Post by Alchimere on Oct 18, 2009 21:40:26 GMT 3
// Jatkoa vanhalta foorumilta://
Alchimere:
// Sir Kaita odottelen //
Verrattuna palatsin suurimpaan juhlasaliin läntinen sali oli vaatimaton. Sen päästä toiseen saattoi kulkea kymmenellä harppauksella, eikä salin holvattu kattokaan yltänyt kuin kahden miehen korkeuteen. Sali palveli kuitenkin tarkoitustaan; siellä järjestettiin ne illanistujaiset, joihin vain harvoilla ja valituilla oli oikeus osallistua. Ilta-auringon viimeiset säteet tunkeutuivat sisään suurista ristikko-ikkunoista, värjäten salin vaaleat pinnat kevyen punertaviksi.
Ikkunoista katsottuna vastakkaisella seinustalla oli valkealla liinalla peitetty pitkä pöytä, jolta palvelijat eivät vielä olleet ehtineet kerätä runsaan päivällisen jälkiä. Posliinisilla lautasilla näkyi edelleen jäänteitä lihasta, kalasta, vihanneksista, eksoottisista hedelmistä...
Pöydän tavalliselle paikalle, keskelle salia, oli tätä iltaa varten aseteltu reilun ympyrän muotoon suuria, värikkäitä istuintyynyjä. Noille tyynyille oli kerääntynyt kymmenkunta juhlijaa, joiden toinen toistaan koreammat asut varsin korostetusti kielivät korkeasta asemasta. Naiset olivat asetelleet runsaat helmasta siveellisesti jalkojensa peitoksi, miesten istuessa tyynyillään hieman rennommin. Ruuan kanssa tarjottu viini oli tuonut tunnelmaan keveyttä, joka illan kuluessa muuttuisi hilpeäksi tarjoilun edelleen jatkuessa.
Osa juhlijoista oli nojautunut toistensa puoleen keskusteluun, jonka aiheena oli illan tuleva esiintyjä. Muutama oli jo entuudestaan saanut olla tuon esityksiä todistamassa, kun taas toiset olivat niistä vain kuulleet. Jokainen odotti illan tulevaa ohjelmanumeroa kuitenkin kasvavan innostuksen vallassa. Ailen Pell, se esiintyjän nimi oli, muistutti eräs tummahiuksinen nuorukainen vihreään leninkiin pukeutuneelle seuralaiselleen, alkaen nopeasti kuvailla erästä niistä tarinoista, jonka mies oli erään hänen ystävänsä ("joka muuten sattui olemaan korkea-arvoinen lordi, ellei neito sitä tiennyt") juhlissa jokin aikaa sitten kertonut. Neito hihitti hieman humaltuneena, punan kohotessa kalpeille poskipäille.
Prinssi Valeríen ei yhtynyt keskusteluun, vaan kuunteli sitä vaitonaisena. Koska kyseessä oli melko epävirallinen tilaisuus, eikä kruununperillisellä ollut tarvetta todistella asemaansa, oli hänen asunsa tänä iltana varsin yksinkertainen. Valkean. pussihihaisen paidan leveä kaulus oli koristeltu koristeleikkauksin, joiden kuvio toistui myös paidan helmassa. Tummien housujen lahkeet oli työnnetty saapikkaisiin, joiden varteen oli ohuella kultalangalla punottu kuviointi.
Prinssi huokaisi kevyesti, parantaen asentoaan istuintyynyllään. Hän risti säärensä, nojaten poskeaan kättään vasten. Vihertävät silmät hakeutuivat tuon tuostakin kohti laskevaa aurinkoa. Auringonlasku kestäisi vain hetken, ja sitten tulisi täysin pimeää. Palvelijat kiiruhtaisivat saliin sytyttämään kynttilöitä juhlijoiden valoksi. Vasta illan kääntyessä yöhön juhlat loppuisivat, ja silloinkin muutama juhlija varmasti siirtyisi jatkamaan niitä aamun puolelle asti.
"Missä musikanttimme viipyy?" tummahiuksinen nuorukainen kysyi, suoristaen ryhtiään purppuranpunaisella tyynyllään. "Alan käydä kärsimättömäksi!"
"Kyllä hän tulee", vakuutti nuori mies, jonka sinisissä silmissä oli uninen katse. Hän oli asettunut tyynylleen äärimmäisen rennosti, osittain lähes lattialle valahtaneena. "Vastahan me lopetimme ruokailun. Kenties palvelija ei vain ole saanut sanaa vielä toimitettua perille."
Myös prinssin katse siirtyi kohti salin kaksoisovia odottavana, aivan kuin hän olisi odottanut miehen astelevan huoneeseen hetkenä minä hyvänsä. Hän sipaisi vaaleita hiuksiaan mietteliäänä, laskien kätensä sirosti takaisin tyynylle viereensä.
Vaikka Pell olikin esiintynyt palatsissa aiemmin, ei prinssi nuoren ikänsä vuoksi ollut näinä kertoina päässyt kuuntelemaan esiintymisiä. Nyt hänellä oli siihen viimein mahdollisuus, ja hän todellakin toivoi, ettei musikantti syystä tai toisesta ollut jättänyt saapumatta paikalle. Mistä sitä tiesi, taiteilijoiden sielut olivat arvaamattomia.
sir Kai:
//Oooh, olet juuri niin ihana kirjoittaja kuin arvelin <3 Ja kirjoittelin nyt tässä koko Ailenin esiintymisjupakan.... Eh.... koeta pärjätä.//
Ailen ei voinut olla pöyhimättä hiuksiaan sadatta kertaa peilin ääressä. Eikä pyyhkimättä suupieliään mahdollisten ruuantähteiden takia, tai kohetamatta vaatteidensa asentoa yllään. Siitä oli jo pitkä aika, kun hän oli viimeksi päässyt teennäisen hovin ytimeen, jonkun kuningasperheen jäsenen eteen esiintymään. Miten häntä vihattiinkaan noiden kruunulle uskollisten parissa, ja miten hänen lauluaan ja uskaliaita juttujaan silti rakastettiinkin niin palavasti!
Ujo palvelustyttö yskäisi jo viidettä kertaa saamatta bardin huomiota osakseen. Vasta kun hän kohotti käden suulleen päästääkseen huomiota vaativan ja kimeän äännähdyksen kuudennen kerran mies vaiensi tämän sulavalla kädenliikkeellä, ja nousi seisomaan. Ilta oli pimennyt, armas luuttu napattiin mukaan matkaan, ja korkeat korot kopisivat suureellisia kivikäytäviä pitkin kohti tuota ”pientä” salia, kuten sen rakentaneet suuruudenhullut ihmiset olivat sitä kutsuneet. Jo matkalla hunajatukka alkoi soittaa melankolista sävelmää, joka riipaisevasti tavoitteli onnellista loppua sitä saamatta. Yllään mustat, kireääkin kireämmät housunsa, joiden sivusaimoissa luikersi liioiteltu hopeapunos hän astui sisään suurien pariovien sijasta nurkassa sijaitsevasta palvelijoiden ovesta, näppäillen sävelmää kuin omissa ajatuksissaan. Hänellä oli yllään muodollinen liivi ja sovinnainen valkoinen kauluspaita, mutta niiden ylle heitetty, löysä, lyhyt ja pussihihainen, räikeän oranssi jakuntapainen rikkoi tyylikkyyden rajat nauraen niille pilkallisesti.
”Kerran kerrottiin eräs tarina.”
Seuraneidit ja lordit vaikenivat tyystin voimakkaan äänen kuullessaan, ja kovin tarkasti pariovia vahdanneet silmät kääntyivät vikkelästi kohti hunajatukkaa. Hiljaisuus ja sen tuoma kihelmöinti saivat hymyn ilmestymään pyöreille kasvoille. Mies asteli kynttilöiden välisistä varjoista toisiin, antaen melodian kohota ja laskea lempeästi.
”Kerran.”
Musikaalinen ääni toisti, virittyen siksi kantavaksi, vangitsevaksi ääneksi jolla Ailen aina kertoi ja lauloi tarinoita. Sen omistaja pysähtyi, ja päästi sävelen putoamaan pois, aloittaakseen uuden.
”Sillä tarina kerrotaan samana aina vain kerran, kunnes seuraava ääni sen uutena välittää. Se tarina oli laulu Ikuisesta valtaistuimesta.
Samassa hän alkoi laulaa, äänellä joka kiinnitti huomion sen esittämiin sanoihin ja maalasi kuulijansa eteen kuvan onnettomien tarinoiden sarjasta, vallanhimosta, väistämättömästä tuhosta ja rakkauden luomasta toivonkipinästä, joka sammui hulluuden edessä. Se oli harvinaisen raskassoutuinen legenda kerrottavaksi illanistujaisissa, mutta sävelmän kauneudelle ei Ailenin mielestä ollut vertaista. Hänen äänensä nousi sen siivittämänä kohti taivaita, kysyen miksi jalon ritarin piti erehtyä tavoittelemaan mittaamatonta loistoa. Se laski surun kuiluihin ritarin tullessa kirotun valtaistuimen viettelemäksi, ja puhkesi itkuvirreksi tämän kauniin morsion kuollessa hulluuden siivittämään miekaniskuun. Lopulta hyminäksi vajoava laulanta palasi alussa näppäiltyyn sävelmään, joka pyöri ympäri ja ympäri, pystymättä tavoittamaan haluamaansa onnellista loppua, ja katkesi harkitusti särähtäen.
Tarinan loputtua mies jäi vain seisomaan paikoilleen, merenvihreät silmät nauliintuneena prinssiin. Katseella vaikutti olevan jokin syvempi merkitys, mutta se johtui puhtaasti laulun jälkeensä jättämästä tunnelmasta – Ailenista blondi vain sattui olemaan ihastuttava herkkuperse. Varovasti joku alkoi taputtaa ja muut yhtyivät mukaan, ja aplodien saavutettua huippunsa mies kumarsi kerran.
”Olipa se ylväs ja sovelias laulu laulettavaksi tähän saliin. Voisin jatkaa hieman kevyemmin, vai mitä?”
Veijarimaisen hymyn jälkeen soittoniekka esitti kaksi kevyempää tarinaa, lauloi kolme suosittua kappaletta, joista romanttisimman kaiholaulun hän esitti polvillaan suoraan prinssille, korostaen sen sanomaa liioitelluilla eleillä ja ilmeillä. Varsinaisen esiintymisensä jälkeen hän jäi huoneen nurkkaan soittamaan luutullaan taustamusiikkia, ja lauloi muutaman toivekappaleenkin, vähän väliä silmillään prinssiä metsästäen.
Lopulta hän ajautui keskustelemään politiikasta muutaman tyhjäpäisen neitokaisen kanssa. Nämä kyselivät hänen ajatuksistaan, aivan selvästi vain ihmetelläkseen poikkeavia ajatuksia. Eihän hän saisi ketään täältä oikeasti vakuuttumaan tasa-arvon ja kansanvallan hyödyllisyydestä, mutta yrittää sopi.
"Mutta tietysti se olisi hyödyllistä." hän vastasi erään mustatukan epäilyihin.
"Silloin vain ne, jotka pystyvät vakuuttamaan paukapäisen rahvaan erinomaisuudestaan pääsisivät tekemään päätöksiä, ja ne miellyttäisivät kansaa välttämättä. Se olisi oikein hyödyllistä, ja vähentäisi hallitsijoiden pakkonaittamisia ja murhaamisia, koska ei ole mitään mieltä yrittää päästä väliaikaisen johtajan lähelle. Saati sitten murhata tätä, kun valta ei siirry tappajalle."
Hunajatukka hymähti hiljaa sanoilleen, ja havaitsi ihastuttavan prinssin olevan juuri ja juuri sen piirin liepeillä, jonne hänen äänensä kantoi.
"Vai mitä, Teidän Majesteettinne? On varmaan erittäin turvatonta olla asemassanne."
Alchimere:
Aurinko oli jo laskenut mailleen, ja tummaan leninkiin pukeutunut palvelustyttö asetteli viimeisiä kynttilöitä hopeiselle vadille. Kymmenien kynttilöiden liekit heittivät salin seinille mustia aavekuvia, jotka eivät hetkeäkään pysyneet paikoillaan, vaan kerta toisensa jälkeen muuttivat muotoaan.
Juhlaväki alkoi muuttua levottomaksi. Tämän tästä humalaisesti kimmeltävät katseet kääntyivät juhlien isäntään, vaatien tätä lähettämään toisen palvelijan esiintyjää noutamaan. Mutta prinssi istui rauhallisena aloillaan, nojaten tyynyynsä, katse suunnattuna yhteen kynttilöistä. Seinät palauttivat vaimean puheensorinan ja hermostuneet naurahdukset.
Aluksi he eivät kiinnittäneet huomiota vaimeaan soitantaan, joka sekoittui muihin ääniin. Vasta kun selkeä, kantava ääni lävisti ilman, kääntyivät katseet saliin varkain hiipineeseen soittajaan. Puhe, joka vielä hetkeä aikaisemmin oli kumpuillut vieraiden piirissä, lakkasi täysin, jokaisen silmäparin kääntyessä tuohon mieheen. Myös kynttilöitä sytyttänyt palvelustyttö oli jähmettynyt aloilleen, tuohus yhä kädessään kytien. Hän havahtui vasta, kuin pieni liekki jo nuoli hänen sormiaan.
Myös prinssin katse oli kääntynyt esiintyjään. Varjosta varjoon kulkiessaan tuo toi mieleen myyttien hahmon, joka varta vasten täksi illaksi oli astunut omasta maailmastaan.
Kuulijat istuivat äänettöminä, vain heidän kasvoiltaan saattoi lukea tarinan herättämien tunteiden kirjon. He elivät sen sankarin mukana, kokivat tuon suuruuden hetket ja lopulta hulluuden pimeän kaivon. Naisten silmät kostuivat kyynelistä, he kaivoivat hihoistaan valkeat, kirjaillut nenäliinat, joilla pyyhkivät kyyneleet pois, pidätellen nyyhkäyksiään. Miesten liikutus oli hienovaraisempaa, sitä ei voinut nähdä kyynelistä, vaan hartioiden jännittyneestä asennosta, huulten tiukasta ja kalpeasta viivasta.
Valeríen ei keskittynyt tarinan sanoihin, vaan rytmiin, jolla Ailen sitä kertoi. Hänen kehonsa tuntui reagoivan miehen ääneen. Korkeat, surumieliset kohdat saivat kylmät väreet juoksemaan hänen selkärankaansa pitkin, kun taas hiljaisempien osien aikana hän saattoi kuulla omien sydämenlyöntiensä alkukantaisen rytmin takovan korvissaan. Huomaamattaan nuorukainen oli kohottautunut ryhdikkäämpään asentoon tyynyllään, kuin sillä tavalla olisi yrittänyt kurottautua lähemmäs laulajaa. Hänen selkänsä oli suorassa, vihreänkultaisten silmien katse valpas. Ainoastaan toinen käsi nojasi kevyesti tyynyä vasten. Jokin laulun sävelessä toi mieleen hänen lintunsa, joka aloitti surumielisen laulunsa kun auringon viimeiset säteet katosivat taivaanrantaan. Kenties lintukin lauloi tällä hetkellä, yksin suuressa häkissään, toivoen turhaan että joku vastaisi sen lauluun.
Kun Ailen lopetti, tunsi prinssi jonkin kuristavan kurkkuaan. Hän yhtyi aplodeihin viipyillen, kasvot mietteliääseen ilmeeseen unohtuneina. Hän tuskin huomasi, kuinka bardi siirtyi kappaleesta toiseen. Juuri tuon ensimmäisen surulaulun sävel oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Se soi hänen mielessään yhä uudelleen ja uudelleen, jättämättä häntä enää rauhaan.
Siinä vaiheessa, kun bardi lopetti viimeisen varsinaisen laulunsa, oli kynttilöiden tali alkanut tipahdella niiden alustoille, muodostaen pieniä, valkeita pisaroita, jotka hetkessä jähmettyivät. Hitaasti keskustelu alkoi jälleen. Aluksi vieraat puhuivat vaimealla äänellä keskenään, kunnes ensimmäiset uskaltautuivat ryhtymään juttusille Ailenin kanssa. Ensin ihastunut naisväki, joka kainosti kikatellen kyseli miehen mielipiteitä. Sitten myös nuorukaiset liittyivät keskusteluun, selvästi mustasukkaisina siitä huomiosta, jonka tuo soittoniekka sai naisilta. Vain prinssi pysytteli hiljaa, vaipuneena ajatuksiin, joihin sävel oli hänet vaivuttanut.
Viimein prinssi havahtui mietteistään, esiintyjän vaatiessa sanoillaan hänen huomiotaan. Hän kohotti katseensa hitaasti, katsoen miestä tovin vaaleiden ripsiensä lomasta, ennen kuin lopulta vastasi:
"Kansanvalta? Te puhutte hulluuksia. Ainoastaan vahva kuningas saa kansansa pysymään yhtenäisenä. Ilman selkää johtajaa se vaipuu kaaokseen, jonka jokainen hallitsijan vaihdos sytyttää uudelleen roihuun", nuorukainen vastasi, tarkkaillen Ailenia vihreällä katseellaan.
"Mitä viimeisiin sanoihin tulee, siinä te puhutte totta. Sitä en aio kieltää."
Heidän pieni piirinsä oli hiljentynyt kuuntelemaan keskustelua. Hieman syrjemmälle jääneet vieraat jatkoivat omaa keskusteluaan, tuskin huomaten, mitä muualla salissa tapahtui.
Prinssin katse oli lähes avoimen utelias, kun hän tarkasteli sillä Ailenia.
"Kertokaa, mistä olette oppineet taitonne", hän määräsi, vaihtaen puheenaihetta täysin. "Kuka tahansa oppii soittamaan lyyraa tai harppua, mutta se ei tarkoita, että hän todella hallitsisi taidon."
Hän itsekin oli aikanaan opiskellut musiikkia, muttei koskaan ollut saavuttanut siinä haluamaansa tasoa. Vaikka hän hallitsisi teorian täydellisesti, ei hän koskaan voisi tuottaa todellista musiikkia, joka liikutti ihmisiä sieluun saakka.
sir Kai:
Ailen hymyili suunnattoman leveää, säteilevää hymyä saadessaan armon prinssin mukaan keskusteluun. Hänen teki mieli puhjeta uuteen lauluun, sepittää ylistysvirsi tämän vihreiden silmien sulokkuudesta ja vaaleiden ripsien herkästä häkistä, mutta vaikeni. Nuorukaisen sanoissa oli niin suloinen sointi, aavistus tulevasta kuninkaasta. Niin ylväs, niin kovin isänmaallinen, mutta silti ihastuttavan poikamainen. Paljon parempi kuin ne sirkuttelevat, tyhjäpäiset hovineidot tai ympäriinsä keikkaroivat nuorukaiset.
