaksi tekisi. Nopea vilkaisu kolikkokasaan sai aivonystyröihin lisää vauhtia, sillä vaikkei hän aivan puilla paljailla ollutkaan, ei lisäraha koskaan pahaa tehnyt. Saatuaan korttinsa - ja harmaat aivosolunsa - edes jonkinlaiseen järjestykseen, puolihaltia nappasi lasinsa pöydältä ja antoi kylmän nesteen valua kurkusta alas.

"Seuraava kierros. Mukana?"
Nilan kohotti katsettaan sen verran, että kykeni kohtaamaan pelinvetäjän silmät. Hän nyökkäsi kasvot totisina, mutta silti silmät välkkyen kuin ensimmäisen kerran perhosen nähneellä pikkulapsella.
"Tietenkin, eipä tässä muutakaan tekemistä ole!", Nilan julisti, huitaisten kädellään pöydän päällistä niin, että oli kaataa oikealla puolellaan istuvan miehen tuopin alas pöydältä. Vikkeläsormisena hän kuitenkin ehti napata lasin kiinni ennen kun sen sisältö keikahti körilään syliin, pelastaen täten tilanteen ja oman nahkansa. Leveästi virnistäen puoliverinen nyökkäsi miehelle, joka puolestaan kohdisti häneen murhaavan mulkaisun.
"Äh, älä ole noin hapan, Garey! Eihän tässä käynyt kuinkaan", hän hyssytteli miestä, joka vain nyökkäsi happamasti, saaden Nilanin taas keskittymään kortteihinsa. Pöydän tunnelma oli kerrassaan viihdyttävä - varsinkin, kun sen viidellä muulla jäsenellä oli kasvoillaan eriskummallisen tuikea katse. Aivan kuin he olisivat viestittäneet hänelle jotain hyvin tärkeää... Nooo, mitäpä sitä pienistä, eivät pienetkään meistä.

Pelinvetäjä katsahti muita pöydässä istuvia ja nyökkäsi, kehottaen heitä paljastamaan korttinsa.
Ensimmäinen mies laski korttinsa pöytään lannistuneen näköisenä; hänen yhteinen summansa ei riittänyt lähellekään kahtatoista. Seuraavalla olikin sitten onni enemmän myötä ja osa pelaajista liikahti tuolissaan tyytymättömästi, kun tämä laski käsistään yhdentoista arvoisen yhdistelmän. Seuraavaksi olikin sitten Gareyn vuoro, eivätkä hänen korttinsa tuottaneet suurtakaan ilonkiljahdusta. Kun pöydässä sitten osuttiin Nilanin kohdalle, kaikki viisi silmäparia kohdistuivat puoliveriseen - ei tässä paineita, ehei.
"Pyytänen anteeksi herrasväki, mutta minun täytynee korjata pöytä puhtaaksi", Nilan totesi surkuttelevaan sävyyn, kuin olisi ollut kovinkin syvästi pahoillaan. Hän läimäytti pöytään täydet kaksitoista, ja kurottautui pöydän ylitse kahmiakseen itselleen sillä lepäävät rahat, leveä virne kasvoillaan. Nilan oli juuri raapimassa voittoaan itselleen, kun vastapäätä istuva mies avasi suunsa.
"Sinä et koske rahoihin sormenpäälläsikään, saastainen puoliverinen", tyyppi sihisi, silmissään kumman leiskuva katse. Punapään käsi pysähtyi kolikoiden yläpuolelle ja hän katsahti rähisevään mieheen.
"Nojosnytihanvähänvaan... hipaisisin~"
Sen suusta päästettyään Nilan laski etusormensa alas niin, että se hipaisi lähinnä olevan kolikon pintaa.
Ja siitäkös älämölö sitten syntyikin.

Pöytään paukahti monet käsiparit nyrkkiin puristettuina ja yhdet tavoittelivat punatukkaisen kaulaa kiihkeästi, selvästi aikeinaan vääntää häneltä niskan nurin. Ja kuinkas kävikään, että kaiken tämän hässäkän keskellä räkälän ovesta astahti sisälle omituisen kevyesti pukeutunut mies, joka näytti vähintäänkin yhtä happamalta kuin Nilanin senhetkinen pöytäseurue. Puoliverinen virnisti leveästi, väisti yhdet viuhuvat kädet, kaapi enimmät kolikot taskuihinsa ja luikahti Gareyn käsivarsien alitse pois kahakan keskipisteestä. Loihdittuaan kasvoilleen ammattimaisemman ilmeen, Nilan lähti suorinta tietä kiitämään kohti paikalle tupsahtanutta herraa, joka ikävästi seisoskeli keskellä kulkuväylää.
"Herra hyvä, siirtyisitkö ystävällisesti pois oven edestä? Olisi varsin harmillista, jos joku keksisi vahingossa kokeilla nyrkkinsä sopivuutta kauniisiin silmiisi", hän opasti miestä, livauttaen lauseeseensa myös pienen kohteliaisuuden. Mm-m, ihan olivat kauniit silmät, ei tuollaisia sopisi pilata mustilla ympäryksillä. Ennen kuin tämä uusi tuttavuus ehti reagoida sanoihin mitenkään, kiersi Nilan jo tulokkaan vasemmalle puolelle, laskien kätensä toisen käsivarrelle ja lähtien johdattamaan tätä pois oven edestä, kohti baaritiskiä. Ja jos totta puhuttiin, käytti punatukkainen tätä nuorta miestä samalla myös kekseliäästi suojanaan, sillä hänen aiempi pöytäseurueensa oli vihdoin älynnyt maalitaulun kadonneen rahat mukanaan. Piti siis äkkiä hipsiä pois.

Tiskille päästyään Nilan suorastaan istutti miehen yhdelle jakkaroista ja kävi heti sekoittelemaan tälle omaa erikoistaan, pysytellen kokoajan sopivasti tummahiuksisen takana, poissa öykkärien näkökentästä. Saatuaan sekoituksensa valmiiksi hän laski sen tiskille miekkosen nenän eteen, nojautuen itse kyynärpäidensä varaan pöydällä. Päästyään tiskin yli lähemmäs tulokasta, punapää painoi leuan kämmeniinsä ja jäi tuijottamaan tyyppiä sinivihreillä silmillään.
"Taisit tulla väärään paikkaan, hmm?"
Suupielillä käväisi ovela virnistys.

[ Tinytiny hittaus tapahtui, mutta ehkei se suuresti mullista elämääsi. > ]

[Selene]

[Ehkä elämäni ei kaadu hitauteesi ja hittaamiseesi –kumpaankin olen tottunut <3]

Reyén

Kaventuneiden silmien katse hiillosti kapakkaa aivan kuin nuori vampyyri olisi toivonut voivansa silkalla ajatuksen voimalla polttaa paikan tuhkaksi. Näkymänä tämä ei oikeastaan eronnut yhdestäkään Sambrian samantasoisista kapakoista. Ihmiset meuhkasivat ja pelasivat, ryyppäsivät ja vehtasivat. Ja hän toivoi voivansa vain paeta paikalta kääntymällä ympäri ja livahtamalla karkuun. Näin suuri ihmisten määrä tiesi suurta määrää tunteita, mikä sai ilman suorastaan vellomaan tunkkaisena erilaisia auroja ja tuntemuksia. Tosin ilman tunkkaisuus saattoi johtua monista muistakin asioista.
Vampyyrin taakse kerääntynyt aina vain entisestään kiukustuva väkijoukko oli jo kapakassa syttyneen pienimuotoisen rähinän turvin rynnimässä läpi, ellei Reyén olisi kuullut jonkun puhuttelevan häntä. Tai ainakin hän oletti sanojen olevan osoitettu hänelle, puhuja kun sattui katsomaan hänen suuntaansa…
Haiseva vastalause silmien kauneudesta kuihtui huulille Reyénin kallistaessa päätään juuri sen verran, että saattoi katseellaan tavoittaa häntä puhutelleen henkilön.

Eikä siinä pahemmin tarvinnutkaan kuikuilla, kun kirkuvan punaiset hiukset hyppäsivät jo silmille. Vampyyri antoi katseensa vaeltaa toisen ruumiin läpi hieman epäluuloinen ilme katseellaan. Kun mulkaisu ei kuitenkaan tepsinyt olikin äkillinen tuttavuus jo johdattamassa häntä pois kyrsiintyneen väkijoukon ulottuvilta, mikä lienee ollut ihan viisaskin teko. Ensimmäiset uhan merkit olivat kyllä tavoittaneet Reyénin tajunnan –vaan eihän hän niille ollut suonut ajatustakaan. Olemattomasta itsesuojeluvaistosta oli tällaisina päivinä vain haittaa.
Hmmh, tämäpäs vasta vihamielinen paikka oli. Vampyyri saattoi aistia toisestakin suunnasta säteilevät, suorastaan murhaavat katseet. Kummallista, että ihmiset eivät osanneet käyttäytyä tällaisissa tilanteissa; omahan oli vikansa jos tunkivat paikkoihin, jotka saivat verisuonet pullistumaan päässä. Reyén pudisti päätään itsekseen, muljauttaen samalla silmiään häntä ja hänen käsipuolessaan roikkuvaa tyyppiä mulkoilevalle porukalle. Kummallista tosiaan –eihän hän ollut tehnyt mitään väärin.

