Post by Gilbert on Oct 19, 2009 7:25:57 GMT 3
((Vanhalta foorumilta luonnollisesti))
Santiago
Päivä oli kuuma, kieltämättä. Herkkänahkainen oli aistinut ilmassa väreilevän kosteuden jo eilen ja se enteili lupaavasti sadetta tälle iltapäivälle. Tummatukkainen ihmissusi asteli Meryonin kauppaväylän reunaa pitkin, väistellen parhaan taitonsa mukaan innokkaita myyjiä, joista joka toinen oli tuputtamassa tekeleitään hänen syliinsä. Kyllästyneen oloinen ilme kasvoillaan Santiago purjehti eteenpäin tungoksessa, tähyillen ihmisten pään yli, josko jotain mielenkiintoista löytyisi.
Se, mitä hän Meryonissa oikeastaan teki, oli herralle itselleenkin täysi mysteeri.
Päästyään pahimmasta tungoksesta ulos ja saatuaan tilaa hengitystoimintojensa ylläpitämiseen, ihmissusi vilkaisi ympärilleen. Ei sillä, että hänen olisi välttämättä tarvinnut kokoajan vahtia selustaansa, eihän Meryonissa häntä kukaan tuntenut, mutta tavoista on vaikea luopua. Santiago puisti päätään hieman, jatkaen sitten matkaansa hieman pienemmällä sivutiellä, joka johti erääseen kaupungin hienoista majataloista.
Ovikyltin kohdalla mies pysähtyi, vilkaisi nimeä ja hymähti itsekseen.
'Tanssiva tipu'. Eivätkö ihmiset tosiaan osanneet kehittää mitään mielenkiintoisempaa? No, ehkä nimen oli määrä houkutella miehiä taloon, ken tietää. Ihmissusi työntyi sisätiloihin, harmaa matkaviitta hulmahtaen. Ilma oli sisällä vieläkin tunkkaisempaa ja painavampaa kuin ulkosalla.
Tie luovittiin möykkäävän porukan ohitse tiskiä kohden.
Jos tarkkoja oltiin, Santiago yleensä vältteli tällaisia paikkoja, hän mieluummin nukkui ulkosalla, mutta koska tämän iltapäivän aikana mitä luultavimmin sataisi, tämä saisi kelvata.
Hän vihasi sadetta.
"Hm, mikä on mukavin huoneenne?" tiskin takana pörräävältä mieheltä kysäistiin kulmia hiekan kohottaen. "En mielelläni nuku koinsyömässä sängyssä."
Mies ojensi hetken mietinnän jälkeen tiskin yli avaimen, jonka oli napannut avaintaululta. Numero 5. Toivottavasti huone tosiaan olisi mukava, sillä ulos kastumaan Santiago ei ollut menossa.
"... Olisiko teillä muuten pianoa?"
Ajatus pöllähti päähän aivan yhtäkkiä. Hän ei ollut soittanut pariin päivään, mitäs oli lähtenyt vaeltamaan kohti Aréthaa. Nyt kun matkaa oli vielä jäljellä, ei hän varmaan saisi tilaisuutta pimputteluun kovin usein. Tiskiä hoivaava mies nyökytteli ankarasti ja vislasi kimeään, huiskuttaen känsäistä kättään kahdelle miehelle vähän sivummalla. Mörököllit mönkivät esiin varjoista varsin happaman näköisinä ja kun baarinpitäjä kehotti heitä valmistelemaan pianon, miehet vain murahtivat vastaukseksi.
Itsekseen hymyillen Santiago jäi tiskin luokse, istuutuen baarijakkaralle odottelemaan.
***
Moni olisi katsonut Arkwrightia pitkään, jos mies olisi tunnustanut rakastavansa merta. Mies rakasti meren tuoksua, sitä tuntua että jotain suurta ja kuolevaisia voimakkaampaa löi aaltojaan rantaan. Meri antoi kaupungille sen elinkeinon - ilman merta tämä kaupunki ei olisi koskaan noussut näin suureen asemaan - ja saattoi pyyhkäistä suuttuessaan pienet, sievät talot pois maanpinnalta.
Ajatus sai Arkwrightin hymyilemään. Hän rakasti merta ja kiitos meren, hän oli oppinut rakastamaan myös satamakaupunkia. Satama saattoi vangita kuohuavat tyrskyt hetkeksi mutta hän kutsuisi sitä ennemmin symbioosiksi kahden mahdin välillä.
Kiven ja maan. Maagina Arkwright oli kiinnostunut tästä elementtien yhteistyöstä ja tarkkastelisi sitä mieluusti lähempääkin.
Valitettavasti mies ei päässyt nauttimaan tästä niin usein kuin olisi toivonut. Hänellä oli lapsi huolettavana eikä poika mieluusti lähtenyt kotipihaa kauemmas. Nuoresta herrasta oli hyvää vauhtia kasvamassa snobi joka kuvitteli kaiken pyörivän napansa ympärillä eikä Arkwright halunnut talouden joutuvan maailmaa ja ihmisiä tuntemattoman pojan vuoksi rahallisesti huonoon kuntoon.
Maagin olisi pakko tutustuttaa nuorukainen mahdollisimman moniin ihmisiin nyt kuin tuo vielä oli vaikutuksille altis. Muutaman vuoden päästä tuo olisi luultavasti kasvattanut itselleen niin vahvan egon, ettei Arkwright pystyisi enää muuttamaan pojan mielipiteitä yhtä voimakkaasti kuin nykyään.
Opettaakseen poikaa Arkwright oli yhdistänyt huvin ja hyödyn. Meryonissa heitä ei tunnettu ja nuoreen herraan suhtauduttaisiin kuin tavalliseen lapseen - mikä tekisi hyvää tuolle.
