|
Post by laurana on Mar 27, 2010 16:40:11 GMT 3
Yllättävä kysymys sai Ylva nkatsomaan Razielia kulmat koholla ja kasvoillaan sellainen ilme, että hän ei nyt aivan tajunnut yllättävän kysymyksen asiayhteyksiä, mutta kohautti sitten olkiaan rennosti. ”Toisinaan, riippuu vähän mitä sorttia se on ja haluanko oikeasti löytää sen niin tuppaan kyllä olemaan vähän tarkempi”, Ylva totesi ja piti täysin normaalina sitä, miten hän löysi äärettömän helposti kätkettyjä taika esineitä, jotka hän halusi löytää. Hän vain aina alkoi huomata eri merkkejä. Melko pieniä, mutta niihin ei liittynyt magia, mitenkään.
”Mutta usko pois, minä en saisi edes höyhentä liikkeelle enää, vaikka isäni kertoma olisi totta. Minä olen susi ja susissa ei taida olla maagisia ominaisuuksia. Viimeksi kun tarkistin, minä olin yhä peto, en maagi”, Ylvan ääni oli hieman sarkastinen. Hän ja taikuus olivat melko kaukana toisistaan.
Uteliaana Ylva astui pieneen salakammioon. ”Minusta tuntuu, että Raziel jätti tänne yhden tarukirjan, josta pidin. Sieltä vois...” isi löytää etsittävää. Mutta Ylva ei enää etsinyt mitään, Razielkin oli sanonut, että hänen kannattaisi jäädä isän luokse. Hän halusi jäädä, mutta hän ei osannut. Hän nautti etsimisestä ja löytämisen tunne oli aina paras, mutta ei hän enää voisi tehdä jopa kuukausien matkojaan.
|
|
|
Post by SethAltair on Apr 7, 2010 21:53:48 GMT 3
"Aivan.", Raziel huokaisi aavistuksen alistuneella äänellä. Ylva jopa kuulosti siltä, ettei halunnut taikuutta osaksi elämäänsä, joten ehkä parempi niin. Razielilla oli vain taipumusta innostua, kun kyse oli voimakkaista taikuudenkäyttäjistä ja mahdin poikkeavuuksista. Hän oli armeijan parissa toimiessaan nähnyt lukuisia lahjakkaita nuoria mutta jotkut hohtivat kirkkaampina kuin toiset ja pitkään Raziel oli selvittänyt mitkä tekivät vaikuttivat siihen. Puhtaasti lahjakkuuteen hän ei uskonut.
Ylvan isä palasi tieskö kolmannen ja viimeisen kerran maitopulloa kädessään merkitsevästi heilutellen. "Nyt saamme kunnon liemen kalakeittoon.", hän ilmoitti Razielille ja Ylvalle. "Siellä salakammiossa on varmaankin pöytä ja tuoleja. Saatteko kannettua ne siihen keskelle tupaa, ettei meidän tarvitse istua lattialla?" Raziel vilkaisi kysyvästi Ylvaa, sillä nainen hääri vielä piilotettujen huonekalujen keskellä.
|
|
|
Post by laurana on Apr 8, 2010 12:06:26 GMT 3
Vasta kun Ylvan isä kysäisi pöydästä Ylva alkoi etsiä sellaista. Yksi hervottoman iso oli, mutta kai siellä pienempikin piti olla... Ihmissusi painui syvemmälle ja löysi pienen puisen pöydän, johon kuului kolme tuolia. ”Minä nostan nämä täältä takaa, niin kannatko sinä nämä sinne minne isä haluaa. Näissä on vähän tavaraa päällä”, Ylva huikkasi Razielille ja nosti ensimmäisen kevytrakenteisen, mutta vankan tuolin esiin ja lähelle ovea. Sitten ihmissusi hitaan järjestelmällisesti laski tavarat pois pöydältä muille tasoille ja nosti sen esiin. Viimeiset kaksi tuolia mukanaan Ylva astui pois. ”Nämä varmasti kelpaavat”, hän totesi ja asteli ulos kammiosta.