Toisaalta muiden kasvoilta kuvastuvat ilmeet muistuttivat varsin suuresti hänen omaa hapanta peruslukemaansa, joten ei kai hänellä ollut varaa arvostella paikallisia tapoja. Kuuluikohan hänen uudenkin tuttavansa harjoittama käyttäytyminen paikallisiin tapoihin? Tai ehkä toinen työskenteli täällä, se selittäisi sen, miksi hän saattoi hänet pöytään…
…muttei sitä, miksi tämä jäi siihen itsekin, tuijottaen häntä kuin ei olisi koskaan toista elävää olentoa nähnyt. Reyén loi ensin epäluuloisen katseen toisen sekoittamaan juomaan, nostaen sen sitten huulilleen. Vieraanvaraisuus tuskin oli pahasta.
”Hmm?” hymähdys kysyvällä sävyllä varustettuna karkasi kapeilta huulilta nuoren miehen kohdatessa toisen katseen. Kenen tahansa mielestä hän näytti sillä hetkellä varmasti joko harvinaisen ärsyyntyneeltä tai neutraalimmassa tapauksessa vain hieman kiukustuneelta. Oikeastaan hän ei ollut kumpaakaan –ennemminkin hieman utelias, vaikkei se päällepäin käynytkään ilmi.
”Väärään paikkaan?” hän toisti, laskien lasin pöydälle. Epäilystä huolimatta kummallinen sekoitus oli oikeastaan ollut aika hyvää, sopivan makeaa ja raikasta.
”Mielestäni astuessani ovesta sisään saavuin ruokottomaan ja saastaiseen räkälään”, hän totesi olkien kohautuksen saattelemana. Kyllä hän tiesi minne oli nokkansa tietänyt, olikin sitten eri asia, mitä toinen paikasta ajatteli. Silmät kääntyivät tuijottamaan uutta seuralaista tarkkaavaisesti, aivan kuin hakien merkkejä siitä millaisia taka-ajatuksia mies mahtoi päänsä sisällä hautoa.

Hetkonen, jokin tässä oli outoa… Ilmeisesti toinen oli täällä töissä, lyöttäytynyt hänen seuraansa vapaaehtoisesti, tarjonnut hänelle juoman… Ja nyt tuo ovela virne toisen kasvoilla…
Reyénin kasvoille levisi pieneksi hetkeksi varsin hämmentynyt ilme, joka vaihtui nopeasti epäluuloiseen. Silmät kaventuivat pienesti samalla kun hän kumartui lähemmäs toista, rikkoen samalla sovinnaisen ja yleisesti hyväksytyn etäisyyden heidän välillään.
”Oletko sinä maksullinen?” Hän lopulta kysyi, tajuamatta kysymyksen olevan kaikkia sanomattomia sääntöjä vastaan. Mutta eihän hän mikään ihmissuhteiden ammattilainen ollut, ei häntä sellaisesta voinut syyttää.
Heitä lähimpiin pöytiin laskeutui kuolemanhiljaisuus.

[Miruki]

[ Vihjaatko jotain, hmm? XD ]

Nilan

Huomattuaan, kuinka tämä vieras vilkaisi hänen sekoittamaansa juomaa erittäin epäluuloisen katseen kera, ei punapää voinut olla kohottelematta kulmiaan.
"Ei se myrkkyä ole", hän kommentoi. Kasvoille levisi kuitenkin hieman laskelmoiva ilme. "..Tai ei ainakaan pitäisi olla."
Tutkailtuaan hetkisen verran uuden tyypin kasvoja, Nilanin suupielille levisi jälleen pieni virne. Tämä uutukainen vaikutti jotenkin hieman antisosiaaliselta, ei ollenkaan niin helposti lähestyttävältä persoonalta. Ja ilme, joka tuon nuoren miehen kasvoja koristi, sai tarjoilijan miettimään uudemman kerran, olikohan hänen sekoittamansa juoma sittenkin sisältänyt myrkkyä.
Kun tämä lilahiuksinen sitten avasi suunsa ja päästi ääntä ulos sanojen muodossa, Nilan huoahti innostuneesti. Se ei ollutkaan mykkä! Tämä tekisi kommunikoinnin edes hieman helpommaksi, vaikka eipä tätä uutta tuttavuutta kyllä oltu liialla papattamisella pilattu.
"Saastainen räkälä?", Nilan kysäisi ohimennen, kuin muistinvarmistukseksi. Hän antoi katseensa kiertää kapakkaa hieman haikean oloisena, varoen visusti vilkuilemasta liikaa pelipöydän ääressä istuvaa porukkaa.
"Ehkä olet oikeassa, ei tämä mikään viiden tähden hotelli tosiaan ole."
Mutta aika lähellä kuitenkin.

Katse palasi kapakkakierroksen jälkeen takaisin pöytäseuralaisen eriparisiin silmiin. Jos hänen täytyisi valita, kyllä tuo hunajaisen sävyinen oli paljon nätimpi, jotenkin tälle mörököllille paljon sopivampi. Hieman päätään kallistaen Nilan jäi katselemaan nuorukaisen ilmeen vaihtumista hämmentyneestä epäluuloiseen, miettien samalla itsekseen, mikähän toista tällä kertaa oikein kummastutti. Kun lilatukka sitten kumartui lähemmäs jo valmiiksi pöydän päälle kumartunutta tarjoilijaa, kohotti tämä kulmiaan uteliaana.
"Oletko sinä maksullinen?"
...Oli tämän nuoren miehen onni, ettei Nilan ollut hetkeen juonut mitään - juomat olisivat muussa tapauksessa olleet varsin nopeasti toisen kasvoilla, kiitos tyrskähdyksen jonka punapää nyt huuliltaan päästi. Tällaista kysymystä hän ei ollutkaan kuullut aikapäiviin.
"Tiedän olevani vastustamaton, mutta tämä tuli kieltämättä aika nopeasti", hän virnisti lähemmäs kumartuneelle seuralaiselle, joka ei ilmeestä päätellen selvästikään itse ymmärtänyt, että tällainen kysymys olisi saanut kenet tahansa muun närkästymään siinä määrin, että lilatukka olisi pian saanut sen niin kovasti tavoittelemansa mustan silmän josta oli hetki sitten jäänyt paitsi.
Vai että maksullinen. Tämä mies ei tosiaan taitanut olla ihan täkäläisiä.
Hetken mietinnän jälkeen Nilanin kasvot sulivat ja huulille nousi jälleen sama ilkikurinen virneen tapainen.
"Jollekulle muulle olisin vastannut kyllä, mutta sinulle olen ilmainen~"

Tutkailtuaan vastapäätä istuvan tuttavuuden ilmeitä jonkinlaisen reaktion toivossa, Nilan kallisti hieman päätään ja laski tällä kertaa poskensa kämmentään vasten. Vapaaksi jäänyt käsi laskettiin pöydälle, sormien rummuttaessa sen puupintaa hiljakseen. Tämä kummalliset tavat omaava outo ilmestys ei tosiaankaan tainnut oikein käsittää mitä oli edes suustaan päästänyt, vaikka ei se Nilania itseään häirinnyt. Lähipöydissä istuvat olivat hiljentyneet siihen malliin, että olisi voinut luulla jonkin nopeasti nitistävän taudin laskeutuneen räkälään.
"Mitä ihmettä sinunlaisesi kloppi täältä edes hakee, hmm? Et tainnut tulla tuopin toivossa?", punapää kysäisi hetken päästä, saatuaan itsensä kuriin ja ilmeensä lähentelemään tavanomaista. Tottahan Nilan oli laittanut merkille, että eripariset silmät omaava tyyppi oli häntä suunnilleen kymmenen senttiä pidempi, mutta pläh, toinen vaikutti ihmissuhteiden kanssa täydeltä tumpelolta, että puoliverinen katsoi itsellään olevan oikeus nimittää toista klopiksi. Eikä tämä lilatukka vaikuttanut herkästi kimpaantuvalta, joten tarjoilija tuskin olisi lähiminuutteina vaarassa lentää ikkunasta läpi.
Kahlattuaan katseellaan nuoren miehen pukeutumisen läpi, Nilan puisti hieman punaisia suortuviaan.
"Täällä on talvi, jos et ole sattunut huomaamaan. Lunta. Kylmä. Etkö ole jäässä?"
Olipas hän äidillisellä tuulella tänään.

"Ja mihinkähän herra palveluja tarvitsisi?", punapää jatkoi kysymystulvaansa. "Henkilökohtaisesti ehkä?"
Huulillaan pieni vino hymy Nilan tuijotti eriparisiin silmiin, jotka tuntuivat tuijottavan aivan yhtä tiiviisti takaisin.