Tällä hetkellä kaksikko käveli pitkin kaupungin katuja. Poika tuijotti ihmeissään ympärilleen, mutta käsi oli tiukasti miehen sormien puristuksessa. Muutaman kerran nuori olisi halunnut pysähtyä, jäädä katselemaan, mutta Arkwright kiskaisi tuon lämpimästi mukaansa.
Arkwright ei ollut yrittänytkään hankkia huonetta etukäteen. Oli hauskempaa, jos he joutuisivat hieman etsimään - ehkä saamaan pakitkin. Ensimmäisenä oli vuorossa Tanssiva tipu-niminen hienostuneen näköinen majatalo.
Mies ehkä halusi opettaa pojalle nöyryyttä, muttei ainakaan vielä raahaisi tuota tasottomaan majataloon. Hän ei halunnut nuoren traumatisoituvan liikaa ensimmäisestä retkestään ulkomaailmaan.
Sisälle astuessaan maagi sai huomata, ettei majatalo ollutkaan niin laadukas, kuin hän oli ehtinyt luulla. Puristaen nuoren kättä hän pääsi meluavan miesjoukon ohi, nenäänsä nyrpistäen. Hän ei pitänyt itseään snobina, mutta tuollainen käytös julkisella paikalla oli barbaarisa.
"Yksi huone kahdelle", Arkwright totesi päästessään tiskille. "Mahdollisimman hyväkuntoinen, kiitos."
Mies otti avaimen vastaan.
Sillä välin, kun maagi hoiti kaksikolle huonetta poika käänsi katseensa heitä hieman aikaisemmin sisälle saapuneeseen mieheen. Tummat silmät tarkkailivat uteliaasti kiinnostavan näköistä miestä, joka oli juuri sattunut tiedustelemaan pianoa.
Poika kiemurteli kätensä irti Arkwrightin kädestä ja sen sijaan kiskaisi miestä paidan helmasta. Pientä päätä nyökäytettiin pörrötukkaisen miehen suuntaan, joka sattui istumaan lähes vieressä.
"Hän aikoo soittaa. Onko hän ammattilainen?" poika kysyi siihen äänensävyyn, kuin olisi olettanut maagin tietävän. Niin hän tosiaan oletti, hänen oli hankalaa ymmärtää etteivät nämä ihmiset olleet täällä hänen vuokseen.
Arkwright loi pikaisen, epäilevän katseen lähistöllä istuvaan mieheen ja hymähti huvittuneesti. Tätä seurasi kevyt olkien kohautus.
***
Hetken verran ihmissusi ehti istuskelemaan toimettomana, seuraillen samalla parin miehen yrityksiä raahata piano esiin esiintymislavan sivulta. Majatalon ovi heilahti kuitenkin kohta auki ja sisään asteli pitkähkö mies, joka raahasi perässään poikaa. Lapsi oli raa'asti arvioituna alle kolmetoistakesäinen ja näky sai Santiagon kohottamaan hieman toista kulmaansa.
Olikohan tämä majatalo ihan sopiva paikka lapselle.
Katse käväisi mölyävässä apinalaumassa, joka riehui ja rällästi parin pöydän päässä. Meteli vain yltyi, kun kaksi alkoholin vaikutuksen alaisena toimivaa miestä istahti vastakkain ja iskivät kätensä yhteen sen näköisinä, kuin olisivat kovaakin matsia ottamassa. Kädenvääntö oli ihan mukavaa seurattavaa, mutta ei humalatilassa.
Ihmissusi kääntyi tiskin suuntaan, jättäen alkoholisoituneet öykkärit omaan arvoonsa.
"Jotain vahvaa", hän tokaisi tiskin takana laseja pyyhkivälle baarimikolle, joka hymyili vinosti ja nappasi takahyllyltä jonkun satunnaisen pullon ja kaatoi osan sisällöstä juuri puhdistamaansa lasiin. Mies laski lasin Santiagon eteen, joka nappasi sen saman tien käteensä ja joi ensimmäisen hörpyn.
Toisinaan tarkka kuulo oli ihan mukava juttu.
Huvittunut hymy kohosi suupielille, kun hetki sitten sisään astelleen miehen perässä tullut poika supisi jotain parin penkin päässä. Lapsi vaikutti himpun verran hemmotellummalta kuin miltä oli alkuun näyttänyt, mutta eivätkös kaikki tenavat olleet hieman nenäkkäitä tuossa iässä. Ja Ipanan äänensävy kertoi, että toinen selvästi oletti että hänen seuralaisensa tiesi vastauksen kaikkiin maailman kysymyksiin.
Kädessä ollut juoma kulautettiin kerralla pohjaan ja niine hyvineen ihmissusi nousi tiskin luota, saapastellen valmiiksi paikalle raahatun pianon ääreen. Soitin vaikutti ihan hyväkuntoiselta, mutta nuotteja ei oltu tuotu, mikä oli sinänsä ihan odotettavaa.
"Tässä sille ipanalle ammattilaisen soittoa..."
Santiago mumisi itsekseen, käärien mustan paitansa hihat ylös. Hän asetti sormensa ensin kokeilevasti koskettimille, alkaen soittaa.
Ensialkuun sävel oli rauhallista, nautiskelevaa, mutta muuttui pikkuhiljaa eloisammaksi. Hetken soiton jälkeen majatalossa kajahtelivat hilpeät sävelet ja vauhti kiihtyi entisestään, kunnes taas hidastui loppua kohden. Päätään soittonsa tahdissa nyökytellyt ihmissusi kumartui lähemmäs soitintaan, iskien viimeiset soinnut voimakkaammiksi kuin ne, joilla oli soittonsa aloittanut.
