|
Post by sir Kai on Jan 21, 2010 23:38:13 GMT 3
//Ahihi, tässä on kestänyt liian kauan. Eikä siitä tullut ihan sellainen kuin halusin, muttah... Toivottavasti tästä saa jotain irti. Ristiä siis kaipaisin, Rion kanssa~//
Kevätaurinko hehkui täydeltä terältä pilvettömällä taivaalla karkottaen jopa ajoittain nousevan tuulenvireen tuoman kylmyyden. Luonto oli jo puhjennut vaaleanvihreään morsiuspukuunsa jonka kukkaloisto kruunasi. Kaikki joilla oli suinkin aikaa olivat lähteneet ulos, kävelylle tai ehkäpä eväsretkelle ystäväporukalla, mutta Kimon ei voinut nauttia lämpöisästä paisteesta kuin ohimennen ikkunasta ulos katsottuaan. Hän marssi kovaa tahtia parantolan käytäviä eteenpäin, yllään valkoinen univormunsa kuten aina. Lievästä ärtymyksestä kielivä ryppy oli piirtynyt hänen kulmiensa väliin vaaleaverikön tähystellessä ympäriinsä porhaltaessaan vuodesalien läpi. Viimein hän äkkäsi etsimänsä, erään toisen parantajan, jonka hiukset ikä oli jo harmaannuttanut.
”Aaron, tiedätkö missä -” ”Kimon! Tule nyt perkeleen nopeasti auttamaan etteivät miespolon suolet putoa lattialle!” Siniset silmät räpsähtivät hämmentyneesti äkillisen keskeyttävän ärähdyksen kaikuessa avarassa tilassa. Lause jäi roikkumaan ilmaan, sillä parantaja ei aikaillut vaan syöksähti auttamaan miestä, jonka vatsassa oli suuri ja syvä viiltohaava. Aaron ei ollut liioitellut, potilaan kiemurrellessa tuskissaan miehen oli pakko lähestulkoon sulloa ulos pyrkiviä sisäelimiä takaisin. Jollei Kimonin kaltainen maagi olisi sattunut paikalle loukkaantunut olisi ollut kuolemaantuomittu, mutta sotilasparantajalta ei kestänyt kauaa umpeuttaa haava niin, että välitön vaara oli ohitse. Samassa hoitaja alkoi sitoa haavaa toisen juottaessa potilaalle uuden satsin rauhoittavia.
Kimon tuijotti hetken verisiä käsiään harmistuneena siitä, ettei ollut muistanut kääriä hihojaan. Katseen noustua etsimään vanhempaa miestä tämä oli jo toisella puolella salia, kivusta nyyhkyttävän tytön luona. Huokaisten hiljaa vaaleatukka säntäsi tämän perään. ”Aaron, minun piti kysyä -” ”Ota kiinni tuosta ja vedä kun sanon nyt. Nyt!” Jälleen kerran Kimon keskeytettiin ja hän sai tytön käsivarren käsiinsä. Vilkaistessaan tätä hän tajusi nopeasti olkapään olevan sijoiltaan, ja päätyi auttamaan Aaronia sen takaisinlaitossa. Toinen jopa käski häntä tarkistamaan, ettei kädessä ollut mitään piiloon jääneitä ongelmia – mutta tietysti mokoman piti lähteä rivakkaa tahtia poispäin heti, kun oli saanut vastauksen.
Tällä kertaa Kimonille riitti, ja hän nappasi kiinni vanhemman hihasta. ”Kuuntele nyt. Onko sinulla jotain oksenteluun? Svanan pikkuveli tuotiin tänne, enkä minä saa sitä loppumaan.”, hän sai viimein asiansa sanottua, saaden Aaronin sukimaan partaansa mietteliäänä. ”Svana....? Tarkoitatko sitä villikkoa, joka on toivottoman ihastunut sinuun? Ah, minä hoidan sen pojan, mene sinä sillä välin syömään tai jotain. Olet paiskinut töitä viimeaikoina epäterveellisen paljon.”
