Henkilökohtaisia naamiohuveja

[Mere]

//Mirukia ja Santiagoa ma kaipailen//

Jove[/i]

Tummanruskeat silmät seurasivat tuimina reunoiltaan ruostuneesta kokovartalopeilistä, kun vaaleat sormet solmivat näppärästi rusetin mustapitsisen kauluspaidan kaula-aukkoon. Hetken aikaa tumma katse tarkasteli peilin välityksellä virheetöntä, mustasamettista rusettia, kunnes käsi kääntyi tavoittelemaan sängyn päällä lepäävää korsettimaista liiviä.
Jove puki liivin ylleen hitaasti, seuraten koko ajan operaatiota hajamielisenä peilin kautta. Hän seisoi keskellä yksinkertaisesti, ellei jopa karusti kalustettua huonetta seuranaan vain harppauksen päässä kohoava peili, joka oli vuosia sitten sysätty pois aatelisten käytöstä, koska se oli mennyt rikki ja sen pintaan siivittivät nyt pitkänmalliset säröt. Se oli maannut ulkona palatsin takana yhden kesän ajan ja kultapinnoite oli hilseillyt puoliksi pois ja pinta ruostunut. Silloin Jove oli hakenut sen itselleen ylhäälle huoneistoonsa. Kukaan ei jäänyt kaipaamaan yhtä rikkinäistä peiliä, mutta Joven elämää ja aamuisia rutiineja se helpotti suuresti.
Sormet sitoivat nyt korsettiliivin silkkinauhat taakse rusetille. Sitten kädet puistelivat olemattomia pölyhiukkasia liivin päältä ja hetken aikaa nuorukainen vain katseli itseään totisena peilin lasipinna kautta. Sitten tuo kääntyi, nosti sängyn päältä mustat samettihansikkaat ja sujautti ne käsiinsä. Äänettömät askeleet suuntasivat nyt ovelle ja käsi tarttui kahvaan. Jove loi vielä nopean silmäyksen tyhjään ja koleaan huoneeseensa ennen kuin pujahti käytävään. Nyt oli kiiruhdettava isännän luokse.

Nuorukainen kiiruhti ketterästi portaat alas ja käveli sitten rytmikkäin askelin kreivi Fenkolin huoneiston oven eteen. Hän kopautti rystysillään muutaman kerran tammipuiseen oveen.
"Herrani?", Jove puhui ovenrakoon.
"Hetki...", sisältä kuului kumea ääni ja Joven suoristautuessa taaemmas käytävään, Diarmuid Fenkoli astuikin ovesta hänen eteensä koko komeudessaan.
Vaikka he olivat menossa vain epäviralliseen ja pieneen illallistapahtumaan alas ruokailusaliin, kreivi Fenkoli ei taatusti jättänyt asemaansa arvailujen varaan. Hän oli pukenut ylleen massiivisen röyhelöpaidan ja sen päälle pitkän upeasti kirjaillun takin. Tummien housujen lahkeet katosivat kiillotettujen ratsastussaapikkaiden varsien sisään, oikeassa korvassa killui kultainen korvakoru ja suurinivelisiä sormia koristivat useat sormukset. Diarmuid naurahti hyväntahtoisesti tumman partansa seasta Joven hienovaraiselle kulmankohotukselle. Sitten sen enempää huomiota Joveen kiinnittämättä, kreivi lähti harppomaan kohti ruokailusalia Joven kiiruhtaessa tuon perässä muutaman askeleen päässä.

Sali oli yllättävän täynnä, vaikka illallisjuhlien oli pitänyt olla epäviralliset. Itse prinssiä tai kuningatarta paikalla ei kuitenkaan näkynyt, vaan suurikokoinen sali oli täyttynyt ylemmän luokan aatelisväestä, lordeista, kreivittäristä ja herttuoista. Palvelusväki oli tuonut paikalle erilaisista ruuista notkuvat, pitkät pöydät, joiden ääressä juhlaväki illallisti ja joiden päässä muutama musikantti viihdytti vieraita haikealla laululla. Punasydämiset kynttilät valaisivat muuten hämärää tilaa ja loivat samalla salamyhkäistä tunnelmaa sen ylle. Pieniä tuikkuja oli myös ripustettu helminauhamaisiksi riveiksi katon tuntumaan ja siellä ne tuikkivat pienten tähtien lailla. Kaiken tämän lisäksi muutamat suitsukeastiat saivat ilman tuoksumaan jossakin kohdin kesäisen mansikkaiselta, toisaalla taas raikkaalta talviyöltä kuusipuineen. Kaikki oli yksinkertaisen sulokasta ja aistikasta, salin kauneus sai Joven melkein mykistymään. Kunnes:
"Pois tieltä, äpärä!"
Äyskäisten lausuttu lause sai Joven ajatusketjun katkeamaan kuin sangollisesta kylmää vettä ja tuo käännähti puhujan suuntaan kulmat rypistyneenä. Edessään seisoi eräs hovin vakioasukeista, nuori Lordi Cinnamon, joka oli äkkirikastunut vanhempiensa kuollessa hyvin kyseenalaisessa onnettomuudessa. Lordi Cinnamon oli vain paria vuotta Jovea vanhempi ja he olivat molemmat kasvaneet ja leikkineet tämän saman palatsin pihamaalla ja sokkeloisissa kerroksissa. Nyt luokka-erot olivat heidät erottaneet ja jostakin syystä Cinnamon ei enää pystynyt sietämään Jovea silmissään.
"Pahoitteluni, hyvä herra", Jove vastasi pienellä kumarruksentapaisella ja siirtyi sivuun kiukkuaan ja mielipahaansa nieleskellen.

