Post by Miruki on Oct 18, 2009 21:18:04 GMT 3
[ Vanhukselta nämäkin kopsailtu. ]
Ilta hiipi hyvää vauhtia Cráyn laaksoon ja hämärä alkoi pikku hiljaa hiipiä kaupungin ylitse.
Juuri tämä oli sitä aikaa, jolloin Kieran liikkui mieluiten ulkona. Ei päiväsaikaan kulkemisessakaan ollut mitään vikaa, kunhan aurinko ei paahtanut täydeltä teholta, kuten tänään oli tehnyt. Vaaleahiuksinen vampyyri hiippaili keskikatua pitkin eteenpäin, kohti parinsadan metrin päässä lymyävää majataloa, jossa hänen oli määrä tavata tuleva opettajansa. Kellonajasta Kieranilla ei ollut mitään tietoa, eikä hän tiennyt edes monelta hänen olisi paikalla pitänyt olla, mutta tuskin opettajaa haittaisi. Pääasia, että hän saapuisi paikalle~
Vampyyri pysähtyi majatalon ovelle, kuulostellen hetken. Sisältä kuului ääniä, joten ainakaan paikka ei ollut ihan pystyyn kuollut. Hetken miettimisen jälkeen poju suoristi parilla sipaisulla paitaansa ja työntyi sitten sisälle hämärään majataloon.
Porukkaa oli kohtuullisesti ja juuri sen verran, että istumapaikoissa riitti sopivasti valinnanvaraa. Koska nuorukaisella ei ollut mitään tietoa odottamansa henkilön ulkonäöstä, hän katsoi parhaakseen asettua kaukaisimmalla seinustalla sijaitsevan, hämärän pöydän ääreen. Sieltä oli hyvä näkymä ovelle, joten Kieran näkisi aina kun joku astuisi sisälle majataloon. Tyytyväisenä hyvään valintaansa vampyyri onnitteli itseään tilaamalla mennessään tiskiltä lasillisen vettä. Nyt ei oltu juomatuulella ja pitäisi olla mahdollisimman selvä ja avoinmielinen, tapaisihan hän elämälleen hyvin merkittävän henkilön. Ilman tätä henkilöä hänellä ja valitsemallaan ammatilla ei luultavasti olisi yhteistä taivalta enää paljon kuljettavana, joten piti siis olla parhaimmillaan.
Hyväntuulisuutta hehkuen Kieran kipitti pöytänsä ääreen, asettuen mukavaan asentoon. Hän hörppäsi ensimmäisellä kulauksella puolet lasin sisällöstä ja suu tuntui silti kuivalta. Ei stressiä, sehän oli hänen mottonsa.
Mutta nyt kyllä kieltämättä jännitti.
Toivottavasti tyyppi ei olisi mikään negatiivisuuden multihuipentuma, miten sellaisen kanssa voisi edes edistyä? Asennevammakaan ei olisi mukava, toivon mukaan tuleva opettaja olisi siis kaikin puolin mukava.
Tosin, meitä on moneksi, joten ei sitä koskaan tiennyt.
Niine ristiriitaisine ajatuksineen Kieran jäi tuijottamaan majatalon ovea silmäkovana, säpsähtäen aina kun ovi avautui. Ei enää kauaa..
Toivottavasti ainakaan.
~~~~
Kyläpahasen säälittävän pieni ja hiljainen majatalo ei olisi koskaan saanut erästä ruskeatukkaista miestä asiakkaakseen, ellei hän olisi sopinut tapaamista sinne. Hänellä oli ollut siihen mennessä vain kaksi oppilasta, ja molemmat olivat olleet kamalia riesoja, mutta minkä sille mahtoi kun kukkaro oli lähtenyt laihtumaan huolestuttavaa vauhtia. Miehen asunto oli posahtanut neljästi viime kuukauden aikana, kun eräs epävakaa kemikaali ei ollut pitänyt hänen sille antamasta käsittelystä, ja työvälineiden sekä tarpeellisten huonekalujen ostaminen vaati kylmää käteistä. Sellaisina hetkinä hän todella harkitsi alkemian hylkäämistä, mutta samalla tiesi, ettei pystyisi luopumaan siitä ikinä.
Siksi hän oli päättänyt ottaa jälleen yhden oppilaan. Hänen tuttavansa oli törmännyt nuoreen vampyyripoikaan vailla opettajaa, ja tämä välikäsi olikin valinnut majatalon heidän kohtaamispaikakseen. Veles oli saanut tarkan kuvauksen tulevan oppilaansa ulkönäöstä, ja koska halusi tarkkailla tätä hetken ennen kuin menisi juttelemaan, mies oli saapunut majataloon jo iltapäivästä. Onneksi paikka oli niin hiljainen, ettei silmäpuolen tarvinnut seurata kovin monen henkilön ryypiskelyä. Se oli yksinkertaisen typerää käytöstä, ikinä ei tiennyt jos alkoholia tehtäessä oli tapahtunut virhe, ja juoja sokeutuisi tai kuolisi.
