Minkä taakseen jättää...

[routa]

// Sovittu peli Meren kanssa. Pahoitteluni tylsästä otsikosta, mutta se sopi suunnitelmiin. //


Ah, Arétha - tuo kaiken teeskennellyn loiston keskus. Toki suurin osa koreudesta ja kauneudesta oli rehellisesti kehuskeltavaa, mutta jos tiesi, kuinka kerjäläiset lakaistiin syrjään katukuvaa rumentamasta, ei ainakaan ihastellut näiden täydellistä puuttumista. Aivan samanlaista valheellista koreilua kantoi taakkanaan myös Argentum-suvun viimeisin perijä kävellessään hitaaseen tahtiin yhtä pääkatua eteenpäin hämärtyvässä illassa. Aurinko väritti vielä taivaanrantaa tummanpunertavaksi, mutta hänelle siitä ei ollut enää mitään haittaa.

Kuka tahansa toinen verenimijä olisi ollut liikkeellä saalistusaikeissa, mutta ei itse kreivi, jota verenjuonti ei sattuneista syistä kiinnostanut vähääkään. Hän halusi vain nauttia kotikaupungistaan, kun kadut eivät olleet enää täynnä ihmisiä, jotka pahimmillaan jäivät tuijottamaan paheksuvasti hänen peräänsä ja kuiskuttelivat hänen selkänsä takana. Jopa ne ihmiset, jotka olivat aikoinaan pitäneet hänen äitinsä ja hänen itsensä puolia, tuntuivat kääntäneen hänelle selkänsä.

Se tosin ei liennyt mikään ihme, koska hän oli kääntänyt näille selkänsä ensin, vaikkei sitä tiedostanutkaan.

Puolivampyyri antoi katseensa valua katukiveyksestä satunnaisiin vastaantulijoihin ja takaisin alas, haluamatta joutua katsekontaktiin alentavasti katsovien silmien kanssa. Vaikka oli hämärää eikä vähemmän valaistuissa kohdissa erottanut kasvonpiirteiden yksityiskohtia, hänet silti tunnisti turhan helposti vaatteista ja koko olemuksesta, joka sillä hetkellä tosin tuntui enemmän pyytävän anteeksi olemassaoloaan kuin rehvastelevan. Kovin moni tosin ei kyennyt kulkemaan leuka pystyssä, jos tiesi, että ainakin osa vastaantulijoista elätteli negatiivisia ajatuksia itsestä.

Reevan pysähtyi lopulta hetkeksi hieman pimeämpään kohtaan katulamppujen välissä, jääden vain katselemaan ohi astelevia ihmisiä. Ollapa yksi samantekevä kasvo muiden seassa, mutta sitä onnea hänelle ei oltu suotu – hänet tunnisti itsekseen niin hyvässä kuin pahassakin. Enimmäkseen toki pahassa, sillä kuten jo tiedettiin, hänen suvustaan ei juurikaan pidetty.

Tympääntyneen huokauksen saattelemana mies lähti lopulta jatkamaan matkaansa, saappaankorkojen kopistessa kiveystä vasten. Turha hänen olisi asiaa murehtia, sillä hän ei voisi sille yhtään mitään – ainoastaan jättää paheksunnan huomiotta ja nautiskella lyhtyjen ja hiipuvan auringonlaskun valaisemasta kaupungista.

[Mere]

//Täältä tulemme~//

Tämä oli taas yksi niistä päivistä.