Siitä lähtien mikään ei oikein sitten sujunutkaan. Salin korkeasta desibeli-tasosta aiheutuva päänsärky alkoi sykkimään nuorukaisen silmäkuoppien takana vaativasti. Kreivi Fenkoli huomasi liian myöhään nauttineensa liikaa viiniä ja alkoi nyt puhella yhtä juopuneille vierustovereilleen rehvakkaasti viimekuisesta fasaaninmetsästysretkestä. Jove silmäsi viileästi Fenkolin selkämystä, kun tuo heilutteli kädessään olevaa viinipikaria niin tohkeissaan, että siitä läikkyi viiniä kaikkien metrin säteellä olevien niskaan. Nuorukainen nyrpisti itsekseen nenäänsä, kun tajusi miettivänsä miten ihmeessä saisi taas kerran raahattua sammuneen isäntänsä tämän huoneistoon. Jove ravisti epämiellyttävän ajatuksen mielestään ja siirsi katseensa eteenpäin. Hän seisoi seinän vieressä, kädet seläntakana, painoaan jalalta toiselle vaihtaen ja yritti näyttää palvelualttiilta päänsärystä ja ärtymyksestään huolimatta. Tämä oli varmasti hyvin ratkiriemukas ilta muille, mutta omalta kohdaltaan Jove ei voinut sanoa samaa.

[Miruki]

[ Myö möngimme paikalle \o/ ]

Santiago

Valkoiseen kauluspaitaan ja mustaan, hyvin istuvaan, varta vasten hänelle teetettyyn pukuun pukeutunut hahmo asteli pitkin yhtä palatsin lukuisista käytävistä. Missään ei näkynyt ristinsielua, ei yhtään elollista olentoa, ei ainakaan tämän tummanpuhuvan olennon lisäksi. Rauhalliset askeleet kaikuivat tyhjässä käytävässä samalla, kun tasainen hengitys rytmitti eteenpäin pyrkimystä. Se, mitä Whléyan suurimman kuningasperhettä vastustavan liikkeen johtohahmona tunnettu Santiago Lié Dewereux oikeastaan edes teki Kuninkaan palatsissa, oli täysin pimennon peitossa. Ja sitten oli tietenkin sekin seikka, miten moinen rikollinen oli saattanut edes päästä kulkemaan palatsin porteista.
Nämä olivat kysymyksiä, joille monikaan ei varmasti saisi vastauksia.
Mutta yhtä kaikki, entinen demoni askelsi nyt pehmeän tyynesti pitkin palatsin autioita käytäviä, päämääränään eräs linnan lukemattomista saleista, jossa tänään järjestettiin nämä niin sanotut "epäviralliset" illanistujaiset.
Paikalla oli taatusti paljon tärkeää porukkaa, ja ah, mitä parhaimmalta maistuvaa ruokaa.

Santiago saapui päämääräänsä tyylikkäästi myöhässä, mutta eivätkös korkealuokkaisten sukujen edustajat yleensä tupanneet astua näyttämölle aivan omia aikataulujaan noudattaen? Sehän vain osoitti asemaa, ja sitä, että näin käyttäytyvän täytyi totisesti olla jokin mittava henkilö aatelistopiireissä, jotta kehtasi ilmaantua paikalle epäsopivana ajankohtana. Niinpä kapinoitsijoiden johtaja pysähtyi raollaan olevan oven taakse hetkiseksi, pyyhkäisten harkituin liikkein hienosta puvustaan pari ryppyä suoriksi. Tummanpuhuvat, sekasortoiset hiukset oli kerrankin tasoitettu ja laitettu aisoihin, ulkokuoren ollessa muutenkin oikein siisti - kuka tosissaan muka uskoisi hänestä mitään hyvää, jos hän oikeasti olisi saapunut paikalle rähjäisenä ja räjähtäneenä, suoraan sanottuna sen näköisenä kuin olisi juuri päässyt manalasta ihmisten ilmoille.
Tarkistettuaan sisältä päin, ettei kasvoilla näkynyt minkäänlaista virneenpoikasta tai muuta huvittuneisuudesta kieliviä ilmeitä, Santiago laski kätensä ovea vasten ja työntyi sisälle ihmismassan pariin.
Ja silmiinhän se sattui.
Aateliston huvitukset olivat tosiaan ihan omaa luokkaansa. Ainakin jos palatsin sisällä nähtävää jokapäiväistä loistetta vertasi normaalien kansalaisten elämään, joka toisinaan oli sanoinkuvaamattoman ankeaa. Täällä siniveristen keskellä tuntui siltä, kuin olisi astunut ikuisesti elävään satumaailmaan; joka puolella oli loistetta ja kimalletta. Ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, käyttäneet aikaansa huolehtiakseen ulkoisten avujensa esilletuomisesta parhaalla mahdollisella tavalla.
Jotenkin sitä vain tunsi olonsa kotoisaksi.

