Post by sir Kai on Oct 18, 2009 21:12:46 GMT 3
//Tässä ovat vanhalla foorulla peliin tulleet viestit://
Määrätietoiset askeleet kulkivat läpi markkinaväen hälisevän joukon. Kaikki lähialueen maanviljelijät tuntuivat kerääntyneen viljelysseudun ainoaan isokoisempaan kylään myymään tuotteitaan, vaihtamaan kuulumisia, ostamaan muilta seuduilta kauppiaiden tuomia tarvikkeita ja mitä ilmeisimmin myös ryypiskelemään ja tappelemaan. Hälinä ja tappelunrähäkät eivät kuitenkaan olleet se oikea syy sille, miksi pitkästä, valkoisesta takista tunnistettavaan univormuun pukeutunut nuorimies kulki kojujen lomitse luotaantyötävän kylmä ilme kasvoillaan. Ilme sekä armeijan parantajiin kuulumisesta kielivä vaatetus saivat väen tekemään tietä hänen edellään, joskin nuorukaisen perässä kulkeva suurikokoinen golem saattoi myös auttaa asiaa.
”Ki, sinun pitäisi palata takaisin partion luo.” terrakotansävyinen saviolento ilmoitti kumisevalla äänellä, saaden vain vihaista hiljaisuutta vastaukseksi.
”Tätä menoa minun pitää raportoida käytöksestäsi...” se huokaisi sitten, saaden parantajan pysähtymään äkkinäisesti ja katsahtamaan Eadea kylmästi.
”Tiedän, ettei minun tarvitse palata keskukseen vielä aikoihin ja että tehtävä on suoritettu. Miksen siis saisi mennä kävelylle yksin?” Kimon kysyi rauhallisesti, mutta niin tunteettomalla äänellä, että golem tiesi parantajan olevan pahasti tuohtunut. Se kohautti hartioitaan ja lähti kävelemään takaisin kohti majataloa, johon kymmenen sotilasta, maagi ja Kimon olivat majoittuneet.
Sinisilmä varmisti, että se ei lähtenyt seuraamaan ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa. Ostettuaan toffeella kuorrutetun omenan hän etsi rauhallisen paikan, jossa ei kulkenut yhtään ihmistä. Se tarkoitti käytännössä äärimmäisen kapeaa kujaa, jolla olevalle laatikolle hän istui. Syksy oli jo saapunut aikoja sitten ja koetti päästä viileällä tuulella kylmettämään vaaleatukkaa, mutta hän vain nakersi toffeekuorrutetta hiljaisena. Hän inhosi tällaisia tehtävänantoja. Parantaja oli paljon mieluummin töissä tutuksi tulleessa parantolassa Meryonissa kuin kiersi ympäriinsä tappajaporukan mukana. Miksi ihmeessä kokonaisen partion piti lähteä metsästämään ihmissusia? Eiväthän ne edes aina veljeilleet demonien kanssa. Hän tunsi maageja, jotka pystyivät ottamaan eläimen hahmon. Miten ihmeessä ihmissudet erosivat heistä?
”Kirottua...” hän murahti vihaisesti, kasvot silti yhä ilmeettöminä. Hän ei voinut muuta kuin olla pahantuulinen. Kaikki muu oli tiukasti kiellettyä, hän ei voinut parantaa ihmissusia, puolustaa näitä eikä kieltäytyä sotilaiden saamien ja näiden aiheuttamien vammojen parantamisesta. Makea, kylmä omena ja kuuma sekä herkullinen toffee kuitenkin toimivat erinomaisesti mielialanparantajina, ja kaluttuaan tikun tyhjäksi hän viskasi sen maahan, takaisin tyyneksi itsekseen rauhoittuneena.
***
Torin laitamilta kuului kovaääninen, ivallinen nauru, kun jälleen kerran yksi ihminen kaatui maahan. Nyt tajuttomana makaavan, melko suurikokoisen miehen kädestä kirposi puolillaan oleva viinapullo, joka jatkoi vierimistä, kunnes kohtasi mustan, nahkaisen maastokengän. Pulloon tarttui kengän omistajan lievästi ruskettunut käsi, joka nosti sen vahingoniloisesti hymyilevän demonin huulille. "Noh, oletko vielä valmis haastamaan minut?", Rio kysyi kovaan ääneen elottomalta vaikuttavalta ruumiilta, jonka auki jääneestä suusta valui verta kiveykselle. Punahiuksinen demoni naurahti taas, ja potkaisi vielä ruumista kylkeen, näyttääkseen kuka määrää. Ympärillä olevat ihmisetkin olivat liian humalassa kiinnitääkseen huomiota tappeluihin, ja kauempaa voisi vain luulla, että kaksi humalaista miestä tappelevat keskenään, joten demonin ei tarvinnut pelätä paljastumista. Tosin, ei hän sitä pelännytkään. Pukeutumisellaankaan hän ei kätkenyt omaa demoniuttaan; hän oli pukeutunut yltä päältä mustaan, ja hänen paitansa paljasti keskivartalon erittäin hyvin, mikä ollut millään lailla ihmisten tapaista.
Yht' äkkiä demoni alkoi kuulla pienen matkan päästä puhetta torille ilmestyneestä vaaleahiuksisesta armeijan parantajasta ja tätä seuraavasta, suuresta golemista. Tosiaan, Rio näki kauempana suuren, liikkuvan savikasan. Etsivätkö ne demoneita nykyään täältäkin?
Kauan hän ei ehtinyt kiinnittää huomiota moiseen tapahtumaan, kun joku huusi hänen takaansa: "Hei! Etkös sä oo demoni?" Rio kääntyi, ja huomasi arviolta viisitoista rotevaa miestä, jotka kaikki tuijottivat häntä murhanhimoisesti. Hetken hiljaisuuden jälkeen demoni päätti, että näin suuressa alakynnessä oli viisainta lähteä pakoon. Hän pinkaisi juoksuun ihmisjoukon läpi, rikkoen pari kannua, kaataen vihanneskoreja ja tyrkkien ihmisiä tieltään siinä sivussa.
Jonkin aikaa juostuaan hän kääntyi oikealle eksyttääkseen demoninmetsästäjät kannoiltaan, ja kun väkijoukko hänen ympäriltään hälveni torin laidalla, hän katsoi taakseen ja huomasi, että oli onnistunut hävittämään miehet kannoiltaan. Varmistaakseen asian Rio syöksähti syrjemmälle, kapeammalla kujalla ja huoahti katse maassa tyytyväinen virne naamallaan.
Päätään nostaessaan hän huomasi kauempana kujalla nuoren miehen valkoisessa takissa. Tämä siis on se sotilas... Rion virne leveni entisestään, ja hänen silmänsä kiilsivät kuin lapsella, joka on saanut juuri uuden lelun. "Minnekäs se sinun golem-kaverisi jäi? Luulisi, että tuollaiset eivät pärjää ilman tukijoukkoja", hän huikkasi ääni täynnä itseluottamusta ja ivaa, loukatakseen tätä armeijan palveluskoiraa samalla, kun kohotti taas viinapullon huulilleen.
***
Kimon tuijotti tiukasti maahan, katsellen sinne heittämäänsä tikkua. Vasta jälkeenpäin hän oli huomannut siihen kiinnijääneen ison toffeemöykyn. Se oli hirveää haaskausta, ja oikeastaan parantaja olisi halunnut lähteä ostamaan toisen omenan ihan vain sen takia. Hänen makeakiintiönsä ei ollut ollenkaan täynnä, ei läheskään.
Laatikolla jalat levällään istuneen katse singahti heti ylöspäin korvien kuullessa nopeat, lähestyvät juoksuaskeleet. Ilmeetön naamio hänen kasvoillaan koki kovan kolauksen, kun yllätys moukaroi tiensä näkymään ilmeestä kaikelle kansalle. Nuori mies oli ollut satavarma siitä, että tulija olisi joku sotilaista tai porukan maagi, joka vaatisi häntä tulemaan auttamaan jossakin rähäkässä syntyneiden vammojen kanssa. Mutta ehei, kulman takaa näkyville kaartanut mies oli kokomustiin pukeutunut ja vilpoisassakin paljasta pintaa luvattoman paljon esittelevä siviili. Kohta tämäkin huomasi hänet, ja heidän silmänsä kohtasivat.
Kimonin omat kapenivat jo ennen ivaavia sanoja, ja ankara ilme kasvoillaan parantaja nousi seisomaan ottaen tukevan asennon, kuin valmiina tappeluun. Hän oli huomannut toisen silmien violetin sävyn, kaikki pienet yksityiskohdat jotka kielivät parantajan kouliintuneelle katseelle toisen lajista. Siniset silmät vaalenivat lähes valkoisiksi kun hän tarttui magiaan, valmiina luomaan vahvan kilven suojakseen.
”En tarvitse ketään auttamaan kaltaisesi roskan siivoamisessa, demoni” hän sihahti yllättävän matalalla äänellään, lausuen viimeisen sanan kuin kirouksen. Tosiasiahan oli, että hän ei voisi koskea demoniin edes sormenpäällään tämän vahingoittaminen mielessään, mutta parempi uhota kuin näyttää heikkouden merkkejä. Niinpä nuorukainen väänsi suupielensä ylöspäin, onnistuen näyttämään samaan aikaan julmasti hymyilevältä ja ilmeettömältä.
”Mutta sääntöjen mukaan minun pitää jakaa ilo muiden, tylsistyneiden sotilaiden kanssa...” hän totesi, kohottaen oikean kätensä, valmiina langettamaan taivaalle valopanoksen, joka hälyttäisi loput partiosta paikalle. Hän ei haluaisi käyttää sitä, sillä ei välittäisi nähdä enää yhtään verenvuodatusta, mutta... ehkä demoni tajuaisi juosta karkuun.
***
Kuullessaan nuoren miehen uhkauksen Rio nauroi kuin olisi juuri saanut vastauksen kysymykseensä. "Eli et tosiaan pysty taistelemaan yksin, vaan tarvitset avuksesi armeijan? Ihmiset tosiaan ovat heikkoja!" Lauseen lopussa demoni sylkäisi suustaan pienen tulipallon, joka osui toffeeomenan jäänteisiin ja kärvensi ne tuhkaksi. Näyttääpähän tuolle, kuinka paljon hän inhosi armeijaa; joukkoa pelkkiä aivottomia, heikkoja ihmisiä, joiden tarkoituksena on vain ajaa muut lajit ahtaalle ihmisten vallatessa koko Whléyan. Tämän takia pilkkaava hymy hänen naamallaan ei kaikonnut hetkeksikään, vaikka toinen uhkasikin armeijalla. Tosin, eihän hän tiennyt, kuinka monta miestä lähistöllä olisi ollut vastaamassa kutsuun. Saattoi olla, että hänellä oli vain golem-ystävänsä mukanaan. Tai sitten puoli armeijaa oli lähdössä demonintapporetkelle.
Tästä seikasta Rio päätti olla välittämättä, koska se olisi kehottanut häntä olemaan varovaisempi. Ja tällaisen vihollisen edessä hän ei halunnut vaikuttaa millään lailla heikolta. Demoni vain katsoi ihmisen taivaansinisiin silmiin, kuin nimenomaan yllyttäisi tätä kutsumaan lisäjoukkoja.
"Mikä sinulla edes on minua vastaan? Sekö vain, että olen demoni?", sanoi punapää osoittaen parantajaa kädessään olevalla pullolla, ottaen siitä vielä kulauksen.
Huomatessaan pullon olevan tyhjä demoni tipautti sen maahan, särkien sen tuhansiksi pieniksi lasinsirpaleiksi.
"Eipä sillä kyllä mitään väliä ole, leikitään jos haluat! Sehän tekee tästä vain entistä mielenkiintoisempaa! Katsotaan, missä kulkee sinun rajasi, armeijahurtta!" Nauraen ilkeästi Rio lähestyi hitaasti, askel askeleelta ihmistä, katse lukittuneena uhmakkaasti hänen silmiinsä samalla kun lasinsirut rikkoutuivat ahtaalla kujalla kovaan ääneen kaikuen hänen kenkiensä alla.
Demonilla ei kuitenkaan ollut mitään aietta hyökätä, ainakaan ennen kuin toinen tekisi aloitteen. Täysin turhaa tappaa ilman mitään kunnollista syytä. Demoneillakin on jonkinlainen kunnia. Ja sitä paitsi, leikki saattaisi loppua liian lyhyeen. Ja sitä tämä sadistisia puolia omaava demoni ei missään nimessä halunnut.
***
Ki tuijotti vakaasti demonia, luomatta sen kummempaa katsetta tämän kärventämään tikkuun. Hänen kasvonsa olivat kuin kiveä, kylmä naamio jonka takana vaaleatukan pinna oli kiristymässä pahemman kerran. Hän ei ollut koskaan pitänyt tuollaisista itseään esittelevistä, räikeätukkaisista henkilöistä. Vielä vähemmän hän piti alkoholista, ja viinanlemu tuntui vahvasti muutoin raikkaan – tai niin raikkaan kuin maalaismarkkinoiden aikaan pystyi olemaan – ilman seassa. Hän oli hieman ylpeäkin rauhallisesta luonteestaan, siitä miten sieti herjauksia millä mitalla, mutta demoni oli tunkenut parantajan seuraan väärällä hetkellä. Oikeastaan vaalean teki mieli karjua päin virnisteleviä kasvoja, miten demoni oli tynnyrissä kasvatettu typerys kun ei ymmärtänyt ihmisten voitokkuuden perimmäistä syytä nimeltä yhteistyö. Tai sitä, miten sotilasparantaja ei voinut rangaistuksen uhalla satuttaa ketään. Tietysti jälkimmäistä seikkaa eivät monet tietäneet, vielä harvemmat muiden kuin ihmisten keskuudessa. Lisäksi se olisi pahentanut Kin tilannetta, joten hän vaikeni siitä.
”Ja ketkä hävisivätkään?” oli ainoa asia, mitä tunteeton ääni kysyi.
Taivaansiniset silmät välähtivät valkoisina, kun parantaja loi refleksimäisesti suojakilven itsensä ja pullon väliin. Sitä ei kuitenkaan heitetty häntä kohti, vaan pudotettiin maahan. Lasimurska päästi korviariipivän äänen demonin kävellessä uhmakkaasti sen yli, lähestyen hitaasti parantajaa. Ilma tuntui sähköistyneen, kun vaalea pysyi paikoillaan katse aivan yhtä vakaana. Hän alkoi kuitenkin epäillä omaa turvallisuuttaan. Juopunut demoni, sitä arvaamattomampaa olentoa ei varmaan ollut olemassakaan. Hän pystyi aistimaan vaaran toisesta, mutta ei voinut olla näkemättä samalla sitä, kuinka vaikuttava ilmestys tämä loppujen lopuksi oli. Niin pitkä, laiha, komea... ja vapaa tekemään mitä ikinä haluaisi. Ki ei ikinä haluaisi mennä kaivamaan verta nenästään täysin tuntemattomalta, rauhassa makeaa välipalaansa syöneeltä henkilöltä, mutta silti pieni pistos sydänalassa sai käden laskeutumaan alas. Tällä kertaa hänen silmänsä vaalenivat hitaammin ja jäivät valkoisiksi, kun parantaja piteli yllä itsensä metrin säteellä ympäröivää suojakilpeä. Se oli näkymätön, mutta pitäisi demonin kaukana, yrittäisipä tämä hyökätä miten tahansa. Saattoihan hän arvioida toisen voimat väärin, mutta mahdollisuus oli melko pieni. Demoni oli häntä niin paljon hintelämpi.
Hieman inhimillisempi ilme hiipi hänen vaaleille kasvoilleen, ja vaalenneet silmät painuivat alas.
”Minä inhoan demoneja, se kuuluu ammattiin. Mutta parantajat eivät tapa.”
Hiljaiset, tyynet sanat lausuttiin neutraaliin sävyyn. Kimon toivoi, ettei demoni innostuisi luulemaan häntä pehmoksi toteamuksensa perusteella, ja katsoi tätä taas silmiin, katse kieltäen tätä tulemasta lähemmäs. Hän ei ollut kutsunut muita paikalle, koska ei oikeasti halunnut nähdä lisää verenvuodatusta, mutta hänen täytyisi, ennemmin tai myöhemmin, jollei demoni itse lähtisi tilanteesta.
”Etkä sinäkään olisi tullut herjaamaan minua, ellen olisi pukeutunut valkoisiin. Se voidaan antaa anteeksi, joten jos katoat silmistäni ja ryömit takaisin siihen koloon josta olit tullutkin, voin painaa asian villaisella.”
***
Rion hymy hyytyi hetkeksi, ja tilalle vaihtui ilme, joka kieli lievästä loukkaantumisesta, kun vaaleatukka muistutti demonin kuuluvan sodan häviäjäpuolelle.
Se oli silloin, kun taas nykyään...
Punapään ajatellessa tarkemmin maan alla asuvia demoneita ja ihmisten armeijaa vastakkain hänen oli pakko myöntää, että ihmiset voittaisivat sen taistelun. Demonit ajattelevat liikaa itseään, eivätkä kuuntele kenenkään käskytyksiä.
Ja niin on hyvä... ainakin niin kauan kuin ihmiset eivät päätä yhteisvoimin tuhota kaikkia demoneita.
Tätä Rio ei halunnut miettiä sen enempää, joten hän keskittyi taas edessään olevaan mieheen, joka nyt laski kätensä. Demoni pysähtyi, ja hänen ilmeensä jäi ihmettelevän ja kysyvän rajamaille.
Mikä helvetti tätä miestä vaivaa? Eikö hän aiokaan hälyttää muita paikalle? Odottaako hän, että minä hyökkään ensin?
"Kuuluu ammattiin? Eli jos et olisi koulutettu olemaan ihmisten sotakone, pitäisit minusta?" Demoni huvittui ajatuksesta. Vielä huvittavampaa oli parantajan uhkaava katse ja tämän ehdotus karkuun luikkimisesta.
"En ole menossa minnekään. Minä en kuuntele muiden käskyjä, toisin kuin sinä, joka olet kahlittu sääntöihin."
"Ja totta, todennäköisesti olisin pyrkinyt lähellesi täysin muista syistä, ellen tietäisi sinun olevan armeijassa..." Rio tiesi olevansa suorasukainen, mutta hän halusi tietää, oliko toinen tosiaan niin ilmeetön kuin antoi olettaa. Ja kun demoni tarkemmin katsoi toisen vartaloa ja kasvoja, hän huomasi, että ne tosiaan olivat aika lailla hänen tyyppiään.