Päivistä, jolloin kaikki tuntui onnistuvan ja menevän vähintäänkin täydellisesti nappiin. Ei sillä, etteikö Razor olisi jo odottanutkin niin käyvän - hänenlaiselleen luomakunnan ylpeyden aiheelle kun ei ollut temppu eikä mikään saada kaikki tanssimaan pillinsä mukaan ja asiat sutviintumaan melkein kuin itsestään. Sitähän jo melkein kummasteli miten täydellinen sitä puolidemoni saattoi olla. Aamunsa hän oli aloittanut hyvin menestyksekkäällä huijauskeikalla, jossa muutaman vanhan harakan rahat vaihtoivat itseoikeutetusti omistajaa varsin nopeasti. Osan rahoista hän oli käyttänyt tuttuun majataloon, jossa oli käynyt syömässä päivällisensä ja hankkiutumassa pieneen hiprakkaan. Lopuilla killingeillä hän oli tyydyttänyt muutkin erinäiset tarpeensa käydessään visiitillä muutaman vanhan ystävättärensä luona. Mitä helvetin väliä, vaikka tapaaminen varmasti lietsoisi entistä paisutellumpia huhuja siitä, miten O'hara liikuskeli pahamaineisten naisten seurassa - pahimman maineen siinä porukassa hän omisti oikeutetusti itse ja ihan jo entuudestaan. Vähät siis juoruista ja huhuista. Pahimmat kielikellot hän voisi sitä paitsi käydä hiljentämässä itse. Jos siis jaksaisi vaivaantua tuhlaamaan taitojaan sellaiseen.

Näine ajatuksineen Razor O'hara saapasteli varsin itseriittoinen virne naamallaan Aréthan kivipäällysteisiä katuja pitkin. Tummanruskeiden nahkasaappaiden kannat kopisivat äkäisesti kadun pintaa vasten, kun puolidemoni harppoi eteenpäin tajuamatta ajattelemattomuuttaan väistää tiellensä sattuneita ihmisiä - olivat he sitten naisia, miehiä, vanhuksia tai lapsia. Sattuipa hän epähuomiossa jopa tönäisemään kiharatukkaisen, nuoren tyttölapsen tiensivuun ja sai osakseen varsin vakuuttavat sadattelut lapsen äidiltä. Harmi vain, että kiroukset jäivät sankariltamme kuulematta - tuo jyräsi jo tietään eteenpäin täysin omissa maailmoissaan niin, että tönäisyn kohteeksi joutunut lapsi ja hänen äitinsä saivat vain tyytyä tuijottamaan tuntemattoman julmurin selkäpuolta ja lepattavia takinhelmoja. Jos puolidemoni olisi kuitenkin kääntynyt, hän olisi nähnyt vanhan mieshenkilön kumartuvan äidin ja tyttären puoleen ja puistelevan päätään surullisesti hänen suuntaansa.
"Se oli Razor O'hara, koko kaupungin tuntema öykkäri. Ei ymmärtäisi surra vaikka ampuisi vahingossa oman äitinsä. Häneen ei kannata tuhlata aikaa tai tunteitaan - ei edes vihamielisiä sellaisia."

Sellainen oli monien käsitys nuoresta puolidemonista. ... Hyvä on, rehellisesti sanottuna kaikkien. Kukaan ei tuntenut ketään, joka olisi omistanut edes muutaman lämpimän tunteen O'haraa kohtaan, ei edes pienintä kunnioituksen ripettä tai yhtä hyvää sanaa. Ja jos Razor tiesikin sen, hän ei ainakaan näyttänyt välittävän. Ei tuonut ilmi loukkaantumistaan tai mielipahaansa, ei vihaa eikä katkeruuttakaan. Lähemmin tarkasteltuna vaikutti oikeastaan siltä, että mitä enemmän häntä vihattiin, sitä hilpeämmäksi demoninpuolikas muuttui, mikä kertoi jo oman osansa O'haran mutkikkaan mielen käänteistä.
Mutta vaikka toisin luultiin, Razor omisti kuin omistikin erinomaisen katkeria tunteita niitä kohtaan, jotka häntä hylkivät. Ei kaikkia kohtaan, ehei, eikä edes suurinta osaa kohtaan. Oli olemassa ainoastaan yksi pieni ihmisjoukko, yksi suku, joka aiheutti puolidemonin mielen sopukoissa varsin negatiivisia tunteita, vaikka hän ei sitä ulospäin koskaan näyttänytkään - suku nimeltään Argentum. He olivat olleet kiduttajana toimineen O'haran työnantajina jokin aika sitten, kunnes olivat potkineet puolidemonin ulos palveluksestaan vedoten johonkin niin idioottimaiseen kuin epäluotettavuuteen ja oikullisuuteen. Jaa, että Razorko ei muka ollut luotettava? Hyvä on, hän oli saattanut jättää muutaman työtehtävän välistä ja jättää tulematta sovittuihin paikkoihin sovittuun aikaan, mutta mitä sitten. Suurella miehellä oli suuret ja kiireelliset menot, eikä sitä aina yksinkertaisesti vain ehtinyt noudattaa sovittuja pelisääntöjä.

