|
Post by sir Kai on Jan 22, 2010 20:56:07 GMT 3
//Puhutaanpa hahmon luonteen raiskaamisesta..... x"DD//
Valeth hautoi synkeitä ajatuksia niin keskittyneesti, että tutulla mutta odottamattomalla äänellä lausutuilla sanoilla kesti hyvän tovin päästä hänen tietoisuuteensa. Sarvien koristama pää kohosi hitaasti ylimielisen saarnan puolessavälissä, ja sameat silmät yrittivät parhaansa mukaan kohdistua suttuiseen hahmoon sivullaan. Alkoi olla pimeää, mutta hämäränäkö erotteli punertavan, takasta hohkaavan valonhimmerryksen avulla kasvot, rusentuneen nenän ja oransseina kiiluvat silmät. Kipakat vaatimukset ja räiskyvä temperamentti vaikuttivat aidoilta, mutta humalastaan tietoinen demoni pisti kaiken erittäin todentuntuisen harhanäyn piikkiin. Tai ehkä hän näki jo unta, eihän Pumpkin olisi palannut hänenlaisensa petturin luo.
Harmaahipiän suoristaessa ryhtinsä takki valui kiihtyvällä tahdilla pois pöydänreunalta, humpsahtaen lattialle. Hän ei vastannut harhanäylleen mitään, tuijotti vain sitä houreinen katse silmissään ja omituinen hymy huulillaan. ”Luulin, ettei tuo määrä riitä vielä hallusinointiin.....” mies sammalsi, vetäen sormensa tukkansa läpi. Kuvajainen oli hemmetin todellisen näköinen, aina kaartuvia sarvia ja luppakorvia myöten. Mielessä ei käväissytkään se mahdollisuus, että Pumpkin olisikin aito ja ihmettelisi hänen sekavia puheitaan, ja siksi Valeth naurahti apeasti, tarraten yhtäkkiä kiinni toisen kädestä nostaen sen silmiensä eteen tarkasteltavaksi. ”Jopa tuntoaisti... mutta ei oikea Pumpkin olisi tullut.”
Krhm, Fayle ei olisi koskaan antanut itsensä kuulostaa siltä jonkun edessä, mutta tällä kertaa hän puhui omasta mielestään harhanäylle. Siksi äänestä paistoi selkeästi murtunut surumielisyys, suoranainen haikailu jotain menetettyä kohtaan. Oli oikeastaan julmaa, että viinapiru oli päättänyt maalata juuri tuollaisen kuvajaisen hänen eteensä, sillä nyt harmi päin helvettiä menneen tuttavuuden takia nousi entistä vahvempana valkotukan mieleen. Väkinäisesti käsi päästi irti toisesta, kavuten sitten nuorukaisen olkapään kautta silittelemään tämän niskaa. Siinä tuijotellessaan vanhempi teki hämmentävän havainnon: jollain omituisella tavalla Pumpkin onnistui näyttämään syötävän suloiselta niin, että hassu, kihelmöivä tunne täytti hänen rintakehänsä.
Äkkiarvaamatta niskan taa eksynyt käsi siirtyi nuoremman takaraivolle, vetäisten jo valmiiksi kumartuneen nuorukaisen päätä entistä alemmas. Valeth itsekään ei tajunnut hämmentävän impulsiivista tekoaan ennen kuin tunsi toisen huulet omillaan. Etuhampaita jomotti tökerön törmäyksen jäljiltä, mutta edes sillä ei tuntunut olevan väliä valkotukalle. Hän ei olisi koskaan selväjärkisenä tehnyt mitään tuollaista, mutta nyt vahvat kädet kietoutuivat tiukasti tummatukan hartioiden ympärille ja kosketus muuttui hyökkääväksi suudelmaksi. Järjetön, katkeransuloinen kaipaus kivisti demonin koko kehoa aina ruumiillista lohdutusta hakevista huulista jännittyneesti heilahtelevaan hännänpäähän. Fayle ei ollut hautonut minkäänlaisia haluja Pumpkinia kohtaan, mutta pahasti kännissä pehmeämpi puoli pääsi esille ja vastoinkäymiset tuntuivat entistä suuremmilta – ja mikä voisikaan parantaa mielialaa paremmin kuin konkreettinen läheisyys jonkun toisen kanssa?
Raju ja yksinäisyyttä kirkuva suukko keskeytyi yhtä äkkinäisesti kuin oli alkanutkin Valethin painaessa päänsä vasten nuoremman rintakehää. Jopa hänenlaisillaan miehillä oli herkät ja haavoittuvaiset hetkensä, se oli pakko huomata hartioiden tärinästä. Ei demoni yleensä yksinäisyyttään surrut, saati sitten entisiä tekojaan, mutta hetken kestäneen kaverustumisen poksahtaminen jätti tehokkaasti tyhjän päälle. Hän oli ollut pitkästä aikaa lämpimällä ja eläväisellä tavalla onnellinen; paluu entiseen tuntui sen jäljiltä niin kurjalta, että helmiäissilmistä tirahti kyynelvana harmaille poskille.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Jan 23, 2010 1:27:26 GMT 3
”Luulin, ettei tuo määrä riitä vielä hallusinointiin...”
Anteeksi kuinka ? Pumpkinin takkia havitteleva liike tyssäsi lyhyeen, kun Valeth sönkötti jonkin äärettömän hölmön lauseen kuultaviin - aivan kuin toiselta olisi valunut aivomassa jommastakummasta korvasta ulos tai pari ruuvia kierähtänyt löysälle. Toljotukselle jäi kuitenkin vain vähän aikaa, kun toinen jo tarrasi hänen kädestään kiinni ja nuoremman vastustelusta huolimatta raaja pääsi valkeiden silmien alle. "Mitä hiivattia luulet tekeväsi ?" Nuorukainen kysyi nenä tapojensa mukaan kurtussa - etovaa. Viime kerralla nulikka oli käskenyt toisen pitämään näppinsä erossa hänestä, koska petturuushan voisi vielä niiden kautta tarttua, mutta se pelko ei ollut mitään tulevaan verrattuna; niskaansa siliteltiin. Selkäpiitään pitkin kulki kylmäväre, joka aiheutti hampaiden kalisuttamista sekä pakotti silmät sulkeutumaan hetkeksi.
