Lumihileitä & painajaisia ~ Sov. Selleri

[Berry]

Evelyn

Kylmä tuuli piiskasi laivan kantta jäädyttäen sen puupinnan vaarallisen liukkaaksi. Tuon liukkaan kannen alla Eve heräili oman riippumattonsa syleilystä. Hän oli taas nähnyt painajaisia. Miten nuo painajaiset osasivatkaan aina tulla kylään hänen alitajuntaansa?
Hieman silmiään hieroen naaras laskeutui varovasti riipulta ja tunnusteli paljain jaloin sudennahka saapikkaitansa jalkoihinsa irvistäen itsekseen lattian kylmyydelle. Kädet nappasivat naulassa lepäävän iltatakkimaisen pitkähihaisen takin ja puki sen Even ylle nopein liikkein, jottei kylmyys saisi häntä aivan jähmettymään. Hiljaisin, mutta nopein askelin askeleet veivät kohti kannelle vieviä portaita ohittaen siinä vieressä jonkun kovaäänisen kuorsaajan jota naaras vilkaisi sivusilmällä, mutta ei tunnistanut kuka tuo oli pimeässä. Kannelle vievä ovi avattiin hitaasti sen valittaessa pakkasen jäädyttämää vettä saranoissaan ja aueten hyvin laiskasti.

Miinusasteet tervehtivät Eveä purren tätä kasvoihin ilkeästi. Nainen hautasi kasvojaan paremmin kauluspaidan uumeniin. Että osasikin olla kylmä. Jokainen hengityskin puhalsi lumikiteitä jotka tanssahtelivat hetken hänen kasvojen edessä lämpiminä, ennen kuin kylmyys tappoi ne.
Eve otti varovaisen askeleen kannelle jottei liukastuisi ja pahimmassa tapauksessa liukuisi yli laidan ja jäätyisi kuoliaaksi. Hänen ruumiinsa löydettäisiin siinä tapauksessa vasta ensikeväänä, jos silloinkaan. Väkisinkin sana ruumis toi hänelle mieleen hänen veljensä ja käsi nousi vaistomaisesti kaulalle, jossa riipus piti roikkua. Naaras puri hampaitaan yhteen ja liukui kantta pitkin eteenpäin, ikään kuin olisi luistellut. Kitkan pysäyttäessä hänet hän oli kaatua, mutta sai juuri ja juuri otteen maston kylmän sileästä pinnasta tuntien äskeisen paniikin sydämen jälki kiivaat lyönnit. Eve hengähti syvään ja loi katseen jonnekin saarelle päin.
Hän ei ollut vieläkään oikein käsittänyt, että he olivat olleet tällä pirun saarella jo kaksi kokonaista vuorokautta ja kuinka paljon hän olikaan menettänyt niinkin lyhyessä ajassa. Hän ei edes muistanut kuin pieniä välähdyksiä edellis päivästä. Siitäkin hän sai syyttää vain sokeuttaan sille typerälle rautakoukulle joka silloin kannella hänen päähänsä jysähti.

Naaras luisteli aivan laivan etuosaan nojautuen hieman eteenpäin ja katsoen alas, mereen. Vesi näytti mustalta, aivan kuin he olisivat leijuneet mustan aukon yllä. Hän ei ollut edes varma oliko meri jäässä heidän ympäriltään vai ei, mutta osasi panna merkille, että sumu oli nousemassa ja peittäisi viimeisetkin näkymät saarelle, sekä merelle. itse asiassa Eve oli alkanut viime aikoina pelätä sumua. Ehkä hän pelkäsi, että se sama outo olento ilmestyisi hänen luokseen jälleen ja jos niin tapahtuisi hän varmasti iskisi tuota tikarillansa ja vaatisi aarteensa takaisin ja tivaisi missä Gabriel on, hänen rakas veljensä. Hän niin kaipasi tuon nauravia silmiä ja typeriä vitsejä joille ainoastaan hän nauroi.. Lisäksi hänellä oli jano. Hän oli tainnut juoda viimeksi pari viikkoa sitten ja hänen pitäisi juoda kerran viikossa. Naaraasta kyllä päälle päin huomasikin, ettei tämä ollut vähään aikaan ravintoa nauttinut, niin riutuneen näköinen hän oli. Eikä hän pahemmin kehdannut keltään mennä kysymään tahtoisiko joku ojentaa hänelle kaulansa tai ranteensa, jotta hän saisi tyydytettyä janonsa. Voi miten noloa se olisi..

