|
Post by sir Kai on Oct 25, 2009 13:54:15 GMT 3
Ailen alkoi vaipua unen hämärään jo, kun parantaja oli vielä huoneessa. Hänen silmäluomensa tuntuivat suunnattoman raskailta, kuten koko muu kehokin. Vain muutama epäselvästi mutistu sana vastasivat Artaienin lähtiessään toteamiin sanoihin, ja hunajatukka koki suuria vaikeuksia jaksaa puhaltaa kynttilät sammuksiin. Eihän niitä palamaankaan voinut jättää, ties vaikka hän unissaan huitaisisi mokomat nurin ja sytyttäisi hiuksensa palamaan. Hänelle oli käynyt niin kerran aikaisemmin, sillä Ailen ei todellakaan ollut rauhallinen nukkuja. Ei ainakaan, jos hänellä oli kuumetta ja hyvä syy nähdä levottomia unia.
Savukiehkurat kohosivat katon varjoja kohti ja mies käpertyi peittojen alle. Lääkkeellä oli ilmeisesti myös unettava vaikutus, sillä ilman sitä hän ei olisi varmasti pystynyt nukkumaan läpi yön. Nytkin hän oli herätä useamman kerran inhottavan kuumeiseen oloon tai jonkin paikan särkemiseen, mutta havahtui korkeintaan puoliksi ja nukahti uudelleen heti kylkeään käännettyään. Unet, ne olivat kyllä levottomia, täynnä pimeyttä ja ahdistavia kuvia, mutta ajoittaisen unissaanpuhumisen lisäksi mies ei juuri mekastanut.
Herätessään hunajatukka koki sen monille tutun ilmiön, jossa mieli ehti herätä jo täysin, mutta silmät pysyivät itsepäisesti kiinni haluttomuudesta kohdata hereilläolon karu todellisuus. Ailen yritti parhaansa mukaan huijata mieltään uskomaan, ettei hän vieläkään tuntenut ruumistaan, vaan pelkästään mukavan pehmeän sängyn ja lämpimän peiton. Ei, häntä ei suinkaan kolottanut kaikkialta, eikä hänellä ollut voipuneen kylmänhikinen olo, kuten yleensä kuumeen jäljiltä. Ei suinkaan, hän oli yhä unessa, ja näki unia sievistä nuorukaisista ja vaahtoavista oluttuopeista ja herkkuaterioista ja jumalten tähden, että onkin kamala nälkä....
Toinen merenvihreistä silmistä avautui aavistuksen raolleen, kun oven avaamisesta syntynyt ääni kantautui sen omistajan korviin. Sumeasta kuvasta mies ei ehtinyt kunnolla tajuta muuta, kuin että hämäryydestä päätellen loogisesti oli aikainen aamu. Unenpöpperössä hän käänsi kylkeä, päästäen pitkän haukotuksen. ”... kömmi vain viereen, teen aamiaista ihan kohta...” hän mutisi, tajuamatta kunnolla, ettei ollut siellä missä kuvitteli olevansa, ja että huoneeseen astellut oli Valeríen. Hetkisen aikaa heräiltyään lisää sekaiset ajatukset järjestäytyivät todellisuutta vastaavaksi kuvioksi, ja nukkumisesta pörröttyineillä hiuksilla somistettu pää ponnahti katsomaan tulijaa olkapään yli. Hän näytti vähän aikaa hämmentyneeltä, mutta hymähti sitten, vajoten selälleen makaamaan. ”Oho, en ollutkaan majatalossa rajun kännäysillan jäljiltä.” hän totesi sitten avoimen huvittuneena, hienoisesti itseään pilkkaavalla äänellä. Venytellen käsiään merisilmät vilkaisivat mukavan vähäpukeista vaaleaverikköä, ja bardin tavanomainen, ilakoiva hymy loikkasi tämän huulille, tosin hieman ystävällisempänä versiona kuin aiemmin. ”Niin kovin samankaltaiset seuraukset. No, onneksi en voi pahoin.”
|
|
|
Post by Alchimere on Oct 26, 2009 0:53:06 GMT 3
Hyvin nopeasti vihreänkultaiset silmät erottivat ihmishahmoisen kohouman vaalean, karhean peittokankaan alla. Bardin hunajansävyiset hiukset olivat levinneet tyynylle, kylvyn jälkeisen kosteuden ja levottoman unen sekoittamina. Valeríen ojensi kaulaansa hieman, antaen painonsa siirtyä päkiöilleen, muttei siitä huolimatta kyennyt kunnolla erottamaan kasvoja ovella seisoessaan. Varoen prinssi otti ensimmäisen askeleen lähemmäs, yhden lattialaudoista narahtaessa valittaen. Hän hätkähti ääntä rajusti ja jähmettyi hetkeksi liikkumattomaksi, kuin varas joka pelkäsi jääneensä kiinni. Ailen oli kuitenkin ilmeisesti sikeässä unessa, ehkäpä parantajan rohdokset vaikuttivat vieläkin. Parempi hänelle, hän voisi vain vilkaista ja palata sitten huoneeseensa, ja ehkä nukkua itsekin vielä hetken ennen palvelijan palaamista...
Prinssi astui toisen askeleen, joka sekin päättyi samanlaiseen äkkipysähdykseen Ailenin kääntäessä kylkeä. Hän tunsi sydämensä takovan kylkiään vasten, ja lyöntien kaiun hakkaavan korvissaan niin voimakkaana, että pelkäsi jo yksin tuon äänen riittävän herättämään nukkuvan bardin. Uninen mutina sai prinssin silmät pyöristymään hieman. Aivan heti hän ei saanut sanoista selvää, mutta kun ne viimein piirtyivät järkevinä hänen mieleensä, tunsi hän kevyen punan jälleen kohoavan polttamaan hänen poskiaan. Kömpiä viereen? Joko Ailen oli edelleen yhtä röyhkeä, tai sitten mies oli edelleen unessa. Valeríen halusi uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Jostain syystä hän kammosi ajatusta, ettei mokoma musisoija olisi oppinut mitään vankilassa viettämästään ajasta. Hän voisi yksinkertaisesti käännähtää, ja hiipiä pehmeästi ulos huoneesta. Jos Ailen edes muistaisi jonkun olleen läsnä, kuvittelisi tuo kyseessä todennäköisesti olleen palvelija, jonka parantaja oli lähettänyt tarkistamaan potilaan vointia. Aivan, se olisi kaikkein järkevin tapa toimia. Turha hänen oli enää huoneessa viivytellä, kun hän oli saanut vahvistuksen siihen, että mies oli vielä elävien kirjoissa, eikä siirtynyt ajasta ikuisuuteen, sulostuttamaan jumalten saleja musiikillaan.