Niinpä tavanomaisiin, ruskeansävyisiin vaatteisiin sonnustautunut mies istui yksin oven lähistöllä sijaitsevassa nurkassa, puoliksi varjojen peittämänä ja seurasi majatalon salin hiljaista hyörinää. Hän valpastui hieman, kun ovesta sisään asteli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen nuorukainen. Tämä oli oletettua nuorempi, mutta sellaisilla asioilla ei ollut juuri väliä Velesille. Poika vaikutti hermostuneelta, mutta samalla liiankin elämäniloiselta. Ruskeatukka pystyi vain kuvittelemaan, kuin ärsyttävä ilomielinen pentu voisi olla, varsinkin jos tämä ei ollut yhtä terävä päästään kuin hänen ystävänsä oli väittänyt. Mutta toisaalta, noin nuori ja huoleton oli pienemmällä todennäköisyydellä kenenkään vakooja tai salamurhaaja.
Ruskeatukka antoi nuorukaisen odottaa hyvän tovin, ennen kuin nousi seisomaan ja käveli suoraan, varmoin askelin tämän pöydän luo, ja istui vastapäätä blondia. Hän tömäytti kyynärpäänsä pöydälle, risti kätensä ja tuijotti läpitunkevasti suoraan sinisiin silmiin. Mies tiesi, ettei ollut koskaan saanut karistettua sotilaallista vivahdetta käyttäytymisestään, ja että todennäköisesti säikytti vampyyrin sillä pahanpäiväisesti, mutta antoi asian olla.
”Luulin, että vampyyrit juovat pelkästään verta. Tosin et näytä sellaiselta, tai edes tarpeeksi älykkäältä oppilaakseni.”
Matala ääni meni suoraan asiaan, töksäyttäen mielipiteet sen kummempia arastelematta päin nuorukaisen kasvoja. Sen omistaja oli lähes häiriintyneellä tavalla rauhallinen ja hiljainen, ja kullanruskean silmän katse tarkkaili toista kuin etsien virheitä.
”Olen Veles. Opettajasi, jos kaltaisellesi pojulle edes pystyy opettamaan mitään näin monimutkaisesta asiasta.”
~~~~
Jos ihan totta puhuttiin, niin kukaan ovista astellut ei näyttänyt lupaavalta tai vastannut millään tasolla hänen kuvitelmiaan. Kieran päästi pienen huokauksen, tarkkaillen kuitenkin edelleen valppaasti mahdollisia ehdokkaita. Ihmiset liikkuivat kokoajan, joten poju ei huomannut kuinka oven lähellä sijaitsevasta pöydästä nousi ruskeahiuksinen mies ja läksi kävelemään suoraan kohta. Sen verran kiinnostuneena vampyyri tarkasteli sisään purjehtivaa kansaa. Pöydän täräytys ja tiivis katse saivat huomion kuitenkin heräämään ja kummastuneena nuorempi kääntyi toisen suuntaan. Tätä katseltiin hetken ilmeettömästi, aivan kuin Kieran olisi odottanut pommin tippuvan niskaan. Tyyppi tuntui jotenkin... Hyökkäävältä?
Ei, ei se ollut oikea sana.
Jotain karmivaa toisessa kuitenkin oli, eikä vampyyri voinut hillitä epäilevää ilmettään.
Miehen avatessa suunsa, paljastui vihdoin äkillisen ilmestymisen syy.
Kieranin kasvot kirkastuivat kuin salaman iskusta ja epäilys kaikkosi savuna ilmaan. Enää toisen intensiivinen tuijotuskaan ei häirinnyt, siinäpähän katseli - Kieran tuijotti vähintään yhtä tiiviisti takaisin, aivan kuin olisi yrittänyt ahmia tietoa jo pelkästään toisen silmistä. Puheen töksähdyskin oli sivuseikka, hyvä vaan kun meni suoraan asiaan. Miehen rauhallisuus ja hiljaisuus olivat jotain täysin vastakohtaista pöydän toisella puolella istuvaan vampyyriin, joka vaikutti siltä kuin olisi voinut loikata avaruuteen sillä samaisella sekunnilla.
"Herra Veles", hän vastasi, hymyillen pohjattomasti. "Olen Kieran."
... Minkä mies varmaan jo tiesikin. No, oli hyvä olla jättämättä mitään arvailun varaan.
"Ulkokuoreni ei tee oikeutta älylleni", Kieran totesi varsin suorasukaisesti, silmiään räpäyttämättä. Hän ei halunnut, eikä voinut irrottaa katsettaan ruskeista silmistä. Jos hän niin tekisi, toinen voisi tulkita sen heikkoudeksi, eikä hän halunnut väistellä. Piti olla suora, eikä kierrellä kuin korppikotka.
"Lupaan olla paras oppilas, joka sinulla on ollut - tai tulee olemaan."