Eve hieroi käsiään yhteen puhaltaen nyrkkeihinsä, hän oli niin jäässä vaikka vaatteita oli niin paljon päällä, että niissä oli jopa hankala liikkua. Hän näytti varmasti joltain lihavalta jänikseltä jos vaatteita silmällä pidettiin, mutta muuten hän oli kuin kuivan kesän orava joka oli jäänyt hevosen jalkoihin. Niin, niin se oli. Nainen kaivautui paremmin vaatteittensa sisään ja nosti vihreän katseensa uudelleen saarelle, jota hän ei nähnyt. Sumu nousi nopeasti, hyvin nopeasti. Jossain välähti elosalama, omituista. Hän kun luuli, että vain kesällä salamoisi.

// toivottavasti sait jotain irti.. <'D //

[Selene]

[Enköhän Toivotaan, että saat Réystä jotain irti ylipäätänsä, häntä kun ei liiemmin ole sosiaalisuudella siunattu.]

Reyén

Päivällä otetut nokoset kostautuivat myöhäisemmällä ongelmaisiksi nuorelle miehelle. Muun jäljelle jääneen miehistön kammetessa itsensä yöpuulle oli nuorukainen vain pyörinyt omassa riippumatossaan –lopulta antaen periksi valveilla ololle. Ulos meneminen tässä hyisessä kelissä ei tuntunut miellyttävältä vaihtoehdolta, mutta voitti se ainakin jonkun toverin äänekkään kuorsauksen. Niinpä muiden vielä jatkaessa unimaailmassa seikkailua laskeutui hän varovasti varpailleen, pukien ylleen lämpimän vaatekerroksen. Parin puseron päälle puettu ohut, musta turkismainen takki piti kylmän loitolla näyttämättä kuitenkaan siltä, että hän olisi joutunut käyttämään koko vaatekaappinsa sisällön lämpimänä pysyttelyyn. Ei sen puoleen että hänen edes olisi erityisemmin kylmä, kyse oli enemmänkin tottumattomuudesta tähän uuteen vuodenaikaan. Tummat housut ja saapikkaat takasivat yöhön täydellisesti sopivan vaatetuksen. Näin hän voisi nauttia täydellisestä omasta rauhasta kenenkään häntä häiritsemättä, vaikka joku sattuisikin heräämään.
Yön pimeydessä kukaan tuskin huomioisi yläkannella mastoon nojaavaa hahmoa, jonka katse oli kohotettu öiseen tähtitaivaaseen. Se oli sentään jotain, mikä oli säilynyt ennallaan. Nimittäin tähdet, jotka näyttivät edelleen samoilta kuin Sambriassa. Taivaskaan ei eronnut kotoisesta yötaivaasta; tähdet tuikkivat edelleen kuin timantit samettisella alustallaan muistuttaen olemassaolollaan jostain kaukaisesta ja unohdetusta.

Reyénillä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kauanko hän oli seissyt paikoillaan, kuunnellen hiljaisuutta. Haparoiden oli sumu kiertynyt laivan ympärille, ulottaen hämyisiä kiekuroitaan aina vain korkeammalle, muuttuen aina vain tummemmiksi. Tähtitaivas ei kuitenkaan ollut vielä peitossa, eikä vampyyria väsyttänyt. Enemmänkin hän oli vain tylsistynyt, mitä ei kuitenkaan saattanut havaita kuun valossa paistattelevien kasvojen rauhallisesta ilmeestä. Puoliksi suljetut silmät ja ilmeettömäksi valahtaneet kasvot käänsivät kuitenkin äkisti katseensa vasemmalle, kun alakannelle avautuva ovi johdatti toisenkin yökukkujan kylmän kirpeään pakkasilmaan.
Tutun auran aistiessaan Reyénin ei tarvinnut edes liikahtaakaan tunnistaakseen saapujan Evelyniksi. Naispuolinen vampir oli ilmeisesti päättänyt haukata happea, tai ehkä hänkin kaipasi jotain tuttua? Nopea vilkaisu tähtitaivaalle sai miehen hymähtämään pehmeästi. Ehkä hänen pitäisi siirtyä sisätiloihin. Huokaisun saattelemana Reyén laski katseensa kirkkaana kimmeltävään kanteen, jonka hän ylitti nopeasti. Laskeutuessaan portaat alakannelle hän näki Evelynin olevan selkä häneen päin, eleistä päätellen toisella oli kylmä. Jos vampyyri olisi halunnut olla herrasmiesmäinen tämä olisi voinut tarjota tälle takkiaan, tai edes ilmoittaa läsnäolostaan. Jälkimmäisestä ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä, toinen kyllä oli jo varmasti aistinut hänet.

