Kunai
Uutukainen
rawr~
Posts: 30
|
Post by Kunai on Feb 7, 2010 18:40:45 GMT 3
//Fortee~//
Lunta tuprutti taivaan täydeltä. Atheldaskih laahusti nilkkoihin ylettyvässä lumihangessa kohti edessä hohtavia valoja. Valkoiseen lampaanvillalla vuorattuun viittaan kietoutunut mies laahusti kohti kylän laitamilla sijaitsevaa suurta rakennusta kohti. Suuri puuovi painui narahtaen auki ja Atheldaskih asteli sisään. Puisella tuolilla istuva, valkoiseen mekkoon pukeutunut nainen käänsi päätään hänen suuntaansa. "Tervetuloa matkaaja. Kaipaatko suojaa? Oletko väsynyt?" Nainen kysyi heleällä äänellä. Atheldaskih raotti viittaansa ja tämän alla oleva valkoinen kaapu oli rinnan kohdilta tahriintunut vereen. Nainen säpsähti ja kääntyi kannoillaan ja lähti juoksi läheiseen huoneeseen. "Tänne päin olkaa hyvä" Nainen sanoi vielä hiukan tärisevällä äänellä. Atheldaskih käveli tyynesti huoneeseen. Tammesta veistetyn puupöydän takan istui mies haltija. Hänellä ei ollut kovin iäkkäät kasvot, mutta silti Atheldaskih huomasi miehen silmissä kaiken sen elämäkokemuksen ja taidon. Atheldaskih ohjattiin istumaan läheiselle sängylle. Hän riisui talviviittansa, ja viikkasi sen siististi tapansa mukaan viereensä sängylle. "Kallis vaatekappale" Mies totesi nähdessään naisen hämmentyneen ilmeen. Yleensä ihmiset olivat mieluummin huolissaan omasta terveydentilastaan kuin vaatekappaleistaan. Heleän valkoinen maagin kaavussa veri loisti oikein hyvin. Atheldaskih riisui kaapunsa yläosan, sekä sen alla olevan nahkaisen liivin ja paljasti ylävartalonsa. Poikkisuunnassa läpi rinnan kulki viiltohaava. Lääkärin virkaa toimittava haltia nappasi pöydän kulmalta nenälleen lasit ja alkoi tarkastella potilaansa vammoja. "Veren vuoto on onneksi tyrehtynyt." Hän mutisi itsekseen. Haltia kosketti sormellaan haavan reunaa mutta veti kätensä nopeasti pois. Haava poltti hänen kättään. Miehen veri poltti hänen kättään. Haltia perääntyi ja katsoi säikähtäneenä miestä. Hän selvästikkään ei ollut ollut tekemisissä lohikäärmeiden kanssa. Atheldaskih oli koko ajan vilkuillut lattiaa, ettei lääkäri olisi nähnyt tämän viirusilmiä. "Mikä sinä olet..?" Haltia kysyi ja otti tukea pöydän kulmasta. Atheldaskih kohotti maasta katseensa haltiaan. Tämän silmät laajenivat, koska huoneen valaistus oli hyvin niukka. "Demoni.." Lääkäri sanoi vapisevalla äänellä. Atheldaskih nousi seisomaan. "Ei minä en ole demoni.. minä olen;" Mies oli sanomassa, ennen kuin vaikeni. Hän oli luvannut itselleen, ettei enään puhuisi itsestään lohikäärmeenä. "Unohtakaa. Unohtakaa kaikki tämä." Mies sanoi ja puki ylleen. Hän heilautti talviviittansa olkiensa yli ja käveli huoneen ovelle. "Kiitos vieraanvaraisuudestanne." Hän sanoi ja veti hupun päänsä suojaksi ja käveli ulos suuresta puisesta rakennuksesta.
Lumen tulo oli alkanut jo hellittää ja kyläläiset sytyttivät kylän katujen reunoille rakenettuihin valolyhtyihin tulia. Atheldaskih suuntasi askeleensa kohti läheistä kapakkaa. Hän yleensä uuteen kaupunkiin tai kylään tulessaan tutuistui paikallisiin seurapaikkoihin. Mies painoi oven auki ja mitäänsanomatta istuutui tiskin edessä olevalle tuolille. "Viski." Hän sanoi baarimikolle joka nyökkäsi vastaukseksi ja alkoi puuhastella asiakkaalle hänen tilaustaan. Mies tapansa mukaan kääntyi pyöreällä tuolilla ympäri ja teki nopean katsauksen kapakan miehiin. Suurin osa heistä oli harmittomia juopuneita työmihiä, mutta kapakan takanurkassa yksin istuva, mustahiuksinen mies nostatti Atheldaskihin selkää pitkin kylmätväreet. Mies siirsi nopeasti katseensa pois tästä ja tarttui tämän eteen asetettuun lasiin ja huikkasi viskin yhdellä kulauksella alas.
|
|
Forte
Uutukainen
First there was darkness... Then came the strangers.