Ei hän antanut itsensä näyttää sitä tiettyä kaihertavaa tunnetta, joka rymysi hänen rintansa paikkeilla. Ei hän edes tienynt mitä se merkkasi, joten turha sillä miehiä oli vaivata. Se menisi varmasti ohi. Tosiasiassa se oli se sama tunne, kun Ylva oli suljettu pieneen tilaan. Ihmissusi kärsi suljetun tilan kammosta pienissä tiloissa. Jos salahuoneen ovi olisi läimähtänyt kiinni, ihmissusi olisi saanut elämänsä kohtauksen. Kahleeksi voitiin myös sanoa side, joka esti hänen liikkumisensa ympäri maata. Eikä Ylva halunnut isänsä pitävän itseään taakkana. Hän ei ehkä tuntenut vanhaa miestä kuten isät normaalisti tunnettiin, mutta hän piti tästä ja rakasti tätä. ”Tuoksuu hyvältä”, ihmissusi totesi haistaessaan keiton ja hän onnistui hymyilemään, vaikka tunne kiristyi rinnassa.
|
|
|
Post by SethAltair on Apr 10, 2010 10:04:54 GMT 3
Raziel nosti kuuliaisesti hänen ulottuvilleen asetetun tuolin keskelle olohuonetta sillä kädellään, joka ei valittanut aina kun sillä koski johonkin. Hän oli kääntymässä huoneen puoleen uudestaan saadakseen lisää kannettavaa mutta Ylva asteli jo loput huonekalut mukanaan ulos salakammiosta.
Herra Avci oli pian keittokattilan ja kattilanalusen kanssa pöydän vierellä ja hymyili tyttärensä huomautukselle hyvästä tuoksusta. "Vielä lautaset... ", mies kääntyi palaamaan takaisin keittiöön. Raziel tunsi itsensä vielä hiukan väsyneeksi aamuisen jälkeen muttei sentään niin väsyneeksi, että häneltä olisi jäänyt huomaamatta jotakin poikkeavaa Ylvan käytöksessä. Nainen piilotti sen hyvin mutta he olivat kulkeneet yhdessä jo sen verran matkaa... "Ylva? Onko tuo jotakin minkä kanssa voin auttaa?", Raziel hymyili hiukan ja istuutui pöydän ääreen. Ylvan isä kilisteli vielä keittiössä kooten lusikoita ja lautasia.
|
|
|
Post by laurana on Apr 10, 2010 11:07:34 GMT 3
Isän mennessä ielä keittiöön Ylva istuutui pöydän ääreen ja tunsi itsensä väsyneeksi. Tunne rinnassa ei vain hellittänyt, mutta hypähti kurkkuun Razielin kysymyksen myötä. Ärsyttävää, kun joku osasi huomata niin paljon. Vastauksena kysymykseen ihmis käänsi päätään sivulta sivulle. Lohikäärmehän oli sanonut, että hänen olisi hyvä jäädä isän kanssa. Niin hän oli asiat tulkinnut.
Siinä paha missä mainitaan. Vanha Avci tuli keittiöstä soppalautaset ja lusikat käsissään laskien jokaiselle omansa eteen. ”Hyvää ruokahalua” ja Ylva menetti omansa. Hän kuitenkin otti keittoa sopivan määrän ja alkoi syödä kun miehillä oli ruuat edessään. Nieleminen oli hankalaa ja Ylva ei maistanut mitään. Ei voinut mitään ja ilme pysyi rauhallisena – isän takia.
