|
Post by routa on Jan 24, 2010 19:23:17 GMT 3
// Sovittu peli sir Kain kanssa. //
Pieni, vaatimaton Whelyah oli juuri sellainen kylä, jonka voisi kuvitella hautautuvan tarpeeksi itsepintaiseen lumimyrskyyn ja kuolevan sisältäpäin, kun ruoanhankinta hankaloituisi kinosten vuoksi ja lumimassat romahduttaisivat huterat talot asukkaiden päälle. Vähälukuinen asukasmäärä kuitenkin pinnisteli päivästä toiseen elämää tässä vuoriston jalanjuurissa sijaitsevassa hökkelikylässä, jonka katuja ei ainakaan voinut väittää turhan ruuhkaisiksi. Lumisiksi ja autioiksi kyllä, mutta ei todellakaan meluisiksi ja ruuhkaisiksi.
Hengitys huurusi kirpeässä pakkasessa, kun tuulen ja tuiskun tuivertama hahmo kahlasi sisään kylän porteista, paksujen vaatteiden kerättyä melkoisesti lunta matkan aikana. Kuka tahansa muu olisi liikkunut kärryillä, vaunuilla tai ylipäätään hevosella, mutta jos sellaiseen kyytiin ei ollut varaa ja hevoset sattuivat pelkäämään luonnostaan sitä, mikä oli... No, vaihtoehtoja ei juurikaan ollut, ja niinpä matka oli taittunut jalan. Sata hölkkäaskelta ja sata kävelyaskelta, sillä tavoin isommatkin ihmisrykelmät jaksoivat kulkea päivässä lähes yhtä pitkiä matkoja kuin hevoset. Tietenkin vuodenaika ja sää vaikuttivat asiaan, mutta kumpaakaan ei voinut valita eikä niistä voinut valittaa.
Ah, viimeinkin lämmin majatalo, josta saattoi maksua vastaan hankkia ruoka-annoksia paluumatkaa varten sekä tietoa siitä, mistä tietynnimisen henkilön voisi löytää. Lämpö teki myös hyvää kylmettyneille jäsenille, mistä mies jäi nauttimaan kaikessa rauhassa etukäteen, ennen kuin häntä alettaisiin vältellä liiaksi, jotta se olisi enää mahdollista. Nimittäin hänelle oli maksettu etukäteen puolet tappopalkkiosta eikä hän tälläkään kertaa aikonut jättää uhria kuolemaan yksinään ja salamyhkäisesti, vaan teloittaa tämän niin näyttävästi kuin mahdollista. Jos salamurhaajien toimeentulo riippui siitä, kuinka huomaamattomasti nämä pystyivät vaientamaan kohteensa, hän teki siitä aina julkista, rumaa ja kuvottavaa.
Tosin, tällaisessa hikiperälässä sellainen tulisi miltei vaatimaan uhriparan kiskomisen kapakkaan, jossa näytti olevan eniten väkeä.
... No jaa.
Kunhan raajat tuntuivat taas toimivan kunnolla ja olo oli muutenkin miellyttävän lämmin, ihmissusi kiskoi raskaat talvivaatteet takaisin ylleen ja astui ulos majatalosta. Kuvitteliko hän vain vai oliko lumipyry käynyt entistäkin verenhimoisemmaksi? Tässähän tulisi vielä riitaa siitä, onnistuisiko hän raatelemaan uhrinsa palasiksi, ennen kuin tämä jäätyisi kuoliaaksi. Kas niin, missäs suunnassa majatalon isäntä olikaan maininnut miehen asuvan... Tämä olisi varmaankin sisätiloissa tällä säällä, joten hänen täytyisi päättää, potkaisisiko hän oven sisään vai odottaisiko avaamista.
Edes hetken ajan, ihan vain kohteliaisuudesta.
Lumisella kadulla narskuvat askeleet veivät kohti yhtä puista taloa, jota ei oltu pilattu sen enempää koolla kuin koristeillakaan. Creed antoi katseensa tutkia taloa hetken ajan, ennen kuin hampaat välähtivät vaivihkaa esiin ohimenevän virnistyksen myötä ja toinen jalka polkaisi huteran oven sivuun, sen paukahtaessa kuuluvasti seinää vasten. Kulta, kotona ollaan! No, ei sentään ihan - sanotaanko vaikka vain, että kuolema oli astunut ovesta sisään. Kas niin, ja missäs kullanarvoinen henkiriepu piileksi...
|
|
|
Post by sir Kai on Jan 24, 2010 20:21:22 GMT 3
Illan pimeneminen ja lumimyräkkä olivat hätistäneet ihmiset sisätiloihin, eikä kukaan suin surminkaan lähtisi uhmaamaan kurjaa säätä jonkun luona vieraillakseen. Siihen Kou oli luottanut lyöttäytyessään kotimatkalla olleen miehen seuraan, liverrellen itsensä tämän suosioon ja talon sisälle. Hän oli vaeltanut kaukana asutuksesta niin pitkään, että verentarve ylitti nirsouden – eihän hän muuten olisi valinnut jo hieman vanhentunutta henkilöä uhrikseen, kun kylästä löytyi nuoria neitojakin. No, olipa ainakin ukon talossa sopiva kellari, johon saattoi vetäytyä päivän ajaksi sillä oletuksella, ettei kuolemaa huomattaisi heti. Sillä tällä kertaa vampyyrin jano ei sammuisi puolikkaalla annoksella.