Posts: 35
|
Post by Forte on Feb 7, 2010 19:56:59 GMT 3
Tämä oli sellaisia päiviä, joista Sagitta ei suuremmin nauttinut. Hengitys huurusi kylmässä ilmassa, sydän takoi kiivaasti, haltian nojatessa unohdetulla kujalla seinää vasten ja valuen siitä alas istumaan, tynnyreiden ja roskalaatikoiden väliin. Hengitys oli kiihkeää, sydän hakkasi kuin haluaisi ulos rinnasta. No, ainakin Sagitta oli nyt turvassa. Haltia nojasi päätään seinään ja antoi hengityksensä tasaantua. Hänet oli melkein saatu kiinni viimeisimmästän varkaudesta, ja nuorukainen oli joutunut juoksemaan pitkän matkan, eksyttääkseen jäljittäjänsä. Lunta sateli hiljalleen. Vaikkei ollut kylmä, lunta oli nilkkoihin asti, jolloin kovin moni ei viitsinyt näyttäytyä ulkona. Miten kieroa ja epäreilua, tässähän meni päivä hukkaan, eikä juuri mitään rahaa tullut, ei edes äskeisestä murtautumisesta. Sagittalla oli todella ollut onnea, että hän pääsi pakoon yhtenä kappaleena. Annettuaan hengityksen tasaantua ja varmistettuaan, ettei missään näkynyt vainoojia, haltia pudisteli lumet vaatteistaan ja lähti liikkeelle. Nuorelle, kepeälle haltialle ei lumi ollut ongelma, hanki kantoi hänet hyvin, mutta se ei tuonut lohtua rahattomuuteen. Tilanne oli riivaavan ärsyttävä. Ja oli nälkäkin vielä. No, onneksi Sagitta oli tottunut olemaan pitkiä aikoja syömättä. Sagitta huokaisi ja katsoi taivaalle. Talvella oli aina melko hämärää, mutta silti saattoi huomata, että oli tulossa ilta, taivaan muuttuessa tummansiniseksi. Pitäisi kai palata takaisin hylättyyn latoon, mutta vielä ei vain jaksanut... Ei millään tekisi mieli painua nukkumaan tyhjällä vatsalla.
Noh, koska kadulta ei tullut mitään käteiseksi käyvää, oli paras kokeilla sisätiloja. Mutta tällä kertaa, ei murtautumalla. Haltia veti hupun päänsä yli ja sitoi tiukemmin viittaa ympärilleen, lähtiessään kävelemään lähimpään baariin. Osa siellä olisi kuitenki niin kännissä, että niiltä saisi helposti varastettua jonkinlaista kolikkoa mukaan. Päästyään baariin, haltia laski huppunsa ja tarkasteli ympäristöä kirkkailla jääsilmillään. Mustanpunertavat hiukset valahtivat hupun alta vasten selkää. Sagitta ei tietenkään ollut tyhmä ja alkaisi heti varastamaan. Ensin hän tarkkailisi tilannetta. Suurin osa juopuneista istui suurissa porukoissa jossain isoissa pöydissä. Niiden lähelle oli hankala päästä ilman kunnollista syytä. Ei, riskialtista. Sagitta istui baaritiskille ja pyysi olutta, siihen hänellä sentään oli varaa. Melko lähellä haltiaa istui joku mies, jolla ei ollut lainkaan hiuksia, erikoinen tatuointi vain päässä. Isokokoinen, luultavasti puolet vanhempi haltiaa, mutta melko hyvin pukeutunut. Nopea arviointi kertoi kokeneelle taskuvarkaalle, että tuolla miehellä saattaisi olla isompi rahapussi, kuin juopuneilla laitapolun kulkijoilla. Suurin osa rahoista kai oli mennyt viinaan. Noh, oliko haltialla mitään menetettävää? Hän oli jo paennut kerran ja taskunpohjat olivat sen verran tyhjiä, että hän voisi hyvin ottaa riskin ja yrittää. Sagitta joi oluttuopin loppuun ja lähti taas liikkeelle. Hän lähti kulkemaan ovelle päin, samalla kulkien ohi kaljupään. Sama tekniikka, kuin ennenkin. Aivan kuin vahingossa, Sagitta hieman tönäisi miestä, samalla harjaantunein, huomaamattomin taskuvarkaan sormin käyden läpi mahdolliset paikat, missä rahapussi saattaisi olla. "Voi, kömpelyyteni anteeksi suottehan?" Sagitta vielä täydensi näytelmäänsä nöyrällä anteeksipyynnöllä ja jatkoi matkaansa ovelle, tarkistaen vaivihkaa, oliko hänen mukaansa tarttunut rahapussia.
|
|
Kunai
Uutukainen
rawr~
Posts: 30
|
Post by Kunai on Feb 8, 2010 22:24:24 GMT 3
Atheldaskih nappasi taskussaan olevasta nahkaisesta pussukasta muutaman kolikon ja liu'utti ne tiskin yli baarimikolle. Tämä otti kolikot taskuunsa ja nyökkäsi kiitokseksi. Kun huppupäinen tummiin pukeutunut mies nousi ylös Atheldaskih oli varuillaan. Tämä töytäisi miestä olkapäähän ja Atheldaskih joutui ottamaan tiskistä hiukan tukea ettei olisi horjahtanut tuoliltaan. Hän ei vastannut mitään miehen mukanöyrään anteeksipyyntöön. Rahapussukan paino oli yhtäkkiä hävinnyt Atheldaskihin kaavun pienestä taskusta. Mustiin pukeutunut mies oli varas, niinkuin mies oli epäillytkin. Atheldaskih huokasi ja nousi rauhallisesti pois tuoliltaan. Varas poistui hillitysti ovesta. Mies kiitti baarimikkoa vielä kertaalleen aralla kumarruksella ja poistui itsekkin kapakasta. Kapakan tunkkainen ilma vaihtui raikkaiseen talvisäähän. Atheldaskih veti hupun päänsä suojaksi ja alkoi tarkastella ympäristöään. Raskaita jälkiä juuri sataneessa lumessa ei näkynyt, vaan pienet painaumat hangen pinnassa. Ketään ei kuitenkaan näkynyt lähipiirissä.
//anteeksi todella paljon lyhyt vastaus!//
|
|
Forte
Uutukainen
First there was darkness... Then came the strangers.
