Huijauksia

[Sarcelle]

//Tiivis viikko kun autokoulu alkoi ja samaa rataa jatkuu, joten minulla kestää.//

Kieltämättä erikoista, Sarcelle ei löytänyt takkiaan mistään ja hienoisia paniikkioireita alkoi jo ilmetä.
Tähän minä sen jätin ihan varmasti.
Ikävä napautus tuntui niskassa ja sen aiheuttaja putosi katukiveykselle. Huijarilla kesti hetken tajuta mikä esine oli kyseessä ja vielä kauemmin miten se oli siihen joutunut. Hän nosti tutunnäköisen napin maasta ja tuijotti sitä pöllämystyneenä. Mitä hänen takkinsa nappi teki hänen kädellään, kun sen paikka pitäisi oli koristamassa sitä beissinväristä luomusta. Ympärille vilkuilu tuotti tulosta ja hämmentynyt huijari tuijotti Kouta, joka näytti hivenen vihaiselta, mutta se oli toissijainen asia. Miehellä oli hänen takkinsa! He kulkivat katua edemmäs ja työläästi Sarcelle sai kirittyä vampyyrin etumatkan ja kädet hapuilivat vaatekappaletta mieheltä, tosin tuloksetta.

Kun lopulta oltiin tarpeeksi kaukana nakkasi vampyyri Sarcellen rakastetun takaisin ja nuorukainen syleili sitä onnellisena, kuuntelematta lainkaan toisen tuohtunutta paasausta.
“Noh kaikki on nyt hyvin, joten ei huolta.”
Sarcelle sanoi ohimennen sillä kiinnostus oli erikoisessa yhtälössä, joka käsitti takin ja siitä irronneen napin. Hitaasti huijari alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut ja hymy vaihtui kauhunsekaiseen järkytykseen.
“Mitä sinä hemmetin piru olet mennyt tekemään!? Katso nyt tätä, mitä hittoa päässäsi liikkuu helvetin raato, teit tämän tahallasi!“
Sarcelle kiljui vimmoissaan Koulle osoitellessaan kohtaa, josta nappi puuttui. Sarcellen eleistä päätellen Kou oli vähintäänkin tappanut perheenjäsenen, eikä nuorukaisen raivolla ollut rajoja hänen astellessaan lähemmäs kunnioitusta herättävän pituista miestä. Nuorempi raivosi ja luetteli kaikki mahdolliset haukkuma nimet ja kiroukset, yrittäen jopa lyödä Kouta, mutta vapisevat kädet eivät osuneet kunnolla kohteeseen. Shokki ja tilanteen käsittämättömyys olivat liikaa huijarille, kuinka joku saattoi tuolla tavalla täysin tunteettomasti rikkoa tuon käsityön taidonnäytteen. Hetken Sarcelle vain seisoi hiljaa, liikkumatta Koun edessä ja tuijotti kädellään lepäävää takkia. Vaate näytti hänestä kuolleelta ja loukatulta.
“Miksi sinun pitää… mitä pahaa minä nyt muka tein?”
Huijari ulisi ja raivo kuohahti jälleen. Ei Sarcelle lyödä osannut, mutta mitä muutakaan mies tekisi, kun rakastetun tappaja seisoi siinä vieressä.

[sir Kai]

//Pyydän anteeksi rumaa kieltä.//

”Et sitten harkinnut ollenkaan sitä vaihtoehtoa, että minä olin yhä sen körilään näköpiirissä?” Kou äyskähti ristien käsivartensa rinnalleen. Typerä ihminen, lellitelty huijarikersa, tekopyhä vaatteiden perään itkijä... Vampyyrin mielessä kävi monta muutakin haukkumasanaa, useimmat liian rumia lausuttaviksi. Mutta miksi, miksi hän halusi joka välissä alkaa uskoa Sarcellen inhimillisyyteen? Ahne paskiainen on ja pysyy ahneena paskiaisena.

Puolihuolimattomasti kömpelön nyrkiniskun väistäen vampyyri mulkoili räyhäävää ja raivoavaa huijaria.
”Se on vain takki. Et suuttunut lähes lainkaan silloin, kun haukkasin kaulastasi palasen.” hän tokaisi synkeänä, pyöräytti vielä silmiään kaikelle kiukuttelulle ja hälinälle. Yksi nappi, ja raitatukka yltyi ulisemaan ja vinkumaan päätäsärkevästi. Viimein tuon kysellessä mitä hän oli muka tehnyt Koulla napsahti. Hurjistuneen ilmeen kera hän läimäyttää täräytti lähes hysteeristä huijaria avokämmenellä poskelle.
”Mitä sinä teit? Olet kiittämätön, nariseva nulikka, joka saa kiukkukohtauksen yhden irronneen napin takia! Sinä voit ommella sen takaisin. Voit mennä johonkin kapakkaan uudessa valeasussa, liehitellä kolme tarjoilijatarta sänkyyn kanssasi ja tuntea olosi suunnattoman mahtavaksi ja tärkeäksi rikolliseksi, mutta minä en perkele aio pyydellä anteeksi tai lohduttaa sinua jonkin takin takia.”