***
Ki huomasi kyllä demonin ihmettelevän katseen. Hän itsekin ihmetteli, miksi ei vain tehnyt niinkuin pitäisi ja kutsuisi muita paikalle. Kaikki olisi sillä ohi, eikä hänen tarvitsisi sietää tuota ärsyttävää, silmiinpistävää olentoa. Mutta samalla hän ei halunnut tämän lähtevän, ehkä siksi koska demonin jäämisen salliminen oli yksi niistä harvoista asioista, joista hän pystyi päättämään itse. Tosin parantajan silmät eivät voineet olla vilkuilematta kujanpäätyyn, joka häämötti kaukana punatukan selän takana. Mokoma kadunpätkä päättyi umpikujaan, ja hän oli jäänyt ikävästi sen ja demonin väliin. Mutta tuskin vaalean tarvitsisi huolestua, hänellä oli magiansa ja huutoetäisyydellä, kujanpäädystä avautuvalla kadulla kulki ihmisiä.
Ehkä on silti parempi yrittää saada hänet lähtemään.
Valitettavasti hänen rauhanomaiset yrityksensä saada demoni lähtemään nahkansa kanssa eivät tuottaneet tulosta. Tuo vain virnisteli hänelle, kysyi pitäisikö hän tästä jollei olisi koulutettu muuhun. Kin teki mieli irvistää sotakone -sanalle, sillä hän ei todellakaan hyökännyt kenenkään kimppuun, mutta olihan se tavallaan totta. Kommentti valinnanvapaudesta sai pistelyn sydämenalassa yltymään, ja hän tunnisti sen nyt kateudeksi. Hän todella kadehti demonia, vaikka tuo joutui elämään häviäjien puolella, vainottuna ja hänen mielikuvansa mukaan henkensä puolesta peläten. Tämä oli kuitenkin vapaa, eikä kahlehditusta mikään ollut sitä arvokkaampaa. Hän ei kuitenkaan sylkenyt rumia sanoja siitä, miten ei välittäisi niin typerästä ja kaaosmaisesta vapaudesta, sillä ei halunnut paljastaa toiselle tämän aiheuttamaa vihanpuuskaa. Tosin se saattoi näkyä hänen murhaavaksi muuttuneessa katseessaan, joka ei sopinut lainkaan yhteen tyynenoloisten kasvojen kanssa.
Viimein, kun demoni lähti vihjailemaan turhan suoraan fyysisestä kiinnostuksesta parantaja kirahti hyvin hiljaa. Hän päästi irti magiasta, sulkien silmänsä hetkeksi ja vetäen syvään henkeä samalla kun päästi suojakilven häviämään. Tapa jolla toinen puhutteli häntä särähti pahasti miehen korvaan, aivan kuin häntä pidettäisiin jonain lutkana.
”En pitäisi sinusta missään tapauksessa. Ja jos olisit tullut luokseni 'muista syistä', syljeksilisit hampaitasi maassa tällä hetkellä.”
Hetkeksi parantajan naamio murtui, ja hän näytti äärimmäisen loukkaantuneelta. Tosin sinisten silmien alla kummitteli kielivä vaaleanpunainen sävy. Hän ei ollut aikaisemmin kuullut tällaista, itseensä kohdistuvaa puhetta, ja oli siksi hieman tolaltaan. Siinä piru missä mainitaan, ei olisi pitänyt ajatella demonin esteettistä miellyttävyyttä. Ties vaikka itseriittoinen paskiainen aisti sen jotenkin.
Nopeasti itsensä kooten ja hyisen ilmeettömyytensä kooten Ki lähti kävelemään varmoin askelin kohti demonia. Kuja ei ollut niin kapea, etteikö hän pääsisi tämän ohitse helposti. Silti häntä hermostutti mennä niin läheltä tuota pitkää miestä, ja sinisilmä mulkaisi toista alta kulmien tätä ohittaessaan.
”Mutta olen niin sivistynyt, että tajuan ettei kaltaisesi typerys ymmärrä omaa parastaan. Ota tämä varoituksena, ensi kerralla et saa näin armollista kohtelua armeijalta.”
Sanat olivat kolkkoja, mutta samalla hän yritti varmistaa niillä ohipääsynsä, pääsynsä pois pikkuhiljaa hermostuttavasta tilanteesta.
***
Rio huomasi toisen tarkkailevan kujaa hänen selkänsä takana. Hän tiesi, että siellä kulki ihmisiä, jotka voisivat heti vaalean huutaessa tulleet auttamaan armeijan sotilasta, vaikka hän ei sitä Rion mielestä ansaitsisikaan.
Parantajan katse paljasti demonille myös, että hän oli osunut arkaan paikkaan puhuessaan vapaudesta, mikä sai hänet vain innostumaan entistä enemmän, ja omahyväinen hymy hänen naamallaan paljasti sen.
Kuullessaan vastauksen kysymykseensä demoni alkoi taas nauramaan, kuin parantaja olisi kertonut hyvänkin vitsin.
"Tykkään asenteestasi!", hän sanoi, "Mutta, en usko, että tosiaan löisit minua." Taas kerran hän yritti yllyttää toista.
Parantajan sanoessa viimeisimmät sanansa, demoni yht'äkkiä kimpaantui. Hän ei pitänyt siitä, että häntä kutsuttiin typeräksi, tai että tämä käskyläinen kuvittelisi hänen tarvitsevan sääliä.
Demoni ei missään nimessä ollut aikeissa päästää toista menemään, ei tuollaisen jälkeen.
Hän syöksähti päin maagia, ja ennen kuin tämä ehti luomaan suojakilven, demoni oli jo hänen kimpussaan. Parantaja kaatui maahan selkä edellä, suoraan lasinsirujen päälle, demoni lantionsa päällä hajareisin istuen.
Rio painoi allaan makaavan ihmisen ranteet hänen päänsä yläpuolelle, ettei parantaja vain yrittäisi mitän hassua.
Tässä asennossa Rion nyt vihasta vääristyneet kasvot olivat vain muutamien senttien päässä ihmisen kasvoista, ja hänen uloshengityksensä alkoi hänen aggressioituessaan haisemaan entistä enemmän ja enemmän rikiltä.
"Minä en kaipaa sääliä sinun idioottimaiselta armeijaltasi. Enkä aio päästää sinua menemään. En vielä." Rion ääni oli mataloitunut uhkaavaksi, mutta edelleen hänen suupielessään oli havaittavissa peini hymynkare, johtuen demonin tämänhetkisestä ylivallasta parantajaan nähden.
***
Ki hillitsi halunsa mulkoilla demonia entistä pahemmin tämän purskahtaessa nauramaan. Kaikki se virnuilu, hänen naurunalaiseksi asettamisensa, ja nyt suora, räkäinen hekotus suoraan päin hänen kasvojaan. Hän ei todellakaan tahtonut kuulla enempää, ja siksi sulki korvansa väitteeltä, etteikö olisi lyönyt toista. Tietysti hän olisi, sillä tämän kuvailemassa tilanteessa mikään säännöstö ei rajoittaisi hänen toimiaan. Hän olisi lyönyt demonilta hampaat kurkkuun ja nenän ruttuun, parantanut tämän ja tehnyt sen uudestaan. Mutta todellisuudessa, sillä hetkellä hän ei voinut tehdä sitä, vaan vain yritti kävellä pois.
Ilmeisesti demonin pinna oli hänen omaansa lyhyempi, ja varoittamaton tuuppaus sai vaalean menettämään jalansijansa. Koulutuksen ansiosta hän osasi kiepahtaa ympäri ja vastaanottaa täräyksen niin, ettei naama murskaantunut tai mikään muu paikkakaan murtunut rajussa kaatumisessa. Nuorukainen joutui puremaan rajusti hammasta horisontin kiepahtaessa uuteen asentoon ja hänen selkänsä iskeytyessä yhteen maahan kanssa. Keuhkot tyhjenivät ja lasimurska natisi voitonriemuisesti päästessään uppoamaan valkoisen kankaan ja vaalean ihon läpi. Aivan kuin se ei olisi tarpeeksi, pidempi istahti huolettomasti hänen päälleen, nykäisten kaatumisesta hieman pökertyneen kädetkin haltuunsa.
”Milloin pesit viimeksi hampaasi?” parantaja kysyi silmät kavenneina, mutta tyynenä jättäen toisen sanat hetkeksi huomiotta. Hän haistoi omituisen katkun joka kerta kun toinen hengitti ulos, hän jopa tunsi ilmavirran huulillaan. He olivat juuri niin lähekkäin, ja sen oli pakko johtua pökerryksestä, mutta violetit, vihasta räiskyvät silmät näyttivät hetken yhtä kauniilta kuin hienoimmat ametistit. Onnekseen nuorukainen sai muut ajateltavaa ennen kuin hänen katseensa olisi muuttunut haaveilevaksi lasinsirujen toimesta. Pienoinen liikahdus, jolla hän oli koetellut käsiänsä pitelevän otteen vahvuutta, oli saanut syvemmälle uponneen suuren sälön lähettämään kipuaallon hänen selkänsä poikki.
Hän irvisti pienoisesti, ja päätti, että nyt oli aika jättää ylpeys ja ärsyyntyminen taakse.
”Ei tässä ole kyseessä armeijan sääli, vaan sotilaan niskurointi”, hän sihahti hiljaa, painaen naamansa aivan kiinni demonin omaan, niin että heidän otsansa koskettivat. Liike sai sälön uppoamaan entistä syvemmälle, ja parantajan hengähtämään kivusta.
”Ja sinä päästät minut nyt. Saan kohta sisäisen verenvuodon ja kuolen, koska joku idiootti tönäisi minut pystyssä sojottavan lasinsälön päälle!”
Tietysti sinisilmä liioitteli hurjasti, mutta sisäelinten vahingoittumisen mahdollisuus oli olemassa. Tosin hän pystyisi parantamaan itsensä heti, kunhan pääsisi istumaan. Nyt kymmenet pienet sirpaleiden aiheuttamat haavat värjäsivät hänen takkiaan tehokkaasti punertavaksi.
***
”Jos ihmettelet hajua, se ei lähde hampaista” Rio ilmoitti, ja puhalsi rikinkatkuisen, kuuman henkäyksen päin ihmisen kasvoja, ”voisin tappaa sinut sillä siihen paikkaan, jos haluaisin… mutta tapanani ei ole riistää henkiä ilman kunnollista syytä, ei edes armeijan koiralta. Sen sijaan voisin kiduttaa sinua niin pitkään, että anelet kuolemaa.” Demoni sanoi, hykerrellen jo ajatuksesta nähdä toinen kerjäämässä hänen jalkojensa juuressa henkensä puolesta.
Vielä enemmän häntä innosti parantajan ilme, kun lasinsirpaleet pureutuivat syvemmälle hänen ihoonsa. Melkein hänen mielensä teki painaa toisen koko keho lasinsiruihin, ja nähdä hänen reaktionsa… Minkälaisen äänen hän päästäisi, tai millainen ilme hänen kasvoillaan olisi.
”Et sinä kuole… ja vaikka meinaisitkin kuolla, pystyt parantamaan itsesi”, demoni totesi, ja kohotti toista kulmakarvaansa, ”Äläkä sano minua idiootiksi.” Rio ärähti, hänen huulensa lähes kiinni toisen huulissa ja tarrasi parantajan käsiin tiukemmin, ja painoi ne kovemmin vasten lasinsiruja.
Rio katsahti blondin punaiseen väriin sotkeutunutta takkia, ja hymyili. Hän kumartui niin, että hänen suunsa oli sotilaan korvan juuressa, ja kuiskasi:
”Tuo veren tahrima takki näyttää paremmalta päälläsi kuin puhtaanvalkoinen.” Mikään ei ollut Rion mielestä niin kaunista, kuin turmeltunut puhtaus.
***
Siniset silmät levisivät aavistuksen rikinkatkuisen kuuman puhalluksen pölläyttäessä vaalean etutukan pois siloposkisilta kasvoilta. Mikä ihme tuon demonin elimistöä vaivasi? Hän oli kuullut muotoaan muuttavista demoneista, ja oli kerran parantanut sellaisen, eikä näiden ruuansulatus tuottanut mitään epätavallisia kaasuja, jotka saivat silmät vettymään. Ki yritti olla hengittämättä, kunnes kaasupilvi katosi, ja köhimisen takia ei päässyt heti vastaamaan punatukan väitöksiin.
”Oh, pitäisin siitä.”
Kolea, uhmakas hymy välähti parantajan kasvoilla, ja hän katsoi pelotta violetteihin silmiin. Loputonta kidutusta kunnes hän anelisi kuolemaa? Hän oli jo ollut siellä, kokenut sen, ja tiesi rajojensa työntyneen niin pitkälle, että demoni ehtisi kyllästyä kauan ennen kuin hän anelisi yhtään mitään. Ensiksi tämän pitäisi väsyttää hänen parantamiskykynsä, ja vasta sitten yrittää saada hänet pelkäämään kipua. Tietysti sinisilmä kiljuisi aivan samalla lailla kuin kuka tahansa toinen, mutta kidutus ei murtaisi häntä helpolla.
Ki tuijotti demonia ilmeettä, mielessään lähes nauraen tälle. Itsestäänselvyyksiä hän olikin kaivannut tässä tilanteessa. Ja mikä tilanne se olikaan! Keskellä päivää, aivan vilkkaan markkina-alueen laidalla hän oli päätynyt lasimurskan ja demonin väliin. Demonin, jota hän oli yrittänyt häätää pois, estää joutumasta muiden sotilaiden käsiin. Kaiken sen kylmyyden ja terävien sanojen alla parantaja oli aivan oma, lempeä ja hupsu itsensä, joka piti kuvitellusta kyvystään saada punatukan kaltainen ymmärtämään tilanteensa ja lähtemään. Kaikki tämän lajitoverit olivat aivan samanlaisia, liian ylpeitä kuunnellakseen ja liian itseriittoisia uskoakseen vaaran olevan todellinen.
”Eikä koira saa lausua totuutta?” hän lausahti ääneen tyynesti, vaikka äkillinen läheisyys ja kämmenselkiin uppoava lasi olivat saaneet sydämen hyppäämään yhden lyönnin yli. Tai ehkä se johtui ärähdyksestä, joka sai väreet juoksemaan pitkin nuorukaisen selkäpiitä. Joka tapauksessa tyyneys ei kestänyt kovin kauaa, sillä kuiskatut sanat osuivat arkaan paikkaan. Kimonin maailmassa väreillä oli suuri merkitys, ja hänen valkoinen kaapunsa oli todiste ankaran koulutuksen läpikäymisestä, suuri ylpeyden aihe. Se oli jotain aivan muuta kuin punaisten maagien viitta, joka vain henki väkivaltaa ja tuhoa, aivan toisenlaista magiaa kuin mitä hän harjoitti. Saatuaan jälleen kerran katsekontaktin demoniin hän sylkäisi tämän kasvoille, riuhtaisten kätensä irti samalla kun kumautti otsansa voimalla vasten punatukan omaa. Tönäisy lantiolla – nuorukainen ei malttanut olla jysäyttämättä polveaan arkaan paikkaan siinä samalla - ja repäisy käsillä lennättivät demonin naama edellä lasimurskaan, ja sotilas oli hetkessä tämän selän päällä, painaen polvellaan selkärankaa. Siistillä liikkeellä hän nappasi toisen vasemman käden, väänsi sen tämän selän taakse ja lukkoon. Siitä jatkamalla hän pystyisi taivuttamaan tämän kyynärpään nurinniskoin, mutta ei Kimon jatkanut niin pitkälle.
Itse asiassa hän pysähtyi pitkäksi toviksi, hengittäen raskaasti ja tarkasti toista vahtien, kiristäen otettaan jos tämä yritti liikkua liikoja. Samassa kun hän oli pysähtynyt, ajatukset olivat hypänneet mukaan kyytiin. Hän ei olisi saanut satuttaa toista mutta tämä on erikoistapaus. Tietysti hän oli fyysisesti vahvempi kuin hintelä demoni, ja vielä opetellut tappelemaan, joten oli epäreilua käyttää voimakeinoja mutta tuo ei kuunnellut puhetta, eikä minun tarvitse vain sietää tuollaista.
Hiljaa kirahtaen Ki ravisti ajatukset pois päästään.
”Se on puhtaanvalkoinen syystä” hän tokaisi sitten, ääni hieman vapisten.
”Valkoinen on puhdas. Valkoisesta näkee tahrat välittömästi. Valkoinen merkitsee parantajaa. Eivätkä parantajat koskaan, koskaan satuta ketään. Jos se on punainen, saatan tehdä jotain tällaista.”
Matalaan ääneen ilmestyi anteeksipyyntävä nuotti, ja kädestä yhä kiinni pitäen Ki nousi seisomaan, vetäen demonin ylös mukanaan. Hän kosketti tämän poskea, pysytellen yhä selkäpuolella, ja paransi kaikki mahdolliset vammat. Se kirveltäisi enemmän kuin vähän, mutta jättäisi mukavan, eheän tunteen parannetuille alueille. Nuorukainen toisti käsittelyn itseensä ja lasinsirpaleet kilahtelivat maahan puskeutuessaan ulos haavoista. Siniset silmänsä sulkien hän painoi otsansa vasten pidemmän selkää, huokaisten raskaasti samalla kun hellitti otettaan.
”Juokse pois, ennen kuin minun pitää oikeasti luovuttaa sinut tapettavaksi.”
***
Riolla ei ollut aavistustakaan, mitä toinen oli joutunut kokemaan, mutta hänen uhmakas ilmeensä kertoi, että hän oli ennenkin käynyt läpi saman kidutuksen. Ehkä pariinkin otteeseen. Demoni alkoi epäröimään; oliko sittenkään niin viisasta kiduttaa jotakuta, joka oli melko varmasti koulutettu sietämään sitä? Yli kahden ja puolensadan vuoden elinvuotensa aikana Riolla ei ollut tarvetta kouluttautua sietämään sellaista kipua, eikä samanlaista kurinalaisuutta koskaan ollutkaan.