[Selene]

[Kuka vihjailee ja mitä? Jos tässä joku jotain vihjaa, niin sinun perverssi hahmosi! XD
"Jollekulle muulle olisin vastannut kyllä, mutta sinulle olen ilmainen~" Hmmm? ]

Reyén

Haudanvakava ilme kasvoillaan nuori mies tuijotti toista herkeämättä, suu tiukaksi viivaksi puristuneena. Hänen silmissään tilanteessa ei ollut mitään huvittavaa, ei mitään naurettavaa… Silmäpari tuijotti tuttavuuden kasvoja värähtämättä, tehden havaintoja näkemästään. Lähietäisyydeltä hän huomasi toisen silmien olevan sinertävänvihreät, tietyllä tapaa kovin ei luottamusta herättävät… Ja nyt toisen huulilta karkasi tyrskähdys… Hei, miksi toinen tyrskähti?
Kapeat huulet mutristuivat hämmentyneisyyden merkkinä samalla kun vampyyri siirtyi taaksepäin kuin sähköiskun saaneena. Mitäs toinen menikin käyttäytymään niin tyrkysti, ja vieläpä virnuilemaan kaupan päällisiksi? Ei ollut mikään suurikaan ihme, että tuollainen ilme aiheutti kyseenalaisia mielikuvia toisen luonteesta –elinkeinosta puhumattakaan.

Toisen seuraavat sanat vain vahvistivat saatua ensivaikutelmaa, johon Réy saattoi reagoida vain nopealla silmienmuljautuksella. Mikä omahyväisyyden multihuipentuma toinen olikaan! Viattomaksi tarkoitettu ei-viaton kysymys oli kuitenkin kääntänyt pari hämmentynyttä katsetta heidän suuntaansa, aivan kuin odottaen hyvää syytä aiheuttaa uusi kapakkatappelu jo kuihtuneen tilalle.
Reyén kurtisti kulmiaan hieman häkeltyneenä, nostaen sitten katseensa jonnekin toisen seutuville, katsomatta tätä kuitenkaan silmiin.
”Minusta sinä imartelet itseäsi turhaan”, huulille nousseet sanat karkasivat tuhahduksen kaltaisena muminana, josta hän ei itsekään ollut saada selvää. Vaikkei hän kyllä pahimmastakaan päästä ole, lisäsi vampyyri ajatuksissaan, nojaten kyynärpäitään pöytää vasten.
Ainakin oli lohduttava uutinen kuulla se, että toinen käyttäisi palveluitaan häneen ilmaiseksi… Vaikkei hän näitä ehkä sillä tietyllä tapaa halunnut hyödyntääkään. Ehkä toinen siis suostuisi auttamaan häntä eräässä toisessa pikku ongelmassa…?
Vaikka Reyén siirtyi jo ajatuksissaan toisen seuraavaan kysymykseen, ei häneltä itseltäkään jäänyt huolimatta tämän omille poskille noussut hento puna. Tosin se ei tietenkään johtunut punapään sanoista, ei missään nimessä. Sen sijaan toisen sekoittamalla drinkillä oli erehdyttämättömästi jotain tekemistä asian kanssa. Kirottu alkoholi, tai ehkä siinä sittenkin oli myrkkyä… Syyn oli pakko löytyä siitä.
Vampyyri vilkaisi edessään olevaa lasia kuin kaikkien maailman ongelmien aiheuttajaa. Mutta ei hän niin ehtinyt kauaa tehdä, kun toinen oli jo ehtinyt jatkaa paapatustaan jostain täysin yhdentekevästä… ja kutsuiko toinen häntä klopiksi?
”Ei kuulu sinulle…” hän sanoi, siirtäen suorastaan maailmaa rakastavan katseensa seuralaiseensa. Katse vaelsi jälleen koko toisen kropan läpi, ja pian vampyyri huomasi toisen olevan häntä lyhyempi. Eihän se tietenkään mitään ratkaissut –muuta kuin sen, että hän saisi katsoa toista alaspäin. Toinen suupieli kohosi aavistuksen verran silmien katseen pehmennyttyä pienoisesti.
”…tappi.”

Lähipöytien uteliaimmat sielut kääntyivät jälleen heidän suuntaansa, osalla silmät suurina järkytyksestä, osalla taas silkasta uteliaisuudesta. Ehkä tämä kummallinen räkälä oli oikea pervojen paratiisi, sillä monen ihmisen epämääräisestä ilmeestä saattoi päätellä mielenkiinnon sitä kohtaan, minkä kokoon Reyén oli viitannut. Sitä nämä tuskin kuitenkaan koskaan saisivat selville, sillä nuorukaisen oma mielenkiinto ei jaksanut pitkään pyöriä niin ikävän asian parissa, vaan tällä kertaa eriväriparisilmistä paistoi aito hämmennys. Aivan, lumeksihan sitä maisemaa peittävää valkoista kutsuttiin!
”Näytänkö minä siltä?” hän vastasi kysymyksellä kysymykseen siitä, eikö hän ollut jäässä. Hän ei sinänsä ollut herkkä lämpötilojen vaihteluille, eikä kylmyys siksi tuntunut niin pistelevän epämiellyttävältä. Ehkä hänen silti tosiaan olisi pukeuduttava paremmin; vaikkei kylmyys niin jäätävältä tuntunutkaan, sinersivät hänen huulensa pienesti, aivan kuin paleltumisen tuloksena.
Hyvä on, hän saattoikin näyttää hieman kylmettyneeltä. Mutta paha oli yhtäkkiä ryhtyä vaatteiksi tässä tilanteessa. Ja mitä se toista kiinnostaisi, tarjoaisiko punatukka hänelle palveluksiaan lämmittimenä?
Tuskin.

Hmmh. Vaikkei hän toisen miehen tarjoamia (kyseenalaisia) palveluita kaivannutkaan, saattaisi hänestä silti olla jotain hyötyä… Ainakin sen suhteen, että hänen täytyisi edelleen löytää sopiva opas Antoinetten miehistölle.
”Tarvitsen oppaan”, hän sanoi lyhyesti, siirtäen katseensa jälleen toiseen. Ehkä hän välttyisi sen suuremmilta harmeilta, jos vain pystyisi pitämään naamansa peruslukemilla… Ja livahtamaan pian muualle potemaan sosiaalisten kanssakäymisten kammoaan.
”Jonkun, joka olisi kykeneväinen seilaamaan merellä, hän jatkoi itselleen verkkaiseen tapaan.
”Et sattuisi tietämään ketään sopivaa?”

[Miruki]

[ Äh, teikä kuvittelee vaan ! Sitä paitsi, oma vika kun kirjoitit tollasen vastauksen. x,D Eikämunhahmotoopervessei. >: ]

Nilan

Jos keskustelua olisi seurannut kuulomatkan ulkopuolelta, olisi puheenaiheesta voinut hyvinkin erehtyä - punapään kasvoilla vaihtelevat virnistykset ja hymynhäivät, vastapuolen jurotus ja äkillinen vetäytyminen pois lähemmästä kontaktista, kielivät keskustelun vaihtuneen pidemmälle osapuolelle epämiellyttäväksi. Lilatukan silmienpyörittely ja huulien mutristelu eivät Nilanin menoa haitanneet, eivätkä liioin läheisissä pöydissä istuvien uteliaat vilkuilutkaan ongelmia aiheuttaneet. Tosin täytyi ihmetellä, että mikä se tuollainen tapa oikein oli, ettei silmiin katsottu puhuteltaessa.
... Ja kehtasikin vielä takoa hänen varjeltua egoaan maanrakoon.
"Älä mumise, en saa mitään selvää", Nilan urahti, huitoen kädellään ilmaa kuin hälventääkseen savua, vaikkei pöydällä ollut ainuttakaan kynttilää tai muuta lähdettä, josta tällainen mystinen sumu olisi voinut nousta, ellei sitten nuoren miehen omista korvista. Punaisen värin ystävänä puoliverinen ei antanut silmiensä hämääntyä, vaan seurasi jo hieman vahingoniloisena, kuinka vastapäätä istuvan mumisijan poskille nousi kaunis puna.
Paloauto! Ähähähä.
Punapää piti suunsa visusti kiinni, mutta kasvoille levisi leveääkin leveämpi virne.

Oli se kumma, kun piti tuolla lailla mulkoilla. Ihme kun ei sylkenyt tulipalloja suustaan. Nilanin virnuilu vaihtui jälleen kerran hieman närkästyneeseen ilmeeseen, kun toinen totesi, etteivät hänen asiansa kuuluneet punapäiselle pätkän vertaa. Arvosteleva katse ei myöskään herättänyt järin lämpimiä tunteita tätä lilatukkaista maanvaivaa kohtaan, mutta koska Nilanilla ei ollut varaa menettää työpaikkaansa jonkun älykääpiön takia, hän hillitsi kielensä eikä sanonut mitään.
Ainakaan ennen kuin tämä julkean vähäpukeinen pölvästi päästi suustaan jotakin erittäin ärsyttävää.
"Hei, ei ole minun vikani jos olet roikkunut pienenä liikaa pää alaspäin", hän totesi kuivakasti. "Kaipa siinä nyt väkisinkin venyy."
Jos kädessä olisi sillä hetkellä ollut pyyhe tai jokin edes sellaista hieman muistuttava, olisi Nilan kernaasti hutkinut sillä tätä ärsyttävää henkilöä poskille kerran jos toisenkin.
"Pakko myöntää, etten edes osaa kuvailla sitä miltä sinä näytät", punapää jatkoi nälvintäänsä vastatessaan pöytäseuralaisensa seuraavaan kysymykseen.
Tch, ihme juippi.