Karjunta kaikui hetkisen aikaa talojen seinistä, ja jossakin lähistöllä vauva alkoi parkua. Edes huutaminen ei ilmaissut mustatukan ärtymystä ja halveksuntaa tarpeeksi voimallisesti, ehei, vaan hänen täytyi sylkäistä raitatukan jalkojen juureen. Kädet puuskassa hän kiepahti kannoillaan ympäri, lähtien kävelemään ripeästi poispäin.
”Ihmiset! Saatanallisen typeriä, pahempia kuin... kuin... kuin ketkä tahansa muut! Unohda se heletin sopimus, unohda että me edes tapasimme! Mene ja pane sitä armasta takkiasi!”
Herjaaminen ei loppunut siihen, vaan Kou sihisi puoliääneen loukkauksen jos toisenkin, joita kukaan ei varmasti välittäisi kuulla. Hänen kätensä nousi myös kerran näyttämään muutaman kansainvälisen käsimerkin olkapään ylitse taakse jäänelle raitatukalle. Saamarin saamarin saamari, ei pilkahdustakaan kiitollisuutta, ei sitten yhtään, ei vaikka hän oli niin herrasmiesmäinen vampyyriksi, ei vaikka huijari oli päässyt hänen ansiosta toteuttamaan pikkurikollisen halujaan.... Ei vaikka hän oli tuntenut itsensä hieman yksinäiseksi, ja saattanut kaivata ihmisseuraa.

Yhtäkkiä tummahipiäisen askeleet pysähtyivät seinään, ja hän pyyhkäisi nopeasti silmiäään. Heeeeeeeelvetti, ei hänen pitänyt sapetuksen keskeltä nostaa mitään imelää, tunteellista paskaa itseään vaivaamaan. Tietysti hän oli alusta asti huomannut, että silkka ahneus pyöritti Sarcellen koneistoa, ei tältä olisi saanut aitoa keskustelua edes maksamalla.
”Toivon todella, että seuraava sinut löytävä vampyyri juo sinut kuiviin niin, että muutut rumaksi muumioksi!”
Edes vampyyrin ääni ei sietänyt liikaa huutamista, ja viimeisen karjahduksen loppuosa särkyi riitasointuiseksi. Keuhkonsa tyhjiksi puhallettuaan Kou yritti koota itseään suunnattoman, leiskuvan raivon keskeltä, ja lähti kävelemään jälleen kerran eteenpäin, taakseen katsomatta.

[Sarcelle]

//Tämähän menee hauskaksi//

“Vain takki? Tajuatko mitä olen joutunut tekemään saadakseni tämän? Vampyyrin puremisleikit ovat siihen verrattuna miellyttävää vaihtelua ja sinä maksoit siitä.”
Huijari kiristeli hampaitaan ja yritti säilyttää jonkintasoista itsehillintään, Kou kun oli ikävästi muistuttanut kyvyistään. Hipiäänsä hän ei vaarantaisi, vaikka irronnut nappi sai käden puristumaan nyrkkiin pikku esineen ympärillä. Ulina ja nurina ei kuitenkaan kadonnut mihinkään Sarcellen voivotellessa kurjaa kohtaloa ja ilmeisesti se riitti Koulle. Kiljaisten enemmän hämmästyksestä kuin iskun aiheuttamasta kivusta vaistomaisesti Sarcelle perääntyi muutaman askeleen. Se ei kuitenkaan estänyt kuulemasta vampyyrin varsin osuvaa määritelmää huijarista.
“Eikö muuta?“
Silmät pyöreinä Sarcelle tuijotti Kouta ja naurahti hiljaa tajutessaan tekstin loppuneen. Mitä hän välitti siitä mitä Kou olisi hänestä mieltä.
“En kaipaakaan sinunlaisesi anteeksi pyytelyitä. Iljettävä sekasikiö, oksetat minua.“
Inhoten pörröpää liikahti kauemmas ja välttääkseen häntä kohtaan osoitetut kosteat mielipiteet. Koulla viirasi. Kengäthän olisivat voineet mennä pilalle ja se oli viedä jälleen Sarcellen kiljunta linjalle, mutta jostain syystä vampyyrin olemus sai huijarin vain laukomaan kiukkuisia repliikkejä.
“Ainakin yksi asia josta olemme samaa mieltä ja minähän en ole puhdas ihminen. Voit tosin lisätä listaasi ylimieliset naskalihampaat.”
Nuorukainen virnisti ja vilkutti tyytyväisenä Koun jälkeen osoittaen melkoista itsehillintää omalta taholtaan.
“Sinulla se varmaan tuleekin lysti yö keskenäsi. Haluatko kenties yhden niistä tarjoilijoista? Voih anteeksi. Eihän kuollut varmaan kovin kummoisessa iskussa ole ja kuule minun puolestani voit sen sopimuksen…” Sarcelle alkoi tajuta ettei huutelu välttämättä ollut edullisin vaihtoehto. Koun mukana varisivat haaveet ylimääräisistä ansioista ja Silvren keikasta.