Siksi virheelliseksi hetkeksi, koska yhtäkkiä hänet oli pakotettu nojaamaan etukenoon suudelman. Äsken umpeen rutistetut silmät revähtivät auki ja olivat muljahtaa ympäri, kun demoninulikka tunsi ensikertaa elämässä jonkun muun huulet omillaan. Järkytykseltään tämä ei ollut kykeneväinen tekemään mitään, vaikka mielessä vilisi vinha määrä erilaisia tapoja listiä julkea räätäli siihen paikkaan… "Mffht!" Lopulta Pumpkin tajusi ynähtää ja puskea itseään irti takaraivossaan painavaa kouraa vasten. Vasemman käden nyrkki takoi hysteerisesti vastapuolen rintakehää; irrota, irrota nyt oitis senkin viinalta löyhkäävä sillan alla asuja! Vasta nyt oven auki oleminen alkoi selventyä, vaikka olisihan pöydällä ja lattialla olleista pulloistakin sen voinut päätellä; Valethan oli umpikännissä.
Kun huulet viimein erkaantuivat, niin Pumpkin jäi haukkomaan happea kauttaaltaan väristen. Se oli ollut ällöttävää! Limaista, egoa murskaavaa, toinen mieskin vielä… kaikkea pahaa ilman mitään hyvää, joka olisi voinut saada kakomaan alkaneen sarvipään heltymään toiselle. Häntä tökötti jäykkänä, luoden vielä vihon viimeisiä kouristuksia ennen kuin se lössähti löysänä lattiaan vasten. "Sinä kurja…!" Kurpitsasilmä oli jo täräyttämässä nyrkkinsä miehen päälaelle, kun hänen silmiinsä pisti olkien outo värinä. Se haavoittuvaisuus ja miehen luonteenpiirteille antilojaali käytös jähmettivät uudemman kerran kivisydämiseksi itseään kutsuvan palkkamiekan oppipojan. Itkikö harmaahipiäinen ? Mies, joka ei ollut välittänyt edes siitä, kun hän oli rynnännyt sairaana tuulispäänä pari vuorokautta sitten pois. Yhdestä mielijohteesta Pumpkin nosti sormensa toisen poskelle, tuntien sen yksittäisen kostean viirun.
Ei… ei tämän kuulunut aivan näin mennä. Hänen oli määrä tulla kertomaan loputkin mielipiteensä petturista, eikä kyyristyä tuon eteen, jotta heidän katseensa voisivat kohdata. Sormet lipuivat tahmeasti nostamaan vastapuolen leukaa. "Mitä sinä pillität, iso mies ?" Äänensävy ei ollut se ilkkuva, saati ärtyisä. Sarvipäätä rehellisesti kiinnosti, miksi räätälistä oli yhtäkkiä puhjennut esiin henkilö, joka hukutti surkean olonsa alkoholiin niinkuin se mukamas pidemmän päälle edes auttaisi mitään. Sekään ei ollut vain katsekontaktilla selitettyä, miksi toinen oli varastanut suudelman pelkältä untuvikolta - sellaiselta, joka ei vastannut mitään niistä miehen himoja vastaavista kurvikasta leideistä, jotka osasivat pitää huolta könsikkäiden tarpeista. Siksihän suudeltiin, että päästiin petiin naisten kanssa, eikö ? Ei sitä tehty sellaisten urbaanien juttujen vuoksi niinkuin ihastumisesta tai peräti - yök - rakastumisen pohjalta. "Hei, minä en ole mikään lohduttaja…" Pumpkin jatkoi, vaikka ääni olikin pettää jo pelkän käheyden vuoksi. Siitäkin närkästyneenä tämä iski otsansa vasten toisen omaan ja urahti; "Sitä paitsi jos halkaisit etuhampaani äskeisellä tempauksella, niin sitä pienemmällä syyllä olen täällä yhtään pidempään. Tulin vain hakemaan takkini. Selvä ?" Jos asian pitäisi olla selvä, niin miksi kummassa Pumpkin silti jäi sijoilleen ?
// Höpsis, tuo selittyy hyvin humalatilalla aina x).
|
|
|
Post by sir Kai on Jan 23, 2010 2:01:39 GMT 3
Pikkuhiljaa yllärisuukosta nousseita vastalauseita kuunnellessaan alkoi Valethin mieleen nousta epäilys siitä, josko Pumpkin oli sittenkin ihan oikeasti siinä hänen edessään. Vaihtoehtoinen teoria, että kaikki oli vain unta, oli kyllä merkittävä haastaja sille, mutta tuntiessaan toisen tuoksun kutittelevan nenäänsä valkotukka joutui todella miettimään, oliko kuullut kenenkään kokeneen niin aitoja hajuharhoja. Puhumattakaan kosketuksen kuvittelemisesta – hyvä on, hän oli tainnut tehdä jotain erittäin typerää ja harmillista, mutta onneksi se ajatus ei sentään päässyt viinan luoman muurin läpi synkentämään miekkosen mieltä lisää.
Hmmm, kohta harmaahipiä tunsi kosketuksen leuallaan, joka selkeästi vaati sitä nousemaan ylös. Fayle totteli tahdottomasti, huomaten yhtäkkiä tuijottavansa oransseina kiiluvaan silmäpariin. Niihin tuijottavien silmien ympärystä oli tummentunut omituisesti, ja katse hortoili sameana sen hetken joka edelsi vastauksen odotuksen tajuamista. ”Minä en pillitä”, Valeth kielsi jyrkästi. ”Olen kännissä, eikö se näy?” Hapan sävy alkoi kuulostaa enemmän siltä Valethilta, jota oli opittu rakastamaan ja vihaamaan – yleensä jälkimmäisen paremmin – mutta tämän ryhti ja surkuteltava ilme eivät vieläkään parantuneet entiseen malliin. Häntäkin vain lerpsotti surullisena maassa.