... Mutta hetkinen. Kuin ajatustensa siivittämänä ja pisteenä i:n päälle Razorin katse lukittautui vastaantulijaan, joka näytti oikein ilahduttavan tutulta. Mairea hymy paljasti petomaisesti valkeat hampaat, kun O'hara tiiraili ainoalla silmällään vastaansa kävelevää miestä. Kas, kas ja kukahan se siinä jos ei muu kuin nuori herra Argentum, ainakin ulkonäöstä päätellen - suvulla töissä ollessaanhan Razor ei ollut miestä sen paremmin koskaan tavannut, mutta ulkonäöstä ei voinut erehtyä sitten millään. Ja tässäpä hyvä hetki pienelle ja jos ei vähän suuremmallekin kepposelle, joka piristäisi Razorin iltaa ja jota kautta hän saisi purkaa edes hieman sitä kostonhimoa, jota tuota sukua kohti tunsi.
Niinpä Razor harppasi miehen sivulle ja kietaisi toverillisesti, joskaan ei kovin lempeästi käsivartensa miekkosen kaulaan.
"Haa, herra Argentum, oletan. Miksi niin surkeana, eikö tämä kaunis ilta piristä synkkää mieltänne?", Razor kehräsi ja virnisteli samalla toiselle niin, ettei ilmeen pahansuopuudesta voinut erehtyä. Samalla, lähes huomaamatta, vapaana oleva käsi luikerteli kohti miekkosen takintaskuja - paatunut varas ei voinut jättää tilaisuutta käyttämättä samalla tavalla kuin tiikerikään ei pääse raidoistaan.

[routa]

// AAARGH! Ehdin kirjoittaa vastauksen jo kertaalleen, mutta sitten foorumi kirjasi minut ulos (oma vikani kylläkin räpeltäessäni nettiselaimella) eikä vastaus tietenkään ollut tallessa missään. Voihan nyt kilin kellot... //


... Olisipa päivä vain ollut yhtä hyvä jollekulle toisellekin.

Reevan säpsähti Razorin yhtäkkiä kietoessa kätensä tämän hartioille, sillä vaikka tämä olikin nähnyt toisen lähestyvän, ei hän ollut osannut odottaa tämän liimaantuvan kiinni kylkeensä. Niin outoa kuin se olikin, hänellä ei ollut sen tarkempaa tietoa toisen henkilöllisyydestä - maine kylläkin oli kaikkien tavoin hänenkin tiedossaan, tosin lähinnä pelkkänä kasvottomana juoruna. Kaikki kyllä tiesivät, ettei jonkun tietyn puolidemonin kanssa kannattanut käydä kauppaa tai tätä kannattanut ärsyttää, mutta harva kuitenkin osasi yhdistää tiedon kasvoihin tai aina edes nimeen. Niin oli myös hänen tapauksessaan, sillä vaikka toinen oli palkattu hänen sukunsa nimissä tiedonhankkijaksi, ei hänellä ollut osaa eikä arpaa sen enempää palkkaukseen kuin potkuihinkaan.

Muilla sukulaisilla ei nimittäin ollut mitään velvollisuutta kertoa asioistaan vain nimellisesti kartanon herralle, eikä näillä ollut mitään halua tehdä niin, vaikka syytä olisi ollut. Kuten siinä tapauksessa, että vähemmän luotettava kiduttaja saattaisi joskus haluta päästä tilinteolle kohtelustaan. Mutta eihän tiedonhankkijan itselleen töihin palkannut serkkutyttö tullut ajatelleeksi, että kyse voisi olla jostakusta O'haran kaltaisesta nilkistä, joka ei sulattaisi saamiaan potkuja kaikessa rauhassa ystävien ja parin tuopillisen kanssa.