Valeríen oli jo miltei toteuttamassa aikeensa, kun hunajahiusten kehystämät kasvot yhtäkkiä ponnahtivat hänen näkyviinsä. Oli lähellä, ettei nuorukainen hypähtänyt pelästyneenä kauemmas. Hän oli säikympi kuin arojänis, joka oli tunnettu siitä, että se säpsähti pakoon pienimmästäkin häiriöstä! Parin nopean hengenvedon jälkeen säikähdys vaihtui nopeasti ärtymykseen. Puna prinssin kasvoilla syveni, samalla kun hänen huulensa mutristuivat kiukkuisella tavalla. "Ah, olet näemmä hereillä", hän tuhahti, vieden kätensä ristiin rinnalleen. "Parantajan rohdot ovat ilmeisesti auttaneet."
Enempää ajattelematta Valeríen asteli lähemmäs vuodetta, seisahtuen aivan sen viereen. Hän katseli Ailenia alaviistoon, kasvot edelleen ärtyneessä mutrussa. Samaan aikaan hänen vihreänsävyiset silmänsä kuitenkin panivat merkille, että mies näytti jo terveeltä. Kasvoilla ei ollut enää samaa sairaankalpeutta, jota olivat hälventäneet ainoastaan kuumeen kirkkaiksi punaamat posket. Hetkeksi hänen katseensa pysähtyi kasvoihin, tutkailemaan miehen hymyä tarkemmin. Kuvitteliko hän vain, vai eikö se enää näyttänyt aivan yhtä ivaavalta kuin aiemmin..?
Kuvitteli, ehdottomasti. Nuori prinssi liikahti hieman levottomasti, niin että yöpuvun ohut kangas kahahti hänen hoikkaa vartaloaan vasten.
|
|
|
Post by sir Kai on Oct 26, 2009 10:54:12 GMT 3
Ailen ehti juuri sopivasti nähdä mitä suloisimman ja huvittavimman säikähdyksen ilmeen prinssin kasvoilla, ennen kuin tummenivat ärtymyksen punalla. Hän oli tainnut yllättää toisen, ainakin ilmeestä päätellen. Se näytti hänen silmiinsä myös siltä, että jotain oli keskeytynyt. Hänet yritettiin harvoin yllättää posiitivisesti nukkuessaan, mutta kunhan aivojen rattaat olivat päässeet eroon unihiekasta hunajatukka päätteli, että prinssi oli tainnut olla aikaissa livahtaa ulos. ”Kyllä vain. Ja hyvää huomenta sinullekin.” hän huikkasi venytellen samalla makeasti haukotellen. Teitittely unohtui kuin vahingossa, prinssi ilman hepeniään ei tuntunut tarpeeksi etäiseltä ja jalustalla seisovalta sellaiseen.
Ajatuksen ja ymmärryksen syttyessä bardin päässä Valeríen olikin jo astellut hänen viereensä, tuijottaen hänen kasvojaan. Tällä todellakin oli yllään vain ja ainoastaan tunikansa, eli vaalea oli rynnännyt tarkastamaan hänen vointinsa ennen pukeutumista, suoraan sängystä. Ei hän nähnyt huolenpitoa sydämenmallisilla kasvoilla, ei ollenkaan, mutta Ailen tunsi silti pienen kiitollisuuden liekin sisällään. Hänen vikkelä kielensä sai suun jo avautumaan, kuin aikeissa esittää jonkin vähemmän kiltin heiton prinssin suuntauksen varmuudesta, mutta se sulkeutui ennen sanojen karkaamista huulilta. Viileän hämärä huone oli poissa kaikkien muiden katseista, he olivat kahden, eikä aamun jälkeen hänellä varmaan koskaan olisi mahdollisuutta nähdä Valeríenia noin lähellä. Ei fyysisesti, vaan tuntui kuin pieneksi hetkeksi vallihauta kruununperillisen ja bardin välillä olisi umpeutunut.
”Pyydän anteeksi.” Sanat tulvahtivat esille kiihkeän henkäyksen myötä, ja antamatta aikaa tajuta varoitus Ailen tarttui olkapäistä Valeríeniin, nykäisten tämän kaatumaan sängylle. Hän jäi toisen alle, saaden kivuliaan tällin muutamiin parantumassa oleviin ruhjeisiin, muttei välittänyt siitä. Muusikon kädet kietoutuivat lempeästi nuoremman hoikan kehon ympärille, toinen jääden melko siveellisesti tämän vyötärölle ja toisen sormet upoten silkinpehmeisiin kiharoihin. Ehkä se oli vain vasta heränneen harkinnalla päätetty järjetön teko, tulosta tyrmistä pois pääsemisen tuottamasta helpotuksesta, mutta tuntiessaan silkin alle kätkeytyvän kehon lämmön Ailenin sydän alkoi laulaa. Jokainen hengenveto oli täynnä Valeríenin tuoksua, ja hän pystyi silittämään tämän valloittavia hiuksia. Hänen sydämensä oli pakahtua laulaessaan onnesta, jota mies tunsi juuri sillä hetkellä. Hän oli nopea lankeamaan jonkun pauloihin, muttei se tarkoittanut, että se olisi vähäisempää kuin hitaampi tapa.
”Tiedän, mitä olet sanonut mieltymyksistäsi, mutten mahda omilleni mitään.” Tukahtuneet sanat tulivat vaivoin ulos, ja Ailen piteli Valeríenia lujasti, peläten tämän karkaavan. ”On lähes julmaa, että tulet luokseni noin vähäisesti vaatetettuna, mutten kuitenkaan voi saada sinua viereeni. Minun täytyy taistella vastaan, etteivät silmäsi orjuuttaisi minua, ja se vähä mitä olen nähnyt kasvoistasi ilman naamioita on lumonnut minut. Joten suonethan anteeksi, että pidän sinut hetken tässä...” Kiihkeät sanat haipuivat pyytävään nuottiin, eikä hunajatukka rohjennut katsoa kullanvihreisiin silmiin. Hän ei halunnut aivan vielä nähdä tämän järkytystä ja torjumista, joten bardin pää painui vasten siroa hartiaa, huulten laskettaessa sille pienen suukon. Hän ei ollut menettänyt kuin pienen murusen pohjattomasta röyhkeydestään tyrmässä, mutta röyhkeys oli nyt kaukana hänen teoistaan. Hän oli lumoutunut, ja se riitti, kun rakkaudesta ei voisi puhua vielä aikoihin. Toisin kuin aiemmin, kun Ailen oli vain yrittänyt järkyttää prinssiä, tällä kertaa hän yritti pitää Valeríenin lähellään edes pienen hetken pidempään pyytävillä sanoillaan. ”Sallit kai pienen päiväunen hölmölle, joka uneksii saavansa jotain tavoittamatonta.”