”Luuletteko tosiaan, että kansa valitsisi itselleen heikon johtajan?” hunajatukka kysyi, naksauttaen kieltään paheksuvasti.
”Ei todellakaan. Ja mitä tulee vallanvaihdoksen ongelmiin, nekin katoaisivat, koska sitä varten olisi selkeä järjestelmä nimeltä vaalit. Kukaan ei urputtaisi pikkumaisesti verenperinnön puhtaudesta, ja se sujuisi paljon nopeammin kuin edellisen hallitsijan kaikkien syrjähyppyjen jäljittäminen.”
Bardin ääneen ehti luikahtaa jo aimo annos kiivautta, mikä taasen karsi puheen muodollista kohteliaisuutta. Joku neitokainen räpsytteli sinisiä silmiään harvinaisen hämmentyneen näköisenä, kun joku uskalsi noin suorasti väittää kuninkaidenkin harjoittavan haureutta. Eihän se edes olisi ollut kovin erikoinen syytös, mutta Ailen oli pelkkä rahvaaseen kansaan kuuluva muusikko.
Puheensorinan täyttämässä ilmassa tuntui äänetön helpotuksen huokaus, kun prinssi vaihtoi puheenaiheen pois politiikan vaarallisilta vesiltä. Määräys ei saanut välitöntä vastausta, vaan bardi uhmasi sitä hiljaisella, ovelalla hymyllä. Sanattomana hän nappasi luuttunsa, ja alkoi näppäillä taidokasta sävelmää, joka hyppi vuorien ja merien taa, kohti horisonttia ja seikkailuja.
”Unissa, unelmissas' suloisissa
kaukaa kohisi satujen hyöky
Kaukaa, kauempaa saapui laulu
koditon vailla kertojan ääntä.”
Laulua ei helpolla arvannut paikan päällä sepitetyksi, ja Ailen käytti säveltä hyödykseen rehvastellakseen äänensä laajalla alalla. Se sai jonkun taputtamaan hiljaa, mutta muusikko ei välittänyt tästä. Hän oli keskittynyt täysin prinssiin, tuntien suunnatonta ylpeyttä siitä, että oli saanut tämän vakuutettua taidoillaan. Luuttunsa turvaan laskettuaan hunajatukka asteli heidän välisen välimatkan parilla harppauksella, saaden pöyhkeilevästi pukeutuneen väen kaikkoamaan ilkikurisen hymynsä tieltä.
”Se on salaisuus, armon prinssini, jonka en soisi leviävän. Voin vain sanoa, että olen laululintujen sukua.”
Sanojensa perään mies kumarsi yliampuvan syvän hovikumarruksen, ojentaen toisen kätensä tavalla, jolla yleensä toivottiin ladyjen kättä suudeltavaksi.
Alchimere:
Prinssin ilme kiristyi hieman, sillä Ailenin lauseeseen piilotettu syytös kuninkaiden siveyttä kohtaan ei jäänyt häneltä huomiotta, ei sen enempää kuin muiltakaan huoneessa olijoilta. Oli kuitenkin muistettava, että musisoijan juuret, niin jumalaista alkuperää kuin tämän ääni kenties olikin, olivat tavallisen rahvaan parissa. Ja rahvaalta ei voinut odottaa täydellistä ymmärrystä, jollaisen saattoi saavuttaa ainoastaan puhtaalla verenperinnöllä. Juuri siksi johtaja ei voinut nousta kansan keskuudesta; ennemmin tai myöhemmin tämä sortuisi rahvaan alkeellisiin tapoihin. Sellainen aiheuttaisi enemmän tuhoa kuin toisi mukanaan hyvää. Sen tähden suvussa kulkeva johtajuus oli ainoa mahdollisuus.
Kansa oli parhaimmassa tapauksessa hyväntahtoisen ymmärtämätöntä, kuin lampaat jotka tarvitsivat paimenta löytääkseen vehreimmät ja turvallisimmat laitumet.
Oli kuitenkin vaarallista puhua politiikasta palatsin kokoontumisissa. Aihetta saatettiin sivuuttaa ainoastaan kulloisenkin hallitsijan kantaa myötäilemällä ja ylistämällä tämän tekoja. Todellisesta politiikasta saatettiin puhua ainoastaan suljettujen ovien takana, sellaisten henkilöiden välillä, jotka ehdottomasti nauttivat toistensa luottamusta. Eikä silloinkaan voinut olla täysin varma turvallisuudestaan, sillä seinilläkin oli tässä ympäristössä korvat. Riitasoinnut vaiennettiin nopeasti ja hiljaa, ennen kuin ne ehtisivät muodostaa sinfoniaa.
Valeríen katsoi bardia vaiteliaana, odottaen, että mies vastaisi hänen esittämäänsä kysymykseen. Hän alkoi tuntea jo lievää ärtymystä. Miksei tuo vastannut, niin kuin olisi kuulunut? Hänen esittämänsä kysymykset eivät koskaan jääneet vaille vastausta. Eivät koskaan.
Hetkeksi jälleen kiihtynyt puheensorina vaimeni jälleen, kun Ailen aloitti uuden laulunsa. Hetkeksi prinssi tunsi jälleen uppoavansa sävelten maailmaan, kuuntelemaan ääntä, joka ei särkynyt, vaikka se kuinka seilasi matalan ja korkean nuotin välillä.
Kun lyhyt laulelma loppui, ei prinssi yhtynyt suosionosoituksiin. Hänen kasvoiltaan ei ollut mahdollista lukea, millaisen tunteen vastaus oli hänessä herättänyt. Vaalein ripsin kehystetyt silmät seurasivat bardin askeleita, kun tuo tuli lähemmäs, kumarsi ja ojensi kätensä.
Hetken prinssi oli hiljaa, mutta sitten hän nousi tyynyltään, suoristaen ryhtinsä, katsoen bardia ärsyyntymistä tuntien.
"Lintu te todella olette, ja millainen! Yksi pöyhkeilevä riikinkukko..."
Sanojensa jälkeen Valeríen asteli Ailenin ohi, jääden seisomaan suurten ikkunoiden eteen. Prinssin hahmo jäi hetkeksi kynttilöiden luoman valon ulottumattomiin, kun hän katseli ulos pimeään.
Vieraat tuntuivat hämmentyneen isäntänsä yhtäkkisestä vetäytymisestä. He vilkaisivat neuvottomina toisiaan, yrittäen päättää, mitä tehdä. Lopulta he alkoivat varoen keskustella keskenään tyhjänpäiväisistä aiheista, jotka ensimmäisinä nousivat heidän mieleensä. Eräs kultahiuksinen neito heleän sinertävässä puvussa käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähestyi bardia. Neito laski siron, valkean kätensä miehen käsivarrelle, hymyili viekoittelevasti ja esitti vailla sen suurempaa merkitystä olevan kysymyksen siitä, löytyisikö tuolta vielä muitakin romanttisia laulelmia laulettavaksi.
Sali hiljeni kuin miekaniskusta, kun prinssi yllättäen käännähti takaisinpäin, katse suunnattuna bardiin. Hänen äänestään oli kuultavissa selkeää närkästystä, kun hän korotti äänensä ja sanoi:
"Esitän teille kysymyksen, ja te vastaatte minulle arvoituksella! Mikä te olette?"
Hän hiljeni hetkeksi, ja ojensi sitten kätensä vaativasti miestä kohti, kämmen ylöspäin osoittaen, sormet kevyesti harallaan.
"Antakaa minulle luuttunne."
sir Kai:
Ylpeä prinssi sivuutti vaivaisen muusikon, jättäen tämän täysin huomiotta myrkyllisten sanojensa jälkeen. Se oli kuin läimäys hymyileville kasvoille, ja niiden omistaja suoristi selkänsä välittömästi. Pää kallellaan, silmät kavenneina hän tuijotti tuon vaaleaverikön perään, mutta käänsi pian vastavuoroisesti oman selkänsä tälle. Tuikea katse suli hädin tuskin tukahdutetuksi naurunpuuskaksi, joka sai kulmakarvoja kohoamaan muutenkin säikähtäneessä ja vaivautuneessa tilanteessa. Todellakin, arvon prinssi oli valloittavan, tuittupäisen suloinen! Hänen olisi pitänyt hankkiutua hoviin jo muutama vuosi sitten, tämä oli varmasti näyttänyt keskenkasvuisena vielä ihastuttavammalta pienine kasvonpiirteineen ja pyöreine silmineen.
Juhlijat sivuuttivat välikohtauksen parhaalla tuntemallaan tavalla, jatkaen juttelua kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yksi neitokaisista uskalsi jopa tulla kyselemään uutta laulua, tarttuen kiinni bardin kädestä ja vahvasti ehostetut silmät räpsyen. Toiveikas ilme muuttui äkäiseksi, kun hunajatukka ravisti käden irti, vedoten lepotaukoon. Hän ehti juuri ja juuri napata itselleen korkean lasin ohikulkevan palvelijan tarjottimelta, kun juhlaväki kohahti jälleen, ja hän kuuli prinssin närkästyneet sanat.
Tyytyväistäkin tyytyväisempi hymy levisi pyöreähköille kasvoille, ja soittoniekka tyhjensi lasinsa ennen kuin kääntyi katsomaan olkansa yli huoneen korkea-arvoisinta henkilöä.
”Onko olemassa muunlaisia vastauksia? Eikö jokainen sana ole arvoitus, jonka kuulija voi tulkita mitä hämmästyttävimmällä tavalla?” hän vastasi syytökseen kysymyksin, äänellä josta heijastui suunnaton huvitus ja ilkikurisuus. Hitaasti hän kääntyi kokonaan ympäri, seisoen rennosti kuin ei puhuisi prinssille lainkaan, vaan vain itseään nuoremmalle, sievälle pojalle.
”Olen ihminen, mutta samalla lintu. Olen laulu, tarina ja musiikki. Olen bardi tavanomaisesta kodista, silti suurimman tarinankertojan sekä kauneimpien laulujen laulajan lapsi.”
Jos kerta arvoitukset ärsyttivät Valeríenia, hän vastasi yhä uusilla arvoituksilla, eikä vähiten siksi, ettei käskevä äänensävy miellyttänyt vapaasieluista Ailenia.
Hänen silmissään välähti kova, vihainen katse kun armon prinssi vaati hänen luuttuaan. Se oli vain yksi soitin monien muiden joukossa, hyvää laatua muttei mitenkään maaginen, mutta hunajatukka olisi silti suonut pyynnön olevan kohteliaampi. Kylmä virne kasvoillaan mies nappasi luuttunsa, ja asteli prinssin luo – mutta tarttuikin kiinni ojennetusta kädestä, kääntäen kämmenselän huuliensa kosketettavaksi.
”On kunnia, että noin jalot kädet koskettavat tavanomaista työkaluani” hän lausahti pahantahtoinen nuotti sanoissaan, nostaen katseensa porautumaan vihreisiin silmiin.
”Mutta sitä ennen minun on pakko kysyä, mikä te olette? Luulen, että kuulin juuri äsken samankaltaista puhetta, mitä olen kuullut rahvaan huonotapaisten äpärälasten suista.”
Iloisesti porisevan puheensorinan täyttämään huoneeseen muodostui kylmä, hiljainen pallo kaksikon ympärille. Monet sivusta tilannetta tarkkailleet käänsivät katseensa pois ja alkoivat puhua muille kuin mitään ei tapahtuisi, muutamat pidättivät hengitystään prinssin reaktiota odottaen.
Alchimere:
Vieraiden katseet siirtyilivät hetken hermostuneina prinssistä bardiin, kunnes he jälleen jatkoivat keskusteluaan. Äänet olivat hermostuneen kohonneita ja teeskennellyn pirteitä. Tuskin yksikään keskustelukumppani todella kuunteli toistaan, niin kauan kun sanat putoilivat yhdentekevinä heidän huuliltaan, he olivat turvassa.
Prinssin koko huomio oli keskittynyt yksin Aileniin. Kuinka hän inhosikaan tuon itsetyytyväistä hymyä, tapaa jolla mies tyhjensi lasin kuin hänellä ei olisi ollut mitään sanottavaa! Nuorukaisen sormet puristuivat nyrkkiin ja avautuivat taas, kun hän katseli tuota röyhkeää bardia silmät vihreänkultaista tulta iskien. Tuo seisoi hänen edessään kuin kuka tahansa, vaikka oli vähempiarvoinen kuin kukaan hänen vieraistaan! Ainoastaan palvelijoiden saattoi katsoa kuuluvan alempaan kastiin, ja hekin kunniallisesti työnsä hoitaessaan olivat kaksin verroin arvokkaampia.
Jumalainen kultakurkku, mutta kadun rahvastakin alhaisempi tavoiltaan!
Ärtymys alkoi löytää tietään Valeríen aiemmin tyynille kasvoille, kun vastaukseksi jälleen annettiin ainoastaan uusi arvoitus. Vaaleat kulmakarvat kurtistuivat hieman hiusten alla, kapeiden huulten mutristuessa paljonpuhuvalla tavalla. Hänen ilmeensä oli kuin täydellinen vastakohta Ailenin hymyileville kasvoille.
"Vain arvoitus toisensa perään... Tiedätteköhän edes itse vastauksia, jos ette niitä meillekään voi suoda kuin koristeellisin sanakääntein?" hän tuhahti matalalla äänellä, kuin itsekseen puhuen.
Hetkeksi prinssin kireä olemus rentoutui, kun Ailen viimeinkin näytti toimivan hänen tahtonsa mukaan.
Prinssiltä jäi täysin huomaamatta tuon ilmeen kavaltava kylmyys, jonka olisi pitänyt ennakoida jotakin. Kun bardin sormet kietoutuivat hänen oman kätensä ympärille, kohosi prinssin kasvoille hämmentynyt ilme, joka muuttui kauhunsekaiseksi, kun lämpimät huulet koskettivat kämmenselkää. Pyöreät silmät laajenivat, huulten raottuessa kuin vastaväitteeseen, jota ei kuitenkaan koskaan kuulunut. Valeríen oli liian järkyttynyt tuosta eleestä, joka herrasmiehen ja neidon välisenä olisi ollut mitä arkipäiväisin.
Nuorukainen riuhtaisi kätensä Ailenin otteesta, painaen sen rintakehäänsä vasten, vieden toisen kätensä kuin suojelevasti sen kohdan päälle, jolle suudelma oli painettu. Hän perääntyi puolikkaan askeleen, niin että hänen selkänsä painautui mustia, kylmiä ikkunaruutuja vasten, katseen nauliintuessa tuijottamaan sinisensävyisiä silmiä. Ailen oli rikkonut hänen henkilökohtaisen reviirinsä, jolle ainoastaan palvelijoilla oli oikeus astua. Palvelijoilla oli omat sääntönsä, joita heidän tuli noudattaa.
Vasta Ailenin sanat saivat Valeríenin havahtumaan, ja järkytyksen muuttumaan hetkessä silmittömäksi raivoksi. Se sai värin pakenemaan prinssin kasvoilta, ja raolleen jäänet huulet värisemään. Silmät kapenivat, samalla kun niihin syttyi lähes mieletön palo.
"Kuinka kehtaat!?" hän sähisi, unohtaen täysin etiketin. Suudeltua kättä suojellut käsi liikahti nopeasti, kun hän yritti suunnata avokämmenellä iskun suurisuisen bardin poskelle. Mies oli mennyt aivan liian pitkälle, kellään ei ollut oikeutta puhua kruununperilliselle noin! Kukaan ei verrannut häntä rahvaaseen, ei varsinkaan saastaiseen äpärään. Moisesta olisi ansainnut saada kuolemantuomion!
Nekin, jotka vielä hetkeä aikaisemmin olivat yrittäneet paeta keskusteluun, olivat nyt hiljenneet täysin ja jähmettyneet aloilleen kuin patsaat, joiden silmät tuijottivat lähes lasittuneina heidän edessään käytävää näytelmää. Jopa vieraiden joukossa puikkelehtivat palvelijat olivat pysähtyneet hetkeksi, kesken toimiensa. Eräällä tarjottimella korkeat pikarit huojahtelivat vaarallisesti, kun niitä kuljettanut ruskeansävyiseen tunikaan sonnustautunut palveluspoika oli pysähtynyt kesken nopean askeleen.
sir Kai:
Viimeinkin tunne läpäisi prinssin jäänaamion, ja se ritisi ärtymyksen puskiessa kapeille, aatelisille kasvoille. Ailenin sydän hyppäsi kolme volttia riemusta ja hänen hymynsä muuttui entistä iloisemmaksi. Mikään ei ollut parempaa, kuin omaan asemaansa puutuneiden jäykkien käsitysten horjuttaminen, juuri ne rysähtivät komeimmin alas. Bardi oli aluksi suunnitellut hurmaavansa prinssin laulullaan, mutta tämän järkyttäminen puski uudeksi pääsuunnitelmaksi. Olivathan tämän ilmeet mitä mainioimpia, ja olisi hieno lisä hänen värikkääseen maineeseensa tulla tunnetuksi kruununperillisen kunniaa loukanneena. Tietysti se merkitsisi uutta tyrmäreissua ja mahdollista kuolemantuomion riskiä, mutta muusikko oli karannut sellaisista tilanteista ennenkin.
Paras oli kuitenkin vasta tulossa, kun vaaleaverikko vetäisi suudellun kätensä sylinsä turviin, näyttäen hunajatukan silmiin harvinaisen paljon ujolta kamaritytöltä, joka oli yllättynyt herransa äkillisestä lähentelystä. Niin kovin korkea-arvoinen nuorukainen oli heistä kahdesta se, joka oli ensimmäisenä menettänyt tilanteen hallinan, eikä Ailen antaisi tämän helpolla päästä takaisin seisomaan tukevasti prinssinjalustalleen. Hänelle ei ollut temppu eikä mitään rikkoa sovinnaisuuden rajoja noin räikeästi, ja viekas katse kertoi, ettei toinen ollut nähnyt vielä murto-osaakaan siitä mitä hän uskalsi tehdä.
Hyinen hiljaisuus oli vallannut koko salin, ja sen leikkasi bardin riehakas, kovaääninen nauru. Hän joutui pitelemään vatsaansa ja pyyhkimään vettä silmistään remakan rauhoittuessa hekotteluksi.
”Että kehtaanko?” hän kysyi, purskahtaen uudestaan nauruun, joutuen katsomaan poispäin prinssistä rauhoittuakseen edes sen verran, että pystyi puhumaan. Voipuneesti huokaisten mies sai viimein hihityksenkin loppumaan, ja hän katsoi kierosti virnistäen vaaleaverikköön.