Siitä olikin pitkä aika, kun Santiago oli viimeksi näyttäytynyt tämänkaltaisissa eliittipippaloissa. Juhlia kykeni aina järjestämään, kunhan oli ensin tarkistanut budjetin ja jaellut järjestysohjeita, mutta tällaisia oikeasti vain ihmisten seurustelutilaisuuksiksi tarkoitettuja juhlia oli vaikea saada aikaan muualla kuin palatsissa. Ei kukaan maallikko kyennyt järjestämään huvikseen tällaista määrää ruokaa, juotavaa, musiikkia ja mikä tärkeintä, juhlaväkeä.
Pari lähinnä ovea seisovaa, kauniisti hiuksiaan kihartanutta rouvaa kääntyi katsomaan kuinka mattimyöhäinen saapui sivistyksen pariin. Naiset tutkailivat tulijaa päästä varpaisiin, ja kun eivät löytäneet moitteen sanaa puhtoisesta olemuksesta, he kääntyivät takaisin seurueensa pariin vilkkaasti keskustellen. Aihepiiri taisi olla kovinkin laaja, ainakin herrasväen ilmeistä päätellen.
Kasvot peruslukemilla Santiago siirtyi pehmein askelin peremmälle kauniisti koristeltuun tilaan, antaen näppärien sormiensa napata matkan varrelta mukaansa lasillisen jotakin kuplivaa juotavaa, jota tarjoilija oli lautasellaan kiidättänyt. Lasia nostettiin ja huulia kostutettiin nopeasti juomassa, vain jotta kyettiin toteamaan neste shampanjaksi.
Tämähän oli suoranaista hemmottelua.

"No mutta, mitähän virkaa arvon herra täällä teettää? Teitä en olekaan ennen täällä nähnyt, uutta verta kenties?"
Hieman sivulta kuuluva ääni havahdutti ihmissuden mietteistään, ja Santiago kääntyi pari astetta oikealle vain nähdäkseen viereen eksyneen, hieman pyylevän rouvan tapittavan häntä kotkamaisilla silmillään. Kauan harjoiteltu imarteleva hymy nousi persikansävyisille huulille, tummahiuksisen tehdessä pienen kumarrusta muistuttavan eleen tämän tarttuessa samalla tuntemattoman rouvan käteen.
"Santiago Lié Dewereux. Arvon rouva", hän livautti kohteliaisuutensa, kumartuen hipaisemaan huulillaan naisen kämmenselkää. Rouvan silmät olivat pyöristyä ulos kuopistaan, ehkei nainen ollut osannut odottaa niin etikettimäistä käytöstä. Tosin se taisi olla yllätys itse kullekin.
"Olen, hm, hieman uusi näissä piireissä", Ihmissusi jatkoi, antaen katseensa kiertää salia.
Aateliston joukosta hyvin harvan korviin oli edes kantautunut juttua kapinallisista, joten nuorukainen kykeni luottamaan täysin nimensä tuomaan turvaan - olihan hän aatelinen, joskaan ei ihmisten joukossa.

[ Miksi musta tuntuu, että peli sisälsi vain pääni sisäisiä mietteitä ja turhaa lätinää? x,D Anteeksi, yritän päästä asiaan. ]

[Mere]

//Höpsistä, mitään turhaa lätinää, vaan hyvää ja inspiroivaa tekstiä x)//

Jove [/b]

Puolisen tuntia vierähti kiristävässä korsettiliivissä ja puristavissa kengissä tuskallisen hitaasti. Vaikka Jove yritti tunnollisesti vaihtaa painoaan vaivihkaa jalalta toiselle, hänen olonsa ei helpottunut siitä tippaakaan, vaikka ulospäin nuorukainen näyttikin täydellisen tyyneltä. Ainoastaan muutama pieni huoliryppy kulmakarvojen välissä kieli tukalasta olostilasta.
Oloa ei myöskään helpottanut lainkaan se kiusallinen tieto, että hänen isäntänsä ei selvästikään ymmärtänyt kumonneensa viiniä kurkustaan alas jo enemmän kuin tarpeeksi, vaan tuhtirakanteinen mies alkoi olla jo sen verran juovuksissa, että Jovea alkoi huolestuttamaan miehen puolesta. Kreivi Fenkoli kun ei tunnetusti ollut seurapiirien hienovaraisimpia mieshenkilöitä ja juopuneena tuon kielenkannat tuntuivat löystyvän entisestään. Niinpä Jove tyytyi vain luomaan kreivin suuntaan jäätäviä tai vaihtoehtoisesti huolestuneita katseita, joista Diarmuid Fenkoli ei kuitenkaan ollut tietoinenkaan ihailijapiirinsä keskellä. Rehvakkaasti hän jatkoi puhettaan jopa vielä sen jälkeen, kun juhlasalin ovi avautui ja sisään työntyi tummahiuksinen nuorukainen, joka ei edes niin aatelisväestöstä hyvin tietoisen kuin Joven silmissä näyttänyt tippaakaan tutulta.