Saatettuaan kappaleen kunnialla loppuun, Santiago suoristi hetkeksi selkänsä, katsellen edessään könöttävää pianoa mietiskellen. Kyllä hän joitain kappaleita muisti ulkoa, mutta vain ne harvat, joita hän itsekseen soitti. Olisi ollut mukava kokeilla jotain uutta, vaikkakaan se ei tällä kertaa näyttänyt käyvän päinsä. Ellei hän sitten soveltaisi.
Ja siihen tarvittaisiin jotain alkoholipitoista.
Ei susi itseään pöydän alle aikonut juoda, ei ollut hänen tapaistaan, mutta pieni vahvistus vereen ei olisi pahitteeksi. Eikä häntä kukaan estäisi, joten mikäs siinä.
Kun pianon ohitse käveli tarjoilija, Santiago nappasi nuoren näköistä tyttöä käsivarresta kiinni.
"Yksi lasillinen... Jotain, päätä itse. Kunhan tuot ripeään", hän esitti hieman kyseenalaisen tilauksensa, päästäen sitten irti toisen kädestä.
Juomaansa odotellessaan hän pimputteli koskettimia itsekseen hyräillen, soittaen hiljaista ja rauhallista sävelmää, joka ei varmaan kovin hyvin kuulunut majatalon perimmäisiin nurkkiin.
****
Jos poika ei olisi huomioinut kummallista miestä, joka oli tullut paikalle heitä ennen, Arkwright ei olisi suonut tuolle mietettäkään. Hän huomasi kyllä nyt, tarkemmin katsoessaan kuinka komea tuo oli. Silti pelkkä komeus, maidon valkea iho yhdistettynä täydelliseen, kiinteään kehoon, ei riittänyt pitämään maagin huomiota yllä.
Tuossa miehessä ei näyttänyt olevan mitään, mistä olisi hänelle hyötyä. Tuo oli muukalainen, joten tuskin edes tunsi ketään, johon voisi tutustuttaa Arkwrightin.
Hyödytön, luultavasti hyvin köyhä mies.
Tämän vuoksi Arkwright käänsi katseensa muihin majatalon asiakkaihin - Ei ollut vielä suorastaan myöhä ja silti nuo olivat kännissä. Jos mies jotain halveksi, niin tuollaista rymyämistä. Poika saisi kuitenkin nauttia tästä tunnelmasta, sillä vaikka muut asiakkaat olivat meluisia, he eivät vahingoittaisi poikaa.
Jos syntyisi tappelu, mies uskoi saavansa nuoren herran turvaan.
Toisin kuin isosetänsä, poika oli yllättävän kiinnostunut komeasta muukalaisesta. Lapsen uteliaisuudella tuo tuijotti miestä ja pianoa tuovia miehiä. Päätä kallistettiin tuntemattoman miehen päätyessä pianon ääreen. Muutama askel otettiin tuota kohti, mutta Arkwrightin käsi nappasi pojan takin selkämyksestä kiinni maagin edes täysin tiedostamatta, mitä hän teki.
"Tilataan juotavaa, Josh", maagi totesi kutsuen lasta tuttavallisesti lempinimellä. "Jos haluat kuunnella, kun hän soittaa, voit samantien istua alas ja juoda jotain. Menemme pian huoneeseemme."
Poika kiipesi tuolille kasvoillaan nyreä ilme. Uteliaana nuorukaisena tuo olisi mieluusti katsellut, kuinka mies soitti.
Josh olisi innostunut, jos olisi saanut kuulla, mitä mies totesi ryhtyessään soittamaan - tuo siis tosiaan soitti hänelle!
Kumpikin kaksikosta tunsi musiikin hyvin. Kummallakin oli yllättävän hyvä sävelkorva joten he pystyivät nauttimaan soitosta, vaikka joutuivat alussa pinnistämään hieman kuuloaan. Kättään vääntäneet barbaaritkin hiljentyivät musiikin muuttuessa kauniista, vienosta alkusoitosta voimakkaampiin sointuihin. Eloisa musiikki kaukui majatalossa ja sai juomaansa siemailevan Arkwrightin huomion jälleen kiinnittymään pianistiin.
Tuo mies osasi soittaa. Hän ei kenties ollut kukaan, mutta ainakin tuosta oli soittamaan pianoa.
"Se oli kaunista", Josh totesi hymyillen hienoisesti. "Voimmeko ostaa hänet?"
Kommentti sai maagin naurahtamaan.
"Ei, emme me voi."
Arkwright osasi arvata, että mies tilasi juotavaa - olisi parempi soittaa tällaisessa paikassa, jos oli itsekin ottanut muutaman. Siinä vaiheessa olisi helpompi imrovisoida uusia ratkaisuja.
Tietenkin se oli myös melko säälittävää, mutta sitähän he kaikki olivat.
"Antakaa minun maksaa hänen tilauksensa", mies totesi tiskille tulleelle tajoilijatytölle ja nyökkäsi pianistiin päin.
****
Odottelu oli ikävää, eikä Santiago jaksanut vielä vaivautua soittamaan toista kappaletta. Sen sijaan hän käännähti jakkaralla ympäri, suoden pikaisen katseen yleisöönsä. Majatalo tosiaan näytti paljon siistimmältä ja huolitellummalta ulkoa katsottuna - sisällä möngertävät ihmiset eivät oikein tukeneet ensivaikutelmaa.
Kuultuaan hämärästi puhetta tiskin luota, nuokkuva kaksikko vei jälleen hänen huomionsa toisaalle soittamisesta. Ensimmäinen kommentti meni ohi, mutta seuraavat sanat saatiin napattua ilmasta selkeiksi.
'Voimmeko ostaa hänet?'