Kasvoille sylkäisy ei tullut demonillle täytenä yllätyksenä; hänelle oli monia kertoja käynyt niin hänen mennessään mukamas liian pitkälle touhuissaan. Sen sijaan käsien voimakas riuhtaisu yllätti demonin. Aikaa ihmettelylle ei tosin ollut, kun toinen jo kumautti häntä otsaan. Lievästi kiroillen Rio kyyristyi otsaansa pidellen.
Kauan tätäkään ei kestänyt, kun toinen, paljon arempi paikka, joutui iskun kohteeksi. Demoni parkaisi kovaan ääneen, ja olisi vääntynyt kaksin kerroin, ellei parantaja olisi pakottanut häntä lentämään maahan. Punapää yritti ottaa painonsa vastaan käsillään, mutta hoksasi pari sekuntin sadasosaa liian myöhään, että hänen kämmeniinsä ja käsivarsiinsa tunkeutui nyt kymmeniä lasinsirpaleita.
Onnekseen Rio kuitenkin onnistui kääntämään päänsä viime hetkellä vasemmalle niin, että lasinsirut pääsivät haavoittamaan vain hänen oikeaa poskeaan. Toisaalta, epäonnekseen yksi isoimmista siruista tökötti hänen oikean silmänsä kohdalla, ja puhkaisi tämän helposti ja nopeasti, josta osa valahti sirun kautta maahan.
Sirpaleiden rikkoessa demonin suonet, niistä purkautui ulos tulikuumaa, verentapaista nestettä, joka sytytti hetkeksi maahan aiemmin levinneet viinanroiskeet palamaan. Tämä hetki oli kuitenkin tarpeeksi pitkä siihen, että Rion paidan etuosa ja osa housuista oli syttynyt palamaan.
Demonin omaa vartaloa liekit eivät kuitenkaan satuttaneet, mutta yllättävä vaatteiden tuhoutuminen ei ollut millään lailla tervetullutta.
Kaikki tämä plus se, että ihminen painoi hänen selkärankaansa, ja näin ollen rintakehäänsä, ikävästi vasten lasinsirpaleita, saivat demonin rääkymään ja yrittämään jonkinlaista vastustelua, mutta vasen käsi lukossa kaikki vastustelu teki kivusta vielä voimakkaamman, ja tämän kuuli demonin entistä kuuluvammasta huudosta.
Hän kiroili taas, enemmän ja pahimmilla sanoilla mitä tiesi, ja mulkaisi toista eheällä silmällään sekä raivoissaan että nöyryytettynä. Tällä hetkellä hän ei halunnut tehdä mitään muuta kuin käristää blondin, ja syödä sitten loput. Demoni irvisti paljastaen torahampaansa, kuin nurkkaan ahdistettu villieläin.
Syvällä sisimmässään Rio kuitenkin tiesi ansainneensa kaiken tämän, itsehän hän oli koko jupakan aloittanut. Hän ei vain antanut tällaisissa tilanteissa periksi, ja niinpä hän syytti toista kaikesta kärsimyksestä. Demonia ärsytti myös se, että parantaja oli häntä selvästi vahvempi, ja mikään ei ollut sen nöyryyttävämpää.
Tässäkään tilanteessa Rio ei voinut olla takertumatta toisen huomioon takkinsa väristä:
"Osuinko arkaan paikkaan?" Demoni pakotti hymyn kasvoilleen, vaikka se saikin lasin uppoamaan entistä syvemmälle hänen poskeensa.
Rio kuuli parantajan äänestä, ettei hänellä oikeasti ollut mitään halua satuttaa demonia. Tavallaan tämä kai oli helpotus, toisaalta punapää ei tajunnut ihmistä. Ei toisen satuttamisen niin vaikeaa pitäisi olla.
Nuorukaisen nostettua heidät kummatkin ylös, Rio oli entistä enemmän hämillään.
Kai hänen pitäisi käskyjen mukaan ainakin pitää minuta aloillani siihen asti, että toiset tulevat hakemaan minut tapettavaksi?
Demoni pudisteli vaatteitaan, että viimeinenkin pikkuliekki sammuisi. Tuhon laajuutta katsoessaan, lähes koko etupuoli hänen paidastaan oli palanut, ja housuistakin oli osa jalkojen reisiosuudesta poissa.
Toisen parantaessa demonin haavoja, tämä sähisi lähes koko operaation ajan, koska ei ollut kovinkaan miellyttävä tunne kasvattaa uutta kudosta niin paljon, niin nopeasti. Varsinkin jos puhkottu silmä pitää kasvattaa uudestaan takaisin. Rion kai olisi pitänyt olla kiitollisuudenvelassa, mutta demonit eivät tunteneet moista käsitettä. Siksi hän vain oli hiljaa toimenpiteen jälkeen. Osasyynä oli myös se, ettei kukaan ollut hoitanut häntä tällä lailla, eivät varsinkaan ihmiset.
Blondin viimeinen uhkaus ja otteen höllentäminen demonista häiritsivät häntä. Punapää kääntyi katsomaan toista hänen sinisiin silmiinsä, ja tarttui häntä oikeasta olasta.
"Luuletko, että en jo tietäisi? Vaikka olen demoni, en ole niin idiootti kuin arvatenkin oletat. Mutta juuri sen takia, koska olen demoni, on minulla ylpeys, joka ei salli perääntymistä, varsinkaan armeijalta."
"... Sitä paitsi, olet velkaa minulle uudet vaatteet."
***
Kimon ei ollut koskaan eläessään yllättynyt yhtä pahasti, kuin huomatessaan demonin suonista purkautuvan veren sijasta nestemäistä tulta. Hän tarvitsi kaikki itsehillintänsä rippeetkin torjuakseen huudot, solvaukset ja kiroukset, ollakseen kuulematta niitä, eivätkä siniset silmät kertaakaan katsoneet kohti toisen vammoja, eivät edes kun demoni jaksoi vielä irvailla hänen kustannuksellaan.
”Kyllä.”
Vaalea myönsi asian täysin tyynesti, suuttumatta. Pilkka ja iva olivat kaikki siedettävissä, kunhan hänen ei tarvinnut olla se, joka oli lasinsirujen alla. Tai niin parantaja ainakin uskotteli itselleen, vaikka ei hän tuntenut itseään läheskään tarpeeksi hyvin. Mutta sen hän tiesi, että syyllisyys soimaisi häntä viikkoja, ehkä kuukausia. Uusi lisä hänen levottomiin uniinsa, demoni syyttelemässä petturuudesta. Puhumattakaan rangaistuksesta, jonka hän saisi demonin parantamisesta – eikä sitä seikkaa pystyisi salaamaan mitenkään, sillä parannettu ei suostunut karkaamaan, ja tämän huudot olivat kaikuneet kauas.
Parantaessaan punatukkaa Ki joutui siinä sivussa kartoittamaan koko tämän kehon tietääkseen vammojen laajuuden. Demonin ruumis oli yksi fysikaalinen mahdottomuus, joka sai parantajan pään särkemään ja työn tuntumaan kolminkertaiselta. Siksi valkotakki huojahti hädin tuskin silminnähtävästi käden laskeutessa hänen olkapäälleen, eikä vaivautunut tönäisemään sitä pois. Hän oli ilmeisesti tienannut itselleen jonkinlaista arvostusta punatukan puolelta, tai sitten toinen oli vain liian kummissaan hänen äkillisestä laupeudestaan keksiäkseen mitään ilkeää.
”Juuri siksi olet yksi suuri paukapää.”
Helpottunut hymy luikahti Kin kasvoille, ja hän katsoi vakaasti violetteihin silmiin. Tuntui suunnattoman pahalta nähdä palaneet vaatteet ja muut tuhon merkit yhä toisen yllä. Vaaleaveriköstä ei koskaan olisi tuhoajaksi tai tappajaksi, hän oli aivan liian lempeä ja myötätuntoinen sellaiseen – jopa noin ärsyttävän, riidanhaluisen ja räikeän henkilön ollessa kyseessä. Nuorukainen jopa naurahti hiljaa kuullessaan huomautuksen vaatteista, ja käänsi katseensa nopeasti pois paljaasta ihosta, siveellisyyden nimissä.
Sinisilmä ei ehtinyt sanoa mitään vaatteisiin liittyen, kun tunsi lähistölle ilmaantuneen magiakerääntymän, ja ehti juuri ja juuri nostaa suojakilven demonin ja tätä kohti kujanpäädystä tulevan tulipallon väliin. Osa valkohehkuisista liekeistä pääsi sen läpi, mutta ne eivät ylettyneet parantajaan, eivätkä varmaankaan haitanneet punatukkaa.
”Kimon! Miksi puolustat vihollista?”
Kaikuva ja puhdas miehenääni kajahti kujalla, ja mustatukkainen, punaiseen viittaan ja univormumaisiin mustiin vaatteisiin pukeutunut mies tuijotti silmät leiskuen kaksikkoa. Hänellä oli kaksi sapelia vyötettynä lantiolleen, ja heti tämän perässä paikalle saapuvilla viidellä sotilaalla oli pitkät keihäät. Silmäkulmastaan parantaja näki katolla seisovan, demonia kohti tähtäävän jousimiehen, mutta siniset silmät keskittyivät tulijaan.
”Hal.” hän tokaisi kireästi, nyökäten pienesti. Punainen maagi oli tavallaan hänen ystävänsä, mutta kun työ tuli kyseeseen tuossa ei ollut mitään muuta rentoa kuin puhuttelu.
”Olin vaarassa käristyä itse.”
Vaaleaverikön ääni ei muuttunut aikaisemmasta yhtään, vaikka silmien katse koveni. Hän ei katsonut kertaakaan demoniin, vaan käveli tämän ohitse muiden sotilaiden luo pystypäin. Se oli siinä, peli loppui. Hän ei pystynyt pelastamaan toista tältä tilanteelta, eikä näkisi tätä enää vaikka punatukka pääsisikin karkuun.
Ellei...
Hal katsoi suu viivaksi kiristyneenä parantajan kävelyä, ja läimäytti tätä voimakkaasti heti, kun valkoisiin pukeutunut saapui sopivalle etäisyydelle. Ki oli kaatua iskun voimasta, ja sylkäisi verta maahan. Tosin hämmennyksen turvin hän repäisi taikuudella pienen paperinpalasen taskustaan ja pakotti kirjaimet värjäytymään sille sekä pienen viestin sitten lentämään demonin kämmenelle.
”Et saa parantaa tuota. En kysele tapahtumista tai ilmoita tästä eteenpäin.” Hal julisti, ja lähetti uuden tulipallon kohti demonia. Heti sen haihduttua kolme jousimiestä päästi nuolensa kiitämään kohti punatukkaa, ja parantaja käveli pois, katsomatta kertaakaan selkänsä taakse koko matkalla majatalolle, ja tönäisi Eaden lohduttavan käden pois luotaan.
Hän vain toivoi, että lappu oli säästynyt tulelta, ja että punatukka olisi odottamassa häntä kylän ulkopuolella sijaitsevassa, hylätyssä talossa keskiyön jälkeen.
***
Rio mietti pitkään, pitäisikö hänen loukkaantua jälleen kerran toisen haukkuessa häntä vaiko nauraa, ja lopulta hän päätyi vain luomaan katseensa maahan ja hymyilemään. Hän ei enää jaksanut haastaa riitaa, tämä nuori mies oli kuitenkin juuri parantanut hänet, ja ilman tätä hän ei nyt näkisi syvyyssuunnassa mitään.
Rauhan kuitenkin rikkoi parantaja, joka jännittyi ykskaks. Vasta kun suojakilpi oli luotu, demoni huomasi, mikä oli tämän aiheuttanut. Tulipallosta sisään päässeet liekit eivät sinänsä haitanneet demonia, jonka lähes koko elimistö perustui kyseiseen elementtiin, mutta niistä hohkaava taian voima sai Rion ihon kihelmöimään.
Perkele... Jos tuo osaakin vesi- tai jäätaikoja yhtä hyvin....
Rio kurtisti kulmiaan nähtyään tämän uuden, selvästi sotilasarvoltaan mahtavan ja vaikutusvaltaisen maagin.
Aseet havaittuaan Rio murahti, ja melkein sanoi, kuinka heikoilta ihmiset näyttivät niitä kantaessaan demonin silmissä, mutta päätti tällä kertaa pitää viisautensa omana tietonaan.
Demoni vilkaisi katolle ja huomasi ampujan, ja ajatteli, että voisi ehkä väistää sen... Jollei niitäkin olisi useampia. Tilanteen arviointi oli hankalaa, kun näköalan peittivät keihässotilaat.
Keskustelua kuunnellessaan Rio pani merkille ilmassa väreilevän, selvän pingottuneisuuden. Arvatenkin heidän politiikkansa virka-asioiden suhteen olivat jotenkin erilaiset... Siitähän tuo punainen takkikin viesti.
Demoni katsoi parantajan perään, kun tämä käveli poispäin hänestä, jättäen hänet armeijan armoille. Kai tämä oli ansaittua. Armeijan härnäämisestä ei koskaan seuraa mitään hyvää. Lopultahan sinisilmäkin vain totteli käskyjä, kuin kuka tahansa muu sotilas.
Haliksi kutsutun miehen lyödessä parantajaa demoni vihastui syystä, josta hän ei itsekään ollut täysin perillä. Kunnioituksesta toista kohtaan? Ei, ei varmasti. Varmaankin vain joku ohimenevä tuntemus.
Lapun käteen saatuaan Rio ei ehtinyt lukea sitä, mutta puristi sen kuitenkin tiiviisti oikeaan nyrkkinsä sisään, ennen kuin tulipallo osui häneen, jälleen kerran kihelmöivän, voimallisen sensaation saattelemana. Nuolista Rio kerkesi havaita ylhäältä tulevan, ja onnistui väistämään sen, mutta kaksi muuta yllättivät hänet. Tosin joko erikoisen hyvästä tuurista tai ampujien lyhyestä koulutuksesta johtuen ne osuivat vasempaan käsivarteen ja oikeaan reiteen, välttäen kaikki tärkeät valtimot.
Missä tahansa muussa tilanteessa demoni olisi huutanut, mutta nyt ei ollut aikaa sellaiselle. Piti paeta, ennen kuin ampujat saisivat ammuttua uudestaan. Niinpä, pistävästä kivusta ja vasemman käden elottomuudesta huolimatta punapää juoksi päin sotilasjoukkoa, veti syvään henkeä ja puhalsi valtavan lieskan heidän päälleen.
Rio pääsi heidän ohitseen, mutta tuli samalla viilletyksi keihäällä kerran jos toisenkin. Tietenkään Hal ei ollut tähän tyytyväinen, ja lähetti hänen peräänsä tällä kertaa vettä, jonka taikomisessa hän ei ollut yhtä hyvä kuin tulen, mutta se oli kuitenkin tarpeeksi hidastamaan tulidemonia sen verran, että yksi ampujista osui hänen oikeaan pakaraansa, ja sai demonin ulvahtamaan.
Hampaitaan kiristellen ja totaalista raivonpuuskaa pidätellen Rio jatkoi pakomatkaansa kylän ulkopuolella olevassa metsässä niin kauan, että hän ei enää nähnyt tai kuullut sotilasjoukkoa.
Hoksattuaan edelleen puristavansa oikeaa kättään nyrkkiin, hän avasi sen, ja luki lapulle kirjoitetun viestin.
Mitä se nyt haluaa? Aikooko hän varmistaa, että olen kuollut?
Demoni piti edelleen kiinni siitä, että parantaja tottelee käskyjä. Ei kuitenkaan tappaisi demonia, vaan luovuttaisi armeijalle, tällä kertaa lopullisesti.
Demoni kuitenkin odotti keskiyöhön, ja saapui sitten rakennukselle, osittain linkuttaen ja osittain raahaten oikeaa jalkaa perässään. Päivällä aiheutetut haavat olivat nyt pikimustan, kovettuneen laavantapaisen aineen peittämiä, ja nuolista oli jäljellä ulospäin törröttävät puunsälät, kun Rio oli ne katkaissut käytännöllisyyden vuoksi. Irti hän ei niitä kuitenkaan ollut vetänyt, niinpä ne toimivat kuin tulpat, estäen nestemäisen tulen valumisen.
Demoni olisi halunnut levätä, mutta hän ei voinut istua alas takapuolessa olevan nuolentyngän takia, joten hän joutui vain seisomaan ja odottamaan, yrittäen keksiä jotain muuta ajateltavaa kuin koko kehossa oleva aaltoileva kivistys.
***
Kimon ei pystynyt uskomaan onneaan. Halin ”rangaistustoimenpiteen” takia Eaden ei tarvinnut ilmoittaa jupakasta eteenpäin, ja parantajan nahka oli todellakin pelastettu. Maagien osastossa meno oli paljon, paljon reilumpaa kuin parantajilla, ja ottaen huomioon hänen aikaisemmat niskurointinsa blondi olisi saattanut joutua erittäin pahaan liemeen. Tai vähintään arestiin, ja suunnitelma nähdä demoni uudestaan olisi vesittynyt täysin. Päivän aikana nuorukainen joutui paikkailemaan punatukan aiheuttamat vahingot ja hänen leukaansa muodostui ilkeännäköinen mustelma, mutta hän pystyi silti pysymään tyynenä ja rauhallisena itsenään.
Vihdoin yö laskeutui maille ja mannuille, tuoden mukanaan syksyn luihin ja ytimiin asti ulottuvan koleuden. Tähdet kimmelsivät pikimustalla, pilvettömällä taivaalla ja hengitys höyrysi hieman nuorukaisen astellessa pois tieltä, kohti hylättyä mökkiä. Hän oli jättänyt valkoisen takkinsa vastentahtoisesti majatalolle – se loistaisi pimeydessä, eikä hän halunnut nähdä punatukkaa uudestaan sotilaana. Tosin ei hän tiennyt, miksi halusi edes nähdä tämän uudestaan: ehkä hän halusi hoitaa tämän lopullisesti kuntoon, ehkä hän halusi paistatella hetken ajan tuon vapaan, räväkän persoonan lähellä. Joka tapauksessa nuorukainen asteli sormet kainaloihin lämpiämään tungettuina, pukeutuneena ylipitkään, ylisuureen, hupulliseen ja harmaaseen neuletakkiin rakennuksen luo.
Askeleet pysähtyivät matkan päähän punatukasta. Hetkisen ajan siniset silmät tuijottivat tätä mykkinä, ilman hiljaisuus sanoja odottaen.
”Odotitko kauan?”