Paremman tekemisen puutteessa suklaanruskea silmäpari lähti laiskasti seurailemaan hyvin pukeutuneen ja muutenkin moitteettoman oloisen nuoren miehen matkantekoa ja ensimmäiseksi tuo näyttikin päätyvän sirkuttamaan jollekin pyylevämmän puoleiselle rouvashenkilölle. Jove oli nähnyt tämän näytelmän satoja ja taas satoja kertoja aiemminkin. Aatelisväestö kehui ja sievisteli toisiaan minkä toisiltaan kerkesivät, mutta nurkan takan he muuttuivat pisteliäiksi kyykäärmeiksi ja heti tilaisuuden tullen puukottivat vastapuolta säälimättä selkään. Kaikki halusivat vain hyötyä toisistaan, todellisia ystävyyssuhteita, luottamusta tai uskollisuutta ei tämän hovin sisäpiiristä löytynyt, vaikka sitä oltaisiin etsitty suurennuslasilla.
Joven mietteet keskeytti Kreivi Fenkolin sammaltava ääni. Mies oli ilmeisesti havahtunut siihen, kun etäämmältä oli kuulunut juuri tämän tummahiuksisen nuorenmiehen ääni, joka oli ilmoittanut olevansa uusi näissä piireissä. Täytyihän Fenkolin tietenkin päästä ensimmäisten joukossa selville siitä, oliko tulokas suopea hänen liiketoimilleen vai mahdollinen uhka, jolloin Jove tietenkin pistettäisiin hoitelemaan nuorukainen päiviltään. Vaaleahiuksinen tunsi melkein sarkastista huvittuneisuutta siitä, että hänen isännällään oli niin suunnaton kiire päästä leikkimään jumalaa ja päättämään uutukaisen kohtalosta. Voi poloista, Jove ajatteli tylsistyneen huvittuneena, toivottavasti tulokas oli yhtä kunnollinen kuin miltä näyttikin.

Äkkiä palvelijanuorukainen huomasi silmäkulmastaan miten hänen isäntänsä työnsi tuolinsa hieman horjahtaen sivuun ja lähti täysi pikari kädessään lähestymään äskeistä tulokkaaksi julistautunutta nuorukaista. Joven suupielet tiukkenivat aavistuksen, kun tuo varjon lailla kiirehti isäntänsä perään, kuten kunnollisen palvelijan kuuluikin. Hän ehti juuri ajoissa paikalle, kun kreivi Fenkoli oli tarttunut tulokasta olkapäästä. Diarmuid oli juuri lausumassa tälle jotakin, kun viinipikari hänen kädessään lipesi ja oli jo vähällä kaatua nuoremman miehen päälle, kun Jove livahti Fenkolin takaa ja ehti juuri tarttua pikariin niin, että sen sisältö vain heilahti pikarin sisällä rajusti, mutta ei kuitenkaan kaatunut. Nopeasti Jove vilkaisi tuntematonta nuorta miestä ja siirsi sitten katseensa kreivi Fenkoliin.
"Viininne. Herrani."
Kylmänkankeat sanat olivat vaivihkaisen varoittavat, kun Jove aistikkaalla kädenojennuksella tarjosi pikaria takaisin isännälleen. Kreivi tarrasi pikariin kankeasti ja silmäsi sitten ruskeahiuksista miestä miettivästi.
"Mitä syvimmät pahoitteluni", kreivi sanoi ja kumarsi hieman liian syvään, jotta olisi voinut olla selvinpäin.
"Onneksi minulla on tämä näppärä pikku palvelija, joka estää tällaiset vahingot", kreivi Fenkoli virnisti humaltuneena kuin paremmankin vitsin murjaisseena ja kääntyi sitten vaivalloisesti kannoillaan Joven puoleen kuiskaten:
"Minun täytyy varmaankin mennä istumaan, en voi oikein hyvin."
Kuin painottaakseen sanojaan Fenkoli horjahti kerran. Sitten hän katsahti arvioiden tulokkaaseen päin ja siirsi taas harottavat silmänsä palvelijaansa.
"Pidä sinä häntä silmällä minun puolestani ja yritä saada mahdollisimman paljon selville."

Näine sanoineen kreivi Fenkoli kääntyi takaisin tummahiuksisen puoleen ja yskäisi kerran.
"Anteeksipyyntöni vakuuttamiseksi annan luotettavimman palvelijani käyttöönne täksi illaksi", mies lausui arvokkaan oloisesti ja lisäsi sitten Jovelle sanojaan tietyissä kohdissa painottaen;
"Jove, pidä huoli tästä herrasta, palvele häntä kuin palvelisit minua."
Merkitsevän tuijotuksen jälkeen kreivi lähti raskaasti kävellen suuntaamaan takaisin pöytäseurueensa luokse, josta tuo varmasti kömpisi hyvinkin nopeasti omaan huoneistoonsa.
Jove sen sijaan jäi seisomaan hiukan hämmentyneenä paikalleen ja katseli isäntänsä menoa huulet raoillaan kuin valmiina huutamaan tuon perään jotakin. Sitten nuorukainen loihti kasvoilleen palvelualttiin ilmeen ja kääntyi tummahiuksisen puoleen viileästi hymyillen. Hänellä oli siis tehtävä täksi illaksi - ottaa mahdollisimman paljon selvää tästä nuoresta miehestä. Sen hän tekisin, hän ei pettäisi isänsä luottamusta.
"Hyvä herra."
Jove ennemmänkin totesi kuin kysyi ja käänsi suklaanruskean katseensa toisen omaan. Siinä hän sitten seisoa tapitti valmiina täyttämään toisen toiveet jo pienimmästäkin pikkurillin liikahduksesta.