Santiago ei kyennyt estämään selvää hymähdystä, joka pääsikin ilmoille huulien välistä. Halusi kakata ostaa hänet vai? Ptsyh, saisipahan oivan sylikoiran. Kasvoille levisi hetkeksi pieni virneenpuolikas ja tiskin suuntaan tähyiltiin itsekseen hymisten.
Ipana oli melko hupaisa tapaus.
Lapsen mukana kulkenut mies kuitenkin pilasi pienen miehen unelmat, todeten raa'asti, ettei pianisti ollut ostettavissa. Tässä vaiheessa ihmissusi naurahti suht kuuluvasti, tajuten kuitenkin heti perään kääntää katseensa muualle.
Nyt kun soitto oli lakannut, kädenvääntäjät olivat jälleen ryhtyneet toimiin. Pian tilaa halkoi äänekäs ärjyntä ja karjunta, joku jopa vihelsi pari kertaa. Baarin takana pörräävä mies lähti öykkäreiden luokse kulmiaan uhkaavasti kurtistellen ja iski rättinsä raivokkaan miesjoukon pöytään niin, että pianolle asti saattoi erottaa mukavan lätsähdyksen.
Enempää Santiago ei jaksanut tilannetta tutkailla, vaan käänsi taas huomionsa mielenkiintoiseen lapseen ja tämän holhoojaan. Hetken mietittyään ihmissusi työnsi käden taskuunsa, vetäen esille hopeisen kaulakorun. Ketju itsessään oli ohut, eikä oikeastaan painanut mitään, mutta painoa toi lisää ketjussa killuva hopeakoru, joka esitti muodoltaan pientä lohikäärmettä.
Santiago kohotti päätään, hakien tiskillä istuskelevan pojan katsekontaktiin. Hitusen hymyillen hän kohotti vasenta kättään, koukistaen etusormea kutsuvasta.
Oikean kätensä mies laittoi näkyville, riiputtaen hopeista kaulakorua peukalon ja etusormen välissä niin, että koru heilui hiljakseen edestakaisin. Keitä tahansa kloppi ja tämän mukana kulkeva mies olivatkaan, ainakin heillä oli rahaa - ja rikkaat eivät useinkaan jaksaneet vastustaa rahan tuoksua, jos sitä oli lisää saatavilla.
Ja pitihän hänen antaa kakaralle jokin pieni matkamuisto.
****
Arkwrightilla ei ollut aavistustakaan siitä, että heitä salakuunneltiin ja jos mies olisi tiennyt tuosta, hän olisi luultavasti vaihtanut paikkaa. Yläkerrassa kukaan tuskin kuuntelisi heidän jutusteluaan.
Maagi ei kuitenkaan pystynyt kuulemaan pianon ääressä istuvan miehen hymähdystä tai nähdä virneen puolikasta. Hän oli liian keskittynyt lasiinsa ja poikaan, joka näytti kehittäneen lapsellisen pakkomielteen kauempana istuvaan mieheen.
Tuo mielenkiinto oli saanut vanhemmankin miehen kiinnostuksen heräämään. Tällä kertaa hiljaisen naurahduksen kuullessaan kaksi tummaa silmäparia vilkaisi saliin ja tarkasteli arvostellen kummallista, pörrötukkaista miestä.
Arkwrghtin huomio kiinnittyi tosin hetkeksi ympäröivään baariin. Jotkut olivat tosiaan aloittaneet jälleen kädenväännön musiikin loputtua. Henkilökunta ei kuitenkaan näyttänyt olevan tästä kovinkaan mielissään.
Joshin silmät kirkastuivat tuon huomatessa, kuinka kummallinen mies nappasi taskustaan korun. Täältä asti poika ei pystynyt näkemään, millainen koru oli kyseessä. Ainoastaan sen, että kyseessä oli jonkinlainen koru, hopeaa ilmeisesti.
Pieni käsi kiskaisi Arkwrightin hihaa, kiinnittäkseen miehen huomion jälleen mustatukkaan. Maagi käänsikin tuohon laiskasti katseensa. Ainahan häntä tuo komistus kiinnosti enemmän, kuin peräpöydän öykkärit, joilla ei tällä hetkellä näyttänyt menevän yhtä lujaa kuin äskettäin.
Mies käänsi katseensa juuri sopivasti nähdäkseen kuinka muukalainen suorastaan houkutteli eleellä hänen veljenpoikaansa luokseen. Mies kohotti tummia kulmiaan yllätyneesti.
Poika laskeutui alas tuoliltaan.
"Rufuuuuus, minä haluan sen!" Josh ilmoitti jo, ennen kuin mies oli ehtinyt sanoa tuolle mitään vastaan. Nuori oli kuitenkin osannut odottaa, että saisi heti alkuun kieltävän vastauksen.
Sen sijaan maagi kohautti olkiaan.
"Emme tiedä, mitä hän haluaa vastineeksi", Arkwright totesi hillitysti, mutta jatkoi pianon ääressä istuvan katselua. "Mutta ei maksa mitään mennä kysymään, mitä hänellä on mielessään."
Mies laskeutui alas ja loi poikaan merkitsevän katseen.
"Älä mene liian lähelle häntä ja lähde, jos minä niin käsken."
Tämän sanottuaan maagi lähti kävelemään pianolle päin.
****
Kullankeltaisten silmien katse seurasi tarkkaan reaktiota, jonka hän oli saanut aikaan. Sokeakin näki, kuinka lapsi alkoi suorastaan säkenöidä huomattuaan hopeakorun killumassa miehen sormien välissä. Santiago hymyili hieman, suoristaen ryhtiään pianojakkaralla. Jos lapsi kerran korun halusi, voisi hän sen saada ja vieläpä ihan ilman vastapalvelusta. Tiskin luona nuokkuvasta kaksikosta ei kuitenkaan lähtenyt tulemaan poika, vaan tämän mukana kulkeva mies - ennen lähtöään holhooja näytti vielä varoittavan ipanaa pysymään kaukana.