Ki hymyili rauhallisesti. Hän olisi halunnut pahoitella demonin kohtaloa, surkutella tämän vammoja, heittää jonkin huonon vitsin tapahtuneesta tai ainakin sanoa jotakin, joka ei olisi kuulostanut niin luonnottomalta. Hänen luonteellaan ja sosiaalisilla kyvyillään se taisi olla mahdotonta, joten huppunsa asentoa päänsä peittona parannellen parantaja asteli punatukan luo ja hipaisi kevyesti tämän ihoa. Pieni valopallo pulpahti esille hänen päänsä vierelle, ja leijui valaisemaan demonin ihoa.
Silmät himmenivät valkoisiksi ja kulmat rypistyivät. Taikuudellaan mies tunnusteli toisen kehoa, kevyesti ja lempeästi. Hänen aivonsa olivat mennä solmuun sen kummallisen rakenteen takia, mutta parantaja keskittyi vammojen kartoittamiseen. Nuolet pitäisi nykäistä käsin irti, ne olivat liian tiukassa hänen heikolle telekinesialleen eivätkä ne työntyisi yhtä siististi ulos kuin lasi.
”Miksi ihmeessä hankit nuolen takamukseesi...” hän päivitteli puoliääneen, tarttuen kiinni pidemmän hartiasta ja siitä tököttävästä nuolentyngästä.
”Tämä sattuu, mutta parannan haavan heti, kun saan tämän ulos.”
Pehmeä äänensävy oli rauhoittava, huokuen sitä, miten Ki tiesi mitä teki. Sillä äänellä hän puhui aina potilaille. Antamatta toiselle aikaa ajatella asiaa hän repäisi nuolen irti, saaden kovettuneen verentapaisen ja annoksen demonin tulikuumaa sisustaa lähtemään sen mukana. Antaen vasemman, hartiasta kiinni pitävän kätensä palaa hän pakotti haavan umpeutumaan, ja toisti sitten toimenpiteen jalalle. Voimiaan säästelläkseen hän ei vienyt umpeutuneiden haavojen parantamista loppuun. Ihon pintakerroshan on kuolutta solukkoa, joten hän ei pystynyt luomaan sitä, muutoin kuin luomalla kerroksia kerroksien jälkeen. Pintasilausta vaille jäänyt kohta ihossa kaipasi siteen suojakseen, ja hetken harkittuaan hän taiteili sellaiset demonille mukana kantamassaan kangaslaukussa tuomien tarpeidensa avulla.
Enää oli se hieman hankalammassa paikassa sojottava nuolentynkä. Eihän sen irtivetäiseminen olisi vaikeaa, mutta hyvänen aika, se oli takapuolessa. He olivat olleet lähestulkoon toistensa kurkussa päivällä, joten hänen laupeudentyönsä oli kokonaisuudessaan outoa, mutta että vielä pitäisi hoitaa demonin pakara. Hänen pitäisi saada toinen makuulleen, eikä kosteassa maassa makaaminen tekisi tälle hyvää. Sinisilmä mietti hetken alahuultaan pureskellen, mutta kääntyi sitten hylätyn talon ovelle ja nykäisi sen auki.
”Mene makaamaan tuonne lattialle.” hän pyysi melko käskevään sävyyn, vilkaisten hieman huolestuneena vinoon painuneita seiniä. Valopallo liukui sisälle ja paisui hieman, valaisten selvästi joskus tupakeittiönä toimineen huonen nurkatkin, mutta ei paistanut ikkunoista ulos. Taikuudessa oli aina omat hyvät puolensa.
Sisälle päästyään Ki lasketti laukkunsa maahan, ja pysähtyi sitten katsomaan violetteihin silmiin. Hymähtäen ja sulaen lammasmaiseen hymyyn hän ojensi kätensä, vaikkei uskonut demonin sitä kättelevän.
”Ai niin. Olen Kimon. Olen pahoillani siitä, että saatoin sinut tällaiseen sotkuun kapinointiyrityksilläni.”
***
Rio yski ja värisi hillittömästi viileässä ja kosteassa ilmassa. Tämä vuoden- ja vuorokauden aika ei todellakaan tehnyt hyvää hänen keholleen, varsinkaan kun vaatteista oli poltettu ja silvottu pois melko suuri osuus. Hänen pitäisi olla jo Manalassa tähän aikaan yöstä... Jos hän nyt sairastuisi, hän arvatenkin joutuisi vuoteenomaksi seuraavaksi pariksi kuukaudeksi odottamaan, että ruumiinlämpötila kohoaisi taas normaaliin. Rio kavahti ajatusta. Mikään ei ollut sen tylsempää kuin vain maata, ilman minkäänlaista menoa ympärillä.
Nähdessään parantajan saapuvan Rio yritti mahdollisimman hyvin peittää heikkoutensa, lakkasi tärisemästä ja pidätteli yskää, eihän tuolle voinut näyttää minkäänlaista heikkoutta... Paitsi että demonista sojotti kolme nuolta, ja iho oli muutenkin haavoilla.
Ehkä vahvan esittäminen ei nyt onnistunut... Mutta aina voi yrittää.
Demoni valmistautui siihen, että toinen yrittäisikin viedä hänet takaisin armeijalle, mutta toivoi kuitenkin, että parantaja tosiaan oli niin kiltti kuin mitä hän oletti.
"Ihan tarpeeksi kauan, että tuli tylsää." Jo pimeässä Rio huomasi, että toisella ei ollut virallista asuaan päällä, mutta hän ei jaksanut kysyä siitä.
Toisen pyyhkäistessä sormillaan Rio perääntyi aluksi hieman. Hän ei ollut tottunut olemaan se, jota kosketellaan. Eihän kenenkään pitänyt demonista välittää.
Valossa demoni pystyi erottamaan parantajan leuassa olevan mustelman.
"Tuliko tuo silloin päivällä?" hän osoitti mustelmaa terveellä kädellään.
Kommentti nuolesta takapuolessa sai Rion kuitenkin hiljaiseksi.
"Syytä armeijaystäviäsi..." hän mutisi, kiinnostuen yhtäkkiä suunnattomasti tuijottelemaan ympärillä olevaa metsää.
Jokin toisen äänensävyssä tyynnytti punapään, ja hän antoi toisen vetää nuolet pois ilman sen suurempia vastaväitteitä, mutta silti pieni, tyytymätön ärähdys karkasi hänen huuliltaan nuolien irrotessa hänen lihastaan.
"Miksi poltat kätesi minun takiani? Ihmisenä se ei ole sinulle normaalia, eikä varsinkaan armeijan jäsenenä. Etkä sinä edes hyödy tästä mitään." totesi demoni, kun toinen oli sitomassa hänen haavojaan.
Viimeisen nuolen paikka nolotti demonia. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että nyt tämä ihminen, jonka hän oli päivällä tavannut ensimmäisen kerran, ja silloinkin ollut ilmiriidoissa tämän kanssa, olisi nyt poistamassa sitä hänen takapuolestaan. Silti demoni tiesi, ettei muita mahdollisuuksia pahemmin ollut, ja hän halusi päästä kivusta eroon mahdollisimman nopeasti. Niinpä hän raahautui nuorukaisen perässä hökkeliin, katsoen kuinka epävakaa se oli.
Tämä olisi myöhemmin hauska polttaa maan tasalle...
Rio vilkaisi parantajaa hänen esitellessään itsensä, ja huomasi tämän hymyn, mikä sai demonin syystä tai toisesta tuntemaan itsensä nolatuksi.
"... Miten vaan. Rio." demoni tarttui Kimonin käteen, päästi nopeasti irti ja vältti katsekontaktia koko toimituksen ajan.
Tämän jälkeen punapää pysyi pitkään hiljaa, vain katsoen maata allaan, mutta kuitenkin lopulta kävi vastahakoisesti makuuasentoon.
".... Hoida se nopeasti."
***
Ki hymähti hiljaa demonin sanoille. Jos tässä ei ollut mitään muuta hyvää, niin tämän juttuja oli hauska kuunnella. Jostain syystä hän ei voinut olla kuvittelematta, kuinka hauskaa seuraa punatukka saattaisi olla, jos he olisivat ystäviä. Toisaalta sellainen oli mahdotonta, hänen ammattinsa ja toisen lajin takia. Mutta sai sellaista kuvitella, ja ainakin sinä yönä hän aikoi olla ystävällinen demonille. Olipa syynä sitten tämän kokeman tai teloitettujen kohtalon korvausyritys tai jotain vilpittömämpää.
”Kyllä.”
Ajatuksistaan heräten siniset silmät vilkaisivat demonia, katse kertoen ettei asiasta puhuminen huvittanut niiden omistajaa.
Toinen sieti parantamisen hyvin, ja se helpotti vaaleaverikön työtä mukavasti. Hän ei vastannut tämän kysymykseen, ennen kuin oli sitonut jalan kunnollisesti, ja noussut seisomaan. Palanut käsi kohosi violettien silmien nähtäväksi, ja palanut iho rapisi pois, paljastaen altaan punoittavaa, uutta ihoa.
”En menetä siinä mitään, ja minun on pakko koskettaa potilasta parantaessani.”
Ki ei pystynyt selittämään avuliaisuuttaan mitenkään muuten. Kyse ei ollut siitä, että hän oli ihminen, armeijan jäsen, parantaja – millään sellaisella ei ollut väliä. Hän vain halusi auttaa, eikä palovamma tai pari tuntunut mitenkään esteeltä sille.
Kin yllätykseksi Rio tarttui hänen käteensä, käyttäytyen kuin mikäkin ujo tai nolostunut keskenkasvuinen poika, välttäen katsekontaktia. Jotenkin demoni näytti hetken erittäin suloiselta, ja vaaleaverikkö hymyili leveää, lämmintä hymyä.
”Rio siis.” hän lausahti hiljaa, kuin maistellakseen miltä nimi tuntui sanoa. Oli kuin he olisivat aloittaneet alusta, ensitapaamisen ongelmat taakse jättäen. Se sai hänen sydämensä tuntumaan paljon kevyemmältä – parantaja ei inhonnut mitään muuta enempää, kuin sitä että joku oli vihoissaan hänelle.
Rion käytyä makuulle hän polvistui tämän vierelle, mittaillen nuolenpätkää tämän pakarassa. Katse eksyi jostain kumman syystä tutkailemaan takapuolta ja demonin muuta kehoa tarkemmin. Rio näytti jotenkin pehmeämmältä ja hoikemmalta kuin mitä hän oli, ja tuon pitkät jalat olivat jotenkin onnettoman hontelon näköiset. Saattoi johtua siitä, että hän oli tottunut katsomaan niitä löysien housujen peittäminä.
”Mmm. Otan sen irti nyt.”
Yhtäkkiä tehtävänsä muistaen parantaja punastui, ja nykäisi nuolen irti. Tällä kertaa hän ujutti kätensä toisen alaselälle, kärsineen paidan alle. Ihokosketus salli hänen parantaa haavan, ja tällä kertaa Ki vei parantamisen loppuun asti. Se väsytti, mutta pitäisihän punatukan pystyä istumaan. Vielä hetken parantamisen loputtua hän antoi kätensä levätä toisen selällä, mutta nousi sitten aavistuksen epävarmoin jaloin seisomaan, ja kaiveli laukkuaan.
”Noin. Toin sinulle vaatteita... toivottavasti ne sopivat.” hän tokaisi sitten, ojentaen vaatemyttyä, joka käsitti pitkähihaisen, valkoisen paidan ja löysät, harmaat housut. Vaatteet olivat ylisuuria, kuten kaikki parantajan arkivaatteet, mutta hän epäili silti niiden sopimista.
***
Toisen katseesta demoni ymmärsi vaieta ja jättää mustelman rauhaan, vaikka häntä kiinnosti suunnattomasti, miksi sinisilmä ei ollut parantanut sitä, vaikka olisi varmasti osannut.
Rio tuhahti toisen selvästi ylenpalttiselle ystävyydelle.
"Tiedät, etten tekisi samaa sinulle, vaikka olisit kuolemaisillasi. Ja kai sinulta menee tuossa energiaa, varsinkin kun et paranna sinulle yksinkertaista ihmiskehoa." Demonin mielestä toisen puheissa ja teoissa ei ollut minkäänlaista järkeä; jos jotakuta paransi, sen oli pakko olla joko parantaja itse, tai joku, josta voi hyötyä vielä myöhemmin. Kumpaakaan tätä ei punapää ollut. Hän oli luontainen vihollinen, kapinoitsija, petturi... kaikkea muuta kuin hyvä säälin kohde.
Demoni tutkaili parantajan työtä, nykien siteitä, kuin testatakseen, kestäisivätkö ne tosiaan demonin sisempien ihokuorien lämpötilan, mikä ei ollut niin kuuma kuin hänen verensä, mutta tarpeeksi kuuma ollakseen normaalista ihmislämpötilasta poikkeava.
Kättelyn jälkeen demoni vilkaisi nopeasti Kitä. Hänen hymynsä näytti demonille enimmäkseen pilkkaavalta ja alentavalta... mutta pieni osa Riosta tosiaan piti sitä ystävällisenä, jopa kauniina eleenä. Saattoi johtua siitä, että viimeisin ihminen, joka hänelle hymyili, eli noin kaksisataa vuotta sitten.
Parantaja tuntui levittävän ympärilleen puhtaan hyvyyden tuntua, ja hetken punapäänkin teki mieli hymyillä takaisin, ja niin hän tekikin parin sekunnin kymmenesosan ajan, kunnes tajusi palata takaisin omaksi itsekseen, ja pälyili taas seiniä.
Makuulla ollessaan Rio ihmetteli, miksi parantajalla kesti niin pitkään tehdä varsinainen tehtävä, miksi demoni lattialla olikin - punapää ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän asentoon, sillä hän ei ollenkaan pitänyt siitä, että hänen takapuoleensa kajottiin millään lailla. Silti hän ei sanonut mitään, vaan makasi pää käsivarsiensa päällä, hengittäen puisen lattian lahonnutta hajua.
Kun Ki viimein vetäisi nuolen pois, Rio irvisti vasten lattiaa, päästi tuskaisen äänen ja jännitti koko kehonsa äärimmilleen kivusta. Kuitenkin kun toinen laittoi kädensä hänen alaselälleen, tunne helpotti, ja punapää rentoutui taas. Oikeastaan toisen käsi tuntui mukavalta... tavallaan lämpimältä.
Kuitenkin, kun käsi vedettiin pois hänen iholtaan, hän lakkasi haaveilemasta ja nousi ylös, häpeillen äskeisiä ajatuksia.
Rio nappasi vaaleaverikön ojentamat vaatteet ja tutkaili niitä. Väri ei miellyttänyt, mutta parempi nekin kuin nykyiset, revityt ja poltetut vaatteet.
"... Arvatenkin sinun?" kysyi demoni, ja kohotti kulmakarvojaan.
Demoni riisui ensin kaiken, mikä oli jäljellä entisestä paidasta, ja puki uuden päälle. Hihat olivat liian pitkät, ja ne roikkuivat siitä kohtaa, mistä varsinainen käsi loppui.
Rio ei jaksanut ruveta käärimään ihoja, ja riisui housunsa toisen edessä. Demonit eivät tunteneet sanoja 'säädyllisyys' tai 'hyvät tavat'.
Puettuaan housut päälleen, hän huomasi, että ne kävellessä auttamattomasti tippuivat hänen kapeilta lanteiltaan, ja demonin piti pitää niistä kiinni.
"Tännehän mahtuisi kaksi ihmistä!" Kommentti oli selvästi liioiteltu - jos housut olisivat edes hieman pienemmät, ne olisivat olleet juuri sopivat demonille.
***
Rio sieti parantamisen hyvin. Se yllätti Kin, hän oli niin tottunut valittaviin, ympäriinsä riepotteleviin ja hankaliin potilaisiin. Aivan aluksihan hän oli ajatellut demonin olevan paukapäinen ääliö, joka ei tajunnut milloin oli vaarantamassa itsensä, omistanut järjen hitustakaan eikä tiennyt, miten tietyissä tilanteissa tuli käyttäytyä. Mutta pienen kirahtelun lisäksi demoni ei sätkinyt eikä huutanut, osoittanut kipua millään tavalla. Parantaja todellakin tiesi, kuinka paljon nuolen irtivetämisen täytyi sattua, ja oikaisi mielipidettään mielessään.
Pieni valopallo oli vaihtanut sävyään kellertäväksi, kuin takkatulen sävyiseksi. Se leijui lähestulkoon paikoillaan kaksikon yläpuolella, ja pomppasi korkeammalle Rion noustessa vaihtamaan vaatteita.
”En minä varastaisi kenenkään vaatteita annettavaksi hulttiodemonille” vaaleaverikkö hymähti pehmeästi. Siniset silmät jäivät tuijottamaan toisen vaatteiden vaihtoa, kunnes housujen laskeutuessa turhan alas soikeille kasvoille rävähti räikeä punastus, ja yskäisten vaivautuneena Ki käänsi selkänsä hienotunteisesti demonille. Nuorukainen paineli kuumottavia poskiaan, ja uskaltautui katsomaan taakseen vasta, kun Rio huomautti housujen koosta.
”Äh, ne ovat vain mukavat.” hän totesi, astellen punatukan luo ja tarttuen housuihin. Niistä ei välttämättä heti huomannut, mutta pehmeästä ja lämpimästä kankaasta tehdyssä vaatekappaleessa oli kiristysnaru vyötäröllä. Parantaja solmi sen sievälle rusetille ja katsahti sitten violetteihin silmiin. Hänen käytöksensä oli todella omituista sotilaalta, joiden oletettiin pätkäisevän jokaiselta vastaantulevalta demonilta pään irti. Mutta Ki ei ollut vain sotilas, hän oli parantaja ja vielä auttamattoman hellämielinen sellainen.
”Ole hyvä.”
Huokaisten hiljaa hän laskeutui istumaan lattialle, kaatuen siitä selälleen. Kätensä ja jalkansa ojentaen ihminen venytteli, puuskauttaen sitten kaikki ilmat ulos keuhkoistaan. Hän oli hetken hiljaa, mutta avasi sitten suunsa, katse katossa.
”Olit kylmempi kuin päivällä.”
Toteamuksesta kuulsi hienoinen huoli. Kimon ei todellakaan tiennyt, mitä kaikkea Rion erikoiseen kehoon liittyi, mutta viilentyminen ei voinut olla hyvä asia.