|
|
|
Post by Alchimere on Oct 26, 2009 20:58:27 GMT 3
Ilmeisesti joku palvelijoista oli unohtanut vahtia pientä tulisijaa, joka sijaitsi suorakaiteen muotoisen huoneen perimmäisessä nurkassa. Tulta takassa oli tuskin ollut sitten aamuyön tuntien, sillä harmaan tuhkan seassa ei näkynyt merkkiäkään oranssinhehkuisista kipinöistä. Suuremmissa huoneistoissa lämpö viipyi usein pitkäänkin sen jälkeen, kun liekit olivat jo hiipuneet, mutta näistä pienistä huoneista se pakeni hetkessä, ikkunanpuitteiden raosta pihan lintujen iloksi. Valeríen värähti hieman silkkisen vaatteensa sisällä. Omassa makuuhuoneessaan, kahden paksun, kirjaillun peitteen alla kylmyys ei vaivannut, ei edes talvisin, jolloin muiden peitteiden päälle levitettiin turkispeitto. Mutta nyt se tuntui kietovan pitkiä sormiaan hänen ympärilleen, hohkaavan valkeiksi kalkituista seinistä ja puisista lattialankuista, joiden peitoksi ei ollut vaivauduttu asettamaan edes yksinkertaisinta mattoa.
Hetkeksi nuoren prinssin kasvoille kohosi hämmentynyt ilme, kun Ailen yllättäen esitti anteeksipyyntönsä. Se kuulosti varsin irtonaiselta, nuorukainen ei kyennyt yhdistämään sitä mihinkään heidän aikaisemmassa lyhyessä sananvaihdossaan. Hän liikahti vaistonvaraisen epäluulon varassa hieman kauemmas, mutta valitettavasti silmänräpäystä liian myöhään. Vuoteesta ojentuvat kädet takertuivat hänen harteisiinsa. Yllättynyt älähdys pakeni hänen vaaleilta huuliltaan, kun hän tuon nykäyksen voimasta tunsi menettävänsä tasapainonsa, ja kaatui vatsalleen vuoteelle, tai ennemminkin suoraan bardin päälle. Hetkeksi vihreänkultaiset silmät revähtivät järkyttyneinä auki, kun mieli ei vielä kyennyt käsittämään yhtäkkistä muutosta. Sitten katse kääntyi hieman, niin että se kohtasi bardin kasvot, tai pikemminkin tämän posken, aivan lähellä. Jos hän olisi siirtänyt päätään vain hieman, olisivat hänen huulensa voineet koskettaa kaulan sileää ihoa.
Silmänräpäyksessä hetki oli ohi, ja prinssin keho jännittyi kuin näkymättömät langat olisivat kiskoneet sitä eri suuntiin. Hän alkoi rimpuilla, yrittäen päästä irtautumaan miehen otteesta. "Ei, ei, irti! Päästä minut!" hän vaati sähisten, ääni muutamalla asteella järkytyksestä kohonneena, vaikkakin hänen äänensävynsä kuulosti enemmän pelästyneeltä kuin vihaiselta. Silti jokin esti häntä taistelemasta vastaan tosissaan, kenties tieto siitä, että Ailenin keho oli vasta toipumassa tyrmässä saamistaan vammoista. Hänen epäsuorasti aiheuttamistaan... "Päästä minut heti irti, senkin koira!"
Rimpuiltuaan hetken prinssi yllättäen valahti täysin veltoksi bardin yllä. Hänen päänsä painui jälleen tuon hartiaa vasten, samalla kun vaaleiden ripsien ympäröimät silmät painuivat kiinni. Rimpuilu oli väsyttänyt hänet hetkeksi, vähäisen veren joutuessa kiertämään liian nopeaan. "Päästä..." hän esitti vielä hiljaisen vaatimuksensa, ennen kuin hiljeni, kuuntelemaan bardin soinnikkaalla äänellä lausuttuja sanoja. Hänen rintakehänsä kohoili ja laski nopeasti, hengityksen kulkiessa nopeina huokauksina, ulos, sisään... Sydän hakkasi rintakehässä nopeaan, se oli häkkiinsä suljettu lintu, joka yritti paeta, iskeytyen yhä uudelleen luisia kaltereitaan vasten.
Hengityksen tasautuessa hänen aistinsa alkoivat jälleen toimia. Ensin hän huomasi tuoksun. Se oli pehmeä, kaukana siitä hirvittävästä kuoleman ja sairauden löyhkästä, jota mies oli vielä aikaisemmin uhkunut. Seuraavaksi hän kuuli hengityksen ja sydämenlyöntien tasaisen kaiun, oman kiivaan sydämensä rinnalla. Lisäksi oli toisen kehon tuntu, sen lämpö ja muodot hänen allaan... Lähempänä kuin kukaan pitkiin, pitkiin aikoihin...
Yhtäkkiä Valeríen tunsi sydämensä jättävän muutaman lyönnin välistä, ja veren karahtavan poskiaan värjäämään. Hän henkäisi syvään, ja käänsi päätään, niin että hunajaiset kutrit kutittelivat hänen kasvojaan. "Miksi teet tämän?" hän kuiskasi hiljaa, muttei yrittänyt vetäytyä pois. Sillä samaan aikaan, kun miehen läheisyys ahdisti, se sai hänet tuntemaan myös jotakin muuta, jotakin, jota hän ei osannut täysin nimetä. Jotakin, joka sai hänet kiusallisen tietoiseksi miehen kehosta allaan...
|
|
|
Post by sir Kai on Oct 26, 2009 22:59:54 GMT 3
Ailen oli odottanutkin hätäistä rimpuilua, ja löysi kuin ihmeen kaupalla voimia ohuehkoista käsivarsistaan pitää Valeríen aloillaan. Se oli yllättävän helppoa, liian helppoa. Toinen ei edes yrittänyt tosissaan, ja luovutti äkillisesti. Hetkeksi noussut huoli prinssiä kohtaan suli olemattomiin, kun tämän nopea hengitys soi aivan hänen korvansa juurella, sen luoma ilmavirta hiipien kaulan iholle. Miellyttävä väre kulki selkärankaa pitkin, ja kädet hellittivät otettaan. Muutama auringonsäde pääsi karkuun verhojen välistä ja sai pölyn kimmeltämään katonrajassa. Toiveikas, kaipaava hymy ilmestyi bardin kasvoille, ja hän laski toisen kätensä silitämään Valeríenin selkää, tuntien pehmeän ihon silkin lävitse sormenpäillään. ”Koska... tämä taitaa olla ainoa mahdollisuuteni.” Vastaus oli lyhyt, ja jo ennen kuin sen kaiut hälvenivät pysähtyneestä ilmasta hunajatukka kääntyi varovasti kyljelleen, laskien prinssin itsensä ja seinän väliin makaamaan. Pää nojasi käteen, ja sormet vaelsivat vaalean selällä, pysähtymättä hetkeksikään.