”Ettekö tunne mainettani? Muistaakseni kutsuin armon äitipuoltanne epäsuorasti vallanahneeksi huoraksi kun olin viimeksi täällä. Taide ei kumarra ketään, kultapieni.”
Viimeisimmät sanansa muusikko sirkutti silmiään räpsytellen kuin tyttönen, joka ilmoitti kepeästi naineensa aviomiehensä rahan takia.
Hetken päästä, ennen kuin kukaan ehti toipua edes edellisestä ryöpytyksestä virne muuttui pohtivaksi, ilkikuriseksi hymyksi.Päätään puolelta toiselle kallistellen Ailen asteli Valeríenin ympärillä, tätä kuin arvioivasti katsellen.
”Mutta kuvitella, ettei mies ole suudellut teitä aiemmin. Luulin, että kaltaisenne siro nuorukainen olisi jo löytänyt rattopoikien tuomat ilot. Kokemattomuus tosin tekee teistä entistä suloisemman, rakas prinssini.”
Jos Ailen oli aiemmin sohinut muurahaispesää tikulla, nyt hän polki heikkoa jäätä. Silti bardin silmien katse oli itsevarmasti nauliutunut kullanvihreisiin jalokiviin, eikä hän reagoinut edes siihen, kun joku korsetilla itseään jo valmiiksi heikentänyt neito pyörtyi jännityksen takia.
Alchimere:
Valeríen oli ahdistunut. Niin kauan, kuin kruununperillisen asema oli hänen turvanaan, kaikki oli hyvin. Silloin kukaan ei voinut lähestyä häntä liikaa, tai ilman hänen lupaansa. Mutta juuri nyt bardi oli rikkonut tuon kehän, ja jättänyt nuorukaisen täysin suojattomaksi. Vailla kilpeään hän oli täysin avuton, vailla keinoja selviytyä tilanteesta. Prinssi oli kuin nurkkaan ahdistettu eläin, joka levottomana sähisi ja pörhisteli, yrittäen karkottaa uhkaajansa. Mutta tällä kertaa se ei tehonnut, Ailen vain jatkoi härnäämistään.
Nauru särki saliin langenneen hiljaisuuden. Se tuntui täyttävän huoneen hetkessä, kaikuvan etäisistä seinistä ja korkeasta katosta. Niin voimakas nauru oli, että Valeríen suorastaan värähti sen edessä, ja tunsi hetken ajan vastustamatonta halua käpertyä kerälle ja peittää korvansa tuolta pilkkaavalta ääneltä.
Myös vieraat tunsivat olonsa epävarmoiksi. Katseet etsivät toisiaan, yrittäen löytää jonkinlaisen vihjeen siitä, kuinka toimia. Tilanne oli niin etikettien vastainen, ettei kellään ollut valmiuksia selviytyä siitä. Yksi nuorista miehistä naurahti itsekin hermostuneen kimeästi, ennen kuin sinisiin pukeutunut toveri tyrkkäsi tätä kyynärpäällä kylkiluiden väliin. Hermostunut nauru loppui hiljaiseen vinkaukseen, ja sitten myös sinipukuinen liittyi muiden seuraan tyrmistyneeseen hiljaisuuteen.
Prinssi seisoi aloillaan, hengittäen raskaasti niin että hänen siro rintakehänsä kohosi ja laski selvästi paidan valkean kankaan alta. Lyöntiin kohonnut käsi oli vasemman käden tavoin laskeutunut takaisin nuorukaisen kyljelle, sormien puristuessa tiukkoihin nyrkkeihin. Kynnet painautuivat kämmeniin, kun Valeríen kuunteli noita ivaavia sanoja, liian järkyttyneenä sanoakseen mitään.
Kuinka mustarastas olikaan saattanut hetkessä muuttua korpiksi? Nuori prinssi tunsi samaan aikaan paitsi raivoa, myös syvää pettymystä. Sillä yhtä paljon kuin hän tällä hetkellä Ailenia vihasi, hän myös tämän ääntä jumaloi. Eikä hän voinut millään unohtaa, kuinka ensimmäisen kerran tuon äänen kuullessaan oli hänen rakkaan lintunsa kuva piirtynyt elävänä hänen mieleensä. Oli kuin lintukin olisi nyt pilkannut häntä.
Sitten bardi meni viimeistä kertaa liian pitkälle.
Prinssin vihreänkultaiset silmät laajenivat ensin toistamiseen järkytyksestä, ja kapenivat sitten raivosta, huoneessa tanssahtelevien varjojen vääristäessä hänen kasvojensa vihan naamiota. Jännittyneet hartiat tärisivät lumivalkean kankaan alla, nyrkkien tiukentuessa kunnes kynnet miltei puhkaisivat ihon.
"Nyt menit liian pitkälle..." Valeríen sähisi Ailenille, korottaen sitten ääntään, välittämättä siitä, että silloin myös sen raivon aiheuttama värinä erottui selkeämmin:
"Vartijat!"
Vieraat henkäisivät, ja kompuroivat kömpelöin askelin kauemmas, kuin olisivat pelänneet oman kohtalonsa puolesta. Ainoastaan pyörtynyt nainen jäi aloilleen, makaamaan keskelle lattiaa. syvänpunainen helma levinneenä ympärilleen kuin täyteen loistoonsa avautunut unikko.
Kaksi palatsin virallisiin univormuihin pukeutunutta sotilasta ryntäsi huoneeseen, siitä samasta pienestä ovesta, josta bardikin oli illan aluksi huoneeseen astellut. Heidän haukankatseensa haravoivat huonetta, etsien pienintäkin vaaraa, valmiina eliminoimaan sen hetkeäkään epäröimättä. Lopulta ruskeat ja siniharmaat silmät pysähtyivät ensin herraansa, sitten tämän edessä seisovaan kirkasasuiseen mieheen.
"Pidättäkää tämä mies!" kruununperillinen määräsi, osoittaen Ailenia sormellaan, silmät jälleen kiukusta palaen.
"Heittäkää hänet tyrmään, ja varmistakaa, ettei hän sieltä enää pakene!"
Suurikokoiset miehet ryntäsivät eteenpäin, tarttuen voimakkailla käsillään Aileniin, raahaten miehen kauemmas.
Prinssi katseli tapahtumia, tuntien punan polttelevan tavallisesti kalpeita poskiaan. Puna ei ollut yksin vihan nostattamaa.
sir Kai:
Kun väistämätön huudahdus kaikui ilmassa Ailenin ivaava hymy katosi tyystin. Hän ei näyttänyt pelokkaalta, sillä ei tuntenut minkäänlaista pelkoa vartijoita kohtaan, eikä välittänyt siitä, kuinka hienohelmat kaikkosivat hänen ja prinssin ympäriltä. Hunajatukka vain risti kätensä rinnalleen, selvästi odottaen vartijoita, vaikka olisi voinut yrittää pakenemista. Tosin hänen katseeseensa livahti aavistustus haikeutta, jota lapsi tunsi hyvän leikin loputtua. Ainakin hän sai katsella prinssin riisuttua ilmettä ja oli saanut tämän jakamattoman huomion.
”Olet todellakin kauniimpi ilman jäänaamiotasi.”
Kuiskaus värähti ilmassa vaimeana, mutta kantoi varmasti prinssin korviin juuri ennen kuin ovi rysähti auki ja vartijat tömistelivät huoneeseen. Viimeistään siinä vaiheessa juhlat olivat auttamatta pilalla, ja muusikkokin painoi päänsä. Hän ei tehnyt mitään vastustellakseen voimakkaita käsiä – ei soittajasta olisi vastusta tuollaisille tappajille, ei ikimaailmassa – mutta raahatuksi hän ei sentään suostunut, vaan tappeli itsensä kävelemään omin jaloin ulos. Hän ei yrittänyt tavoitella luuttuaan, eikä Valeríenia silmillään.
Heti ylimystön katseiden edestä päästyään vartijat heittivät syrjään näennäisen hellävaraisuuden, ja yksi korstoista tempaisi nyrkiniskun liian iloisesti hymyileviin kasvoihin. Tietysti kiivasluontoinen Ailen vastasi väkivaltaan ryöpyttämällä pitkän solvauslitanian tämän niskaan, halveeraten kaikkea vartijan miehisyydestä tämän verenperintöön. Se ei taannut hänelle mitenkään hyvää kohtelua, vaan erittäin tiukkaotteisen kuulustelun – suosiolla puhumisesta huolimatta tai juuri sen takia hunajatukka koki melko hienostelematonta väkivaltaa - jälkeen mies paiskattiin inhottavan kosteaan, ikkunattomaan tyrmään.
Sentään vartijat olivat tarpeeksi fiksuja kahlitsemaan hänen kätensä. Se oli huonompi juttu Ailenille, sillä ketjut ylettyivät vain juuri niin matalalle, ettei hän aivan kyennyt istumaan. Hartiat valittivat kivusta joutuessaan omituiseen asentoon, ja metalli pureutui ranteisiin hänen kehonsa painon riippuessa niiden varassa, mutta eivät jalatkaan oikein jaksaneet kantaa häntä juuri sillä hetkellä. Hunajatukka naurahti voipuneesti, sylkäisten haljenneesta huulestaan valunutta verta pois suustaan, ja yritti olla välittämättä kosteiden hiustensa valuttamien vesivanojen kylmästä kosketuksesta selällään. Hukuttamisen leikkiminen oli ollut yllättävän luova keksintö, ja mies joutui tosissaan miettimään, olikohan jokin hänen kylkiluistaan murtunut. Jos ei, ei sillä väliä, oikeaan kylkeen sattui silti pirusti. Säkkipimeä ja ummehtuneenhajuinen tyrmä oli todella pahimpien joukossa, joihin hän oli elämänsä aikana joutunut – jostain aivan liian läheltä kuului rotista kielivää rapinaakin.
Surkeasta olotilastaan huolimatta bardi tuijotti tiukasti ovelle, odottaen. Hän tiesi, että prinssi tulisi ilkkumaan hänelle. Tämä tulisi varmasti, ei tuollaisen sanan säilän suominnan jälkeen voisi jättää käyttämättä tilaisuutta kostaa. Sitten prinssi tuntisi olonsa taas turvalliseksi ja mahtavaksi pystyttyään aiheuttamaan häntä järkyttäneelle jotain tällaista, ja silloin tämä olisi tarpeeksi varomaton, jotta Ailen voisi päästä ulos täältä. Lasillinen tulevan majesteetin makuukammarissa taisi olla liian kaukaa haettua, mutta ainakin ulos.
Alchimere:
Palatsin käytävät olivat vielä autioina prinssin laskeutuessa alimpiin kerroksiin. Päivä ei ollut vielä valjennut ikkunoiden takana, kun hän oli vaeltanut suuren hallin poikki, pujahtaakseen sitten kapeaan käytävään, joka johti kohti palatsin sisimpiä tiloja - tyrmiä. Ne olivat hakattu syvälle kallion sisään, ikuiseen pimeyteen, jossa ainoastaan rotat viihtyivät vapaaehtoisesti.
Sisimpiin osiin johtavan jykevän puuoven edustalla nuokkui vartija, nojaten pitkäkärkiseen keihääseen, joka oli ennemminkin aseman merkki kuin todelliseen taisteluun sopiva ase. Sisällä käytettäväksi se oli aivan liian kömpelö ja pitkä, niin että jokainen heilautus olisi vain päättynyt seinään. Tummahipiäinen vartija kohotti unisen katseensa kuullessaan askeleita. Miehen okrankellertävät silmät siristyivät hetkeksi kun tämä yritti tähyillä tulijaa. Sitten ne laajenivat, ja vartija kiiruhti suoristamaan ryhtiään.
Valeríen seisahtui hetkeksi miehen eteen, sillä ainoastaan tämän hallussa olevilla avaimilla tyrmiin johtavan oven sai avattua. Vartija kaivoi avainnipun hermostuneesti vyöltään, pudotti sen kertaalleen maahan, ja kolautti keihäänsä seinään hapuillessaan sen käsiinsä. Lopulta oikea avain napsahti lukossa, ja ovi aukeni terävän kirskahduksen saattelemana. Jättäen hermostuneen vartijan vartiopaikalleen Valeríen asteli ovesta, jonka takaa kivinen, soihduin valaistu portaikko johti jyrkkänä alaspäin.
Portaikon jälkeen seurasi kapea käytävä, jonka päässä kaksi sotilasta oli vartiossa. Prinssi paransi kevyesti toisessa kainalossaan olevan esineen asentoa. Hän oli poiminut luutun mukaansa salista, kun vieraat juhlien dramaattisen päätöksen jälkeen olivat poistuneet. Oikeastaan nuorukainen ei osannut nimetä syytä käytökselleen, luuttu oli ikään kuin itsestään päätynyt hänen käteensä.
Alemmassa kerroksessa ilma oli tunkkaista, niin paksua että tukehtumisen tunne oli välttämätön. Enää prinssi ei saanut kulkea yksin, vaan hänen seuraansa oli liittynyt valkopukuinen vartija. Lyhyen käytävän jälkeen he tulivat viimein käytävälle, jonka kummallakin seinustalla oli puisia, paksuja ovia. Ovissa oli ainoastaan pienet kurkistusluukut, jotka tarpeen tullen saattoi peittää. Valeríen ei tiennyt, monenko takana oli vanki, mutta ainakin kolmen oven takaa hän saattoi erottaa hiljaista ääntä, kuin valitusta Sen tarkemmin nuori prinssi ei tahtonut kuunnella.
Laskeuduttuaan viisi askelmaa alaspäin he tulivat viimein käytävälle, jossa bardin tyrmä sijaitsi. Ilma oli paitsi tunkkaista, oli siinä lisäksi epämiellyttävä haju, joka oli sekoitus hikeä, verta ja virtsaa, sekä jotakin, jota prinssi ei erikseen osannut määritellä. Hän huomasi pidättävänsä hengitystään, kuvotuksen vääntäessä hänen vatsaansa. Hän huomasi myös vartijan nyrpistävän nenäänsä, vaikka tämä olikin tottunut työskentelemään näissä kammottavissa olosuhteissa. Jostain kuului tipahtelevan veden ääntä.
He kulkivat kolmen oven ohi, kunnes lopulta pysähtyivät. Vartija nappasi seinällä olevasta metallisesta pidikkeestä soihdun, samalla kun asetti vyössään olleen avaimen metalliseen lukkoon. Kuului jälleen kirskahdus, ja ovi aukeni. Vartija astui edeltä pieneen neliönmuotoiseen tyrmään, prinssin seuratessa hieman epäröiden perässä.
Tyrmä oli niin pieni, että yksi soihtu riitti valaisemaan sen nurkkia lukuun ottamatta lähes kokonaan. Prinssin katse kiinnittyi ensin tumman hahmoon, joka vipelsi lattian poikki. Rotta. Se oli kenties säikähtänyt yllättävää valoa. Sen lajikumppani oli seisahtunut hieman kauemmas, takaseinään kahlitun hahmon jalkoihin. Rotta kohotti mustaa päätään, vinkaisi kimeästi ja kiiruhti kivisen lattian poikki, pujahtaen johonkin koloonsa, joka ihmissilmälle oli näkymätön. Prinssi kohotti katseensa kahlittuun mieheen.
Ailen oli tajuton, sen olisi huomannut harjaantumatonkin silmä. Miehen ruumis retkotti tuskallisen näköisesti kahleiden varassa. Jopa soihdun valossa Valeríen erotti selvästi runnellut kasvot, sekä kuivuneen veren tummina tahroina kasvoilla, hiuksissa ja vaatteilla. Hän tunsi väreen kohoavan selkäänsä pitkin, muttei suostunut antautumaan sille.
"Jättäkää meidät", hän määräsi vartijalle, joka ymmällään käänsi katseensa prinssiin.
"Mutta Teidän Korkeutenne, en voi..."
"Mitä mies voi tehdä? Hän on tajuton ja kahleissa. Menkää ja jättäkää meidät, jollette pelkää rottien koituvan kohtalokseni!"
Vartija epäröi edelleen, mutta käännähti, asettaen puuvartisen soihdun oven vieressä olevaan käpertyneeseen telineeseen. Hän vilkaisi herraansa vielä kertaalleen, ennen kuin astui käytävään ja sulki oven vaimeasti takanaan.
Prinssi odotti hetken, vihreänkultaisen katseensa tutkiessa edessään retkottavaa bardia. Tämän hiukset näyttivät astetta punaisemmilta soihdun oranssissa valossa. Kasvot näyttivät pelottavan kalpeilta kuivuneen veren alla.
Puristaen luuttua kainalossaan prinssi astui lähemmäs, niin että heidän välilleen ei jäänyt paljoa harppausta pidempää matkaa. Hän epäröi hetken, ennen kuin ojensi kätensä, ja kosketti sormiensa päillä ruhjoutuneita kasvoja.
sir Kai:
Hitaasti mutta varmasti Ailenin päättäväisyys oli alkanut murentua pimeyden, tuskan ja säälittömän verkkaisesti eteenpäin valuvan ajan yhteishyökkäyksen alla. Hän oli kuvitellut turtuvansa kivulle, mutta se ei kadonnut minnekään. Hän ehti juuri ja juuri tuuduttautua harhaan, että oli löytänyt asennon joka ei sattunut niin paljon, kun pieni liikahdus avasi tuskan portit uudelleen. Ajantaju katosi, ja välillä hän luuli viruneensa kahleissa vain minuutteja, välillä jo päiviä. Välillä ovet paukahtelivat, vartijat rähähtivät pahantahtoiseen nauruun ja vaimea valitus kantautui heikosti paksujen kiviseinien takaa. Rotat kävivät pian röyhkeiksi, juosten bardin jalkojen yli ja jopa näykkäistenkin, mikä taas sai miehen sähisemään ja potkimaan jyrsijöitä kauemmas.
Kova rangaistus sai hunajatukan epäilemään sitä, oliko edes sievä prinssi sen arvoista. Romanttinen sielu hänen sisällään hoki kyllää, kun taas kylmempi, ivallisempi ääni totesi kuivasti vaaleaverikön olevan vain kiukutteleva kakara. Järkevin ääni muistutti taas, että mieshän vastusti monarkiaa, ei hänen pitäisi antautua leikkimään sen edustajan kanssa. Saihan siitä parempia tarinoita kuin kansanvallasta, mutta...