Hm, ei kai hän nyt noin epäilyttävä ollut?
Kasvoille kohosi hilpeä ilme ja koru kohotettiin hieman, niin että sen varassa killuva lohikäärme saatettiin nähdä paremmin. Niin tosiaan, saisi nähdä, mitä mies pitäisi lohikäärmeistä, ne eivät aivan symbolisoineet valtaa ja mahtia, jota ihmisillä tällä hetkellä hyppysissään oli.
Samalla hetkellä saapui myös hänen juomansa.
"Voit laittaa se pianon päälle, en tarvitse sitä ihan vielä", hän totesi, vilkaisten nopeasti tarjoilijaa. Tyttö teki työtä käskettyä ja lipui sitten takaisin tiskin luokse, häviten pian takahuoneeseen. Katse kääntyi takaisin kohti kävelevään mieheen, joka oli ihan kunnioitettavan mittainen, ehkä pidempi kuin hän itse. Teoriaa ei kuitenkaan haluttu varmistaa todeksi, joten penkillä istuminen sai luvan jatkua.
"Ei taida olla oma poikanne?", Santiago kysäisi ohimennen, kun mies oli päässyt kuuloetäisyydelle. Ihmiset olivat tuollaisia, huolehtivat aina niin innoissaan muiden lapsista ja hösläsivät muutenkin kakaroiden parissa. Ei sillä, että asia olisi ollut jotenkin epämiellyttävä tai että sitä olisi pitänyt jotenkin muuttaa, mutta jokin siinä sai ihmissuden silti hieman kurtistamaan kulmiaan.
Santiago ojensi korua lähemmäs tullutta miestä kohden, neutralisoituaan ilmeensä.
"Vie se lapselle, hän näyttää kovasti halajavan sitä", hän sanoi, vilkaisten korua vielä kerran. Ei sitä oltu manattu, eikä myrkytetty, eikä paljon muutakaan, joten kaiken pitäisi olla ihan turvallista. Ellei ongelman ydin ollutkaan koru, vaan sen ojentava henkilö.
Aivan, aivan. Hänhän se tässä epäilyttävä oli !
Miehelle suotiin pahoitteleva hymy, mutta korua ojennettiin edelleen tätä kohden.
****
Kyllä tuo pianon ääressä istuva muukalainen oli epäilyttävä. Ainakin tarpeeksi epäilyttävä, että mies jätti veljenpoikansa odottamaan häntä baarijakkaran luo. Josh tietenkin protestoi tähän kovaäänisesti, ilmoitti mitä mieltä oli isosedästään mutta totteli silti. Poikaa ei oltu koskaan rangaistu pieksemällä, mutta useita muunlaisia rangaistuksia oli tuon kohdalla kokeiltu.
Maagi ei uskonut väkivaltaan rangaistuskeinona mutta ei silti sanonut, etteikö lapsella olisi pitänyt olla kuria. Ilmeisesti tuolla pojalla ei ollut ollut rangaistuksistaan huolimatta sitä tarpeeksi, sillä tuo oli alkanut käydä nokkavaksi.
Miten lapsi uskalsi puhua huoltajalleen tuolla tavalla? Ja vielä, kun paikalla oli muita ihmisiä kuulemassa, vaikkei yksikään noista, pianon ääressä istuvaa miestä lukuunottamatta, vaikuttanut huomaavan tilannetta.
Samalla hetkellä, kun Arkwright käveli pianolla istujan luo, myös juomia tarjoillut tyttönen saapui paikalle. Kappas, hänen tilaamansa juoma saapui. Hän hillitsi halunsa ottaa huikan tuosta lasista, vaikka olikin maksanut juoman.
Mies päästi tytön lipumaan ohitseen ja takaisin ennen kuin käveli pörrötukan luo, huomaten tuon tarkastelevan häntä. Luultavasti ulkoista vaikutelmaa eikä tainnut löytää siitä ainakaan mitään valitettavaa.
Heti, kun Arkwright pääsi paikalle, toinen kommentoi Joshia. Mies vilkaisi pikaisesti olkansa yli.
"Periaatteessa on", mies totesi olkiaan kohauttaen, sen kummemmin perustelematta. Hän ei ollut voinut jättää huomiotta, kuinka ihanan käheä, lähes kehräävä ääni hänen edessään istuvalla miehellä oli.
Lumoavaa, etenkin tuohon villiin ulkomuotoon lisättynä.
Arkwright epäröi hetken toisen ojentaessa korua häntä kohti. Siinä saattaisi olla kirouksia - vaikka niistä maagin pitäisikin selviytyä - mutta sitäkin enemmän häntä epäilytti korun antaja. Kuka lähtisi antamaan hopeakoruaan täysin tuntemattomalle lapselle vapaaehtoisesti.
Tässä oli pakko olla koira haudattuna.
"Miksi?" tummatukkainen kysyi ohjaten mukanaan kantamansa vesilasin samalla korun alapuolelle. Lasi oli puolillaan, mutta hän oletti sen riittävän kirouksien ja manauksien tarkistamiseen. "Olisitko niin ystävällinen, että pudottaisit sen lasiin."
Joskus vesi oli kyllästyttävä elementti, joskus se taas oli hyvinkin hyödyllinen.
****
Ihmissusi vilkaisi vielä nopeasti tiskin luona odottavaa poikaa, kuultuaan luokse tulleen miehen sanat huoltajuudesta. Hieman olkiaan kohauttaen hän kuitenkin sivuutti asian, eihän se hänelle oikeastaan kuulunut, eikä kyllä liiemmin mieltä liikuttanut.
Sen sijaan huomion varasti paikalle saapuneen kysymys.