Mies oli jo aikeissa kieltää lohdutuksentarpeensakin, kun tummatukan otsa kolahti kivuliaasti hänen kalloaan vasten. Urahtaen epämääräisesti sarvipää taipui kippuraan osumakohtaa käsillään pidellen. No niin, nyt ainakin selvisi se, että Pumpkin tosiaan oli siinä. Kipuahan ei unissa oikeasti tuntenut. Hetken möhellettyään demoni tosin nosti taas katseensa nuorempaan, tällä kertaa tahmeasti raksuttaen sitä, mitä tosiaan oli mennyt tekemään. Hän oli suudellut tuota pojua, eikä se ollut tuntunut mitenkään pahalta. Hupsista, ystävyyttähän hän vain halusi, mutta jotenkin.... jotenkin Pumpkin onnistui näyttämään erittäin viehättävältä. ”Tiedätkö.... silloin ensimmäisenä iltana. Ammeessa. Asentosi huusi ottamaan sinut.” Puheenaihe tuli aivan puskasta, mutta harmaahipiä vain nauroi, kuin se olisi maailman hassuin tarina. ”Onneksi en ollut näin kännissä...”
Hetken hekoteltuaan itsekseen mieleen palasi taas jokin pirstale siitä, mitä Pumpkin oli sanonut. Miettimistauon jälkeen hän osoitti lattialle pöydän alle. ”Se on tuolla, ota se. Tiesitkö, että tuoksut kanelille? Mmm...” Sekava puhe ei näköjään ottanut loppuakseen, ja nyt Valeth päätti äkkiä nousta seisomaan. Se vaati pienoista punnerrusta ja tasapainonsa menettänyt valkotukka oli heti rojahtaa takaisin istuvalteen. Onneksi Pumpkin sattui olemaan siinä vieressä tukikeppinä. Vanhempi tarrasi tämän olkapäästä kiinni, mutta sopivasti horjahdettuaan päätyi sittenkin vetäisemään kurpitsasilmän tiukkaan syleilyyn itseään vasten. Mikä siinä sitten heijatessa eessuntaassun, toivottavasti ainakin toisen tasapaino piti. ”Olet suloinen.... vähän niinkuin koiranpennut. Sitä heittää sellaiselle kepin ja pentu porhaltaa sen perään, mutta keppiä ei kuulu takaisin.”, hän tokaisi päättäen yhtäkkiä ryhtyä mukafilosofiseksi. ”Silti minä pidän koiranpennuista.”
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Jan 24, 2010 1:46:10 GMT 3
Jep, sen haistoi ja näki, että Valeth ei ollut aivan parhaassa kuosissa juuri nyt, mutta Pumpkin jätti asiasta mainitsematta, koska hän väenvängällä toivoi toisen kuvittelevan, että nuorukainen luuli miehen tihrustavan tippaa linssiin. Ainakin Valeth jo kuulosti korvaan särähtävällä tavalla jälleen sitruunan popsineelta itseltään, joten mitä turhaa asiasta valittaa - rehellisesti sanottuna siitä tiesi räätälin ainakin olevan kunnossa. … Vaikka harmaahipiän kasvojenilme, hännän elekieli ja olemus yleensä olivatkin yhä valitettavan surumielisiä. "Kuvittelet omiasi, äijäseni." Pumpkin läväytti heti naureskelun aiheen takaisin, koska hän halusi kieltää sen ensimmäisen illan tapahtumasarjan - tai noh, mitä kiellettävää sellaisessa oli, jota tämä ei itse voinut muistaa ? Pojuhan oli ollut kuin äimälän käki kanojen orrella, tajuamatta maailman menosta yhtään mitään tai siitä, kuinka haluttava hän oli jossain kylpyammeessa ollut. Lisäksi demoninulikalla oli omat päätelmänsä yhä siitä, mitä Valeth oli saattanut kaikista puheistaan huolimatta hänelle tehdä. Toinen olisi pitänyt sulkea turvalakanaan siksi yöksi, kun he olivat jakaneet saman sängyn - silloin mitään ei ainakaan olisi päässyt tapahtumaan.
Hekottelun jäljiltä tympeentynyt silmäpari kurkisti pöydän alle, jonne hänen takkinsa oli kapsahtanut. Juuri kun ruskeat sormet olivat nappaamaisillaan omansa hyppysiin, niin lerppuihin korviinsa pisti hyvin miehelle sopimaton kehaisu, joka sai kyykistelevän nuoren puistattelemaan. "Enkä tuoksu, itse lemuat vanhalle viinalle!" Epämääräinen kivahdus oli tukehtua naamalle levähtäneen punastumisen vuoksi - ei tuollaista sanottu toiselle jätkälle, äijä! Miten kummassa hän oli oppinut sietämään Liam -isännän kännisepustuksia, kun Valethin omat naksauttivat heti aivoissa raivokytkennän päälle - tai jonkin vastaavan hermon ne ainakin napsauttivat kahtia. Ärähdyksensä aikana tämä oli myös noussut täyteen pituuteensa, jota vieläkin mittavammaksi kasvanut mies hyödynsi raa’alla tavalla painamalla Pumpkinin olat lyttyyn. "Älä roiku… ja et…!" Ei humalahaleja! Hänen poskensa lyttääntyi vasten maskuliinisuutta puhkuvaa rintakehää, huulten mennen törrölle silkasta vastapaineesta, joka painoi hänet tiiviisti vastapuoleen kiinni.
… Ja tämäkin vielä; nyt heikäpoika oli koiranpentukin! "Kai tiedät, että koiranpennutkin osaavat purra ?" Hän nosti kasvonsa yläviistoon, jolloin leuka jäi pistävästi painamaan miehen rintakehää. Oranssit silmät hakivat jotain täysijärkisyyden hivettä petturin lärviltä, mutta alkoholin huuruissa tuskin sellaista olisi enää olemassa - toinen lepersi ja imarteli… halasipa jopa niin, että nuoremman tasapaino oli pettää kiikkumisen myötä. Syvään huokaisten hän siirsi jähmeästi kätensä miehen vartalon ympärille. "Mitä sinä oikein haluat minulta, kun pidättelet minua täällä ?" Toinen saisi tästä pitkittyneestä visiitistä ainoastaan nuhanokkataudin, jos ei muuta - se oli vissi ja varma, kun he olivat su-suudelleetkin. Valethin sylki varmaan vieläkin oli sekoittunut hänen omaansa, eikä tässä välissä sattunut olemaan sopivaa pakoreittiä sylkemään suutaan kuivaksi. "En ole mikään lemmikkisi tai lelusi, jota voit pitää täällä oman mielesi mukaan." Ah, olipas veikeä letkautus! Jokohan räätäli muistaisi juomiseltaankin, että kaarimaljamaiset neidot olivat enemmän tuon mieleen, eikä joku ripakinttu. Sanojensa päätteeksi tämä irrotti kätensä halaamasta toista, jotta hän voisi napata vastapuolen korvista kiinni nyplätäkseen niitä kuin pieni lapsi. No niin, inhoonnu tähän räpeltämiseen ja päästä minut menemään ?