Ai niin - taskuvaras pääsi kyllä käsiksi taskuihin, mutta tuskin hyötyi siitä paljoakaan, sillä uhrilla ei ollut pahemmin syytä kantaa omaisuutta mukanaan. Ehkä taskuista löytyisi kolikoita tuoppiin tai kahteen, mutta loput omaisuudesta olisi arvotonta taskunöyhtää.

"Miksi sen pitäisi?" puolivampyyri kysyi nuivalla äänensävyllä, selvästikään arvostamatta keskeytystä ja kylkeen liimaantumista. Kysymyksen vilpillinen, pahaenteinen sävy sai hänen koko olemuksensa jännittymään, minkä vastapuoli varmasti tunsi käsivartensa alla jännittyvissä olkapäissä ja näki kiristyneissä kasvonpiirteissä. Tosin, hermostuneisuus ei paistanut pintaan aivan niin selvästi kuin jollakulla toisella, mutta hienoisia eroja olemuksessa ja pieniä vihjeitä tulkitsemaan tottunut huomasi varmasti ilmapiirin muuttuneen. Ei hänellä varsinaisesti pelättävää ollut, mutta ei hän mikään haavoittumaton, yliluonnollinen olentokaan ollut.

Myös käden tärinä voimistui pahimmalla mahdollisella hetkellä, jolloin se pujahti piiloon taskuun, jossa vieraat näpit olivat vain hetkeä aiemmin käyneet. Jos pohjalta puuttuikin muutama kulunut kolikko, ei käden omistaja siihen osannut kiinnittää huomiota.

Samalla puoliverisen kreivin ajatukset kuitenkin raksuttivat: häntä ei koskaan lähestytty, ellei sitten joku vaatinut anteeksipyyntöä tai hyvitystä jonkin sukulaisensa häpäisystä jonkun sukulaisen toimesta. Useimmiten serkkumiehen holtittomuus aiheutti hänelle harmaita hiuksia ja hampaiden kiristelyä, mutta huijari ei vaikuttanut sellaiselta, joka olisi tullut pyytämään sovitusta pikkusiskonsa kunnian loukkaamisesta. Ei, jos tällä olisi kaunoja, ne olisivat omakohtaisia - mutta siitä huolimatta hän ei aikonut ottaa vastuuta niistä. Niinpä hänen ilmeensä muuttui pikemminkin ärsyyntyneeksi, ennen kuin se ehti edes kunnolla olla hermostunut, ja hän pyristeli kauemmas vastapuolesta.

"Kuule, jos joku sukulaiseni on tehnyt sinulle jotain, en todellakaan aio pyytää anteeksi hänen puolestaan - joten etsi joku toinen kiusattava käsiisi." Oivoi, Reevan, olisi ehkä kannattanut ensin kysyä, mitä Razor olisi valmis tekemään saadakseen sen anteeksipyynnön puristettua irti sinusta, eikä vain olettaa, ettei tämä tekisi mitään sen kummempaa. Tosin, eiköhän hän oppisi moisen oppitunnin melko pian...

[Mere]