Kättään olkansa yli heilutellen harmaantunut yrteillä parantaja lähti kävelemään poispäin. Kimon tuijotti hetken toisen perään, miettien, tiesikö parantolan vanhin työntekijä oikeasti koko ajan keitä oli hoidettavana ja missä. Siltä se ainakin vaikutti, ja itsekseen hymähtäen nuorimies lähti kävelemään paikan kyljessä nököttävään, pensaiden suojaamaan puutarhaan. Hän ei ollut vielä nälkäinen, mutta tunsi tarvitsevansa pienen tauon kiireisen päivän keskellä. Lisäksi mukavalle puupenkille sattui paistamaan aurinko, ja siitä oli hyvä katsella hentoja kevätkukkia. Istahdettuaan vaaleaverikkö vetäisi keuhkonsa täyteen raitista ilmaa, sulki silmänsä ja nautti lämmöstä kasvoillaan.
Talvi oli todellakin enää etäinen muisto. Valitettavasti ei kuitenkaan unohtunut sellainen, sillä siinä toimettomana istuessa joukko synkkiä muistoja yritti parhaansa mukaan hiipiä pilaamaan Kimonin hyvän mielen. Hän pystyi lähes tuntemaan jomotuksen alaselällään, arvilla joita ei onnistunut hävittämään sitten millään. Ei olisi uskonut, että hän oli selvinnyt lohduttoman pimeiden talvikuukausien yli – eikä Kimon todellakaan olisi siinä, jollei hän olisi sattunut pelastamaan erästä ruskeatukkaista jäihin pudonnutta tyttöä. Ilopilleri oli liimautunut hänen seuraansa, julistaen parantajan olevan hänen sankarinsa, ja oli saanut hänen raskaan mielensä kevenemään hiukan. Tosin nyt, kevään koittaessa mielessä tapasi jäytää uusi huoli: entä jos nyt kylmyyden kaikottua eräs vilukissa sattuisikin hiipimään pinnalle...? Tuikeasti päätään pudistaen Kimon karkotti murehdinnan pois mielestään, ja nojautui eteenpäin katselemaan eteensä lentelemään eksynyttä perhosta, ensimmäistä jonka hän oli nähnyt sinä keväänä. Se oli suruvaippa.
|
|
|
Post by Herr Kreuz on Feb 9, 2010 23:20:04 GMT 3
//Ääähähähä, tässäkin mennyt ihan liian kauan... anteeksi. ;__;//
Mahtipontiset keskustelut Manalasta kuuluivat enää kaikuina luolan seinillä, kun Rio etääntyi muista päästäkseen ulkoilmaan. Koko kylmän talven luolastossa viettäneenä Riolle tulisi olemaan suurta juhlaa päästä takaisin maanpinnalle. Hän oli jo kyllästynyt Manalan yksitoikkoisen tummaan, vailla luonnollista valoa olevaan ankeuteen ja muiden demonien tylsiin keskusteluihin siitä, kuka on paras. Hänhän tietenkin oli itse epäilyksettä muita parempi, kaikkihan sen tiesivät.
Maanpinnalle päästyään häntä odotti äkkinäinen, kirkas kevätaurinko, mutta siihen sopeutuminen ei aiheuttanut mitään ongelmaa tulidemonin silmille totuttelun suhteen. Punapää hengitti syvään sisään – ja rupesi saman tien yskimään ja kakomaan. Tuuli oli edelleen liian kylmä, vaikka hän oli lähes koko talven vain nukkunut ja syönyt - kerännyt voimia tätä varten - mutta ei; aina kevättuuli tuntui ihan yhtä pahalta. Hän olisi mieluusti vain hypännyt suoraan kesään, jolloin aurinko lämmittäisi taas kunnolla, mutta luolastossa oli niin tylsää, että hän ei voinut viettää siellä enää hetkeäkään tappamatta joko itseään tai ketä tahansa muuta lähelle uskaltautuvaa. Sitä paitsi, pinnalla hän saattaisi törmätä erääseen tiettyyn vaaleaverikköön, joka ehkä itse ei olisi yhtä iloinen jälleennäkemisestä, mutta tämä seikka vain lisäsi Rion intoa päästä pois metsästä ja mennä lähimpään kaupunkiin aiheuttamaan hämminkiä.