Kieran tarkoitti sitä ihan tosissaan. Hän aikoi olla unohtumaton, päästä vielä pitkälle - hän ei tosiaankaan tyytyisi vähään. Herra Veles saisi miettiä hänestä mitä mieli, mutta tyhmäksi tai laiskaksi häntä ei tultaisi monen montaa kertaa sanomaan, siitä Kieran pitäisi huolen.
Kun Kieran tunsi vakuutelleensa tarpeeksi, hän riisti viimein katseensa irti miehen tiiviistä tuijotuksesta ja laski sen edessään olevaan mukiin. Suu tuntui jotenkin kuivalta, vaikka juurihan hän oli ottanut kunnon huikkauksen. Vesi ei tuntunut riittävän mihinkään. Oli se vaan niin väärin.
Ah, mutta nyt ei ollut oikea hetki miettiä veden julmuutta. Kieran nosti katseensa kohdatakseen uudelleen toisella puolella istuvan opettajan tuijotuksen. Siniset silmät välkähtivät hieman hämärässä valaistuksessa.
~~~~
Hetken ajan Kieran näytti säikyltä, pelottavaa muukalaista arastelevalta koiranpennulta, mikä ei todellakaan nostanut tämän arvoa Velesin mielessä. Heikkomielisten tai pelokkaiden ei pitäisi ruveta opiskelemaan alkemiaa, se vaati vahvan sydämen ja sitäkin rautaisemmat hermot. Oli niin paljon tutkimattomia asioita, asioita joita täytyi vain kokeilla ja toivoa, ettei tapattaisi itseään siinä sivussa. Puoletkaan majatalon vähäisistä asiakkaista eivät olleet miehestä kelvollisia edes tutkimaan kirjoja alkemiasta – mutta hän myönsi itsekin, että ensivaikutelma saattoi aina silloin tällöin pettää.
Pojan säteilevän iloinen ilme oli aiheuttaa itsessään päänsärkyä ruskeatukalle, ja hän sulki ainokaisen silmänsä hetkeksi, puhaltaen sitten ilmat ulos keuhkoistaan.
”Tiedän. Sano vain Veles.”
Rehellisesti sanottuna hän olisi suuttunut, jos Kieran ei olisi herroitellut, sillä hänen piti aina antaa lupa olla herroittelematta. Yleensä se irtosi helposti, sillä Veles ei välittänyt arvonimistä niinkään, enemmän kunnioittavasta asenteesta. Ja rauhallisuudesta, kohtuullisesta hiljaisuudesta sekä useista muistakin asioista, joita hän ei uskonut vaaleatukassa olevan. Hänen haudanvakava ilmeensä ei värähtänytkään tämän toitottaessa olevansa paras oppilas maailmassa. Aivan kuin kaksi edellistä ei olisi sanonut samaa ja yrittänyt aivan liian kovasti ja tökerösti miellyttää häntä? Sanoilla ei ollut väliä, väliä oli vain teoilla ja edistyksellä.
”Se kyllä nähdään”, oli ainoa sanoiksi asti muodostuva osa ajatuksista, ja vahva epäilys kuulsi vahvasti niiden soinnista.
Miehellä ei ollut aikomustakaan jäädä pitkäksi aikaa majataloon, mutta hänen pitäisi ottaa muutama asia selvää ennen kuin sanoisi mitään siitä, ottaisiko pojun oikeasti oppilaakseen. Todellisuudessa hän epäili syvästi omien hermojensa kestämistä, sekä itse oppilaan kestämistä – edelliset olivat pistäneet pillit pussiin puolessavälissä, koska opettaja oli alkanut käydä liian kammottavaksi ja teoria vaikeaksi.
”Mitä alkemia on?” hän kysyi Kieranilta yhtäkkiä, keskeyttäen jo jonkin aikaa jatkuneen tuijotuksella täytetyn hiljaisuuden. Oli juuri Velesin tapaista mennä suoraan asiaan, lopettaa puhuminen hetkeksi ja jatkaa sitten aivan toisesta aiheesta.
”Minulla on ollut vain ihmisoppilaita. Miten lajisi vaikuttaisi opintoihisi?”
~~~~
Nuori vampyyri ei huomioinut tummahiuksisen osapuolen epäileviä sanoja mitenkään. Hän vain jatkoi tuijotustaan, aivan kuin olisi odottanut vastapäätä istuskelevan miehen katoavan johonkin heti silmän vältyttyä. Kunnes Veles sitten esitti kylmiltään kysymyksen, joka oli selvästi tarkoitettu mittaamaan hänen tietojaan.
"Metallien muuttamista kullaksi - ja yritystä luoda viisasten kivi", Kieran pamautti vastauksensa kuin apteekin hyllyltä, silmäänsäkään räpäyttämättä. Tilanteen jäykkyys sai olon tuntumaan hieman epämukavalta, mutta poika ei antanut sen näkyä ulospäin. Hän istui vain paikoillaan selkä suorana, näyttäen siltä kuin olisi valmis vastaamaan kysymyksiin maailman synnystä.
"Ei ainakaan negatiivisesti", hän totesi ensialkuun, kun Veles kysäisi hänen rotunsa vaikutuksista.