Posts: 35
|
Post by Forte on Feb 8, 2010 22:56:54 GMT 3
Sagitta asteli ulos baarista, niin rauhallisen ja normaalin näköisenä, mitä juuri jotain nyysinyt vaan voi kävellä. Tässäkin auttoi vuosien kokemus. Heti päästyään takaisin viileään, pimeään ulkoilmaan, Sagitta varmisti, ettei ympärillä näkynyt ketään. Hänen käsissään, viitan kätköissä, oli rahapussi. Sagitta hymyili tyytyväisenä. Hän voisi ostaa ruokaa vähäksi aikaa, mutta mieluummin ei tässä osassa kaupunkia. Äskeinen kaljupää voisi huomata hänet, jos haltia jäisi liian lähelle pyörimään. Oli parempi olla jossain kaukana. Tietysti asian hyvä puoli oli, että äskeisen miehen ulkonäkö oli niin silmiinpistävä, että varmaan Sagitta kyllä huomaisi, mikäli häntä olisi lähdetty seuraamaan. Mutta tosiaan, tässä hän ei olisi turvassa. Nopein ja kepein askelin, haltia lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan, mistä oli tullut. Pieni lepohetki ja lasi olutta teki ihmeitä, Sagitta jaksoi jälleen juosta. Eksyttääkseen mahdollisen seuraajan, jota tosin haltia ei aistinut, Sagitta kulki mahdollisimman vaikeapääsyisillä kujilla, kulki välillä parvekkeiden kaiteella tai missä vaan, miten häntä ei voisi jäljittää niin helposti. Sagitta ei ollut täysin varma, mihin edes menisi, mutta jonnekkin turvaan toistaiseksi, ennen kuin hän palaisi väliaikaiseen kotiinsa. Mahdollisimman vähän jälkiä jättäen, haltia kulki läpi kujien ja katujen, kunnes pysähtyi yhden hieman hienomman talon varjoon. Sagitta huokaisi syvään ja kokeili kädellään rahapussin painoa. Ihan siedettävä summa, sillä eläisi vähän aikaa. Olisikohan mikään paikka enää auki? Saisi ruokaa täksi illaksi. Sagitta avasi pussin ja alkoi laskea, paljonko hänelle oli voittoja pikku retkestään kertynyt. Tosin, äskeisen järkäleen kasvot kummittelivat edelleen haltian mielessä. Olipa tyyppi ollut pelottava... Iso ja pelottava. Paha yhdistelmä, Sagitta olisi pulassa, jos mies löytäisi hänet, ei kepeällä haltialla ollut voimaa haastaa sellaista. Ketteryyttä ehkä, muttei voimaa. Hän rusentuisi kuin lutikka sen kokoisen kaverin nyrkin alle. Sagitta huokaisi syvään ja sulki rahapussin, laskettuaan sisällön. Oli paremi pysyä liikkeellä, kylmäkin paikallaan tuli. Tämä kyllä oli viimeinen kerta, kun haltia varastaisi tuollaiselta tapaukselta, aivan liian riskialtista.
|
|
Kunai
Uutukainen
rawr~
Posts: 30
|
Post by Kunai on Feb 10, 2010 13:57:19 GMT 3
Atheldaskih huokaisi syvään. Koskaan häntä ei ollut ryöstetty. Kaikki rahat mitkä hän oli tienannut työtä tekemällä olivat nyt jonkun toisen taskussa. Hän kuitenkin piti mielensä rauhallisena ja yritti ajatella asian positiivisia puolia. Niitä ei juurikaan mieleen tullut; majataloon hänellä ei ollut mitään asiaa, hän oli rahaton eikä yöpaikkaa löytyisi luultavasti mistään. Matka seuraavaan kylään oli liian pitkä. Kylmä viima tarttui tämän talviviitan helmaan ja pyöräytti sitä muutaman kerran ilmassa. Mies veti vaatetta lähemmäs ihoaan. Vaikka hänen suonissaan virtasikin tulista lohikäärmeen verta, ei se estänyt häntä paleltumis kuolemalta. Nälkäkin alkoi kurnia vatsassa. Jotain kuitenkin pitäisi keksiä. Mies kuitenkin pidättäytyi ajatukseksi muuntautua perusolomuotoonsa eli lohikäärmeeksi ja metsästää itselleen ruuaksi joko suupalan läheiseltä karjatilalta tai sitten ajaa metsässä takaa jotain suurempaa nisäkästä. Hän oli vannonut itselleen ettei enään koskaan astelisi maan pinnalla lohikäärmeen jaloilla. Ei auttanut muuta kuin vetäytyä sivukujalle, yrittää tehdä tuli tai käpertyä lämpimän viitan suojiin. Hän kuuli askelia takaansa. "Hei, sinä siinä!" napakka miesääni komensi. Atheldaskih kääntyi ympäri. Hän näki edessään kaksi kolme kevyisiin haarniskoihin pukeutunutta miestä. Paikallisia kylän järjestyksen valvojia oletettavasti. "Paljasta kasvosi." Kolmikosta pisin mies komensi. Atheldaskih seurasi vaiti katseellaan kolmea paikalle ilmaantunutta miestä. Kapakasta missä hän oli hetki sitten ollut paikalle kerääntyi joukko juopuneita ihmisiä seuraamaan tilannetta. Pisin sotilaista veti miekkansa esiin ja kohotti sen kohti vaiti seisovaa Atheldaskihia. Hitaasti mies veti hupun pois päästään ja kohotti katseensa sotureihin. Valopylväiden öljyliekin valossa pystyi erottamaan miehen punertavat viirusilmät. Loputin sotureista vetivät miekat huotristaan. "Te saastaiset demonit ansaitsette kaikista kuolemista tuskaisemman." Yksi sotureista pihisi hampaittensa välistä. "Hyvät herrat, olkaa hyvä ja rauhoittukaa. Minä en ole demoni, vaikka silmäni ehkä antavat niin ymmärtää. Lähden kylästä, jos niin tahdotte" Atheldaskih sanoi levittäen kätensä aseettomuuden merkiksi ja kumarsi vienosti. "Juonitteleva paskiainen!" sotilas huusi ja syöksyi hyökkäykseen. Hän löi miekallaan suoraan kohti demoniksi luulevansa miehen päätä. Atheldaskih väisti hyökkäyksen ja potkaisi nuorta sotilasta kylkeen saaden tämän horjahtamaan maahan. Poika nousi kuitenkin nopeasti ylös. Kaksi muutakin sotilasta lähtivät hyökkäykseen. Kuten tahdotte.. Atheldaskih ajatteli ja kumartui vetäen saappaansa sisällä olevan käyrän tikarin esiin. Terällä oli pituutta vajaat 40 cm. Yksi sotilaista hujautti miekallaan kohti Atheldaskihin kaulaa mutta tämä väisti taas huteran iskun pyörähtämällä olkansa yli suoraan jaloilleen. Miehen kärsivällisyys alkoi olla lopussa. Tällä kertaa hän lähti hyökkäykseen.