Yksi auringonsäde tavoitti kullanvalkeat hiukset, sytyttäen niihin hennon hohteen. Merenvihreistä silmistä paistoi silkkä hempeä ihailu niiden tutkiessa tarkasti jokaisen tuuman Valeríenia. ”Minähän olen vain arvoton musikantti, joka ei koskaan pystyisi lähestymään kruununperillistä. Mutta juuri nyt....” hän hymähti hiljaa, sormet hiipien silittämään kalpeaa poskea, ”... ei ole mitään, joka erottaisi minut sinusta. Ei koreita hepeniä, ei hovietikettiä, ei yhteiskunnan järjetöntä eriarvoisuutta. Vain kaksi ihmistä.”
Ailen yritti tavoittaa viherkultaiset silmät ja kohotti hellävaroen siroa leukaa ylemmäs. Läheltä katsottuna kapeahkoista kasvoista pystyi huomaamaan niiden herkkyyden, aavistuksen hauraudesta jonka arvovalta peitti alleen. Kaikista säihkyvin kristalli ja kaikista kaunein pitsi olivat myös kaikista herkimmin rikkoutuvia, paperinohuita. Ei hunajatukka tiennyt, mistä tuon särkyvyyden tuntemuksen näki, oliko se ruumiista vai sielusta, tai oliko se avuttoman suloista vai pahuuden kynnyksellä horjuvaa. Yhtä kaikki se sai hänet painautumaan huomaamattaan lähemmäs, kämmen poskea vasten painautuneena. ”Kaikki palaa ennalleen, kun lähdet pois tästä huoneesta ja puet yllesi aatelisten elkeet. En voi muuta kuin hölmön lailla tarttua ainoaan tilaisuuteeni”, hän lausui sanat suoraan vaaleille huulille, hymyillen surkuhupaisalla tavalla.
Siitä oli pitkä aika, kun joku oli vetänyt häntä puoleensa noin vahvasti. Ailen ei kyennyt muuta kuin seuraamaan kutsua sokeana seurauksille, lähestyen liekistä hurmaantuneen yöperhosen tavoin, kunnes hän näki vain viherkultaiset silmät ja tunsi pehmeän kosketuksen huuliaan vasten. Mitä sillä väliä, vaikka hän lentäisi suoraan takaisin tyrmään, mies ei pystynyt enää estämään itseään. Eikä olisi edes halunnutkaan, vaan antoi sydämensä laulaa äänen raikuessa korkealla taivaissa, suudelmaa lempeästi jatkaen. Käsi kulkeutui kuin itsestään nuoremman niskaan hunajatukan suun hamutessa pehmeitä huulia, kuin niistä juopuen.
|
|
|
Post by Alchimere on Oct 28, 2009 22:48:29 GMT 3
Käden pehmeä kosketus selällä tuntui merkilliseltä. Se samaan aikaan kutitti ja sai kylmät väreet juoksemaan aina niskaan saakka. Hetkeksi Valeríenin keho jännittyi, kun hän taisteli väristystä vastaan. Sitten se jälleen rentoutui, painuen lähemmäs Ailenin vartaloa. Vuode oli kapea, sitä ei ollut tarkoitettu kahdelle. Vaikka Valeríenin selkä painui miltei valkeaa, kylmyyttä hohkaavaa seinää vasten, oli hän silti hyvin lähellä Ailenia, niin lähellä, että jos olisi liikahtanut vain muutaman sentin, olisivat heidän kehonsa painuneet jälleen toisiaan vasten. Hän makasi kyljellään, kasvot kohti bardia. Vuodevaatteet tuntuivat karkeilta hänen ihoaan vasten, joka on tottunut vain hienoimmasta silkistä valmistettuihin lakanoihin. Tunne on epämukava, ja nuorukaisen olisi tehnyt mieli kiemurtaa päästäkseen eroon tuosta pistelystä.
Prinssi kuunteli bardin sanoja hiljaisena. Hänen kapeat kulmansa kurtistuivat silmien yllä, samalla kun kapeat huulet mutristuivat jo niin tutuksi tulleella tavalla. "Ole hiljaa..." hän kivahti hiljaa. Äänessä ei kuitenkaan ollut samaa määräilevää sävyä, joka siitä aikaisemmin oli lähes joka kerta kuultanut. Nyt sen sävy oli tutkimattomampi, mutta jokin sanojen soinnissa kertoi, ettei niitä ollut tarkoitettu loukkaukseksi. Valeríenin ääni hiipui hetkeksi kuulumattomiin, ja hän sulki silmänsä, niin että vaaleat ripset kohtasivat toisensa, ilmeensä pehmetessä jälleen. "Älä puhu minusta tuolla tavalla..:" Hän avasi luomensa hitaasti, tuntiessaan kosketuksen poskellaan, muttei katsonut Ailenin kasvoja suoraan, vaan ripsiensä luoman suojan lomasta. Pienen hetken ajan hänen olisi tehnyt mieli vetäytyä pois - ja samaan aikaan tarttua käteen, painaa se tiukemmin ihoaan vasten. Nuo ristiriitaiset tuntemuksen saivat nuoren mielen hämilleen, ja sydämen lepattamaan rinnassa hieman nopeampaan tahtiin. Hän oli lähes varma, että Ailen saattoi kuulla hänen villiintyneen sydämensä rytmin.
Yhtäkkiä Valeríen ymmärsi, kuinka lähellä Ailen todellisuudessa oli. Hän ei ainoastaan kuullut tuon seuraavia sanoja, vaan tunsi ne vasten huuliaan, pehmeänä henkäyksenä. Hänen päänsä liikahti, kuin hän olisi ollut aikeissa vetäytyä pois, mutta jähmettyikin sitten aloilleen, silmiensä hapuillessa hetkeksi merenvihreisiin silmiin, painautuen sitten jälleen kainosti alemmas. "En halua, että puhut minusta noin... Saati itsestäsi..." Nuorukainen esitti kenties ensimmäisen pyyntönsä niin hiljaa kuiskaten, niin että sanat olivat tuskin kummempia kuin huulten välistä pakeneva kevyt henkäys.
Hän olisi kai sanonut vielä jotakin, elleivät lempeät huulet olisi silloin selvemmin painuneet hänen omiaan vasten.