Sarcellen korvissa kaikuvat herjaukset eivät saaneet nuorukaisen huomiota tämän sättiessä itseään ja yrittäen kasata jonkinlaista suunnitelmaa vampyyrin lepyttämiseen. Vaihtoehtojen läpikäymisen pysäytti muutama tervetullut viesti vampyyrin puolelta. Pysähtyminen ja kasvoilla käväisevä kädenliike. Huijari yritti hillitä voitonriemuisen hymynsä ja saada kasvoilleen pahoittelevan ja nöyrän ilmeen.
“Se olisi minulle ehkä ihan oikeutettua, tulla vampyyrin syömäksi ja kuolla pois. Olet ainoa joka ei pidä minua pelkkänä taakkana ja turhana onnistun vain saamaan sinut vihaamaan minua.”
Sarcelle nikotteli ja vilkuili Koun kehonliikkeitä, joiden tulkinta tosin oli hankalaa. Hän joko onnistuisi tai vain ärsyttäisi miestä entisestään. Varmuuden vuoksi nuorukainen puki takin takaisin ylleen. Olisi hankalaa juosta se kädessä.
“Olen pahoillani, mutta eihän sillä ole väliä. Et sinä kuitenkaan usko minua, kuka nyt huijaria uskoisi. Minähän olen vain kiittämätön kakara, joka ei edes tajua virheitään, en ikinä. Ei ihmekään että olen yksin. “

Olemattomia kyyneliään pyyhkivä huijari tarkkaili Kouta kiinnostuneena sormiensa lomasta. Hänen tosiaan pitäisi opetella hillitsemään itseään. Loputtomiin Kou ei näytelmään uskoisi tai ainakin sen teho laskisi.
“Kaikki vihaavat minua. Siksi vaihdan roolia alituiseen, että edes hetken voisin kuvitella jonkun välit… sietävän minua. Voin saada typerykset rakastumaan roolihahmoon, joka vastaa heidän unelmiaan, mutta olen silti aina yksin. Tämä kuulostaa typerältä, mutta…mutta sinun kanssasi minusta tai siis… tuntui kuin en olisi niin… yksinäinen.”
Tuntui kummalta. Ei se ollut totta, ei Sarcelle tuntenut koskaan oloaan yksinäiseksi. Miksi edes tuntisi, hän sai kaiken mitä halusi, kun hieman näki vaivaa.
Rooli vain on pahemman kerran päällä, se menee ohi kunhan lopetan. Vain hetkellinen mielenhäiriö.
Nuorukainen päätti vakaasti ja tuijotti itsepintaisesti Kouhun juosten vampyyrin kiinni. Hän pelaisi tämän pelin loppuun ja piru vie voittaisi.
“Älä mene, tarvitsen sinua. Kuka suojelee minua vampyyreiltä, jos häivyt?“
Nuorukainen naurahti hieman hermostuneena ja tarrasi miehen käsivarteen. Hän alituiseen unohti, ettei ollut kovin tasaväkinen miehen kanssa ja huomio sai otteen hivenen heltiämään. Hän oli saalis, joka aneli saalistajaa jäämän, pähkähullua. Tosiaan oliko hän ajatellut loppuun asti. Kenties koko näytelmä vain ärsytti vampyyria ja tämä odotti vain tilaisuutta repiä hänet kappaleiksi. Koun käsivarren ympärille kietoutuneet kädet alkoivat vapista ja Sarcelle yritti pitää tahdonvoimallaan päänsä selvänä. Kohta häneen iskisi paniikki ja silloin nerokas suunnitelma olisi yhtä tyhjän kanssa. Silmissä välähti pienen huojentavan ajatuksen ilmestyessä nuorukaisen jo melko sekavaan päähän. Hopeakorun paino tuntui yllättävän hyvältä rintataskussa.