//anteeksi kestänyt vastaus~//
|
|
Forte
Uutukainen
First there was darkness... Then came the strangers.
Posts: 35
|
Post by Forte on Feb 10, 2010 19:51:36 GMT 3
Oli vaikea valita, mihin menisi. Sagitta ei suuremmin halunnut olla seurassa, jottei hänen kasvojaan tunnistettaisi, mutta jostain hänen oli hommattava itselleen ruokaa. Sagitta ei ollut kummoinen metsästäjä, vaikka viihtyikin hyvin kaupunkien ulkopuolella. Haltia oli suhteellisen riippuvainen kuitenkin kaupunkien antimista. No, ainakin hän taisi olla tarpeaksi kaukana baarista, vaikkei se hirevästi iloa tuonut. Siellä päin nimittäin olivat parhaat ruokapaikat. No, ei kai auttanut muu, kui palata jonkin aikaa takaisin. Sagitta ei liiemmin pitänyt tilanteesta, hän ei halunnut tulla nähdyksi. Vaikka luvalla sanoen, hiljaista oli. Missään ei näkynyt ristinsieluakaan, joten haltia rentoutui ja lähti kulkemaan pääkatua pitkin. Turhaa hän hermoilisi, jos ei kerta ollut mitään kunnon aihetta. Moni paikka oli jo sulkenut ovensa, haltia oli laskenut ajan väärin ja myöhästynyt surkeasti. No ehkä joku baarinpuolikas olisi vielä auki. Palatessaan samoja reittejä takaisin, Sagitta saattoi kuulla tarkoilla suippokorvillaan jo melko pitkältä kantautuvia ääniä. Hän tunsi nuo äänet vaikka keiden joukosta. Sotureita, vartioita. Ei hyvä. Ne eivät pitäneet Sagittasta, eikä Sagitta heistä. Pikkuvarkaat saivat olla kovilla, jopa tässä pienessä ja monikansallisessa kaupungissa. Onneksi Sagitta oli oppinut elämänsä aikana välttelemään hyvin noita tinapellejä. Vaikka tavallisesti haltia ei jaksanut välittää muiden asioista, nyt hän oli utelias tietämään, kuka oli sotilaiden uhri. Ainakin paikalle oli äänistä, ja hajusta, päätellen kerääntynyt yön yksinäisiä juoppoja. Niin no, jos kaikki ruokapaikat olivat muutenkin kiinni, mitä tässä turhia kuluttamaan aikaansa estimällä jotain syötävää? Yhtä hyvin voisi mennä katsomaan, mistä oli kyse. Ties vaikka pääsisi varastamaan lisää. Se kyllä oli epätodennäköistä. Ei sotilaiden silmien alla uskaltanut tehdä mitään. Sagitta pohti tilannetta jonkin aikaa, kunnes ketterästi lähti kiipeämään ylös katoille, käyttäen apunaan niin rännejä kuin parvekkeitakin. Katoilla liikkuminen tähän aikaan vuodesta oli vaarallista ja vaikeaa, sillä lumen peittämät ja alas päin viettävät rakennelmat olivat liukkaita. Vaikka Sagitta välillä horjahtelikin, tuo onnistui jotekuten tasapainottelemaan itsensä yhden katon harjanteelle, josta oli suora näkymä alas kujalle ja kaduille. Kas kas, siellähän oli pienimuotoinen tappelu. Sotilaat olivat ottaneet kohteekseen sen saman, isokokoisen miehen, jolta haltia oli varastanut. No tämäpäs sattui. Mukavaa nähdä toimintaa ennen nukkumista.