'Miksi?' No miksi sitä nyt yleensä lahjoja annettiin. Miellyttääkseen. Mahdollisesti.
"En keksi yhtään syytä, miksi pitäisin sen itselläni", hän lopulta vastasi, katsoen roikottamaansa arvoesinettä tarkemmin. Ei koru ollut hänelle mitenkään tärkeä, tai tunnepuolella arvokas. Sen voisi siis ihan hyvin antaa pojalle, joka muutenkin näytti sitä niin kovasti halajavan.
Santiago seurasi, kuinka toinen sijoitti kädessään olleen juomalasin suoraan ilmassa roikkuvan korun alapuolelle. Vettäkin oli vielä jäljellä.
"Miksi?"
Hän hymyili, muttei silmillään.
"... Mutta koska olen ystävällinen, teen teille mieliksi", ihmissusi lisäsi hetken päästä, erottaen etusormen ja peukalon toisistaan niin, että hopeakoru pääsi tipahtamaan vesilasiin. Pari pisaraa lennähti ilmaan, korun tippuessa suoraan pohjaan. Santiago kumartui hieman lähemmäs, tarkastellen veden alla lilluvaa arvoesinettä.
"Toivottavasti ei ruostu", hän totesi, vetäytyen hiljaa kauemmas.
Jokainen täysjärkinen olisi varmaan miettinyt manauksen mahdollisuutta, kun joku tyystin tuntematon tulee tuputtamaan näinkin kalliin oloisia esineitä. Ja vesilasin kanssa heiluva mies tosiaan näytti täysjärkiseltä, joten ei ihme, ettei tämä ollut tarttunut koruun paljain käsin. Toiselle hymyiltiin uudemman kerran, tällä kertaa jokaista kasvonpiirrettä myöten.
Ei tosin sillä, että koru olisi kirottu. Magia kun ei oikein sujunut ihmissudelta.
"Eikö olekin nätti?", mies kysäisi. "En tosin itse liiemmin välitä koruista. Harmi sinänsä."
Hän kumartui jälleen lähemmäs, kuin olisi aikeissa paljastaa jonkin astetta suuremman salaisuuden.
"Ne hidastavat liikkumista, nähkääs."
Niin tosiaan tekivät, ainakin susimuodossa. Sen lisäksi, että hopea- ja kultakorun painoivat, ne myös olivat inhottavasti tiellä, jos halusi puikkelehtia tiheikössä. Mokomat olivat muutenkin ihan tarpeettomia kapistuksia, ei niitä tarvinnut mihinkään.
Nyt kun lastista oltiin päästy eroon, saatettiin paikalle tullutta miestä tarkastella hieman paremmin. Pituuden hän oli laittanut merkille jo aikaisemmin, muttei sitten paljon muuta. Toinen oli ihan menevän näköinen, mutta vaikutti olemuksensa puolesta jotenkin paljon vanhemmalta kuin ulkoapäin. Miehestä huokui sitä tiettyä iän tuomaa vakaumusta ja tietoa, jota nuoret eivät mukanaan kantaneet.
Ihmissusi ei vaivautunut peittelemään kiinnostustaan, mutta vetäytyi silti hieman kauemmas penkillä. Hän kun oli ollut niin pitkään kumartuneena miehen puoleen.
****
Arkwright kohotti hienoisesti kulmiaan toisen ilmoittaessa antavansa korun Joshille yksinkertaisesti siitä syystä, ettei itse tekisi sillä mitään. Otsa rypisty hienoisesti ja mies huokaisi lopulta.
"Minun pitää keksiä joku muu syy, muuten hän ei halua koruasi", maagi totesi hienoisesti hymyillen. Hän kaunisteli asiaa, todellisuudessa Josh tuijottaisi korua halveksivasti ja lopulta päätyisi viskaamaan miestä sillä eikä puhuisi isosedälleen loppulomaan. Joskus lapset osasivat suttua pienistä asioista. Jotkut lapset leppyivät helposti, toiset taas mököttivät pienen ikuisuuden suostumatta kuuntelemaan aikuisten selityksiä.
Nuori herra oli pahinta laatua.
Muukalainen näytti epäilevältä kun maagi pyysi tuota pudottamaan korun lasiin. Arkwright ei voinut selittää, miksi halusi tuon tekevän, niin kuin pyysi. Hänen tapoihinsa ei kuulunut typerien valheiden keksiminen - jollei kyseessä ollut se hiljainen tasapaino, mikä vallitsi kotona - tai muukalaisille selitteleminen.
"Ei sillä ole väliä. Olisitteko nyt niin ystävällinen?" Mies vastasi tuohon sieluttomaan hymyyn samanlaisella.
Kanssakeskustelijalla ei ollut mitään syytä kieltäytyä, joten Arkwright ei ollut yllättynyt miehen pudottaessa korun lopulta lasiin voivotellen samalla, ettei toivonut sen ruostuvan. Eihän hän korua nyt niin pitkään lasissa pitänyt. Ainoastaan sen aikaa, että pääsisi itse tarkistamaan sen kirousten varalta.
"Ei se ruostu", maagi totesi sen kummempia miettimättä ja vastasi tällä kertaa lähes vilpittömään hymyyn pienellä nyökkäyksellä. Hän piti tästä miehestä, tuo ei kysellyt turhia. Tai oikeastaan kyseli, muttei odottanut saavansa vastausta kysymyksiinsä vaan teki niin kuin Arkwright pyysi.
Arkwright tarkasteli korua veden kalvon läpi. Toinen oli puhunut totta, koru tosiaan oli melko nätti. Ei ehkä aivan lapselle sopiva, poika saattaisi hukata arvokkaan korun, mutta ehdottomasti nätti. Se sopi tuon mustatukkaisen, villin näköisen miehen imagoon paremmin kuin hyvin ja jättäisi tuosta pysyvän muiston.