Miehen saattaminen tiedottomaan tilaan vajavaisella hypnotisointikyvyllä oli ollut kohtuuttoman vaikeaa, mutta nähdessään toisen retkottavan nojatuolissa vailla aavistustakaan lähenevästä kuolemastaan teki siitä sen arvoista. Tumma hykerteli itsekseen hetken näystä nauttien ja kutrejaan näperrellen, kunnes viimein istahti tuolin käsinojalle. ”Hyvää ruokahalua”, Kou lausahti itsekseen tarttuessaan yhä tiedottoman miehen kädestä, käärien ranteen esille hihan alta. Aikailematta hän kävi kimppuun, lipittäen punaista elämän nektaria ahnaasti.
Valitettavasti vampyyrin ateriointi keskeytyi hänen imiessään viimeisiä huikkia uhristaan aukiraadellun kaulan kautta. Inhottava, eläimellinen mieli oli tunkeutunut sille alueelle, jolta hän poimi tietoja tahtomattaankin. Irvistäen Kou nosti päänsä, tuijottaen ovelle. Olisi turhaa yrittää enää karkuun, tunkeilija oli jo niin lähellä – ja mitä hän pystyi päättelemään, tällä ei kuitenkaan ollut mitään hyväntahtoista asiaa talon isännälle.
Oven pamahtaessa auki tumma loikkasi vaistomaisesti kauemmas viimeisiä henkäyksiään vetävästä uhristaan harmitellen siinä samalla lopun veren hukkaanmenoa. Nuolaisten huulensa summittain puhtaaksi hän valmistautui ottamaan ”vieraan” vastaan, mutta lähes ystävällinen ilme vaihtui inhon irveeksi vaaleatukkaisen miehenkörilään osuessa vampyyrin silmiin. Samassa ihmissuden löyhkä täytti herkät sieraimet, eikä Kou voinut olla nipistämättä niitä kiinni laihoilla sormillaan. ”Ush, painu takaisin siihen lantakasaan mistä tulitkin!” Krhm, ei todellakaan sovinnollisin tervehdys, mutta mustatukka oli lievästi sanottuna raivoissaan siitä, että oli joutunut keskeyttämään hyvän aterian kapisen ihmissuden takia. Hän ei voisi edes vaatia tältä hyvistä, eihän mokomien inhaa verta joisi hullukaan! Hätistellen tulijaa kädellään pois kuin mitäkin kulkukoiraa Kou vielä jatkoi ärtyneenä: ”Toisilla on jotain oikeaakin tekemistä.”
|
|
|
Post by routa on Jan 24, 2010 21:20:27 GMT 3
Jos sisätiloissa pitäisi yleensä tuoksua mausteilta, ruoalta, ylipäätään ihmisiltä, täällä leijaili jo pakenevan elämän haju. Kuoleman ja veren haju. Niiden olisi pitänyt seurata vasta silloin, kun Creed olisi jo lähdössä pois kylänpahasesta, eikä toivottaa häntä tervetulleeksi kurjaan mökkiin! Samaan aikaan, kun uuden tunkeilijan olemus valkeni Koulle, tämän läsnäolo - ja olemus - valkeni hänelle. Kuten myös uhrin tila, joka oli niin lähellä kuolemaa, että sitä olisi voinut jo kutsua sellaiseksi. Taisi olla aika laittaa suunnitelmat uusiksi.
Mikä vääryys, että joku lipputankoa muistuttava honkkeli varasti tapon, josta hieman lyhyemmälle, mutta rotevammalle miehelle oli maksettu. Nythän se ei olisi hänen tapponsa, eikä lähelläkään hänen tyyliään, jolloin valehtelu olisi miltei mahdotonta. Joku vaatimattomampi olisi voinut käyttää tilaisuuden hyväkseen ja lunastaa palkkionsa, mutta hänelle tehtävä oli kunniakysymys. Jos koko kylä ei puhuisi siitä, se olisi täysin turhaa, ja koska moisesta oli tullut hänen tavaramerkkinsä, sitä ilman oli hankala väittää tappaneensa ketään.