|
|
Kunai
Uutukainen
rawr~
Posts: 30
|
Post by Kunai on Feb 11, 2010 14:09:01 GMT 3
Atheldaskih loikkasi muutamalla pitkällä loikalla joukon lyhyimmän soturin luo ja löi tätä oikean kätensä nyrkillä suoraan leukaan. Mies kaatui maahan ja pudotti aseensa. Atheldaskih painoi jalallaan maahan pudonneen nuorukaisen rintakehää ja kumartui laittamaan tikarinsa takaisin saappaassaan olevaan huortaan. Hän poimi maasta nuorukaisen pudottaman miekan seuraavaksi aseekseen.. Kaksi muuta sotilasta seisoivat paikoillaan ja katsoivat tilannetta. "Käynkö lisävoimia?" Toinen sotilasta kuiskasi joukon vanhimman korvaan. Tämä nyökkäsi vainosti ja vastauksensa saanut soturi poistui paikalta juoksujalan. Atheldaskih katsoi edessään seisovaa miestä. "Vaikka selviäisitkin meistä, perässäsi on kohta koko valtakunnan sotilaat." Sotilas sanoi. Atheldaskih nosti jalkansa maassa olevan nuorukaisen rintakehän päältä ja astui askeleen lähemmäs vastustajaansa. Maahan kaadettu nuorukainen alkoi haukkoa henkeään ja käpertyi pieneksi mytyksi. Atheldaskih laski varovasti miekan terän vasten jäätynyttä maata. Kylmästi puhaltava tuuli taas takertui tämän talviviitan helmaan ja heilautteli sitä muutaman kerran mielensä mukaan ilmassa. Kummatkin tuon hiljaisen taistelun osapuolet seisovat ääneti paikoillaan. Yhtäkkiä Atheldaskih pyrähti eteen päin. Miekan terä välähti heittelehtivän katulampun liekin valossa. Miekka seisahtui ilmaan ja sen terän päästä lumivalkeaan maahan tipahteli veripisaroita. Atheldaskihin vieressä seisova soturi vajosi mykkänä polvilleen ja tämän kädessä oleva miekka tipahti lumiseen maahan. Hiljaa miehen ruumis alkoi kallistua eteenpäin ja lopulta kaatui elottomana maahan. Atheldaskih heitti miekan kädestään maahan ja puhalsi keuhkonsa tyhjiksi. Pitkään aikaan hän ei ollut ollut näin kiihtynyt. "Vieläkö joku haluaa?!" Tämä huusi talojen katoksissa seisoville ihmisille ja levitti kätensä ilmaan. Osa ihmisistä vetäytyi jo sisälle turvaan. Atheldaskih katsoi vuoronperään kaikkia pihalla seisovia ihmisiä, mutta yllättäen tämän katse kiinnittyi katolla lurkkivaan tummaan hahmoon.
|
|
Forte
Uutukainen
First there was darkness... Then came the strangers.
Posts: 35
|
Post by Forte on Feb 11, 2010 20:25:33 GMT 3
No, yhdestä asiasta Sagitta varmistui samantien. Tuo mies osasi tapella ja melko hyvin vielä. Ei ehkä kovin nopea ja ketterä, mutta ainakin voimakas. Ja sekös näytti rassaavan suunnattomasti sotilaita. Yleensä nuo kalastelivat kaduilta joitain osaamattomia poropeukaloita, mutta tässä miehessä oli selvästi haastetta eivätkä sotilaat, koulutuksesta huolimatta, tainneet osata varautua sellaiseen. Voi kun vielä olisi jotain naposteltavaa, niin tässähän olisi oikein hyvä olla. Sagitta asettui vatsalleen katolle, pitääkseen paremmin tasapainoa ja pysyäkseen piilosilla, tarkkaillen samalla tilannetta. Ihan mukavaa viihdettä, vähän kuin koira- tai härkätappelut, missä kaksi eläintä ottaa yhteen. Sagitta ei henkilökohtaisesti niistä juuri pitänyt, koska oli niin eläinystävällinen, mutta tilanteesta tuli silti sellainen mieleen. Haltia piirteli lumeen kuvioita ajatuksissaan ja seuraili enää puolella silmällä koko taistelua. Ei se jaksanut pitkään olla mielenkiintoinen, tyypit heiluivat miekkojen kanssa ja sen sellaista. Ihan normaalia. Tosin, jotain uutta tuossa tilanteessa oli. Kas kas, toinen sai surmansa. Sagitta väänsi naamansa irvistykseen, nähdessään veren katulamppujen valossa. Miten inhottavaa. Oliko nyt pakko tappaa toinen? Mitä se ketään hyödytti? Haltia itse vältteli moista aina viimeiseen asti, koska siitä seurasi vain lisää ongelmia. Varsinkin, kun kyseessä oli sotilas. Sagitta tuli yhteen ainoaan tulokseen. Tuo tatuoitu kaljupää oli enemmän tai vähemmän hullu, eikä haltialla ollut mitään kiinnostusta tutustua muita viipaleiksi leikkaavaan tapaukseen. Yleensä sitä ei kyllä haltialta itseltään kysytty, kehen hän halusi tutustua ja kehen ei. Asioita vain tapahtui, kuten nyt. Aivan pieneksi hetkeksi, kaljupään ja haltian katseet kohtasivat. Se kesti vain sekunnin, ennen kuin Sagitta päätti, että oli aika luikkia paikalta. Haltia katosi katon toiselle puolelle ja liukui varovasti ja mahdollisimman äänettömästi alas tuoreeseen, vasta sataneeseen lumeen. Nopeasti tummatukka nousi ylös, pudisti lumet vaatteistaan ja katseli ympärilleen, mihin olisi paras lähteä. Sen kummemmin haltia ei tarkkaillut, oliko ympärillä ketään, joten tuo lähti vain vastakkaiseen suuntaan, mistä oli tullut.