[sir Kai]

//*häpeää suunnatonta mahtistelua ja angstia* … Vedä Kouta kuonoon, että se rauhoittuisi.//

Sarcellen pisteliäät sanat ruokkivat raivon liekkejä, jokainen tavu sai roihun kuohahtamaan entistä suuremmaksi Koun sisällä. Mitä raitatukalla olisi sanomista hänen öistään? Hänen ei koskaan tarvinnut kuolata tarjoilijatyttöjen perään, vaan hän vain otti mitä halusi – vaikka toisaalta, veri oli riittänyt paremmin kuin hyvin jo jonkin aikaa. Mutta ei silti vaivaisella huijarilla ollut mitään oikeutta arvostella häntä! Suhteutettuna tilanteeseen hän oli satakertaisesti tätä kunniallisempi, sentään hän hyvitti ravinnonlähteilleen loppujen lopuksi melko mitättömän menetyksen.

Mutta kuinka yllättävää, huijari alkoikin yhtäkkiä itkeä hänen peräänsä, huudellen anteeksipyyntöjä, joita ei kuurokaan voisi luulla aidoiksi.
”Saat minut voimaan pahoin...” vampyyri urahti, pitäen katseensa tiukasti erossa krokotiilinkyyneleitä vuolaasti vuodattavasta nuorukaisesta. Tämä kai todella luuli sanojensa lepyttelevän hänen vihansa, mutta vaikutus oli suorastaan päinvastainen. Vai yritti raitatukka vedota hänen myötätuntoonsa? Mitä toinen oikein luuli, että hänestä pystyi kalastelemaan säälipisteitä noin pienellä yrittämisellä? Mutta todellisuudessa Kou olisi tahtonut uskoa säälittäviin sanoihin, puheisiin yksinäisyydestä ja siihen löytyneestä lievityksestä. Silti tumma sai tarpeekseen sanojen vaatiessa häntä suojelemaan nuorukaista. Niin, hiiteen roolit, hänestä haluttiin vain hyötyä. Viha löi jälleen yli hänen hetken ajan tyyneltä näyttäneen olemuksensa, ja käsi läimäytti näpit roikkumasta hänen käsipuolestaan.

”Miksi minä suojelisin sinua yhtään keneltäkään? Ethän sinäkään selvästi välitä minun hyvinvoinnistani, ehei, uhraat minut mieluusti oman nahkasi puolesta.”
Vielä hetken Kou pystyi puhumaan lähestulkoon tasaisella äänellä, mutta sitten tämän silmissä leiskahti, ja tumma tarttui yksioikoisesti Sarcellen kurkusta kiinni, nostaen huijarin kepeästi ilmaan. Äänen kummutessa seuraavan kerran ylös hänen kurkustaan, se oli täynnä katkeraa, sysimustaakin syvempää mustuutta.
”Sitä paitsi sinä vain kuolisit. Hetkellistä kipua, hieman kauhua, ja sitten rauhoittava, ikuinen olemattomuus. Sinun ei tarvitsisi herätä kerta toisensa jälkeen heikkona ja jano koko kehoa polttaen, sinun ei tarvitsisi nähdä petoa kiljuvia katseita, kun joku yllättää sinut syömässä...”
Kou ei itsekään tiennyt, mistä äkillinen tunnepuuska tuli, ei hän koskaan tiennyt. Nyt se sumensi hetkellisesti todellisuuden hänen ympäriltään, tuoden mieleen kaikki ne epäreilut hetket, jotka hän oli kokenut yksinomaan verenperintönsä takia. Ah, niitä oli lukemattomia, liian monia mielen ymmärtää kerralla, joten vampyyri turvautui kaikista helpoimpaan vaihtoehtoon. Hän antoi raivon kasvaa, ja kohdisti sen sopivasti kirjaimellisesti käsillä olevaan Sarcelleen. Pihdintiukka ote alkoi pikkuhiljaa kiristyä tämän kaulalla, samaan tahtiin kuin irve miehen kasvoilla muuttui rumemmaksi ja mielipuolisemmaksi.
”Ja sitten tulet vikisemään minulle, luullen että typerät esityksesi harhauttaisivat minua. Olisi pitänyt vain juoda sinut heti kuiviin.”
Julmuus välähti mustissa silmissä, ja pitkät kynnet alkoivat pureutua kiduttavan hitaasti kaulan vaaleaan ihoon.