Toinen vaihtoehto olisi myös ollut napata ruumis ja lavastaa se kärsineemmäksi kuin missä tilassa uhri oli kuollut sekä esitellä ruumis kyläläisille, mutta sekään ei miellyttänyt. Ei ainakaan nyt, kun oli vielä kolmas vaihtoehto - purkaa turhautuminen epäonniseen väliintulijaan, joka oli juuri nauttinut viimeisen ateriansa väärästä uhrista. Joskus kannattaisi odottaa kymmenen minuuttia pidempään ennen toimeen ryhtymistä, mutta aina sekään ei auttanut. Eikä katuminen auttaisi sitäkään vähää, mitä se voisi joskus muulloin auttaa.
Niinpä ihmissusi antoi sadistisen virneen muodostua kasvoilleen, tämän astuessa lähemmäs vampyyria. "Todellako?" hän kysyi matalalla, karhealla äänellä - joko hän oli juonut liikaa liian vahvoja juomia tai sitten hän oli saanut liikaa osumia kaulansa seudulle. Kumpi tahansa oikea vastaus olikaan, jos ei kumpikin, karheus sai hänen äänensä kuulostamaan uhkaavammalta kuin sen oli aina tarkoituskaan. "Mikset siis keksisi vielä parempaa tekemistä ja juoksisi karkuun, kun vielä ehdit?" Harmi vain, että 'vielä ehtiminen' oli suhteellinen käsite, sillä hän alkoi olla melko lähellä toista ja siis kykenevä estämään juoksupyrähdyksiä.
Ellei tämä päättäisi mieluummin tapella vastaan kuin yrittää livahtaa pois paikalta.
Kovin montaa vaihtoehtoa ei kuitenkaan enää tarjottu, sillä epäröiminen oli kestänyt sen verran liian kauan, että Creed kävi hyökkäykseen - kursailemattomaan syöksähdykseen, jonka tarkoitus oli kaataa ja sillä tavoin pakottaa vastustaja lähitappeluun lattiatasossa. Miksi turhaan selittää syitä toimilleen, kun he kumpikin inhosivat toisiaan jo oletuksena? Tuskin tuo hongankolistajakaan olisi häntä menemään päästänyt, jos hän olisi sekaantunut tämän tappoon, joten... mitäpä hittoja sillä päätään vaivaamaan.
|
|
|
Post by sir Kai on Jan 24, 2010 21:56:48 GMT 3
Nopeasti punaisista takaisin mustiksi tummuneet silmät kapenivat ihmissuden alkaessa murista painostavalla äänellään. Hänen ei tarvinnut edes yrittää pureutua syvemmälle körilään mieleen tajutakseen tämän olevan raivoissaan. Yleensä tuossa vaiheessa kustiin housuun ja lähdettiin juoksemaan epätoivoisesti karkuun, mutta Kou päästi naurahti halveksivasti. ”Sinuako? Ehkäpä päiväunissasi”, hän tokaisi myrkyllisesti.
Sanailusta huolimatta hukkamies lähestyi uhkaavasti, saaden tummaihoisen perääntymään päkiöillään. Leveä ruho tukki tien ovelle jo melkoisen tehokkaasti ja miekkonen arvatenkin oletti pääsevänsä purkamaan raivonsa vampyyriin kuin mihin tahansa säkkiin. Huolimatta siitä, että köriläs ei todennäköisesti saisi häntä tapettua vaikka haluaisikin Kou tunsi olonsa hermostuneeksi. Hän ei pystynyt lukemaan toisen mielestä muuta kuin raivoa, mikä teki hyökkäyksen ennakoimisesta vaikeampaa kuin yleensä.
Siksi vampyyri säpsähti rajusti rynnäkön alkaessa, ja hetken vaikutti siltä, että koko hontelo keho olisi jähmettynyt odottamaan kiltisti yhteentörmäystä. Hampaansa yhteen kirskauttaen Kou kuitenkin lähti kovaa kyytiä, niin nopeasti kuin vampyyri ikinä pystyi, hyökkääjää vastaan – ja tarttuen olkapäästä loikkasi toisen yli, laskeutuen kierien lattialle. Hätäisessä tempussa tärähti niin pää kuin lantiokin, mutta pieni määrä kipua ei häntä haitannut. Olisi ollut paljon vaarallisempaa jäädä ottamaan hyökkäys vastaan – hän ei ollut kovin vahvaa tekoa, tuollaisen voiman osuessa kävisi köpelösti.