//Pahoitteluni tuosta pienestä hitistä tuolla keskellä.//

[Miruki]

Santiago

Juuri puhuteltu rouvashenkilö nyrpisti nenäänsä siihen tapaan, joka kuvasti syvää epämieltymystä.
"Nämä juhlat ovat yksityiset, tiedä sitten onko sinua kutsuttu.."
Ah, miksi naisihmiset olivat aina niin oikukkaita? Heitä oli vaikea miellyttää ja vielä vaikeampi ymmärtää. Santiagon huulille kohosi rouvan sanojen johdosta pahoitteleva hymy ja silmiin syttyi pieni pilke, kuin hän olisi valmistellut puolustuspuhetta.
"Isäni äkillisen poismenon johdosta en ole liikkunut ihmistenilmoilla hetkeen. Ette kai tosissanne halua evätä minulta tilaisuutta irtautua surusta?"
Parit silmien räpäytykset, ja se oli sillä selvä.
Ihmissuden sanat nostattivat haukankatseisen rouvan kasvoille hämäräperäisen ilmeen, ja nainen oli juuri avaamassa suutaan saadakseen sanoa jonkin ihastuttavan kommentin, kun hieman kauempaa kuului tuolin kirskahdus vahattua lattiaa vasten. Suklaanruskea katse käännähti nopeasti äänen suuntaan, ja Santiago sai huvikseen havaita jo jonkinasteiseen humalatilaan itsensä saattaneen miehen pyyhältävän kohden vaarallisesti keikkuva viinilasi kädessään. Siitä huolimatta hän käännähti jälleen hetki sitten puhuttelemansa rouvan puoleen, suoden tälle mitä sydämellisimmän hymyn. Olisi hyvä luoda suhteita tässä vaiheessa ja tehdä muihin lähtemätön vaikutus, siitä olisi aina hyötyä myöhemmin.

Santiago ei kuitenkaan ehtinyt enää jatkaa alkanutta keskustelua, kun tunsi jonkun - mitä luultavimmin hetkeä aiemmin tuolistaan nousseen miehen - laskevan kätensä hänen olkapäälleen niin, että sormet painuivat kankaan läpi ja tuntuivat iholla. Normaalissa ympäristössään tummatukka olisi reagoinut aivan toisin, hän ei ollut erityisen viehtynyt tällaisesta käsiksi käymisestä, mutta aateliston keskellä entinen demoni hillitsi sisältä kumpuavan ärsytyksensä. Hän käännähti ympäri kasvoillaan kovinkin kysyvä ilme ja silmissä mitä hämmästynein katse. Ennen kuin kumpikaan ehti lausua sanaakaan, paikalle saapunut mies selvästi kadotti näppituntuman kädessään keikkuneeseen viinilasiin ja koko roska sisältöineen oli kaatua nuoremman päälle. Itseasiassa, Santiagon hieno puku olisikin varmasti ollut kaatopaikkatavaraa, ellei jostakin olisi pelmahtanut paikalle pieni pelastava enkeli, joka pysäytti viinilasin kaatumisradallaan ja esti vahinkoa tapahtumasta.
Ihmissusi katsahti poikaan ilmeettömänä, kunnes veti kasvoilleen sen saman miellyttävän ilmeen, jota oli hetkeä sitten käyttänyt puhuttelemansa rouvan seurassa. Katse siirtyi vanhempaan mieheen, joka pahoitellen tarrasi uudelleen viinilasiinsa ja kumarsi syvään ja hartaasti, kuin Santiago olisi edustanut kuningasperhettä.
"Otan vastaan pahoittelut - vahinkoahan ei koskaan tapahtunut", ihmissusi totesi hieman hymyillen, kumartaen itsekin, tosin hieman pidättyneemmin kuin viinistä ja juhlaväen seurasta humaltunut vanhempi osapuoli.
Näppärä pikku palvelija, tosiaan.

Miehen ja nuoremman pojanklopin seuraavaksi käymä lyhykäinen keskustelu olisi varmasti mennyt tavalliselta pulliaiselta onnellisesti ohi korvien, mutta Santiagoa aistit eivät estäneet kuulemasta, mitä selkien takana supistiin. Lajinvaihdoksen ja ikävuosien tuomat vahvistukset olivat tällaisissa pikkuseikoissa erittäin hyödyllisiä. Vanhemman miehen suorastaan käskiessä nuorempaansa pitämään silmänsä auki ja yrittämään utelun turvin saada jotain kiintoisaa selville, ei nuoren ihmissuden ilme värähtänyt laisinkaan. Tällainen juoninta oli täysin normaalia, ihmisten keskuudessa arkipäivää - tämä oli siis ollut odotettavissa.
Kun kuiskuttelijat kääntyivät takaisin ja vanhempi herra yskähti, tavoitteli Santiago jälleen kasvoilleen kiinnostuneen ilmeen.
"Olen erittäin otettu, hyvä herra. Kiitän teitä syvästi", hän lausahti pienoisen hymynkareen kera ja kumarsi jälleen vähäeleisesti. Aatelismies loi palvelijaansa katseen, jonka tarkoituksesta ei paljolti voinut erehtyä, ellei sattunut sokea olemaan, ennen kuin lähti tallustamaan takaisin keskustelun keskipisteeseen.
Miehen mentyä Santiago käänsi katseensa nuorempaan osapuoleen, silmien kuvastaessa suoranaista huvittuneisuutta. Pojan lausuessa koristeelliset sanat, ihmissusi puisti päätään kuin todetakseen tämän olevan toivoton tapaus.
"Nyt kun kerran olet käytössäni, et suinkaan viitsisi esitellä minulle tätä ihastuttavaa rakennusta hieman lähemmin?", Santiago ilmaisi asiansa kysymyksen muodossa, mutta äänensävy sai sen kuulostamaan tavalliselta toteamukselta.
Ei pojulla olisi paljolti vaihtoehtoja, jos hän halusi tietoa lypsää.