Väsymys ja kipu vetivät sekavat ajatukset vaivihkaa tajuttomuuden lohduttavaan pimeyteen. Se todella oli onnellisin tila oleillessa niinkin iljettävässä paikassa kuin linnan tyrmissä. Jos Ailen olisi ollut hereillä ja jaksanut olla nokkela, hän olisi arvellut jonkun pitävän huolta siitä, että jokainen loukko oli mahdollisimman inhottava. Tuollaisen pahuuden vain täytyi olla suunniteltua. Mutta mies oli rehellisesti sanottuna pyörtynyt, eikä tiennyt noista seikoista mitään. Kuten ei tiennyt siitäkään, että vaikka hän oli alkanut epäillä toivonkipinäänsä, prinssi oli saapunut tyrmään. Vasta kivahdukset ja kevyt mutta kipeä kosketus mustelman tummentamalla poskella herättivät hänet horteesta. Merenvihreät silmät avautuivat, puristuen heti takaisin kiinni häikäistyessään soihdun valosta, ja vain puoliksi tajuissaan mies päästi äänekkään kirahduksen, joka muistutti jonkin nimettömän linnun rääkäisyä.
Varovaisesti Ailen yritti uudestaan silmiensä avaamista, ja katse keskittyi hortoilun jälkeen sydämenmallisiin kasvoihin. Jopa runnottuna ja säälittävänä mies jaksoi vääntää huulilleen hymyn.
”Oh, halusitte sittenkin minun opettavan teidän armollenne syntisiä leikkejä?” hän kysäisi ivallisesti, mutta ääni kovin ponnettomana verrattuna juhlissa esitettyyn julkeuteen. Hunajatukka tunsi olonsa kipeän lisäksi ärtyneeltä, olihan prinssin huoliteltu ulkonäkö ja suora ryhti nyt merkki siitä, että tämä oli päässyt hetkellisesti ylilyöntiasemaan. Vasta hetken päästä bardi tajusi toisen tuoneen hänen luuttunsa, ja runnottu keho liikahti saaden kahleet kilahtamaan ja irveen kohoamaan vangitun kasvoille.
”No mutta. Toitte luuttunikin. Miten kovin ystävällistä.”
Naurahdus oli kireä, lyhyt ja teennäinen. Se vei viimeisetkin mehut, ja Ailen lysähti takaisin riippumaan silmät kiinni kahleistaan, saaden lisää ranteittensa ihoa kuoriutumaan irti.
Alchimere:
Prinssi oli olettanut posken tuntuvan viileältä, sillä tunkkaisesta hengitysilmasta huolimatta tyrmissä oli kylmänkosteaa. Mustelmainen iho kuitenkin hohkasi kuumuutta, niin ettei nuorukainen voinut olla painamatta kättään sitä vasten hieman tuntuvammin, kuin olisi epäillyt kevyen kosketuksen valehdelleen. Mutta ei, poski tosiaan oli lämmin. Kenties ruhjottu keho yritti epätoivoisesti puolustautua nostamalla kuumeen, tai sitten kyseessä oli vain yksinkertainen reaktio kipuun. Vaikka näissä tyrmissä viruvat oli usein tuomittu kuolemaan, vain murto-osa heistä todella eli niin kauan, että tuomio saatiin pantua täytäntöön. Epäinhimilliset olot, kuolemantaudit ja vartijoiden sadistisella riemulla täytetty väkivalta saivat kuoleman korjaamaan satoaan ennenaikaisesta.
Kenties tuntuvammaksi muuttunut kosketus sai vangin havahtumaan tajuttomuudestaan. Tämän sinivihreiden silmien revähtäessä auki prinssi hätkähti rajusti, ja kiskaisi kätensä kauemmas, horjahtaen askeleen taaksepäin. Hän hätkähti uudelleen, kun jokunen kiviselle lattialle levitetyistä likaisista oljista musertui hänen saappaansa alla, aiheuttaen pelottavan kovan rasahduksen muuten niin hiljaisessa sellissä.
Silmät edelleen järkytyksestä pyöristyneinä prinssi katsoi, kuinka bardin katse katosi jälleen suojaavien luomien alle. Tämän huulilta pakeneva ääni sai kylmät väreet juoksemaan pitkin hänen selkärankaansa, ja vain vaivoin nuorukainen esti värähdystä näkymästä. Ääni ei kuulostanut siltä, että sen alkuperänä olisi ollut ihminen, se oli jonkinlainen alkeellinen kivunvalitus, jollaista ihminen jo sisäsyntyisesti kammosi.
Hänen oli pakko ryhdistäytyä. Sen hetken aikana, jolloin hunajahiuksisen bardin silmät sulkeutuivat uudelleen, prinssi suoristi ryhtinsä, pakottaen kasvonsa palaamaan niille tyypillisen ilmeettömiksi. Hän veti syvään henkeä, joutuen taistelemaan yskänpuuskaa vastaan, kun keuhkot täyttyivät liian nopeasti paksusta, karvaasta ilmasta.
Kun Ailen avasi silmänsä jälleen, oli Valeríen onnistunut rauhoittamaan kokoamaan itseään. Jännitys näkyi silti nyrkkiin puristuneissa käsissä ja jäykistyneissä hartioissa, eivätkä kahlittua bardia tarkastelevat silmät olleet aivan niin tunteettomat, kuin kruununperillinen olisi niiden suonut olevan. Silti oli mahdoton sanoa, mikä tunne noissa vihreänkultaisissa silmissä välkähti, kun hän vastasi hapuilevaan katseeseen, hieman alaviistoon katsoen.
Miehen haljenneilla huulilla käyvä hymy sai prinssin olon epämukavaksi.
"Sinuna hillitsisin kieltäni", hän huomautti hiljaisella äänellä, kuin ei olisi halunnut sanojensa kantautuvan puisen oven toiselle puolelle käytävään, jossa vartijan olisi pitänyt olla vahdissa. Ailenin sanat tosin olivat kaukana siitä rehvakkaasta pilkasta, joka oli alkujaan ollut syynä vangitsemiseen. Valeríen ei voinut ymmärtää, miksi se sai hänen olonsa huononemaan. Hetken hän tunsi suunnatonta tarvetta tarttua miestä hartioista, ravistaa tuota ja käskeä ryhdistäytymään. Käytännössä se olisi ollut kuitenkin mahdotonta, nyt kun hartiat olivat vääntyneet äärimmilleen, kannatellessaan väsyneen kehon painoa. Olisi vain ajan kysymys, milloin nivelet lopulta antaisivat periksi ja kädet luiskahtaisivat sijoiltaan.
"Kai tiedät, että kruunun herjaamisesta voi saada kuolemantuomion?"
Vaikka prinssin ääni näennäisesti olikin kova ja tunteeton, tarkka korva saattoi erottaa siinä epävarmuuden värähdyksen. Minkä ihmeen vuoksi syyllisyyden raskas koura kietoutui hänen kurkkunsa ympärille, kun hän katseli tuota säälittävää, runneltua olentoa? Itse mies oli kohtalonsa valinnut, avatessaan suunsa. Kenties ruhjeetkin olivat kokonaan omaa syytä, bardihan oli saattanut tapella vastaan vangitun villikissan tavoin. Tuohon heikkoon toivoon prinssi nyt takertui, vaikka järki suorastaan huusi, ettei Ailenista olisi ollut todellista vastusta kahdelle koulutetulle ja suurikokoiselle vartijalle.
Kun Ailen huomasi luuttunsa, Valeríen kiristi huomaamattaan otettaan soittimesta, painaen sen tiiviimmin kylkeään vasten. Hän tunsi myötäkivistyksen ranteissaan joutuessaan katsomaan, kuinka miehen ranteet raapiutuivat kahleita vasten. Iho paistoi soihdun tanssahtelevassa valossa kirkuvan punaisena ja kiiltelevänä niiltä kohdin, joista iho oli hankautunut rikki.
"Lintu on jäänyt vangiksi häkkiin... Vieläkö se kykenee laulamaan?"
Ajatus esitettiin hiljaisella äänellä, aivan kuin Valeríen ei itsekään olisi lopulta ollut aivan varma, sanoako noita sanoja ääneen.
// Pahoittelen hittiä alussa, toivottavasti se ei haittaa. //
sir Kai:
//Ei siinä mitään. Ihan rauhassa saat tuollaisia pikkuhittejä tehdä.//
Ensisilmäyksellä Ailen oli tulkinnut Valeríenin luoman katseen ylimieliseksi. Olisihan bardi itsekin ollut soikeana voitonriemusta, jos olisi saanut kunniaansa loukanneen noin pahaan jamaan. Hah, hän olisi vielä kenkäissyt surkeaa häviäjää sukukalleuksille sekä mahdollisesti sylkenyt tämän kasvoille, mutta ilmeisesti prinssille oli sittenkin opetettu hovin hienot käytöstavat. Siinä oli hunajatukan mielestä suurin ero rahvaan ja aateliston välillä – rahvas löi kaatunutta rehellisesti, ylimykset eivät taas koskeneet suoraa niihin, joita satuttivat. Mutta ylimielisyys ja hänen kurjuudelleen ilkkuminen ei sopinut prinssin katseen sävyyn. Oliko se sääliä? Sitä muusikko ei ainakaan halunnut, vaan nyrpisti nenäänsä jo pelkälle ajatukselle. Katse pysyi silti tunnistamattomana, vaikka kokemuksesta sen kohde osasi sanoa, ettei se ollut iljettävän kiusankappaleen halveksuntaa. Sellaisia katseita hän oli nähnyt aivan tarpeeksi elämässään, jotta tunnistaisi ne heti.
Jos maailmassa oli ketään, joka olisi tarkka erottamaan pieniäkin äänen vivahteita, se henkilö oli Ailen. Hänen katseensa valpastui heti, kun mies tajusi epävarmuuden toisen äänessä, vivahteen joka kertoi kaiken muun olevan näyteltyä. Se oli kuin tunnelin päästä hohtava valo, kipinästä roihuksi yltyvä toivo. Valeríen poti huonoa omatuntoa hänen takiaan! Mikä voisikaan olla parempi menolippu ulos tyrmästä. Uskaliaisuudenpuuskassa vangittu päätti sittenkin yrittää saada haaveksimansa lasillisen kruununperillisen huoneissa. Hän pystyi vain hädin tuskin peittelemään onnellisen hymynsä, ja sekin oli puhtaasti kipujen ansiota.
”Hnn, taasko käytöstapanne pettivät?” mies kysyi kulmaansa kohottaen teitittelyn tippuessa pois vaaleaverikön puheesta.
”Muistaakseni sanoin jo, ettei taide eli myöskään taiteilija kumarra kenellekään. Ilmaisin ihmetykseni siitä, miten aatelisen syntyperän omistava henkilö ei tunne kohteliaan pyynnön käsitettä, ja miten häkellyitte niin suunnattomasti viattomasta suukosta kädelle – voiko sellaista kutsua kunnianloukkaukseksi heti, kun mukaan lisätään rahvaan puhetapa?”
Oli vaikeaa loihtia haastava hymy huulille, jotka mieluummin vääntyisivät irveeseen.
”Ja voisitte joka tapauksessa mestata minut, joten puheeni eivät taida pahentaa tilannettani.”
Tuijotellessaan silmäluomiensa sisäpinnan soihdun terävän valon jälkeen lohdullista pimeyttä Ailen mietti, miksi ihmeessä kerjäsi verta nenästään noin innokkaasti. Hän yleensä kiusasi niitä sieviä poikia, joiden ulkonäköön oli ihastunut, mutta kun kyseessä oli prinssi se oli silkkaa itsemurhaa. Nytkin hän vain luotti aavistukseen, vaistoon joka kertoi, ettei vaaleaverikkö tappaisi häntä.
Ketjut helisivät hiljaisessa ja sakeassa ilmassa, kun vangitun koko keho alkoi hytkyä ääneti. Kohta huulilta purkautui aivan yhtä riehakas ja häpeämätön nauru, kuin millaisen hän oli sysännyt Valeríenin kasvoille jo kerran aiemmin. Tällä kertaa se ei ollut aivan yhtä pahankurinen prinssiä kohtaan, vaan puhtaan, hysteerisen ällistynyt. Vei hyvän tovin, ennen kuin Ailen pystyi rauhoittumaan edes sen verran, että pystyi luomaan epäilevän katseen vihreäkultaisiin silmiin.
”Lintu ehkä pystyisi laulamaan siivet leikattuinakin, mutta minä laulan laulamisen riemusta. On äärimmäisen vaikeaa olla riemukas tällaisessa asennossa.”
Varovasti muusikko veti itseään ylöspäin, kuin aikoen nousta seisomaan, mutta laskeutuikin polvilleen. Nyt olkapäihin kohdistunut paine hellitti, ja aina välillä asentoa vaihtamalla hän olikin pitänyt nivelensä ehjinä.
”Näiden kahleiden tekijä on ollut helvetillinen nero. Viimeksi minuun sattui näin pirun paljon, kun joku saamarin pässinpanija tönäisi alas katolta.”, hän puhisi, irvistellen rumasti liikutellessaan käsiään varovaisesti. Sekään asento ei ollut mitenkään helppo tai mukava, mutta tuntui ainakin hetken ajan paremmalta kuin edellinen. Sitten polvia alkaisi särkeä muhkurainen kivilattia...
Pudistaen päänsä puhtaaksi turhista ajatuksista bardi loi vaativan katseen Valeríeniin, painaen sitten päänsä.
”Huomasin, miten se ensimmäinen laulu kosketti, vaikka se on vasta kymmenenneksi kaunein ja riipaisevin tarina, jonka tiedän. Muttan armon prinssini pitää jaksaa ymmärtää rääväsuutani – ainakin sanon rehellisesti ääneen sen, minkä seuralaisenne supattavat toisilleen selkänne takana.”
Alchimere:
Jostakin tyrmän nurkan varjosta, jonne soihtu ei yltänyt luomaan valoaan, pujahti esille rotta. Se oli uskaliaampi tovereitaan, jotka tällä hetkellä rapistelivat muualla tyrmissä, siellä missä vangit olivat vaipuneet hetkeksi hiljaisuuteen. Rotta kohotti pientä kuonoaan ja haisteli ilmaa, viikset värähdellen. Sen turkki oli mustankirjava, sieltä täältä näkyi vaaleampaa karvaa. Rotta jähmettyi hetkeksi aloilleen, ennen kuin vipelsi röyhkeästi lattian poikki, ohi ihmisten, jotka eivät sitä kiinnostaneet. Päästyään pienen huoneen toiseen nurkkaan se rapisteli aikansa, ennen kuin pujahti toiseen koloon, jonka rottayhdyskunta oli uutterasti kaltannut kiviseen seinään.
Prinssi tuskin huomasi vikkeläliikkeistä jyrsijää, joka vilisti aivan hänen jalkojensa juuresta. Hänen katseensa oli nauliintunut bardiin.
"Minulla ei ole yksinkertaisintakaan syytä teititellä sellaista, joka ei sitä ole ansainnut", prinssi huomautti äänensävyllä, joka oli tarkoitettu kylmäksi. Hän ei kuitenkaan voinut mitään sille, ettei täysin voinut salata tunteitaan kuvastumasta äänestään, ei varsinkaan sellaiselta henkilöltä, jolle ääni oli rakkaus ja ammatti. Ei, hänen olisi pitänyt olla kymmenen kertaa kokeneempi, jotta hän voisi edes yrittää peittää tältä totuuden.
Seuraavien sanojen jälkeen nuorukainen oli hiljaa, mutristi vain huuliaan hieman niin, että väri jälleen pakeni niiltä. Puhumattomuus oli helppo tulkita ylpeydeksi, vaikka todellisuudessa Valeríenilla ei yksinkertaisesti ollut sanoja.
Yhdessä asiassa mies oli väärässä. Kruununperillisenäkään hänellä ei ollut oikeutta määrätä tätä mestattavaksi. Ei, sellainen valta kuului tällä hetkellä kuningattarelle, hänen äitipuolelleen, joka iän puolesta olisi voinut olla ennemminkin hänen siskonsa. Ennen kuin hän olisi saavuttanut virallisesti sen iän, jossa pojasta tulee mies, häneltä puuttuivat avaimet niin suureen päätökseen. Mutta vangitsemiskäskyn hän saattoi antaa, ja se oli pitkälti sama kuin mestaus, kuolemana vain paljon hitaampi. Silti se eittämättä lopulta löytäisi vangit, hiipisi yksi kerrallaan näiden luokse. Kuka kuolisi sairauteen, kuka väkivaltaan, kuka oman käden kautta järjen menetettyään. Se oli yhdentekevää, sillä lopulta he kaikki olivat kuoleman omia.
Prinssi ei olisi voinut enempää säikähtää edes tuskanhuutoa, kuin hän nyt säikähti yhtäkkistä naurua. Se tuntui niin tilanteeseen sopimattomalta. Jälleen prinssin silmät laajenivat, niiden tuijottaessa bardia kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Hän katseli tuota kohtausta täysin mykistyneenä, ennen kuin lopulta muisti jälleen tilanteen, jossa he olivat. Silloin hän pakottautui rauhoittumaan, suoristi ryhtinsä ja silotti kasvoilleen kohonneen kauhunsekaisen hämmennyksen.
Ailenin mainitessa kahleista myös Valeríenin katse hakeutui noihin metallisiin siteisiin. Ne kirskahtivat ilkeästi miehen vaihtaessa liikkuessa. Sitten prinssi katsoi jälleen bardiin, jonka koko asento kieli sellaista epämukavuutta, joka aiheutti katsojassakin halun liikkua, venytellä niveliään ja raajojaan ihan siitä ilosta, että se oli mahdollista.
Mutta tällaiset järjestelyt olivat pakollisia. Muussa tapauksessa rikolliset saattaisivat päästä pakenemaan. Itse nämä olivat omilla toimillaan epämukavuutensa ansainneet! Turha hänen oli kantaa siitä tuskaa.
Hetkeksi Valeríen oli jo ehtinyt unohtaa sen maagisen sävelmän, jonka Ailen oli loihtinut ilmoille pienessä salissa. Nyt se kuitenkin palasi hänen mieleensä, samanlaisella pauhulla kuin meri palaa paikoilleen matalan veden jälkeen. Prinssin ilme muuttui poissaolevaksi, hänen katseensa lasittui kuin katselemaan jotakin, mitä toiset silmät eivät voineet havaita.
"Niin, niin kosketti", hän lopulta totesi mietteliäällä äänellä, suunnaten silmänsä kohtaamaan merenvärisen katseen. Vaikutti siltä kuin prinssi olisi unohtanut missä oli, että toinen oli häntä herjannut, huomattavasti arvoasteikossa alempana ja kaiken lisäksi vanki.
"Mutta olet väärässä... Tarina ei ollut se, mikä minua liikutti. Kyse oli sävelestä, siinä oli jotakin... Se erosi mistään muusta, mitä olen aikaisemmin kuullut. Tai ei, ei sittenkään..."
Nuorukainen hiljeni, kuin ei olisi itsekään ymmärtänyt sanojaan. Ajatuksissaan hän siirsi luutun kainalosta syliinsä, katsellen sitä tarkkaan. Hänen toinen kätensä liikahti, sen sormet hyväilivät soittimen kaulaa, tapaillen lopulta kieliä kuin prinssi olisi valmistautunut soittamaan jotakin.