|
|
|
Post by sir Kai on Jan 24, 2010 19:45:54 GMT 3
Valeth tulisi varmasti katumaan juopotteluaan, jos sattuisi muistamaan illan tapahtumia aamulla. Yleensä niin tasaisen ja järkevän miekkosen mieli hyppelehti tunteesta toiseen sitä mukaa kun hän alkoi käsittää tilannetta paremmin ja paremmin. Se kävit tietysti hitaasti, siksihän harmaahipiä oli jumahtanut halailemaan Pumpkinia tuijotellen tätä kuin ei tuntisi ketään tärkeämpää. Hän eli yhä siinä riemussa, että tummatukka olikin ollut todellinen harhakuvan sijaan ja tämä vieläpä vastasi haliin kun toinen totesi, ettei ole hänen lemmikkinsä. ”Mikset?” mies kysäisi typeränä. Totta kai Pumpkin voisi olla hänen lemmikkinsä, olihan tämä jo aiemmin käyttäytynyt pahansisuisen kujakissan tavoin – sellaisen, joka olikin yhtäkkiä päättänyt ottaa demonin asunnon toiseksi kodikseen.
Sitten hyväntuulinen ja halipulainen Fayle muuttui takaisin apeaksi Fayleksi, ja päästi äkkinäisesti nuoremmasta irti. Horjuvin askelin hän käveli makuuhuoneensa ovenpieleen, kääntäen selkänsä toiselle. ”... en pidättele sinua”, hän tokaisi hiljaa, häntä kerran ja apaattisesti heilahtaen. Tosiaan, hänellä oli ollut syy epäillä Pumpkinin saapumista luokseen, ja nyt se oli palautunut mieleen. Että asioiden pitikin olla monimutkaisia – miksei mennyt voinut vain pysyä menneenä? Olan yli vilkaistiin varovasti, jos vaikka kurpitsasilmä katoaisi liian tarkan tuijotuksen alla. Pelkkä ajatus siitä, että hän tulisi taas omiensa hylkäämäksi nostatti yhtäkkiä katkeruuden puuskan, joka sai valkotukan katseen muuttumaan suorastaan vihamieliseksi. ”Mikset jo juokse kotiisi siitä?”, hän ärähti, sanoillaan yhtäkkiä toista hätyyttäen. Jos kerta asiat eivät menneet kuten hän halusi Pumpkin joutaisi katoamaan hänen silmistään. Kasvoilla ei kuitenkaan vallinnut silkka raivo, harmi nimittäin pääsi jälleen kerran silmäkulmiin kummittelemaan. ”Mene, ennen kuin luovutan sinut ihmisille!”
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Jan 26, 2010 15:53:05 GMT 3
Miksi ei, vai ? Pumpkin antoi kasvojensa ilmeen muuttua juuri sellaiseksi, joka kuvasti kaikkia ajatuksiaan, eli; oletko aivan ääliö ? Kuten oli jo aiemmin mainittu, niin demoninulikka mielsi itsensä vapaaksi sieluksi, jolla ei ollut kahleita ranteissaan mitään kaupunkia kohtaan, tarkemmin sanottuna hän ei halunnut luoda siteitä näiden asukkaisiin. Kuitenkin ärsyttävällä tavalla räätäli oli päässyt nappaamaan hiilenharmaahiuksisen räkänokan mielenkiinnosta kiinni, eikä tämä näin ollen voinut täysin kieltää olevansa.. hmph… lemmikki. Hänhän oli tuntemuksiensa löllöteltävä sylikoira, joka väkisin halusi puskea petturin seuraan, vaikka syvällä sisimmässään kiihkoileva ihmisvihaajapuoli hakkasikin moisen pääten päätään seinää vasten. Kunnes tuon valaistumisen myötä vanhempi osapuoli kuitenkin irrottautui kysymystä pohtimaan jääneestä nuorukaisesta. Oranssikatse seurasi visusti harmaa lajitoverin siirtymistä makuuhuoneen ovelle, eikä hän vastannut aluksi hätyyttelyihin mitään - mieleensä oli nimittäin juolahtanut toisenlainenkin yhtälö. Eihän hänen tarvitsisi olla lemmikki, jos Valethista tulisi se. Humaltuneita oli helppoa höynäyttää, joten sarvipää voisi vallan mainiosti pitää hieman hauskaa höppänän harmaahipiän kanssa.
Näine päätelmineen Pumpkin käveli jo ihmisilläkin uhkailevan miehen luokse ja kietoi kätensä takaapäin tuon ympärille. Niin, niin - ihmisiä ja näiden sellejähän hän pelkäisikin, voi että! Melkein nuorukaisen teki mieli ärjäistä takaisin, että Valeth oli pelkuri uhotessaan itseäänkin heikommilla olennoilla, mutta se ei sopinut aivan suunnitelmansa kaavaan - valitettavasti. "Et sinä minua heille luovuttaisi." … Tuosta Pumpkin ei mennyt takuuseen, koska räätälihän oli verenpetturi, mutta… pakko oli esittää luottavaista. Kapeat sormet kävivät silittämässä paidan läpi vastapuolen mahaa, kun hän samalla nousi varpailleen yltääkseen paremmin supattamaan kuomansa suippoon korvaan: "Sinähän pidät minusta, etkö pidäkin ?" Oh, kuinka neronleima pitäisi jälleen iskeä nulikan otsaan - kaikessa ällöksynnässään hän vikitteli vanhempaa kuin neitoa pedin pohjalle. Todellisuudessa mietteensä eivät lainkaan olleet vieroutuneet siitäkään ideasta, sillä räätälihän oli kehdannut sanoa häntä haluttavan näköiseksi - se oli jo tunnustus, josta pystyi rääpimään hupia irti.