[Sarcelle]

//Jotenkin tuntuu ettei Sarcellella ole kykyä saada ketään rauhoittumaan. Mutta yritin...//

Vai että ihan pahoin. Jaa no kiitoksia vaan tunne on molemminpuolinen.
Näyttelijä ajatteli ärsyyntyneenä vääränlaisesta reaktiosta. Kasvoillaan nuorukaisella sen sijaan oli häkeltynyt ja pettynyt ilme, aivan kuin Kou olisi kertonut Sarcellen taskuissa olevien korujen olevan vain arvotonta rihkamaa. Ilme muuttui entistä tyrmistyneemmäksi Koun riuhtaistessa itsensä irti ja alkaessa vaatia selvennystä.
“Ai miksikö? No tietenkin koska olemme… ystäviä… niin ystäviä! Ja sinulla on velvollisuus vahvempana suojella heikompaa osapuolta. Minä katsos en kykene moiseen ja myönnän että menettelin väärin hetki sitten. Usko pois, kaduin sitä heti kun tajusin miten typerästi tein. ”
Sarcelle selvitti tyytyväisenä ja varmana siitä että oli valinnut sanansa oikein. Hän arvasi väärin. Lievästi ilmaistuna kauhistunut huijari huomasi keikkuvansa yläilmoissa varsin tukalassa tilanteessa. Koun terävät kynnet jättäisivät taatusti ikäviä jälkiä hänen kaulalleen, mutta jostain kumman syystä se ei ollut hänen suurin murheensa. Koulla näytti olevan epämiellyttäviä mietteitä hänen kannaltaan.
“Kiitos vaan herään jatkossakin mielelläni kurjassa ruumiissani ja naisten kiljunta on minusta lähinnä miellyttävää.”
Sarcelelle kähisi ja yritti rimpuilla irti, tosin tuloksetta. Hän oli mokannut ja pahasti tullessaan kosketusetäisyydelle kiukkuista vampyyria.
“Ei kai se minun syyni ole, jos sinusta ei tykätä.”
Nuorukaisen ääni oli epäselvää pihinää kuristavan otteen kiristyessä entisestään. Ihan tällaista loppua hän ei ollut odottanut, vaikka olikin monina synkeinä hetkinä uskonut saavansa hirttotuomion. Mutta ei helvetti. Hän ei kuolisi pimeällä kadulla vailla minkäänlaista yleisöä. Kyllä hänen kuolemaansa pitäisi olla vähintään puoli kaupunkia todistamassa. Yksi vampyyrin retku ei todellakaan vastannut Sarcellen vaatimuksia näyttävästä lähdöstä.

Henki kulki varsin katkonaisesti ja kaikki näytti hivenen epäselvältä. Tappaisiko vampyyri hänet todella, vai oliko kaikki vain harhaa, painajaista.
“Kuule et voi tappaa perheellistä. Minulla saattaa olla vaimo ja lapsia. Tenavilla tulee isiä ikävä.”
Täysin tyhjänpäiväinen repliikki, kyllä hän sen tiesi. Mutta ehkä se pitäisi Koun kiinnostuksen henkihieverissä typeryyksiä laukovassa uhrissaan, eikä mahdollisesti tämän käsissä, jotka vaivihkaa yrittivät hippuloida korua taskusta. Hopea olisi ainoa mikä pelastaisi hänet.
Jos se ensinnäkään oli edes totta.
Sarcelle työnsi ajatuksen mielestään, nyt ei saanut joutua paniikkiin. Kaikkihan oli oikeastaan aika hyvin tai ainakin niin oli paras ajatella. Hänellä oli “ase” vampyyria vastaan, joka toivon mukaan myös tehoaisi. Iäisyydeltä tuntuneen ajan jälkeen koru oli hänen hyppysissään ja kylmä metalli tuntui ainoalta yhteydeltä todellisuuteen. Happivajeesta kärsivä nuorukainen painoi kämmeneensä piilotetun korun Koun kättä vasten ja hymyili pienesti voitonriemuista hymyään.

[sir Kai]

Jotenkin Kou oli arvannutkin saavansa purkauksensa perään kommentin siitä, ettei asia liittynyt mitenkään Sarcelleen. Niin, täysin tyhkästä tuleva valitus hänen elämänsä suurista epäkohdista kaikui kuuroille korville, sillä sen kamaluutta oli noin sieluttoman ja päiväelämän lainalaisuuksiin tottuneen mahdotonta ymmärtää.
”Ei niin. Mutta satuit olemaan siinä, ja minua ärsyttää tällä hetkellä kaikki.” hän tokaisi julman sokerisella äänellä, joka vetäisi maton kaikkien herrasmiessääntöjen alta. Ja hän kun oli niin kunnioittanut itseään ja ylpeää moraalintajuaan, joka oli muka erottanut hänet muista vampyyreista ja rikollisista, roskasakista.