”Luuletko pääseväsi turvallisesti takaisin Manalaan?”
Määrätietoiset askeleet kulkivat läpi markkinaväen hälisevän joukon. Kaikki lähialueen maanviljelijät tuntuivat kerääntyneen viljelysseudun ainoaan isokoisempaan kylään myymään tuotteitaan, vaihtamaan kuulumisia, ostamaan muilta seuduilta kauppiaiden tuomia tarvikkeita ja mitä ilmeisimmin myös ryypiskelemään ja tappelemaan. Hälinä ja tappelunrähäkät eivät kuitenkaan olleet se oikea syy sille, miksi pitkästä, valkoisesta takista tunnistettavaan univormuun pukeutunut nuorimies kulki kojujen lomitse luotaantyötävän kylmä ilme kasvoillaan. Ilme sekä armeijan parantajiin kuulumisesta kielivä vaatetus saivat väen tekemään tietä hänen edellään, joskin nuorukaisen perässä kulkeva suurikokoinen golem saattoi myös auttaa asiaa.
”Ki, sinun pitäisi palata takaisin partion luo.” terrakotansävyinen saviolento ilmoitti kumisevalla äänellä, saaden vain vihaista hiljaisuutta vastaukseksi.
”Tätä menoa minun pitää raportoida käytöksestäsi...” se huokaisi sitten, saaden parantajan pysähtymään äkkinäisesti ja katsahtamaan Eadea kylmästi.
”Tiedän, ettei minun tarvitse palata keskukseen vielä aikoihin ja että tehtävä on suoritettu. Miksen siis saisi mennä kävelylle yksin?” Kimon kysyi rauhallisesti, mutta niin tunteettomalla äänellä, että golem tiesi parantajan olevan pahasti tuohtunut. Se kohautti hartioitaan ja lähti kävelemään takaisin kohti majataloa, johon kymmenen sotilasta, maagi ja Kimon olivat majoittuneet.
Sinisilmä varmisti, että se ei lähtenyt seuraamaan ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa. Ostettuaan toffeella kuorrutetun omenan hän etsi rauhallisen paikan, jossa ei kulkenut yhtään ihmistä. Se tarkoitti käytännössä äärimmäisen kapeaa kujaa, jolla olevalle laatikolle hän istui. Syksy oli jo saapunut aikoja sitten ja koetti päästä viileällä tuulella kylmettämään vaaleatukkaa, mutta hän vain nakersi toffeekuorrutetta hiljaisena. Hän inhosi tällaisia tehtävänantoja. Parantaja oli paljon mieluummin töissä tutuksi tulleessa parantolassa Meryonissa kuin kiersi ympäriinsä tappajaporukan mukana. Miksi ihmeessä kokonaisen partion piti lähteä metsästämään ihmissusia? Eiväthän ne edes aina veljeilleet demonien kanssa. Hän tunsi maageja, jotka pystyivät ottamaan eläimen hahmon. Miten ihmeessä ihmissudet erosivat heistä?
”Kirottua...” hän murahti vihaisesti, kasvot silti yhä ilmeettöminä. Hän ei voinut muuta kuin olla pahantuulinen. Kaikki muu oli tiukasti kiellettyä, hän ei voinut parantaa ihmissusia, puolustaa näitä eikä kieltäytyä sotilaiden saamien ja näiden aiheuttamien vammojen parantamisesta. Makea, kylmä omena ja kuuma sekä herkullinen toffee kuitenkin toimivat erinomaisesti mielialanparantajina, ja kaluttuaan tikun tyhjäksi hän viskasi sen maahan, takaisin tyyneksi itsekseen rauhoittuneena.
***
Torin laitamilta kuului kovaääninen, ivallinen nauru, kun jälleen kerran yksi ihminen kaatui maahan. Nyt tajuttomana makaavan, melko suurikokoisen miehen kädestä kirposi puolillaan oleva viinapullo, joka jatkoi vierimistä, kunnes kohtasi mustan, nahkaisen maastokengän. Pulloon tarttui kengän omistajan lievästi ruskettunut käsi, joka nosti sen vahingoniloisesti hymyilevän demonin huulille. "Noh, oletko vielä valmis haastamaan minut?", Rio kysyi kovaan ääneen elottomalta vaikuttavalta ruumiilta, jonka auki jääneestä suusta valui verta kiveykselle. Punahiuksinen demoni naurahti taas, ja potkaisi vielä ruumista kylkeen, näyttääkseen kuka määrää. Ympärillä olevat ihmisetkin olivat liian humalassa kiinnitääkseen huomiota tappeluihin, ja kauempaa voisi vain luulla, että kaksi humalaista miestä tappelevat keskenään, joten demonin ei tarvinnut pelätä paljastumista. Tosin, ei hän sitä pelännytkään. Pukeutumisellaankaan hän ei kätkenyt omaa demoniuttaan; hän oli pukeutunut yltä päältä mustaan, ja hänen paitansa paljasti keskivartalon erittäin hyvin, mikä ollut millään lailla ihmisten tapaista.
Yht' äkkiä demoni alkoi kuulla pienen matkan päästä puhetta torille ilmestyneestä vaaleahiuksisesta armeijan parantajasta ja tätä seuraavasta, suuresta golemista. Tosiaan, Rio näki kauempana suuren, liikkuvan savikasan. Etsivätkö ne demoneita nykyään täältäkin?
Kauan hän ei ehtinyt kiinnittää huomiota moiseen tapahtumaan, kun joku huusi hänen takaansa: "Hei! Etkös sä oo demoni?" Rio kääntyi, ja huomasi arviolta viisitoista rotevaa miestä, jotka kaikki tuijottivat häntä murhanhimoisesti. Hetken hiljaisuuden jälkeen demoni päätti, että näin suuressa alakynnessä oli viisainta lähteä pakoon. Hän pinkaisi juoksuun ihmisjoukon läpi, rikkoen pari kannua, kaataen vihanneskoreja ja tyrkkien ihmisiä tieltään siinä sivussa.
Jonkin aikaa juostuaan hän kääntyi oikealle eksyttääkseen demoninmetsästäjät kannoiltaan, ja kun väkijoukko hänen ympäriltään hälveni torin laidalla, hän katsoi taakseen ja huomasi, että oli onnistunut hävittämään miehet kannoiltaan. Varmistaakseen asian Rio syöksähti syrjemmälle, kapeammalla kujalla ja huoahti katse maassa tyytyväinen virne naamallaan.
Päätään nostaessaan hän huomasi kauempana kujalla nuoren miehen valkoisessa takissa. Tämä siis on se sotilas... Rion virne leveni entisestään, ja hänen silmänsä kiilsivät kuin lapsella, joka on saanut juuri uuden lelun. "Minnekäs se sinun golem-kaverisi jäi? Luulisi, että tuollaiset eivät pärjää ilman tukijoukkoja", hän huikkasi ääni täynnä itseluottamusta ja ivaa, loukatakseen tätä armeijan palveluskoiraa samalla, kun kohotti taas viinapullon huulilleen.
***
Kimon tuijotti tiukasti maahan, katsellen sinne heittämäänsä tikkua. Vasta jälkeenpäin hän oli huomannut siihen kiinnijääneen ison toffeemöykyn. Se oli hirveää haaskausta, ja oikeastaan parantaja olisi halunnut lähteä ostamaan toisen omenan ihan vain sen takia. Hänen makeakiintiönsä ei ollut ollenkaan täynnä, ei läheskään.
Laatikolla jalat levällään istuneen katse singahti heti ylöspäin korvien kuullessa nopeat, lähestyvät juoksuaskeleet. Ilmeetön naamio hänen kasvoillaan koki kovan kolauksen, kun yllätys moukaroi tiensä näkymään ilmeestä kaikelle kansalle. Nuori mies oli ollut satavarma siitä, että tulija olisi joku sotilaista tai porukan maagi, joka vaatisi häntä tulemaan auttamaan jossakin rähäkässä syntyneiden vammojen kanssa. Mutta ehei, kulman takaa näkyville kaartanut mies oli kokomustiin pukeutunut ja vilpoisassakin paljasta pintaa luvattoman paljon esittelevä siviili. Kohta tämäkin huomasi hänet, ja heidän silmänsä kohtasivat.
Kimonin omat kapenivat jo ennen ivaavia sanoja, ja ankara ilme kasvoillaan parantaja nousi seisomaan ottaen tukevan asennon, kuin valmiina tappeluun. Hän oli huomannut toisen silmien violetin sävyn, kaikki pienet yksityiskohdat jotka kielivät parantajan kouliintuneelle katseelle toisen lajista. Siniset silmät vaalenivat lähes valkoisiksi kun hän tarttui magiaan, valmiina luomaan vahvan kilven suojakseen.
”En tarvitse ketään auttamaan kaltaisesi roskan siivoamisessa, demoni” hän sihahti yllättävän matalalla äänellään, lausuen viimeisen sanan kuin kirouksen. Tosiasiahan oli, että hän ei voisi koskea demoniin edes sormenpäällään tämän vahingoittaminen mielessään, mutta parempi uhota kuin näyttää heikkouden merkkejä. Niinpä nuorukainen väänsi suupielensä ylöspäin, onnistuen näyttämään samaan aikaan julmasti hymyilevältä ja ilmeettömältä.
”Mutta sääntöjen mukaan minun pitää jakaa ilo muiden, tylsistyneiden sotilaiden kanssa...” hän totesi, kohottaen oikean kätensä, valmiina langettamaan taivaalle valopanoksen, joka hälyttäisi loput partiosta paikalle. Hän ei haluaisi käyttää sitä, sillä ei välittäisi nähdä enää yhtään verenvuodatusta, mutta... ehkä demoni tajuaisi juosta karkuun.
***
Kuullessaan nuoren miehen uhkauksen Rio nauroi kuin olisi juuri saanut vastauksen kysymykseensä. "Eli et tosiaan pysty taistelemaan yksin, vaan tarvitset avuksesi armeijan? Ihmiset tosiaan ovat heikkoja!" Lauseen lopussa demoni sylkäisi suustaan pienen tulipallon, joka osui toffeeomenan jäänteisiin ja kärvensi ne tuhkaksi. Näyttääpähän tuolle, kuinka paljon hän inhosi armeijaa; joukkoa pelkkiä aivottomia, heikkoja ihmisiä, joiden tarkoituksena on vain ajaa muut lajit ahtaalle ihmisten vallatessa koko Whléyan. Tämän takia pilkkaava hymy hänen naamallaan ei kaikonnut hetkeksikään, vaikka toinen uhkasikin armeijalla. Tosin, eihän hän tiennyt, kuinka monta miestä lähistöllä olisi ollut vastaamassa kutsuun. Saattoi olla, että hänellä oli vain golem-ystävänsä mukanaan. Tai sitten puoli armeijaa oli lähdössä demonintapporetkelle.
Tästä seikasta Rio päätti olla välittämättä, koska se olisi kehottanut häntä olemaan varovaisempi. Ja tällaisen vihollisen edessä hän ei halunnut vaikuttaa millään lailla heikolta. Demoni vain katsoi ihmisen taivaansinisiin silmiin, kuin nimenomaan yllyttäisi tätä kutsumaan lisäjoukkoja.
"Mikä sinulla edes on minua vastaan? Sekö vain, että olen demoni?", sanoi punapää osoittaen parantajaa kädessään olevalla pullolla, ottaen siitä vielä kulauksen.
Huomatessaan pullon olevan tyhjä demoni tipautti sen maahan, särkien sen tuhansiksi pieniksi lasinsirpaleiksi.
"Eipä sillä kyllä mitään väliä ole, leikitään jos haluat! Sehän tekee tästä vain entistä mielenkiintoisempaa! Katsotaan, missä kulkee sinun rajasi, armeijahurtta!" Nauraen ilkeästi Rio lähestyi hitaasti, askel askeleelta ihmistä, katse lukittuneena uhmakkaasti hänen silmiinsä samalla kun lasinsirut rikkoutuivat ahtaalla kujalla kovaan ääneen kaikuen hänen kenkiensä alla.
Demonilla ei kuitenkaan ollut mitään aietta hyökätä, ainakaan ennen kuin toinen tekisi aloitteen. Täysin turhaa tappaa ilman mitään kunnollista syytä. Demoneillakin on jonkinlainen kunnia. Ja sitä paitsi, leikki saattaisi loppua liian lyhyeen. Ja sitä tämä sadistisia puolia omaava demoni ei missään nimessä halunnut.
***
Ki tuijotti vakaasti demonia, luomatta sen kummempaa katsetta tämän kärventämään tikkuun. Hänen kasvonsa olivat kuin kiveä, kylmä naamio jonka takana vaaleatukan pinna oli kiristymässä pahemman kerran. Hän ei ollut koskaan pitänyt tuollaisista itseään esittelevistä, räikeätukkaisista henkilöistä. Vielä vähemmän hän piti alkoholista, ja viinanlemu tuntui vahvasti muutoin raikkaan – tai niin raikkaan kuin maalaismarkkinoiden aikaan pystyi olemaan – ilman seassa. Hän oli hieman ylpeäkin rauhallisesta luonteestaan, siitä miten sieti herjauksia millä mitalla, mutta demoni oli tunkenut parantajan seuraan väärällä hetkellä. Oikeastaan vaalean teki mieli karjua päin virnisteleviä kasvoja, miten demoni oli tynnyrissä kasvatettu typerys kun ei ymmärtänyt ihmisten voitokkuuden perimmäistä syytä nimeltä yhteistyö. Tai sitä, miten sotilasparantaja ei voinut rangaistuksen uhalla satuttaa ketään. Tietysti jälkimmäistä seikkaa eivät monet tietäneet, vielä harvemmat muiden kuin ihmisten keskuudessa. Lisäksi se olisi pahentanut Kin tilannetta, joten hän vaikeni siitä.
”Ja ketkä hävisivätkään?” oli ainoa asia, mitä tunteeton ääni kysyi.
Taivaansiniset silmät välähtivät valkoisina, kun parantaja loi refleksimäisesti suojakilven itsensä ja pullon väliin. Sitä ei kuitenkaan heitetty häntä kohti, vaan pudotettiin maahan. Lasimurska päästi korviariipivän äänen demonin kävellessä uhmakkaasti sen yli, lähestyen hitaasti parantajaa. Ilma tuntui sähköistyneen, kun vaalea pysyi paikoillaan katse aivan yhtä vakaana. Hän alkoi kuitenkin epäillä omaa turvallisuuttaan. Juopunut demoni, sitä arvaamattomampaa olentoa ei varmaan ollut olemassakaan. Hän pystyi aistimaan vaaran toisesta, mutta ei voinut olla näkemättä samalla sitä, kuinka vaikuttava ilmestys tämä loppujen lopuksi oli. Niin pitkä, laiha, komea... ja vapaa tekemään mitä ikinä haluaisi. Ki ei ikinä haluaisi mennä kaivamaan verta nenästään täysin tuntemattomalta, rauhassa makeaa välipalaansa syöneeltä henkilöltä, mutta silti pieni pistos sydänalassa sai käden laskeutumaan alas. Tällä kertaa hänen silmänsä vaalenivat hitaammin ja jäivät valkoisiksi, kun parantaja piteli yllä itsensä metrin säteellä ympäröivää suojakilpeä. Se oli näkymätön, mutta pitäisi demonin kaukana, yrittäisipä tämä hyökätä miten tahansa. Saattoihan hän arvioida toisen voimat väärin, mutta mahdollisuus oli melko pieni. Demoni oli häntä niin paljon hintelämpi.
Hieman inhimillisempi ilme hiipi hänen vaaleille kasvoilleen, ja vaalenneet silmät painuivat alas.
”Minä inhoan demoneja, se kuuluu ammattiin. Mutta parantajat eivät tapa.”
Hiljaiset, tyynet sanat lausuttiin neutraaliin sävyyn. Kimon toivoi, ettei demoni innostuisi luulemaan häntä pehmoksi toteamuksensa perusteella, ja katsoi tätä taas silmiin, katse kieltäen tätä tulemasta lähemmäs. Hän ei ollut kutsunut muita paikalle, koska ei oikeasti halunnut nähdä lisää verenvuodatusta, mutta hänen täytyisi, ennemmin tai myöhemmin, jollei demoni itse lähtisi tilanteesta.
”Etkä sinäkään olisi tullut herjaamaan minua, ellen olisi pukeutunut valkoisiin. Se voidaan antaa anteeksi, joten jos katoat silmistäni ja ryömit takaisin siihen koloon josta olit tullutkin, voin painaa asian villaisella.”
***
Rion hymy hyytyi hetkeksi, ja tilalle vaihtui ilme, joka kieli lievästä loukkaantumisesta, kun vaaleatukka muistutti demonin kuuluvan sodan häviäjäpuolelle.
Se oli silloin, kun taas nykyään...
Punapään ajatellessa tarkemmin maan alla asuvia demoneita ja ihmisten armeijaa vastakkain hänen oli pakko myöntää, että ihmiset voittaisivat sen taistelun. Demonit ajattelevat liikaa itseään, eivätkä kuuntele kenenkään käskytyksiä.
Ja niin on hyvä... ainakin niin kauan kuin ihmiset eivät päätä yhteisvoimin tuhota kaikkia demoneita.
Tätä Rio ei halunnut miettiä sen enempää, joten hän keskittyi taas edessään olevaan mieheen, joka nyt laski kätensä. Demoni pysähtyi, ja hänen ilmeensä jäi ihmettelevän ja kysyvän rajamaille.
Mikä helvetti tätä miestä vaivaa? Eikö hän aiokaan hälyttää muita paikalle? Odottaako hän, että minä hyökkään ensin?
"Kuuluu ammattiin? Eli jos et olisi koulutettu olemaan ihmisten sotakone, pitäisit minusta?" Demoni huvittui ajatuksesta. Vielä huvittavampaa oli parantajan uhkaava katse ja tämän ehdotus karkuun luikkimisesta.
"En ole menossa minnekään. Minä en kuuntele muiden käskyjä, toisin kuin sinä, joka olet kahlittu sääntöihin."
"Ja totta, todennäköisesti olisin pyrkinyt lähellesi täysin muista syistä, ellen tietäisi sinun olevan armeijassa..." Rio tiesi olevansa suorasukainen, mutta hän halusi tietää, oliko toinen tosiaan niin ilmeetön kuin antoi olettaa. Ja kun demoni tarkemmin katsoi toisen vartaloa ja kasvoja, hän huomasi, että ne tosiaan olivat aika lailla hänen tyyppiään.