Matka kaupunkiin kului pääasiassa haukotellen, venytellen ja yskien, mutta kaupunkiin päästyään hän piristyi selvästi. Niin monta tihutyötä vain odotti tekijäänsä, ja niin monta irtoesinettä vain odotti anastajaansa täällä kauppiaiden keskellä – harmi vain, että Rion saapuessa paikalle kaikki mulkoilivat häntä, osittain vihaisesti, osittain pelokkaana. Kaikki tietenkin tunnistivat hänet demoniksi, mutta eipä se häntä haitannut. Punapää vain virnuili takaisin ja sattui syrjäsilmällä näkemään, kun eräs mies lähti juoksujalkaa poispäin, varmaankin kutsumaan vartijoita. Eivätkö he itse uskalla edes lähestyä häntä? Rio rähähti nauramaan ja onnistui tällä säikyttämään pari pientä lasta äidinsä jaloissa kovaääniseen parkuun yhden hedelmäkojun vieressä. Demonin rauhallinen päiväkävely kauppakadulla jatkui, kunnes hän tajusi, että pari armeijan sotilasta oli jo ehtinyt tänne asti, ja että joku hänen edessään osoitti hänen suuntaansa. Onneksi hän sattui juuri olemaan risteyksen kohdalla, josta pääsi hieman sivummalle ja pois välittömästä katsekontaktista sotilaiden kanssa. Hän hölkkäsi sivukatua vielä edemmäksi, kunnes huomasi pensasaidan oikealla puolellaan, joka näytti melko helposti läpipäästävältä. Demoni melkeinpä sukelsi sopivasta välistä sisään vain toivoen, ettei kyseessä ollut piikkipensasaita. Hänen iloiseksi yllätyksekseen näin ei ollut, ja hän pääsi ongelmitta toiselle puolelle, mitä nyt vielä vilkaisi pensaasta läpi katsoakseen, ettei häntä seurattu. Ketään ei näkynyt. Sitten hän sattui keskittymään taas puutarhaan, johon oli ampaissut: se oli kukkia täynnä; juuri niin imelä kuin voisi puutarhasta kuvitella. Rio irvisti pienesti ja käänsi hieman päätään, eikä ollut uskoa silmiään: jonkin matkan päässä hänestä kylpi penkillä valossa erittäin tutunoloinen henkilö, jonka hiukset kimalsivat melkein valkoisina auringossa. Voisiko enää paremmin sattua? Näytti vielä kaiken lisäksi siltä, ettei parantaja ollut huomannut häntä mietteissään. Demoni hiipi huomaamatta takaviistosta lähemmäs, täysin rennosti, päässään itsekseen hykerrellen ja miettien, millaisen ilmeen saisi toisesta aikaiseksi yhtäkkisellä ilmestymisellään. Kimonin selän taakse pääsy ei ollut mitenkään salakavaluutta vaativaa; mies oli niin keskittynyt haaveisiinsa, että ei hän olisi varmaan herännyt siihenkään, jos Rio olisi tullut juosten ja rääkyen hyppimään hänen eteensä – mitä nyt demoni saattoi taas aivan hieman liioitella. Kuitenkin, nyt kun hän näki edessään paksun puskan vaaleita haivenia ja niskan, josta hän muisti erittäin hyvin ottaneen osuutensa ennen talven helvetillisiä pakkasia, hänen pirullinen hymynsä ei tuntenut mitään rajoja. Vaivihkaa punatukka tarrasi eteenpäinnojaavan nuorukaisen olista, kiskaisi tämän selän takaisin penkkiä vasten ja kietaisi kätensä vielä lopuksi tämän rintakehän päälle, ettei tämä vain pääsisi nousemaan aivan liian nopeasti ylös; eihän hän haluaisi parantajan kiusauksen loppuvan ihan heti. Sitä paitsi, heillähän oli monta hyvää muistoa toisistaan keskusteltavana.