Herkkyydellä auringonvaloa kohtaan tuskin olisi suurtakaan vaikutusta opiskeluun, ellei Veles sitten pitänyt laboratoriotaan aurinkoisella parvekkeella - mikä taas oli hieman epätodennäköistä. Ruokailunsakin Kieran voisi ajoittaa opettajansa työjärjestyksen mukaan, eihän hän tarvinnut verta joka päivä. Ei siis mitään suuria ongelmia.
"En tarvitse läheskään niin paljon unta enkä väsy yhtä helposti kuin ihmiset, olen nopea ja tehokas", Kieran jatkoi lateluaan, rentoutuen pikkuhiljaa hieman. Tosin sen vähän mitä hän oli mahdollista opettajaansa ehtinyt nähdä ja tulkita, hänellä tuskin olisi kauaa aikaa sopeutua tähän tilanteeseen. Mies vaikutti olevan nopea liikkeissään ja ajatuksissaan, joten piti siis olla kokoajan tarkkana.
Hiljaisuus oli taas hetkeksi laskeutunut pöydän ylle, eikä yleensä niin puhelias Kieran osannut avata suutaan. Hyvä kun tiesi miten päin penkillä istua, eikä hän ollut varma, oliko soveliasta pommittaa opettajaehdokasta kysymystulvalla. Kieran ei halunnut saada rukkasia tässä vaiheessa, kun hän oli jo päässyt sen ajatuksen makuun, että saisi uuden opettajan. Itsenäinen lusmuilu ja lukutoukkailu ei ollut ihan niin mukavaa kuin aktiivinen toiminta, jota saattoi harjoittaa suurimmalta osalta vain opettajan ohjastuksella. Ei siis pitänyt tyriä nyt, kun oli jo lähellä onnistua.
Mutta toisaalta...
"Eikö sinua häiritsisi ottaa oppilaaksi vampyyri?"
...Niin, mitä sitä suotta olemaan tahdikas, kun saattoi tyriä oikein kunnolla. Se pieni järjenääni ei ollut nähtävästi ollut niin äänekäs, että Kieran olisi jaksanut loppupeleissä siitä sen kummemmin välittää. Nuorukaisen äänestä kuulsi uteliaisuus - hän oikeasti tahtoi tietää. Olisi kummallista, jos toista ei ollenkaan kiusaisi ajatus. Eikä kovin moni ihminen ollut vampyyreja kohtaan järin suopea.
Kieran oli huomaamattaan nojautunut pöydän yli lähemmäs Velesiä, kuin odottaen tämän kertovan jonkin mehukkaan jutun.
~~~~
Veles vain tuhahti hiljaa oppikirjavastaukselle, antamatta kasvoiltaan näkyä muuta kuin tavanomaista kylmyyttä. Kieranin arvo rysähti heti hänen silmissään, kun nuorukainen ei osannut kertoa mitään muuta, kuin tietosanakirjamaisen suppean näkemyksen. Miehen mielessä ei käynytkään, että hänen sanavalintansa olisivat saattaneet vaikuttaa vastaukseen. Tosin innokkaan oppilaan vakuutteluille, että tämä vampyyrina olisi ihmistä parempi oppilas, mies hymyili hiukan merkkinä hyväksynnästä.
Kohta tuo ylivilkas vampyyripoika alkoikin kiemurrella vaivautuneen hiljaisena penkillään, selvästi väkisin keskustelunjatkamista miettien. Velesistä hiljaisuus oli kultaa, mutta jostain kumman syystä hän näki hetken ajan nuorukaisella luimuun painuneet koirankorvat. Kuin suloinen, epävarma ja innokas koiranpentu, siltä sinisilmä näytti hänen silmiinsä. Kesti hetken tajuta, että hän todella näki Kieranin ilmeitä mukailevat korvat, ja räpäyttämällä silmiään ruskeatukka karkoitti harhan mielestään.
”Ei.” hän tokaisi vastaukseksi kysymykseen, tökkäisten häiritsevän lähelle painuneen nuorukaisen kauemmas.
”En välitä lajeista, mutta välitän oppilaitteni älynlahjoista. Onko alkemia sinusta tosissaan vain metallien ja viisasten kiven kanssa sompailua? En aio opettaa sinulle kumpaakaan. Aion opettaa sinulle, miten saada tietää, miten asiat toimivat sekä miten näihin toimintoihin voi vaikuttaa. Sitä on alkemia.” hän totesi, pudistaen päätään sillä näki koirankorvien lisäksi vaalealla hetken ajan pörröisen hännänkin. Murahtaen hiljaa mies nousi seisomaan, ja toista seuraamaan pyytämättä marssi ulos majatalosta hämärään iltaan.
Hetkeksi odottamaan pysähtyessään Veles vislasi, saaden kujalle odottamaan jääneen Leofwinen tassuttelemaan kieli pitkällään luokseen. Kumartuessaan rapsuttamaan lemmikkiään hän kuuli oven käyvän, ja tarkistamatta, oliko se Kieran hän tuhahti hiljaa.