|
|
Kunai
Uutukainen
rawr~
Posts: 30
|
Post by Kunai on Feb 16, 2010 23:41:23 GMT 3
Atheldaskih huomasi miten katolla kyyhöttänyt mytty liikahti ja katosi näköpiiristä. "Viekää tämä mies hoitoon, hän on vielä elossa, jonkunaikaa" Atheldaskih sanoi kovaan ääneen niin että varmasti kaikki lähellä olijat kuulivat. Sitten hän käänsi selkänsä taistelupaikalle ja lähti hitain askelin kävelemään pitkin kylän pääkatua. Hän aikoi poistua kylästä ennenkuin kuninkaaliset sotajoukot saapuisivat pidättämään hänet. Kukaan ei yrittänyt lähteä hänen peräänsä ja ihan syystäkin; ihmiset harvoin olivat sotilaiden puolella, koska he kohtelivat kansalaisia joskus melko rankastikkin. Silti ei kukaan uskaltanut jättää auttamatta haavoittunutta soturia kuoleman tuomion uhalla. Sotilaan heitteillejätöstä ei seuraisi mitään hyvää. Atheldaskihin askeleet kantoivat pois kaupungista. Hanki alkoi paksuuntua askel askeleelta mitä pitemmälle hän käveli. Lopulta se ylettyi jo reilusti yli nilkkojen. Luntakin oli jo alkanut tupruttaa. Tuuli alkoi olla yhä kylmempi ja lumisade yltyi. Mies kulki kumarassa vasten tuulta mutta kohotti päätään nähdessään kauvempana pienen valon pilkahduksen. Hän erotti hiukan vinon rakennuksen kylän laitamilta. Pieni valo hohti sen sameasta ikkunasta. Lato? Joku näköjään asui siellä. Miehen ei auttanut muuta kuin suunnatta askeleensa kohti sitä, ja toivoa että sen asukki antaisi tämän yöpyä majassaan. Jos mies ei löytäisi yöksi mitään paikkaa missä oli lämmin ja tilaa nukkua, hänen pitäisi muuntautua lohikäämeeksi ja lentää seuraavaan kylään; jota hän ei mielellään tekisi. Lohikäärmeitä kammottiin monessakin paikassa ja ainahan muodonmuutos veisi voimia.
//anteeksi viivähdys~//
|
|
Forte
Uutukainen
First there was darkness... Then came the strangers.
Posts: 35
|
Post by Forte on Feb 17, 2010 0:18:59 GMT 3
Noh, aina omituisistakin asioista hyötyi jotain ja tällä kertaa Sagitta oli hyötynyt tuosta erikoisesta taistelusta, jota oli seurannut aitopaikalta. Sen turvin pääsi hyvin livahtamaan karkuun kenenkään huomaamatta. Kylä tuntui normaalia autiommalta, kun suurin osa oli töllistelemässä tappelua ja sen jälkiseurauksia. Kepeästi haltia ylitti erilaiset esteet tieltään, kunnes tuli kylän laitamille. Hän oli onnistunut löytämään matkalla jonkin auki olevan kuppilan ja ostanut itselleen ruokaa illaksi. Kerrankin hän sai syödä kunnolla, kokonainen paistettu kananpoika, leipää ja joitain vihanneksia. Se oli todellakin onnenpotku haltialle, joka ei yleensä saanut nyrkkiä isompia suupaloja. Teki mieli syödä ruoka jo heti kaupasta päästyään, mutta Sagitta hillitsi itsensä ja lähti viemään arvokkaita aarteitaan piilopaikkaansa. Siellä hän saisi syödä rauhassa, ei tarvitsisi pelätä mitään eikä ketään. Kaupungissa kun saattoi törmätä ihan kehen tahansa, ihan koska tahansa. Varsinkin tällaisen taskuvarkaan piti aina olla valppaana mahdollisten sotilaiden varalta. Siksi Sagitta oleskeli mahdollisimman vähän näkyvillä. Päivä oli ollut sittenkin hyvin tuottoisa loppujen lopuksi, mutta ilta osottautui sään puolesta hyvin ikäväksi ja melko äkkiarvaamatta, lunta alkoi uudelleen sataa taivaalta. Aluksi se oli pelkkää kepeää ja heppoista hiutaleiden tanssia, kunnes tuuli yltyi ja riepotteli ketä tahansa onnetonta kulkijaa. Inhottava tunne. Sagitta kiersi viittaansa paremmin ympärilleen ja jatkoi matkaansa ripeämmin. Haltia oikaisi kiertämällä lammaslaitumien poikki kohti omaa piiloaan. Lampaat olivat pakkautuneet yhdeksi isoksi palloksi, jotta ne kestäisivät paremmin säätä. Fiksuja elikoita. Vaikkei lato ollut erityisen lämmin, tällä säällä se tuntui palatsilta ja oli ihanaa päästä neljän seinän sisään turvaan. Sagitta huokaisi syvään rojahti samantien heinille makaamaan, laskien samalla ruokakorin viereensä. Ulkona riehui pikkuinen myrskynpoikanen, mutta ei se sisälle latoon päässyt, vaikka kuinka ulvoi ja valitti. Haltia sytytti ikkunalle öljylampun, jotta näkisi edes jotain. Normaalisti hän ei niin tekisi, mutta tuskin kukaan tällä säällä liikkuisi ulkona. Hetken levättyään, Sagitta nousi ja kiipesi tikkaita pitkin ylemmälle parvelle. Siellä hän sai lopultakin syödä rauhassa, tietämättä lainkaan ulkona liikkuvasta miehestä.