Siihen sitten loppuikin järkiperäinen ajattelu, sillä noustessaan tumma venytteli lähes pilkkaavasti, ja jäi vielä sipaisemaan sekaisin menneet hiuksensakin ojennukseen. Hän opettaisi vaalealle tärkeän läksyn siitä, kenen kimppuun kannatti hyökätä ja kenen ei. ”Tuhma koira, ei toisten kimppuun saa hyökätä!” Kou torui ivallisesti, kuroen samassa heidän välisensä etäisyyden umpeen. Terävä kyynärpää humahti voimalla kohti toisen kaulaa, ja seuraavassa hetkessä vampyyri oli jo kiepahtamassa pois nyrkkien ulottuvilta. Toinen saisi kaikessa rauhassa yrittää pysyä hänen tahdissaan, vampyyri nimittäin luotti nopeuteensa.
|
|
|
Post by routa on Jan 24, 2010 23:17:11 GMT 3
... Vaikuttavaa.
Tuollaiseen akrobatiaan harvemmin törmäsi, ja Creedille ilmaantui äkillinen ongelma pysähtyä, ennen kuin syöksy saisi nolon lopun seinästä. Takaa kuuluva mätkähdys kertoi, että vaikka loikka oli kenties ollut hallitun oloinen, alastulo ei sitä ainakaan ollut. Taitavaa, pakko se oli myöntää - yllätetyksi joutuminen ei kovin monella saanut aivorattaita pyörimään, jos lainkaan, niin ei ainakaan nopeasti. Tuollaisia väistöliikkeitä tuskin joka päivä pääsi suorittamaan, ellei Kou ollut samanlainen tappelupukari. Päätellen tämän väistöstä tämä ei kaivannut turhia mustelmia ja ruhjeita kehoonsa - ja kukapa olisi halunnut, paitsi täysi kaistapää.
Vauhti ei arvatenkaan täysin ehtinyt pysähtyä ennen seinää, mutta törmäyksen sijaan ihmissusi pikemminkin vain kimposi siitä takaisin otettuaan itsensä vastaan käsillään ja lähtien saman tien toiseen suuntaan. Torut menivät täysin ohi hänen korviensa, ellei hän sitten murahtanut niille - liekö asia niin vai oliko kyseessä pelkkä sattumalta sanojen perään osunut murahdus, sitä oli vaikea arvioida. Raskaat ja kastuneet talvivaatteet rajoittivat hänen liikkumistaan verrattuna kesäkeleihin, jolloin tappelu hoitui ilman paitaa, mutta siitä huolimatta hän oli tarpeeksi ketterä ja nopea tittelilleen vakituisena tappelijana. Ei ehkä vampyyria nopeampi, mutta ei paljoa tätä hitaampikaan.
Ja mikäli tämä luotti nopeuteensa, hän luotti kokemukseen.
Miehen liikkeiden ennakoimisesta saattoi tehdä vieläkin vaikeampaa se, että tämä liikkui täysin aikeitaan suunnittelemattomasti. Likaisissa, epäreiluissa katutappeluissa oppi olemaan kehittelemättä valmiita liikesarjoja päässään, sillä kesken kaiken saattoi saada peukalon silmäänsä ja osuman vyön alle, eikä silloin auttanut enää pohtia, mitä oli tarkoitus tehdä seuraavaksi. Oli pakko vain yrittää ennustaa vaihtoehtoja ja reagoida vastustajan liikkeiden mukaan, sillä suunnittelu menisi ennen pitkää harakoille. Ja jos oli edes sitä sorttia, että pohti liikkeitä etukäteen, siitä jäi helposti kiinni, vaikka vastapuoli ei olisikaan ollut ajatustenlukija.
Ihmissusi ei ehtinyt kuin valmistautua henkisesti tulevaan iskuun ja ottaa sen vastaan ärähtäen, mutta seuraavaa väistöliikettä hän oli jo osannut odottaa. Harvemmin ensimmäisiltä iskuilta suojauduttiin ja seuraavat otettiin vastaan, vaan väistely vietiin loppuun asti niin pitkälle kuin mahdollista. Niinpä siinä missä kyynärpää jysähti kipeästi kaulansivuun, hänen kätensä nappasivat kiinni karkuun pyrkivästä vartalosta. Kädet kiskaisivat tätä voimalla pois tasapainosta, kohti lattiaa vasten tuettua, koukistettua polvea - se oli yleensä lopetusliike, joka lamaannutti vastustajan, erityisesti osuessaan selkään, mutta nyt vampyyrin ollessa kyseessä kovia otteita ei tarvinnut säästellä. Kovakourainen jysähdys kuitenkin vain hidastaisi tätä, sen verran hänkin tiesi, ellei tämä ollut erityisen heikkoa tekoa.