|
|
|
Post by SethAltair on Apr 11, 2010 17:22:23 GMT 3
Raziel huokaisi sisäisesti ja käänsi sitten päätään nyökkäämään kiitokseksi Ylvan isälle, joka toi heille ruokailuvälineet ja hieman leipääkin pöytään. Yhtä kuin Ylvakin, Raziel söi vaiti ja pukahtamatta. Hän lusikoi keittoa hajamielisesti suuhunsa suuhunsa ja ajatuksensa alkoivat harhailla seuraavassa määränpäässä. Mikään tästä ei kuitenkaan mystisesti vaikuttanut Razielin pinttyneeseen tapaan syödä kuin hovin keskellä konsanaan. Lohikäärme mietti prinssiä ja laskelmoi jälleen kerran päässään, mitä mahdollisuuksia hänellä oli. Uudet johtolangat, jotka eivät tuntuneet hakuammunnalta, olivat vähissä. Pystyisikö hänen oma kansansa, joka paljon taikuudesta tiesi, auttamaan? Hän oli jo ollut kääntämässä suuntansa lohikäärmesaarelle, koska hän ei ollut ollut varma palaisiko Ylva, kun heidän tiensä olivat ensin eronneet.
"Jopa on kolkko tunnelma." Raziel hätkähti ajatuksistaan herra Avcin kommentin myötä. "Ettekö ole hyvillänne, että löysitte kaikki puuttuvat tavarat?", vanha mies jatkoi rupattelevaan sävyyn. "Miten Sashi tarvitsikin näin paljon itselleen... ? No, mitä aiot tehdä rahoilla, kun saamme nämä myytyä, Ylva?"
|
|
|
Post by laurana on Apr 11, 2010 19:19:58 GMT 3
Vain se, että ruoka oli isän tekemää sai ihmissuden ylipäätään syömään sitä. Ennen hän olisi vetänyt kattilallisen, mutta nyt lautasellinen tuntui haasteelta. Eikä hän ollut kuin vain käynyt lähellä kuolemaa, pikku juttu. Eihän se energiaa kuluttanut yhtään. Lisäksi Ylvan aivon olivat pettäneet hänet, sillä nainen pohti vain eri aarteita ja matkoja. Hän halusi liikkeelle.
Isän yllättävä ääni sai Ylvan melkein hätkähtämään ja ravistamaan päätään. "Ei siinä ollut juuri haastetta", Ylva mutisi, sillä hän oli kyllä möyrinyt sellaiset kammiot läpi, joiden uskottiin olleen vain tarua, joten... Joku Sashin pikku kammio oli lasten leikkiä. Velho oli luottanut Ylvan sokeuteen sitten loppu peleissä.
Koko aikana Ylva ei ollut miettinytt rahoja. Ei hän ollut koskaan ollut mitenkään rikas, sillä kaikki oli mennyt Sashille ja se vähä minkä Ylva oli jäänyt käteen oli mennyt sellaiseen mitä itse ei voinut valmistaa. "En.. en minä usko käyttäväni juuri mihinkään. Minä olen tottunut elämään vaatimattomasti. Ehkä Raziel tietää jotain, mihin niitä voisi antaa ja hän ansaitsee myös edes jotain autettuaan minua", se oli vale, sillä Ylva oli pelastanut lohikäärmeen persuksen useammankin kerran sinä vähänä aikana, minkä he olivat tunteneet.
|
|
|
Post by SethAltair on Apr 11, 2010 21:20:18 GMT 3
Raziel antoi Ylvan vastata ja oli kovasti keskittyneen näköinen keittonsa kanssa. Hänen suupielensä tosin kaartuivat huvittuneeseen hymyyn, kun Ylva mainitsi jotakin hänen avustaan. Lohikäärme melkein nielaisi lusikallisen keittoa väärään kurkkuun kun hänen ajatuksensa palasivat isän ja tyttären palaneeseen taloon. Ei, hän ei varmasti ansainnut mitään, Ylva vain sepitti jotakin, jonka oli tarkoitus kuulostaa soveliaalta vanhan herran korviin.