//Toi on tosiaan ikävää >__< Ja anteeksi kesto~~//

Varkauksiin paatuneet näpit poimivat varsin kiitettävällä nopeudella ne muutamat kolikot uhrikseen joutuneen Argentumin taskusta. Pian enemmän tahi vähemmän arvokkaat metallinpalat kilisivät jo O'haran omissa, nuhjuisissa taskunpohjissa, mikä sai puolidemonin virneen vain syvenemään silmälapulla koristetuilla kasvoillaan.
Ah, mutta aijaijai nuori kartanonomistajamme - Razor ei tainnut vain pääkoppansa sisällä kuvitella olkapäiden jännittymistä ja ilmeen kirenemistä. Kätensäkin muukalainen sujautti takkinsa taskuun. Ilme O'haran kasvoilla muuttui koko ajan myrkyllisemmäksi, kun tuo pyörähti nyt Argentumin toiselle puolelle irroittamatta kuitenkaan otettaan tuon hartioista. Viiruksi vetäytynyt pupilli lukittui vastapuolen kasvoihin.
"Miksi sen pitäisi? Miksi sen pitäisi, hän kysyy!", Razor nauroi ivallisesti ja loi katseen ympärilleen aivan kuin olisi omistanut näkymättömän yleisön hurraamassa ala-arvoisille liverryksilleen.
Lopulta violetinpurppura katse iskeytyi kuitenkin takaisin Argentumin sielunpeileihin. Razor nojautui hieman lähemmäs toista ja virne sulkeutui leveäksi, synkäksi hymyksi.
"Koska kenenkään ei pidä tuhlata aikaansa murjoittamiseen. Koskaan ei tiedä, milloin täältä joutuu lähtemään, jos ymmärrätte mitä tarkoitan."
Hetken aikaa Razor tuijotti toista ilkkuva hymy kasvoillaan, kunnes siirsi kätensä kaulalleen ja piirsi hitaasti etusormepäällään viivan kaulansa poikki - ele oli varsin selkeä. Tämän jälkeen keesipää nauroi sydämellisesti ja oli muutamalla loikalla vastapuolen edessä, irrottaen jo nyt tässä vaiheessa kiristyneeksi käyneen otteensa.

"Enkä tullut hakemaan anteeksipyyntöä...", puolidemoni tuhahti sulkien kätensä puuskaan - olemuksen muutos huvittuneesta loukkaantuneeseen oli hätkähdyttävä, kuin siirtyminen seuraavaan kohtaukseen. Hetken kuluttua toinen puuskassa olevista käsistä kuitenkin kaivautui esiin takinhihojen alta ja etusormi heilahteli toruvasti Argentumin silmien alla.
"Olette vain luvattoman murhemielinen. Haluan piristää teitä", O'hara virnuili ja vilkaisi nopeasti ympärilleen aivan kuin peläten, että joku ulkopuolinen saattaisi kuulla heidän keskustelunsa. Sormellaan hän napautti nyt vastapuolen rintakehää ja ilme muuttui surkuttelevaksi.
"Onko teillä murheita sydämessänne? Kenties kielletty rakkaus tai avioton poika, joka nyt kaipaa isäänsä?"
Razor katsoi toista pää kallellaan ja huuliaan mutristaen Hänen katseensa oli liioitellun myötätuntoinen, jotta sitä olisi voinut erehtyä luulemaan aidoksi. Hetken kuluttua puolidemoni huokaisi ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Hän tuijotti toista kyllästyneenä, aivan kuin vastapuoli olisi tehnyt jotakin, mistä tuntea suurta turhautumista.
"Kuulkaa, vaikka ette tunnista minua, olen perheenne... vanha tuttu. Tulkaa kanssani ja jättäkäämme tämä ahdas kuja - antakaa minun tarjota edes yhdet lasilliset tuossa vanhassa majatalossa?", O'hara nyökkäsi kadun päässä kohoavaa, ikivanhaa, mutta aina yhtä järkähtämättömästi paikallaan seisovaa majataloa kohti.

Kohtaus vaihtui taas. Tällä kertaa ystävällisesti hymyillen puolidemoni katsahti takaisin Argantumiin ja kohotti kysyvästi kulmiaan. No, tuletko?
"Ainiin..."
Kädet vapautuivat lopullisesti puuskasta ja O'hara tarjosi oikeaa kättään käteltäväksi. Ensimmäistä kertaa elämässään.
"... olen Geronimo Triibik, hauska tutustua."
Tuosta nimestä häntä ei tunnistaisi kukaan, eikä hän edes valehdellut - kuinka älykästä! Hänen syntymänimensä yhdistettynä äitinsä tyttönimeen oli aina varma yhdistelmä, jos haluttiin pysyä tuntemattomana. Ainoa repsahdus tässä järjettömässä näytelmässä sattui siinä, kun Razorin kasvoille pyrki väkisinkin ystävällisen hymyn sijasta hetkeksi sekopäisen synkkä virnistys, joka oli oikeastaan jo tullut hänen tavaramerkikseen. Aarh, tämä selväpäisen esittäminen vei häneltä hengen!