Mutta niin laihaa ja pitkää tekoa kuin tämä olikin, totuus oli aina pintaa syvemmällä.
|
|
|
Post by sir Kai on Jan 26, 2010 16:52:08 GMT 3
Jos siihen olisi sattunut olemaan aikaa, Kouta olisi varmasti alkanut arveluttaa päätös jatkaa nujakointia – ihan vain jo vaalean massan takia. Hänen täytyi vain pistää kaikki toivo väsytystaktiikan ja vahingoilta karkaamiseen, sillä vaikka hän vampyyri olikin eivät hänen iskunsa varmaan juuri tuntuisi tuollaisessa köriläässä. Huolestuttavampaa tosin oli se, että vaistojen varassa taistelevien päätöksiä oli mahdotonta tulkita tarpeeksi ajoissa, jotta ehtisi kunnolla suunnitella vastaiskun.
No, ainakin kyynärpään aiheuttama rusahdus toisen kaulassa toi tyytyväisen hymynhäivän Koun kasvoille. Ei hän saanut siitä kauaa nauttia, sillä vastustaja ei tehnyt muuta kuin ärähti enemmän ärsyyntyneenä kuin kivusta – tai siltä se ainakin särähti vampyyrin korviin. No, epäonnistuneen hyökkäyksen jäljiltä pitäisi vain sujahtaa mahdollisimman äkkiä karkuun ja hyökätä sitten uudestaan hieman kovemmin ottein. Noin teoriassa ainakin, mutta sättiessään mielessään pahaa aliarviointia tumma huomasikin jääneensä kiinni keskivartalosta. Yllätettynä henkeä vetäisten Kou huomasi kaatuvansa vauhdilla taaksepäin ja päästi kivunsekaisen ulvahduksen polven paukahtaessa iloisesti keskelle miehen selkää. Juuri tuollaisina hetkinä hän toivoi, että olisi suhteellisen kuolemattomuutensa lisäksi myös kyvytön tuntemaan kipua, sillä silmissä tuikkivat mustat tähdet ja selästä sormenpäihin säteilevä tuska vaikeuttivat tappelemista huomattavasti.
Mutta takaisku ei suinkaan saanut Kouta järkiinsä, ehei. ”Paskiainen!” Ärjähdyksestä päätellen verenimijän hihat olivat palaneet melkoisen pahasti. Sen sijaan, että hän olisi kierähtänyt lattialle ja kasvattanut mahdollisimman nopeasti turvarakoa körilääseen Kou tempaisi kiinni tämän kauluksista nykäisten itsensä pystyyn. Samassa toinen käsi puristi pihtimäisen otteensa äijän kurkun ympäri – vampyyri jos kuka tiesi, missä kaulavaltimot sijaitsivat ja mitä niiden tukkiminen aiheuttaisi. Ostaakseen itselleen tarpeelliset hetket hukkamiehen tainnuttamiseen ja osittain myös puhtaasta raivosta tumma potkaisi niin lujaa kuin jalasta lähti ensin jalkoväliä kohti ja upotti sitten polvensa toisen vatsaan.
|
|
|
Post by routa on Jan 26, 2010 20:32:46 GMT 3
Creedin kasvoilta sen sijaan näki varmasti yhtä selvästi, miten mielissään tämä oli vastaiskun perille menemisestä. Se ei kylläkään ehtinyt kestää kuin sekunnin murto-osan, kuten mikä tahansa voitonriemun tai tappion tuntemus taistelun tuoksinassa, mutta sekin oli tarpeeksi, jotta virnistys ehti käväistä kasvolihaksissa. Heh heh, vai että oikein paskiainen - eihän hän edes ollut vielä tehnyt mitään. Ehkä käynyt kimppuun ja ollut lähellä täräyttää selkärankaan vähemmän ohimeneviä vammoja, mutta... njääh. Ei siinä todellakaan ollut mitään verrattuna siihen, mitä hän yleensä saattoi tehdä.
Tässä todellakin huomattiin se, ettei kyseessä ollut mikään normaalisti vahingoittuva vastustaja, sillä tuollaisen osuman jälkeen kuka tahansa muu olisi kierinyt karkuun ja yrittänyt saada tappelua päättymään. Sen sijaan tummaihoinen mies teki jotain, joka muistutti vaaleaverisempää heidän välisestä erostaan - siitä, kumpi tarvitsi verenkiertoa aivoihinsa ja kumpi ei. Toki tämä olisi voinut myös tukehduttaa hänet, mutta se veisi kauemmin. Lieni kai syytä olla miltei ylpeä itsestään, jos hänestä haluttiin eroon mahdollisimman nopeasti...
Silkka kokemus likaisista tappeluista pelasti ihmissuden tainnuttavalta osumalta vyön alle, vaikka kipeää tekevä kontakti ehtikin syntyä, ennen kuin hän sai suojattua paikkansa lieventävästi tulevalta iskulta. Keskivartaloaan hän ei enää ehtinyt suojata, minkä lisäksi kaulavaltimoihin puristuneet sormet alkoivat jo vaikuttaa. Niistä olisi syytä päästä irti nopeasti, sillä muutoin lopputulos voisi olla hänen kannaltaan vähemmän mieluisa, joten jo muutenkin osumien voimasta käpertyvänä hän kaappasi käsillään kiinni vampyyrista ja lähti kierähtämään selälleen.