Nilan ehti jo puistella päätään ja liikahtaa lähteäkseen, kun toinen sitten päästi huuliensa välistä lyhyen toteamuksen, jonka perään suusta putkahti vielä ulos toinenkin lausahdus. Ja kolmaskin. Oijoi, tämähän oli ennenkuulumatonta.
"Pakko kysyä uteliaisuudesta; kuinka paljon käytit aivokapasiteetistasi, jotta kykenit tuottamaan tuollaisen määrän sanoja kertaheitolla?"
Fhrkjkjhkgkn. Siinä puolihaltian sen hetkinen tunnetila täysin järkevästi kuvailtuna. Toisaalta kismitti ja ärsytti, toisaalta olisi tehnyt mieli huitoa tyyppiä jollain kättä pidemmällä, ja toisaalta taas olisi ollut mukavaa olla mukava. Mutta viimeinen vaihtoehto ei tämän tilanteen valossa ollut hetkeen mahdollinen, ellei tämä lilatukkainen ärsytys sitten sattuisi sanomaan jotakin imartelevampaa kuin tappi. Tappi. Tappi! UARGH!
Nilan suoristi selkänsä ja käännähti paikoillaan ympäri. Hänen aikomuksenaan ei ollut häipyä paikalta, vaan lähinnä purkaa aggressiot niin, ettei pöytäseuralainen näkisi hänen kasvojaan. Tyypin esittämä kysymys oli herättänyt punapään mielenkiinnon ja jopa saanut hänet miettimään vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, mutta oman ylpeytensä nimissä hänen oli kuitenkin hyvin vaikea vain tyyntyä ja paiskata kättä päälle. Silloinhan tuo lilatukkainen pulliainen veisi voiton kotiin! Harr harr, sellainen ei kävisi päinsä, ehei kuomat.

Sullottuaan ajatuksiaan kasaan ja mietittyään mahdollisuuksia, Nilan käännähti takaisin mutanttisilmäisen tuttavuuden puoleen, kasvoillaan hieman laskelmoiva ilme.
"Itseasiassa, tiedän kyllä yhden", hän totesi hetken mietittyään. "Purjehtiminen on hanskassa ja kokatakin hän osaa."
Puolihaltia veti yhden läheisistä tuoleista luokseen ja istahti sille, tarkkaillen vastapäistä mörrikkää tiukasti.
"Ja mitähän tämä kyseinen henkilö saisi vastineeksi oppaana toimimisesta?"
Hah, kukapa sitä nyt halusi työskennellä ilman minkäänlaista palkkiota - ilmaistyö vei hommista kaikki mehut.

[Selene]

[Aivan aivan, kaikki on pienen viattoman Anselmin syytä ;< Vaikka Wilhelmi onkin suuremman luokan megaperverssi!]

Reyén

Liilatukkainen hieroi vasemmalla kädellään ohimoaan, kuin lievittääkseen jo alkanutta päänsärkyä. Hän tiesi kyllä aivan hyvin syyn sen hetkiseen olotilaansa… Eikä sillä ollut mitään tekemistä tunkkaisen ilman, ihmisjoukon, tai toisen tarjoaman epämääräisen drinkin kanssa. Ehei, itse pääpiru istui hänen edessään niin leveä virne kasvoillaan, että oli ihme kun suupielet eivät hiponeet jo korvia. Tuon kokoisesta lärvistä saisi tungettua alas vaikka kokonaisen pallon ilman sen suurempia ongelmia! Reyén sulki silmänsä hetkeksi vain ollakseen edes pienen hetken näkemättä toisen ah niin ärsyttävää pärstäkerrointa.
Turha toivo – punaisina leiskuvat hiukset läpäisivät jopa hänen ajatusmaailmansa hyppien hänen suljettujen silmiensä takana. Ellei hän kohta pääsisi pakenemaan, menettäisi hän varmasti järkensä… ellei se sitten ollut jo tapahtunut.
Uh, onneksi hän ei ollut kovin suorasukainen tai temperamenttinen persoona. Muuten toinen olisi kyllä saanut kuulla kunniansa sanoistaan –hän ei kyllä tasan ollut roikkunut puusta pää alaspäin, ei ainakaan omien hatarien muistikuviensa mukaan… Sen sijaan häntä alkoi kiinnostaa kummallisesti tieto montako kertaa toisen äiti oli tiputtanut tämän, tai montako kertaa toista oli taputettu päälle, kun tämä oli jäänyt noinkin vajaamittaiseksi… Ainakin häneen itseensä verrattuna.

Hilliten itsensä Reyén avasi silmänsä , yrittäen hetkellisesti jopa käyttäytyä niin kuin normaalissa kanssakäymisessä kuuluukin. Kasvoille levisi jokseenkin rauhallinen ilme, jonka miellyttävyyttä varjostivat vain kylminä tuikkivat silmät, jotka kohdistuivat jälleen keskustelukumppaniin kuin tarkoituksenaan murhata hänet.
Seuraavat sanat toisen suusta musersivat kuitenkin rauhallisen vaikutelman kun sileälle otsalle ilmestyi muutama ryppy hänen kurtistaessa kulmiaan ärsyyntyneen oloisesti. Mitä, kyseenalaistiko toinen hänen kykynsä ajatella, kyvyn käyttää aivoja?
”Saman verran kuin sinä käytät sitä pitääksesi suusi kiinni.”
Eli toisin sanoen tuskin ollenkaan.
Sanat ja niiden mielensisäinen jatke karkasivat huulilta sarkastisen sävähdyksen saattelemina, mutta unohtuivat vampyyrin mielestä saman tien toisen noustessa yllättäen seisomaan.

Toivo täytti vampyyrin mielen tämän seuratessa katseellaan punatukkaisen olennon ympäri pyörähtämistä. Ikävä kyllä toinen ei näköjään aikonut ottaa suunnakseen ulko-ovea, niin kuin hän olisi toivonut toisen tekevän. Sen sijaan toinen käännähti näennäisen miettimistauon jälkeen takaisin hänen puoleensa. Tällä kertaa toisen sanat onnistuivat jopa aiheuttamaan hänessä jonkinlaisen myönteisen reaktion. Silmät laajenivat pienoisesti otsaa koristavien ryppyjen kadotessa yllättyneen ilmeen seurauksena. Joku ehkä saattoi havaita nuorukaisen toisen suupielen kohoavan pienesti, ikään kuin huvittuneisuuden sekaisen mielenkiinnon seurauksena.
”Niinkö?” hän kysyi, nojautuen jälleen lähemmäs toista, kohdistaen katseensa miehen silmiin. Pahantahtoinen kylmyys oli hävinnyt vampyyrin silmistä tämän tuijottaessa toista kiinnostuneena, näyttämättä kuitenkaan yli-innokkaalta koiranpennulta. Se ei ollut hänen tapaistaan, niinpä hän tässäkin tapauksessa näytti vain astetta normaalimmalta verrattuna äskeiseen mökötyskohtaukseensa.

Oli kuitenkin erinomaista, jos punapään tuntema mysteerinen henkilö X osaisi kokata. Heidän oma pääasiassa ruuanlaitosta vastaava henkilönsä oli hävinnyt myrskyn yhteydessä, joten ehkä olisi vain hyvä, jos laivalle saataisiin joku, joka osaisi valmistaa jotain syömiskelpoista.
Reyén kallisti päätään, tapittaen toista hetken mietteliäänä. Yllättävä virne kasvoilla syveni hänen kumartuessa lähemmäs keskustelukumppaniaan, niin ettei kukaan varmastikaan vain kuulisi hänen sanojaan.
”Kyseessä ei ole mikä tahansa laiva”, hän sanoi pehmeästi, äänensävy kaukana siitä kylmästä vivahteesta joka sitä yleensä hallitsi. Ääni muuttui hallitusti kuiskaukseksi eriväristen silmien tuijottaessa toisen omia intensiivisesti.
”Katsos, tuttavasi voisi saada osan saaliista, mainetta ja kunniaa… Kyseessä ei ole mikään tavallinen paatti”, loppua kohden ääni muuttui melkein kehrääväksi. Jos toinen ei tajuaisi hänen vihjettään noista sanoista, oli toisen päässä varmasti jotain vikaa. Miksi hän muuten olisi ilmaissut asiansa kuiskaten, ellei kyseessä olisi lain rajan ylittävä toiminta? Viimeistään sanan ”saalis” pitäisi saada toinen ymmärtämään… Ja mainetta tuskin pääsisi pakoon, sitä näillä toimilla sai väkisinkin. Kunnia taas oli hieman kyseenalaisempi asia, mutta sopi kauniisti lauseeseen.

Reyén siirtyi hieman kauemmas toisesta, tuijottaen tätä jälleen hieman tavallisemmalla ilmeellä. Silmät eivät paljastaneet enää merkkiäkään äskeisestä hetkestä, vaan tuijottivat toista lähinnä ilmeettöminä. Sen sijaan huulilla leikittelevä virne ei ottanut hävitäkseen.
”Jos tämä tuttavasi tosiaan on pätevä, ei minun tarvitse muuta kuin tietää nimi, ja mistä hänet löytäisin.”
Sitten en joudu enää ikinä näkemään sinua uudestaan.