Mitä sitä turhia suutansa avaamaan.
Taivaalla näkyvä välähdys sai vampyyrin kiinnittämään katseensa siihen. Kasvoilla välkähti pieni uteliaisuus samalla kun Reyén otti pari askelta kohti laivan reunaa, jääden muutaman metrin toisen taakse. Kädet laskeutuivat ottamaan tukea laidasta, jonka toisella puolella tumma vesi pauhasi myrskyisästi.
”Jos sinun on kylmä, kannattaisi ehkä palata sisälle”, pehmeästi mutta ilman minkäänlaista tunnelatausta sanotut sanat näyttivät olevan osoitettu taivaalle, jonne vampyyri tuijotti värähtämättömillä silmillään.

[Berry]

Evelyn

Naaras tuli jossain vaiheessa miettineeksi, olisikohan hänen pitänyt suorittaa perinteinen sururituaali veljensä vuoksi, mutta ei hän edes tiennyt varmaksi oliko tuo kuollut vai elossa. Eve veikkasi, että jos uros tippui yli laidan myrskyn aikana, vesi olisi varmasti jäädyttänyt tuon hetkessä, mutta jos tuo oli vain kadonnut, tuo voisi yhä olla hengissä. Ensimmäinen vaihtoehto kuulosti kaikkein loogisimmalta, mutta silti Eve toivoi viimeisimmän pitävän paikkaansa, luonnollisesti.

Eve ei ollut edes huomannut, että kannella oli jonkun muunkin aura, ennen kuin tuo oli ottanut askelia lähemmäksi häntä. Reyén. Naaras ei ollut edes jaksanut vaivautua kääntymään nähdäkseen uroksen.
Nopeasti nainen pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan jonka huomasi juuri siihen vierineen ja vilkaisi sitten Reyénia sivusilmällä.
”Jos sinun on kylmä, kannattaisi ehkä palata sisälle”, toinen huomautti naaraalle ja tämä vain hymähti pienesti.
”Miksi olet ylhäällä? Eikö huomenna pitäisi mennä jo tutkimaan hieman saarta?”, Eve kysyi urokselta kääntäen katseensa sitten pian pois tuosta. Hän kyllä tiesi, ettei mies ollut siitä sosiaalisemmasta päästä, mutta ehkä tuo nyt edes jostain suostui hänen kanssaan juttelemaan.
”Mitä täältä laivan kannelta olen nähnyt, niin saari on asutettu ja rannassa on jään alle jäätyneitä kalastusverkkoja. Toivottavasti väki ei ole vihamielistä. Sillä minusta tuntuu, että tarvitsemme heidän apuansa jossain vaiheessa jos aiomme löytää kadonneet merimiehet ja palata joskus.. Sambriaan.”, Eve meinasi sanoa viimeiseksi sanakseen kodin, mutta eihän hänellä edes ollut kotia.

Eve meinasi kysyä Reyénilta mitä mieltä tuo oli tästä kaikesta, mutta jätti asian sikseen. Toisella oli varmasti joitain vaikeuksia naaraan sosiaalisen hyökkäyksen kanssa ja varmasti sulatteli sitä parahin aikaa.

Naaras käänsi katseensa tähtitaivaalle jonne sumu oli jo venytellyt utuaan, kohta niitäkään ei enää näkyisi, niin kuin ei näkynyt saartakaan enää. Sumu näytti juoksevan pitkin laivan kylkiä tullen sen laidan ylitse kuokkavierailulle kannelle. Sumu käyttäytyi perin oudosti täällä. Varovasti Eve nosti sirot kätensä laivan reunalta ja kietoi ne rintansa päälle tiukkaan puuskaan ikään uin ne muka olisivat häntä siinä lämmittäneet.
Uroksen ehdotus sisälle menosta alkoi kuulostaa jo hyvin houkuttelevalta, mutta untenmaille meneminen ei. Hän pelkäsi näkevänsä jälleen painajaisia. Toisaalta hän voisi mennä pienille varkauksille keittiön puolelle ja etsiä sieltä rommia.
Joku oli muistaakseni kertonut joskus hänelle alkoholin lämmittävän ruumista, joten hänellä olisi ainakin puolustus takataskussansa jos kiinni jäisi.
Miehistö tuskin katsoisi hyvällä silmällä jos heidän romminsa oltaisiin juotu, ja varsinkin kun rommivarasto oli hupenemassa epätoivon kylvyssä kylpevien urosten kurkusta alas.
Eve huokaisi kääntäen selkänsä merelle ja nojaten pienesti laivan reunaa vasten ja kääntäen katseensa takaisin urokseen. Mikäköhän tuon oli kannelle tuonut?