Sitten äkisti kurkkunsa tuntui oudon kuivalta, ja yskänpuuska oli tekemässä tulojaan. Sen peittääkseen hän kröhäisi sekä käytti kielensä lipaisemassa huuliaan täyden ympyrän verran, kunnes nuo laskeutuivat vastapuolen osaksi valkeilla suortuvilla peitetyn niskan päälle. Olihan hän kaikesta huolimatta yhä nuhassa, mutta se ei saisi estää tämän kataluuksien toteutumisen. Niinpä niskasuukko sai antaa jonkinlaista osviittaa siitä, mitä rääväsuu havitteli, puhumattakaan kielestä, joka lipaisi koiranpentumaisesti äskeistä suukkokohtaa. "Etkö tosiaan halua pidätellä minua täällä kauempaa ?" Silmät kaventuivat sirille, näppien lähtiessä luikertamaan paidanhelmaa nostettuaan toisen paljaalle iholle. Sormensa olivat tähän asti olleet pakkasesta kylmät, mutta kun ne pääsivät näinkin lämpöä huokuvaan tyyssijaan, niin nuorukaisen suunnalta kuului vain vahingoniloinen purina, lämpöä ja kiusaa samalla - tällaisen kruunaisi vielä se, että räätäli alkaisi tärisemään. "… Mutta jos haluat, että häivyn, niin sekin käy. Silloin sinun ei tarvitse katsoa rumaa pärstääni, kuten sanoit ensimmäisellä kerralla." Silti kaikessa lämmittelyn haluavaisuudessaan hän oli aikeissa rikkoa kosketuksen toiseen, jättäen kuitenkin rakoa sille, jos Valeth tahtoisi estää kylmien sormien katoamisen hipiältään...
|
|
|
Post by sir Kai on Jan 26, 2010 23:56:33 GMT 3
Valeth oli jo täysin vakuuttunut siitä, että Pumpkin häipyisi hänen vetäessä ihmiskortin käyttöön uhkailussa – miksi muka heitä vihaava nuorukainen jäisi kuuntelemaan sellaista puhetta? - eikä hän siksi synkistelyltään osannut odottaa tulevansa yhtäkkiä halauksen kohteeksi. Sehän säpsäytti lysyyn painuneen miehen tajuamaan, että jotain oli kummasti – miksi helvetissä Pumpkin yhtäkkiä halaisi häntä? Ei hän lähtenyt käsiä poiskaan tönimään, koska alkomahooli tuppasi suurina annoksina tekemään hänestä hieman pehmon ja halipulaisen.
”Mistä sinä sen tiedät? Olen.... tehnyt sellaista ennenkin. Et ole turvassa jos tiedän olinpaikkasi.” valkotukka mutisi haparoiden vastalauseita toteamukseen, vaikka tiesi paremmin kuin hyvin sen olevan totta. ”Sinähän jo melkein menetit henkesi silloin sotilaiden tullessa....” epäselvä ääni jatkoi hiljentyen kuulorajan äärille. Oh, siinä taisi paljastua se suurin syy sille, miksi noin järkevä ja kypsä mies oli päättänyt sittenkin tarttua pulloon. Ehkäpä pelkkä Pumpkinin katoaminen hänen elämästään ei olisi tuntunut niin pahalta, mutta tälle vaikeuksien aiheuttaminen sai jonkin vääntelehtimään käärmeen lailla vatsan seutuvilla.
Mutta hupsista, seuraavassa hetkessä alavatsalle hipi lähes kutitteleva kosketus, joka veti harmaan ihon sekunnissa kananlihalle. Eikä siinä vielä kaikki – Pumpkin vielä kuiskutteli jotain ennenkuulumatonta hänen korvaansa, ja vieläpä niin läheltä, että ilmavirta kutitti vietävästi. Sanat saivat hänet taas miettimään, josko kaikki olikin sittenkin viinapirun aiheuttamaa hämärää unta; ei hän ollut mitään tuohon viittaavaa sanonut, eihän? Kyllä, Pumpkin oli hänestä höperön suloinen, mutta ei.... ei sillä tavalla millä hänen päänsä sen halusi ymmärtää? Kaiketi valkotukan olisi pitänyt tajuta jotain jo siitä, että oli mennyt ajattelemaan jotain tuollaista, mutta eipähän tajunnut. Hän vain hätkähti rajusti, vilkaisten hölmistyneenä taakseen. ”Mi-mitäh?” Fayle sammalsi, tietämättään koko naama useita asteita lähemmäs mustaa tummuneena. Enempää, ei kieltoa eikä myöntämistä, ei kuulunut hänen huuliltaan.
Mutta onneksi hänen ei tarvinnut ajatella sitä enempää, sillä niskassa tuntuva suukko ja kylmiä väreitä aiheuttava lipaisu nostattivat miehen kurkusta hälyttävän nauttivalta kuulostavan urahduksen. Ajatuksista suli täysin se, ettei hän yleensä halunnut jonkun pojannulikan tekevän itselleen jotain tuollaista, tai että hänen vaalimansa salainen pikkuvelisuhtautuminen tummatukkaan ei olisi antanut myöten tuollaisesta pitämiseen. Niin, hän oli suukottanut nuorempaa, mutta se oli – ainakin hänen päänsä sisällä – ollut toverillinen läheisyyden ilmaus. Mutta nyt kaikki oli toisin, sillä harmaahipiä ei ollut lainkaan harkitsevaisella päällä.