Alchimere:
// Sir Kaita odottelen //
Verrattuna palatsin suurimpaan juhlasaliin läntinen sali oli vaatimaton. Sen päästä toiseen saattoi kulkea kymmenellä harppauksella, eikä salin holvattu kattokaan yltänyt kuin kahden miehen korkeuteen. Sali palveli kuitenkin tarkoitustaan; siellä järjestettiin ne illanistujaiset, joihin vain harvoilla ja valituilla oli oikeus osallistua. Ilta-auringon viimeiset säteet tunkeutuivat sisään suurista ristikko-ikkunoista, värjäten salin vaaleat pinnat kevyen punertaviksi.
Ikkunoista katsottuna vastakkaisella seinustalla oli valkealla liinalla peitetty pitkä pöytä, jolta palvelijat eivät vielä olleet ehtineet kerätä runsaan päivällisen jälkiä. Posliinisilla lautasilla näkyi edelleen jäänteitä lihasta, kalasta, vihanneksista, eksoottisista hedelmistä...
Pöydän tavalliselle paikalle, keskelle salia, oli tätä iltaa varten aseteltu reilun ympyrän muotoon suuria, värikkäitä istuintyynyjä. Noille tyynyille oli kerääntynyt kymmenkunta juhlijaa, joiden toinen toistaan koreammat asut varsin korostetusti kielivät korkeasta asemasta. Naiset olivat asetelleet runsaat helmasta siveellisesti jalkojensa peitoksi, miesten istuessa tyynyillään hieman rennommin. Ruuan kanssa tarjottu viini oli tuonut tunnelmaan keveyttä, joka illan kuluessa muuttuisi hilpeäksi tarjoilun edelleen jatkuessa.
Osa juhlijoista oli nojautunut toistensa puoleen keskusteluun, jonka aiheena oli illan tuleva esiintyjä. Muutama oli jo entuudestaan saanut olla tuon esityksiä todistamassa, kun taas toiset olivat niistä vain kuulleet. Jokainen odotti illan tulevaa ohjelmanumeroa kuitenkin kasvavan innostuksen vallassa. Ailen Pell, se esiintyjän nimi oli, muistutti eräs tummahiuksinen nuorukainen vihreään leninkiin pukeutuneelle seuralaiselleen, alkaen nopeasti kuvailla erästä niistä tarinoista, jonka mies oli erään hänen ystävänsä ("joka muuten sattui olemaan korkea-arvoinen lordi, ellei neito sitä tiennyt") juhlissa jokin aikaa sitten kertonut. Neito hihitti hieman humaltuneena, punan kohotessa kalpeille poskipäille.
Prinssi Valeríen ei yhtynyt keskusteluun, vaan kuunteli sitä vaitonaisena. Koska kyseessä oli melko epävirallinen tilaisuus, eikä kruununperillisellä ollut tarvetta todistella asemaansa, oli hänen asunsa tänä iltana varsin yksinkertainen. Valkean. pussihihaisen paidan leveä kaulus oli koristeltu koristeleikkauksin, joiden kuvio toistui myös paidan helmassa. Tummien housujen lahkeet oli työnnetty saapikkaisiin, joiden varteen oli ohuella kultalangalla punottu kuviointi.
Prinssi huokaisi kevyesti, parantaen asentoaan istuintyynyllään. Hän risti säärensä, nojaten poskeaan kättään vasten. Vihertävät silmät hakeutuivat tuon tuostakin kohti laskevaa aurinkoa. Auringonlasku kestäisi vain hetken, ja sitten tulisi täysin pimeää. Palvelijat kiiruhtaisivat saliin sytyttämään kynttilöitä juhlijoiden valoksi. Vasta illan kääntyessä yöhön juhlat loppuisivat, ja silloinkin muutama juhlija varmasti siirtyisi jatkamaan niitä aamun puolelle asti.
"Missä musikanttimme viipyy?" tummahiuksinen nuorukainen kysyi, suoristaen ryhtiään purppuranpunaisella tyynyllään. "Alan käydä kärsimättömäksi!"
"Kyllä hän tulee", vakuutti nuori mies, jonka sinisissä silmissä oli uninen katse. Hän oli asettunut tyynylleen äärimmäisen rennosti, osittain lähes lattialle valahtaneena. "Vastahan me lopetimme ruokailun. Kenties palvelija ei vain ole saanut sanaa vielä toimitettua perille."
Myös prinssin katse siirtyi kohti salin kaksoisovia odottavana, aivan kuin hän olisi odottanut miehen astelevan huoneeseen hetkenä minä hyvänsä. Hän sipaisi vaaleita hiuksiaan mietteliäänä, laskien kätensä sirosti takaisin tyynylle viereensä.
Vaikka Pell olikin esiintynyt palatsissa aiemmin, ei prinssi nuoren ikänsä vuoksi ollut näinä kertoina päässyt kuuntelemaan esiintymisiä. Nyt hänellä oli siihen viimein mahdollisuus, ja hän todellakin toivoi, ettei musikantti syystä tai toisesta ollut jättänyt saapumatta paikalle. Mistä sitä tiesi, taiteilijoiden sielut olivat arvaamattomia.
sir Kai:
//Oooh, olet juuri niin ihana kirjoittaja kuin arvelin <3 Ja kirjoittelin nyt tässä koko Ailenin esiintymisjupakan.... Eh.... koeta pärjätä.//
Ailen ei voinut olla pöyhimättä hiuksiaan sadatta kertaa peilin ääressä. Eikä pyyhkimättä suupieliään mahdollisten ruuantähteiden takia, tai kohetamatta vaatteidensa asentoa yllään. Siitä oli jo pitkä aika, kun hän oli viimeksi päässyt teennäisen hovin ytimeen, jonkun kuningasperheen jäsenen eteen esiintymään. Miten häntä vihattiinkaan noiden kruunulle uskollisten parissa, ja miten hänen lauluaan ja uskaliaita juttujaan silti rakastettiinkin niin palavasti!
Ujo palvelustyttö yskäisi jo viidettä kertaa saamatta bardin huomiota osakseen. Vasta kun hän kohotti käden suulleen päästääkseen huomiota vaativan ja kimeän äännähdyksen kuudennen kerran mies vaiensi tämän sulavalla kädenliikkeellä, ja nousi seisomaan. Ilta oli pimennyt, armas luuttu napattiin mukaan matkaan, ja korkeat korot kopisivat suureellisia kivikäytäviä pitkin kohti tuota ”pientä” salia, kuten sen rakentaneet suuruudenhullut ihmiset olivat sitä kutsuneet. Jo matkalla hunajatukka alkoi soittaa melankolista sävelmää, joka riipaisevasti tavoitteli onnellista loppua sitä saamatta. Yllään mustat, kireääkin kireämmät housunsa, joiden sivusaimoissa luikersi liioiteltu hopeapunos hän astui sisään suurien pariovien sijasta nurkassa sijaitsevasta palvelijoiden ovesta, näppäillen sävelmää kuin omissa ajatuksissaan. Hänellä oli yllään muodollinen liivi ja sovinnainen valkoinen kauluspaita, mutta niiden ylle heitetty, löysä, lyhyt ja pussihihainen, räikeän oranssi jakuntapainen rikkoi tyylikkyyden rajat nauraen niille pilkallisesti.
”Kerran kerrottiin eräs tarina.”
Seuraneidit ja lordit vaikenivat tyystin voimakkaan äänen kuullessaan, ja kovin tarkasti pariovia vahdanneet silmät kääntyivät vikkelästi kohti hunajatukkaa. Hiljaisuus ja sen tuoma kihelmöinti saivat hymyn ilmestymään pyöreille kasvoille. Mies asteli kynttilöiden välisistä varjoista toisiin, antaen melodian kohota ja laskea lempeästi.
”Kerran.”
Musikaalinen ääni toisti, virittyen siksi kantavaksi, vangitsevaksi ääneksi jolla Ailen aina kertoi ja lauloi tarinoita. Sen omistaja pysähtyi, ja päästi sävelen putoamaan pois, aloittaakseen uuden.
”Sillä tarina kerrotaan samana aina vain kerran, kunnes seuraava ääni sen uutena välittää. Se tarina oli laulu Ikuisesta valtaistuimesta.
Samassa hän alkoi laulaa, äänellä joka kiinnitti huomion sen esittämiin sanoihin ja maalasi kuulijansa eteen kuvan onnettomien tarinoiden sarjasta, vallanhimosta, väistämättömästä tuhosta ja rakkauden luomasta toivonkipinästä, joka sammui hulluuden edessä. Se oli harvinaisen raskassoutuinen legenda kerrottavaksi illanistujaisissa, mutta sävelmän kauneudelle ei Ailenin mielestä ollut vertaista. Hänen äänensä nousi sen siivittämänä kohti taivaita, kysyen miksi jalon ritarin piti erehtyä tavoittelemaan mittaamatonta loistoa. Se laski surun kuiluihin ritarin tullessa kirotun valtaistuimen viettelemäksi, ja puhkesi itkuvirreksi tämän kauniin morsion kuollessa hulluuden siivittämään miekaniskuun. Lopulta hyminäksi vajoava laulanta palasi alussa näppäiltyyn sävelmään, joka pyöri ympäri ja ympäri, pystymättä tavoittamaan haluamaansa onnellista loppua, ja katkesi harkitusti särähtäen.
Tarinan loputtua mies jäi vain seisomaan paikoilleen, merenvihreät silmät nauliintuneena prinssiin. Katseella vaikutti olevan jokin syvempi merkitys, mutta se johtui puhtaasti laulun jälkeensä jättämästä tunnelmasta – Ailenista blondi vain sattui olemaan ihastuttava herkkuperse. Varovasti joku alkoi taputtaa ja muut yhtyivät mukaan, ja aplodien saavutettua huippunsa mies kumarsi kerran.
”Olipa se ylväs ja sovelias laulu laulettavaksi tähän saliin. Voisin jatkaa hieman kevyemmin, vai mitä?”
Veijarimaisen hymyn jälkeen soittoniekka esitti kaksi kevyempää tarinaa, lauloi kolme suosittua kappaletta, joista romanttisimman kaiholaulun hän esitti polvillaan suoraan prinssille, korostaen sen sanomaa liioitelluilla eleillä ja ilmeillä. Varsinaisen esiintymisensä jälkeen hän jäi huoneen nurkkaan soittamaan luutullaan taustamusiikkia, ja lauloi muutaman toivekappaleenkin, vähän väliä silmillään prinssiä metsästäen.
Lopulta hän ajautui keskustelemään politiikasta muutaman tyhjäpäisen neitokaisen kanssa. Nämä kyselivät hänen ajatuksistaan, aivan selvästi vain ihmetelläkseen poikkeavia ajatuksia. Eihän hän saisi ketään täältä oikeasti vakuuttumaan tasa-arvon ja kansanvallan hyödyllisyydestä, mutta yrittää sopi.
"Mutta tietysti se olisi hyödyllistä." hän vastasi erään mustatukan epäilyihin.
"Silloin vain ne, jotka pystyvät vakuuttamaan paukapäisen rahvaan erinomaisuudestaan pääsisivät tekemään päätöksiä, ja ne miellyttäisivät kansaa välttämättä. Se olisi oikein hyödyllistä, ja vähentäisi hallitsijoiden pakkonaittamisia ja murhaamisia, koska ei ole mitään mieltä yrittää päästä väliaikaisen johtajan lähelle. Saati sitten murhata tätä, kun valta ei siirry tappajalle."
Hunajatukka hymähti hiljaa sanoilleen, ja havaitsi ihastuttavan prinssin olevan juuri ja juuri sen piirin liepeillä, jonne hänen äänensä kantoi.
"Vai mitä, Teidän Majesteettinne? On varmaan erittäin turvatonta olla asemassanne."
Alchimere:
Aurinko oli jo laskenut mailleen, ja tummaan leninkiin pukeutunut palvelustyttö asetteli viimeisiä kynttilöitä hopeiselle vadille. Kymmenien kynttilöiden liekit heittivät salin seinille mustia aavekuvia, jotka eivät hetkeäkään pysyneet paikoillaan, vaan kerta toisensa jälkeen muuttivat muotoaan.
Juhlaväki alkoi muuttua levottomaksi. Tämän tästä humalaisesti kimmeltävät katseet kääntyivät juhlien isäntään, vaatien tätä lähettämään toisen palvelijan esiintyjää noutamaan. Mutta prinssi istui rauhallisena aloillaan, nojaten tyynyynsä, katse suunnattuna yhteen kynttilöistä. Seinät palauttivat vaimean puheensorinan ja hermostuneet naurahdukset.
Aluksi he eivät kiinnittäneet huomiota vaimeaan soitantaan, joka sekoittui muihin ääniin. Vasta kun selkeä, kantava ääni lävisti ilman, kääntyivät katseet saliin varkain hiipineeseen soittajaan. Puhe, joka vielä hetkeä aikaisemmin oli kumpuillut vieraiden piirissä, lakkasi täysin, jokaisen silmäparin kääntyessä tuohon mieheen. Myös kynttilöitä sytyttänyt palvelustyttö oli jähmettynyt aloilleen, tuohus yhä kädessään kytien. Hän havahtui vasta, kuin pieni liekki jo nuoli hänen sormiaan.
Myös prinssin katse oli kääntynyt esiintyjään. Varjosta varjoon kulkiessaan tuo toi mieleen myyttien hahmon, joka varta vasten täksi illaksi oli astunut omasta maailmastaan.
Kuulijat istuivat äänettöminä, vain heidän kasvoiltaan saattoi lukea tarinan herättämien tunteiden kirjon. He elivät sen sankarin mukana, kokivat tuon suuruuden hetket ja lopulta hulluuden pimeän kaivon. Naisten silmät kostuivat kyynelistä, he kaivoivat hihoistaan valkeat, kirjaillut nenäliinat, joilla pyyhkivät kyyneleet pois, pidätellen nyyhkäyksiään. Miesten liikutus oli hienovaraisempaa, sitä ei voinut nähdä kyynelistä, vaan hartioiden jännittyneestä asennosta, huulten tiukasta ja kalpeasta viivasta.
Valeríen ei keskittynyt tarinan sanoihin, vaan rytmiin, jolla Ailen sitä kertoi. Hänen kehonsa tuntui reagoivan miehen ääneen. Korkeat, surumieliset kohdat saivat kylmät väreet juoksemaan hänen selkärankaansa pitkin, kun taas hiljaisempien osien aikana hän saattoi kuulla omien sydämenlyöntiensä alkukantaisen rytmin takovan korvissaan. Huomaamattaan nuorukainen oli kohottautunut ryhdikkäämpään asentoon tyynyllään, kuin sillä tavalla olisi yrittänyt kurottautua lähemmäs laulajaa. Hänen selkänsä oli suorassa, vihreänkultaisten silmien katse valpas. Ainoastaan toinen käsi nojasi kevyesti tyynyä vasten. Jokin laulun sävelessä toi mieleen hänen lintunsa, joka aloitti surumielisen laulunsa kun auringon viimeiset säteet katosivat taivaanrantaan. Kenties lintukin lauloi tällä hetkellä, yksin suuressa häkissään, toivoen turhaan että joku vastaisi sen lauluun.
Kun Ailen lopetti, tunsi prinssi jonkin kuristavan kurkkuaan. Hän yhtyi aplodeihin viipyillen, kasvot mietteliääseen ilmeeseen unohtuneina. Hän tuskin huomasi, kuinka bardi siirtyi kappaleesta toiseen. Juuri tuon ensimmäisen surulaulun sävel oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Se soi hänen mielessään yhä uudelleen ja uudelleen, jättämättä häntä enää rauhaan.
Siinä vaiheessa, kun bardi lopetti viimeisen varsinaisen laulunsa, oli kynttilöiden tali alkanut tipahdella niiden alustoille, muodostaen pieniä, valkeita pisaroita, jotka hetkessä jähmettyivät. Hitaasti keskustelu alkoi jälleen. Aluksi vieraat puhuivat vaimealla äänellä keskenään, kunnes ensimmäiset uskaltautuivat ryhtymään juttusille Ailenin kanssa. Ensin ihastunut naisväki, joka kainosti kikatellen kyseli miehen mielipiteitä. Sitten myös nuorukaiset liittyivät keskusteluun, selvästi mustasukkaisina siitä huomiosta, jonka tuo soittoniekka sai naisilta. Vain prinssi pysytteli hiljaa, vaipuneena ajatuksiin, joihin sävel oli hänet vaivuttanut.
Viimein prinssi havahtui mietteistään, esiintyjän vaatiessa sanoillaan hänen huomiotaan. Hän kohotti katseensa hitaasti, katsoen miestä tovin vaaleiden ripsiensä lomasta, ennen kuin lopulta vastasi:
"Kansanvalta? Te puhutte hulluuksia. Ainoastaan vahva kuningas saa kansansa pysymään yhtenäisenä. Ilman selkää johtajaa se vaipuu kaaokseen, jonka jokainen hallitsijan vaihdos sytyttää uudelleen roihuun", nuorukainen vastasi, tarkkaillen Ailenia vihreällä katseellaan.
"Mitä viimeisiin sanoihin tulee, siinä te puhutte totta. Sitä en aio kieltää."
Heidän pieni piirinsä oli hiljentynyt kuuntelemaan keskustelua. Hieman syrjemmälle jääneet vieraat jatkoivat omaa keskusteluaan, tuskin huomaten, mitä muualla salissa tapahtui.
Prinssin katse oli lähes avoimen utelias, kun hän tarkasteli sillä Ailenia.
"Kertokaa, mistä olette oppineet taitonne", hän määräsi, vaihtaen puheenaihetta täysin. "Kuka tahansa oppii soittamaan lyyraa tai harppua, mutta se ei tarkoita, että hän todella hallitsisi taidon."
Hän itsekin oli aikanaan opiskellut musiikkia, muttei koskaan ollut saavuttanut siinä haluamaansa tasoa. Vaikka hän hallitsisi teorian täydellisesti, ei hän koskaan voisi tuottaa todellista musiikkia, joka liikutti ihmisiä sieluun saakka.
sir Kai:
Ailen hymyili suunnattoman leveää, säteilevää hymyä saadessaan armon prinssin mukaan keskusteluun. Hänen teki mieli puhjeta uuteen lauluun, sepittää ylistysvirsi tämän vihreiden silmien sulokkuudesta ja vaaleiden ripsien herkästä häkistä, mutta vaikeni. Nuorukaisen sanoissa oli niin suloinen sointi, aavistus tulevasta kuninkaasta. Niin ylväs, niin kovin isänmaallinen, mutta silti ihastuttavan poikamainen. Paljon parempi kuin ne sirkuttelevat, tyhjäpäiset hovineidot tai ympäriinsä keikkaroivat nuorukaiset.