"Saan päänsärkyä tällaisista tilaisuuksista", ihmissusi tunnusti kovinkin dramaattiseen sävyyn, päästäen ilmaa karkaamaan huulien välistä. Siniverisyys ahdisti, niitä vitsauksia oli joka puolella.

[ Anteeksi kesto. x) ]

[Mere]

Jove[/i]

Palvelijanuorukainen oli päättänyt pitää kasvonsa peruslukemilla ylempiarvoista puhutellessaan, mutta jo tummahiuksisen ensimmäinen, suorastaan huvittunut katse sai Joven rypistämään hienoisesti otsaansa ja siirtämään katseensa sivuun. Sivusilmällään tuo huomasi vastapuolen vielä pudistavan päätään hänelle, mikä sai silmien varjon tummumaan entisestään ja suupielten valumaan aavistuksen verran alaspäin.
Kun aatelisherra kuitenkin ilmaisi halunsa tutustua kuninkaan palatsiin lähemmin, ei Jove voinut enää esittää vastahakoista, vaan tuo suuntasi tummanruskean katseensa rauhallisesti toiseen. Aavistuksen verran liian pitkän hiljaisuuden jälkeen lähes huvittavan väkinäinen hymy syttyi nuorukaisen suupieliin ja tuo nyökkäsi myöntyvästi.
"Herrani, minulle tuottaa mitä suurinta iloa päästä esittelemään tätä rakennusta teille. Toimin varsin mielelläni oppaananne."
Sanat eivät olleet tarpeeksi vakuuttavia, jotta Jove olisi voinut olla irvistämättä niille sisäisesti. Oikeasti halukkaan ja ystävällismielisen asenteen sijasta lause oli täynnä töksähteleviä ja särkyneitä korulauseita, joiden takana ei ollut nähtävissä mitään sen suurempaa halua olla toiselle oppaaksi. Jove soimasi itseään siitä. Hän oli palvelija ja palvelijan ei sopinut näyttää tunteitaan.

Toisen huokaistessa dramaattisesti juhlahumun aiheuttamasta päänsärystä, ei Jove kuitenkaan voinut peittää pientä ihmetystä katseessaan. Yleensä aatelisherrat ja rouvat rakastivat tällaisia tilaisuuksia, jossa viiniä ja juhlakansaa parveili ympärillä enemmän kuin tarpeeksi. Jossa he saivat tyydyttää halunsa juonitella ja juoruilla, sekä sirkutella ylenpalttisia kohteliaisuuksia toisilleen. Jove tunsi vain muutaman henkilön palatsista, joka ei näistä huvituksista innostunut.
Niinpä nuorukainen ei voinut olla tuntematta aavistuksen verran myötätuntoa toisen puolesta. Häiritsihän samankaltainen, kallon sisällä kolkuttava jomotus häntä itseäänkin. Tästä johtuen salamurhaajanuorukainen soikin melkein suopean katseen toiseen, mutta ei vielä antanut pahoittelevan hymyn koristaa vaaleita huuliaan. Sen sijaan hän nyökkäsi hyväksyvästi.
"Ehkä te ette ole vain tottunut tällaiseen juhlahumuun, herrani", vaaleahiuksinen totesi ennen kuin itsekään tajusi sanojaan.
Lauseen sisältö kolahti hänen tajuntaansa vain muutaman hetken päästä sen sanomista ja se sai Joven katsahtamaan muukalaista vaivihkaa. Tosiaan, ehkä toinen ei ollut tottunut tällaiseen ja se kertoi jo hieman enemmän tummahiuksisen elämästä. Tietenkään Jove ei voinut olla varma, mutta hän aikoi käyttää kaikki johtolangat, jotka toinen hänelle soisi.