Ensin koko nuorukaisen keho jännittyi jälleen, aivan kuten jokaisella kerralla, kun bardi oli koskettanut sitä uudella tavalla. Hän olisi voinut vetäytyä pois, työntää miehen läheltään ja kutsua vartijat raahaamaan tuon takaisin tyrmiin, joista ei toista kertaa pääsisi ulos. Mutta mitään noista hän ei tehnyt, sillä tällä kertaa keho tuntui päättävän mielen puolesta. Se rentoutui hieman, samalla kun kullanvihreät silmät painuivat kiinni. Prinssi todella vastasi suudelmaan, ja vaikka hänen huulensa olivat vielä kokemattomuuttaan kömpelöt, oli suudelma siitä huolimatta niin hellä, ettei sellaista olisi uskonut noilta huolten kiristämiltä huulilta uskonut saavan. Suudelman myötä Valeríen tunsi veren kohisevan virran lailla korvissaan, kun se syöksyi rusottamaan hänen kalpeille poskilleen. Hänen kätensä liikahti epävarmana, vetäytyi, ja laskeutui sitten varovasti koskettamaan bardin kylkeä. Eleessä oli jotakin haavoittuvaista, aivan kuin prinssi olisi pelännyt miehen sysäävän hänet kosketuksen myötä syrjään.
Ajatukset pyörivät mielessä yhtenä mylläkkänä, josta yksittäistä ääntä oli mahdoton erottaa. Hän ei ollut koskaan ollut näin lähellä ketään, eikä hänen olisi kuulunut olla. Ei ennen kuninkaallisia häitä hänelle valitun morsiamen kanssa. Hyvät jumalat, mitä ihmettä hän oikein teki?
|
|
|
Post by sir Kai on Oct 28, 2009 23:35:10 GMT 3
Oli hämmentävän helppoa olla Valeríenin lähellä. Tämä alkoi hetki hetkeltä muistuttaa enemmän ja enemmän suloista, viatonta poikaa, kylmän, etäisen ja kiukuttelevan kruununperillisen kadotessa samalla, kun tämän keho rentoutui hänen kosketuksensa alla. Ja vaikka nuorukainen ei laisinkaan halunnut kuulla hänen kieltämättä hieman yliampuvan imeliä sanojaan, vastaväitteet eivät kirskahtaneet bardin korviin juuri yhtään. Hän ei edes kuullut niitä kunnolla, saati sitten välittänyt niistä. Oli niin paljon tärkeämpiä asioita, jotka veivät hänen huomionsa sillä hetkellä, lähtien Valeríenin kainoista ilmeistä hänen itsensä sisällä kasvavaan, hyvin inhimilliseen tunteeseen.
Se paisui nopeasti helposti tunnistettavaksi haluksi, eikä suudelman saama vastakaiku suinkaan hillinnyt sitä. Hienotunteinen itsehillintä katosi siinä samassa, kun kevyt kosketus harhautui hunajatukan kyljelle. Ilman varoitusta hän hyökkäsi syventämään suudelmaa, näykkäisten sievemmän alahuulta ennen kuin antoi kielensä lähteä tekemään taikojaan. Nimetön, mutta hänelle erittäin tuttu, kuumottava tunne leimahti jostain syvältä hänen kehostaan. Hiiteen mustelmat ja ruhjeet, hiiteen tyrmäreissun jäljiltä hutera olo, erittäin miellyttävä hulluus valtasi Ailenin mielen lähestulkoon pakottaen hänet kapuamaan hennon kehon päälle, painaen sen tiukemmin vasten karheita lakanoita. Käsi luikahti silkkitunikan alle, koskettelemaan kylkiä ja alavatsaa – mutta lopulta miehen päähän palasi hälytyskelloja soittaen ajatus, joka muistutti siitä, että Valeríen oli prinssi, joka voisi kostaa kaiken katalalla tavalla. Eikä hänellä ollut aavistustakaan, kuinka pahasti tämä säikkyi hänen kiihkeää tapaansa mennä suoraan asiaan.
Suudelma katkesi melko äkkinäisesti, ja bardi hengitti raskaasti, tuijottaen halusta tummenneilla silmillä hienopiirteistä prinssiään. ”Varastinko ensisuudelmasi...?” hän kysyi matalasti, hymyillen harvinaisen valloittavaa hymyä. Laskettaen suukkovanan kauniisti kaartuvalle kaulalle Ailen antoi osan painostaan laskeutua toisen päälle, hymähtäen hiljaa tuntiessaan sen hentouden allaan. ”Sinun pitäisi syödä enemmän, et ole kovin hyvä patja...”, hän kuiskutti kiusoittelevasti, näykkäisten sitten sopivasti hampaidensa ulottuvilla olevaa korvalehteä. Siitä oli mukava edetä takaisin kaulan houkuttelevan kalpean kaulan kimppuun, suudellen sitä aluksi pehmeästi, mutta helliminen muuttui pian rajummaksi. Tietysti Ailen varoi jättämästä jälkiä, ainakaan liian korkealle, mutta pehmeä iho oikein vaati tulla intohimoisen käsittelyn kohteeksi.
|
|
|
Post by Alchimere on Oct 29, 2009 0:14:02 GMT 3
Valeríen haparoi suudelmassa, mutta hänen huulensa olivat innokkaat oppimaan. Ne tuntuivat suorastaan janoavan kosketusta, aivan kuin olisivat odottaneet sitä siitä hetkestä lähtien, kun nuorukainen oli ensimmäisen kerran nähnyt bardin astelevan pimenevään saliin. Suudelma oli kiihkeä, eikä hän vielä osannut hengittää oikein. Hyvin nopeasti hänen päänsä valtasi kevyen huimaava tunne, joka sai vuoteen heidän allaan keinahtelemaan. Se ei kuitenkaan ollut yksin epämiellyttävää, vaan sai samaan aikaan kaiken tuntumaan jotenkin kevyeltä. Yllättynyt ynähdys pakeni huulien raosta, kun Ailen yllättäen nousi hänen päälleen, painaen hänen kehonsa tiukemmin karkeisiin lakanoihin. Hunajanvaaleat hiukset laskeutuivat hetkeksi hienon verhon kutittelemaan hänen kasvojaan. Sormien hakeutuessa silkkisen vaatteen alle iholle hän ei voinut estää kevyttä puistatusta, joka kulki koko hänen kehonsa lävitse.
Sitten suudelma yllättäen katkesi, ja prinssi henkäisi ahnaasti, kuin ei olisi saanut tarpeeksi happea vedettyä keuhkoihinsa. Hänen rintakehänsä kohoili nopeammin, hengityksen kulkiessa suudelman jäljiltä nopeammin. Vihreänkultaiset silmät hapuilivat merenvihreää katsetta. Silmät, jotka ne kohtasivat, olivat tummuneet tavalla, jonka merkitystä nuori prinssi ei varmasti tiennyt, mutta saattoi silti arvata... Kielen kärki pujahti salakavalasti lipaisemaan alahuulta nopeasti, aivan kuin se olisi halunnut maistaa vielä kerran bardin makua.