Jokin Sarcellen pihinöissä ja avuttomassa roikkumisessa herätteli innostunutta kiinnostusta tummatukassa. Hän muisti, kuinka hyvältä nuorukaisen veri oli maistunut, niin makealta ja rikkaalta että sitä oli ollut suuri ilo juoda. Olisi suorastaan haaskausta tappaa tuo kuristamalla, kun kuiviin juominen oli niin houkuttelevana vaihtoehtona. Njaa, olisihan se melkoista ylensyöntiä, mutta pääsisi huijariparka lähtemään hyödyllisellä tavalla. Parasta kai odottaa, että tämä menettäisi tajunsa, ja aterioida sitten. Muuten sillä parulla ja rimpuilulla ei olisi loppua.

Ilmeisesti viimeiseksi vastalauseeksi tarkoitettu pihaisu oli niin ilmiselvä ja naurettava vale, että Kou ei mahtanut tyrskähdykselleen mitään.
”Olisit miettinyt viimeiset sanasi paremmin” hän vain tokaisi, ryhtymättä puolustelemaan perheiden hajottamista tai kyseenalaistamaan raitatukan sanoja. Tuskin tuo sai tarpeeksi henkeä enää ajatellakseen, niin vähän Sarcelle liikuskeli enää. Nosti vain kätensä heikosti hänen kädelleen, vaikka sen repiminen olisi turhaa – vaikka vampyyrien mittapuulla Kou oli heikko, hän oli kyllä yhtä ihmisnuorukaista vahvempi. Mutta hienoinen epäilys luikahti tumman mieleen hänen nähdessään tuon pienen viekkaan hymyn ja tuntiessaan hihansa liukuvan ylöspäin...

Korviahyytävä ulvaisu karkasi vampyyrin huulilta välittömästi hopean joutuessa kosketuksiin tumman ihon kanssa. Kuolleen ruumis havaitsi kivuun yleensä kovin verkkaisesti, mutta nyt terävä kipu syöksähti salamana aivoihin, reväyttäen sormet kouristuksenomaisesti auki, irti huijarin kaulasta. Mistä ihmeestä toinen oli repäissyt jonkin hopeaesineen? Sillä hetkellä vampyyrilla ei ollut harmainta aavistustakaan, ja hänellä oli liian kiire vaikeroida kivusta ajatellakseen asiaa tarkemmin. Epämiellyttävä katku leijui ilmassa eikä tuska ottanut laantuakseen, vaikka pitkän miehen keho taipui kippuraan, vahingoittunutta raajaa vaistomaisesti suojellen. Raivo ja koko raitatukan olemassaolo unohtuivat heti, ja Kou vajosi polvilleen kättään puristaen, kuin se muka jotenkin auttaisi. Mahtoi näyttää hupaisan säälittävältä, kun mahtava yön peto oli lyyhistynyt yhden pienen hopeaesineen hipaisusta.

[Sarcelle]

Etäinen ääni, kuristava tunne katosi. Ilma alkoi virrata keuhkoihin ja selkään koskea. Kylmä katukiveys ja vaatteiden läpi pyrkivä kosteus havahduttivat hitaasti huijarin ja tapahtumien kulku alkoi valjeta. Hän makasi selällään maassa ja maailma ympärillä alkoi saada värinsä ja muotonsa takaisin. Missään ei ollut kirkkaita valoja tai vähäpukeisia enkeleitä, puhumattakaan musiikista, vaikkakin Koun vaikeroinnin olisi voinut jollaintavalla sellaiseksi laskeakin. Vampyyri elehti siihen malliin kuin hopea olisi aiheuttanut suurtakin tuskaa ja se tuntui Sarcellesta käsittämättömältä. Pieni tummunut hopeariipus oli pelastanut hänet.

Itsevarmuus alkoi palautua ja nuorukainen nousi, hieman tasapainoaan hakien ja horjuen tosin. Hän nautiskeli vampyyrin kokemasta tuskasta ja harppoi naureskellen lähemmäs nyt hieman vaarattomammaksi käynyttä miestä. Miten mahtavaksi hän tunsikaan itsensä seistessään siinä maahan vajonneen Koun vieressä.
”Saat minut voimaan pahoin...”
Sarcelle matki venyttäen Koun aiemmin hänelle viestimää kohteliaisuutta ja potkaisi mahdollisimman kipeästi vampyyriä kylkeen.
”Eihän sinussa ole mitään pelättävää, kun löytää heikon kohtasi. Isken vain hopeakorun pärstäsi läpi ja puf, haihdut savuna ilmaan.”
Itseään täynnä oleva nuorukainen nauroi ja heilutteli riipusta Koun kasvojen edessä. Taputtipa vielä lisää ärsyttääkseen miestä päälaelle kuin hyvin käyttäytynyttä koiraa.
”Joten parempi olla ärsyttämättä, ystäväiseni.”