Miehen kääntäessä katseensa mustatukkaan, tuo oli jo kyyristynyt häntä kohti. Aivan lähelle, kuin aikoisi paljastaa jonkin salaisuuden. Arvoitukselliset sanat tulivat maagille yllätyksenä.
"En ole koskaan nähnyt asiaa noin", Arkwright myönsi. Toisen lausahduksesta saattoi tulkita jotain mutta luultavasti tuo halusikin hänen lähtevän miettimään sitä ja sekoittavan mielensä mietteillä, joihin ei koskaan saisi vastausta.
"Mikset tulisi tiskin ääreen? Poika haluaisi varmasti kiittää sinua lahjasta." Tummat silmät tarkastelivat pienen hetken pianon ääressä istujaa ennen kuin Arkwright käänsi tuolle selkänsä ja suuntasi askeleensa takaisin Joshin luo.
****
Ei sinänsä ollut yllätys, että tämä näkökulma oli tullut toiselle miehelle täysin uudenlaisena näkemyksenä. Niin se oli tullut monelle ennen häntäkin.
Toisen seuraavaksi esittämä pyyntö puolestaan tuli sudelle yllätyksenä, ei hän ollut varautunut tuollaiseen kysymykseen. Paljon tavanomaisempaa olisi ollut nyrpeä olankohautus ja paikalta katoaminen, mutta kävihän se nähtävästi näinkin. Hetken Santiago istui paikoillaan, mittaillen edessään seisovaa miestä ja tämän välimatkaa baaritiskille, kuin pohtien selviytymismahdollisuuksiaan matkan suhteen. Vihdoin hän kuitenkin nousi, työntäen samalla tuolinsa taaksepäin saadakseen tilaa itselleen.
"Mikä ettei."
Huulilla käväisi hymy, ennen kuin katse siirrettiin tiskin luona odottavaan naperoon.
Ihmisolennon kääntäessä selkänsä ja läksiessä kohti tiskiä, Santiago seurasi rauhallisin askelin perässä, kaapaten oikeaan käteensä hetkeä aiemmin saapuneen juoman. Baaritiskille päästyään hän istuutui yhdelle jakkaroista, kiepahtaen viereisellä penkillä istuvan pojan puoleen hetken tarkkaavainen katse silmissään. Ilme kuitenkin suli hieman ja vasemmalla kyynärpäällä tukeuduttiin tiskiin samalla, kun poskea nojattiin kämmentä vasten.
"Koru on sedälläsi, kinua häneltä jos sen halajat", hän totesi pennulle, nyökäten pienellä liikkeellä hieman pidempää miestä kohden.
"Se on haltioiden takoma, aitoa hopeaa. Sanovat olevan suojelevia voimia - oma asiasi uskotko", jatkettiin hetken kuluttua ja lasissa lilluvaa korua katseltiin mietteliäänä. Jonkin tovin jälkeen Santiago kumartui hieman lähemmäs naperoa, niin että kykeni puhumaan pojulle kuiskaten.
"Saat sen sillä ehdolla, että muistat aina keneltä sen sait."
Silmissä oli vakava ilme, mutta se ei kestänyt kauaa.
Vetäydyttyään takaisin omalle puolelleen ihmissusi kohotti kädessään edelleen olleen lasin huulilleen ja kulautti alas aimo annoksen litkua. Ei hän ollut edes varma mitä lasi sisälsi, mutta tutulta maistui kuitenkin. Tuolissa käännyttiin sen verran, että takapöytien möykkääjät saatettiin nähdä paremmin; kädenväännöstä oli onneksi luovuttu, mutta veressä olevan promillet eivät näyttäneet laskevan alkuunkaan - päinvastoin.
Ah, tästä melusta sai päänsärkyä.
****
Arkwright ei vilkuillut olkansa yli varmistaakseen, seurasiko vieras häntä. Jos ei seuraisi, se olisi tuon menetys, ei hänen. Maagi oli anteeliaalla tuulella, oikeastaan eniten siitä syystä, että toinen oli antanut heille ilmaisen hopeakorun. Hän oli pystynyt jo selvittämään tuosta kaiken tarvitsemansa, joten sen pitäminen vesilasissa olisi turhaa.
Maagi pystyi hyvin kuulemaan, kuinka miehen askeleet seurasivat häntä, pystyi kuulemaan että tuo myöntyi lähtemään hänen matkaansa ja ennen kaikkea, pystyi näkemään Joshin innostuneen ilmeen.
Poika tuijotti setäänsä ja tuota seuraavaa miestä - enimmäkseen jälkimmäistä - silmät pyöreinä. Lapsi näytti hieman epäuskoiselta, kuin ei olisi suostunut uskomaan että hänen sukulaisensa olisi saanut tuon mystisen miehen houkuteltua mukaansa.
Olennon istuessa Joshin viereen poika näytti entistä innostuneemmalta, vaikka yritti peittää lapsekkaan intonsa kopean ilmeen taa. Nuori kurottautui lähemmäs tuntematonta miestä, kuin salaliittolainen ja vilkuili Arkwrightia, joka paraikaa poimi korua lasista. Muutaman kerran Josh nyökkäsi myöntävästi tai ymmärtävästi.
Suurista silmistä pystyi näkemään helposti, että poika uskoisi mitä tahansa tuosta korusta. Hän ei ollut oppinut epäilemään aikuisten sanoja, koska ainoat aikuiset, jotka lapsi tunsi, olivat tuon setä ja palvelusväki. Kukaan palveluväestä ei lähtisi valehtelemaan vallanperijälle ja Arkwright ei jäisi kiinni valehtelemisesta.