”Luuletteko tosiaan, että kansa valitsisi itselleen heikon johtajan?” hunajatukka kysyi, naksauttaen kieltään paheksuvasti.
”Ei todellakaan. Ja mitä tulee vallanvaihdoksen ongelmiin, nekin katoaisivat, koska sitä varten olisi selkeä järjestelmä nimeltä vaalit. Kukaan ei urputtaisi pikkumaisesti verenperinnön puhtaudesta, ja se sujuisi paljon nopeammin kuin edellisen hallitsijan kaikkien syrjähyppyjen jäljittäminen.”
Bardin ääneen ehti luikahtaa jo aimo annos kiivautta, mikä taasen karsi puheen muodollista kohteliaisuutta. Joku neitokainen räpsytteli sinisiä silmiään harvinaisen hämmentyneen näköisenä, kun joku uskalsi noin suorasti väittää kuninkaidenkin harjoittavan haureutta. Eihän se edes olisi ollut kovin erikoinen syytös, mutta Ailen oli pelkkä rahvaaseen kansaan kuuluva muusikko.
Puheensorinan täyttämässä ilmassa tuntui äänetön helpotuksen huokaus, kun prinssi vaihtoi puheenaiheen pois politiikan vaarallisilta vesiltä. Määräys ei saanut välitöntä vastausta, vaan bardi uhmasi sitä hiljaisella, ovelalla hymyllä. Sanattomana hän nappasi luuttunsa, ja alkoi näppäillä taidokasta sävelmää, joka hyppi vuorien ja merien taa, kohti horisonttia ja seikkailuja.
”Unissa, unelmissas' suloisissa
kaukaa kohisi satujen hyöky
Kaukaa, kauempaa saapui laulu
koditon vailla kertojan ääntä.”
Laulua ei helpolla arvannut paikan päällä sepitetyksi, ja Ailen käytti säveltä hyödykseen rehvastellakseen äänensä laajalla alalla. Se sai jonkun taputtamaan hiljaa, mutta muusikko ei välittänyt tästä. Hän oli keskittynyt täysin prinssiin, tuntien suunnatonta ylpeyttä siitä, että oli saanut tämän vakuutettua taidoillaan. Luuttunsa turvaan laskettuaan hunajatukka asteli heidän välisen välimatkan parilla harppauksella, saaden pöyhkeilevästi pukeutuneen väen kaikkoamaan ilkikurisen hymynsä tieltä.
”Se on salaisuus, armon prinssini, jonka en soisi leviävän. Voin vain sanoa, että olen laululintujen sukua.”
Sanojensa perään mies kumarsi yliampuvan syvän hovikumarruksen, ojentaen toisen kätensä tavalla, jolla yleensä toivottiin ladyjen kättä suudeltavaksi.
Alchimere:
Prinssin ilme kiristyi hieman, sillä Ailenin lauseeseen piilotettu syytös kuninkaiden siveyttä kohtaan ei jäänyt häneltä huomiotta, ei sen enempää kuin muiltakaan huoneessa olijoilta. Oli kuitenkin muistettava, että musisoijan juuret, niin jumalaista alkuperää kuin tämän ääni kenties olikin, olivat tavallisen rahvaan parissa. Ja rahvaalta ei voinut odottaa täydellistä ymmärrystä, jollaisen saattoi saavuttaa ainoastaan puhtaalla verenperinnöllä. Juuri siksi johtaja ei voinut nousta kansan keskuudesta; ennemmin tai myöhemmin tämä sortuisi rahvaan alkeellisiin tapoihin. Sellainen aiheuttaisi enemmän tuhoa kuin toisi mukanaan hyvää. Sen tähden suvussa kulkeva johtajuus oli ainoa mahdollisuus.
Kansa oli parhaimmassa tapauksessa hyväntahtoisen ymmärtämätöntä, kuin lampaat jotka tarvitsivat paimenta löytääkseen vehreimmät ja turvallisimmat laitumet.
Oli kuitenkin vaarallista puhua politiikasta palatsin kokoontumisissa. Aihetta saatettiin sivuuttaa ainoastaan kulloisenkin hallitsijan kantaa myötäilemällä ja ylistämällä tämän tekoja. Todellisesta politiikasta saatettiin puhua ainoastaan suljettujen ovien takana, sellaisten henkilöiden välillä, jotka ehdottomasti nauttivat toistensa luottamusta. Eikä silloinkaan voinut olla täysin varma turvallisuudestaan, sillä seinilläkin oli tässä ympäristössä korvat. Riitasoinnut vaiennettiin nopeasti ja hiljaa, ennen kuin ne ehtisivät muodostaa sinfoniaa.
Valeríen katsoi bardia vaiteliaana, odottaen, että mies vastaisi hänen esittämäänsä kysymykseen. Hän alkoi tuntea jo lievää ärtymystä. Miksei tuo vastannut, niin kuin olisi kuulunut? Hänen esittämänsä kysymykset eivät koskaan jääneet vaille vastausta. Eivät koskaan.
Hetkeksi jälleen kiihtynyt puheensorina vaimeni jälleen, kun Ailen aloitti uuden laulunsa. Hetkeksi prinssi tunsi jälleen uppoavansa sävelten maailmaan, kuuntelemaan ääntä, joka ei särkynyt, vaikka se kuinka seilasi matalan ja korkean nuotin välillä.
Kun lyhyt laulelma loppui, ei prinssi yhtynyt suosionosoituksiin. Hänen kasvoiltaan ei ollut mahdollista lukea, millaisen tunteen vastaus oli hänessä herättänyt. Vaalein ripsin kehystetyt silmät seurasivat bardin askeleita, kun tuo tuli lähemmäs, kumarsi ja ojensi kätensä.
Hetken prinssi oli hiljaa, mutta sitten hän nousi tyynyltään, suoristaen ryhtinsä, katsoen bardia ärsyyntymistä tuntien.
"Lintu te todella olette, ja millainen! Yksi pöyhkeilevä riikinkukko..."
Sanojensa jälkeen Valeríen asteli Ailenin ohi, jääden seisomaan suurten ikkunoiden eteen. Prinssin hahmo jäi hetkeksi kynttilöiden luoman valon ulottumattomiin, kun hän katseli ulos pimeään.
Vieraat tuntuivat hämmentyneen isäntänsä yhtäkkisestä vetäytymisestä. He vilkaisivat neuvottomina toisiaan, yrittäen päättää, mitä tehdä. Lopulta he alkoivat varoen keskustella keskenään tyhjänpäiväisistä aiheista, jotka ensimmäisinä nousivat heidän mieleensä. Eräs kultahiuksinen neito heleän sinertävässä puvussa käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähestyi bardia. Neito laski siron, valkean kätensä miehen käsivarrelle, hymyili viekoittelevasti ja esitti vailla sen suurempaa merkitystä olevan kysymyksen siitä, löytyisikö tuolta vielä muitakin romanttisia laulelmia laulettavaksi.
Sali hiljeni kuin miekaniskusta, kun prinssi yllättäen käännähti takaisinpäin, katse suunnattuna bardiin. Hänen äänestään oli kuultavissa selkeää närkästystä, kun hän korotti äänensä ja sanoi:
"Esitän teille kysymyksen, ja te vastaatte minulle arvoituksella! Mikä te olette?"
Hän hiljeni hetkeksi, ja ojensi sitten kätensä vaativasti miestä kohti, kämmen ylöspäin osoittaen, sormet kevyesti harallaan.
"Antakaa minulle luuttunne."
sir Kai:
Ylpeä prinssi sivuutti vaivaisen muusikon, jättäen tämän täysin huomiotta myrkyllisten sanojensa jälkeen. Se oli kuin läimäys hymyileville kasvoille, ja niiden omistaja suoristi selkänsä välittömästi. Pää kallellaan, silmät kavenneina hän tuijotti tuon vaaleaverikön perään, mutta käänsi pian vastavuoroisesti oman selkänsä tälle. Tuikea katse suli hädin tuskin tukahdutetuksi naurunpuuskaksi, joka sai kulmakarvoja kohoamaan muutenkin säikähtäneessä ja vaivautuneessa tilanteessa. Todellakin, arvon prinssi oli valloittavan, tuittupäisen suloinen! Hänen olisi pitänyt hankkiutua hoviin jo muutama vuosi sitten, tämä oli varmasti näyttänyt keskenkasvuisena vielä ihastuttavammalta pienine kasvonpiirteineen ja pyöreine silmineen.
Juhlijat sivuuttivat välikohtauksen parhaalla tuntemallaan tavalla, jatkaen juttelua kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yksi neitokaisista uskalsi jopa tulla kyselemään uutta laulua, tarttuen kiinni bardin kädestä ja vahvasti ehostetut silmät räpsyen. Toiveikas ilme muuttui äkäiseksi, kun hunajatukka ravisti käden irti, vedoten lepotaukoon. Hän ehti juuri ja juuri napata itselleen korkean lasin ohikulkevan palvelijan tarjottimelta, kun juhlaväki kohahti jälleen, ja hän kuuli prinssin närkästyneet sanat.
Tyytyväistäkin tyytyväisempi hymy levisi pyöreähköille kasvoille, ja soittoniekka tyhjensi lasinsa ennen kuin kääntyi katsomaan olkansa yli huoneen korkea-arvoisinta henkilöä.
”Onko olemassa muunlaisia vastauksia? Eikö jokainen sana ole arvoitus, jonka kuulija voi tulkita mitä hämmästyttävimmällä tavalla?” hän vastasi syytökseen kysymyksin, äänellä josta heijastui suunnaton huvitus ja ilkikurisuus. Hitaasti hän kääntyi kokonaan ympäri, seisoen rennosti kuin ei puhuisi prinssille lainkaan, vaan vain itseään nuoremmalle, sievälle pojalle.
”Olen ihminen, mutta samalla lintu. Olen laulu, tarina ja musiikki. Olen bardi tavanomaisesta kodista, silti suurimman tarinankertojan sekä kauneimpien laulujen laulajan lapsi.”
Jos kerta arvoitukset ärsyttivät Valeríenia, hän vastasi yhä uusilla arvoituksilla, eikä vähiten siksi, ettei käskevä äänensävy miellyttänyt vapaasieluista Ailenia.
Hänen silmissään välähti kova, vihainen katse kun armon prinssi vaati hänen luuttuaan. Se oli vain yksi soitin monien muiden joukossa, hyvää laatua muttei mitenkään maaginen, mutta hunajatukka olisi silti suonut pyynnön olevan kohteliaampi. Kylmä virne kasvoillaan mies nappasi luuttunsa, ja asteli prinssin luo – mutta tarttuikin kiinni ojennetusta kädestä, kääntäen kämmenselän huuliensa kosketettavaksi.
”On kunnia, että noin jalot kädet koskettavat tavanomaista työkaluani” hän lausahti pahantahtoinen nuotti sanoissaan, nostaen katseensa porautumaan vihreisiin silmiin.
”Mutta sitä ennen minun on pakko kysyä, mikä te olette? Luulen, että kuulin juuri äsken samankaltaista puhetta, mitä olen kuullut rahvaan huonotapaisten äpärälasten suista.”
Iloisesti porisevan puheensorinan täyttämään huoneeseen muodostui kylmä, hiljainen pallo kaksikon ympärille. Monet sivusta tilannetta tarkkailleet käänsivät katseensa pois ja alkoivat puhua muille kuin mitään ei tapahtuisi, muutamat pidättivät hengitystään prinssin reaktiota odottaen.
Alchimere:
Vieraiden katseet siirtyilivät hetken hermostuneina prinssistä bardiin, kunnes he jälleen jatkoivat keskusteluaan. Äänet olivat hermostuneen kohonneita ja teeskennellyn pirteitä. Tuskin yksikään keskustelukumppani todella kuunteli toistaan, niin kauan kun sanat putoilivat yhdentekevinä heidän huuliltaan, he olivat turvassa.
Prinssin koko huomio oli keskittynyt yksin Aileniin. Kuinka hän inhosikaan tuon itsetyytyväistä hymyä, tapaa jolla mies tyhjensi lasin kuin hänellä ei olisi ollut mitään sanottavaa! Nuorukaisen sormet puristuivat nyrkkiin ja avautuivat taas, kun hän katseli tuota röyhkeää bardia silmät vihreänkultaista tulta iskien. Tuo seisoi hänen edessään kuin kuka tahansa, vaikka oli vähempiarvoinen kuin kukaan hänen vieraistaan! Ainoastaan palvelijoiden saattoi katsoa kuuluvan alempaan kastiin, ja hekin kunniallisesti työnsä hoitaessaan olivat kaksin verroin arvokkaampia.
Jumalainen kultakurkku, mutta kadun rahvastakin alhaisempi tavoiltaan!
Ärtymys alkoi löytää tietään Valeríen aiemmin tyynille kasvoille, kun vastaukseksi jälleen annettiin ainoastaan uusi arvoitus. Vaaleat kulmakarvat kurtistuivat hieman hiusten alla, kapeiden huulten mutristuessa paljonpuhuvalla tavalla. Hänen ilmeensä oli kuin täydellinen vastakohta Ailenin hymyileville kasvoille.
"Vain arvoitus toisensa perään... Tiedätteköhän edes itse vastauksia, jos ette niitä meillekään voi suoda kuin koristeellisin sanakääntein?" hän tuhahti matalalla äänellä, kuin itsekseen puhuen.
Hetkeksi prinssin kireä olemus rentoutui, kun Ailen viimeinkin näytti toimivan hänen tahtonsa mukaan.
Prinssiltä jäi täysin huomaamatta tuon ilmeen kavaltava kylmyys, jonka olisi pitänyt ennakoida jotakin. Kun bardin sormet kietoutuivat hänen oman kätensä ympärille, kohosi prinssin kasvoille hämmentynyt ilme, joka muuttui kauhunsekaiseksi, kun lämpimät huulet koskettivat kämmenselkää. Pyöreät silmät laajenivat, huulten raottuessa kuin vastaväitteeseen, jota ei kuitenkaan koskaan kuulunut. Valeríen oli liian järkyttynyt tuosta eleestä, joka herrasmiehen ja neidon välisenä olisi ollut mitä arkipäiväisin.
Nuorukainen riuhtaisi kätensä Ailenin otteesta, painaen sen rintakehäänsä vasten, vieden toisen kätensä kuin suojelevasti sen kohdan päälle, jolle suudelma oli painettu. Hän perääntyi puolikkaan askeleen, niin että hänen selkänsä painautui mustia, kylmiä ikkunaruutuja vasten, katseen nauliintuessa tuijottamaan sinisensävyisiä silmiä. Ailen oli rikkonut hänen henkilökohtaisen reviirinsä, jolle ainoastaan palvelijoilla oli oikeus astua. Palvelijoilla oli omat sääntönsä, joita heidän tuli noudattaa.
Vasta Ailenin sanat saivat Valeríenin havahtumaan, ja järkytyksen muuttumaan hetkessä silmittömäksi raivoksi. Se sai värin pakenemaan prinssin kasvoilta, ja raolleen jäänet huulet värisemään. Silmät kapenivat, samalla kun niihin syttyi lähes mieletön palo.
"Kuinka kehtaat!?" hän sähisi, unohtaen täysin etiketin. Suudeltua kättä suojellut käsi liikahti nopeasti, kun hän yritti suunnata avokämmenellä iskun suurisuisen bardin poskelle. Mies oli mennyt aivan liian pitkälle, kellään ei ollut oikeutta puhua kruununperilliselle noin! Kukaan ei verrannut häntä rahvaaseen, ei varsinkaan saastaiseen äpärään. Moisesta olisi ansainnut saada kuolemantuomion!
Nekin, jotka vielä hetkeä aikaisemmin olivat yrittäneet paeta keskusteluun, olivat nyt hiljenneet täysin ja jähmettyneet aloilleen kuin patsaat, joiden silmät tuijottivat lähes lasittuneina heidän edessään käytävää näytelmää. Jopa vieraiden joukossa puikkelehtivat palvelijat olivat pysähtyneet hetkeksi, kesken toimiensa. Eräällä tarjottimella korkeat pikarit huojahtelivat vaarallisesti, kun niitä kuljettanut ruskeansävyiseen tunikaan sonnustautunut palveluspoika oli pysähtynyt kesken nopean askeleen.
sir Kai:
Viimeinkin tunne läpäisi prinssin jäänaamion, ja se ritisi ärtymyksen puskiessa kapeille, aatelisille kasvoille. Ailenin sydän hyppäsi kolme volttia riemusta ja hänen hymynsä muuttui entistä iloisemmaksi. Mikään ei ollut parempaa, kuin omaan asemaansa puutuneiden jäykkien käsitysten horjuttaminen, juuri ne rysähtivät komeimmin alas. Bardi oli aluksi suunnitellut hurmaavansa prinssin laulullaan, mutta tämän järkyttäminen puski uudeksi pääsuunnitelmaksi. Olivathan tämän ilmeet mitä mainioimpia, ja olisi hieno lisä hänen värikkääseen maineeseensa tulla tunnetuksi kruununperillisen kunniaa loukanneena. Tietysti se merkitsisi uutta tyrmäreissua ja mahdollista kuolemantuomion riskiä, mutta muusikko oli karannut sellaisista tilanteista ennenkin.
Paras oli kuitenkin vasta tulossa, kun vaaleaverikko vetäisi suudellun kätensä sylinsä turviin, näyttäen hunajatukan silmiin harvinaisen paljon ujolta kamaritytöltä, joka oli yllättynyt herransa äkillisestä lähentelystä. Niin kovin korkea-arvoinen nuorukainen oli heistä kahdesta se, joka oli ensimmäisenä menettänyt tilanteen hallinan, eikä Ailen antaisi tämän helpolla päästä takaisin seisomaan tukevasti prinssinjalustalleen. Hänelle ei ollut temppu eikä mitään rikkoa sovinnaisuuden rajoja noin räikeästi, ja viekas katse kertoi, ettei toinen ollut nähnyt vielä murto-osaakaan siitä mitä hän uskalsi tehdä.
Hyinen hiljaisuus oli vallannut koko salin, ja sen leikkasi bardin riehakas, kovaääninen nauru. Hän joutui pitelemään vatsaansa ja pyyhkimään vettä silmistään remakan rauhoittuessa hekotteluksi.
”Että kehtaanko?” hän kysyi, purskahtaen uudestaan nauruun, joutuen katsomaan poispäin prinssistä rauhoittuakseen edes sen verran, että pystyi puhumaan. Voipuneesti huokaisten mies sai viimein hihityksenkin loppumaan, ja hän katsoi kierosti virnistäen vaaleaverikköön.
”Ettekö tunne mainettani? Muistaakseni kutsuin armon äitipuoltanne epäsuorasti vallanahneeksi huoraksi kun olin viimeksi täällä. Taide ei kumarra ketään, kultapieni.”