Tärkeysjärjestyksessä seuraavana Sarcelle kaiveli jostain takkinsa lukemattomista taskuista pienen peilin ja alkoi tiirailla siitä Koun hänen kaulaansa aikaan saamia jälkiä.
”Kärsit nahoissasi jos näistä jää arvet.”
Turhamainen huijari sähisi ja huitaisi jalallaan, tällä kertaa hieman huolimattomammin vampyyria ja jatkoi kärsivä ilme kasvoillaan ulkonäkönsä tarkkailua.
”Joku tyylikäs arpi silmän alla voisi ollakin hieno, mutta tämä…”
Hän mutisi ja livautti peilin takaisin taskuunsa huokaisten raskaasti. Parannusloitsut maksaisivat rutosti, joten aktiivinen tienestien hankkiminen voisi alkaa tästä.
”Nousehan ylös sieltä vai tarvitsetko jotakin? Järjestän sinulle mitä vain kunnollista korvausta vastaan.”
Sarcelle hymyili ystävällisesti, kuin mitään ei olisi tapahtunut ja tarjosi kättään, kuitenkin hypistellen samalla näyttävästi hopeariipusta toisessa kädessään.

[sir Kai]

Sarcellelta ei kestänyt läheskään niin kauan päästä takaisin jaloilleen kuin Kou oli tältä toivonut menevän. Hän ei ollut edes kunnolla huomannut raitatukan tipahtamista julmalle katukiveykselle, mutta haparoiva nouseminen ei mennyt suorastaan ohi, vaikka mies oli enemmän kiinnostunut omasta kädestä aivoihin säteilevästä kivusta. Kuinka hän olikin päässyt unohtamaan mokoman hopeahelyn olemassaolon? Irvistellessään tuskissaan tumma kirosi koko alkuaineen Manalan syvimpiin syövereihin.

Valitettavasti Sarcelle toipui nopeasti siihen kuntoon, että pääsi jo louskuttelemaan leukojaan ja räksyttämään hänelle kovin voitonriemuisena. Valitettavasti vampyyrilla ei ollut puhtia vastata loukkaaviin sanoihin muulla kuin rumalla torahammasirvistelyllä, joka sekin keskeytyi napakan potkun mäjähtäessä kylkeen. Se kaatoi miehen maahan, vaikka iskun tuottama kipu ei ollutkaan liiallisen merkittävää. Kakaisten hiljaa mustatukka käynnisti hengittämisensä, happi olisi hyvästä vammojen parantelu huomioon ottaen. Varovasti hän lopetti käsivartensa puristamisen, ja nosti sormet hopean jättämän jäljen päältä. Ihossa loisti täsmälleen hopeakilluttimen mallinen, ilkeän myrkynvihreä jälki, jota ympäröi häiritsevän paljon palovammalta näyttävä rengas.

Mies sai viimein haukahtavan, pilkallisen naurahduksen ylös kurkustaan kun Sarcelle peilaili itseään ja uhkaili häntä arpien seuraamuksilla.
”Kärsin? Oooooh, nythän minua alkoi pelottaa” hän irvaili, kierähtäen takaisin istumaan huolimatonta potkua väistäen. Kädessä tuntui äärimmäisen epämiellyttävä tykytys, mutta hän kyllä kestäisi sen. Tuollainen pieni vamma ei merkinnyt yhtään mitään – tai niin Kou ainakin halusi uskotella itselleen. Nöyryytyksen katkera sappi poltteli, ja sen takia tumman kasvoilla oli äärimmäisen nuiva ilme tämän noustessa. Mitä, nyt huijari alkoi taas leikkiä ystävää, selvästi haluten imeä hänestä itselleen rahaa. Pikainen pyyhkäisy tämän pintapuolisten ajatuksien läpi varmisti asian.
Senkin saastainen, iljettävä, säälittävä iilimato...

”En tiedä, uskallanko”, mies totesi tekaistun säikkyvään sävyyn, äänestä paistaen karsastus raitatukkaa kohtaan huolimatta mukaystävällisestä hymystä.
”Ties vaikka rankaisisit minua uudestaan hirmuisella aseellasi, joka ei loppujen lopuksi pysty tappamaan minua sen enempää kuin nyrkinlyöntikään.”
Lausahdus loppui pilkalliseen nuottiin, joskin vampyyri ei riemuinnut Sarcellen harhakuvien murskaamisesta niin paljon kuin hän olisi ehkä voinut. Pahanlaatuinen morkkis koputteli mielen taka-alalla, muistutellen äskeisestä tunneryöpystä ja lennelleistä sanoista, joiden olisi ollut parasta pysyä lausumattomina.