”En löydä sinua uudestaan, niinhän se oli...?” hän sanoi matalalla äänellä toisen korvaan ja hykersi pienesti. Hän muisti täsmälleen toisen viimeiset sanat heidän tapaamisestaan, eikä voinut olla käyttämättä niitä nyt häiritsemään parantajaa entisestään. Tietty siinä sivussa hän hieroi omaa egoaan melkeinpä laittoman tyytyväisenä omaan työhönsä. “Kuinkas sinä olet voinut? En kai vain jättänyt sinulle silloin ikäviä muistoja itsestäni?” jatkokysymyksen aikana Rio nosti toisen kätensä ja hieraisi tämän alaselkää pienesti, mutta tarpeeksi että se tuntui myös takin läpi; jospa hän tällä saisi lietsottua jonkinlaisen pienen, mukavan reaktion toisesta ulos.... ei ehkä niin pienenkään; oikeastaan hän mitä mieluusti kuulisi komean kirkaisun.
|
|
|
Post by sir Kai on Feb 17, 2010 21:24:58 GMT 3
Kimon ei olisi huomannut edes päähänsä iskeytyvää palloa sillä hetkellä. Siniset silmät näyttivät lähes lasittuneilta hänen tuijottaessaan tyhjyyttä edessään, vajoten liiankin tutuksi tulleeseen ikävien asioiden hautomiseen. Kukaan ei ilmeisesti ollut vielä huomannut minkäänlaista muutosta vaaleaverikössä, mutta sisäisesti hän oli yhä sekasorrossa. Katse lähti seurailemaan kauemmas lepattelevaa perhosta – ehkä hänen kannattaisi jo palata sisälle ja oikeasti syödä jotain ennen kuin kiire iskisi?
Tuskin mietteensä loppuun saatuaan parantaja huomasi tulleensa repäistyksi tukasta takaisin pystyasentoon käden lukkiutuessa hänen rintakehänsä päälle. Yllättynyt huudahduksenpuolikas seurasi kiskonnan aiheuttamaa ikävää kirvelyä päänahassa. Kuka ihme tervehtisi tuolla tavalla? Auringon häikäistessä kimppuun hyökänneen kasvot olivat hetken mustaa sotkua, joten hän ehti luulla tulijaa jo joksikin ystäväkseen. ”Älä viits- ”
Mutta voi ei, matalasti lausutut sanat ja rikinkatku rikkoivat tuon onnellisen olettamuksen. Samassa Kimonin kasvot valahtivat vitivalkoisiksi – painajainen oli astunut päivänvaloon, irvailemaan hänen kasvojensa eteen. Viileästä tuulesta huolimatta kylmä hiki kiilsi hänen kasvoillaan, eikä noin lähelle tunkeutunut olisi voinut olla huomaamatta kehon tärinää.
”H-h-hyvin.” Parantajan ääni oli pelkkä surkea vinkaisu ja hän hätkähti rajusti kosketuksen löytäessä tiensä alaselälle. Samassa kipu alkoi poltella vanhoja haavoja, muistuttaen kalvavasta häpeästä. Huolimatta kuvotuksen tunteesta vatsassaan Kimon pakotti itsensä katsomaan Rioa, mutta käänsi inahtaen katseensa pois saman tien. Se todellakin oli sama punatukka! ”Minun.... minun täytyy mennä. Töitä. Jutellaan toiste.” Taistellen pitääkseen äänensä joten kuten tasaisena normaalia jutustelua tavoitellen hän väänsi vieläpä hymyntapaisen kasvoilleen. Valitettavasti hän ei päässyt demonin kourista pelkästään yrittämällä nousta ylös kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaalean hengitys kiihtyi hetkessä nopeammaksi – tämän täytyi olla unta. Kirkas kevätilma tuntui etääntyvän kauemmas, kun hyytävä kauhu paikalle jäämisestä syöksi nuoren miehen paniikkiin. ”Päästä.”, hän ehti vielä pihahtaa, ennen kuin hengityksen hinkuminen alkoi toden teolla häiritä puheenmuodostusta.