"Aivan, ymmärrän.", vanha mies totesi hymähtäen. "Muistan teidän maininneen, että Ylva on avustanut tutkimusretkillä?" Razielien elehdittyä tarpeeksi epäselvästi, että sen olisi voinut ottaa nyökkäyksenä, vanhempi Avci jatkoi: "Joten aiotko jatkaa matkaa hänen kanssaan, Ylva? Siinä lie olisi ainakin tarpeeksi haastetta." Hymy miehen kasvoilla palasti ettei tältä ollut jäänyt huomaamatta tyttären sanavalinta. Hetken päästä hänen katseensa muuttui kaukaiseksi: "Pidämme hänelle kauniit hautajaiset.... sitten sinun ei enää tarvitse murehtia, että jokin pidättäisi sinua täällä... " Raziel vilkaisi yllättyneenä syrjäkarein ihmismiestä.
|
|
|
Post by laurana on Apr 11, 2010 21:38:59 GMT 3
Oli siinäkin kiitollinen mies, kun oli tukehtua soppaansa. Hyvä kun Ylva ei hakannut "auttavasti" Razielin selkää. Onneksi isukki tuntui tajuavan jotakin. Ylvakin nyökytteli tutkimusretki kysymyksen kohdalla. Hän oli kyllä taitanut enemmänkin tunkeutua mukaan palkkanaan pihvi, jonka hän oli lopulta itse maksanut tarinallaan. Kysymys tuli kuitenkin niin puun takaa, että kultaiset silmät taisivat tipahtaa lattialle leuan seuraksi.
Jos Ylvan oletettiin ymmärtävän miehiä tai lohikäärmeitä tai ihmisiä niin väärässä oltiin. Ihmissuden logiikan hän vielä tajusi ja naisetkin jotekin. "Minä... tuota... ei .. kyllä... En minä tiedä. Raziel kyllä varmaan kompastuu ja lyö päänsä terävään kiveen heti kun minä en ole paikalla, mutta entä sinä? En minä voi jättää sinua tai siis.." Ylvan puhe muuttui lopulta mutinaksi ja hän hieraisi väsyneen oloisena päätään. Hiton miehet. Jos Raziel ei olisi puhunut jonkin sortin velvollisuudesta jäädä tänne Ylva olisi lähtenyt, mutta hän ei tiennyt mitä hänen piti tehdä! Ei hän koskaan ennen ollut joutunut miettimään juuri muita ja nyt hänen pitikin. Se oli kamalaa. Ylva oli ensimmäisen kerran pitkästä aikaa aivan neuvoton ja se tunne tuntui rinnassa kiristyvän koko ajan niin, että sattui.
|
|
|
Post by SethAltair on Apr 14, 2010 16:13:41 GMT 3
Razielin teki mieli pyörittää päätään. Ylva sai heidän matkakumppanuutensa kuulostamaan vanhusten hoidolta, hyvät jumalat, eihän Raziel nyt niin avuton ollut. Nainen voisi edes yrittää pitää hänen imagoaan yllä, lohikäärme loi ihmissuteen puoliksi huvittuneen puoliksi tympääntyneen ilmeen.
Herra Avcin ilme palautui pehmeästä hyvähdyksesta vakavaksi ja vanhuksen sormet nytkähtivät Ylvan suuntaan kuin tämä olisi halunnut ottaa tätä kädestä tai vastaavaa. "Me... minä haluan vain, että elät elämääsi kuten parhaaksi näet. Meillä ei koskaan ollut osuutta kasvattamiseesi eikä meidän silloin pitäisi päästä päättämäänkään elämäsi suunnasta. Ylva, tee ihan mitä tahdot kunhan se tuntuu oikealta sisimmässäsi."