[Miruki]

[ Ja taas sä syytät mua - jumankauta nainen, wilhelmi ei ole syy kaikkeen pervouteen maan päällä ! XD ]

Nilan

Punapää huitaisi kintaalla seuralaisen vastaukselle hänen aiempaan letkautukseensa, sillä hänen mielenkiintonsa oli tällä kertaa kiinnittynyt täysin uuteen kohteeseen; tämä kummajainen puhui jostakin saaliista. Mainetta ja kunniaakin lauseeseen mahtui, joten kyseessä ei tosiaankaan tulisi olemaan mikään mitätön pikkutyö. Mielessään Nilan yhdisti kolme asiaa yhdeksi, kumartuen parin sentin verran lähemmäs toista, kuin pitääkseen valtionsalaisuuden itsellään.
Paatti, mainetta, saalis.
Jos puolihaltian aivot oikein ymmärsivät, kyseessä oli merirosvousta. Whléyassa ei oltu pitkiin aikoihin - jos koskaan - nähty merirosvoja, joten ainakaan tämä bisnesluokka ei olisi ylibuukattu ja heillä saattaisi ehkä olla mahdollisuuskin jonkinnäköiseen saaliiseen. Kulmiaan hivenen kohotellen Nilan tutkaili pöytäseuralaisen eriparisia silmiä, kuin hakien niistä pientä vitsinpoikasta. Voisiko toinen tosiaan puhua totta, vai yrittikö tämä vain vetää häntä nenästä? Kun lilatukka sitten kohottautui pystyyn ja siirtyi kauemmaksi, katkaisten vallinneen hiljaisuuden, nojautui Nilankin taaemmas ja sipaisi kädellään poskeaan ohimennen.
"Oi kyllä hän pätevä on", hän vastasi lausahduksen alkuosaan, jättäen vielä muut seikat mainitsematta. Mutta koska puoliverisen normaaliin toimintatapaan ei kuulunut pitkittelyä, ei hän nytkään miettinyt kauaa mihin uskonlahkoon kuuluisi, vaan antoi huulilleen kohota voitonriemuisen virneen.

"Näet hänet suoraan edessäsi."
Sisäisesti Nilan oli tukehtua nauruunsa, mutta kasvoilta paistoi vain kiero riemu, joka kumpusi lähinnä siitä tosiasiasta, että tämä muilta mailta saapunut outo otus ei nähtävästi pääsisikään hänestä aivan niin nopeasti eroon kuin olisi halunnut. Ylimielinen ilme vaihtui hieman juonittelevampaan, vinoon hymyyn, ja punapää nousi ylös tuolilta jossa oli istunut hajareisin, kiertäen pöydän toiselle puolelle parilla pitkällä askeleella. Hän pysähtyi tuolilla istuvan rosvon taakse, kumartuen painamaan leukansa tämän olkapäälle.
"Missäs paattisi lymyää, hani?", Nilan kehräsi lilatukan korvaan, hipaisten tämän korvanlehteä ohimennen huulillaan. Mikään ei voittanut sitä riemua, jota hän tunsi tämän suuren saavutuksensa puolesta - nyt tämä ihastuttava mörökölli saisi jaksaa häntä ainakin pienen ikuisuuden verran, sillä hänellä ei tosiaankaan enää ollut mitään aikeita sanoutua irti tästä jo hänen osaltaan sovitusta työstä. Ja se, että tämä pitkähkö yrmyilijä tuntui tulevan täysin toisesta ulottuvuudesta, kiinnosti Nilania myös suuresti. Ties vaikka hänkin pääsisi seilaamaan laivan mukana muualle, pois tältä typerältä mantereelta.
Oikein imartelevan hymyn kera Nilan pyöräytti itsensä keveästi istumaan toisen syliin ja kietaisi oikean kätensä tyypin niskan taakse pysyäkseen tasapainossa. Alkoholilla ei ollut mitään tekemistä tämän älynväläyksen kanssa, sillä puolihaltia ei yleensä harrastanut liiallista ryypiskelyä ollessaan töissä - vapaa-ajalla kylläkin, muttei sentään silloin kun raja juoksi. Sinertävänvihreiden silmien katse keskitettiin tämän oikein pehmoisen takapuolenalusen silmiin.

"Nilan Van de Werenley, palveluksessanne herra...? Vai sopiiko, jos sanon vain hunajainen?", hän esittäytyi. Nilanille oli se ja sama mikä tämän namupalan nimi oli, hän ei kuitenkaan tulisi sitä kovin usein käyttämään - toivottavasti tyyppi ei laittaisi pahakseen lempinimiä. Eikä olisi pahitteeksi, vaikka toinen olisi hieman kestävämpää tekoa, punapäällä kun oli taipumusta yleisen kaaoksen aiheuttamiseen.
"Miten olisi ryyppy uuden kumppanuutemme kunniaksi, vai oletko kenties absolutisti?"
Nilan oli valinnut sanansa ihan tietoisesti; olisi hyvä saattaa toinen halvauksen partaalle jo tässä vaiheessa, ettei tulisi sitten myöhemmin yllätyksenä. Mörökölli ei näyttänyt olleen kovin innostunut hänen sekoittelemastaan drinkistä, joten ei olisi ihme vaikka tämä olisikin ei-niin-alkoholisoitunut yksilö. Tosin silloin raukkaparalla olisi hänessä paljon kestettävää, pieni ryyppy voisi tehdä toisinaan terää. Nilan kahmaisi vapaalla kädellään pöydälle jääneen lasin itselleen ja kulautti siinä jäljellä olevan juoman kurkusta alas yhdellä kulauksella - hänkin tarvitsi pienen piristyskulauksen, jos lilatukka päättäisi vaikka heittää hänet ikkunan läpi tai muuta sen tapaista. Lenteleminen oli punapäälle suhteellisen normaalia - toisinaan hän tosiaan tunsi olevansa kuin Peter-Pan.

[ Autohittaus oli luvallinen. ]

[Selene]

[Eikö muka? Katsopas tarkkaan peliäsi, ja tule sitten sanomaan uudestaan sama!]

Reyén

Tällä hetkellä vampyyria kiinnosti vain kaksi seikkaa – ensimmäinen oli se, että hän ehkä saisi pian tehtävänsä suoritettua, ja toinen se, että hän pääsisi pian eroon kiusallisesta seuralaisestaan. Ah, miten helpottavaa todella olisikin päästä eroon tuosta punatukkaisesta kasasta ylipaisunutta egoa ja virnuilua… Ja karistaa tämän räkälän tomut raikkaassa ulkoilmassa, jonka kylmyyden ja hänen oman vähävaatteisuuden välistä yhtälöä hän ei vielä ollut tajunnut.
Se ei kuitenkaan ollut hänen sen hetken suurin ongelmansa tai murheensa, ehei. Ehkä huolestuttavin (mutta häneltä sillä hetkellä unohtunut) seikka oli se, että jos toinen osoittaisi jotain ajattelun merkkejä, saisi tämä tosiaan selville hänen olevan merirosvo. Hieman kyseenalaisemman ammatin harjoittajana hän oli kyllä tietoinen riskistä, jonka sanojensa mukana oli itselleen aiheuttanut. Hän ei tosin tiennyt miten Whléyassa suhtauduttaisiin merirosvoihin… Mutta varmasti se läheni aikalailla samaa kuin Sambriassa.
Ihmiset ovat varmasti kaikkialla liian mieltyneitä omaisuuteensa hyväksyäkseen sen laitonta anastusta.

Ulkoisesti tyyni vampyyri tuijotti toista hetken aikaa ilmeettömänä, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt sitä mitä punapää oli juuri mennyt möläyttämään. Kapeiksi kavennut pari erivärisiä silmiä yritti tuijottaa toisen ohitse, aivan kuin etsien miehen mysteeristä tuttavaa. Ymmärryksen kuitenkin lävistäessä Reyénin paksun kallon laajenivat miehen silmät lautasen kokoisiksi hämmennyksen seurauksena. Jos hän olisi järkytykseltään kyennyt sillä hetkellä avaamaan suunsa, olisi sieltä epäilemättä tulvinut mitä mielikuvituksellisin kirosanojen tulva. Nyt suu kuitenkin pysyi tiiviisti kiinni, tiukaksi viivaksi puristuneena.
Ennen kuin Reyén ehti herättelemään järkyttyneitä harmaita aivosolujaan, oli punapäinen kiusankappale jo ehtinyt lyllertää hänen selkänsä taakse. Kehräävät sanat yhdistettynä kevyeen kosketukseen korvanlehdellä saivat yllättävän punan kertymään järkyttyneille kasvoille.
”Mitä hemmettiä sinä kuvittelet tekeväsi?!”
Huudahdus karkasi hänen huuliltaan tarkoitettua kovempana, mutta hänen onnekseen peittyi silti räkälässä alkaneen kännisen hoilotuksen alle. Reyén olisi halunnut toteuttaa synnynnäistä viettiään kadota paikalta silmänräpäyksessä, ja niin hän olisi tehnytkin, ellei tuo kirottu olento olisi päättänyt tunkea takapuoltaan hänen syliinsä.