[Selene]

Reyén

Vastaukseksi toteamukseen saatu hymähdys kertoi, että toinen oli huomioinut hänen läsnäolonsa. Kyllä tämä varmasti oli huomannut sen jo ennen kuin Reyén vaivautui avaamaan suutansa, olihan naisen kyky aistia asioita vastaavanlainen kuin vampyyrin oma. Eli ei huolia sen suhteen, vaikka miehen alkuperäinen tarkoitus astua ulkoilmaan oli päästä eroon muista olennoista… ja etenkin kuorsauksesta.
Eriväriset silmät tuijottelivat meren syvyyksiin toisen esittäessä kysymyksen. Laivaa vasten lyövät aallot olivat mustia kuin kuolema, heijastaen tuskin ollenkaan kuun tai tähtien kolkkoa valoa. Tai ehkä sumulla oli jotain tekemistä asian kanssa, se teki ilmasta hämyisen, melkeinpä salaperäisen… Silmät sulkeutuivat puoliksi, tuijottaen hetken melkeinpä haaveellisen hempeästi. Vähän aikaa näytti siltä, että hän olisi tapansa mukaan hylkäämässä kaikki hiemankin hyvällä katsotut keskustelun keinot jättämällä Evelynin täysin huomiotta. Kuin pienellä viiveellä mies korotti katseensa vedestä, viemättä sitä kuitenkaan punapäätä kohti. Kyllä hän muisti katsomattakin miltä toinen näytti, eli ei hänellä sen puolin ollut mitään syytä vilkuilla vampiria.

”En saanut nukuttua”, hän lopulta tunnusti, kohauttaen kevyesti olkiaan. Olihan väite sinänsä totuudenmukainen, sillä hän ei tosiaankaan ollut saanut unenpäästä kiinni. Silloin sopivampi paikka viettää aikaa saattoi kuitenkin olla lämmin oleskelutila, tai ylipäätänsä mikä tahansa mukavampi paikka kuin hyisen kylmän merituulen riepottelema kansi. Mutta mitä muuta hän olisi sanonut? Kertonut tuijottaneensa tähtiä ja kaivanneensa takaisin? Se ei olisi ollut hänen tapaistaan, ei alkuunkaan.
Evelyn oli jatkanut jutusteluaan, jättäen Reyénin toipumaan puhetulvan aiheuttamasta shokista. Ei hänellä sinänsä mitään keskustelua vastaan ollut, kunhan se etenisi hänen omilla ehdoillaan. Niinpä hän nytkin loi epäluuloisen katseen lähimpään saareen, päästäen mielensisäisen tuhahduksen.
Hyvähän se oli toivossa elää, mutta todennäköisemmin asiat menisivät huonosti tai erittäin huonosti kuin hyvin. Ehkä heidän tuurillaan (tai vampyyrin ajatuksissa) kaikki tosiaan menisi niin huonosti kuin mahdollista. Ihmiset olisivat vihamielisiä, miehistön jäseniä ei löytyisi, laiva ajautuisi karille… Pessimistin mielessä mahdollisuuksia oli monia.

”Onko sillä oikeastaan väliä, löydämmekö kadonneita…” mietteliäänä alkanut lause hiipui hiljaisuuteen. Ehkä hän oli vain omaan tapaansa egoistisuuden huipentuma, mutta tällä hetkellä hänen päämielenkiintonsa kohdistui omien halujen ja tarpeiden tyydyttämiseen. Mieluummin hän pääsisi itse nopeasti takaisin, kuin viettäisi tarpeettoman kauan aikaa tässä kylmässä, ikävässä paikassa. Käsi siirtyi kuin automaattisesti haparoimaan kaulassa ketjun päässä roikkuvaa sormusta. Niin… Mitä merkitystä hänelle olisikaan muilla miehistön jäsenillä, kun hän ei edes muistanut heitä kunnolla? Kun hän ei muistanut edes omaa menneisyyttään?
Käsi puristui nyrkkiin sormuksen ympärillä Reyénin tuntiessa olona äkkiä selittämättömällä tapaa haikeaksi. Loppujen lopuksi, kukapa ei haluaisi tietää jotain itsestään?
Ilme miehen kasvoilla oli pehmentynyt asteen verran, aivan kuin hän olisi muistellut jotain kaukaista muistoa, kuitenkaan muistamatta mitään.