Jalat vastapuolen keskivartaloa vasten painettuna ja selkä lattiaan tuettuna tappelija polkaisi jaloillaan kaikin voimin, turvautuen silkkaan raakaan voimaan saadakseen vastapuolen lennähtämään pois päältään ja näin ollen myös irti itsestään. Väliäkö sillä, mätkähtäisikö tämä seinään vai kiepahtaisiko tämä kesken ilmalennon ketterästi jaloilleen, kunhan tämän ote vain hellittäisi eikä hänen tajuntansa olisi vaakalaudalla. Tämä oli naurettavaa - ei hänen pitänyt olla puolustuskannalla!
Tosin, olihan se kai jo saavutus, että ylipäätään eli sen jäljiltä, kun verenimijä kävi kimppuun...
Polkaisun liikevoimaa hyväksikäyttäen Creed pyörähti kokoonsa nähden hyvinkin ketterästi takaisin jaloilleen, äristen kuuluvasti silkkaa turhautumistaan. Toki tappelu oli piristävää vaihtelua vaativuudessaan, mutta kun Kou alkoi osoittautua suorastaan ärsyttävän kyvykkääksi vastukseksi, tämä teki mieli vain pyyhkäistä pois tieltä ja lavastaa tappo omakseen palkan lunastamista varten. Niinpä hän kävi saman tien uusiksi toisen osapuolen kimppuun, karkeasti ja hienostelematta, iskujaan juurikaan suunnittelematta. Aggressiiviset nyrkiniskut suuntautuivat kylkiluihin ja keskivartaloon, kyynärpäitä ja polvitaipeita pyrittiin rääkkäämään raajojen toimintaa heikentävästi, ja jossain vaiheessa jopa hampaat vilahtivat uhkaavasti kohti kasvoja.
Ehkei ihmissuden kuulunut purra samalla tavalla kuin vampyyreiden, mutta ei kukaan siitä huolimatta halunnut tietää, millaista tuhoa ihmisen talttahampaita susimaisemmiksi kehittyneet kaksoiskulmahampaat saisivat aikaan.
// Ei saa lyödä, mutta itse kuvittelen ihmissusille ylös kahdet näkyvämmät kulmahampaat ja alaskin mahdollisesti ylähampaiden kanssa lomittuvat samanlaiset, mutta vain yhdet. Joten jos näin ei Whléyassa ole, niin pahoittelen. 'D //
|
|
|
Post by sir Kai on Jan 26, 2010 23:30:05 GMT 3
Kou olisi varmaan itsekin hätkähtänyt rumaa irvettä kasvoillaan keskittyessään täysin rusentamaan elämän vastustajastaan. Typerä, alhainen elukka! Kukaan, ei kukaan voisi vahingoittaa häntä ja päästä siitä kuin koira veräjästä! Oli täysin oikein, että köriläs joutui kärsimään hänen potkuistaan, ja julma päättäväisyys valtasi mustat silmät niiden huomatessa ensimmäisiä merkkejä aivojen happivajeesta.
Mutta jälleen kerran hänet yllätettiin ihmissuden yhtäkkiä kierähtäessä selälleen. Kevyenä Kou oli singahtaa tämän yli jo ilman kylkiluita natisuttavaa polkaisua. Jälleen kerran nopean ajattelukykynsä todistaen vampyyri kuitenkin otti ilmalennon haltuunsa, lähtien kiepauttamaan volttia lattiaa vain kevyesti hipaisten – mutta ei, ympäristö oli sillä kertaa vaalean puolella. Jaloilleen laskeutumisen sijasta hän törmäsi tukevaan hirsiseinään. Terävä kipu säteili otsasta aina takaraivoon saakka, ja ylväs tuulenhalkoja päästi pahaenteisen, litsahtavan rusahduksen.
Vahinkojen miettimiseen ei ollut aikaa, joten vampyyri vain sulki ne pois mielestään. Lepo ja veri korjaisivat kaiken, nyt oli tärkeintä maksaa jokainen pieni ruhjekin takaisin! Äristen ihmissutta kohti hyökätessään Kou tosin onnistui vain juoksemaan päin toisen nyrkkejä. Jo ensimmäinen isku sai vampyyrin katseen samenemaan pieneksi hetkeksi, eikä sitä seuraava tykitys tehnyt toipumista yhtään helpommaksi. Ja mikä parasta, yrittäessään perääntyä pois ulottuvilta tumma saikin tuntea seinän selkäänsä vasten – eikä naamaa kohti tuleva petomainen hammasrivistö tehnyt tilannetta yhtään suotuisammaksi. Jollei hän olisi ollut niin raivoissaan, olisi Kou tuntenut pelkoa silmiensä puolesta. Niitä ei olisi ollut mukava menettää kesken taistelun, joten ajattelematta seurauksia vampyyri vetäisi päänsä pois puraisun reitiltä.