Niinpä pakoyritys jäi lähinnä ajatuksen tasolle, edelleenkin punaisena helottavien kasvojen vakavoituessa ja vaihtuessa normaaliin yrmeyteen. Kiukkuisina suorastaan hehkuvat silmät tuijottivat toista lähietäisyydeltä aivan kuin toivoisivat vain intensiivisen katseen voimalla voivansa tappaa tämän.
Hänellä ei kuitenkaan ollut aikomustakaan esittäytyä toiselle yhtä muodollisesti kuin toinen oli esittäytynyt hänelle. Vielä vähemmän hän koki halua tulla kutsutuksi hunajaiseksi tai haniksi – eiköhän toinenkin ollut huomannut hänen olevan kovin kaukana kummastakin tarjotusta vaihtoehdosta.
”Minä en ole hunajainen!” karkasi huulilta uusi parahdus, joka sai hänen ylläpitämänsä kylmän ulkokuoren karisemaan silkan hämmennyksen ja alkavan häpeän myötä. Reyén ei todellakaan tiennyt miten tällaisessa tilanteessa toimia, ei alkuunkaan. Edes hänen kyyninen mielensä ei yllättyneisyydeltään osannut reagoida muuten kuin huitomalla käsillään, aivan kuin yrittäen työntää toisen pois sylistään. Samalla hän yritti epätoivoisesti hinkata korvanlehteään, aivan kuin toinen olisi sitä huulilla hipaistessaan saattanut tartuttaa häneen jonkinasteisen kuolemantaudin.
Vampyyri tunsi itsehillintänsä rakoilevan toisen sanojen myötä, muttei pystynyt reagoimaan ennen kuin sana ”kumppanuus” kumpusi Nilanin huulilta, jättäen Reyénin tuijottamaan tätä kulmiensa alta. Keneltäkään tuskin jäi huomaamatta kuinka mies tuntui suorastaan tärisevän alkavasta kiukusta, mikä oli sinänsä melko huolestuttava merkki. Reyén oli yleensä melko passiivinen, hänen tapoihinsa ei kuulunut suuttua, hän ei ikinä ollut viettänyt aikaa kenenkään seurassa niin paljoa, että ehtisi kokea vastaavan tuntemuksen…

Nyt hän tunsi kuitenkin alkavan ärtyneisyyden saavan punaisen välkkymään hänen silmissään, saaden vasemman käden nousemaan kuin automaattisesti. Hankalasta asennosta huolimatta hän onnistui kuin ihmeen kaupalla tähtäämään avokämmeniskun suoraan kohti Nilanin poskea, toisin sanoen läimäyttäen toista varsin miehekkäällä tavalla.
”Pidä hunajaisesi vain housuissasi! Tämä kumppanuus oli ohi ennen kuin alkoikaan”, Reyén sanoi kylmästi, karistaen toisen pois sylistään. Hän ei välittänyt vaikka toinen paiskautuisi suoraan lattialle. Ainoa millä oli väliä oli pakeneminen sekä raikas ilma. Niinpä sanaakaan sanomatta vampyyri harppoi pitkine jalkoineen pois paikalta, poistuen oven pamautuksen saattelemana.
Heti ulospäästyään hän kuitenkin pysähtyi, antaen itselleenkin mielensisäisen läimäytyksen. Toinen ei ehkä tiennyt hänen nimeään, mutta tiesi kuitenkin kuka hän oli… Ja hänen oli silti löydettävä sopiva opas. Miksi hän oli siis mennyt hylkäämään näin helposti tulleen tarjouksen? Ilman äskeistä kohtaustaan hän olisi saada asiat hoidettua vielä tämän illan aikana.

Raskaan huokauksen myötä vampyyri kääntyi ympäri, jääden tuijottamaan edessään olevaa ovea. Punaiset läikät poskilla kielivät toisen aiheuttamasta reaktiosta, vaikka ne vampyyrin ajatusmaailman mukaan tuntuivat johtuvan ulkona hohkaavasta pakkasesta. Kuin alistuen kohtalolleen mies laski lopulta kätensä ovenkahvalle, purren samalla huultansa, näyttäen siltä kuin kärsisi suuristakin tunnontuskista.

[Miruki]

[ Hei kamoon babe, järkyttävän pitkää tekstii! Meinaaks tappaa mut pituudella ku et muuten pääse eroon? x,D ]

Nilan

"Hei ei sinun tarvitse karjua, olen aika lähellä, ellet ole sattunut huomaamaan", punapää huomautti hieman närkästyneenä, toisen rääkäistessä siihen malliin että vähintäänkin taivas oli tippumassa niskaan. Ja pikkuhiljaa tämä lämmin takapuolenalunen alkoi jälleen kerran muistuttaa ulkomuodoltaan paloautoa – itse asiassa tuollainen puna puki pitkänhuiskean tyypin kasvoja oikein mukavasti. Nilan ei ehtinyt kauaa ihastella toisen punaisuutta, kun tämä parkaisi uudemman kerran, tällä kertaa hänen aikaisemmille sanoilleen. Hieman virnistellen puoliverinen katseli, kuinka lilatukka hinkutti korvaansa pakkomielteisesti, kuin yrittäen saada hänen kosketuksensa kulumaan pois.
"Hinkkaaminen on turhaa, se ei lähde pois kulumallakaan~"
Ideana oli lähinnä aiheuttaa lisää paniikkia toisessa, vaikka tämä taisikin olla jo siinä määrin ärsyyntynyt, ettei olisi tarvinnut lisää pökköä edes pesään heittää. Kun tyyppi sitten alkoi täristä – silkasta vihasta varmaan, vaikka sen olisi voinut muuksikin tulkita -, oli Nilan jo henkisesti valmistautunut tiputukseen takaisin maanpinnalle.

Ja aika kova tiputus olikin; henkinen varautuminen ei paljon auttanut, kun punapää sai osakseen fyysistä pahoinpitelyä mutanttisilmäisen tyypin tähdätessä avokämmeniskun suoraan viattoman puoliverisen poskelle. Olisi nyt edes pitänyt kauniin kätensä nyrkissä, niin olisi samalla pelastanut oman egonsa – isku oli nimittäin erittäin atleettinen, jos niin voisi sanoa.
”En tiennytkään että viihdyt housuissani, mutta kiitos tiedosta”, hän ehti todeta varsin yrmeään sävyyn, ennen kuin lilatukkainen jo hyppäsi pystyyn ja Nilan sai löytää itsensä puoliksi pöydän alta, istumassa viileällä lattialla raajat levällään. Ja siihen hän jäikin, yksinään töröttämään, sillä seuralainen otti pitkine koipineen hatkat ja pyrähti ovesta ulos siihen malliin, että pöksyissä täytyi lymytä vähintään salamanteri.
Hetken paikoillaan istuttuaan Nilan kaatui selälleen lattialle, kuin tyrmättynä, jääden siihen ketarat ojossa. Hänet oli tainnutettu, häntä oli lyöty. Kuinka julkeaa. Vaikka poskeen kohdistunut isku olikin ollut litsari, sen aiheuttaja omasi varsin kovaluiset kädet, sillä poskiparkaa jomotti aikalailla. Punaiset hiukset sotkussa Nilan kohotti vasemman kätensä, painellen sormillaan hellästi iskukohtaa, kuin tunnustellen oliko se vielä elävien kirjoissa.
”Ei tainnut tosiaan olla kovinkaan hunajainen…”
Pienen toteamuksen kera Nilan jäi tutkailemaan kapakan kattoa, silitellen poskeaan hiljakseen.

Näkökenttää tosin hieman häiritsi pöytä, jonka alla hän parasta aikaa makasi – tyrmättynä, kuten oli hetki sitten käynyt ilmi. Punapään kolauksen kärsinyt ego ei sallinut nopeaa nousemista, eikä hän tosiaankaan ollut siinä mielentilassa, että olisi yrittänyt peittää hetkeä aiemmat tapahtumat. Ehei, kaikki kapakassa möykkäävät nähkööt, mitä vääryyttä viaton henkilö oli osakseen saanut. Ja itse asiassa, Nilan tunsi pienen ja itsepintaisen päänsäryn tekevän tuloaan. Voi häntä raukkaa, tässä yksinään makaamassa, eikä kukaan ojentanut auttavaa kättä. Ja sinne meni sekin työpaikka. Ei tässä nykyisessäkään mitään erityisen pahaa ollut, mutta hän oli jo ehtinyt päästä sisälle siihen jujuun, jota tämä merirosvous olisi mukanaan tuonut.
Tosin…
Pieni, mutta sitäkin ilkikurisempi virne levisi kasvoille ja Nilan päästi huuliltaan karkaamaan pienen naurahduksen. Kyllä se mörrimöykky vielä hänen luokseen palaisi, ainakin jos tällä oli aivoja ollenkaan – olihan tyyppi tullut paljastaneeksi hänelle työnkuvansa. Ja punapäällä oli varsin tuoreessa muistissa tyypin pärstäkerroin, joten hän voisi ryömiä saman tien jonkun lakia valvovan henkilön puheille, ellei sitten päästäisi sopimukseen. Bwahaha, kiristys toimi aina! Voitonriemuinen ilme valaisi kasvoja jo toistamiseen tämän päivän aikana ja Nilan jäi paikoilleen makaamaan, odotellen uhriaan saapuvaksi.
Tyyppi saisi kyllä madella hieman, ennen kuin hän suostuisi yhteistyöhön.
Sormet hipaisivat kipeähköä poskea.