Vanhan miehen sanojen jälkeen Razielin katse liukui hitaasti Ylvaan. Lohikäärme tiesi, mitä itse olisi velvollisuuden tuntoisena tehnyt mutta sitten taas, hän ei ollut Ylva. Heillä loppujen lopuksi oli liian erilaiset taustat, että hän olisi voinut sanoa ymmärtävänsä naista täysin. Hän huolisi Ylvan mukaansa -ainakin tiettyyn pisteeseen saakka - mutta uskoi myös, että tälle löytyisi ennen pitkään omia päämääriä. Näinen ajatuksineen mies jäi uteliaana odottamaan ihmissuden vastausta.
|
|
|
Post by laurana on Apr 15, 2010 10:47:41 GMT 3
Hyvä kun Ylva ei alkanut uikuttaa. Nämä kaksi tomppelia eivät kyllä auttaneet häntä yhtään! Tarkat silmät olivat havainneet vanhuksen käden nytkähtimisen, mutta onneksi tämä ei tarttunut kiinni. Se olisi voinut olla liikaa. Tosin isän sanat saivat Ylvan melkein paniikkiin. "Minä menen ulos..." Ylva mutisi ja nousi seisomaan paeten nopeasti puutarhaan ja korkealle puuhun. Häntä ahdisti pahasti. Hänen isänsä tiedosti hylkäämisen eikä siksi vaatinut mitään. Razielin mielestä veren pitäisi pitää Ylva siellä missä perhe oli. Lisäksi ihmissusi tiesi, että äidin menettäminen suuntasi vielä enemmän jäämiseen, mutta hän oli huono jäämään mihinkään.
Puun korkeimmalla ja kannattavimmalla oksalla istuessaan Ylvan olo hieman helpottui. Puu ei nykinyt häntä mihinkään suuntaan. Se ei kertonut hänelle mitään vaan antoi olla. Ihmissusi sulki silmänsä ja tunsi tuulen vireen kasvoillaan ja pöllyttämässä punaisia hiuksia. Hän ei haluaisi jättää isäänsä yksin, mutta ei hän halunnut jäädäkkään. Hän ei tuntenut oloaan hyväksi täällä. Eikä hän ikinä voisi lopettaa erilaisten asioiden etsimistä. Hän nautti siitä ja rakasti sitä. Razielkin oli hyvä matka kumppani ja vähän avun tarpeessa. Toinen oli asustanut varmaan liian kauan palatsissa ja välillä unohdellut pieniä vaeltavan henkilön ominaisuuksia.
Olo oli neuvoton ja killuessaan puussa Ylva huokaisi ja antoi tuulen nähdä väsyneen, kiduttuneen puolensa. Aina niin ylväs ryhti painui ja kasvojen naamio murenii väsyneeksi ilmeeksi, jossa oli sisällä sanoin kuvaamatonta tuskaa. Katkeruus ei enää kalvanut häntä, mutta moni muu asia kyllä. "Tuolla se on!" Joku huusi ja Ylva palautti äkkiä oman kurinsa. "Hirviö!" Ensimmäinen nuoli iskeytyi puun varteen ja Ylva tajusi olevansa aseeton. Lisäksi hän oli järkyttynyt. "Murhaaja! Sinä et kuulu tänne! MURHAAJAA!" Ihmiset kiljuivat ja enemmän nuolia lensi kohti Ylvaa, joka luikahti oksistoon juuri ennen niitä. Hänen sydämensä takoi hulluna. "Häivy suden äpärä hyvän miehen luota. Ei sinua kukaan halua!" Suden äpärä. Kurkkua kuristi. Ylva tunsi poskessaan raapaisun ja katsoi nuolta vieressään, hopeaa. Haava tuntui olevan liekissä. "Sashi oli revitty kappaleiksi ja vain ihmissusi tekee niin! Sinä häpäiset hänen muistonsa", joku kiljui ja lisää nuolia sateli ja Ylva kiersi puun taakse. Niinpä tietenkin. Demoni oli tehnyt ihmissusi maista jälkeä. Hienoa.
|
|
|
Post by SethAltair on Jun 6, 2010 21:04:46 GMT 3
//No niin, saataisiinkohan tämä uudelleen käyntiin >) //
Raziel katsoi pitkään taka-ovea, jonka kautta Ylva oli kirjaimellisesti paennut paikalta. Päätöksentekoa pakeneminen ei tosiaan auttanut mutta lohikäärme ymmärsi naista kyllä. Tämä oli aina ennen saattanut liikkua vapaasti eteenpäin, ilman vaikeita tienristeyksiä. Nyt moisen tilanteen kohtaaminen... Raziel tiesi aivan hyvin, mitä oli olla neuvoton. Häneltä sentään oli mennyt useita viikkoja päättää, mitä tehdä prinssin suhteen.