|
|
Kunai
Uutukainen
rawr~
Posts: 30
|
Post by Kunai on Feb 19, 2010 21:31:57 GMT 3
Atheldaskih painoi korvansa puista ladon ovea vasten. Sisältä ei kuulunut ääniä. Kuitenkin likaisen ikkunan takana palava öljylamppu kertoi että joku siellä oli. Tuuli alkoi käydä yhä kylmemmäksi joten se lähes ajoi miehen sisälle. Atheldaskih painoi oven narahtaen auki. Se aukesi lähes väkipakon avulla sen verran että mies pystyi pujahtamaan sisälle. Atheldaskih työnsi ladon haurastuneen oven takaisin kiinni. Lato oli sisältä yhtä ränsistynyt kuin ulkoakin päin. Seinät olivat vinot ja kuivuneita heinäpaaleja makasi pinoittain seinien vierellä. Täällä joskus oli ehkä pidetty karhaa muttei enään, koska heinätkin olivat aivan harmaita pölystä johtuen. Jäätävä viima huusi jokaisessa nurkassa ja seinät narahtaen yrittivät pysyä pystyssä. Atheldaskih otti muutaman askeleen eteen päin ja kuunteli. Ei mitään elonääniä. Kuitenkin pieni rapsahdus ladon yläparvelta kiinnitti miehen huomion. Se saattoi olla vaan latoon kylmyyttä paennut rotta tai sitten ladon asukki. "Haloo?" Mies sanoi kakistellen hieman kurkkuaan. Vastausta ei kuulunut. Hänen olonsa oli kuitenkin aika levoton. Joku täällä varmasti majaili. Se saattoi olla vain ohikulkija tai sitten vaarallinen henkilö joka pakoili yhteiskuntaa täällä peltojen rajamailla. Atheldaskih kyyristyi hiljaa vetämään saappaansa huotrasta käyrän tikarin. Hän panoi aseen vasten ihoaan ja piilotti sen kaapunsa hihan alle piiloon. "Näyttäydy." Atheldaskih sanoi jopa komentavalla äänensävyllä. Hän tiesi nyt että joku oli ladossa hänen kanssaan.
|
|
Forte
Uutukainen
First there was darkness... Then came the strangers.
Posts: 35
|
Post by Forte on Feb 19, 2010 22:35:54 GMT 3
Sagitta kaivautui mukavasti heinien sekaan. Ne olivat pölyisiä, homeisiakin, mutta lämpimiä ja mukavia. Sagitta huokaisi miltei ääneti raukeana ja oli ottamassa korista jotain syötävää, kun havahtui äkkiä. Narahdus. Eikä mikään pieni, vaan oven avaamisesta johtuva, vanhan puun ja ruostuneen metallin kitinä. Sagitta jähmettyi paikalleen. Jokainen tämän lihas jännittyi, tuntui kuin veri olisi kadonnut kehosta ja jättänyt jälkeensä vain kivisen kuoren. Sagitta yritti olla kahisevien heinien seassa mahdollisimman hiljaa, hän ei halunnut paljastua tuntemattomalle vierailijalle. Mahdollisimman äänettömästi Sagitta lähti ryömimään kohti pimeintä nurkkaa, mikä ladosta löytyi. Ikävä kyllä, heinistä lähti kahinaa, vaikka Sagitta olikin todella hiljainen haltia. Ainakin tunkeilijan ääni oli hyvin vahva ja voimakas, mikä oli ihan tarpeaksi pelottavaa, vaikkei haltia ollut edes nähnyt koko tapausta. Sagitta puri hiukan huultaan mietteliäänä. Vieras oli varmasti jo huomannut hänet, joten olisi kai ihan sama, mitä hän tekisi. Aina kannatti yrittää. Sagitta venytti hieman jalkaansa ja potkaisi kumoon heinäparvelle vievät tikkaat. Ilman tikkaita parvi oli ehkäpä kolmen, neljän metrin korkeudessa. Haltia todella toivoi, ettei mies hyökkäisi, kerta Sagittakaan ei niin tehnyt, tai tuo ei pystyisi hyppäämään niin korkealle. Haltia ryömi miettiessään yhteen rakennuksen nurkkaan. Siihen puhalsi ikävästi kylmä viima, sillä kulmasta puuttui puolikas lauta, jonka haltia oli tukkinut heinällä. Varovasti haltia ryömi suurten paalien taakse, ja saattoi vain toivoa parasta. Sagitan hengitys oli kiihkeää ja hermostunutta, mutta hän pysyi mahdollisimman tyynenä, ettei olisi joutunut paniikkiin. Nyt oli tärkeä pitää kylmä pää. Vaikka Sagitta vältteli taistelua viimeiseen asti, hän kyllä puollustautui, jos olisi pakko. Haltia kosketti varovasti kahta veistä ja yritti lattialankkujen välistä kurkkia, kuka tunkeilija oli. Tuskin vartia, nuo olisivat huutaneet uhkauksia ja tuikanneet paikan palamaan. Mutta mitä pitäisi tehdä, jos vierais löytäisi hänet? Taistella vai antautua? Olipas hankalaa, mutta Sagitta päätti tehdä sen, mikä tuntui parhaalta. Riippuisi paljolti toisesta, mitä hän aikoisi tehdä Sagittalle.
|
|
Kunai
Uutukainen
rawr~
Posts: 30
|
Post by Kunai on Feb 19, 2010 23:11:59 GMT 3
Puiset tikkaat kolahtiva maahan. Acuard oli koko ajan valmiudessa. Hän puristi tikarin kahvaa ja painoi kylmää terää vasten ranteensa ihoa. Joku joka lymyili parvella ei selvästikkään tykännyt hänen läsnäolostaan. Acuard ei mitenkään pystyisi hyppäämään parvelle ja jos hän nostaisi tikkaat ylös ja yrittäisi niitä pitkin kiivetä ylös, parvella lymyilijä helposti voisi tökkiä hänen päänsä täyteen reikiä. Ei ollut siis muuta vaihtoehtoa kuin odottaa alhaalla lymyilijän ilmestymistä. Hän ei voisi hypätä alas parvelta, koska murtaisi jalkansa. "Voin nostaa tikkaat, jos tulet alas. Minulla ei ollut aikomusta taistella. Tulin tänne vaan kylmää pakoon." Atheldaskih sanoi selvästi rauhallisemmalla äänensävyllä. Hän vaihtoi agressiivisen taktiikan suostutteluun.