Utuinen ilme silmistä haihtui hiljalleen miehen tuntiessa jonkun tarkkailevan häntä. Eriväristen silmien katse hakeutui välittömästi Evelynin vihreisiin silmiin, tuijottaen häpeilemättä takaisin. Yksi hänen synneistään – tuijottaminen. Tarkemmin ajateltuna hän ei muistanut toisestakaan erityisemmin mitään. Tiesiköhän nainen hänestä itsestään jotain, mitä Reyén ei itse voinut muistaa?
Reyén päästi hellästi irti sormuksesta, jättäen sen kaulalleen roikkumaan. Hän ei ollut välittävinäänkään kylmästä tuulesta, jonka tunsi jätettyään takkinsa puoliksi auki. Oikeastaan hän oli tottunut kasvojaan ja paljastunutta kaulaansa vasten pistelevään viileyteen, joten mikäs siinä.
Pehmeä hyminä karkasi miehen huulilta tämän lopulta kallistaessaan kaulaansa pienesti, tuijottaen toista pää pienesti kenossa.
”Jäitkö sinä kaipaamaan jotain Sambriasta?” Hän lopulta kysyi, tajuamatta kysymyksen kenties menneen henkilökohtaisuuksien puolelle.

[Berry]

Evelyn

Toinen oli ilmoittanut, ettei ollut saanut unta. Pieni muistikuva siitä, että Eve oli nähnyt uroksen päivemmällä vetämässä hirsiä riippumatollaan palasi naaraan mieleen. Niinpä tietysti ja miksi muutenkaan toinen olisi vaellellut kannella?
Pieni hiljaisuus laskeutui heidän yllensä, eikä nainen ihmetellyt sitä yhtään. Hän oli ainakin väsynyt, mutta ei uskaltanut mennä kohtaamaan jälleen painajaisiaan peläten herättävän vielä koko hytillisen olentoja.

”Onko sillä oikeastaan väliä, löydämmekö kadonneita…”, toinen sanoi lauseen hiipuessa loppua myöten hiljaisemmaksi.
Naaras käänsi katseensa nopeasti merestä urokseen. Katseesta pystyi huomaamaan, tai oikeastaan kuka tahansa olisi voinut lukea naisen aurasta tämän pienen uhmakkuuden äskeistä lausetta kohtaan. Hän ei olisi halunnut sanoa mitään, mutta hän ikään kuin oksensi sanat suustaan tahtomattaan.
”Tahdon löytää Gabrielin, vaikka se olisi viimeisin tekoni!”, naaras käänsi tuskaisan katseensa pois Reyénista purren hampaitaan yhteen jottei olisi jatkanut vielä tunne ryöppyään. Hänellä ei ollut tapana näyttää kaikille tunteitaan. Hänen mielestään tunteet olivat vain heikkous. Niin moni oli kuollut niiden takia.

Eve oli huomannut uroksen puristavan sormusta nyrkkinsä sisällä ja ensimmäiseksi hänelle oli tullut mieleen joku nainen jolle sormus olisi voinut kuulua ja nielikin sitten hieman häpeissään sanojaan. Ehkä uroskin oli menettänyt jonkun tärkeän. Naaras pudisti pienesti päätään ja antoi sen valahtaa hieman alemmaksi hiusten tehdessä verhot hänen ja uroksen väliin. Tuntiessaan kuitenkin toisen katseen itsessään, ei hän voinut olla kääntämättä kasvojaan Reyénia kohden, ikään kuin olisi odottanut tuon sanovan tai kysyvän jotain.
Toisen eriväriset silmät tapittivat suoraan hänen vihreisiin silmiin ja naaras saattoi aistia pientä haikeutta miehessä.