//... Rassu on... sekaisin.//

[routa]

// Krhm, en kehtaa edes ilmaista suunnatonta pahoitteluani kestosta. :'DDD //


Razorin pystyyn pistämä esitys ei lainkaan auttanut saamaan tätä Reevanin silmissä yhtään sen luotettavamman oloiseksi, eikä sitä voinut ainakaan erityisen selväjärkiseksi kehua. Kuka tahansa muu olisi jo ottanut jalat alleen, etenkin itsesuojeluvaiston siunaamat yksilahkeiset, mutta narrimainen kohellus sai yleisön ainoan osanottajan vain kurtistamaan kulmiaan. Hulluja koko kaupunki täynnä ja aina ne osuivat omalle kohdalle – useimmiten nämä tosin olivat vaarattomia älykääpiöitä, mutta tämä yksilö ainakin onnistui saamaan aikaiseksi kylmiä väreitä kaulan poikki vedetyllä sormellaan.

Mies hieraisi käsivarren vielä hetki sitten kuristamaa kaulaansa kädellään ja katseli vastapuolen esitystä silmät viiruina, harkiten yhä vakavasti kartanoon palaamista, sillä kenellä muka olisi haluja jäädä kuuntelemaan ilkkuja. Eivät ne kyllä mitään uutta olleet, aviottomia lapsiahan hänellä oli aina epäilty olevan, mutta silti... Kun ei ollut aivan niin paha kuin luultiin olevan, totta kai moiset epäilykset saivat mielialan matalaksi.

Ja olisi voinut kuvitella, että vielä pahempaa mainetta elättelevällä olisi ollut jonkinlaista ymmärrystä olla vinoilematta, mutta koska kyseessä kuitenkin oli kuka oli...

Puolivampyyrin silmät olivat yhä tympääntyneinä viiruina, kun tarjous heitettiin kuultaviin. Hän olisi kyllä halunnut kuulla, miksi toinen kuvitteli hänen haluavan lähteä tämän mukaan, vaikka kieltämättä lasillinen tai kaksikin kuulosti houkuttelevalta. Eikä osoitetun majatalon viinivalikoima ollut koskaan antanut moitteen sijaa niinä kertoina, kun hän oli erehtynyt tuhlaamaan siellä aikaansa ihmisten paheksunnan kohteena. Mutta niin perso kuin hän viineille olikin, seura ei varsinaisesti herättänyt ihastusta.

Harmi vain, että demonin ainutlaatuinen kättely jäi ilman vastakaikua, sillä kreivillä oli oma käsityksensä siitä, halusiko tämä todella tahrata kätensä kättelemällä vajaaälyistä narria. Ja jos mielipuolinen virne olikin repsahdus, se tuntui olevan koko näytelmässä se ainoa asia, joka ei ollut silkkaa esitystä ja ilveilyä.

"Vai niin..."

Reevan piti äänensä harkitun viileänä ja tunteettomana, vaikka hänen kasvoiltaan olikin ehtinyt keskustelun aikana lukea hienovaraisia vihjeitä siitä, mitä mieltä hän tästä kaikesta oli. "Et siis tullut hakemaan anteeksipyyntöä, mutta haluat silkkaa hyvää hyvyyttäsi tarjota juotavaa?" Epäuskoisuus paistoi kuitenkin viileyden läpi.

"Ettet vain kuitenkin sattuisi haluamaan lisäillä omia ainesosia viinin sekaan?"

Kädet hakeutuivat vastahakoiseen puuskaan, puolivampyyrin kohottaessa hivenen leukaansa ylimielisesti. Hän oli oppinut läksynsä kerralla ja siitä ikuisena muistutuksena oli vapiseva käsi, jonka alimpaan helvettiin kiroamisessa ei unohtunut päivääkään välistä. "Jos kerta todella luulet, että minusta irtoaa juomaseuraa, saat luvata maistaa kaikkea ensin."

Toki siinäkin oli mahdollisuus niellä sylkeä, mutta... Pienempi paha se olisi kuin kuolla myrkytykseen. Eikö vain?