”Olet hidas.”
Ilta hiipi hyvää vauhtia Cráyn laaksoon ja hämärä alkoi pikku hiljaa hiipiä kaupungin ylitse.
Juuri tämä oli sitä aikaa, jolloin Kieran liikkui mieluiten ulkona. Ei päiväsaikaan kulkemisessakaan ollut mitään vikaa, kunhan aurinko ei paahtanut täydeltä teholta, kuten tänään oli tehnyt. Vaaleahiuksinen vampyyri hiippaili keskikatua pitkin eteenpäin, kohti parinsadan metrin päässä lymyävää majataloa, jossa hänen oli määrä tavata tuleva opettajansa. Kellonajasta Kieranilla ei ollut mitään tietoa, eikä hän tiennyt edes monelta hänen olisi paikalla pitänyt olla, mutta tuskin opettajaa haittaisi. Pääasia, että hän saapuisi paikalle~
Vampyyri pysähtyi majatalon ovelle, kuulostellen hetken. Sisältä kuului ääniä, joten ainakaan paikka ei ollut ihan pystyyn kuollut. Hetken miettimisen jälkeen poju suoristi parilla sipaisulla paitaansa ja työntyi sitten sisälle hämärään majataloon.
Porukkaa oli kohtuullisesti ja juuri sen verran, että istumapaikoissa riitti sopivasti valinnanvaraa. Koska nuorukaisella ei ollut mitään tietoa odottamansa henkilön ulkonäöstä, hän katsoi parhaakseen asettua kaukaisimmalla seinustalla sijaitsevan, hämärän pöydän ääreen. Sieltä oli hyvä näkymä ovelle, joten Kieran näkisi aina kun joku astuisi sisälle majataloon. Tyytyväisenä hyvään valintaansa vampyyri onnitteli itseään tilaamalla mennessään tiskiltä lasillisen vettä. Nyt ei oltu juomatuulella ja pitäisi olla mahdollisimman selvä ja avoinmielinen, tapaisihan hän elämälleen hyvin merkittävän henkilön. Ilman tätä henkilöä hänellä ja valitsemallaan ammatilla ei luultavasti olisi yhteistä taivalta enää paljon kuljettavana, joten piti siis olla parhaimmillaan.
Hyväntuulisuutta hehkuen Kieran kipitti pöytänsä ääreen, asettuen mukavaan asentoon. Hän hörppäsi ensimmäisellä kulauksella puolet lasin sisällöstä ja suu tuntui silti kuivalta. Ei stressiä, sehän oli hänen mottonsa.
Mutta nyt kyllä kieltämättä jännitti.
Toivottavasti tyyppi ei olisi mikään negatiivisuuden multihuipentuma, miten sellaisen kanssa voisi edes edistyä? Asennevammakaan ei olisi mukava, toivon mukaan tuleva opettaja olisi siis kaikin puolin mukava.
Tosin, meitä on moneksi, joten ei sitä koskaan tiennyt.
Niine ristiriitaisine ajatuksineen Kieran jäi tuijottamaan majatalon ovea silmäkovana, säpsähtäen aina kun ovi avautui. Ei enää kauaa..
Toivottavasti ainakaan.
~~~~
Kyläpahasen säälittävän pieni ja hiljainen majatalo ei olisi koskaan saanut erästä ruskeatukkaista miestä asiakkaakseen, ellei hän olisi sopinut tapaamista sinne. Hänellä oli ollut siihen mennessä vain kaksi oppilasta, ja molemmat olivat olleet kamalia riesoja, mutta minkä sille mahtoi kun kukkaro oli lähtenyt laihtumaan huolestuttavaa vauhtia. Miehen asunto oli posahtanut neljästi viime kuukauden aikana, kun eräs epävakaa kemikaali ei ollut pitänyt hänen sille antamasta käsittelystä, ja työvälineiden sekä tarpeellisten huonekalujen ostaminen vaati kylmää käteistä. Sellaisina hetkinä hän todella harkitsi alkemian hylkäämistä, mutta samalla tiesi, ettei pystyisi luopumaan siitä ikinä.
Siksi hän oli päättänyt ottaa jälleen yhden oppilaan. Hänen tuttavansa oli törmännyt nuoreen vampyyripoikaan vailla opettajaa, ja tämä välikäsi olikin valinnut majatalon heidän kohtaamispaikakseen. Veles oli saanut tarkan kuvauksen tulevan oppilaansa ulkönäöstä, ja koska halusi tarkkailla tätä hetken ennen kuin menisi juttelemaan, mies oli saapunut majataloon jo iltapäivästä. Onneksi paikka oli niin hiljainen, ettei silmäpuolen tarvinnut seurata kovin monen henkilön ryypiskelyä. Se oli yksinkertaisen typerää käytöstä, ikinä ei tiennyt jos alkoholia tehtäessä oli tapahtunut virhe, ja juoja sokeutuisi tai kuolisi.