Evelle nousi pieni tunne, aivan kuin uros olisi yrittänyt lukea hänen ajatuksiaan tai nähdä hänen sieluunsa. Sormuksen pudotessa Reyénin kädestä kaulalle, seurasivat vihreät silmät vaistomaisesti kultaisen esineen liikettä, pysähtyen uroksen kaulalle. Naaras nielaisi ja huomasi uroksen kallistavan pienesti kaulaansa, aivan kuin tuo olisi oikein houkutellut naista koskettamaan sitä. Naisen hengitys tiheni hieman tämän yrittäessä kääntää katseensa takaisin uroksen silmiin tuloksetta. Kädet puristuivat nyrkkiin. Voi kun hän niin toivoi Gabrielin olevan laivalla ja tyydyttävän hänen kurkkuaan polttelevan janon. Tämä oli niin tuskaisaa.

”Jäitkö sinä kaipaamaan jotain Sambriasta?”, Reyén rikkoi hiljaisuuden ja nainen sai tuskaisesti käännettyä vihreän katseensa miehen silmiin jotka olivat tuijottaneet häntä herkeämättä. Nainen tuijotti miestä takaisin kelaten hetken päänsä sisällä mitä uros olikaan kysynyt ja yrittäen sisäistää kysymyksen sen jälkeen.
”Jäin.”, vastattiin nopeasti toiselle katseen lähtiessä valumaan jälleen uroksen silmistä tuon kaulalle.
Naisen olisi tosiaan parasta painua takaisin pehkuihin jotta saisi hillittyä itsensä ja uros säästyisi naisen janolta ehjin nahoin.
”Jäitkö itse?”, Naaras kysyi pidättäen hengitystään ja laskien katseensa lattialle.

[Selene]

Reyén

Tsk, ilmeisesti toinen ei pitänyt hänen sanavalinnastaan erityisen paljoa. Toisen uhmakas olemus ei jäänyt vampyyriltäkään huomiotta, vaan nostatti toista suupieltä kummalliseen puolivirneeseen, mikä oli hänen tapansa ilmaista huvittuneisuutensa. Ei hän itse muistanut ketään Gabrielia, ei vaikka kuinka yritti hapuilla muistikuvaa mielestään. Ilmeisesti edellä mainittu henkilö – kuka sitten lieneekin – merkitsi punapäälle paljon, ainakin siitä päätellen kuinka kiihkeästi tämä suhtautui vampyyrin pikku kommenttiin. Sen jopa hän pystyi päättelemään ja lukemaan hetkeksi kiristyneestä ilmapiiristä, mikä oli sinänsä ihme.
Mutta toisaalta, mistä hän olisikaan voinut tietää mitään tuollaisesta? Hänellä itsellään ei ollut selkeää muistikuvaa kenestäkään hänelle läheisestä, mitä luultavimmin hänellä ei koskaan ollut sellaista ollutkaan.
”Siinäpähän sitten yrität”, mies totesi pehmeästi hyristen, kohauttaen olkiaan välinpitämättömyyden merkkinä.

Hmmh. Reyén jatkoi mielensisäistä virnuiluaan huomatessaan vampirneitokaisen katseen harhailevan jonnekin hänen kaulansa tienoille, sinne mistä kapea kaistale kalpeaa ihoa oli paljastunut kirpeän kylmän pakkasen pisteltäväksi. Erivärinen silmäpari seurasi katseellaan toista huvittuneen hymähdyksen karatessa hänen huuliltaan. Evelynin oli selvästi nälkä –sen näki ja kuuli kuka tahansa kuka vain tajusi vilkaistakin naisen suuntaan. Vampyyrin korvat poimivat hiljaisuudesta toisen kiihtyneen hengityksen ja silmät havaitsivat nyrkkeihin puristuneet kädet.
Voi kyllä, toinen tarvitsisi pian ravintoa. Vampyyri kääntyi ympäri, niin että saattoi olla puoliksi kasvotusten toisen kanssa. Eihän se sinänsä hänen ongelmansa ollut, mutta toisaalta… Mitä kukaan itsellensä saattoi. Laivalla veren hankkiminen osoittautui kummallisen hankalaksi, ellei sitten käyttänyt häikäilemättä kaikkia eteen tulevia tilaisuuksia hyväkseen. Reyénin silmissä pilkahti hänelle epätyypillinen ilkikurisuus, joka tuntui kuin viestittävän toiselle, että hän tasan tarkkaan tiesi, mitä nainen oli vailla.