***
Ki huomasi kyllä demonin ihmettelevän katseen. Hän itsekin ihmetteli, miksi ei vain tehnyt niinkuin pitäisi ja kutsuisi muita paikalle. Kaikki olisi sillä ohi, eikä hänen tarvitsisi sietää tuota ärsyttävää, silmiinpistävää olentoa. Mutta samalla hän ei halunnut tämän lähtevän, ehkä siksi koska demonin jäämisen salliminen oli yksi niistä harvoista asioista, joista hän pystyi päättämään itse. Tosin parantajan silmät eivät voineet olla vilkuilematta kujanpäätyyn, joka häämötti kaukana punatukan selän takana. Mokoma kadunpätkä päättyi umpikujaan, ja hän oli jäänyt ikävästi sen ja demonin väliin. Mutta tuskin vaalean tarvitsisi huolestua, hänellä oli magiansa ja huutoetäisyydellä, kujanpäädystä avautuvalla kadulla kulki ihmisiä.
Ehkä on silti parempi yrittää saada hänet lähtemään.
Valitettavasti hänen rauhanomaiset yrityksensä saada demoni lähtemään nahkansa kanssa eivät tuottaneet tulosta. Tuo vain virnisteli hänelle, kysyi pitäisikö hän tästä jollei olisi koulutettu muuhun. Kin teki mieli irvistää sotakone -sanalle, sillä hän ei todellakaan hyökännyt kenenkään kimppuun, mutta olihan se tavallaan totta. Kommentti valinnanvapaudesta sai pistelyn sydämenalassa yltymään, ja hän tunnisti sen nyt kateudeksi. Hän todella kadehti demonia, vaikka tuo joutui elämään häviäjien puolella, vainottuna ja hänen mielikuvansa mukaan henkensä puolesta peläten. Tämä oli kuitenkin vapaa, eikä kahlehditusta mikään ollut sitä arvokkaampaa. Hän ei kuitenkaan sylkenyt rumia sanoja siitä, miten ei välittäisi niin typerästä ja kaaosmaisesta vapaudesta, sillä ei halunnut paljastaa toiselle tämän aiheuttamaa vihanpuuskaa. Tosin se saattoi näkyä hänen murhaavaksi muuttuneessa katseessaan, joka ei sopinut lainkaan yhteen tyynenoloisten kasvojen kanssa.
Viimein, kun demoni lähti vihjailemaan turhan suoraan fyysisestä kiinnostuksesta parantaja kirahti hyvin hiljaa. Hän päästi irti magiasta, sulkien silmänsä hetkeksi ja vetäen syvään henkeä samalla kun päästi suojakilven häviämään. Tapa jolla toinen puhutteli häntä särähti pahasti miehen korvaan, aivan kuin häntä pidettäisiin jonain lutkana.
”En pitäisi sinusta missään tapauksessa. Ja jos olisit tullut luokseni 'muista syistä', syljeksilisit hampaitasi maassa tällä hetkellä.”
Hetkeksi parantajan naamio murtui, ja hän näytti äärimmäisen loukkaantuneelta. Tosin sinisten silmien alla kummitteli kielivä vaaleanpunainen sävy. Hän ei ollut aikaisemmin kuullut tällaista, itseensä kohdistuvaa puhetta, ja oli siksi hieman tolaltaan. Siinä piru missä mainitaan, ei olisi pitänyt ajatella demonin esteettistä miellyttävyyttä. Ties vaikka itseriittoinen paskiainen aisti sen jotenkin.
Nopeasti itsensä kooten ja hyisen ilmeettömyytensä kooten Ki lähti kävelemään varmoin askelin kohti demonia. Kuja ei ollut niin kapea, etteikö hän pääsisi tämän ohitse helposti. Silti häntä hermostutti mennä niin läheltä tuota pitkää miestä, ja sinisilmä mulkaisi toista alta kulmien tätä ohittaessaan.
”Mutta olen niin sivistynyt, että tajuan ettei kaltaisesi typerys ymmärrä omaa parastaan. Ota tämä varoituksena, ensi kerralla et saa näin armollista kohtelua armeijalta.”
Sanat olivat kolkkoja, mutta samalla hän yritti varmistaa niillä ohipääsynsä, pääsynsä pois pikkuhiljaa hermostuttavasta tilanteesta.
***
Rio huomasi toisen tarkkailevan kujaa hänen selkänsä takana. Hän tiesi, että siellä kulki ihmisiä, jotka voisivat heti vaalean huutaessa tulleet auttamaan armeijan sotilasta, vaikka hän ei sitä Rion mielestä ansaitsisikaan.
Parantajan katse paljasti demonille myös, että hän oli osunut arkaan paikkaan puhuessaan vapaudesta, mikä sai hänet vain innostumaan entistä enemmän, ja omahyväinen hymy hänen naamallaan paljasti sen.
Kuullessaan vastauksen kysymykseensä demoni alkoi taas nauramaan, kuin parantaja olisi kertonut hyvänkin vitsin.
"Tykkään asenteestasi!", hän sanoi, "Mutta, en usko, että tosiaan löisit minua." Taas kerran hän yritti yllyttää toista.
Parantajan sanoessa viimeisimmät sanansa, demoni yht'äkkiä kimpaantui. Hän ei pitänyt siitä, että häntä kutsuttiin typeräksi, tai että tämä käskyläinen kuvittelisi hänen tarvitsevan sääliä.
Demoni ei missään nimessä ollut aikeissa päästää toista menemään, ei tuollaisen jälkeen.
Hän syöksähti päin maagia, ja ennen kuin tämä ehti luomaan suojakilven, demoni oli jo hänen kimpussaan. Parantaja kaatui maahan selkä edellä, suoraan lasinsirujen päälle, demoni lantionsa päällä hajareisin istuen.
Rio painoi allaan makaavan ihmisen ranteet hänen päänsä yläpuolelle, ettei parantaja vain yrittäisi mitän hassua.
Tässä asennossa Rion nyt vihasta vääristyneet kasvot olivat vain muutamien senttien päässä ihmisen kasvoista, ja hänen uloshengityksensä alkoi hänen aggressioituessaan haisemaan entistä enemmän ja enemmän rikiltä.
"Minä en kaipaa sääliä sinun idioottimaiselta armeijaltasi. Enkä aio päästää sinua menemään. En vielä." Rion ääni oli mataloitunut uhkaavaksi, mutta edelleen hänen suupielessään oli havaittavissa peini hymynkare, johtuen demonin tämänhetkisestä ylivallasta parantajaan nähden.
***
Ki hillitsi halunsa mulkoilla demonia entistä pahemmin tämän purskahtaessa nauramaan. Kaikki se virnuilu, hänen naurunalaiseksi asettamisensa, ja nyt suora, räkäinen hekotus suoraan päin hänen kasvojaan. Hän ei todellakaan tahtonut kuulla enempää, ja siksi sulki korvansa väitteeltä, etteikö olisi lyönyt toista. Tietysti hän olisi, sillä tämän kuvailemassa tilanteessa mikään säännöstö ei rajoittaisi hänen toimiaan. Hän olisi lyönyt demonilta hampaat kurkkuun ja nenän ruttuun, parantanut tämän ja tehnyt sen uudestaan. Mutta todellisuudessa, sillä hetkellä hän ei voinut tehdä sitä, vaan vain yritti kävellä pois.
Ilmeisesti demonin pinna oli hänen omaansa lyhyempi, ja varoittamaton tuuppaus sai vaalean menettämään jalansijansa. Koulutuksen ansiosta hän osasi kiepahtaa ympäri ja vastaanottaa täräyksen niin, ettei naama murskaantunut tai mikään muu paikkakaan murtunut rajussa kaatumisessa. Nuorukainen joutui puremaan rajusti hammasta horisontin kiepahtaessa uuteen asentoon ja hänen selkänsä iskeytyessä yhteen maahan kanssa. Keuhkot tyhjenivät ja lasimurska natisi voitonriemuisesti päästessään uppoamaan valkoisen kankaan ja vaalean ihon läpi. Aivan kuin se ei olisi tarpeeksi, pidempi istahti huolettomasti hänen päälleen, nykäisten kaatumisesta hieman pökertyneen kädetkin haltuunsa.
”Milloin pesit viimeksi hampaasi?” parantaja kysyi silmät kavenneina, mutta tyynenä jättäen toisen sanat hetkeksi huomiotta. Hän haistoi omituisen katkun joka kerta kun toinen hengitti ulos, hän jopa tunsi ilmavirran huulillaan. He olivat juuri niin lähekkäin, ja sen oli pakko johtua pökerryksestä, mutta violetit, vihasta räiskyvät silmät näyttivät hetken yhtä kauniilta kuin hienoimmat ametistit. Onnekseen nuorukainen sai muut ajateltavaa ennen kuin hänen katseensa olisi muuttunut haaveilevaksi lasinsirujen toimesta. Pienoinen liikahdus, jolla hän oli koetellut käsiänsä pitelevän otteen vahvuutta, oli saanut syvemmälle uponneen suuren sälön lähettämään kipuaallon hänen selkänsä poikki.
Hän irvisti pienoisesti, ja päätti, että nyt oli aika jättää ylpeys ja ärsyyntyminen taakse.
”Ei tässä ole kyseessä armeijan sääli, vaan sotilaan niskurointi”, hän sihahti hiljaa, painaen naamansa aivan kiinni demonin omaan, niin että heidän otsansa koskettivat. Liike sai sälön uppoamaan entistä syvemmälle, ja parantajan hengähtämään kivusta.
”Ja sinä päästät minut nyt. Saan kohta sisäisen verenvuodon ja kuolen, koska joku idiootti tönäisi minut pystyssä sojottavan lasinsälön päälle!”
Tietysti sinisilmä liioitteli hurjasti, mutta sisäelinten vahingoittumisen mahdollisuus oli olemassa. Tosin hän pystyisi parantamaan itsensä heti, kunhan pääsisi istumaan. Nyt kymmenet pienet sirpaleiden aiheuttamat haavat värjäsivät hänen takkiaan tehokkaasti punertavaksi.
***
”Jos ihmettelet hajua, se ei lähde hampaista” Rio ilmoitti, ja puhalsi rikinkatkuisen, kuuman henkäyksen päin ihmisen kasvoja, ”voisin tappaa sinut sillä siihen paikkaan, jos haluaisin… mutta tapanani ei ole riistää henkiä ilman kunnollista syytä, ei edes armeijan koiralta. Sen sijaan voisin kiduttaa sinua niin pitkään, että anelet kuolemaa.” Demoni sanoi, hykerrellen jo ajatuksesta nähdä toinen kerjäämässä hänen jalkojensa juuressa henkensä puolesta.
Vielä enemmän häntä innosti parantajan ilme, kun lasinsirpaleet pureutuivat syvemmälle hänen ihoonsa. Melkein hänen mielensä teki painaa toisen koko keho lasinsiruihin, ja nähdä hänen reaktionsa… Minkälaisen äänen hän päästäisi, tai millainen ilme hänen kasvoillaan olisi.
”Et sinä kuole… ja vaikka meinaisitkin kuolla, pystyt parantamaan itsesi”, demoni totesi, ja kohotti toista kulmakarvaansa, ”Äläkä sano minua idiootiksi.” Rio ärähti, hänen huulensa lähes kiinni toisen huulissa ja tarrasi parantajan käsiin tiukemmin, ja painoi ne kovemmin vasten lasinsiruja.
Rio katsahti blondin punaiseen väriin sotkeutunutta takkia, ja hymyili. Hän kumartui niin, että hänen suunsa oli sotilaan korvan juuressa, ja kuiskasi:
”Tuo veren tahrima takki näyttää paremmalta päälläsi kuin puhtaanvalkoinen.” Mikään ei ollut Rion mielestä niin kaunista, kuin turmeltunut puhtaus.
***
Siniset silmät levisivät aavistuksen rikinkatkuisen kuuman puhalluksen pölläyttäessä vaalean etutukan pois siloposkisilta kasvoilta. Mikä ihme tuon demonin elimistöä vaivasi? Hän oli kuullut muotoaan muuttavista demoneista, ja oli kerran parantanut sellaisen, eikä näiden ruuansulatus tuottanut mitään epätavallisia kaasuja, jotka saivat silmät vettymään. Ki yritti olla hengittämättä, kunnes kaasupilvi katosi, ja köhimisen takia ei päässyt heti vastaamaan punatukan väitöksiin.
”Oh, pitäisin siitä.”
Kolea, uhmakas hymy välähti parantajan kasvoilla, ja hän katsoi pelotta violetteihin silmiin. Loputonta kidutusta kunnes hän anelisi kuolemaa? Hän oli jo ollut siellä, kokenut sen, ja tiesi rajojensa työntyneen niin pitkälle, että demoni ehtisi kyllästyä kauan ennen kuin hän anelisi yhtään mitään. Ensiksi tämän pitäisi väsyttää hänen parantamiskykynsä, ja vasta sitten yrittää saada hänet pelkäämään kipua. Tietysti sinisilmä kiljuisi aivan samalla lailla kuin kuka tahansa toinen, mutta kidutus ei murtaisi häntä helpolla.
Ki tuijotti demonia ilmeettä, mielessään lähes nauraen tälle. Itsestäänselvyyksiä hän olikin kaivannut tässä tilanteessa. Ja mikä tilanne se olikaan! Keskellä päivää, aivan vilkkaan markkina-alueen laidalla hän oli päätynyt lasimurskan ja demonin väliin. Demonin, jota hän oli yrittänyt häätää pois, estää joutumasta muiden sotilaiden käsiin. Kaiken sen kylmyyden ja terävien sanojen alla parantaja oli aivan oma, lempeä ja hupsu itsensä, joka piti kuvitellusta kyvystään saada punatukan kaltainen ymmärtämään tilanteensa ja lähtemään. Kaikki tämän lajitoverit olivat aivan samanlaisia, liian ylpeitä kuunnellakseen ja liian itseriittoisia uskoakseen vaaran olevan todellinen.
”Eikä koira saa lausua totuutta?” hän lausahti ääneen tyynesti, vaikka äkillinen läheisyys ja kämmenselkiin uppoava lasi olivat saaneet sydämen hyppäämään yhden lyönnin yli. Tai ehkä se johtui ärähdyksestä, joka sai väreet juoksemaan pitkin nuorukaisen selkäpiitä. Joka tapauksessa tyyneys ei kestänyt kovin kauaa, sillä kuiskatut sanat osuivat arkaan paikkaan. Kimonin maailmassa väreillä oli suuri merkitys, ja hänen valkoinen kaapunsa oli todiste ankaran koulutuksen läpikäymisestä, suuri ylpeyden aihe. Se oli jotain aivan muuta kuin punaisten maagien viitta, joka vain henki väkivaltaa ja tuhoa, aivan toisenlaista magiaa kuin mitä hän harjoitti. Saatuaan jälleen kerran katsekontaktin demoniin hän sylkäisi tämän kasvoille, riuhtaisten kätensä irti samalla kun kumautti otsansa voimalla vasten punatukan omaa. Tönäisy lantiolla – nuorukainen ei malttanut olla jysäyttämättä polveaan arkaan paikkaan siinä samalla - ja repäisy käsillä lennättivät demonin naama edellä lasimurskaan, ja sotilas oli hetkessä tämän selän päällä, painaen polvellaan selkärankaa. Siistillä liikkeellä hän nappasi toisen vasemman käden, väänsi sen tämän selän taakse ja lukkoon. Siitä jatkamalla hän pystyisi taivuttamaan tämän kyynärpään nurinniskoin, mutta ei Kimon jatkanut niin pitkälle.
Itse asiassa hän pysähtyi pitkäksi toviksi, hengittäen raskaasti ja tarkasti toista vahtien, kiristäen otettaan jos tämä yritti liikkua liikoja. Samassa kun hän oli pysähtynyt, ajatukset olivat hypänneet mukaan kyytiin. Hän ei olisi saanut satuttaa toista mutta tämä on erikoistapaus. Tietysti hän oli fyysisesti vahvempi kuin hintelä demoni, ja vielä opetellut tappelemaan, joten oli epäreilua käyttää voimakeinoja mutta tuo ei kuunnellut puhetta, eikä minun tarvitse vain sietää tuollaista.
Hiljaa kirahtaen Ki ravisti ajatukset pois päästään.
”Se on puhtaanvalkoinen syystä” hän tokaisi sitten, ääni hieman vapisten.
”Valkoinen on puhdas. Valkoisesta näkee tahrat välittömästi. Valkoinen merkitsee parantajaa. Eivätkä parantajat koskaan, koskaan satuta ketään. Jos se on punainen, saatan tehdä jotain tällaista.”
Matalaan ääneen ilmestyi anteeksipyyntävä nuotti, ja kädestä yhä kiinni pitäen Ki nousi seisomaan, vetäen demonin ylös mukanaan. Hän kosketti tämän poskea, pysytellen yhä selkäpuolella, ja paransi kaikki mahdolliset vammat. Se kirveltäisi enemmän kuin vähän, mutta jättäisi mukavan, eheän tunteen parannetuille alueille. Nuorukainen toisti käsittelyn itseensä ja lasinsirpaleet kilahtelivat maahan puskeutuessaan ulos haavoista. Siniset silmänsä sulkien hän painoi otsansa vasten pidemmän selkää, huokaisten raskaasti samalla kun hellitti otettaan.
”Juokse pois, ennen kuin minun pitää oikeasti luovuttaa sinut tapettavaksi.”
***
Riolla ei ollut aavistustakaan, mitä toinen oli joutunut kokemaan, mutta hänen uhmakas ilmeensä kertoi, että hän oli ennenkin käynyt läpi saman kidutuksen. Ehkä pariinkin otteeseen. Demoni alkoi epäröimään; oliko sittenkään niin viisasta kiduttaa jotakuta, joka oli melko varmasti koulutettu sietämään sitä? Yli kahden ja puolensadan vuoden elinvuotensa aikana Riolla ei ollut tarvetta kouluttautua sietämään sellaista kipua, eikä samanlaista kurinalaisuutta koskaan ollutkaan.
Kasvoille sylkäisy ei tullut demonillle täytenä yllätyksenä; hänelle oli monia kertoja käynyt niin hänen mennessään mukamas liian pitkälle touhuissaan. Sen sijaan käsien voimakas riuhtaisu yllätti demonin. Aikaa ihmettelylle ei tosin ollut, kun toinen jo kumautti häntä otsaan. Lievästi kiroillen Rio kyyristyi otsaansa pidellen.