Niinpä tavanomaisiin, ruskeansävyisiin vaatteisiin sonnustautunut mies istui yksin oven lähistöllä sijaitsevassa nurkassa, puoliksi varjojen peittämänä ja seurasi majatalon salin hiljaista hyörinää. Hän valpastui hieman, kun ovesta sisään asteli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen nuorukainen. Tämä oli oletettua nuorempi, mutta sellaisilla asioilla ei ollut juuri väliä Velesille. Poika vaikutti hermostuneelta, mutta samalla liiankin elämäniloiselta. Ruskeatukka pystyi vain kuvittelemaan, kuin ärsyttävä ilomielinen pentu voisi olla, varsinkin jos tämä ei ollut yhtä terävä päästään kuin hänen ystävänsä oli väittänyt. Mutta toisaalta, noin nuori ja huoleton oli pienemmällä todennäköisyydellä kenenkään vakooja tai salamurhaaja.
Ruskeatukka antoi nuorukaisen odottaa hyvän tovin, ennen kuin nousi seisomaan ja käveli suoraan, varmoin askelin tämän pöydän luo, ja istui vastapäätä blondia. Hän tömäytti kyynärpäänsä pöydälle, risti kätensä ja tuijotti läpitunkevasti suoraan sinisiin silmiin. Mies tiesi, ettei ollut koskaan saanut karistettua sotilaallista vivahdetta käyttäytymisestään, ja että todennäköisesti säikytti vampyyrin sillä pahanpäiväisesti, mutta antoi asian olla.
”Luulin, että vampyyrit juovat pelkästään verta. Tosin et näytä sellaiselta, tai edes tarpeeksi älykkäältä oppilaakseni.”
Matala ääni meni suoraan asiaan, töksäyttäen mielipiteet sen kummempia arastelematta päin nuorukaisen kasvoja. Sen omistaja oli lähes häiriintyneellä tavalla rauhallinen ja hiljainen, ja kullanruskean silmän katse tarkkaili toista kuin etsien virheitä.
”Olen Veles. Opettajasi, jos kaltaisellesi pojulle edes pystyy opettamaan mitään näin monimutkaisesta asiasta.”
~~~~
Jos ihan totta puhuttiin, niin kukaan ovista astellut ei näyttänyt lupaavalta tai vastannut millään tasolla hänen kuvitelmiaan. Kieran päästi pienen huokauksen, tarkkaillen kuitenkin edelleen valppaasti mahdollisia ehdokkaita. Ihmiset liikkuivat kokoajan, joten poju ei huomannut kuinka oven lähellä sijaitsevasta pöydästä nousi ruskeahiuksinen mies ja läksi kävelemään suoraan kohta. Sen verran kiinnostuneena vampyyri tarkasteli sisään purjehtivaa kansaa. Pöydän täräytys ja tiivis katse saivat huomion kuitenkin heräämään ja kummastuneena nuorempi kääntyi toisen suuntaan. Tätä katseltiin hetken ilmeettömästi, aivan kuin Kieran olisi odottanut pommin tippuvan niskaan. Tyyppi tuntui jotenkin... Hyökkäävältä?
Ei, ei se ollut oikea sana.
Jotain karmivaa toisessa kuitenkin oli, eikä vampyyri voinut hillitä epäilevää ilmettään.
Miehen avatessa suunsa, paljastui vihdoin äkillisen ilmestymisen syy.
Kieranin kasvot kirkastuivat kuin salaman iskusta ja epäilys kaikkosi savuna ilmaan. Enää toisen intensiivinen tuijotuskaan ei häirinnyt, siinäpähän katseli - Kieran tuijotti vähintään yhtä tiiviisti takaisin, aivan kuin olisi yrittänyt ahmia tietoa jo pelkästään toisen silmistä. Puheen töksähdyskin oli sivuseikka, hyvä vaan kun meni suoraan asiaan. Miehen rauhallisuus ja hiljaisuus olivat jotain täysin vastakohtaista pöydän toisella puolella istuvaan vampyyriin, joka vaikutti siltä kuin olisi voinut loikata avaruuteen sillä samaisella sekunnilla.
"Herra Veles", hän vastasi, hymyillen pohjattomasti. "Olen Kieran."
... Minkä mies varmaan jo tiesikin. No, oli hyvä olla jättämättä mitään arvailun varaan.
"Ulkokuoreni ei tee oikeutta älylleni", Kieran totesi varsin suorasukaisesti, silmiään räpäyttämättä. Hän ei halunnut, eikä voinut irrottaa katsettaan ruskeista silmistä. Jos hän niin tekisi, toinen voisi tulkita sen heikkoudeksi, eikä hän halunnut väistellä. Piti olla suora, eikä kierrellä kuin korppikotka.
"Lupaan olla paras oppilas, joka sinulla on ollut - tai tulee olemaan."
Kieran tarkoitti sitä ihan tosissaan. Hän aikoi olla unohtumaton, päästä vielä pitkälle - hän ei tosiaankaan tyytyisi vähään. Herra Veles saisi miettiä hänestä mitä mieli, mutta tyhmäksi tai laiskaksi häntä ei tultaisi monen montaa kertaa sanomaan, siitä Kieran pitäisi huolen.