Viimeisimmät sanansa muusikko sirkutti silmiään räpsytellen kuin tyttönen, joka ilmoitti kepeästi naineensa aviomiehensä rahan takia.
Hetken päästä, ennen kuin kukaan ehti toipua edes edellisestä ryöpytyksestä virne muuttui pohtivaksi, ilkikuriseksi hymyksi.Päätään puolelta toiselle kallistellen Ailen asteli Valeríenin ympärillä, tätä kuin arvioivasti katsellen.
”Mutta kuvitella, ettei mies ole suudellut teitä aiemmin. Luulin, että kaltaisenne siro nuorukainen olisi jo löytänyt rattopoikien tuomat ilot. Kokemattomuus tosin tekee teistä entistä suloisemman, rakas prinssini.”
Jos Ailen oli aiemmin sohinut muurahaispesää tikulla, nyt hän polki heikkoa jäätä. Silti bardin silmien katse oli itsevarmasti nauliutunut kullanvihreisiin jalokiviin, eikä hän reagoinut edes siihen, kun joku korsetilla itseään jo valmiiksi heikentänyt neito pyörtyi jännityksen takia.
Alchimere:
Valeríen oli ahdistunut. Niin kauan, kuin kruununperillisen asema oli hänen turvanaan, kaikki oli hyvin. Silloin kukaan ei voinut lähestyä häntä liikaa, tai ilman hänen lupaansa. Mutta juuri nyt bardi oli rikkonut tuon kehän, ja jättänyt nuorukaisen täysin suojattomaksi. Vailla kilpeään hän oli täysin avuton, vailla keinoja selviytyä tilanteesta. Prinssi oli kuin nurkkaan ahdistettu eläin, joka levottomana sähisi ja pörhisteli, yrittäen karkottaa uhkaajansa. Mutta tällä kertaa se ei tehonnut, Ailen vain jatkoi härnäämistään.
Nauru särki saliin langenneen hiljaisuuden. Se tuntui täyttävän huoneen hetkessä, kaikuvan etäisistä seinistä ja korkeasta katosta. Niin voimakas nauru oli, että Valeríen suorastaan värähti sen edessä, ja tunsi hetken ajan vastustamatonta halua käpertyä kerälle ja peittää korvansa tuolta pilkkaavalta ääneltä.
Myös vieraat tunsivat olonsa epävarmoiksi. Katseet etsivät toisiaan, yrittäen löytää jonkinlaisen vihjeen siitä, kuinka toimia. Tilanne oli niin etikettien vastainen, ettei kellään ollut valmiuksia selviytyä siitä. Yksi nuorista miehistä naurahti itsekin hermostuneen kimeästi, ennen kuin sinisiin pukeutunut toveri tyrkkäsi tätä kyynärpäällä kylkiluiden väliin. Hermostunut nauru loppui hiljaiseen vinkaukseen, ja sitten myös sinipukuinen liittyi muiden seuraan tyrmistyneeseen hiljaisuuteen.
Prinssi seisoi aloillaan, hengittäen raskaasti niin että hänen siro rintakehänsä kohosi ja laski selvästi paidan valkean kankaan alta. Lyöntiin kohonnut käsi oli vasemman käden tavoin laskeutunut takaisin nuorukaisen kyljelle, sormien puristuessa tiukkoihin nyrkkeihin. Kynnet painautuivat kämmeniin, kun Valeríen kuunteli noita ivaavia sanoja, liian järkyttyneenä sanoakseen mitään.
Kuinka mustarastas olikaan saattanut hetkessä muuttua korpiksi? Nuori prinssi tunsi samaan aikaan paitsi raivoa, myös syvää pettymystä. Sillä yhtä paljon kuin hän tällä hetkellä Ailenia vihasi, hän myös tämän ääntä jumaloi. Eikä hän voinut millään unohtaa, kuinka ensimmäisen kerran tuon äänen kuullessaan oli hänen rakkaan lintunsa kuva piirtynyt elävänä hänen mieleensä. Oli kuin lintukin olisi nyt pilkannut häntä.
Sitten bardi meni viimeistä kertaa liian pitkälle.
Prinssin vihreänkultaiset silmät laajenivat ensin toistamiseen järkytyksestä, ja kapenivat sitten raivosta, huoneessa tanssahtelevien varjojen vääristäessä hänen kasvojensa vihan naamiota. Jännittyneet hartiat tärisivät lumivalkean kankaan alla, nyrkkien tiukentuessa kunnes kynnet miltei puhkaisivat ihon.
"Nyt menit liian pitkälle..." Valeríen sähisi Ailenille, korottaen sitten ääntään, välittämättä siitä, että silloin myös sen raivon aiheuttama värinä erottui selkeämmin:
"Vartijat!"
Vieraat henkäisivät, ja kompuroivat kömpelöin askelin kauemmas, kuin olisivat pelänneet oman kohtalonsa puolesta. Ainoastaan pyörtynyt nainen jäi aloilleen, makaamaan keskelle lattiaa. syvänpunainen helma levinneenä ympärilleen kuin täyteen loistoonsa avautunut unikko.
Kaksi palatsin virallisiin univormuihin pukeutunutta sotilasta ryntäsi huoneeseen, siitä samasta pienestä ovesta, josta bardikin oli illan aluksi huoneeseen astellut. Heidän haukankatseensa haravoivat huonetta, etsien pienintäkin vaaraa, valmiina eliminoimaan sen hetkeäkään epäröimättä. Lopulta ruskeat ja siniharmaat silmät pysähtyivät ensin herraansa, sitten tämän edessä seisovaan kirkasasuiseen mieheen.
"Pidättäkää tämä mies!" kruununperillinen määräsi, osoittaen Ailenia sormellaan, silmät jälleen kiukusta palaen.
"Heittäkää hänet tyrmään, ja varmistakaa, ettei hän sieltä enää pakene!"
Suurikokoiset miehet ryntäsivät eteenpäin, tarttuen voimakkailla käsillään Aileniin, raahaten miehen kauemmas.
Prinssi katseli tapahtumia, tuntien punan polttelevan tavallisesti kalpeita poskiaan. Puna ei ollut yksin vihan nostattamaa.
sir Kai:
Kun väistämätön huudahdus kaikui ilmassa Ailenin ivaava hymy katosi tyystin. Hän ei näyttänyt pelokkaalta, sillä ei tuntenut minkäänlaista pelkoa vartijoita kohtaan, eikä välittänyt siitä, kuinka hienohelmat kaikkosivat hänen ja prinssin ympäriltä. Hunajatukka vain risti kätensä rinnalleen, selvästi odottaen vartijoita, vaikka olisi voinut yrittää pakenemista. Tosin hänen katseeseensa livahti aavistustus haikeutta, jota lapsi tunsi hyvän leikin loputtua. Ainakin hän sai katsella prinssin riisuttua ilmettä ja oli saanut tämän jakamattoman huomion.
”Olet todellakin kauniimpi ilman jäänaamiotasi.”
Kuiskaus värähti ilmassa vaimeana, mutta kantoi varmasti prinssin korviin juuri ennen kuin ovi rysähti auki ja vartijat tömistelivät huoneeseen. Viimeistään siinä vaiheessa juhlat olivat auttamatta pilalla, ja muusikkokin painoi päänsä. Hän ei tehnyt mitään vastustellakseen voimakkaita käsiä – ei soittajasta olisi vastusta tuollaisille tappajille, ei ikimaailmassa – mutta raahatuksi hän ei sentään suostunut, vaan tappeli itsensä kävelemään omin jaloin ulos. Hän ei yrittänyt tavoitella luuttuaan, eikä Valeríenia silmillään.
Heti ylimystön katseiden edestä päästyään vartijat heittivät syrjään näennäisen hellävaraisuuden, ja yksi korstoista tempaisi nyrkiniskun liian iloisesti hymyileviin kasvoihin. Tietysti kiivasluontoinen Ailen vastasi väkivaltaan ryöpyttämällä pitkän solvauslitanian tämän niskaan, halveeraten kaikkea vartijan miehisyydestä tämän verenperintöön. Se ei taannut hänelle mitenkään hyvää kohtelua, vaan erittäin tiukkaotteisen kuulustelun – suosiolla puhumisesta huolimatta tai juuri sen takia hunajatukka koki melko hienostelematonta väkivaltaa - jälkeen mies paiskattiin inhottavan kosteaan, ikkunattomaan tyrmään.
Sentään vartijat olivat tarpeeksi fiksuja kahlitsemaan hänen kätensä. Se oli huonompi juttu Ailenille, sillä ketjut ylettyivät vain juuri niin matalalle, ettei hän aivan kyennyt istumaan. Hartiat valittivat kivusta joutuessaan omituiseen asentoon, ja metalli pureutui ranteisiin hänen kehonsa painon riippuessa niiden varassa, mutta eivät jalatkaan oikein jaksaneet kantaa häntä juuri sillä hetkellä. Hunajatukka naurahti voipuneesti, sylkäisten haljenneesta huulestaan valunutta verta pois suustaan, ja yritti olla välittämättä kosteiden hiustensa valuttamien vesivanojen kylmästä kosketuksesta selällään. Hukuttamisen leikkiminen oli ollut yllättävän luova keksintö, ja mies joutui tosissaan miettimään, olikohan jokin hänen kylkiluistaan murtunut. Jos ei, ei sillä väliä, oikeaan kylkeen sattui silti pirusti. Säkkipimeä ja ummehtuneenhajuinen tyrmä oli todella pahimpien joukossa, joihin hän oli elämänsä aikana joutunut – jostain aivan liian läheltä kuului rotista kielivää rapinaakin.
Surkeasta olotilastaan huolimatta bardi tuijotti tiukasti ovelle, odottaen. Hän tiesi, että prinssi tulisi ilkkumaan hänelle. Tämä tulisi varmasti, ei tuollaisen sanan säilän suominnan jälkeen voisi jättää käyttämättä tilaisuutta kostaa. Sitten prinssi tuntisi olonsa taas turvalliseksi ja mahtavaksi pystyttyään aiheuttamaan häntä järkyttäneelle jotain tällaista, ja silloin tämä olisi tarpeeksi varomaton, jotta Ailen voisi päästä ulos täältä. Lasillinen tulevan majesteetin makuukammarissa taisi olla liian kaukaa haettua, mutta ainakin ulos.
Alchimere:
Palatsin käytävät olivat vielä autioina prinssin laskeutuessa alimpiin kerroksiin. Päivä ei ollut vielä valjennut ikkunoiden takana, kun hän oli vaeltanut suuren hallin poikki, pujahtaakseen sitten kapeaan käytävään, joka johti kohti palatsin sisimpiä tiloja - tyrmiä. Ne olivat hakattu syvälle kallion sisään, ikuiseen pimeyteen, jossa ainoastaan rotat viihtyivät vapaaehtoisesti.
Sisimpiin osiin johtavan jykevän puuoven edustalla nuokkui vartija, nojaten pitkäkärkiseen keihääseen, joka oli ennemminkin aseman merkki kuin todelliseen taisteluun sopiva ase. Sisällä käytettäväksi se oli aivan liian kömpelö ja pitkä, niin että jokainen heilautus olisi vain päättynyt seinään. Tummahipiäinen vartija kohotti unisen katseensa kuullessaan askeleita. Miehen okrankellertävät silmät siristyivät hetkeksi kun tämä yritti tähyillä tulijaa. Sitten ne laajenivat, ja vartija kiiruhti suoristamaan ryhtiään.
Valeríen seisahtui hetkeksi miehen eteen, sillä ainoastaan tämän hallussa olevilla avaimilla tyrmiin johtavan oven sai avattua. Vartija kaivoi avainnipun hermostuneesti vyöltään, pudotti sen kertaalleen maahan, ja kolautti keihäänsä seinään hapuillessaan sen käsiinsä. Lopulta oikea avain napsahti lukossa, ja ovi aukeni terävän kirskahduksen saattelemana. Jättäen hermostuneen vartijan vartiopaikalleen Valeríen asteli ovesta, jonka takaa kivinen, soihduin valaistu portaikko johti jyrkkänä alaspäin.
Portaikon jälkeen seurasi kapea käytävä, jonka päässä kaksi sotilasta oli vartiossa. Prinssi paransi kevyesti toisessa kainalossaan olevan esineen asentoa. Hän oli poiminut luutun mukaansa salista, kun vieraat juhlien dramaattisen päätöksen jälkeen olivat poistuneet. Oikeastaan nuorukainen ei osannut nimetä syytä käytökselleen, luuttu oli ikään kuin itsestään päätynyt hänen käteensä.
Alemmassa kerroksessa ilma oli tunkkaista, niin paksua että tukehtumisen tunne oli välttämätön. Enää prinssi ei saanut kulkea yksin, vaan hänen seuraansa oli liittynyt valkopukuinen vartija. Lyhyen käytävän jälkeen he tulivat viimein käytävälle, jonka kummallakin seinustalla oli puisia, paksuja ovia. Ovissa oli ainoastaan pienet kurkistusluukut, jotka tarpeen tullen saattoi peittää. Valeríen ei tiennyt, monenko takana oli vanki, mutta ainakin kolmen oven takaa hän saattoi erottaa hiljaista ääntä, kuin valitusta Sen tarkemmin nuori prinssi ei tahtonut kuunnella.
Laskeuduttuaan viisi askelmaa alaspäin he tulivat viimein käytävälle, jossa bardin tyrmä sijaitsi. Ilma oli paitsi tunkkaista, oli siinä lisäksi epämiellyttävä haju, joka oli sekoitus hikeä, verta ja virtsaa, sekä jotakin, jota prinssi ei erikseen osannut määritellä. Hän huomasi pidättävänsä hengitystään, kuvotuksen vääntäessä hänen vatsaansa. Hän huomasi myös vartijan nyrpistävän nenäänsä, vaikka tämä olikin tottunut työskentelemään näissä kammottavissa olosuhteissa. Jostain kuului tipahtelevan veden ääntä.
He kulkivat kolmen oven ohi, kunnes lopulta pysähtyivät. Vartija nappasi seinällä olevasta metallisesta pidikkeestä soihdun, samalla kun asetti vyössään olleen avaimen metalliseen lukkoon. Kuului jälleen kirskahdus, ja ovi aukeni. Vartija astui edeltä pieneen neliönmuotoiseen tyrmään, prinssin seuratessa hieman epäröiden perässä.
Tyrmä oli niin pieni, että yksi soihtu riitti valaisemaan sen nurkkia lukuun ottamatta lähes kokonaan. Prinssin katse kiinnittyi ensin tumman hahmoon, joka vipelsi lattian poikki. Rotta. Se oli kenties säikähtänyt yllättävää valoa. Sen lajikumppani oli seisahtunut hieman kauemmas, takaseinään kahlitun hahmon jalkoihin. Rotta kohotti mustaa päätään, vinkaisi kimeästi ja kiiruhti kivisen lattian poikki, pujahtaen johonkin koloonsa, joka ihmissilmälle oli näkymätön. Prinssi kohotti katseensa kahlittuun mieheen.
Ailen oli tajuton, sen olisi huomannut harjaantumatonkin silmä. Miehen ruumis retkotti tuskallisen näköisesti kahleiden varassa. Jopa soihdun valossa Valeríen erotti selvästi runnellut kasvot, sekä kuivuneen veren tummina tahroina kasvoilla, hiuksissa ja vaatteilla. Hän tunsi väreen kohoavan selkäänsä pitkin, muttei suostunut antautumaan sille.
"Jättäkää meidät", hän määräsi vartijalle, joka ymmällään käänsi katseensa prinssiin.
"Mutta Teidän Korkeutenne, en voi..."
"Mitä mies voi tehdä? Hän on tajuton ja kahleissa. Menkää ja jättäkää meidät, jollette pelkää rottien koituvan kohtalokseni!"
Vartija epäröi edelleen, mutta käännähti, asettaen puuvartisen soihdun oven vieressä olevaan käpertyneeseen telineeseen. Hän vilkaisi herraansa vielä kertaalleen, ennen kuin astui käytävään ja sulki oven vaimeasti takanaan.
Prinssi odotti hetken, vihreänkultaisen katseensa tutkiessa edessään retkottavaa bardia. Tämän hiukset näyttivät astetta punaisemmilta soihdun oranssissa valossa. Kasvot näyttivät pelottavan kalpeilta kuivuneen veren alla.
Puristaen luuttua kainalossaan prinssi astui lähemmäs, niin että heidän välilleen ei jäänyt paljoa harppausta pidempää matkaa. Hän epäröi hetken, ennen kuin ojensi kätensä, ja kosketti sormiensa päillä ruhjoutuneita kasvoja.
sir Kai:
Hitaasti mutta varmasti Ailenin päättäväisyys oli alkanut murentua pimeyden, tuskan ja säälittömän verkkaisesti eteenpäin valuvan ajan yhteishyökkäyksen alla. Hän oli kuvitellut turtuvansa kivulle, mutta se ei kadonnut minnekään. Hän ehti juuri ja juuri tuuduttautua harhaan, että oli löytänyt asennon joka ei sattunut niin paljon, kun pieni liikahdus avasi tuskan portit uudelleen. Ajantaju katosi, ja välillä hän luuli viruneensa kahleissa vain minuutteja, välillä jo päiviä. Välillä ovet paukahtelivat, vartijat rähähtivät pahantahtoiseen nauruun ja vaimea valitus kantautui heikosti paksujen kiviseinien takaa. Rotat kävivät pian röyhkeiksi, juosten bardin jalkojen yli ja jopa näykkäistenkin, mikä taas sai miehen sähisemään ja potkimaan jyrsijöitä kauemmas.
Kova rangaistus sai hunajatukan epäilemään sitä, oliko edes sievä prinssi sen arvoista. Romanttinen sielu hänen sisällään hoki kyllää, kun taas kylmempi, ivallisempi ääni totesi kuivasti vaaleaverikön olevan vain kiukutteleva kakara. Järkevin ääni muistutti taas, että mieshän vastusti monarkiaa, ei hänen pitäisi antautua leikkimään sen edustajan kanssa. Saihan siitä parempia tarinoita kuin kansanvallasta, mutta...
Väsymys ja kipu vetivät sekavat ajatukset vaivihkaa tajuttomuuden lohduttavaan pimeyteen. Se todella oli onnellisin tila oleillessa niinkin iljettävässä paikassa kuin linnan tyrmissä. Jos Ailen olisi ollut hereillä ja jaksanut olla nokkela, hän olisi arvellut jonkun pitävän huolta siitä, että jokainen loukko oli mahdollisimman inhottava. Tuollaisen pahuuden vain täytyi olla suunniteltua. Mutta mies oli rehellisesti sanottuna pyörtynyt, eikä tiennyt noista seikoista mitään. Kuten ei tiennyt siitäkään, että vaikka hän oli alkanut epäillä toivonkipinäänsä, prinssi oli saapunut tyrmään. Vasta kivahdukset ja kevyt mutta kipeä kosketus mustelman tummentamalla poskella herättivät hänet horteesta. Merenvihreät silmät avautuivat, puristuen heti takaisin kiinni häikäistyessään soihdun valosta, ja vain puoliksi tajuissaan mies päästi äänekkään kirahduksen, joka muistutti jonkin nimettömän linnun rääkäisyä.