Kauan tätäkään ei kestänyt, kun toinen, paljon arempi paikka, joutui iskun kohteeksi. Demoni parkaisi kovaan ääneen, ja olisi vääntynyt kaksin kerroin, ellei parantaja olisi pakottanut häntä lentämään maahan. Punapää yritti ottaa painonsa vastaan käsillään, mutta hoksasi pari sekuntin sadasosaa liian myöhään, että hänen kämmeniinsä ja käsivarsiinsa tunkeutui nyt kymmeniä lasinsirpaleita.
Onnekseen Rio kuitenkin onnistui kääntämään päänsä viime hetkellä vasemmalle niin, että lasinsirut pääsivät haavoittamaan vain hänen oikeaa poskeaan. Toisaalta, epäonnekseen yksi isoimmista siruista tökötti hänen oikean silmänsä kohdalla, ja puhkaisi tämän helposti ja nopeasti, josta osa valahti sirun kautta maahan.
Sirpaleiden rikkoessa demonin suonet, niistä purkautui ulos tulikuumaa, verentapaista nestettä, joka sytytti hetkeksi maahan aiemmin levinneet viinanroiskeet palamaan. Tämä hetki oli kuitenkin tarpeeksi pitkä siihen, että Rion paidan etuosa ja osa housuista oli syttynyt palamaan.
Demonin omaa vartaloa liekit eivät kuitenkaan satuttaneet, mutta yllättävä vaatteiden tuhoutuminen ei ollut millään lailla tervetullutta.
Kaikki tämä plus se, että ihminen painoi hänen selkärankaansa, ja näin ollen rintakehäänsä, ikävästi vasten lasinsirpaleita, saivat demonin rääkymään ja yrittämään jonkinlaista vastustelua, mutta vasen käsi lukossa kaikki vastustelu teki kivusta vielä voimakkaamman, ja tämän kuuli demonin entistä kuuluvammasta huudosta.
Hän kiroili taas, enemmän ja pahimmilla sanoilla mitä tiesi, ja mulkaisi toista eheällä silmällään sekä raivoissaan että nöyryytettynä. Tällä hetkellä hän ei halunnut tehdä mitään muuta kuin käristää blondin, ja syödä sitten loput. Demoni irvisti paljastaen torahampaansa, kuin nurkkaan ahdistettu villieläin.
Syvällä sisimmässään Rio kuitenkin tiesi ansainneensa kaiken tämän, itsehän hän oli koko jupakan aloittanut. Hän ei vain antanut tällaisissa tilanteissa periksi, ja niinpä hän syytti toista kaikesta kärsimyksestä. Demonia ärsytti myös se, että parantaja oli häntä selvästi vahvempi, ja mikään ei ollut sen nöyryyttävämpää.
Tässäkään tilanteessa Rio ei voinut olla takertumatta toisen huomioon takkinsa väristä:
"Osuinko arkaan paikkaan?" Demoni pakotti hymyn kasvoilleen, vaikka se saikin lasin uppoamaan entistä syvemmälle hänen poskeensa.
Rio kuuli parantajan äänestä, ettei hänellä oikeasti ollut mitään halua satuttaa demonia. Tavallaan tämä kai oli helpotus, toisaalta punapää ei tajunnut ihmistä. Ei toisen satuttamisen niin vaikeaa pitäisi olla.
Nuorukaisen nostettua heidät kummatkin ylös, Rio oli entistä enemmän hämillään.
Kai hänen pitäisi käskyjen mukaan ainakin pitää minuta aloillani siihen asti, että toiset tulevat hakemaan minut tapettavaksi?
Demoni pudisteli vaatteitaan, että viimeinenkin pikkuliekki sammuisi. Tuhon laajuutta katsoessaan, lähes koko etupuoli hänen paidastaan oli palanut, ja housuistakin oli osa jalkojen reisiosuudesta poissa.
Toisen parantaessa demonin haavoja, tämä sähisi lähes koko operaation ajan, koska ei ollut kovinkaan miellyttävä tunne kasvattaa uutta kudosta niin paljon, niin nopeasti. Varsinkin jos puhkottu silmä pitää kasvattaa uudestaan takaisin. Rion kai olisi pitänyt olla kiitollisuudenvelassa, mutta demonit eivät tunteneet moista käsitettä. Siksi hän vain oli hiljaa toimenpiteen jälkeen. Osasyynä oli myös se, ettei kukaan ollut hoitanut häntä tällä lailla, eivät varsinkaan ihmiset.
Blondin viimeinen uhkaus ja otteen höllentäminen demonista häiritsivät häntä. Punapää kääntyi katsomaan toista hänen sinisiin silmiinsä, ja tarttui häntä oikeasta olasta.
"Luuletko, että en jo tietäisi? Vaikka olen demoni, en ole niin idiootti kuin arvatenkin oletat. Mutta juuri sen takia, koska olen demoni, on minulla ylpeys, joka ei salli perääntymistä, varsinkaan armeijalta."
"... Sitä paitsi, olet velkaa minulle uudet vaatteet."
***
Kimon ei ollut koskaan eläessään yllättynyt yhtä pahasti, kuin huomatessaan demonin suonista purkautuvan veren sijasta nestemäistä tulta. Hän tarvitsi kaikki itsehillintänsä rippeetkin torjuakseen huudot, solvaukset ja kiroukset, ollakseen kuulematta niitä, eivätkä siniset silmät kertaakaan katsoneet kohti toisen vammoja, eivät edes kun demoni jaksoi vielä irvailla hänen kustannuksellaan.
”Kyllä.”
Vaalea myönsi asian täysin tyynesti, suuttumatta. Pilkka ja iva olivat kaikki siedettävissä, kunhan hänen ei tarvinnut olla se, joka oli lasinsirujen alla. Tai niin parantaja ainakin uskotteli itselleen, vaikka ei hän tuntenut itseään läheskään tarpeeksi hyvin. Mutta sen hän tiesi, että syyllisyys soimaisi häntä viikkoja, ehkä kuukausia. Uusi lisä hänen levottomiin uniinsa, demoni syyttelemässä petturuudesta. Puhumattakaan rangaistuksesta, jonka hän saisi demonin parantamisesta – eikä sitä seikkaa pystyisi salaamaan mitenkään, sillä parannettu ei suostunut karkaamaan, ja tämän huudot olivat kaikuneet kauas.
Parantaessaan punatukkaa Ki joutui siinä sivussa kartoittamaan koko tämän kehon tietääkseen vammojen laajuuden. Demonin ruumis oli yksi fysikaalinen mahdottomuus, joka sai parantajan pään särkemään ja työn tuntumaan kolminkertaiselta. Siksi valkotakki huojahti hädin tuskin silminnähtävästi käden laskeutessa hänen olkapäälleen, eikä vaivautunut tönäisemään sitä pois. Hän oli ilmeisesti tienannut itselleen jonkinlaista arvostusta punatukan puolelta, tai sitten toinen oli vain liian kummissaan hänen äkillisestä laupeudestaan keksiäkseen mitään ilkeää.
”Juuri siksi olet yksi suuri paukapää.”
Helpottunut hymy luikahti Kin kasvoille, ja hän katsoi vakaasti violetteihin silmiin. Tuntui suunnattoman pahalta nähdä palaneet vaatteet ja muut tuhon merkit yhä toisen yllä. Vaaleaveriköstä ei koskaan olisi tuhoajaksi tai tappajaksi, hän oli aivan liian lempeä ja myötätuntoinen sellaiseen – jopa noin ärsyttävän, riidanhaluisen ja räikeän henkilön ollessa kyseessä. Nuorukainen jopa naurahti hiljaa kuullessaan huomautuksen vaatteista, ja käänsi katseensa nopeasti pois paljaasta ihosta, siveellisyyden nimissä.
Sinisilmä ei ehtinyt sanoa mitään vaatteisiin liittyen, kun tunsi lähistölle ilmaantuneen magiakerääntymän, ja ehti juuri ja juuri nostaa suojakilven demonin ja tätä kohti kujanpäädystä tulevan tulipallon väliin. Osa valkohehkuisista liekeistä pääsi sen läpi, mutta ne eivät ylettyneet parantajaan, eivätkä varmaankaan haitanneet punatukkaa.
”Kimon! Miksi puolustat vihollista?”
Kaikuva ja puhdas miehenääni kajahti kujalla, ja mustatukkainen, punaiseen viittaan ja univormumaisiin mustiin vaatteisiin pukeutunut mies tuijotti silmät leiskuen kaksikkoa. Hänellä oli kaksi sapelia vyötettynä lantiolleen, ja heti tämän perässä paikalle saapuvilla viidellä sotilaalla oli pitkät keihäät. Silmäkulmastaan parantaja näki katolla seisovan, demonia kohti tähtäävän jousimiehen, mutta siniset silmät keskittyivät tulijaan.
”Hal.” hän tokaisi kireästi, nyökäten pienesti. Punainen maagi oli tavallaan hänen ystävänsä, mutta kun työ tuli kyseeseen tuossa ei ollut mitään muuta rentoa kuin puhuttelu.
”Olin vaarassa käristyä itse.”
Vaaleaverikön ääni ei muuttunut aikaisemmasta yhtään, vaikka silmien katse koveni. Hän ei katsonut kertaakaan demoniin, vaan käveli tämän ohitse muiden sotilaiden luo pystypäin. Se oli siinä, peli loppui. Hän ei pystynyt pelastamaan toista tältä tilanteelta, eikä näkisi tätä enää vaikka punatukka pääsisikin karkuun.
Ellei...
Hal katsoi suu viivaksi kiristyneenä parantajan kävelyä, ja läimäytti tätä voimakkaasti heti, kun valkoisiin pukeutunut saapui sopivalle etäisyydelle. Ki oli kaatua iskun voimasta, ja sylkäisi verta maahan. Tosin hämmennyksen turvin hän repäisi taikuudella pienen paperinpalasen taskustaan ja pakotti kirjaimet värjäytymään sille sekä pienen viestin sitten lentämään demonin kämmenelle.
”Et saa parantaa tuota. En kysele tapahtumista tai ilmoita tästä eteenpäin.” Hal julisti, ja lähetti uuden tulipallon kohti demonia. Heti sen haihduttua kolme jousimiestä päästi nuolensa kiitämään kohti punatukkaa, ja parantaja käveli pois, katsomatta kertaakaan selkänsä taakse koko matkalla majatalolle, ja tönäisi Eaden lohduttavan käden pois luotaan.
Hän vain toivoi, että lappu oli säästynyt tulelta, ja että punatukka olisi odottamassa häntä kylän ulkopuolella sijaitsevassa, hylätyssä talossa keskiyön jälkeen.
***
Rio mietti pitkään, pitäisikö hänen loukkaantua jälleen kerran toisen haukkuessa häntä vaiko nauraa, ja lopulta hän päätyi vain luomaan katseensa maahan ja hymyilemään. Hän ei enää jaksanut haastaa riitaa, tämä nuori mies oli kuitenkin juuri parantanut hänet, ja ilman tätä hän ei nyt näkisi syvyyssuunnassa mitään.
Rauhan kuitenkin rikkoi parantaja, joka jännittyi ykskaks. Vasta kun suojakilpi oli luotu, demoni huomasi, mikä oli tämän aiheuttanut. Tulipallosta sisään päässeet liekit eivät sinänsä haitanneet demonia, jonka lähes koko elimistö perustui kyseiseen elementtiin, mutta niistä hohkaava taian voima sai Rion ihon kihelmöimään.
Perkele... Jos tuo osaakin vesi- tai jäätaikoja yhtä hyvin....
Rio kurtisti kulmiaan nähtyään tämän uuden, selvästi sotilasarvoltaan mahtavan ja vaikutusvaltaisen maagin.
Aseet havaittuaan Rio murahti, ja melkein sanoi, kuinka heikoilta ihmiset näyttivät niitä kantaessaan demonin silmissä, mutta päätti tällä kertaa pitää viisautensa omana tietonaan.
Demoni vilkaisi katolle ja huomasi ampujan, ja ajatteli, että voisi ehkä väistää sen... Jollei niitäkin olisi useampia. Tilanteen arviointi oli hankalaa, kun näköalan peittivät keihässotilaat.
Keskustelua kuunnellessaan Rio pani merkille ilmassa väreilevän, selvän pingottuneisuuden. Arvatenkin heidän politiikkansa virka-asioiden suhteen olivat jotenkin erilaiset... Siitähän tuo punainen takkikin viesti.
Demoni katsoi parantajan perään, kun tämä käveli poispäin hänestä, jättäen hänet armeijan armoille. Kai tämä oli ansaittua. Armeijan härnäämisestä ei koskaan seuraa mitään hyvää. Lopultahan sinisilmäkin vain totteli käskyjä, kuin kuka tahansa muu sotilas.
Haliksi kutsutun miehen lyödessä parantajaa demoni vihastui syystä, josta hän ei itsekään ollut täysin perillä. Kunnioituksesta toista kohtaan? Ei, ei varmasti. Varmaankin vain joku ohimenevä tuntemus.
Lapun käteen saatuaan Rio ei ehtinyt lukea sitä, mutta puristi sen kuitenkin tiiviisti oikeaan nyrkkinsä sisään, ennen kuin tulipallo osui häneen, jälleen kerran kihelmöivän, voimallisen sensaation saattelemana. Nuolista Rio kerkesi havaita ylhäältä tulevan, ja onnistui väistämään sen, mutta kaksi muuta yllättivät hänet. Tosin joko erikoisen hyvästä tuurista tai ampujien lyhyestä koulutuksesta johtuen ne osuivat vasempaan käsivarteen ja oikeaan reiteen, välttäen kaikki tärkeät valtimot.
Missä tahansa muussa tilanteessa demoni olisi huutanut, mutta nyt ei ollut aikaa sellaiselle. Piti paeta, ennen kuin ampujat saisivat ammuttua uudestaan. Niinpä, pistävästä kivusta ja vasemman käden elottomuudesta huolimatta punapää juoksi päin sotilasjoukkoa, veti syvään henkeä ja puhalsi valtavan lieskan heidän päälleen.
Rio pääsi heidän ohitseen, mutta tuli samalla viilletyksi keihäällä kerran jos toisenkin. Tietenkään Hal ei ollut tähän tyytyväinen, ja lähetti hänen peräänsä tällä kertaa vettä, jonka taikomisessa hän ei ollut yhtä hyvä kuin tulen, mutta se oli kuitenkin tarpeeksi hidastamaan tulidemonia sen verran, että yksi ampujista osui hänen oikeaan pakaraansa, ja sai demonin ulvahtamaan.
Hampaitaan kiristellen ja totaalista raivonpuuskaa pidätellen Rio jatkoi pakomatkaansa kylän ulkopuolella olevassa metsässä niin kauan, että hän ei enää nähnyt tai kuullut sotilasjoukkoa.
Hoksattuaan edelleen puristavansa oikeaa kättään nyrkkiin, hän avasi sen, ja luki lapulle kirjoitetun viestin.
Mitä se nyt haluaa? Aikooko hän varmistaa, että olen kuollut?
Demoni piti edelleen kiinni siitä, että parantaja tottelee käskyjä. Ei kuitenkaan tappaisi demonia, vaan luovuttaisi armeijalle, tällä kertaa lopullisesti.
Demoni kuitenkin odotti keskiyöhön, ja saapui sitten rakennukselle, osittain linkuttaen ja osittain raahaten oikeaa jalkaa perässään. Päivällä aiheutetut haavat olivat nyt pikimustan, kovettuneen laavantapaisen aineen peittämiä, ja nuolista oli jäljellä ulospäin törröttävät puunsälät, kun Rio oli ne katkaissut käytännöllisyyden vuoksi. Irti hän ei niitä kuitenkaan ollut vetänyt, niinpä ne toimivat kuin tulpat, estäen nestemäisen tulen valumisen.
Demoni olisi halunnut levätä, mutta hän ei voinut istua alas takapuolessa olevan nuolentyngän takia, joten hän joutui vain seisomaan ja odottamaan, yrittäen keksiä jotain muuta ajateltavaa kuin koko kehossa oleva aaltoileva kivistys.
***
Kimon ei pystynyt uskomaan onneaan. Halin ”rangaistustoimenpiteen” takia Eaden ei tarvinnut ilmoittaa jupakasta eteenpäin, ja parantajan nahka oli todellakin pelastettu. Maagien osastossa meno oli paljon, paljon reilumpaa kuin parantajilla, ja ottaen huomioon hänen aikaisemmat niskurointinsa blondi olisi saattanut joutua erittäin pahaan liemeen. Tai vähintään arestiin, ja suunnitelma nähdä demoni uudestaan olisi vesittynyt täysin. Päivän aikana nuorukainen joutui paikkailemaan punatukan aiheuttamat vahingot ja hänen leukaansa muodostui ilkeännäköinen mustelma, mutta hän pystyi silti pysymään tyynenä ja rauhallisena itsenään.
Vihdoin yö laskeutui maille ja mannuille, tuoden mukanaan syksyn luihin ja ytimiin asti ulottuvan koleuden. Tähdet kimmelsivät pikimustalla, pilvettömällä taivaalla ja hengitys höyrysi hieman nuorukaisen astellessa pois tieltä, kohti hylättyä mökkiä. Hän oli jättänyt valkoisen takkinsa vastentahtoisesti majatalolle – se loistaisi pimeydessä, eikä hän halunnut nähdä punatukkaa uudestaan sotilaana. Tosin ei hän tiennyt, miksi halusi edes nähdä tämän uudestaan: ehkä hän halusi hoitaa tämän lopullisesti kuntoon, ehkä hän halusi paistatella hetken ajan tuon vapaan, räväkän persoonan lähellä. Joka tapauksessa nuorukainen asteli sormet kainaloihin lämpiämään tungettuina, pukeutuneena ylipitkään, ylisuureen, hupulliseen ja harmaaseen neuletakkiin rakennuksen luo.
Askeleet pysähtyivät matkan päähän punatukasta. Hetkisen ajan siniset silmät tuijottivat tätä mykkinä, ilman hiljaisuus sanoja odottaen.
”Odotitko kauan?”