Samalla, kun he suuntasivat ulos juhlasalin ovista, Jove mietiskeli kuumeisesti, mihin osaan palatsia hän aatelisherran veisi. Toisin sanoen, mikä osa rakennusta auttaisi häntä parhaiten urkkimaan tietoja toisesta.
Pitkän arvioinnin jälkeen nuorukainen suuntasi askeleensa portaikkoon, joka johtaisi ylemmän kerroksen taidegalleriaan. Siellä oli muiden maalausten ohella paljon kuvia kuninkaan palatsia asuttavien aatelisten sukulaisista ja perheistä. Kenties Jove voisi niiden varjolla kysellä hienovaraisesti enemmän tulokkaan taustoista.
Itseensä tyytyväisenä vaaleahiuksinen osoitti matkakumppanilleen kädellään portaikkoa. He kävelivät hiljaisessa pimeydessä niiden yläpäähän saakka, kunnes tulivat taidegallerian tammisten ja koristeellisesti kaiverrettujen kaksoisovien eteen.
Jove työnsi ovet auki varovasti ja katsahti sitten pimeään galleriaan, jota vain ristikkoikkunoista läpi hohtava kuu valaisi aavemaisesti. Jove virnisti pimeään - tunnelma oli juuri oikea. Sitten hän kääntyi taas ilmeettömänä vieraansa puoleen ja viittasi tätä tulemaan sisään huoneeseen.
"Tämä on taidegalleria...", nuorukainen sanoi rauhallisesti samalla, kun astui itsekin tilaan.
Hän sulki ovet ja käveli sitten pienen pöydän luokse, joka nojasi seinää vasten. Pöydän päällä oli jo puoliksi palaneita kynttilöitä, jotka Jove aikoi sytyttää huonetta valaisemaa, vaikka eivät ne paljon valoa toisikaan.
"... Huhutaan, että täällä kummittelee", vaaleahiuksinen totesi samalla, kun sytytti viimeisen kynttilän ja puhalsi sytytystikun sammuksiin. Tikun mustuneesta nokasta kiemurteli sinertävänharmaa savukiehkura ennen kuin se katosi ilmaan.

Jove käveli takaisin tämän iltaisen isäntänsä viereen ja kääntyi katsomaan valtavia taideteoksia heidän yläpuolellaan.
"Tiedättehän hyvä herra, jokaisessa linnassa, pienimmässäkin, on aina oma huoneensa, jota jonkin onnettoman hengen sanotaan asuttavan. Kuninkaan palatsissa se on tämä huone, ainakin yksi niistä. Kerrotaan, että erään onnettomasti päättyneen rakkausromanssin jälkeen nuori aatelisneito hirttäytyi täällä galleriassa."
Puhe oli hiljaisen rauhallista, kun Jove käveli huoneen keskelle ja katsahti sitten yläpuolellaan olevaa jykevää kattokruunua.
"Juurikin tässä näin."
Lähes huvittunut pilke välähti salamurhaajanuorukaisen silmissä, kun tuo katseli vastapuolen kasvoja hakien niiltä jonkinlaista reaktiota. Sitten, melkein dramaattisesti, mutta kuitenkin huomaamattomasti huokaisten Jove kääntyi kannoillaan seinän puoleen, jossa taideteokset lepäsivät. Hänen edessään oli nyt suuri, kultakehyksin koristettu kuva nuoresta miehestä, joka nojasi toisella kädellään miekkaan. Ilme oli totinen, sumeissa silmissä näkyi surua.
"Tämä oli hänen rakastettunsa."
Sanat henkäistiin ulos kylminä. Vähän aikaa Jove katseli kuvaa, kunnes pudisti päätään kerran teatreelisesti.
"Sanotaan, että kuva muuttui sen jälkeen tuollaiseksi, harmaaksi ja himmeäksi. Sitä ennen kirkkaat ja iloiset värit olivat sitä värittäneet. Vaan eivät enää...", Jove sanoi hitaasti ja kääntyi tummahiuksisen puoleen jäätävän hymyn väreillessä tummassa katseessaan. Se muuttui hitaasti palvelijalle varsin epätyypilliseksi, vaan salamurhaajalle hyvinkin tavanomaiseksi, petomaiseksi virnistykseksi, joka hohkasi pimeässä huoneessa silmänräpäyksen ajan, kunnes sulautui seuraavaan lauseeseen;
"Entä löytyykö teiltä tästä galleriasta sukulaisia, herra...?"
Kysymys jätettiin tahallaan aukinaiseksi.
Ei Jove ollut tänne pelkästään kummitustarinoiden takia tullut.

//Ei mitään, itse pyydän anteeksi taas tuota hittiä, kun jouduin heitä kumpaakin liikuttelemaan.//

[Miruki]

[ Eipä tuo hitti mitään haitannut, teki pelistä sujuvamman. ]

Santiago

Kun palvelijapoika vihdoin kakisti ulos kohteliaat sanansa, ei ihmissusi voinut olla huomaamatta niiden haluttomuutta. Jos tässä oli kaikki se intohimo, mitä tuo pojankloppi kykeni palvelijanpestiinsä lataamaan, oli hän saattanut valita täysin väärän ammatin. Santiago jätti kuitenkin ilmaisematta sanoillaan tai eleillään, että olisi mitenkään huomioinut toisen tyhjien sanojen takaisen tyytymättömyyden.
"Mm, en kovin usein ilmesty tällaisiin kekkereihin", hän mietti ääneen, kun palvelijapoika esitti seuraavan toteamuksensa. Totta puhuen, ihmissusi ei juuri koskaan huvittanut itseään pidoilla tai muilla tapahtumilla, jotka sisälsivät valtavasti ihmismassaa. Ei häntä sosiaalinen kanssakäyminen haitannut, kyllä hän puhua osasi, mutta yksinolo sujui paljon luontevammin - saattoi johtua demonivuosista, mahdollisesti.
Santiago seurasi nuorukaisen perässä ulos ovista, eikä kysellyt kummempia tämän lähtiessä kuljettamaan häntä portaita ylös. Askelmien vihdoin loputtua he seisoivatkin kauniiden, puisten ovien edessä, joihin oli kaiverrettu mitä kiehtovimpia kuvioita. Kauaa mies ei ehtinyt ovia kuitenkaan ihastella, kun nuori palvelija jo työnsi ne pois edestä ja avasi hänelle tien linnan taidegalleriaan. Huoneen valaistus oli lähes olematon, ellei lukuun otettu ikkunoiden takaa pilkistävää vähäistä valonmäärää. Ovista ensimmäisenä sisälle astunut palvelija käännähti hänen suuntaansa ja viittoi käsiliikkein ihmissutta astumaan peremmälle.