Varovaisesti Ailen yritti uudestaan silmiensä avaamista, ja katse keskittyi hortoilun jälkeen sydämenmallisiin kasvoihin. Jopa runnottuna ja säälittävänä mies jaksoi vääntää huulilleen hymyn.
”Oh, halusitte sittenkin minun opettavan teidän armollenne syntisiä leikkejä?” hän kysäisi ivallisesti, mutta ääni kovin ponnettomana verrattuna juhlissa esitettyyn julkeuteen. Hunajatukka tunsi olonsa kipeän lisäksi ärtyneeltä, olihan prinssin huoliteltu ulkonäkö ja suora ryhti nyt merkki siitä, että tämä oli päässyt hetkellisesti ylilyöntiasemaan. Vasta hetken päästä bardi tajusi toisen tuoneen hänen luuttunsa, ja runnottu keho liikahti saaden kahleet kilahtamaan ja irveen kohoamaan vangitun kasvoille.
”No mutta. Toitte luuttunikin. Miten kovin ystävällistä.”
Naurahdus oli kireä, lyhyt ja teennäinen. Se vei viimeisetkin mehut, ja Ailen lysähti takaisin riippumaan silmät kiinni kahleistaan, saaden lisää ranteittensa ihoa kuoriutumaan irti.
Alchimere:
Prinssi oli olettanut posken tuntuvan viileältä, sillä tunkkaisesta hengitysilmasta huolimatta tyrmissä oli kylmänkosteaa. Mustelmainen iho kuitenkin hohkasi kuumuutta, niin ettei nuorukainen voinut olla painamatta kättään sitä vasten hieman tuntuvammin, kuin olisi epäillyt kevyen kosketuksen valehdelleen. Mutta ei, poski tosiaan oli lämmin. Kenties ruhjottu keho yritti epätoivoisesti puolustautua nostamalla kuumeen, tai sitten kyseessä oli vain yksinkertainen reaktio kipuun. Vaikka näissä tyrmissä viruvat oli usein tuomittu kuolemaan, vain murto-osa heistä todella eli niin kauan, että tuomio saatiin pantua täytäntöön. Epäinhimilliset olot, kuolemantaudit ja vartijoiden sadistisella riemulla täytetty väkivalta saivat kuoleman korjaamaan satoaan ennenaikaisesta.
Kenties tuntuvammaksi muuttunut kosketus sai vangin havahtumaan tajuttomuudestaan. Tämän sinivihreiden silmien revähtäessä auki prinssi hätkähti rajusti, ja kiskaisi kätensä kauemmas, horjahtaen askeleen taaksepäin. Hän hätkähti uudelleen, kun jokunen kiviselle lattialle levitetyistä likaisista oljista musertui hänen saappaansa alla, aiheuttaen pelottavan kovan rasahduksen muuten niin hiljaisessa sellissä.
Silmät edelleen järkytyksestä pyöristyneinä prinssi katsoi, kuinka bardin katse katosi jälleen suojaavien luomien alle. Tämän huulilta pakeneva ääni sai kylmät väreet juoksemaan pitkin hänen selkärankaansa, ja vain vaivoin nuorukainen esti värähdystä näkymästä. Ääni ei kuulostanut siltä, että sen alkuperänä olisi ollut ihminen, se oli jonkinlainen alkeellinen kivunvalitus, jollaista ihminen jo sisäsyntyisesti kammosi.
Hänen oli pakko ryhdistäytyä. Sen hetken aikana, jolloin hunajahiuksisen bardin silmät sulkeutuivat uudelleen, prinssi suoristi ryhtinsä, pakottaen kasvonsa palaamaan niille tyypillisen ilmeettömiksi. Hän veti syvään henkeä, joutuen taistelemaan yskänpuuskaa vastaan, kun keuhkot täyttyivät liian nopeasti paksusta, karvaasta ilmasta.
Kun Ailen avasi silmänsä jälleen, oli Valeríen onnistunut rauhoittamaan kokoamaan itseään. Jännitys näkyi silti nyrkkiin puristuneissa käsissä ja jäykistyneissä hartioissa, eivätkä kahlittua bardia tarkastelevat silmät olleet aivan niin tunteettomat, kuin kruununperillinen olisi niiden suonut olevan. Silti oli mahdoton sanoa, mikä tunne noissa vihreänkultaisissa silmissä välkähti, kun hän vastasi hapuilevaan katseeseen, hieman alaviistoon katsoen.
Miehen haljenneilla huulilla käyvä hymy sai prinssin olon epämukavaksi.
"Sinuna hillitsisin kieltäni", hän huomautti hiljaisella äänellä, kuin ei olisi halunnut sanojensa kantautuvan puisen oven toiselle puolelle käytävään, jossa vartijan olisi pitänyt olla vahdissa. Ailenin sanat tosin olivat kaukana siitä rehvakkaasta pilkasta, joka oli alkujaan ollut syynä vangitsemiseen. Valeríen ei voinut ymmärtää, miksi se sai hänen olonsa huononemaan. Hetken hän tunsi suunnatonta tarvetta tarttua miestä hartioista, ravistaa tuota ja käskeä ryhdistäytymään. Käytännössä se olisi ollut kuitenkin mahdotonta, nyt kun hartiat olivat vääntyneet äärimmilleen, kannatellessaan väsyneen kehon painoa. Olisi vain ajan kysymys, milloin nivelet lopulta antaisivat periksi ja kädet luiskahtaisivat sijoiltaan.
"Kai tiedät, että kruunun herjaamisesta voi saada kuolemantuomion?"
Vaikka prinssin ääni näennäisesti olikin kova ja tunteeton, tarkka korva saattoi erottaa siinä epävarmuuden värähdyksen. Minkä ihmeen vuoksi syyllisyyden raskas koura kietoutui hänen kurkkunsa ympärille, kun hän katseli tuota säälittävää, runneltua olentoa? Itse mies oli kohtalonsa valinnut, avatessaan suunsa. Kenties ruhjeetkin olivat kokonaan omaa syytä, bardihan oli saattanut tapella vastaan vangitun villikissan tavoin. Tuohon heikkoon toivoon prinssi nyt takertui, vaikka järki suorastaan huusi, ettei Ailenista olisi ollut todellista vastusta kahdelle koulutetulle ja suurikokoiselle vartijalle.
Kun Ailen huomasi luuttunsa, Valeríen kiristi huomaamattaan otettaan soittimesta, painaen sen tiiviimmin kylkeään vasten. Hän tunsi myötäkivistyksen ranteissaan joutuessaan katsomaan, kuinka miehen ranteet raapiutuivat kahleita vasten. Iho paistoi soihdun tanssahtelevassa valossa kirkuvan punaisena ja kiiltelevänä niiltä kohdin, joista iho oli hankautunut rikki.
"Lintu on jäänyt vangiksi häkkiin... Vieläkö se kykenee laulamaan?"
Ajatus esitettiin hiljaisella äänellä, aivan kuin Valeríen ei itsekään olisi lopulta ollut aivan varma, sanoako noita sanoja ääneen.
// Pahoittelen hittiä alussa, toivottavasti se ei haittaa. //
sir Kai:
//Ei siinä mitään. Ihan rauhassa saat tuollaisia pikkuhittejä tehdä.//
Ensisilmäyksellä Ailen oli tulkinnut Valeríenin luoman katseen ylimieliseksi. Olisihan bardi itsekin ollut soikeana voitonriemusta, jos olisi saanut kunniaansa loukanneen noin pahaan jamaan. Hah, hän olisi vielä kenkäissyt surkeaa häviäjää sukukalleuksille sekä mahdollisesti sylkenyt tämän kasvoille, mutta ilmeisesti prinssille oli sittenkin opetettu hovin hienot käytöstavat. Siinä oli hunajatukan mielestä suurin ero rahvaan ja aateliston välillä – rahvas löi kaatunutta rehellisesti, ylimykset eivät taas koskeneet suoraa niihin, joita satuttivat. Mutta ylimielisyys ja hänen kurjuudelleen ilkkuminen ei sopinut prinssin katseen sävyyn. Oliko se sääliä? Sitä muusikko ei ainakaan halunnut, vaan nyrpisti nenäänsä jo pelkälle ajatukselle. Katse pysyi silti tunnistamattomana, vaikka kokemuksesta sen kohde osasi sanoa, ettei se ollut iljettävän kiusankappaleen halveksuntaa. Sellaisia katseita hän oli nähnyt aivan tarpeeksi elämässään, jotta tunnistaisi ne heti.
Jos maailmassa oli ketään, joka olisi tarkka erottamaan pieniäkin äänen vivahteita, se henkilö oli Ailen. Hänen katseensa valpastui heti, kun mies tajusi epävarmuuden toisen äänessä, vivahteen joka kertoi kaiken muun olevan näyteltyä. Se oli kuin tunnelin päästä hohtava valo, kipinästä roihuksi yltyvä toivo. Valeríen poti huonoa omatuntoa hänen takiaan! Mikä voisikaan olla parempi menolippu ulos tyrmästä. Uskaliaisuudenpuuskassa vangittu päätti sittenkin yrittää saada haaveksimansa lasillisen kruununperillisen huoneissa. Hän pystyi vain hädin tuskin peittelemään onnellisen hymynsä, ja sekin oli puhtaasti kipujen ansiota.
”Hnn, taasko käytöstapanne pettivät?” mies kysyi kulmaansa kohottaen teitittelyn tippuessa pois vaaleaverikön puheesta.
”Muistaakseni sanoin jo, ettei taide eli myöskään taiteilija kumarra kenellekään. Ilmaisin ihmetykseni siitä, miten aatelisen syntyperän omistava henkilö ei tunne kohteliaan pyynnön käsitettä, ja miten häkellyitte niin suunnattomasti viattomasta suukosta kädelle – voiko sellaista kutsua kunnianloukkaukseksi heti, kun mukaan lisätään rahvaan puhetapa?”
Oli vaikeaa loihtia haastava hymy huulille, jotka mieluummin vääntyisivät irveeseen.
”Ja voisitte joka tapauksessa mestata minut, joten puheeni eivät taida pahentaa tilannettani.”
Tuijotellessaan silmäluomiensa sisäpinnan soihdun terävän valon jälkeen lohdullista pimeyttä Ailen mietti, miksi ihmeessä kerjäsi verta nenästään noin innokkaasti. Hän yleensä kiusasi niitä sieviä poikia, joiden ulkonäköön oli ihastunut, mutta kun kyseessä oli prinssi se oli silkkaa itsemurhaa. Nytkin hän vain luotti aavistukseen, vaistoon joka kertoi, ettei vaaleaverikkö tappaisi häntä.
Ketjut helisivät hiljaisessa ja sakeassa ilmassa, kun vangitun koko keho alkoi hytkyä ääneti. Kohta huulilta purkautui aivan yhtä riehakas ja häpeämätön nauru, kuin millaisen hän oli sysännyt Valeríenin kasvoille jo kerran aiemmin. Tällä kertaa se ei ollut aivan yhtä pahankurinen prinssiä kohtaan, vaan puhtaan, hysteerisen ällistynyt. Vei hyvän tovin, ennen kuin Ailen pystyi rauhoittumaan edes sen verran, että pystyi luomaan epäilevän katseen vihreäkultaisiin silmiin.
”Lintu ehkä pystyisi laulamaan siivet leikattuinakin, mutta minä laulan laulamisen riemusta. On äärimmäisen vaikeaa olla riemukas tällaisessa asennossa.”
Varovasti muusikko veti itseään ylöspäin, kuin aikoen nousta seisomaan, mutta laskeutuikin polvilleen. Nyt olkapäihin kohdistunut paine hellitti, ja aina välillä asentoa vaihtamalla hän olikin pitänyt nivelensä ehjinä.
”Näiden kahleiden tekijä on ollut helvetillinen nero. Viimeksi minuun sattui näin pirun paljon, kun joku saamarin pässinpanija tönäisi alas katolta.”, hän puhisi, irvistellen rumasti liikutellessaan käsiään varovaisesti. Sekään asento ei ollut mitenkään helppo tai mukava, mutta tuntui ainakin hetken ajan paremmalta kuin edellinen. Sitten polvia alkaisi särkeä muhkurainen kivilattia...
Pudistaen päänsä puhtaaksi turhista ajatuksista bardi loi vaativan katseen Valeríeniin, painaen sitten päänsä.
”Huomasin, miten se ensimmäinen laulu kosketti, vaikka se on vasta kymmenenneksi kaunein ja riipaisevin tarina, jonka tiedän. Muttan armon prinssini pitää jaksaa ymmärtää rääväsuutani – ainakin sanon rehellisesti ääneen sen, minkä seuralaisenne supattavat toisilleen selkänne takana.”
Alchimere:
Jostakin tyrmän nurkan varjosta, jonne soihtu ei yltänyt luomaan valoaan, pujahti esille rotta. Se oli uskaliaampi tovereitaan, jotka tällä hetkellä rapistelivat muualla tyrmissä, siellä missä vangit olivat vaipuneet hetkeksi hiljaisuuteen. Rotta kohotti pientä kuonoaan ja haisteli ilmaa, viikset värähdellen. Sen turkki oli mustankirjava, sieltä täältä näkyi vaaleampaa karvaa. Rotta jähmettyi hetkeksi aloilleen, ennen kuin vipelsi röyhkeästi lattian poikki, ohi ihmisten, jotka eivät sitä kiinnostaneet. Päästyään pienen huoneen toiseen nurkkaan se rapisteli aikansa, ennen kuin pujahti toiseen koloon, jonka rottayhdyskunta oli uutterasti kaltannut kiviseen seinään.
Prinssi tuskin huomasi vikkeläliikkeistä jyrsijää, joka vilisti aivan hänen jalkojensa juuresta. Hänen katseensa oli nauliintunut bardiin.
"Minulla ei ole yksinkertaisintakaan syytä teititellä sellaista, joka ei sitä ole ansainnut", prinssi huomautti äänensävyllä, joka oli tarkoitettu kylmäksi. Hän ei kuitenkaan voinut mitään sille, ettei täysin voinut salata tunteitaan kuvastumasta äänestään, ei varsinkaan sellaiselta henkilöltä, jolle ääni oli rakkaus ja ammatti. Ei, hänen olisi pitänyt olla kymmenen kertaa kokeneempi, jotta hän voisi edes yrittää peittää tältä totuuden.
Seuraavien sanojen jälkeen nuorukainen oli hiljaa, mutristi vain huuliaan hieman niin, että väri jälleen pakeni niiltä. Puhumattomuus oli helppo tulkita ylpeydeksi, vaikka todellisuudessa Valeríenilla ei yksinkertaisesti ollut sanoja.
Yhdessä asiassa mies oli väärässä. Kruununperillisenäkään hänellä ei ollut oikeutta määrätä tätä mestattavaksi. Ei, sellainen valta kuului tällä hetkellä kuningattarelle, hänen äitipuolelleen, joka iän puolesta olisi voinut olla ennemminkin hänen siskonsa. Ennen kuin hän olisi saavuttanut virallisesti sen iän, jossa pojasta tulee mies, häneltä puuttuivat avaimet niin suureen päätökseen. Mutta vangitsemiskäskyn hän saattoi antaa, ja se oli pitkälti sama kuin mestaus, kuolemana vain paljon hitaampi. Silti se eittämättä lopulta löytäisi vangit, hiipisi yksi kerrallaan näiden luokse. Kuka kuolisi sairauteen, kuka väkivaltaan, kuka oman käden kautta järjen menetettyään. Se oli yhdentekevää, sillä lopulta he kaikki olivat kuoleman omia.
Prinssi ei olisi voinut enempää säikähtää edes tuskanhuutoa, kuin hän nyt säikähti yhtäkkistä naurua. Se tuntui niin tilanteeseen sopimattomalta. Jälleen prinssin silmät laajenivat, niiden tuijottaessa bardia kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Hän katseli tuota kohtausta täysin mykistyneenä, ennen kuin lopulta muisti jälleen tilanteen, jossa he olivat. Silloin hän pakottautui rauhoittumaan, suoristi ryhtinsä ja silotti kasvoilleen kohonneen kauhunsekaisen hämmennyksen.
Ailenin mainitessa kahleista myös Valeríenin katse hakeutui noihin metallisiin siteisiin. Ne kirskahtivat ilkeästi miehen vaihtaessa liikkuessa. Sitten prinssi katsoi jälleen bardiin, jonka koko asento kieli sellaista epämukavuutta, joka aiheutti katsojassakin halun liikkua, venytellä niveliään ja raajojaan ihan siitä ilosta, että se oli mahdollista.
Mutta tällaiset järjestelyt olivat pakollisia. Muussa tapauksessa rikolliset saattaisivat päästä pakenemaan. Itse nämä olivat omilla toimillaan epämukavuutensa ansainneet! Turha hänen oli kantaa siitä tuskaa.
Hetkeksi Valeríen oli jo ehtinyt unohtaa sen maagisen sävelmän, jonka Ailen oli loihtinut ilmoille pienessä salissa. Nyt se kuitenkin palasi hänen mieleensä, samanlaisella pauhulla kuin meri palaa paikoilleen matalan veden jälkeen. Prinssin ilme muuttui poissaolevaksi, hänen katseensa lasittui kuin katselemaan jotakin, mitä toiset silmät eivät voineet havaita.
"Niin, niin kosketti", hän lopulta totesi mietteliäällä äänellä, suunnaten silmänsä kohtaamaan merenvärisen katseen. Vaikutti siltä kuin prinssi olisi unohtanut missä oli, että toinen oli häntä herjannut, huomattavasti arvoasteikossa alempana ja kaiken lisäksi vanki.
"Mutta olet väärässä... Tarina ei ollut se, mikä minua liikutti. Kyse oli sävelestä, siinä oli jotakin... Se erosi mistään muusta, mitä olen aikaisemmin kuullut. Tai ei, ei sittenkään..."
Nuorukainen hiljeni, kuin ei olisi itsekään ymmärtänyt sanojaan. Ajatuksissaan hän siirsi luutun kainalosta syliinsä, katsellen sitä tarkkaan. Hänen toinen kätensä liikahti, sen sormet hyväilivät soittimen kaulaa, tapaillen lopulta kieliä kuin prinssi olisi valmistautunut soittamaan jotakin.