Ki hymyili rauhallisesti. Hän olisi halunnut pahoitella demonin kohtaloa, surkutella tämän vammoja, heittää jonkin huonon vitsin tapahtuneesta tai ainakin sanoa jotakin, joka ei olisi kuulostanut niin luonnottomalta. Hänen luonteellaan ja sosiaalisilla kyvyillään se taisi olla mahdotonta, joten huppunsa asentoa päänsä peittona parannellen parantaja asteli punatukan luo ja hipaisi kevyesti tämän ihoa. Pieni valopallo pulpahti esille hänen päänsä vierelle, ja leijui valaisemaan demonin ihoa.
Silmät himmenivät valkoisiksi ja kulmat rypistyivät. Taikuudellaan mies tunnusteli toisen kehoa, kevyesti ja lempeästi. Hänen aivonsa olivat mennä solmuun sen kummallisen rakenteen takia, mutta parantaja keskittyi vammojen kartoittamiseen. Nuolet pitäisi nykäistä käsin irti, ne olivat liian tiukassa hänen heikolle telekinesialleen eivätkä ne työntyisi yhtä siististi ulos kuin lasi.
”Miksi ihmeessä hankit nuolen takamukseesi...” hän päivitteli puoliääneen, tarttuen kiinni pidemmän hartiasta ja siitä tököttävästä nuolentyngästä.
”Tämä sattuu, mutta parannan haavan heti, kun saan tämän ulos.”
Pehmeä äänensävy oli rauhoittava, huokuen sitä, miten Ki tiesi mitä teki. Sillä äänellä hän puhui aina potilaille. Antamatta toiselle aikaa ajatella asiaa hän repäisi nuolen irti, saaden kovettuneen verentapaisen ja annoksen demonin tulikuumaa sisustaa lähtemään sen mukana. Antaen vasemman, hartiasta kiinni pitävän kätensä palaa hän pakotti haavan umpeutumaan, ja toisti sitten toimenpiteen jalalle. Voimiaan säästelläkseen hän ei vienyt umpeutuneiden haavojen parantamista loppuun. Ihon pintakerroshan on kuolutta solukkoa, joten hän ei pystynyt luomaan sitä, muutoin kuin luomalla kerroksia kerroksien jälkeen. Pintasilausta vaille jäänyt kohta ihossa kaipasi siteen suojakseen, ja hetken harkittuaan hän taiteili sellaiset demonille mukana kantamassaan kangaslaukussa tuomien tarpeidensa avulla.
Enää oli se hieman hankalammassa paikassa sojottava nuolentynkä. Eihän sen irtivetäiseminen olisi vaikeaa, mutta hyvänen aika, se oli takapuolessa. He olivat olleet lähestulkoon toistensa kurkussa päivällä, joten hänen laupeudentyönsä oli kokonaisuudessaan outoa, mutta että vielä pitäisi hoitaa demonin pakara. Hänen pitäisi saada toinen makuulleen, eikä kosteassa maassa makaaminen tekisi tälle hyvää. Sinisilmä mietti hetken alahuultaan pureskellen, mutta kääntyi sitten hylätyn talon ovelle ja nykäisi sen auki.
”Mene makaamaan tuonne lattialle.” hän pyysi melko käskevään sävyyn, vilkaisten hieman huolestuneena vinoon painuneita seiniä. Valopallo liukui sisälle ja paisui hieman, valaisten selvästi joskus tupakeittiönä toimineen huonen nurkatkin, mutta ei paistanut ikkunoista ulos. Taikuudessa oli aina omat hyvät puolensa.
Sisälle päästyään Ki lasketti laukkunsa maahan, ja pysähtyi sitten katsomaan violetteihin silmiin. Hymähtäen ja sulaen lammasmaiseen hymyyn hän ojensi kätensä, vaikkei uskonut demonin sitä kättelevän.
”Ai niin. Olen Kimon. Olen pahoillani siitä, että saatoin sinut tällaiseen sotkuun kapinointiyrityksilläni.”
***
Rio yski ja värisi hillittömästi viileässä ja kosteassa ilmassa. Tämä vuoden- ja vuorokauden aika ei todellakaan tehnyt hyvää hänen keholleen, varsinkaan kun vaatteista oli poltettu ja silvottu pois melko suuri osuus. Hänen pitäisi olla jo Manalassa tähän aikaan yöstä... Jos hän nyt sairastuisi, hän arvatenkin joutuisi vuoteenomaksi seuraavaksi pariksi kuukaudeksi odottamaan, että ruumiinlämpötila kohoaisi taas normaaliin. Rio kavahti ajatusta. Mikään ei ollut sen tylsempää kuin vain maata, ilman minkäänlaista menoa ympärillä.
Nähdessään parantajan saapuvan Rio yritti mahdollisimman hyvin peittää heikkoutensa, lakkasi tärisemästä ja pidätteli yskää, eihän tuolle voinut näyttää minkäänlaista heikkoutta... Paitsi että demonista sojotti kolme nuolta, ja iho oli muutenkin haavoilla.
Ehkä vahvan esittäminen ei nyt onnistunut... Mutta aina voi yrittää.
Demoni valmistautui siihen, että toinen yrittäisikin viedä hänet takaisin armeijalle, mutta toivoi kuitenkin, että parantaja tosiaan oli niin kiltti kuin mitä hän oletti.
"Ihan tarpeeksi kauan, että tuli tylsää." Jo pimeässä Rio huomasi, että toisella ei ollut virallista asuaan päällä, mutta hän ei jaksanut kysyä siitä.
Toisen pyyhkäistessä sormillaan Rio perääntyi aluksi hieman. Hän ei ollut tottunut olemaan se, jota kosketellaan. Eihän kenenkään pitänyt demonista välittää.
Valossa demoni pystyi erottamaan parantajan leuassa olevan mustelman.
"Tuliko tuo silloin päivällä?" hän osoitti mustelmaa terveellä kädellään.
Kommentti nuolesta takapuolessa sai Rion kuitenkin hiljaiseksi.
"Syytä armeijaystäviäsi..." hän mutisi, kiinnostuen yhtäkkiä suunnattomasti tuijottelemaan ympärillä olevaa metsää.
Jokin toisen äänensävyssä tyynnytti punapään, ja hän antoi toisen vetää nuolet pois ilman sen suurempia vastaväitteitä, mutta silti pieni, tyytymätön ärähdys karkasi hänen huuliltaan nuolien irrotessa hänen lihastaan.
"Miksi poltat kätesi minun takiani? Ihmisenä se ei ole sinulle normaalia, eikä varsinkaan armeijan jäsenenä. Etkä sinä edes hyödy tästä mitään." totesi demoni, kun toinen oli sitomassa hänen haavojaan.
Viimeisen nuolen paikka nolotti demonia. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että nyt tämä ihminen, jonka hän oli päivällä tavannut ensimmäisen kerran, ja silloinkin ollut ilmiriidoissa tämän kanssa, olisi nyt poistamassa sitä hänen takapuolestaan. Silti demoni tiesi, ettei muita mahdollisuuksia pahemmin ollut, ja hän halusi päästä kivusta eroon mahdollisimman nopeasti. Niinpä hän raahautui nuorukaisen perässä hökkeliin, katsoen kuinka epävakaa se oli.
Tämä olisi myöhemmin hauska polttaa maan tasalle...
Rio vilkaisi parantajaa hänen esitellessään itsensä, ja huomasi tämän hymyn, mikä sai demonin syystä tai toisesta tuntemaan itsensä nolatuksi.
"... Miten vaan. Rio." demoni tarttui Kimonin käteen, päästi nopeasti irti ja vältti katsekontaktia koko toimituksen ajan.
Tämän jälkeen punapää pysyi pitkään hiljaa, vain katsoen maata allaan, mutta kuitenkin lopulta kävi vastahakoisesti makuuasentoon.
".... Hoida se nopeasti."
***
Ki hymähti hiljaa demonin sanoille. Jos tässä ei ollut mitään muuta hyvää, niin tämän juttuja oli hauska kuunnella. Jostain syystä hän ei voinut olla kuvittelematta, kuinka hauskaa seuraa punatukka saattaisi olla, jos he olisivat ystäviä. Toisaalta sellainen oli mahdotonta, hänen ammattinsa ja toisen lajin takia. Mutta sai sellaista kuvitella, ja ainakin sinä yönä hän aikoi olla ystävällinen demonille. Olipa syynä sitten tämän kokeman tai teloitettujen kohtalon korvausyritys tai jotain vilpittömämpää.
”Kyllä.”
Ajatuksistaan heräten siniset silmät vilkaisivat demonia, katse kertoen ettei asiasta puhuminen huvittanut niiden omistajaa.
Toinen sieti parantamisen hyvin, ja se helpotti vaaleaverikön työtä mukavasti. Hän ei vastannut tämän kysymykseen, ennen kuin oli sitonut jalan kunnollisesti, ja noussut seisomaan. Palanut käsi kohosi violettien silmien nähtäväksi, ja palanut iho rapisi pois, paljastaen altaan punoittavaa, uutta ihoa.
”En menetä siinä mitään, ja minun on pakko koskettaa potilasta parantaessani.”
Ki ei pystynyt selittämään avuliaisuuttaan mitenkään muuten. Kyse ei ollut siitä, että hän oli ihminen, armeijan jäsen, parantaja – millään sellaisella ei ollut väliä. Hän vain halusi auttaa, eikä palovamma tai pari tuntunut mitenkään esteeltä sille.
Kin yllätykseksi Rio tarttui hänen käteensä, käyttäytyen kuin mikäkin ujo tai nolostunut keskenkasvuinen poika, välttäen katsekontaktia. Jotenkin demoni näytti hetken erittäin suloiselta, ja vaaleaverikkö hymyili leveää, lämmintä hymyä.
”Rio siis.” hän lausahti hiljaa, kuin maistellakseen miltä nimi tuntui sanoa. Oli kuin he olisivat aloittaneet alusta, ensitapaamisen ongelmat taakse jättäen. Se sai hänen sydämensä tuntumaan paljon kevyemmältä – parantaja ei inhonnut mitään muuta enempää, kuin sitä että joku oli vihoissaan hänelle.
Rion käytyä makuulle hän polvistui tämän vierelle, mittaillen nuolenpätkää tämän pakarassa. Katse eksyi jostain kumman syystä tutkailemaan takapuolta ja demonin muuta kehoa tarkemmin. Rio näytti jotenkin pehmeämmältä ja hoikemmalta kuin mitä hän oli, ja tuon pitkät jalat olivat jotenkin onnettoman hontelon näköiset. Saattoi johtua siitä, että hän oli tottunut katsomaan niitä löysien housujen peittäminä.
”Mmm. Otan sen irti nyt.”
Yhtäkkiä tehtävänsä muistaen parantaja punastui, ja nykäisi nuolen irti. Tällä kertaa hän ujutti kätensä toisen alaselälle, kärsineen paidan alle. Ihokosketus salli hänen parantaa haavan, ja tällä kertaa Ki vei parantamisen loppuun asti. Se väsytti, mutta pitäisihän punatukan pystyä istumaan. Vielä hetken parantamisen loputtua hän antoi kätensä levätä toisen selällä, mutta nousi sitten aavistuksen epävarmoin jaloin seisomaan, ja kaiveli laukkuaan.
”Noin. Toin sinulle vaatteita... toivottavasti ne sopivat.” hän tokaisi sitten, ojentaen vaatemyttyä, joka käsitti pitkähihaisen, valkoisen paidan ja löysät, harmaat housut. Vaatteet olivat ylisuuria, kuten kaikki parantajan arkivaatteet, mutta hän epäili silti niiden sopimista.
***
Toisen katseesta demoni ymmärsi vaieta ja jättää mustelman rauhaan, vaikka häntä kiinnosti suunnattomasti, miksi sinisilmä ei ollut parantanut sitä, vaikka olisi varmasti osannut.
Rio tuhahti toisen selvästi ylenpalttiselle ystävyydelle.
"Tiedät, etten tekisi samaa sinulle, vaikka olisit kuolemaisillasi. Ja kai sinulta menee tuossa energiaa, varsinkin kun et paranna sinulle yksinkertaista ihmiskehoa." Demonin mielestä toisen puheissa ja teoissa ei ollut minkäänlaista järkeä; jos jotakuta paransi, sen oli pakko olla joko parantaja itse, tai joku, josta voi hyötyä vielä myöhemmin. Kumpaakaan tätä ei punapää ollut. Hän oli luontainen vihollinen, kapinoitsija, petturi... kaikkea muuta kuin hyvä säälin kohde.
Demoni tutkaili parantajan työtä, nykien siteitä, kuin testatakseen, kestäisivätkö ne tosiaan demonin sisempien ihokuorien lämpötilan, mikä ei ollut niin kuuma kuin hänen verensä, mutta tarpeeksi kuuma ollakseen normaalista ihmislämpötilasta poikkeava.
Kättelyn jälkeen demoni vilkaisi nopeasti Kitä. Hänen hymynsä näytti demonille enimmäkseen pilkkaavalta ja alentavalta... mutta pieni osa Riosta tosiaan piti sitä ystävällisenä, jopa kauniina eleenä. Saattoi johtua siitä, että viimeisin ihminen, joka hänelle hymyili, eli noin kaksisataa vuotta sitten.
Parantaja tuntui levittävän ympärilleen puhtaan hyvyyden tuntua, ja hetken punapäänkin teki mieli hymyillä takaisin, ja niin hän tekikin parin sekunnin kymmenesosan ajan, kunnes tajusi palata takaisin omaksi itsekseen, ja pälyili taas seiniä.
Makuulla ollessaan Rio ihmetteli, miksi parantajalla kesti niin pitkään tehdä varsinainen tehtävä, miksi demoni lattialla olikin - punapää ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän asentoon, sillä hän ei ollenkaan pitänyt siitä, että hänen takapuoleensa kajottiin millään lailla. Silti hän ei sanonut mitään, vaan makasi pää käsivarsiensa päällä, hengittäen puisen lattian lahonnutta hajua.
Kun Ki viimein vetäisi nuolen pois, Rio irvisti vasten lattiaa, päästi tuskaisen äänen ja jännitti koko kehonsa äärimmilleen kivusta. Kuitenkin kun toinen laittoi kädensä hänen alaselälleen, tunne helpotti, ja punapää rentoutui taas. Oikeastaan toisen käsi tuntui mukavalta... tavallaan lämpimältä.
Kuitenkin, kun käsi vedettiin pois hänen iholtaan, hän lakkasi haaveilemasta ja nousi ylös, häpeillen äskeisiä ajatuksia.
Rio nappasi vaaleaverikön ojentamat vaatteet ja tutkaili niitä. Väri ei miellyttänyt, mutta parempi nekin kuin nykyiset, revityt ja poltetut vaatteet.
"... Arvatenkin sinun?" kysyi demoni, ja kohotti kulmakarvojaan.
Demoni riisui ensin kaiken, mikä oli jäljellä entisestä paidasta, ja puki uuden päälle. Hihat olivat liian pitkät, ja ne roikkuivat siitä kohtaa, mistä varsinainen käsi loppui.
Rio ei jaksanut ruveta käärimään ihoja, ja riisui housunsa toisen edessä. Demonit eivät tunteneet sanoja 'säädyllisyys' tai 'hyvät tavat'.
Puettuaan housut päälleen, hän huomasi, että ne kävellessä auttamattomasti tippuivat hänen kapeilta lanteiltaan, ja demonin piti pitää niistä kiinni.
"Tännehän mahtuisi kaksi ihmistä!" Kommentti oli selvästi liioiteltu - jos housut olisivat edes hieman pienemmät, ne olisivat olleet juuri sopivat demonille.
***
Rio sieti parantamisen hyvin. Se yllätti Kin, hän oli niin tottunut valittaviin, ympäriinsä riepotteleviin ja hankaliin potilaisiin. Aivan aluksihan hän oli ajatellut demonin olevan paukapäinen ääliö, joka ei tajunnut milloin oli vaarantamassa itsensä, omistanut järjen hitustakaan eikä tiennyt, miten tietyissä tilanteissa tuli käyttäytyä. Mutta pienen kirahtelun lisäksi demoni ei sätkinyt eikä huutanut, osoittanut kipua millään tavalla. Parantaja todellakin tiesi, kuinka paljon nuolen irtivetämisen täytyi sattua, ja oikaisi mielipidettään mielessään.
Pieni valopallo oli vaihtanut sävyään kellertäväksi, kuin takkatulen sävyiseksi. Se leijui lähestulkoon paikoillaan kaksikon yläpuolella, ja pomppasi korkeammalle Rion noustessa vaihtamaan vaatteita.
”En minä varastaisi kenenkään vaatteita annettavaksi hulttiodemonille” vaaleaverikkö hymähti pehmeästi. Siniset silmät jäivät tuijottamaan toisen vaatteiden vaihtoa, kunnes housujen laskeutuessa turhan alas soikeille kasvoille rävähti räikeä punastus, ja yskäisten vaivautuneena Ki käänsi selkänsä hienotunteisesti demonille. Nuorukainen paineli kuumottavia poskiaan, ja uskaltautui katsomaan taakseen vasta, kun Rio huomautti housujen koosta.
”Äh, ne ovat vain mukavat.” hän totesi, astellen punatukan luo ja tarttuen housuihin. Niistä ei välttämättä heti huomannut, mutta pehmeästä ja lämpimästä kankaasta tehdyssä vaatekappaleessa oli kiristysnaru vyötäröllä. Parantaja solmi sen sievälle rusetille ja katsahti sitten violetteihin silmiin. Hänen käytöksensä oli todella omituista sotilaalta, joiden oletettiin pätkäisevän jokaiselta vastaantulevalta demonilta pään irti. Mutta Ki ei ollut vain sotilas, hän oli parantaja ja vielä auttamattoman hellämielinen sellainen.
”Ole hyvä.”
Huokaisten hiljaa hän laskeutui istumaan lattialle, kaatuen siitä selälleen. Kätensä ja jalkansa ojentaen ihminen venytteli, puuskauttaen sitten kaikki ilmat ulos keuhkoistaan. Hän oli hetken hiljaa, mutta avasi sitten suunsa, katse katossa.
”Olit kylmempi kuin päivällä.”
Toteamuksesta kuulsi hienoinen huoli. Kimon ei todellakaan tiennyt, mitä kaikkea Rion erikoiseen kehoon liittyi, mutta viilentyminen ei voinut olla hyvä asia.
”Luuletko pääseväsi turvallisesti takaisin Manalaan?”