Kammottava rääkäisy kumpusi jostain syvältä hänen kurkustaan hampaiden upotessa epämiellyttävän lähelle kaulanjuurta. Se ei vain sattunut paljoa, vaan nöyryytys sai kivun polttelemaan mieltä entistä pahemmin. Ei vampyyreja purtu, he purivat muita! Rääyntä vaihtui ärjynnäksi, kun Kou yritti parhaansa mukaan kammeta toisen leuan ylös, viis siitä vaikka siinä lähtisi pala häntä mukana – ja kun keino ei vaikuttanut toimivan välittömästi, hän kiersi kätensä päälaen kautta körilään naamalle, repäisten sitten sieraimista pään poispäin itsestään.
Tämä ei kuitenkaan riittänyt kostonhimon sokaisemalle tummatukalle – ehei, hurjistuneesti huutaen hän käytti hyväkseen toisen tasapainon kallistumista taaksepäin, ja koukkaisten samalla potkun polvitaipeeseen Kou pääsi tällä kertaa olemaan se, joka rysäytti jonkun lattialle. Hän ei vieläkään pyrkinyt karkuun, vaan lähelle päästyään puraisi takaisin – tosin hänen haukkaisunsa osui jonnekin olkapään tienoille, eikä irrottanut lihaa kuin korkeintaan puoliksi. Jälleen kerran hän päätyi turvautumaan kuristamiseen, painaen nyt kyynärvarrellaan ihmissuden kurkkua lyttyyn ja auki. Suussaan maistuvan inhan veren hän sylkäisi teatraalisesti ulos – jotkut pitivät kuunulvojienkin verestä, mutta Kousta se maistui liikaa eläimiltä.
|
|
|
Post by routa on Jan 27, 2010 10:25:46 GMT 3
Creed ei niinkään välittänyt siitä, että sai iskettyä hampaansa kuolleeseen lihaan, vaan hänen voitonriemunsa syntyi Koun lähestulkoon eläimellisestä rääynnästä ja ärjynnästä. Aivan kuten hän oli arvellutkin, liike nöyryytti tätä, ainakin kaikessa kiireessä pääteltynä, mutta toisaalta moinen antoi tälle aivan uutta puhtia jatkaa taistelua ja melkein repiä hänen kasvoistaan palan irti.
Se olikin niitä harvoja kertoja, kun hän aidosti vinkaisi kivusta perääntyessään kauemmas.
Mies rähähti joutuessaan omasta puolestaan selälleen kuritettavaksi, rähisten kovaäänisesti tuntiessaan itse huippuunsa kehittyneet kulmahampaat olkavarressaan. Vaikka ne joutuivatkin tunkeutumaan vaatteiden läpi, ne upposivat silti aivan tarpeeksi tuntuvasti lihakseen ja yrittivät repiä sitä mukaansa, minkä vastapainona hän jatkoi tummaihoisen kylkien takomista, toivoen kylkiluiden moukaroimisen tuntuvan edes siinä määrin, että tämä irrottaisi, tuskin tappelu vielä siihen loppuisi. Ja kyllähän tämä irrotti, tosin vain palatakseen tainnutustaktiikkaan.
Ihmissusi yritti luonnollisesti jälleen polkaista vampyyrin hevonkuuseen päältään, mutta sama taktiikka ei enää toiminut - ja olisi ollut ihme, jos se olisi. Tukehduttavat sekunnit venyivät, kun vastarinta ei purrut ja hapentarve vain kasvoi rähinän myötä, kunnes lopulta katutappeluiden suosituin 'päästä irti tällä punaisella sekunnilla!' -puolustuskeino lankesi torahampaan osaksi. Nimittäin kädet tarttuivat kiinni tämän päästä ja peukalot lähtivät painumaan väkivaltaisesti silmäkuoppiin, ja mikäli vastus ei toivonut tappelevansa sokkona, tämä päästäisi irti.
Ja päästi.
Tällä kertaa Creedin oli pakko vetäytyä oma-aloitteisesti sivummalle hengittämään, tämän hengityksen rahistessa ja vinkuessa merkitsevästi. Kaulaan ja henkitorveen suuntautuneet iskut olivat tehneet tehtävänsä, vaikkeivät missään nimessä siinä määrin, että hän olisi vielä pakenemassa paikalta. Suuhun kertynyt veri aiemmasta puremasta sylkäistiin kuluneelle lattialle, kun hän valmistautui uuteen yhteenottoon ja asettui hyökkäysasentoon, näyttäen valmiilta hajottamaan koko paikan Kouta lyömäaseena käyttäen.