Reyén tuijotti toista kädet puuskassa, hiljaisuuden jäädessä leijumaan heidän ylleen sumun lailla. Yksisanainen vastaus ei kertonut mitään mikä ei olisi ollut pääteltävissä. Miehen oli vaikea kuvitella ketään, joka ei kaipaisi takaisin meren toiselle puolelle, aurinkoon joka hyväili lämmöllään ympäri vuoden.
Vasta vastakysymyksen myötä vampyyri siirsi kaventuneet silmänsä pois toisesta, kääntyen tuijottelemaan taivasta.
”Ehkä… en”, hän vastasi, antaen kahden vaikeaselkoisen sanan tulla ulos henkäyksen lailla. Kyllä hän takaisin halusi, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta kaipasiko hän jotain, mitä ei muistanut? Oliko se edes mahdollista? Sinänsähän ei voinut sanoa kaipaavansa jotakin, mille ei keksinyt oikeaa sanaa tai löytänyt edes mielikuvaa päästään. Puoliksi sulkeutuneet, haaveelliset silmät loivat yllättäen terävän katseen toisen suuntaan.
”Sinun taitaa olla nälkä?” hän kysyi näennäisen viattomasti, kapeiden kasvojen pysyessä suht ilmeettöminä. Tarkemmin havaitseva saattoi kuitenkin huomata miehen toisen kulman nousseen hienoisesti, ilmentäen pientä uteliaisuuden sekaista huvittuneisuutta.

Nopeammin kuin tavallinen silmäpari olisi ehtinyt havaita, oli nuori mies kumartunut lähemmäs toista, pää kallellaan kuin uteliaalla koiranpennulla konsanaan.
”Keittiössä on kuulemma eilisen jämiä. Saattavat olla syömiskelpoisia… ehkä”, hän totesi ikään kuin pienen miettimistauon jälkeen, sanojen virratessa pehmeästi kapeilta huulilta.

[Berry]

Evelyn

Ah, toinen oli niin kovin ärsyttävä ja raivostuttava typerän kysymyksensä ja lausahduksensa kanssa, että hänen teki mieli lyödä urosta nyrkkiin puristuneilla käsillään ja marssia tiehensä, mutta sen sijaan tyytyi vain puremaan hampaitaan yhteen ja kiristelemään leukaperiään. Naaras ei vastannut miehen sanoihin mitään, niistä sai selvän kuvan, että mies oli sitä mieltä, ettei kadonneita miehistön jäseniä tulisi ikinä löytymään. Eve tuhahti.

Jälleen kaksikon ylle laskeutui hiljaisuuden verho jonka aikana uros kääntyi puoliksi pois Evestä. Tämä oli ehkä hyvä, sillä ainakaan naaraan nyrkki ei osuisi missään vaiheessa nenään ja murtaisi sitä, vaan luultavasti se uppoaisi uroksen poskeen aiheuttamatta kovinkaan suuria vahinkoja. Toisen kasvoille oli ilmestynyt tuttu virne josta tosiaan naaras saattoi lukea uroksen tietävän, mitä hän oli vailla.
Naaras käänsi katseensa pois jonnekin ovelle päin.

Uros vastasi naaraalle hyvin epämääräisellä vastauksella kaipasiko hän mitään sabriasta. Eve ei saanut siitä oikein mitään selvää, eikä häntä oikeastaan juuri sillä hetkellä kiinnostanutkaan saiko vai ei. Itse asiassa häntä ei kiinnostanut tällä hetkellä yhtään mikään, lukuun ottamatta kaistaletta uroksen paljasta ihoa kaulan alueelle.
”Sinun taitaa olla nälkä?”, uroksen äkkinäinen silmien loiste tavoitti naaraan vihreät silmät jälleen, eikä nainen voinut olla peittämättä pienoista jännitystä. Ei hän ollut varma mitä jännitti, sitäkö kuinka hyvin uros häntä luki, vai tuon silmien loistetta. Naaras nyrpisti hienoisesti nenäänsä.
”Ei ole, itse asiassa minulla on..”, naaras oli vastaamassa kun uros keskeytti hänen lauseensa.