”En.... pakolla...” Hiljainen, vastahankaan kuuluville tuleva mumina ei ollut läheskään tarpeeksi huomiotavievä, jottei paljaan ihon hiplailusta pitämisestä kielivä tyytyväinen huokaisu olisi saattanut tavoittaa Pumpkinin lurppakorvia. Hnn, hän voisi mieluusti olla tällaisessa käsittelyssä pidempääkin, ja siksi helmiäissilmät sulkeutuivat hetkeksi. Ne avautuivat huomattavasti nopeammin selkää vasten tuntuvan lämmön etääntyessä hieman. Hetkessä mies kiepahti ympäri, tarraten lujasti kiinni pakenevista käsistä silmissään tumma katse. ”Et sinä ole ruma”, hän julisti kiivaasti, toteuttaen viimein mielihalunsa ojentaa kätensä sivelemään tummia hiuksia ja valumaan kaarevia sarvia pitkin silittämään sympaattisia korvia. ”Kaikkien niiden ihmisten jälkeen... Omien seurassa tuntuu kodilta.” Ei ehkäpä kaikista selkein lausahdus, mutta ainakin Valeth tarkoitti sitä koko sydämestään. Niin, sitähän hän näki kaikista eniten Pumpkinissa – taaksensa jättämänsä kodin, johon kuuluvaksi mielsi oikeastaan vain äitinsä ja sen pienen mökin, jossa he olivat asuneet. Sehän oli kaikkien näiden hempeiden tuntemuksien syy, eikä Pumpkin itse; ja silti hän tarkoitti lausumaansa hyvällä. Hiljaisesti hän painoi otsansa lyhyemmän otsaa vasten, hyvin samaan tapaan kuin tämän kuumeen todetessaan, ja huokaisi lempeästi sulkiessaan silmänsä. Kädet laskeutuivat harteille, vyötärölle, lantiolle – mutta ei, hän ei suinkaan alkanut kouria nuorukaisen takamusta, vaan toisen häntää, toisiksi viimeistä niistä piirteistä joista hän tässä piti. Sitten olivat ne kurpitsasilmät, joita katsoessaan harmaahipiä antoi oman häntänsä hakeutua häräntupsuisen luo kietoakseen ne yhteen kuin silloin takan ääressä.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Jan 30, 2010 14:05:31 GMT 3
Jos aivan totuudessa pysytään, niin Valethin reaktio oli mustassa 'punastuksessaan' ja älähdyksessään niin herkuteltava, ettei Pumpkin melkein raaskinut jatkaa kauemmas vetäytymistään. Liike pysähtyikin viimeisillään siihen, että napakka, jopa humaltuneen liioiteltu kiinni nappaaminen esti nuorukaisen kaikki kierot aikeet vetelöityä vaikeaksi. … Tosin hänkö muka olisi vaikea ? Lurppakorvat painuivat sillä samaisella hetkellä luimuun, kun mies lähti julistamaan, ettei Pumpkin ollut ruma, joka totta kai piti paikkaansa! Hänhän oli täydellinen, suorastaan uskomattoman korea polvien notkauttelija, jonka oli nyt vaikea hillitä myönnytyksen tuomaa hykertelyä kuulumattomiin. "Oih, minä jo kuvittelin muuta~." Pumpkin lirkutti teennäisen neitimäisesti, ja köyristi niskaansa sen mukaan, mitä toisen sormet erehtyivät koskettelemaan hänen suortuviaan ja sivelevään niitä lättänään. Asiastahan olisi voinut ärähtää, ellei Valeth olisi vielä lisännyt sitä yhtä lausetta, joka sai yhdellä huitaisulla nuoremman osapuolen suunnitelman säpäleiksi; omien seurassa tuntuu kodilta.
Hei, kelataanpas sitä ongensiimaa takaisin päin! Miten niin vain kodilta ? Miksi ei siltä, että toinen haluaisi häntä yhä, mikä ajaisi siihen, että Pumpkin voisi kiusallaan tehdä jotain epämukavaa ja myöhemmin kaduttavaa räätälille. Edes otsien yhteen kopsahtaminen tai lanteille valahtaneet kämmenet eivät saaneet juurikaan mitään ajatuksen hiventäkään aikaan Pumpkinin tyhjää naksuttavassa pääkopassa, mutta hännän kietoutuminen omansa ympärille olikin sitten se, joka säväytti koko tummatukan kehoa. Äh, Valethin teot eivät olleet samalla tasolla kuin puhe, tai sitten tuo piilovihjailu jotain niin ärsyttävällä tavalla, ettei helmiä syövä sikakaan ottanut selvää. "Vain kodilta ?" Hän tuhisi tuskastuneesti. "Eikö yhtään miltään muulta ?" Tämän kuuluisi tuntua muulta, koska muuten Pumpkin ei kykenisi sekoittaa juoniaan koko soppaan! Turhautuneesti tämä alkoikin hieroa otsaansa toisen omaa vasten, kunnes hän veti päänsä kauemmas nostaakseen oranssin katseensa harmaahipiän hiuspehkoon ja sarviin.
No… kyllähän ne toivat mieleen kodin. Manalassa oli yhtä lämmin kuin Valethin lähellä, plussaten, että toisen olemus kaikesta petturimaisuudestaan huolimatta kuului häntäpöksyisille - miehellähän oli luonteen lujuutta, jota heikoilta ihmisiltä ei löytynyt. Niinpä mielijohteilleen uskollisena hän kurotti näppinsä sivelemään toisen sarvia, kunnes kädet saivat paikan kietoutua vastapuolen niskan taakse. Sulkeudutaan sitten syleilyyn, senkin ääliö. "Onko sinulla koti-ikävä ?" Nuoremman häntä kiertyi toisen oman ympärille, myönnetään. Jotta kuitenkaan äskeinen lause ei olisi mennyt liian ystävälliseksi kyselyksi, niin hän lisäsi; "Sitä paremmalla syyllä sinun on turha kutsua ihmisiä tänne, koska muuten jäät jälleen ilman kaltaisiasi. Sinähän et tiedä olinpaikkaani, vai mitä ? Sehän olisi vaarallista minulle, jos tietäisit." Eli parempi olla tietämättä, koska muuten tällaiset visiitit loppuisivat yllättävän lyhyeen, vaikka ei välttämättä edes siitä syystä, että Pumpkin olisi saatu kiinni - olihan tällä isäntänsä, joka varmasti hoitaisi tuollaiset tinanapit alta aikayksikön lakoon ja pitäisi siinä ohella huolen oppipoikansa turvallisuudesta. Syvällisesti tuhahtaen hän painoi kasvonsa toisen kaulalle ja puhalsi kuumaa ilmaa tuon iholle. "Oletkohan siitä sitten aivan varma, ettet ole niin kännissä, että voisit haluta minut sänkyysi - vaikka vain nukkumaan ?" ... Tadaa... viimeinen juonen herättely-yritys, ja ontuva sellainen.