Kääntäessään päätään, hän näki Ylvan isän katsovan myös oven puoleen. Vanhuksen kasvot paljastivat ristiriitaiset tunteet. Tämä varmasti haluaisi pitää tyttärensä vierellään mutta tiesi, ettei Ylva olisi koskaan täysin onnellinen sidottuna yhteen paikkaan, ei kasvettuaan metsässä juosten. Eikä varsinkaan ihmisten ympäröimänä.
Epäselvä 'tuolla se on' kantautui oven läpi ja hätkähdytti lohikäärmeen hereille ajatuksistaan. Hän ei aluksi otaksunut sen liittyvän heihin mitenkään mutta kun solvauksia alkoi sadella, hän nousi jaloilleen. Vaikka Ylvan isä oli vanha, hänen korvansa taisivat viellä olla hyvät sillä hän vaikutti kuulleen saman. "Minä voin-", Raziel aloitti mutta vanha mies oli jo pyyhältänyt hänen edelleen ja tempaisi takaoven rajusti auki.
"Mitä täällä on tekeillä?!", vanha mies karjaisi kymmenisen kyläläisen joukolle. Raziel yritti nähdä tämän olan yli ja havaitsi nopeasti Ylvan puussa. Sekä nuolet. "Herra Avci, olette kunnossa!", yksi nainen taka-alalta parahti. Ennen kuin Raziel ehti reagoida mitenkään, yksi miehistä oli kiskonut Ylvan isän mukanaan takapihalla seisovan ryhmän suojiin. "Mitä te oikein teette?", vanha mies tiuskaisi luoden epäukoisen katseen aseisiin ja sitten Ylvaan. "Paimen löysi Sashin riekaleiksi revityn ruumiin metsästä!", joku huudahti. "Näimme vankkurit täällä ja tiesimme heti mitä oli tapahtunut!" "Hän varmaan vain odotti hetkeään iskeäkseen kiinni sinuunkin!", liittyi toinen ääni joukkoon. "Mitä hullutuksia-! Ylva on minun-" "Hirviö! Peto!" "Te olette hyvä mies. Olette puolustaneet kylää ennenkin susilta.", joku miehistä sanoi synkästi. "Tuo ei eroa niistä mitenkään."
Raziel oli liukunut huomaamattomasti puun ja kiistelevän joukkion väliin. Tilanne näytti pahalta. Sashin revitty ruumis ja Ylvan kostonhimo paennutta maagia kohtaan johti liian helposti vääriin johtopäätöksiin. Oliko heillä enää mitään mahdollisuuksia setviä tätä puhumalla... ? "Savustamme sen alas!", kaikui huuto joukosta ja joku viskasi soihdun kohti puuta. Raziel liikahti hiukan ja nappasi soihdun terveeseen käteensä. Liekki sihahti ja sammui. "Mitä jos tuli leviäisi? Polttaisitte koko kylänne samalla!", Raziel ärähti. "Pois tieltä! Itsekin varmaan olet ihmissusi!" Jostain sinkoutui lusikka vinhasti pyörien kohti Razielia. Lohikäärme pudotti soihdun ja puolestaan nappasi lusikan. Ilmeisesti kaikenlaisella hopealla oli varustauduttu... "En ole mutta se ei muuta paljoa. Kuulkaa, Sashin tappoi ahma. Paimen, joka löysi Sashin ruumiin ei voinut olla näkemättä sitä ruhoa myös!", Raziel toivoi, että tilanteen voisi saada vielä hallintaan.
|
|
|
Post by laurana on Jun 7, 2010 1:07:49 GMT 3
Kuullessaan isänsä äänen Ylva oli huokaista helpotuksesta, isä selittäisi... tai sitten ei. Ylva oli jätetty taas yksin ja yllättäen hän tunsi olonsa väsyneeksi. Saattoi johtua hopeasta, mutta Ylva tunsi vastustamonta halua heittäytyä nuolten eteen. Ei hän kuitenkaan niin julma ollut vaan koetti suojautua iskuilta, vaikka joku taas onnistui viskaamaan hopealusikoitaan ihmissutta kohti.