|
|
|
Post by Herr Kreuz on Mar 30, 2010 17:03:02 GMT 3
Komeaa kirkaisua ei kuulunut, mutta Kimonin ilme oli enemmän kuin tarpeeksi kertomaan sen shokin määrän, minkä Rion ilmaantuminen oli aiheuttanut. “Älä viitsi mitä? Etkö pitänytkään yhtäkkisestä paluustani?” demoni kysäisi mukamas yllättyneeseen äänensävyyn. Eihän se ollut mikään ihme, että parantajalle ei ollut kovin miellyttävää kohdata uudestaan jotakuta sellaista, joka oli aiemmin aiheuttanut melko lailla pysyviä vammoja toisen kehon lisäksi myös mieleen – ainakin toivottavasti. Helkkari, demonilla oli vaikeuksia piilotella tyytyväisyyttään itseensä ja saavutuksiinsa, eikä siinä kovin kauan kestänytkään kun hän jo hekotteli hiljaa itsekseen toisen ilmeille.
Kimonin vinkaisukin oli omiaan lietsomaan demonia härnäämään parantajaa vielä kovemmilla otteilla - niin sanallisesti kuin ruumiillisestikin. “Mitä, nytkö sinun on jo mentävä? Vastahan me aloitimme pienen rupattelutuokiomme.” Rio sanoi, silmät kiiluen ja paljastaen hänen todelliset ajatuksensa tätä ”pientä rupattelutuokiota” kohtaan – mitäpä siitä jos hän härnäisi blondia siihen pisteeseen, asti, että hän rupeaisi vollottamaan urakalla, ja ehkä parhaimmassa tapauksessa kerjäämään polvillaan maassa häntä lopettamaan... Punapää hymähti tyytyväisenä Kimonin korvaan, ja nuolaisi sitä sitten ohimennen.
Suora käsky irtipäästämiseen ei tuottanut muuta tulosta kuin sen, että demoni naurahti, tiukensi otettaan ja tunkeutui entistä lähemmäs parantajaa. “Eeeei, se ei ollut suunnitelmissa.” demoni tokaisi rennosti hymyillen ja tarttuikin yhtäkkiä kiinni penkistä ja kaatoi sen taaksepäin niin, että hän itse ehti alta pois, mutta Kimon mäjähti penkin mukana selälleen maahan – ja ennen kuin Kimon ehti mitenkään reagoimaan, punatukka istahti tämän lantion päälle, aivan kuin hän ei olisi tehnyt yhtikäs mitään julmaa. Violetit silmät seurasivat tarkasti sinisiä Rion käden silittäessä toisen rintaa, etsien jonkinlaista pakokauhun reaktiota. “Mistäs aloitettaisiin..?” kysymys tuli ulos monikossa, vaikka Rio puhuikin pääasiassa itsestään ja mitä seuraavaksi tekisi parantajalle. Hänen pohtiessa ties mitä erilaisempia vaihtoehtoja, ilme hänen silmissään muuttui mietteliäästä entistä riettaammaksi ja kierommaksi.
|
|
|
Post by sir Kai on Apr 11, 2010 9:56:44 GMT 3
Kimon ei onneksi nähnyt Rion silmien rietasta katsetta, mutta härnäävä lausahdus sai hänet nyökyttämään päätään päättäväisesti. Kyllä, hänen pitäisi mennä ja pian. Äkkiä pois. Parantajan kiirettä ei ollenkaan vähentänyt korvalehden lipaisu, joka lähetti inhonsekaisen puistatuksen liikkelle hänen selkärankaansa pitkin. ”Minulla ei ole mitään rupateltavaa kanssasi”, Kimon lähestulkoon sähähti, kooten viimein itsensä edes joten kuten järkytyksestä. Hän tunsi olonsa yhä suunnattoman ahdistuneeksi tuntiessaan demonin ruuminlämmön hohkaavan selkäänsä vasten, mutta puhdas säikähdys oli korvautunut jo suuresti vihalla. Mutta hän olisi silti lähtenyt mieluusti karkuun.