Kun Kieran tunsi vakuutelleensa tarpeeksi, hän riisti viimein katseensa irti miehen tiiviistä tuijotuksesta ja laski sen edessään olevaan mukiin. Suu tuntui jotenkin kuivalta, vaikka juurihan hän oli ottanut kunnon huikkauksen. Vesi ei tuntunut riittävän mihinkään. Oli se vaan niin väärin.
Ah, mutta nyt ei ollut oikea hetki miettiä veden julmuutta. Kieran nosti katseensa kohdatakseen uudelleen toisella puolella istuvan opettajan tuijotuksen. Siniset silmät välkähtivät hieman hämärässä valaistuksessa.
~~~~
Hetken ajan Kieran näytti säikyltä, pelottavaa muukalaista arastelevalta koiranpennulta, mikä ei todellakaan nostanut tämän arvoa Velesin mielessä. Heikkomielisten tai pelokkaiden ei pitäisi ruveta opiskelemaan alkemiaa, se vaati vahvan sydämen ja sitäkin rautaisemmat hermot. Oli niin paljon tutkimattomia asioita, asioita joita täytyi vain kokeilla ja toivoa, ettei tapattaisi itseään siinä sivussa. Puoletkaan majatalon vähäisistä asiakkaista eivät olleet miehestä kelvollisia edes tutkimaan kirjoja alkemiasta – mutta hän myönsi itsekin, että ensivaikutelma saattoi aina silloin tällöin pettää.
Pojan säteilevän iloinen ilme oli aiheuttaa itsessään päänsärkyä ruskeatukalle, ja hän sulki ainokaisen silmänsä hetkeksi, puhaltaen sitten ilmat ulos keuhkoistaan.
”Tiedän. Sano vain Veles.”
Rehellisesti sanottuna hän olisi suuttunut, jos Kieran ei olisi herroitellut, sillä hänen piti aina antaa lupa olla herroittelematta. Yleensä se irtosi helposti, sillä Veles ei välittänyt arvonimistä niinkään, enemmän kunnioittavasta asenteesta. Ja rauhallisuudesta, kohtuullisesta hiljaisuudesta sekä useista muistakin asioista, joita hän ei uskonut vaaleatukassa olevan. Hänen haudanvakava ilmeensä ei värähtänytkään tämän toitottaessa olevansa paras oppilas maailmassa. Aivan kuin kaksi edellistä ei olisi sanonut samaa ja yrittänyt aivan liian kovasti ja tökerösti miellyttää häntä? Sanoilla ei ollut väliä, väliä oli vain teoilla ja edistyksellä.
”Se kyllä nähdään”, oli ainoa sanoiksi asti muodostuva osa ajatuksista, ja vahva epäilys kuulsi vahvasti niiden soinnista.
Miehellä ei ollut aikomustakaan jäädä pitkäksi aikaa majataloon, mutta hänen pitäisi ottaa muutama asia selvää ennen kuin sanoisi mitään siitä, ottaisiko pojun oikeasti oppilaakseen. Todellisuudessa hän epäili syvästi omien hermojensa kestämistä, sekä itse oppilaan kestämistä – edelliset olivat pistäneet pillit pussiin puolessavälissä, koska opettaja oli alkanut käydä liian kammottavaksi ja teoria vaikeaksi.
”Mitä alkemia on?” hän kysyi Kieranilta yhtäkkiä, keskeyttäen jo jonkin aikaa jatkuneen tuijotuksella täytetyn hiljaisuuden. Oli juuri Velesin tapaista mennä suoraan asiaan, lopettaa puhuminen hetkeksi ja jatkaa sitten aivan toisesta aiheesta.
”Minulla on ollut vain ihmisoppilaita. Miten lajisi vaikuttaisi opintoihisi?”
~~~~
Nuori vampyyri ei huomioinut tummahiuksisen osapuolen epäileviä sanoja mitenkään. Hän vain jatkoi tuijotustaan, aivan kuin olisi odottanut vastapäätä istuskelevan miehen katoavan johonkin heti silmän vältyttyä. Kunnes Veles sitten esitti kylmiltään kysymyksen, joka oli selvästi tarkoitettu mittaamaan hänen tietojaan.
"Metallien muuttamista kullaksi - ja yritystä luoda viisasten kivi", Kieran pamautti vastauksensa kuin apteekin hyllyltä, silmäänsäkään räpäyttämättä. Tilanteen jäykkyys sai olon tuntumaan hieman epämukavalta, mutta poika ei antanut sen näkyä ulospäin. Hän istui vain paikoillaan selkä suorana, näyttäen siltä kuin olisi valmis vastaamaan kysymyksiin maailman synnystä.
"Ei ainakaan negatiivisesti", hän totesi ensialkuun, kun Veles kysäisi hänen rotunsa vaikutuksista.