|
|
|
Post by sir Kai on Feb 23, 2010 23:21:17 GMT 3
Omassa mukavan sumuisessa mielentilassaan Valethista oli harvinaisen mukavaa paijailla ja halia Pumpkinia. Hymyillen höperösti mielitekojensa matkaan antautuneena hän oletti, ettei mikään voisi yksinkertaisesti mennä huonosti; tietysti harmaatukka ymmärtäisi hänen välittävän tästä ystäväsmielisesti, ja inhottavat välikohtaukset voitaisiin unohtaa. Valitettavasti demoni ei tajunnut kuvainnollisesti tönivänsä hännällään lasimaljakoita alas hyllyiltä rehvakkaasti kävellessään. Siksi hän tuijotti kurpitsasilmiä hyvin hämmentyneenä omistajan kivahdellessa hänelle.
”... miltä sen muka pitäisi tuntua?” hän kysyi ankaran mietintäpaussin jälkeen kurtistaen olemattomia kulmiaan. Ratakset kulkivat hävyttömän hitaasti, mutta ymmärryksen valkeuden pilkistäessä valkotukan mieleen mies survoi sen sammuksiin nopeasti. Ei hän ilkeäisi ajatella mitään noin hirvittäviä, että... että... että hän saattaisi todellakin tuntea jotain muutakin. Onneksi halaus ja koti-ikävän kyselyt tarjosivat hetkellisen pakokeinon orastamista yrittävältä oivallukselta, ja harmaahipiä nyhjäsi poskeaan Pumpkinia vasten. ”Vähän. Kai. En ikinä aio palata Manalaan, mutta ihmiset eivät ole demoneja.” Hankalasta aiheesta huolimatta hän sai aikaiseksi kunnollisen vastauksen, jopa omaksi hämmästyksekseen. Sitten halaus, nuoremman sanat ja kutitteleva puhallus kaulalla karkoittivat höperön hymyn hänen kasvoiltaan tajunnan kajon onnistuessa valaista tilannetta toisella yrittämällään. Puolivalmiiden ajatusten ryöppy sai lähes kauhistuneen ilmeen hiipimään harmaille kasvoille. Onneksi ulos ei sentään päässyt mitään vihjeitä miehen pään sisällä pyörivästä myrskystä, joka ei todellakaan päästänyt tokkuraista mieltä helpolla. Nuorukaisen kehon lämpö, pehmeä kosketus iholla – jokin vanha, unhoon painunut tuntemus sai sydämen lepattamaan.
Hän halusi Pumpkinin sänkyynsä.
Se, oliko kyseessä viaton unileluhaluaminen vai jotain hirvittävämpää olikin vielä epäselvää. Valeth tiesi vain, että hän halusi hilata Pumpkinin vuoteeseensa, käpertyä tämän viereen, rutistaa mokoman halki ja ties mitä muuta hän sattuisikaan keksimään. Turhaan ilmettään hilliten epätoivo kurtisti demonin kulmia. Ajatusten sopivuudesta viis, hän ei halunnut Pumpkinin tajuavan mitään – mutta toisaalta halusi samalla saada mokoman kiusankappaleen jatkamaan leikkiä, joka selvästi oli lähtemässä käyntiin. Sitten pieni lisäys lausahduksen perässä saavutti valkotukan tajunnan.
Pelastus! ”Haluat nukkumaan vai?” Valeth kysyi kasvot kirkastuen. Aikailematta hän kaappasi nuoremman käsivarsilleen kuin tämä ei painaisi yhtään mitään, ja kiepahti turhankin vauhdikkaasti kohti makuuhuonetta. Tietysti hän tömähti ensin pari kertaa päin seiniä, kolhien itseään ja kyytiläistään ennen kuin pienemmän ja hyvin pimeän huoneen puolelle päästiin. ”Aina sinä haluat jotain. Teet elämästäni karsean työlästä, kun pitää passata jatkuvaksi saadakseen hetken hiljaisuutta.” Thumps, sänkyyn polvensa kolhittuaan Valeth pudotti Pumpkinin karusti patjalle, mätkähtäen itse siihen viereen.Ajattelematta sen kummempia hän liimautui kiinni toisen kylkeen, laskien vielä kätensä toisen päälle, kuin estääkseen nuorta lähtemästä. Ei hän painanut tai pidellyt toista mitenkään, mutta painostava katse kaiketi ilmoitteli eleen symboliikasta. Viivyttelyllä ja epäröinnillä maustettu hiljaisuus painoi korvia, ja Valethin täytyi aukaista ja sulkea suunsa muutamaan kertaan, ennen kuin sanat viimein tulivat ulos: ”Haluatko tälläkin kertaa hyvänyönsuukon?”
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Mar 11, 2010 20:24:42 GMT 3
Mikäli Pumpkinilla olisi ollut jokin kuudes asti, jonka varassa tämä olisi tajunnut olla avaamatta leipäläpeään, niin hän olisi varmasti jättänyt sen tekemättä - kerrankin. Juuri kun nyrpistelevä nuorukainen oli sanomaisillaan jotain, niin iskeytyivät tämän omat hampaat kieleensä kiinni, kun Valeth keksi jostain humalaisen mielensä sopukoista kaapata hänet käsivarsilleen. Epäselvä ynähdys karkasi huulilta, oranssin katseen sinkoutuessa ilmiselvän kimmastuneena sekä järkyttyneenä mieheen; ettäs kehtaat! Tässä pirstoutui se viimeinenkin miehisen egon ripe, jonka demoninulikka oli vaivalla liimaillut kokoon kaikkien niiden aiempien murjomisien jälkeen. "Ei, päästä alas, päästä alas! Aih!" Törttö vielä törmäili päin seiniä! Tällaisen ratsureiman kyydissä parani pitää turpansa supussa, vaikka sen päälle hän rimpuilikin päästäkseen vapauteen, joka koitti kirjaimellisesti pudottavan nopeasti - tosin sentään pehmeälle sängylle, eikä lankkulattialle, joka olisi aiheuttanut varmaankin inhottavan mustelman koltiaiselle. Suutaan availlen, sydän tykyttäen rinnassa Pumpkin ehätti puoliksi nousta istumaan, kun jo Valethin käsi painoi hänet takaisin selälleen. Satimessa, vaikka vanhempi ei tuntunutkaan väkipakolla pitävän nuorempaansa aloillaan, lukuun ottamatta katsetta, joka jähmetti nulikan harvinaislaatuisen kuuliaisesti niille sijoilleen.