Hän henkäisi kevyesti, kun tunsi suukkojen joukon kaulansa iholla. Kun Ailen samaan aikaan painautui tiukemmin hänen päälleen, oli hänen purtava huultaan, jottei kuuluvampi äännähdys olisi paennut hänen sisältään. Hän häpesi itseään, sitä kuinka reagoi, ja pieninkin äännähdys sai hänen kasvonsa polttelemaan entistä voimakkaammin. Yhtä häpeällinen oli se merkillinen polttava tunne, joka sykki hänen vartalossaan niillä kohdin, joilla hän tunsi miehen painon. Hänen olisi tehnyt mieli liikahtaa toisen alla, niin että heidän kehonsa olisivat vielä paremmin kohdanneet. Halu oli niin valtava, että hänen polvensa koukistuivat jo hieman tukea patjasta etsiäkseen, ennen kuin hän pakotti ne uudelleen suoristumaan. Samaan aikaan kädet toinenkin käsi siirtyi Ailenin lantiolle laskeutuneen käden seuraksi, vaikkei prinssi vielä osannutkaan päättää, oliko ne tarkoitettu pitämään tuota paikoillaan vai mahdollisesti työntämään kauemmas.
Poskien kuumotus paheni jälleen asteella, kun bardi lähes röyhkeästi tiedusteli suudelmasta. "Ehkä, se ei..." hän aloitti närkästyneenä, mutta lause päättyi terävästi vedettyyn henkäykseen, kun hampaat näykkäisivät hänen korvaansa. Kosketuksen laskeutuminen siitä alemmas kaulalle sai hänen ajatuksensa katkeamaan täysin, sillä juuri kaulassa hänen ihonsa oli herkimmillään, juuri korvan alapuolelta. Kevyemmät suudelmat hän vielä kesti hiljaa, ainoastaan hengitys hieman kiihtyen, huulet raolleen unohtuneina. Pää kääntyi automaattisesti hieman sivulle, niin että kaula oli paremmin tarjolla. Hänen suojauksensa laskeutui hetkeksi, ja kun kosketus sitten muuttui voimakkaammaksi, ei hän ehtinyt estää voihkausta, joka lähti liikkeelle jostakin syvältä rintakehästä. Samaan hänen kehonsa liikahti kuin itsestään, jolloin poltteleva mielihyvän aalto ampaisi pitkin hänen selkärankaansa. Valeríen sulki häpeissään silmänsä, puraisten jälleen huultaan, vaikka tiesikin vahingon jo tapahtuneen. Miksi ihmeessä Ailenin oli saman tien pitänyt löytää hänen kaulalleen? Mitä tahansa muuta hän olisi saattanut kestää, ehkä, mutta toisen huulet hänen herkällä ihollaan olivat olleet liikaa.
Silti kuumotus ei helpottanut, päin vastoin se paheni.
|
|
|
Post by sir Kai on Oct 29, 2009 20:56:09 GMT 3
Valeríen osasi näyttää suloiselta närkästyessään, kun suu mutristui entisestään ja pyöreisiin silmiin ilmestyi kiukkuinen katse. Prinssi olisi varmasti halunnut pitää ohjat omissa käsissään, mutta nyt he eivät olleet tämän pehmoisella, suurella ja epäilemättä majesteettisella sängyllä. Ei, huone oli selvästi Ailenin aluetta, ja vaaleaverikkö oli tullut hänen luokseen. Oli oikeastaan huvittavaa, lähes järjetöntäkin, että hän oli saanut toisen kellistettyä sänkyyn näin nopeasti tyrmästä pääsemisen jälkeen, mutta tilaisuuksiin hanakasti tarttuva bardi ei siitä välittänyt. Halu olla jonkun lähellä ja koskettaa tätä oli hänen päässään erittäin lähellä halua soittaa – kumpaakaan ei sopinut hillitä tai kyseenalaistaa.
Syvä voihkaisu sai huulet kääntymään hymyyn hetkesi posliininvaaleaa ihoa vasten. Äännähdys upposi hunajatukkaan hetkessä, aiheuttaen miellyttävän kihelmöivän tunteen kasvamisen. Suu leikitteli kaulalla lisää, kielenpää piirrellen kiemuraisia kuvioita yrittäen houkutella esille lisää äännähdyksiä. Toinen käsi haki tukea kylmästä seinästä, kun mies kohottautui hetkeksi. Huulet viistäen nuoremman poskea hän kuljetti ne kohtaamaan parinsa, sulkien ne vaativaan suudelmaan. Kädet haparoivat sametinpehmeistä hiuksista alemmas, kapeille hartioille ja sirolle rintakehälle. Silkki sai pienen, pettyneen urahduksen kumpuamaan Ailenin kurkusta, ja hän nousi istumaan kahareisin prinssin lantion päälle. Tämän vaaleat hiukset olivat sekaisin, kuten hänenkin, ja valkeasta ihosta loisti muutama mustelma. Mutta ennen kaikkea merenvihreät silmät näkivät toisen oudon helposti hänen käsittelyynsä antautuneena, ja se sai vilpittömän riemun paistamaan niistä.
Hymyillen ääneti bardi tarttui vaalean tunikan helmasta kiinni, hivuttaen hitaasti sen ylemmäs ja ylemmäs. Hänen katseensa ahmi jokaisen paljastuvan sentin litteää vatsaa, poikamaista rintakehää ja vaaleaa ihoa. Hänen lisäkseen vain jotkin palvelijat olivat varmaankin nähneet sen, eivätkä nämäkään läheskään samanlaisessa tilanteessa. Hän oli voittanut koko maailman, ehtinyt ensimmäisenä valloittamaan tavoittamattomissa olleen siniverisen! Mutta Ailen ei ajatellut Valeríenia prinssinä juuri tuona hetkenä. Ei, tämä oli suloinen nuorukainen, jonka yöpaidan hän juuri veti vaaleakutrisen pään ylitse, pudottaen sen surutta lattian pölyyn. Pitkät sormet viistivät ihoa solisluista rintalastan kautta alavatsalle, eikä hunajatukka pitänyt kiirettä ihailevan tuijotuksen lopettamisen kanssa. Hän oli aina pitänyt pojistaan nuorehkoina, hentoisina ja hädin tuskin aikuisina.