Kuullessaa sanan savustus Ylva tuijotti alas kauhistuneena. Hän näki liekin ja hopean. Selviytymis vaisto heräsi väkevänä ja ihmissusi kipusi mahdollisimman suojaiseen kohtaan kun huomio oli Razielissa. Tosin kun tämä kertoi ahmasta tai jostain sen kuuloisesta joku huusi: ”Se raukka oli revitty kappaleiksi! Sashi piti usein lemmikkeinään erityisiä otuksia ja tuo peto vain repi sen palasiksi ja sitten omistajan!”. Ei näyttänyt kamalan hyvältä.
Vaikka Ylvan silmät hehkuivat kultaisina hän pakotti itsensä hyppäämän alas monen metrin korkeudesta. Hän laskeutui tasaisesti kahdelle jalalle ja välittömästi noin viisi lusikkaa, kolme veistä ja haarukka lensivät päin. Osa osui ja haarukka viilsi ilkeän naarmun poskeen saaden Ylvan ärähtämään. ”No, mitä te odotatte?” Hän ärjäisi. Viimeistään hopeat saivat suden nousemaan pintaan ja Ylva tunsi miten hänen hengityksensä oli raskaampaa. ”MITÄ TE ODOTATTE? Tappakaa!” Susi ärjyi ja murina oli kumeaa kun ihmiset perääntyivät. Isänsä kasvoilta Ylva näki järkytyksen. Hyvä. Ei, ei hyvä. ”Kaikkihan teistä ovat pyhimyksiä ja minä olen vain saastainen suden puolekas. En edes kokonaan mitään! Minä vain tulen ja kiskon lapsenne kehdoistaan ja pakotan elämään metsässä”, Ylva murisi kun joku viskasi hänen ylleen lusikan.
|
|
|
Post by SethAltair on Jun 7, 2010 20:23:43 GMT 3
"Hän ei-!", Raziel alkoi turhautua muttei päässyt lauseessaan pidemmälle, kun Ylvan tömähtäminen hänen vierelleen sai hänet vaikenemaan. Lohikäärme nosti kätensä suojaamaan aterioitsinsateelta, joka heitä heti kohtasi ja kuuli samalla Ylvan ärähdyksen. Hän saattoi vaistota, että Ylva oli vauhkoontumassa. Sutta varmasti hopea pelotti ja tilanne oli muutoinkin psyykkisesti repivä. Joka Raziel hätkähti hiukan, kun Ylva karjaisi lauseensa uudestaan. Ei, ei hyvä ollenkaan. Joukon kiihottaminen entisestään oli viimeinen asia, jonka Raziel olisi tehnyt. Missä ihmissuden itsesuojeluvaisto oikein piili?
Heidän täytyisi päästä pois tästä tilanteesta. Tarvittiin harhautus. He eivät voisi kadota lopullisesti, liian paljon asioita oli setvimättä mutta- "Sa-saamasi pitää sitten!", kajahti äkkiä nuoren pojan värisevä ääni. Kuului varsijousen laukeamisen kilahdus. Nuoli oli huonosti tähdätty ja suhahti Razielin ja Ylvan päiden välistä iskeytyen puuhun heidän takanaan. Joukkio alkoi taas olla taistelumielellä huolimatta siitä, että Ylvan karjaisu oli hätkähdyttänyt heitä. Kaiken lisäksi meluaminen oli alkanut kerätä lisää väkeä, ei aseistautuneita mutta uteliaita ja vihamielisiä silmäpareja.