Painostavan hiljaisuuden aikana Pumpkin ehätti pari kertaa väräyttää lättäkorviaan, jotka nekin jymähtivät hörölle empivän oloiselta räätäliltä tulleen kysymyksen pääten. Anteeksi kuinka ? Hyvänyönsuukko tälläkin kertaa ? Tämän juipin muistiin ei ainakaan ollut jäänyt mitään tuollaista viime yökyläreissun jäljiltä, joten toljotettuaan Valethia, läimähti tämän vasen kämmen toisen suun eteen ja oikea piilotti nuorukaisen omat huulet taakseen. "No en varmana!" Ei, toista muiskua hän ei ottaisi vastaan - ei ainakaan sellaista, jonka hän oli saanut tänne tultuaan. Pelkkä ajatus puistatti, mikä olikin ristiriidassa suurien suunnitelmiensa kanssa, joihin kuolanvaihto ei sinänsä lukeutunut. Se oli aivan liian… henkilökohtaista, tai siis se teki kaikesta henkilökohtaista, eikä sarvipää tahtonut niin käyvän. Silloinhan hän saattaisi katua, eikä omatunnon koputus sopinut Pumpkinin kaltaisen hemmon imagoon laisinkaan!
… Paitsi toisaalta. Olihan tuossakin ideassa jotain kiehtovaa, ehkä sen kautta saisi sen, mitä hän halusi. Ei kyljessään kiinni kyhnäävä räätäli ollut vieläkään hassumpi, vaikka täysi ääliö silti, minkä leiman Pumpkin iski jokaisen otsaan, joka oli osannut sanoa tälle vastaan tai pistänyt peräti röyhkeän nulikan ruotuunkin. Hitaasti sormensa luistuvat toisen suun edestä pois, koskettaen harmaan hipiän peittämään poskea melkeinpä hellästi. Kiukkuinen sielunpelipari pääsi heltymään uteliaaksi, kunnes kulmat kurtistuivat ja hivelevä ele muuttui posken taputukseksi kämmenselällä. "Sinä kiusaat minua, etkö kiusaakin ?" Pumpkin jatkoi Valethin naaman ronkkimista puristamalla vastapuolen tuulenhalkojan taivutetun etu- ja keskisormen väliin. Vääntäisikö vai ei ? Jospa tällä kertaa ei, niin sitä ei lentäisi kuin leppäkeihäs alas vuoteelta. "Tai ei, et sinä kiusaa - olet vain niin pihalla, ettet tajua mitä teet." Tuhahdus. "En halua suukkoa sellaiselta, joka ei tajua maailman menosta mitään. Jospa nyt vain nukkuisimme ja pääset aamulla heittämään minut niska-häntäotteella ulos matalasta majastasi. En katsos halua muuta, hmm ?"
// Pahoittelut kestosta, sen vaikutus hieman paistaa, kun en vielä Pumpkiniin oikein päässyt kiinni tässä vuorossa <'D.
|
|
|
Post by sir Kai on Apr 7, 2010 11:31:38 GMT 3
//Pitkän lakon jälkeen aivoni keksivät tämän x”D Voi ei....// Saadessaan osittain odotetun kivahduksen päin kasvojaan Valeth murahti synkeästi ja käpertyi kuin mikäkin halipulainen Pumpkinin kylkeen kiinni. Hänestä tuntui siltä, että häntä ymmärrettiin pahasti väärin, hän itse ei ymmärtänyt puoliakaan tilanteesta ja loppu oli jotain käsittämätöntä, joka ei aukeaisi edes parhaille filosofeille. Siksi mieli kääntyi mieluusti poispäin soveliaisuuden, järkevyyden ja kaduttavien seurauksien kaltaisista vaikeista aiheista yksinkertaisempiin asioihin. Kuten vaikka siihen, miten Pumpkinin keho oli mukavan lämmin. Se karkotti sopivasti paluuta yrittävän synkkyyden.
Viimein toinen tajusi lopettaa valkotukan hengityksen haittaamisen kädellään, ja kosketus muuttui kutittelevaksi silittelyksi poskella. Sanat kuulostivat yhä pisteliäiltä, ja urahtaen lähes tuskaisasti demoni kierähti vatsalleen, haudaten kasvonsa tyynyyn. Hän ei enää yhtään osannut sanoa, minne päin mieliala keikahtaisi, joten mies luovutti ja antoi sen tulla mikä oli tuleman. ”Minä... taidan olla hyvin typerä juuri nyt?” kysymys kuului tukahtuneesti kankaan läpi. ”Haluat ja et halua ja lähdet ja tulet takaisin... En halua heittää sinua ulos. On hyvä kun olet täällä.” O-ou, avautumiseksihan koko homma meni. Valeth kallisti päätään hieman, tihrustaen katsettaan kohti oransseja silmiä. Hän näytti oikeastaan melko säälittävältä, muistellen yksinäisiä vuosiaan... ”Ei minun pitäisi olla demoni”, hän huokaisi sitten, kietaisten kätensä halaamaan tyynyä. ”En ymmärrä ihmisten hälyä moraalista ja normeista, mutta... tiedäthän, kun Taisha vain hyppäsi sen likaisen petturin kelkkaan...” Jälleen kerran syvä, murheellinen huokaisu, jota seurasi olkien kohautus ja pään kääntäminen poispäin nuoremmasta demonista. Yllättävää kyllä Valeth pystyi mumisemaan juovuspäissään niin, ettei puhe puuroutunut tunnistamattomaksi. ”En halua semmoista. Ja, ja nyt, sinäkin olet demoni. Heti kaikki menee läskiksi.” Huokaus. Odottava hiljaisuus. ”Minä haluaisin, ettet lähtisi.”
|
|