Lopulta mies riisui turhia aikailematta oman paitansa, laskeutuen takaisin Valeríenin ylle. Huulien sijasta hänen suudelmansa laskeutui tämän kaulalle, vielä koskemattomaksi jääneelle puolelle. Kankaista vapautunut kosketus sai lämmön hulvahtamaan hänen lävitseen, ja vihjaileva lantion liikahdus tuli kuin hänen tahdostaan riippumatta. Sormenpäät eksyivät hivelemään kapeaa reittä, kosketus kiusoittelevan kevyenä. Pitkät vedot käväisivät polven luona, kipusivat lantiolle piipahtaen alavatsalla, vajoten takaisin reidelle, kiertäen sen sisäpinnalle kavuten yhä ylemmäs ja ylemmäs.... kunnes ne putosivat jälleen alemmas, vain lähteäkseen harhailemaan kyljelle. Hengitellen hiljaisena vasten vaaleaverikön kaulaa, yrittäen saada suuhunsa ajautuneen hiuksen pois yskityttämästä kurkussa Ailen sulki silmänsä, keskittyen pehmeään hyväilyyn, jonka antoi nyt kulkea yhä alempaa ja alempaa vatsan poikki. Hän kannatteli painoaan huolellisesti, jottei suorastaan liiskaisi prinssiä, mutta pysyi niin lähellä, että pystyi tuntemaan kehosta hohkaavan lämmön. ”Sano vain, jos sinua alkaa pelottaa.” Ystävällisissä sanoissa oli pieni haaste, sävy joka vihjasi siitä, että kielto käsitettäisiin pupun pöksyihin menemiseksi. Jokin aivan muu lähestyi salakavalasti niitä, eikä kestänyt aikaakaan, kun bardin käsi tavoitti maalinsa Valeríenin nivusissa.
|
|
|
Post by Alchimere on Nov 1, 2009 21:10:32 GMT 3
Jos Valeríen olikin toivonut, että Ailen jättäisi hänen kaulansa rauhaan, oli tuo toivo ollut yhtä haihtuva kuin sammuneen liekin yllä pyörteilevä savu. Bardi tuntui päin vastoin vain innostuvan ja suorastaan kalastelevan seuraavaa mielihyvän aiheuttamaa ääntä. Hyvin pian nuorukaisesta alkoi tuntua, ettei hän yksinkertaisesti kestäisi. Hän raotti huuliaan varoen, käskeäkseen miestä lopettamaan - määräysvalta oli edelleen hänellä, niin hän ainakin kovasti tahtoi uskoa - mutta selvän käskyn sijaan hän puoliksi henkäisi, puoliksi voihkaisi. Silmät painuivat jälleen kiinni siitä häpeästä, jota hän tunsi. Samassa Ailenin huulet katosivat hänen kaulaltaan, vain ilmestyäkseen hetkeä myöhemmin hänen huulilleen. Ristiriitaisista tunteistaan huolimatta Valeríen vastasi suudelmaan, nyt jo hieman kokeneempana kuin ensimmäisellä kerralla, kun heidän huulensa olivat viihdyttäneet toisiaan. Silti suudelma oli vielä kaukana siitä sulokkuudesta, johon hänen huulensa kenties oikealla opastuksella saattaisivat vielä jonakin päivänä yltää.
Ja sitten huulet jälleen katosivat. Valeríen ynähti hämmentyneenä ja avasi vihreänkultaiset silmänsä, hapuillen niiden katseen Ailenin kasvoille. Siinä vuoteella maatessaan prinssi näytti yhtäkkiä nuoremmalta, vaaleat hiukset levinneinä sekaisina tyynylle, jolla hänen päänsä lepäsi, silmät paitsi hämmentyneinä, myös tunnelmasta tavallista enemmän kiiltäen. Hetkeksi nouseva paniikki valtasi nuorukaisen, kun Ailenin vikkelät kädet etsiytyivät hänen tunikansa helmalle, ja alkoivat ujuttaa tuota vaatetta hänen vartaloaan suojaamasta. Ensimmäisten kiivaiden sydämenlyöntien jälkeen hän kuitenkin ojensi käsiään päänsä yläpuolelle, niin että silkkinen vaate liukui kevyesti hänen yltään, hyväillen sitä viileän tuntuisena. Pään yli vedettynä tunika sekoitti hänen hiuksiaan vain ennestään, saaden ne valahtamaan pois kasvoilta.
Siinä hän makasi, vuoteella Ailenin alla, päällään enää hyvin vähän kangasta siveytensä suojana. Kaikkein pahinta kuitenkin oli, että hän tuntui menettäneen auktoriteettinsa. Oli selvää, kumpi täällä vei ja kumpi seurasi. Jostakin syystä heidän roolinsa olivat kääntyneet tässä huoneessa, tässä vieraassa vuoteessa päälaelleen. Niin paljon kuin se Valeríania ahdistikin, jollakin merkillisellä tavalla se tuntui myös hyvältä. Olla kerrankin ohjattavana, ei ohjastajana. Lopulta Ailenin tutkiva katse kävi liian tunkeilevaksi sietää, ja hieman heikosti prinssi kivahti: “Aiotko tehdäkin vielä jotain, vai katsellako aioitkin..?” Hänen sanoistaan puuttui kuitenkin se määräilevä särmä, joka niille yleensä oli tunnusomaista. Kokemattomuudessaan hän oli alakynnessä, ja tiesi sen enemmän kuin hyvin itsekin.
Häpeäkseen Valeríen huomasi seuraavansa tarkkaan, kuinka Ailen riisui paitansa. Hänen silmänsä tarkastelivat miehen vartaloa, kunnes se kävi yksinkertaisesti mahdottomaksi, tuon jälleen painuessa häntä vasten. Tunne oli erilainen, nyt kun iho kohtasi ihon. Hän huokaisi matalasti, kun tuttu paino jälleen laskeutui hänen päälleen, tuntuen aivan liian miellyttävältä. Varoen hän siirsi vielä ojennettuna olleita käsiään, ja kietaisi ne bardin selän yli, kämmenet lapaluiden päälle asettaen. Vaikutti lähes siltä, kuin hän olisi halunnut painaa miehen tiukemmin lähelleen, vaikkeivät hänen käsivartensa tuota mihinkään pakottaneetkaan. Yhä hieman ujona oikea käsi siirtyi ylemmäs, niin että sormet saattoivat hyväillä hunajanvaaleita hiuksia.
Reidellä vaeltava käsi sai Valeríenin hengittämään kiivaammin. Joka kerta kun sormet kohottautuivat ylemmäs, pidätti hän hengitystään, joka niiden sitten taas etääntyessä pakeni ulos kevyenä huokauksena. Kosketus tuntui piinaavalta, ja jatkui niin pitkään, että nuorukaisen olisi tehnyt mieli jo itse tehdä jotakin, kenties tarrata käteen ja pakottaa sen lopettamaan tuo tuskallinen härnääminen, kun hänen kehonsa jo valmiiksi oli kuin tulessa ja janosi kosketusta jokaisella huokosellaan.