Oli ollut typerää edes luulla, että Rio olisi päästänyt hänet yksinkertaisesti käskystä. Ei, tämä puristi hänet vielä vähän tiukemmin syleilyynsä, mikäli paikallaan pitelemisen voisi sellaisena ottaa. Kimon valmistautui juuri kertomaan myrkylliseen sävyyn mielipiteensä punatukan suunnitelmista, kun maailma päättikin heittää kuperkeikkaa, ja ilkeän tömähdyksen myötä parantaja löysi itsensä tuijottamasta taivasta hengitys hetkellisesti salpautuneena. Kauniin sininen näköala peittyi demonin kieroon ilmeeseen, kun mokoma laski takamuksensa hänen päälleen. ”Me emme aloita yhtään mitään”, hän ilmoitti mahdollisimman vakaalla äänellä, kasvoillaan suorastaan vihainen ilme – vaikka silmistä ja äänen pienestä värinästä saattoi yhä havaita sen alla piilottelevan pelon. Ei hän ollut viimeksikään mahtanut Riolle mitään, miksi siis nyt?
Sitten ymmärrys kumautti vaaleaverikköä väkivaltaisesti, ja vahingoniloinen hymy levisi hänen kasvoilleen. ”Et taida tietää, mikä tämä paikka on?”, hän kysyi kuulostaen niin viattomalta, että sen täytyi olla esitystä. Omituinen tyyneys, suoranainen helpotus oli laskeutunut hänen mieleensä, vaikka sen alla kupli yhä pelkoa ja vihaa. ”Työskentelen täällä. Enkä koskaan jätä erästä ystävääni liian kauas – ihan vain sinun varaltasi.” Parantaja tarttui rintakehäänsä silittelevän käden ranteesta kiinni, puristaen sitä voimakkaasti ja vetäen sen kauemmas itsestään. Hän ei enää ollut empatiaa demoneja varten, ja säännöstön mukaan ne tuli hävittää aina kohdatessa. Kimon ei ehkä itse siihen pystynyt, mutta hän pystyi lähettämään taikuudellaan kutsun, jonka seurauksesta pihalle asteli savijaloin kolmimetrinen golem.
Nähdessään Kimonin ahdingossa se ei aikaillut, vaan rymisteli tämän vierelle, nappasi Rioa niskavilloista kiinni ja nakkasi tämän syrjään kuin räsynuken. Kimon nousi ylös maasta, yrittäen pudistella vaatteitaan puhtaiksi, mutta märkä ruoho oli jättänyt lähtemättömät tahrat hänen kaapuunsa. ”Saanen esitellä: Rio, tässä on Eade - Eade, Rio.” Kimon ei ollut tiennytkään, että osasi puhua niin kylmällä äänellä. No, ainakaan hänen ei tarvitsisi tällä kertaa olla vihainen itselleen siksi, ettei ollut pistänyt toiselle vastaan. Pienen nyökkäyksen myötä Eade lähti taas demonin kimppuun, ilmeisesti vakaana aikomuksenaan murskata tämän pää.
//.... mitä helvettiä, se oppi tappelemaan vastaan 8”DD Hups.//
|
|
|
Post by Herr Kreuz on Apr 20, 2010 21:58:37 GMT 3
”Oho, sinussa on vieläkin taisteluhenkeä jäljellä vaikka tungin kyrpäni sisuksiisi jo kerran! Ei näköjään riittänyt sinulle…” jos ei olisi paremmin tiennyt, olisi melkein voinut luulla demonin jälkimmäisen lauseen kohdalla kehräävän tyytyväisenä sille, että hän ”joutuisi” kouluttamaan parantajaa vielä kerran. Kyllä, häntä miellytti erittäin paljon se, että Kimon ei ollut vielä lopullisesti luovuttanut, vaan jatkoi vielä sitkeästi sillä pienellä ylpeydenriekaleella, mikä hänellä mukamas vielä oli.