Herkkyydellä auringonvaloa kohtaan tuskin olisi suurtakaan vaikutusta opiskeluun, ellei Veles sitten pitänyt laboratoriotaan aurinkoisella parvekkeella - mikä taas oli hieman epätodennäköistä. Ruokailunsakin Kieran voisi ajoittaa opettajansa työjärjestyksen mukaan, eihän hän tarvinnut verta joka päivä. Ei siis mitään suuria ongelmia.
"En tarvitse läheskään niin paljon unta enkä väsy yhtä helposti kuin ihmiset, olen nopea ja tehokas", Kieran jatkoi lateluaan, rentoutuen pikkuhiljaa hieman. Tosin sen vähän mitä hän oli mahdollista opettajaansa ehtinyt nähdä ja tulkita, hänellä tuskin olisi kauaa aikaa sopeutua tähän tilanteeseen. Mies vaikutti olevan nopea liikkeissään ja ajatuksissaan, joten piti siis olla kokoajan tarkkana.
Hiljaisuus oli taas hetkeksi laskeutunut pöydän ylle, eikä yleensä niin puhelias Kieran osannut avata suutaan. Hyvä kun tiesi miten päin penkillä istua, eikä hän ollut varma, oliko soveliasta pommittaa opettajaehdokasta kysymystulvalla. Kieran ei halunnut saada rukkasia tässä vaiheessa, kun hän oli jo päässyt sen ajatuksen makuun, että saisi uuden opettajan. Itsenäinen lusmuilu ja lukutoukkailu ei ollut ihan niin mukavaa kuin aktiivinen toiminta, jota saattoi harjoittaa suurimmalta osalta vain opettajan ohjastuksella. Ei siis pitänyt tyriä nyt, kun oli jo lähellä onnistua.
Mutta toisaalta...
"Eikö sinua häiritsisi ottaa oppilaaksi vampyyri?"
...Niin, mitä sitä suotta olemaan tahdikas, kun saattoi tyriä oikein kunnolla. Se pieni järjenääni ei ollut nähtävästi ollut niin äänekäs, että Kieran olisi jaksanut loppupeleissä siitä sen kummemmin välittää. Nuorukaisen äänestä kuulsi uteliaisuus - hän oikeasti tahtoi tietää. Olisi kummallista, jos toista ei ollenkaan kiusaisi ajatus. Eikä kovin moni ihminen ollut vampyyreja kohtaan järin suopea.
Kieran oli huomaamattaan nojautunut pöydän yli lähemmäs Velesiä, kuin odottaen tämän kertovan jonkin mehukkaan jutun.
~~~~
Veles vain tuhahti hiljaa oppikirjavastaukselle, antamatta kasvoiltaan näkyä muuta kuin tavanomaista kylmyyttä. Kieranin arvo rysähti heti hänen silmissään, kun nuorukainen ei osannut kertoa mitään muuta, kuin tietosanakirjamaisen suppean näkemyksen. Miehen mielessä ei käynytkään, että hänen sanavalintansa olisivat saattaneet vaikuttaa vastaukseen. Tosin innokkaan oppilaan vakuutteluille, että tämä vampyyrina olisi ihmistä parempi oppilas, mies hymyili hiukan merkkinä hyväksynnästä.
Kohta tuo ylivilkas vampyyripoika alkoikin kiemurrella vaivautuneen hiljaisena penkillään, selvästi väkisin keskustelunjatkamista miettien. Velesistä hiljaisuus oli kultaa, mutta jostain kumman syystä hän näki hetken ajan nuorukaisella luimuun painuneet koirankorvat. Kuin suloinen, epävarma ja innokas koiranpentu, siltä sinisilmä näytti hänen silmiinsä. Kesti hetken tajuta, että hän todella näki Kieranin ilmeitä mukailevat korvat, ja räpäyttämällä silmiään ruskeatukka karkoitti harhan mielestään.
”Ei.” hän tokaisi vastaukseksi kysymykseen, tökkäisten häiritsevän lähelle painuneen nuorukaisen kauemmas.
”En välitä lajeista, mutta välitän oppilaitteni älynlahjoista. Onko alkemia sinusta tosissaan vain metallien ja viisasten kiven kanssa sompailua? En aio opettaa sinulle kumpaakaan. Aion opettaa sinulle, miten saada tietää, miten asiat toimivat sekä miten näihin toimintoihin voi vaikuttaa. Sitä on alkemia.” hän totesi, pudistaen päätään sillä näki koirankorvien lisäksi vaalealla hetken ajan pörröisen hännänkin. Murahtaen hiljaa mies nousi seisomaan, ja toista seuraamaan pyytämättä marssi ulos majatalosta hämärään iltaan.
Hetkeksi odottamaan pysähtyessään Veles vislasi, saaden kujalle odottamaan jääneen Leofwinen tassuttelemaan kieli pitkällään luokseen. Kumartuessaan rapsuttamaan lemmikkiään hän kuuli oven käyvän, ja tarkistamatta, oliko se Kieran hän tuhahti hiljaa.
”Olet hidas.”