"Olisi kannattanut paeta, raato!" katutappelija ärähti ja hyökkäsi vielä viimeisen kerran huijaria kohden, välittämättä enää siitä, mitä hänelle itselleen kävisi. Hänellä oli yksi ainoa tavoite, lopettaa tämä hölmöily, eikä siinä enää auttaisi puremat tai nenän kiskaisu niskan puolelle. (No, se voisi kyllä jo tuntua...) Hän tunkeutui kursailematta lähietäisyydelle ja kävi kiinni toiseen, lennättäen tämän seinää päin, minkä jälkeen hän tarttui tähän kiinni uudelleen ja toisti liikkeen pari kertaa eri huonekaluja päin.
Noh, jokos alkaa sattua liiaksi vastaanhangoitteluun?
Kun Kou vihdoin alkoi vaikuttaa tarpeeksi kärsineeltä, Creed nappasi tästä kerran yhden viimeisen kerran, käänsi tämän ylösalaisin ja pudottautui polvilleen verenimijän pää polviensa tasalla. Jos tämän niskat eivät taittuisi, hän söisi oman päänsä.
Kauniita unia, mokoma talttahampainen majava.
|
|
|
Post by sir Kai on Feb 1, 2010 23:34:07 GMT 3
Kasvot irveessä Kou puristi Creedin kaulaa lujemmin ja lujemmin lyttyyn lattiaa vasten. Hän oli päättänyt lujasti tappavansa toisen, mutta joutui luopumaan päätöksestään harvinaisen nopeasti peukaloiden painaessa silmämunia kuoppiinsa. Tuskasta rääkäisten vampyyri nojautui taaksepäin, kierähtäen siitä sivummalle käsiään kasvoillaan pidellen. Hyvän tovin hän näki vain välkehtivää mustaa, joka vaihtui kipeäksi purppuraksi.
Hänen hoippuessaan paikoillaan oli vastustaja saanut hengen taas kulkemaan ja ryntäsi raskain askelin sekä pahaenteisesti ärjähtäen tumman kimppuun. Koun näkökyky ehti palautua juuri parahiksi, jotta hän ehti nähdä kovaa kyytiä lähestyvän seinän ihmissuden heittäessä hänet surutta sitä päin. Eikä se vaikuttanut riittävän, sillä pian iskun jäljiltä yhä tokkurassa oleva mies rojahti pöytää, nojatuolia ja herra ties mitä vasten kolhien itsensä hetki hetkeltä pahemmin. Vampyyrin voimat näkyivät jälleen, sillä hän ehti yhä juuri ja juuri suoristautua ennen kuin joutui jälleen höykytyksen kohteeksi.
Silti tummalla ei riittänyt puhtia repiä itseään irti körilään suunnattomasta otteesta, ei edes sillä hetkellä kun hän tajusikin heilahtavansa ylösalaisin. Jalat yrittivät vielä potkaista Creedin nenän murskaksi, mutta kaikki liike lakkasi hirvittävään rusahdukseen. Ihmissuden manööverien jäljiltä lattialle jäi vain hiljainen mytty vampyyriä, jonka pää oli luonnottomassa kulmassa vartaloon nähden.
Toinen oli ehtinyt hädin tuskin ovelle, kun Kou räpäytti silmiään, ja kampesi itsensä pystyyn äänettä. Hölmistynyt ilme kasvoillaan hän tapaili otetta päästään, ja väänsi sen väkivaltaisesti takaisin paikoilleen, saaden aikaan vähintään yhtä selkäpiitä karmivan rusauksen kuin ensimmäisellä kerralla. ”Tuo.... sattui! Kuole!” Hämästyttävää mutta totta, ärähdys pääsi ilmoille niskojen taitosta kärsineestä henkitorvesta huolimatta. Kasvoillaan maaninen ja kostonhimoinen irve Kou ehti astua askeleen, toisen ja kolmannen kohti miestä, kunnes neljännellä kaatui maahan. Yritys päästä takaisin ylös oli kova, mutta oli vampyyrin kehollakin rajansa. Kiroten raskaasti hän tyytyi osaansa, jossa ainoa keino antaa kohteen tuta hänen sielussaan palava raivo oli mulkoilla mahdollisimman pahasti. Eihän hän ryömisi kellariin aamua pakoon ja haavoja nuoleskelemaan ennen kuin yleisö olisi kaikonnut.
|
|
|
Post by routa on Feb 3, 2010 12:33:59 GMT 3
// Yhteisestä sopimuksesta siis kuittaan pelin päättyneeksi, koska Creedin poistumisessa ei liene paljoa pelattavaa. 'D Tai jos lienisikin, olen liian laiska kirjoittamaan siitä pitkästi. //
|
|