Kynttilöiden syttyessä palamaan, susi siirsi katseensa pöydän luona oleilevaan pojuun, joka parasta aikaa viimeisteli lauseensa.
"Vai että kummittelee...", Santiago hymähti ääneen, irrottaen katseensa toisesta, tutkaillakseen huonetta hieman paremmin. Seinillä näkyi monenmoisia maalauksia, eri taiteilijoiden luomia muotokuvia - osa tyyliltään ja tekniikaltaan paljon korkeampiluokkaisia kuin toiset. Palvelijan jatkaessa tarinaansa, Santiago hiljeni jälleen kuuntelemaan, pieni hymynkare suupielellään.
"Kerrassaan kiehtovaa. Oletko varma asiasta?", ihmissusi tiedusteli uteliaaseen sävyyn pojun lopetettua hyvin taitellun sepustuksensa. Hän antoi katseensa nousta kattokruunuun, jonka alla nuorukainen parasta aikaa seisoi, silmissään jokseenkin tyytyväinen katse - pieni pilkahdus huvittuneisuutta oli niin nopea, että sen saattoi havaita vaivoin. Pojun käännyttyä huokaisten ympäri, Santiago kohotti kulmiaan hyväksyvään sävyyn - ainakaan toiselta ei puuttunut dramatisoinnin jaloa kykyä. Huomio kiinnittyi kuitenkin pian toisen esittelemään suureen taideteokseen, joka kieltämättä vaikutti kovin surumieliseltä. Ei aivan sellainen muotokuva, jonka hän olisi halunnut itsestään maalattavan, jos siis maalausta olisi ylipäätään kaivannut.
"Onko näin? Ajattelinkin, ettei moni varmasti olisi ikuistanut itseään tuo surumielinen ilme kasvoillaan", Santiago mietti ääneen, astellen muotokuvan luokse, harpaten samalla palvelijan ohitse. Päästyään tarpeeksi lähelle, hän antoi kätensä nousta koskettaakseen maalauksen pintaa - sormet kuitenkin pysähtyivät puolimatkassa, ja mies sulki kätensä nyrkkiin, kääntyen uudemman kerran palvelijan puoleen.

Nuorukaisen kasvoilla elävä virnistys ei ollut ollenkaan sellainen ilme, jonka Santiago olisi palvelijalle mieltänyt. Tosin, ei toinen vaikuttanut muiltakaan osan täysin tavalliselta tallaajalta, vaikka mikäpä hän sitä oli sanomaan. Luotuaan arvioivan, hyvin tarkkaan puntaroivan katseen poikaan, hän vaihtoi kasvoilleen pienen hymyn.
"Lié Dewereux", hän tarttui syöttiin ja jatkoi toisen lauseen loppuun sukunimensä kera.
"Ei, ei valitettavasti; siirsin sukulaisteni kuvat kartanooni pian täältä muutettuani. Minusta ne kuuluivat sukukartanoon, eivätkä tänne", hän totesi valheellisesti, hymyillen maireasti puhuessaan. Todellisuudessa yhdestäkään hänen sukuunsa kuuluvasta tuskin oli muotokuvaa maalattu - se kuului lähinnä ihmisten tapoihin, eikä Santiago olisi kyennyt kuvittelemaan vanhempiaan ikuistettuina seinällä roikkuviin, valtaviin maalauksiin. Olisihan se voinut olla kunnioitusta herättävää, mutta ehkä kuitenkin parempi näin.
"Sinun isännälläsi puolestaan varmasti on täällä sukulaisia, ellen pahoin erehdy?"
Oli aika heittää kysymys takaisin.
Ilmeettömänä Santiago jäi odottamaan palvelijan vastausta, liikahtaen seuraavan taulun ääreen. Se esitti kauniissa valkeassa puvussa olevaa naista, joka istui penkillä palatsin puutarhassa. Maalauksessa oli jotakin hyvin tuttua, mutta hän ei kyennyt muistamaan mitä. Kulmiaan rypistäen susi kääntyi uudelleen klopin puoleen, kasvoillaan kysyvä ilme.
"Et mahtaisi tietää, kuka tämä neito mahtaa olla?"
Uusi vilkaisu maalausta kohden ei herättänyt uinuvia muistoja.

[ En edes viitsi luetella vastauksen keston syitä, sillä tämä kesti tosiaan aivan törkeän pitkään. D: Pahoitteluni, seuraavalla kerralla saat potkia minua oikein kunnolla! (Ei sillä, että seuraavaa kertaa tulisi, mutta jos nyt sattuisi näin käymään... ^^'') ]

[Miruki]

[ Tämä peli on laitettu jäihin yhteisestä päätöksestä. ]