//hui kun tuli lyhyttä tekstiä :X //
|
|
Forte
Uutukainen
First there was darkness... Then came the strangers.
Posts: 35
|
Post by Forte on Feb 20, 2010 1:17:54 GMT 3
Sagitta tunsi oman sydämensä nopeat lyönnit niin voimakkaasti, että alkoi pelätä myös vieraan kuulevan ne. Se kyllä oli epätodennäköistä. Sagitta ei liikkunut milliäkään, hän ei halunnut antaa tunkeilijalle sitä iloa, että tietäisi, missä haltia liikuskeli. Tosin, Sagitta ei siitä juuri hyötynyt. Hän ei nähnyt parvikatoksen rakosista mitään, eikä näin ollen voinut sanoa, kuka tuo tyyppi oli. Ainakin mies, sen kertoi ääni, mutta mitään muuta Sagitta ei tiennyt. Sitten äänensävy muuttui. Se ei ollut enää voimakas ja käskevä, enemmänkin suostutteleva, houkutteleva. Haltia oli kuitenkin varovainen. Oli tyhmää luottaa liian helposti ja antaa suojauksensa pudota hetkeksikään. Sagitta oli vielä hetken aikaa hiljaa ja pohti tilannetta. Tosin heidän ehkä kannattaisi tulla toimeen, edes jotenkuten, koska ulkona oli sen verran paha myräkkä, että kumpikaan ei varmana halunnut sinne, oli kyseessä kuka tahansa. Noh, ei kai tässä tilanteessa mitään voisi menettää. Mies ei kuitenkaan voisi seurata haltiaa parvelle ja Sagitta pärjäisi ylhäällä pidempään, hänellä kun oli ruokaa. Mies joutuisi lähtemään ennemmin tai myöhemmin. Sagitta hieraisi leukaansa mietteliäänä ja lähti sitten ryömimään varovasti lähemmäs parven reunaan. Haltia halusi ainakin tietää, kelle oikein puhui. Varovasti Sagitta kurkisti reunan ylitse ja samantien hänen sydämensä oli hypätä kurkkuun. Väri pakeni kasvoilta ja kylmät väreet juoksivat pitkin haltian selkää. Kaikista maailman olennoista, tuo tyyppi oli se sama, jolta Sagitta oli varastanut rahat. Oliko hän tullut kostamaan? Sagittasta lähti tukahdetettu inahdus ja tuo peruutti nopeasti taaemmas reunalta. Hän oli loukussa kuin rotta! Tästä voisi seurata jotain todella ikävää. Ehkäpä pitäisi palauttaa rahat, siis ne mitä oli jäljellä. Ehkäpä mies leppyisi ja jopa kuuntelisi hyvän selityksen, ehkä vähän valheellisenkin. Mitä tahansa, kunhan pääsisi pinteestä.
|
|
Kunai
Uutukainen
rawr~
Posts: 30
|
Post by Kunai on Feb 20, 2010 16:56:02 GMT 3
Atheldaskih veti hupun pois kasvojensa päältä. Jos tuo parvella lurkkiva ladon asukki sitten uskaltautuisikin näyttäytymään, ei huppu päässä kulkeva suurehko hahmo näyttänyt niin ystävälliseltä. Yläparvelta alkoi kuulua tasaista rapinaa. Hän näki vain vilaukselta parvella lymyilijän kasvot. Sydän teki muutaman lisälyönnin kun hän tunnisti lymyilijän kapakassa häneltä rahat varastaneeksi henkilöksi. "Sinä!" Acuard huudahti vihaisena. Hänen mielessään ei enään liikkunut rauhanomaisia aikeita, vaan hänen teki mieli livahtaa ulos, muuntautua jättimäiseksi pedoksi ja hajottaa lato tuhannen palasiksi. Mutta hän kuitenkin pidättäytyi päättömästä ideastaan ja mietti uuden taktiikan. "Tehdään näin. Tulet alas parvelta, annat rahani takaisin ja sovitaan asiat puhumalla." Atheldaskih sanoi yrittäen pitää äänensävynsä tasaisena. "Tai sitten voimme jatkaa tätä piilotteluleikkiä ennen kuin minä kyllästyn siihen ja savustan sinut ulos." Hän sanoi. Tuskin varas edes tietäisi Atheldaskihin oikeasta olemuksesta, ja kuka tahansa voisi heittää ikkunalla palavan öljylampun kuiviin heiniin ja aiheuttaa raivokkaan tulipalon. Varas ei vaikuttanut kovin taistelun himoiselta, koska vetäytyi heti takaisin piiloonsa nähdessään Atheldaskihin kasvot. Harvemmin varkaat kohtasivat suoraan vastustajansa; heiltä vaadittiin enemmänkin nopeita liikkeitä ja nokkeluutta kuin pelkkää brutaalia voimaa. Atheldaskih laittoi veitsen takaisin saappaasaan olevaan huotraan, koska ei nähnyt tarpeelliseksi käyttää teräaseita tuota halpamaista varasta kohtaan. "No, miten on?" Atheldaskih esitti varkaalle ratkaisevan kysymyksen.
|
|