Rio hämmentyi parantajan sanomisien takia sen verran, että hän alkoi miettimään ilmaantumisensa järkevyyttä. Mitä hittoa Kimon tarkoitti ”eräällä ystävällä”? Hetken hän ennätti tätä miettiä, ennen kuin suuri varjo laskeutui hänen ylleen ja savinen, kova koura tarttui häntä niskavilloista ja nosti hänet kevyesti irti maasta. Siinä rimpuillessaan ja huutaessaan uskomattomasta tuskasta niskassaan ja takaraivossaan hän vielä vilkaisi parantajaa, kasvoillaan sekä raivosta että yllätyksestä kertova ilme. Helvetti, eihän hän ollut muistanut koko golemin olemassaoloa! Eikä tällä hetkellä henkiseen itsensä pahoinpitelyynkään sellaisen "pienen" unohduksen takia ollut aikaa, kun suuri savimöhkäle jo viskasi hänet suoraan selälleen kukkapenkkiin, josta hän kimposi vielä kerran ja pysähtyi lopullisesti vasta liirattuaan maassa vielä metrin Kimonista ja savimöykystä poispäin. Ilmat olivat lentäneet pihahduksena ulos hänen keuhkoistaan jo ensimmäisellä tapaamisella maan kanssa, ja toinen sai hänet vielä täräyttämään päänsä. Tärähdysten jälkivaikutus vielä tuntui huimauksena päässä ja poltteluna maan kanssa tuttavuutta tehneessä selässä. Mitä tahansa parantaja sanoikin, Rion päänsisäinen ulina ei päästänyt sitä hänen tietoisuuteensa. Katsoessaan eteensä hän tajusi näkevänsä houreissaan kaksi isokokoista golemia rynnisti häntä kohti sangen päättäväisennäköisinä. Hetkeen punapää ei tehnyt mitään, vaan katsoi mitäänsanomattomana suoraan golemin kohotettuun nyrkkiin – kun ei muutakaan tajunnut tilanteessa tehdä.
Kaikeksi onneksi kaksi sumeaa, liikkuvaa savimöhkälettä yhdistyivät tarpeeksi ajoissa yhdeksi tarkaksi golemiksi ja demonin tajuamisen taso pääsi ainakin suurimmaksi osaksi takaisin tähän aikaan ja paikkaan. Suuri savinyrkki murskaa demonin – paha juttu. Hyvä vain, että savijärkäle oli hidas liikkeissään, ja Rio pääsi nipin napin ensimmäisen nyrkiniskun alta pois. Maa tärähti kuitenkin hänen jalkojensa alla iskun voimasta sen verran paljon, että hänen käsityksensä tilanteen hengenvaarallisuudesta palasi salamana hänen päähänsä.
Ainoat asiat, millä hän voisi jonkin ihmeen kaupalla voittaa tämän golemin, olivat nopeus ja oletettu äly – joka kuitenkin heitettäisiin hyödyttömänä nurkkaan demonin tapauksessa. Niinpä hän päätti luottaa nopeuteensa, ja väisti golemin seuraavan sivuttaisen iskun. Terrakottaotuksen valmistellessa seuraavaa hyökkäystään Rio käänsi syyttävän katseensa Kimoniin vielä viimeisen kerran. ”Etkä edelleenkään vaivaudu itse puolustamaan itseäsi! On sinutkin hyvin koulutettu!” niin – ainahan sitä pitää sanoa ensimmäisenä päähän putkahtaneet, samat vanhat solvaukset ennen kuin on pakko hävitä maisemista tilanteen käydessä hieman liian tukalaksi.