[ Lyhyt yhyyyyyyy. ]

[Selene]

[Sowwy kulta, se venähti : < Seuraavalla kerralla koitan olla tappamatta teikää kakan tekstin määrällä! Ja mitään lyhyt tuo ropetuksesi, ihanan sopiva<3]

Reyén

Ovenkahva tuntui tuijottavan Reyéniä syyttävästi, aivan kuin muistuttaen häntä äsken tekemästään virheestään. Suuri virhe ei ollut toisen lattialle paiskaaminen tai ah niin miehekäs avokämmenlyönti (niistä hän oli nauttinut suuresti kokematta minkäänlaisia tunnontuskia), vaan tapa jolla tämä oli hoitanut koko homman. Ensinnäkin, koko tapaus oli varsin epäammattimaisesti järjestetty. Mutta hei, ei se ollut hänen vikansa, että hommaan sisältyi ihmisten kanssa kanssakäymistä! Minkäs hän sille saattoi, että joko kohtalo tai hänen intuitionsa oli johdattanut hänet punapäisen tuholaisen luo. Ehkä silläkin oli jokin tarkoituksensa… Tai sitten se oli vain yksi kohtaus hänen elämänsä tragediassa nimeltä henkilökohtainen helvetti.
Raskaan huokauksen saattelemana mies hieraisi ohimoaan, saavuttaen jälleen kasvoilleen normaalin tyynen ilmeensä. Hän oli kiihtynyt aivan turhasta, toinen oli selvästi vain leikkinyt, pitänyt hauskaa.
Tottuisit siihen itsekin jos kävisit ulkona, muistutti kyyninen ääni hänen päänsä sisällä. Niin ikävän totta –näin siinä käy kun elää koko elämänsä oman itsensä kanssa. Ehkä toinen hyväksyisi sen selityksenä hänen kummallisesta käyttäytymisestään?

Tosin äskeisen kohtauksen jälkeen Nilan oli varmasti osannut tulkita itsekin, että Réy oli joko toisesta ulottuvuudesta tai avuttomasti varsin antihunajainen –tai ehkäpä molempia. Hänen omaksi puolustuksekseen oli kuitenkin sanottava, ettei toista miestäkään kovin hunajaiseksi voinut kutsua, ei ainakaan tämän käytöksen perusteella. Hmh, mokomakin ylikasvanut egoläjä… Pelkkä ajatus sai vampyyrin mielentilan kiihtymään vaarallisella tavalla.
Uusi, edellistä raskaampi huokaus livahti kapeiden huulten välistä samalla kun ote ovenkahvalla kiristyi. Vaikka hän kuinka yritti ajatella muuta, yritti käyttää intuitiotaan toisen oppaan löytämiseen, hyppäsivät hänen ajatuksensa takaisin räkälään, ja punaisiin hiuksiin. Ehkä hän pidemmän kaavan kautta olisi saattanutkin löytää jonkun toisen, ellei huoli olisi alkanut vainota nuorta vampyyria. Entä jos hän ei palaisikaan, ja toinen osoittaisi poikkeavaa älykkyyttä ja paljastaisi hänet? Se tietäisi turhia hankaluuksia heti alkuun, mitäs olikaan mennyt vihjailemaan toiselle sopimattomista asioista. Itsepähän sai nyt kärsiä…

Että osasi olla monimutkaista! Pitkän sisäisen kamppailun jälkeen Reyén sai kuitenkin oven avattua, kurkistaen varovasti sisään. Ovi oli raollaan juuri ja juuri sen verran, että hän sai tungettua päänsä kapakan tunkkaiseen tilaan, alkaen saman tien tähystellä Nilania. Kun hän ei nähnyt toista oleskelemassa missään tuoppi kädessään alkoi hän kieltämättä tuntea olonsa hieman syylliseksi –mistä sitä tiesi, olisiko toinen mätkähtänyt pää edellä vasten kovaa lattiaa. Ei sillä, että hän olisi vastuussa mahdollisista vaurioista. Réy uskoi vakaasti siihen, että kaikki mahdollinen vahinko oli jo tapahtunut toiselle, mikään muu nimittäin ei selittäisi yhtä tehokkaasti tämän kieroutunutta persoonaa.
Vampyyri loi katseen lattian suuntaan, eikä kestänyt kovinkaan kauaa ennen kuin silmät jo tavoittivat kohteen, joka makasi unohdettuna räkälän lattialla, aivan kuin kärsisi vielä koviakin tuskia. Uh, ei kai hänen ollut nyt tavallaan pakko mennä katsomaan, oliko toinen kunnossa? Mies avasi ovea niin, että saattoi ottaa yhden haparoivan askeleen kohti maassa rötköttävää ruumista. Reyén ei ehkä ollut mikään seurapiirihai, mutta epämääräisen empatiantunteen herättyä hän marssi yllättävän ripeästi toisen luo, polvistuen tämän vierelle.

”Hmmm…” epämääräinen hyminä pääsi miehen huulilta tämän nostaessa toisen päätä niin, että se nojasi mukavammin hänen reittään vasten. Toisen kasvoilla vielä äsken leikitellyt voitonriemuinen hymy jäi vampyyriltä huomaamatta tämän kuvitellessa sen olevan merkki suuresta kärsimyksestä.
”Viime esittäytyminen taisi jäädä hieman vajaaksi”, hän mutisi hiljaa, katsellen jonnekin kattoa kohden, aivan kuin olisi osana suurtakin draamaa. Miten tällaisessa tilanteessa edes piti käyttäytyä? Jos olisi ollut mahdollista, Reyén olisi halunnut läimäyttää itseäänkin.
” Nimeni on Nathaníel Reyén LaValáeyé, ja olisin edelleen kiinnostunut palkkaamaan sinut”, hän sanoi sanoen etunimensä tuskin kuuluvalla äänellä ja painottaen kutsumanimeään, tehden selväksi kummalla nimellä halusi tulla kutsutuksi. Katse siirtyi Nilanin suuntaan Reyénin kurtistaessa kulmiaan hienoisesti.
”Oletko… kunnossa?” hän kysyi kasvot suhteellisen ilmeettöminä, mutta ääni lievästi huolestuneen kuuloisena. Kyllä osa hänestä tiesi, että toinen tuskin kärsi kuolemanvaarasta eikä nököttänyt missään elämän ja kuoleman rajamailla. Refleksin tapaan hänen kätensä hipaisi hienoisesti poskea, jolle oli hetki sitten epämiehekkään iskunsa kohdistanut, aivan kuin pyytäen anteeksi tekoaan. Ehkä vieraan ihmisen hempeä hiplailu lyömisen jälkeen ei ollut täysin normaalia, mutta mistä hän olisi sitä tiennyt.

[Miruki]

Nilan

Ja aivan kuten Nilan oli uumoillutkin, jääprinssi saapui uhrinsa luokse.
Ehkä hieman odotettua nopeammin, mutta saapui kuitenkin - nähtävästi lilatukalla oli aivosoluja jäljellä, kun tämä oli näinkin äkkiä älynnyt jutun ytimen. Fiksu nulikka, kyllä vain. Punapää ei liikahtanut senttiäkään makuupaikastaan, kun muilta mailta karannut pitkäkoipi harppoi hänen luokseen ja polvistui lattianrajaan, kasvoillaan katuvainen ilme. Haa, sitä sietikin katua, kun oli mennyt kapakan kuninkaan tyrmäämään - tosin, Nilan ei edelleenkään voinut kuin nostaa hattua tuolle ihastuttavalle avokämmeniskulle. Juuri ennen kuin lilatukka asetti hänen päänsä parempaan asentoon, nojaamaan omaa reittään vasten, veti puolihaltia kasvoilleen mitä dramaattisimman ilmeen.
"Vai että Nate", hän totesi laiskanloisesti, saatuaan toiselta ensin epämääräistä mutinaa, valaisevan esittelyn ja vielä jopa työtarjouksen. Vai että Nathaníel. Tottahan toki Nilan oli ymmärtänyt lilatukan äänenpainosta, mikä olisi ollut soveliain tapa toista puhutella, mutta hänpä vähät välitti. Luojan lykyssä hän ei ollut itse paljastanut oikeaa nimeä, sehän tästä vielä puuttuisi, että tuo kutsuisi häntä Candélarieksi. Ajatuskin puistatti.