Yhtäkkiä lausutut sanat pakottivat hänen sekaviksi käyneet ajatuksensa palaamaan nykyhetkeen, tähän huoneeseen, jossa värikkäät pölyhiukkaset tanssahtelivat yhä kiivaammin. Hän vilkaisi Ailenia lähes vihaisena siitä, että tuo oli pakottanut hänet heräämään. “Pelkuriksiko minua luulet?” hän tuhahti, muttei koskaan päässyt jatkamaan lausahdustaan, kun miehen käsi viimeinkin saavutti hänen henkilökohtaisen alueensa. Tuo lähes yllättävä kosketus sai hänet ensin vetämään terävästi henkeä ja sitten inahtamaan, kun väristys ampaisi pitkin hänen kehoaan.
|
|
|
Post by sir Kai on Nov 2, 2009 23:15:54 GMT 3
//Hmm. Nyt tuo jatko on vähän mukavampi. Toivottavasti.//
Mikä tahansa saattoi olla myrkkyä, jos sitä otti likaa, olipa kyseessä vesi, kahvi tai lääke. Varmasti täytyi olla olemassa jokin raja, jonka jälkeen söpöyden silkka määrä lamauttaisi aivot. Ailenin mieleen tämä ajatus ponnahti sinä hetkenä, kun hän nautti Valeríenin huulten pehmeydestä uudestaan, huomaten kuinka ujosti ne hyödynsivät oppimaansa. Oli todellakin vaikea uskoa, että tämä hento kukkanen oli jäänyt paitsi suudelmista, hellittelystä ja rakastavaisten imelistä sanoista tähän pisteeseen saakka, mutta kai hänen oli se pakko uskoa. Sama prinssi, joka oli kylmästi heittänyt hänet tyrmään mätänemään, oli myös aavistuksen jännittynyt mutta kiltisti hänen tahtiaan noudattava nuorukainen.
”Silmäni riemuitsevat katsomisestasi, teidän armonne”, hunajatukka mumisi pehmoiset sanat ilkikurinen hymy huulillaan. Katselevan ja katsellun roolien vaihtuessa hän poseerasi lähes huomaamattaan hieman noille viehättäville silmille, mutta tietysti bardi piti enemmän toiminnasta kuin pelkästä silmäilystä. Hänen sormiensa liikkeet kirvoittivat kauniita huokauksia suloisilta huulilta – kuin hän soittaisi prinssin kehoa. Ja soittaessaan Ailen ei pihistellyt rakastavuudessa tai intohimossa, ehei. Sen Valeríen sai viimeistään tuntea solakan kämmenen hieroessa tämän nivusia housujen ohuen kankaan läpi. Söpö pieni vinkaisu kirvoitti lempeän naurahduksen karkaamaan muusikon huulilta.
”Aah, olet aivan liian suloinen. Saat minut kohta tekemään jotain, mitä sinun pitäisikin pelätä” hän totesi kiusoittelevaan sävyyn, painaen suudelman kauniisti kaartuvalle kaulalle jatkaen hyväilyjä kaikkein pyhimmässä. Jossain takaraivon tietämillä alkoi nakuttaa piskuinen omatunnon ääni. Herranen aika, poika ei ole koskaan ollut edes tytön kanssa vastaavassa tilanteessa, eikö hänen pitäisi yrittää hillitä itseään? Mutta toisaalta, toista mahdollisuutta ei varmasti tulisi. Lisäksi hän voisi kostaa pimeydessä vietetyt tunnit pienellä järkytyksellä – ja olihan vaaleaverikkö hänelle edes tämän verran velkaa. Kyllä vain. Ei Ailen noin pienestä epäilyksestä hetkahtaisi, ehei. Hän vain antoi huuliensa vaipua jäljittämään hienostunutta solisluiden kaarta, ja nousi jälleen kerran nuorukaisen ylle, antaen tällä kertaa huuliensa tutkia tämän kehoa. Kieli kiusoitteli vaaleaa ihoa, vetäen pitkän viivan vatsan poikki aina housujen rajalla, jääden siihen piirtelemään kutittavia kuvioita. Sääli, että viimeksi ties kuinka kauan aikaa sitten syönyt muusikko ei löytänyt tarpeeksi energiaa koko matkan kulkemiseen, mutta oppisipa Valeríen millaista nautintoa hän pystyisi tarjoamaan. Saisi sitten harkita kahdesti, haluaisiko heittää hänet uudestaan tyrmiin.
Juuri silloin hunajatukan korviin kantautui metalliselta kalskahta rysähdys ja lasin pirstoutumisesta kielivä kilinä, joka kaikui paljasseinäisessä huoneessa ontosti. Merenvihreät silmät ehtivät nähdä vain pienen vilauksen palvelustytön hameenhelmasta, järkyttynyt neito oli jo kipaissut karkuun. Eipä ihme, olihan tuo nähnyt prinssin järkyttävässä tilassa, ties vaikka kuullut tämän huokauksetkin, ja vieläpä joutunut todistamaan toisen miehen hääräilevän tämän jalkojen välissä! Mitkä huhut leviäisivätkään ympäri palatsia ja kaupungille, kuin kulovalkean tavoin – juorut paremmin kuin omat taskunsa tunteva Ailen pystyi kuulemaan jo korvissaan huomisen keskustelut kapakoissa.
”Minä....” Suutaan aukoen, löytämättä kunnollisia sanoja Ailen tuijotti ylös Valeríenin kasvoihin. Hän oli pahoillaan? Hän ei ollut tarkoittanut vahingoittaa nuorukaisen mainetta noin suuresti? Hän oli ylpeä teostaan? Mikään vaihtoehdoista ei kuulostanut oikealta, mutta siitä bardi oli varma – jatkaminen ei tuntunut kovin järkevältä. Mielipaha löi tietoisuuden yli ja hän heittäytyi makaamaan selälleen, peittäen kasvonsa käsillään. ”Saamarin ruttopaiseinen kilinpillu!” Upsista, kirous ei todellakaan ollut sovelias hienoston korville. Tapansa mukaan hunajatukka päätyi reagoimaan voimakkaasti, ja hän raotti sormiaan hieman luodakseen epätoivoisen ilmeen prinssin suuntaan. ”Oh, heitä minut tyrmiin, mestauta minut ja sano kaikille, että hyökkäsin kimppuusi!”, hän julisti kiihkeästi tuskaisalla äänellä, kierähtäen sitten kyljelleen dramaattisesti voivotellen. ”Tuotan aivan liikaa harmia kauniille Valeríenilleni, en ansaitse elää...” Krhm, hänen Valeríensa? Nopeatempoinen mies oli selvästi jo päättänyt, että hänen seuraava romanssinsa olisi sittenkin prinssin kanssa, ja eihän rakastettua voisi noin pahasti vahingoittaa! Kaikki ne pahat katseet, kaikki se halveksunta – ja ennen kaikkea hänet mestattaisiin oikeasti, ellei hän saisi voitettua tarpeeksi säälipisteitä.
|
|