”Keittiössä on kuulemma eilisen jämiä. Saattavat olla syömiskelpoisia… ehkä”, Uros kumartui nopeasti naarasta kohden ja Eve pyöräytti nopeasti silmiänsä kurottaen lyhyttä välimatkaa entisestään. Heidän kasvot olivat niin lähellä toisiansa, että pienellä liikkeellä he olisivat voineet koskettaa toisiaan.
”.. Jano.”, naaras jatkoi lauseensa loppuun virnuillen urokselle takaisin sillä samalla virneellä millä tuo oli äsken virnuillut ja vuorostaan tapitti miestä suoraan silmiin nuolaisten hennosti ylähuultaan.

[Selene]

Reyén

”Ah, pahoittelen erehdystäni”, muissa tilanteissa väkinäiseltä kohteliaisuudelta kuulostava lausahdus livahti miehen huulilta hymähdyksen yhteydessä. Silmät eivät kuitenkaan kuvastaneet ollenkaan äänestä kuvastuvaa pahoittelevuutta, mistä saattoikin tehdä sen johtopäätöksen, ettei hän todellakaan ollut kovinkaan pahoillaan väärän sanavalintansa puolesta. Yhtä kaikki se hänelle oli, ravintoa mitä ravintoa. Minkäänlaista tunnetilaa ei voinut aistia silmistä, jotka katselivat edessä olevaa naista kylmän rauhallisina.
”Ehkä siihenkin hätään löytyisi jotain mukavaa, mitä neidolle saisi olla?” Reyén kysyi tarjoilijamaisella äänellä. Hmm, vastausta tuskin oli turha odottaa. Kyllä hän tiesi ihan hyvin, mitä toinen kaipasi. Vampyyrina hän ymmärsi sen oikein hyvin, ehkä hieman liiankin…
”Ehkäpä rommia, sitä löytynee vielä jokunen pullo”, hän vastasi omaan kysymykseen odottamatta toisen vastausta, antamatta tilaisuutta avata suutaan. Peruskohteliaisuus ei kuulunut nuoren vampyyrin hyveisiin, eikä liioin turha auttamisen halukaan.

”Mutta…” hän aloitti taas, ääni hiljeni kuiskaukseksi kylmien silmien tuijottaessa naista herkeämättä.
”…jos kaipaat jotakin muuta…” aivan kuin vahingossa hän kallisti päätään sivulle, aukinaisen takin ja avonaisen kauluksen paljastaessa kuun valossa valkoisena hohtavan kaulan. Mielenkiintoista, mielenkiintoista tosiaan.
”…pelkäänpä, etten ikävä kyllä voi auttaa sinua”, hän tyytyi lopulta pahoittelemaan, lipaisten omia huulia kielenpäällään. Toisen ollessa nälkäinen/janoinen ei härnääminen ehkä ollut kaikkein suotavinta –tiedä sitä oliko se sitä missään tilanteessa. Vampyyrista ei ainakaan riittänyt lohtua toisen kokemaa menetystä koskien, ja vielä vähemmän hänestä riitti myötätuntoa toisen verenhimoon liittyen. Ei ollut hänen asiansa tai ongelmansa mistä toinen saisi itselleen kaipaamaansa verta. Huomennahan he pääsivät maille, eikös sieltä löytyisi otollisia uhreja tyydyttämään tuota tarvetta?
Ja siksi toisekseen tämä oli vain hänen tapansa hankkiutua eroon tilanteesta, vaikkei se ehkä taaskaan täsmännyt kaikkiin normaalin kanssakäymisen kriteereihin. Tosin olisihan hän voinut vain karata paikalta jo monta hetkeä aikaisemmin, mutta se olisi vain antanut kuvan siitä, että hän olisi juossut toista karkuun. Ylpeytensä hänelläkin oli.
Missä vaiheessa toinen oli ilmestynyt näin lähellä miestä? Hymähdyksen myötä kapeilta huulilta karkasi etäinen, naurahdusta muistuttava ääni samalla kun mies vetäytyi taaksepäin, luoden pikaisen katseen taivaalle.

Täällä tosiaan alkoi olla jo melko viileää… Ilmasto oli ihmeellinen tällä puolen merta. Eikä tähtienkään tuijottamisesta olisi enää mitään iloa, kun paksu sumuverho alkoi jo peittää näkyvyyttä siihenkin suuntaan. Mitä iloa ulkona olemisesta siis enää olikaan?
”Hmm… taidan itse käydä hyödyntämässä sisätilojen ruokavarastoa”, hän totesi mitäänsanomattomalla äänensävyllään, ottaen käyttöönsä mahdollisuuden paeta sen enempää kontaktia toisen elävän olennon kanssa.