Hm, ehkä hänen pitäisi hieman ryhdistäytyä, eikä vain röhnöttää kuin ruumis konsanaan.
"Olen edelleen sitä mieltä, että hunajainen sopii sinun arvollesi paremmin", hän lirkutteli viimein, suunnaten sinivihreiden silmiensä katseen ylös, toisen kasvoihin. Lilatukkaisen kulmienkurtistelulle Nilan viittasi kintaalla, mutta kuunteli oikein mielissään, kun tämä kyseli hänen vointiaan. Oi, hänhän oli elämänsä kunnossa. Never better. Ilkikurisuuttaan punapää ei kuitenkaan voinut vain vastata Reyénille asianmukaisesti ja hälventää tämän tunnontuskia - ja kun toinen vielä hipaisi hänen poskeaan anteeksipyytävästi, ei puoliverinen voinut hillitä itseään. Nilan nosti hieman oikeaa kättään ja kiersi sen jo toistamiseen tämän tapaamisen aikana miehen niskaan, pakottaen toisen näin kumartumaan lähemmäs.
"Eipäs hiplailla - tiedän ettet ole täkäläinen, mutta käyttäydy nyt sentään ihmisiksi", hän kehräsi hiljaa toisen korvaan. Tosin, lilatukkainen ei tainnut olla täysin ihminen, jokin toisen ulkomuodossa kieli tästä pienestä seikasta - tosin Nilanilla ei kyllä ollut hajuakaan, mitä lajia toinen edusti. Vaikka eipä sen väliä, eihän hän itsekään ollut puhdasverinen ihminen.

Saatuaan asiansa ilmaistua omasta mielestään tarpeeksi selvästi, Nilan päästi raukkaparan irti otteestaan, antaen kätensä tipahtaa takaisin lattialle. Ehkä hän hieman ylidramatisoi, mutta pöh, isku oli kyllä ollut kova – egolle siis. Hän melkein tunsi, kuinka se oli kutistunut monta tuumaa ja mahtui nyt jopa kapakkaan sisälle. Punapään täytyisi päästä pian kasvattamaan se takaisin entiselleen, eihän elämisestä muuten tulisi mitään!
Ilman kummempia varoituksia Nilan nosti ylävartaloaan hieman irti lattiasta, nojautuen paremmin päänalustaan vasten. Nyt puolihaltian pää nojasi Reyénin vatsaan vasten, mikä oli huomattavasti mukavampi asento kuin hetkeä aiempi. Lattia oli nimitäin aika kova, ja kylmäkin vielä.
”Et vastannut aiempaan kysymykseeni; missä paattisi lymyää?”, hän kysäisi hivenen syyttävästi, kuin olisi ollut erittäin loukkaantunut siitä, että toinen oli sivuuttanut hänen kysymyksensä. Pienoinen haukotuksen päästessä huulilta Nilan ojensi kummatkin kätensä Reyénin kylkien molemmin puolin, kuin olisi venytellyt. Sen sijaan, että olisi laskenut kätensä takaisin lattian varaan, hän kietoikin ne toisen keskivartalon ympäri. Hm-m, nyt tyyppi ei ainakaan karkaisi uudelleen. Tällä kertaa paljon lempeämpi ilme kasvoillaan Nilan siirsi katseensa Reyénin silmiin, sanomatta enää mitään.
Kunhan katseli, aikansa kuluksi.

[ Onko huonompaa vastausta hetkeen nähty. swhfghdgbs. ]

[Selene]

[Oot ihan höppänä, laadukasta tuo on<3]

Reyén

Pikkiriikkinen syyllisyydentunne alkoi nakertaa Reyénin sisintä vampyyrin luodessa katseensa lattialla röhnöttävään Nilaniin ja tämän kasvoilla viivyttelevään mitä dramaattisimpaan ilmeeseen. Oliko hän tosiaan aiheuttanut tuollaisen määrän kärsimystä aivan vahingossa? Ei toisen tuska häntä muuten olisi kiinnostanut, ellei se olisi vaikuttanut hänen omaan etuunsa. Ja tässä ikävässä tapauksessa asia kosketti häntä niin paljon kuin mahdollista, hänhän joutuisi raahaamaan tuon vetelän lahnan laivalle tokenemaan.
Se sääli jota hän toista oli vielä hetki sitten tuntenut valahti kuitenkin pois samantien hänen kuullessaan toisen hänen etunimestään vääntämän nimen… Joka oli vielä pahempi kuin hunajainen. Ellei hän olisi itse –pakon edestä – raahautunut takaisin, olisi hän kalauttanut toisen pään saman tien takaisin lattiaa vasten.
Vain kaksi pientä seikkaa pidätteli häntä; hän tuskin hyötyisi siitä itse (päinvastoin), eikä pudotuskaan ollut riittävän korkea aiheuttaakseen minkäänasteista mielihyvää.

”Mieluummin vaikka hunajainen”, mutisi Reyén kääntäen katseensa sivuun, peittääkseen ilmeettömiksi muuttuneille kasvoilleen nousseen punanhäivän. Jos hän oli ihmissuhteita pakoillessaan menettänyt vain epämääräiset hiplailevat tyypit ja hellittelynimet ei hän ollut menettänyt mielestään mitään. Jo tällä pienellä tuttavuudella hän oli saanut jo tarpeekseen kontaktista muiden kanssa.
Hyvänen aika, kuuluiko ihmissuhteiden aikana tosiaan lähennellä toista ensimmäisistä minuuteista lähtien? Näköjään kuului, sillä saman tien kääntäessään katseensa muualle tunsi Reyén käden kiertyvän niskansa ympärille, pakottaen hänet kumartumaan kohti toista. Erivärinen silmäpari loi syyttävän katseen toisen suuntaan samalla kun naurahti mielensisäisesti. Ihmisiksi käyttäytyminen taisi olla hänellä mahdottomuus.
”Sinä et näytä kovinkaan hyvää esimerkkiä kyseisestä käyttäytymismallista”, tokaisi Reyén sarkastisesti peittääkseen punastuksen kasvoiltaan sekä koko vartalon läpi kulkevan värähdyksen toisen mönkiessä yllättäen lähemmäs, nojaten päätään hänen syliinsä.
Hienoa, tässä siis nähtiin taidokas edustus ihmisten ilmoilla soveliaasta käyttäytymisestä.

Vatsanpohjassa inhottavasti lepattava tunne sai Reyénin pyörimään paikallaan epämukavasti. Olisihan hänen pitänyt tietää, että kaikki kääntyisi mahdollisimman huonosti hänen kannaltaan. Koko ilta oli päätynyt täydelliseen katastrofiin kiitos hänen punapäisen tuttavuutensa, ja silti hän istui tässä lattialla näyttäen siltä kuin vielä paijaisi tuota mokomaa egokasta. Nooh, hänen onnekseen he eivät olleet saaneet osakseen tarpeetonta huomiota. Ehkä joku korkeintaan ajattelisi hänen koettavan virvoitella sammunutta tai kännipäistä ystäväänsä, tässä vaiheessa iltaa lattialla nimittäin möllötti useampikin veltto kasa.
”Hmmh”, ennen varsinaista vastausta huulilta karkasi jonkinasteinen hyminä. Olettiko toinen vain hänen kertovan missä Antoinette sijaitsi, ilman että hän tiesi varmaksi, että toinen tosiaan lähtisi hänen mukaansa? Olikohan toinen edes leppynyt hieman äskeisen draamakohtauksen jäljiltä?
”Merellä jossain”, hän tyytyi lopulta vastaamaan, jättäen tarkemmat yksityiskohdat mainitsematta.
”Pääsisimme sinne saman tien veneel- -”, lause katkesi liilatukkaisen kulmien kohotessa yllättäen hämmästyneisyyden merkiksi. Mitä Nilan oikein kuvitteli tekevänsä?!
Vai oliko hän vain itse harhaanjohdettu, oliko tosiaan oikein käyttäytyä ihmisten ilmoilla tuohon tapaan? Kyllä hän oli ennen muistaakseen nähnyt ihmisten halailevan toisiaan julkisilla paikoilla. Yleensä sen jälkeen nuo olivat painaneet huulensa toisen huulia vasten…

Vaikka eriväriset silmät tuijottivatkin punapäätä kylminä takaisin, kieli koko hänen muu kehonkielensä silkasta hämmentyneisyydestä. Jos tämä oli tapa, jolla ihmisten ilmoilla (Nilanin mukaan) tuli käyttäytyä, mitä hänen kuuluisi tehdä? Katse siirtyi nopeasti toisen huuliin, mutta kääntyi lähes yhtä äkkiä takaisin toisen sinivihreisiin silmiin. Hänen oli paha toimia millään tavalla toisen kahlitessa hänet paikoilleen käsiensä avulla. Pakoon pötkiminenkään ei tässä tilanteessa onnistunut, vaikka hän olisikin niin toivonut.
Kuin automaattisesti Reyén oli kumartunut toista lähemmäs, liilojen hiusten luodessa hämmentyneille kasvoille varjoa, ja (hänen onnekseen) peittäen niille noussutta punaa.
Nyt hän oli hieman lähempänä toista, mitä hänen seuraavaksi pitäisi tehdä?
”Pelehtiminen julkisilla paikoilla kielletty!” Vastaus saapui ylhäältä kuuluvan äänen muodossa. Säpsähtäen vampyyri nosti katseensa, huomatakseen kapakan isännän, joka mulkoili heitä kasvoillaan mitä suurinta halveksuntaa kuvastava ilme.