Ylvan isän onnistui viimeinkin riistäytyä häntä 'suojelevien' käsien otteesta ja puskea tiensä joukon ja Razielin sekä Ylvan väliin. "Hän ei ole tehnyt mitään! Aina olette kohdelleet minua kunnioituksella ja uskoneet minua. Miksi nyt epäilette?! Jättäkää Ylva rauhaan, palatkaa koteihinne!", vanhuksen sanoista kuulsi epätoivo. Raziel tajusi hänen tietävän ehkä heitäkin paremmin, mihin tämä voisi vielä johtaa. "Herra Avci, murhe on sekoittanut päänne! Eihän tuo enää edes ole tyttärenne!", kylän metsästäjä tuhahti mutta hänen ilmeensä oli säälivä. "Tyttärenne vietiin kauan sitten metsään. Hän on poissa. Tuo on susi. Nähkää se jo!" Hän kohotti varsijoustaan kohti vanhaa miestä;"Väistykää. Kun susi on poissa, saatte viimein mielenrauhan."
|
|
|
Post by laurana on Jun 7, 2010 21:22:42 GMT 3
Nuoli viuhahti uhkauksen jälkeen ohi, mutta pahasti harhaan. Ihmissusi värähti Ylvan sisällä, mutta hän seisoi suorassa ja tuijotti ampujaa suoraan silmiin. Kuoleman pelko ei ollut hänen elämässään olennainen asia. Nainen näki myös isänsä tulemisen ja valmistautui suojelemaan vanhusta. Kai veri oli vettä sakeampaa, sillä heikkona yksin seistessään vanhus liikautti jotain hyvin inhimillistä Ylvan sisällä.
Kun metsästäjä muistutti Ylvan metsään viemisestä, naisen kasvoille laskeutui lopullinen naamio. Hän lähtisi täältä, jos enää voisi kävellä. Metsästäjä kohotti aseen Ylvan isää kohti, avoin viha näkyi naisen kasvoilta. Hän ei tänne jäisi. Pitkäsorminen käsi laskeutui vanhuksen olalle ja hän siirsi vastustelevan herran syrjään. ”Ylva...” tämä vastusteli, mutta määrätietoisesti nainen siirsi vanhuksen pois. Isään ei saisi sattua. Ihminen hallitsi nyt suden sijaan. Sen näki kiilumisen menettämistä silmistä ja äänestä jolla Ylva kuiskasi hiljaa: ”En minä pienestä nuolesta nyt kuole...” Ei ollut kyllä totta.
Varsijousi lauloi ja nuoli iskeytyi Ylvan olkaan. Eipä toinen ollut arvannut, että pää olisi valeltu sulalla hopealla, joka nopeasti levisi elimistöön. Eipä tappaisi ei, mutta yllättäen Ylva tunsi vajoavansa. Olkapää oli tulessa ja hän kaatui maahan nytkähdelleen ja lopulta paikalla lepäsi susi. Kuononsa se piti kiinni, vaikka kuulikin isänsä kauhistuneen huudon ja miten kädet tarttuivat nuoleen ja vetivät suuren pään syliin. ”Ylva, Ylva!” Ylvan isä huusi ja silitti kuonoa. Kevyt murahdus kertoi, että henki vielä ainakin pihisi, mutta väkijoukko epäröi selvästi. Ihmissusi ei käyttäytynyt niin kuin aina selitettiin. Se ei raadellut vanhusta tai ylipäätänsä koettanut estellä ketään vahingoittamasta muita kuin itseään. Mutta ihmisudet olivat petoja! ”Mitä sinä olet mennyt tekemään!? Eikö sinulle riitä, että vaimoni on nyt kuollut? Haluatko sinä tappaa tyttärenikin?” Tuskainen ääni sai Ylvan tökkimään hellästi vanhusta kuonollaan ja inahtamaan. Ei hän kuolisi. Ei hän voisi. Mutta kyllä sattui. Hopea vain tuntui kiemurtelevan kaikkialle ja suden kyljet kohoilivat tuskaisesta hengityksestä.
|
|