Demoni sitten kääntyi kannoiltaan ja juoksi, tarpeeksi nopeasti mutta kuitenkin tarpeeksi hitaasti ollakseen vielä Kimonin kuuloetäisyydellä. ”Minä palaan vielä, voit olla siitä varma!” hän karjui raivoissaan, ennen kuin juoksi pois suoraan puskapensaan läpi ja jatkoi juoksemista vielä ties kuinka pitkään. Perkele, pakko tällainen nöyryytys oli kostaa - varsinkin tuon nimenomaisen parantajan tapauksessa.
|
|
|
Post by sir Kai on May 16, 2010 15:06:28 GMT 3
Kimonin täytyi häpeäkseen myöntää, että tunsi äärimmäisen suurta tyydytystä nähdessään Eaden rusikoimassa Rioa. Demonia heiteltiin kuin räsynukkea, sitä samaa demonia joka oli aiheuttanut hänelle painajaisia ja tuhonnut hänen tunne-elämänsä. Kaiketi parantajalla oli oikeus tuntea pientä voitonriemua saatuaan kostettua edes pienen murenen kärsimyksestään, mutta samaan aikaan se pakotti hänet huomaamaan, ettei hän tainnut olla aivan niin hyvä ja puhtoinen kuin pitäisi. Pitäisi ja pitäisi, hänhän toimi armeijan leivissä, mutta parantajien ei nyt yleismaailmallisesti pitäisi iloita muiden kokemasta vahingosta.
Huolimatta Eaden uhkaavista nyrkiniskuista Rio onnistui silti heittämään vielä herjaa, mikä häivytti pienimmätkin syyllisyydenpistokset Kimonin mielestä. Hän vain kirskautti hampaansa yhteen vihaisesti sanat kuullessaan, pitäen syynsä ja puolustelunsa omana tietonaan – turha sitä olisi edes yrittää saada ne uppoamaan demonin paksuun kalloon. ”Se kyllä nähdään”, hän sylkäisi sanat karkuun pinkovan demonin perään, astellen sitten mitään golemille selittämättä takaisin sisälle.
Kimon ehti vielä syödä tauollaan, herättäen hämmennystä pahantuulisuudellaan. Ei hän kenellekään tiuskinut, mutta miehen ympärillä leijaili pitkän aikaa ärtynyt hiljaisuuden aura, joka sai muut vaikenemaan ja ihmettelemään asiaa. Hän kuitenkin piristyi ennen pitkää, kun Svana jäi seurailemaan vaaleatukan puuhia mummon haettua pikkuveljen kotiin. Ruskeatukkainen, vihreään hameeseen ja valkoiseen puhvihihaiseen paitaan sonnustautunut nuorikko ei ollut pelkästään silmänilo, vaan myös miellyttävää juttuseuraa. Tyttö jaksoi kysellä kyselemistään kaikkea parantamiseen liittyen, ja tämän kertomukset ystävilleen sattuneista tapahtumista olivat hyvä keino harhauttaa ajatukset pois punatukkaisesta maanvaivasta.
Itse asiassa kaksikko käveli yhtä matkaa illan hämärtyessä ja Kimonin jättäessä parantolan yövuorolaisten hoivaan. He asuivat samalla suunnalla, ja vitsailivat sekä nauroivat koko leppoisan kävelymatkan lämpimässä kevätillassa. Auringonlaskun puna oli hiljalleen hiipumassa horisontissa, kun he sanoivat hyvästit ja lähtivät kotejaan kohti. Kimon saapui pian pienelle, väljällä ja kaukana kaupungin keskustasta sijaitsevalla alueella olevalle talolleen. Sisällä oli suorastaan pimeää, mutta ennen kynttilöiden etsimistä hän riisui pitkän valkoisen takkinsa, ripustaen sen naulakkoon, ja potkaisi kengät jalastaan. Paikan sisustus oli melko vaatimaton mutta kodikas, ja hetken hapuiltuaan tilavassa tupakeittiössä parantaja löysi mäntypuisen hyllykön. Hetken rapistelun jälkeen löytyivät myös kynttilät. Valitettavasti hän oli surkea alkeellisimmissakin tulitaioissa, eikä se ottanut syttyäkseen. Hiljaa kiroten Kimon alkoi sitten etsiä sytyttämistarpeita.
|
|