Kaikesta uhmakkuudesta huolimatta Kou pysyi kiltinoloisesti paikoillaan, lähestymättä huijaria millään tavalla. Kirottu hopea, häneltä kestäisi koko seuraava yö haavaa parannellessa! Lisäksi yötä ei olisi loputtomiin, hänen pitäisi alkaa etsiä suojaa päivältä piakkoin. Katse käväisi hermostuneena taivaanlaessa, ja vampyyri huoahti hiljaa.
”Minua ei huvita olla kenenkään lemmikki, eikä varsinkaan tulla hyväksikäytetyksi. Menisit vain etsimään jonkun turvallisemman ja typerämmän uhrin, jonkun tasoisesi.”, hän kehotti Sarcellea yhtäkkiä vakavalla, täysin ivasta karsitulla äänellä.
”Edes sinun veresi ei ole tämän arvoista.”

[Sarcelle]

//Okei tätä en kykene selittämään… lomat ovat roolipelauksen turmioksi. Heräsin tänään vasta tajutessani arjen alkavan ja kaikki on rästissä.//

Ivallinen hymy karkasi Sarcellen huulille Koun näytellyn pelokkuuden tuomasta mielihyvästä, mutta seuraava paljastus sai huijarin putoamaan takaisin maanpinnalle.
“Se oli itsepuolustusta. Enhän minä tietenkään muuten olisi, mutta olit tappaa minut. Toivottavasti tämä pieni sattumus ei vaikuta väleihimme.”
Arasti hymyilevä nuorukainen liikuskeli levottomasti. Mikään ei mennyt niin kuin hän oli ajatellut.
“Taisin tosiaankin kuvitella itsestäni liikoja. Kuvittelin huijaavani ajatuksia lukevaa vampyyriä, mutta taisin tehdä vain itsestäni narrin.”
Sarcelle yritti sovittelevasti. Hän oli arvioinut Koun ihan väärin ja siksi kaikki oli mennyt pieleen. Mies ei ollut tarpeeksi hyväuskoinen enää luottaakseen häneen. Ja huijari oli takertunut liikaa yksityiskohtiin, niin ettei ollut tajunnut jutun juonta ajoissa hyötyäkseen siitä.
“Olisi pitänyt lopettaa ajoissa.”
Sarcelle mutisi ja pyöritteli riipusta mietteliäänä. Järkevintä tässä tilanteessa olisi häipyä vähin äänin ja unohtaa kaikki.

“Miten ajatuksia lukevaa voi käyttää hyväkseen? Oma vikasihan se on jos et ota selvää asioista, jos siihen on mahdollisuus.”
Nuorukainen mutisi ja tunsi kateuden piston. Ajatella jos hän kykenisi moiseen. Täydellinen tulevaisuus ja hulppea vaatekaappi eksyivät huijarin ajatuksiin ja haave sai tämän hymyilemään typerästi. Hän vaikka tappaisi saadakseen moisen kyvyn.
“Taisin kurottaa liian korkealle…”
Sarcelle hymyili edelleen.
“…taisin tosin pysyä tasollasi hetken. Sääli että tässä kävi näin. Olisit ollut erittäin hyödyllinen tuttavuus…”
Nuorukainen oikoi vaatteitaan ja yritti pitää tyyneyden olomuodossaan. Hän vihasi tätä, hän oli hävinnyt ja se oli kaiken lisäksi vielä myönnettävä.
“Lintusi on lennettävä jälleen. Ehkä saat sen kiinni joskus taas…”
Sarcelle huokaisi teatraalisesti ja vilkaisi taivaalle. Vaikka onni ei ollut suonut hänelle täydellistä voittoa, mikään ei veisi häneltä näytelmänsä kliseistä loppua.
“Kenties tuuli kuljettaa minut vielä joskus luoksesi, mutta silloin se olet sinä joka roikkuu alemmilla oksilla Kou Achina.
Sarcelle pyörähti näyttävästi ja lähti kävelemään katua heilauttaen vielä laiskasti kättään. Häntä harmitti tajuttomasti, miksei hän ollut pukeutunut siihen mustaan kaapuunsa. Se olisi saanut lähdön näyttämään tyylikkäämmältä. Hiivatti mitä virheitä.

//Taisi olla siinä. Kiitos peliseurasta ja pahoitteluni vielä tästä katoamisesta. Lomat sotkevat päiväjärjestystäni.//

[sir Kai]

//Nah, ei se mitään... Ilmaannuit sentään takaisin. Muttah olen nyt törkeän laiska ja jätän kirjoittamatta kunnon lopetuksen.... Kou vain kyräili Sarcellea ja murisi itsekseen muutaman valitun sanan, lähtien sitten aamua pakoon johonkin koloon. Oli kyllä hirmu hauska peli, toivottavasti pelaamme uudestaan~ Ehkä silloin hahmollani ei ole noin pahaa asennevammaa koko ajan *naur*//