"Varmasti muistan!" poika vakuutteli kirkaalla äänellä.
Maagi käveli sukulaispoikansa vierelle ja pujotti kuivatun korun tuon kaulaan.
"Ole varovainen jottet riko sitä", tummatukkainen totesi silmälasejaan suoristaen. Katse käännettiin mukana tuotuun muukalaiseen. "Tilaa jotain itsellesi, minä tarjoan."
Sen sanottuaan maagi tilasi itselleen juotavaa eikä Josh empinyt tilata itselleen oman juoman. Kaksikon välillä näytti vallitsevan sanaton ymmärrys, sillä mies hymyili hienoisesti pojan tilaukselle.
Arkwright seurasi miehen katsetta ja kohotti kulmiaan.
"Älä turhaan huolehdi. He lopettavat pian", maagi totesi sen kummemmin humalaista joukkoa ihmettelemättä. "Ei heitä enää pitkään täällä katsella."
****
Katse kääntyi laiskasti takaisin tiskin ääressä istuskelevaan mieheen, tämän todetessa että juopottelevat möykkääjät lopettaisivat kyllä piakkoin. Parempi tosiaan olisi, eihän kukaan selvissä järjissä oleva halunnut kuunnella tuollaista ulinaa ja veuhkaamista, tämän oli pitänyt olla rauhallinen paikka.
"Toivotaan niin", hän lopulta tyytyi toteamaan, laskien oikean kätensä tiskiä vasten. Santiago rummutti kiillotettua puupintaa sormillaan hieman vaativaan sävyyn, nautiskellen hetken miehen aikaisempia sanoja. Hän voisi siis tilata jotain, eikä se miinustuisi omasta pussista. Ei sillä, ettäkö hän oli köyhä, ehei, mutta olihan tällainen anteliaisuus toki aina plussaa kotiin päin.
"Sama kuin hänellä", mies viimein virkkoi tarjoilijalle, nyökäten vieressään istuvan pikkupojun suuntaan. Ei yksi limu pahaa tekisi, varsinkaan kun hän oli jo juonut pari vahvempaa. Täytyi pitää hieman taukoa.
Saatuaan juomansa Santiago kääntyi pojun puoleen, tarkastellen tämän kaulassa killuvaa korua. Olihan se nätti, puki tuota hentoa otusta oikein somasti.
"Oletteko te kaukaakin matkalla?", hän kysäisi, esittäen kysymyksensä pikemminkin pojan holhokille. Leppoisan keskustelun virittely ei tänään tuottanut vaikeuksia - olikohan hän pehmenemässä? Hyvä teko, parempi mieli.
Tch, niin varmasti.
Katseella seurattiin, kuinka juomaa hävisi nuoremman kurkusta alas. Omille huulille levisi pieni hymynhäivä ja jälleen kerran ihmissusi kumartui lähemmäs.
"Osaatko sinä soittaa pianoa?", hän kysyi pehmoisella äänellä, tuijottaen poikaa suoraan silmiin. Jos tämä tosiaan oli varakkaammasta suvusta, kuten ulkonäön puolesta saattoi olettaa, ei kloppi varmaan osaisi edes nimetä pianonosia.
Rikkailla oli aina tapana ostaa itselleen viihdyttäjiä, joten ei heillä itsellään ollut paljon tarvetta soittotaitoon. Vaikka tietysti joukosta löytyi muutama poikkeus.
"Haluaisitko kokeilla?"
Jaa, no nähtävästi hänen aivonsa olivat pehmenemässä. Mutta eipäs hätäillä vielä, ehkä tästä voisi hyötyä jotenkin. Ilme ystävällisenä Santiago vilkaisi tyhjän pianon suuntaan, kääntyen sitten taas tutkailemaan nuorukaista.
****
Josh loi kummastuneen katseen vanhemman miehen tilatessan samalaisen kuin hän. Olihan alkoholiton juoma tietenkin Joshista hyvää, joten poika ei kummastellut asiaa kovinkaan pitkään. Lapsi tuijotti suurilla silmillään edelleen kummallista miestä samalla, kun setä hänen vieressään vilkuili salin puolelle.
Lapsen kummastukseksi mies vastasi hänen odottavaan katseeseensa eikä tajunnut miehen tarkastelevan häntä. Seuraava kysymys ei kuitenkaan ollut suunnattu pojalle vaan tuon huoltajalle, joka käänsi katseensa hitaasti takaisin uuteen tuttavuuteensa.
"Se riippunee siitä, mitä pitää pitkänä", Arkwright totesi mietteliäästi ja kohautti sitten olkiaan. "Minä sanoisin, ettemme." Maagi oli matkustellut aikoinaan paljon, joten matka kotoa Meryoniin ei ollut ollut hänestä kovinkaan pitkä.
Josh mutristi suutaan.
"Olemmepas."
Nuori oli eri mieltä asiasta, hän pääsi yleensä vain kodin läheiselle maatilalle.
Nuori kulautti juomansa alas ja hätkähti ihmissuden kyyristyiessä lähemmäs ja osoittaessa seuraavan kysymyksen hänelle. Joshin kopeille kasvoille ilmaantui entistä hämmentyneempi ilme miehen katsoessa suoraan häneen. Aikuiset eivät yleensä keskittyneet häneen, kaikki olivat kiinnostuneita ennemmin Arkwrightista.
Järkyttyneisyyttä seurasi pieni päänpudistus.
"E-en", poika mumisi punastuneena. "Pianotuntini jäivät vähemmälle, kun aloin opiskella."
Puna syveni entisestään. Nuori oltiin opetettu perfektionistiseksi ja taiteellisena nuorukaisena tuota hävetti myöntää ettei hän osannut jotain, mitä oli joskus harjoitellut. Kaikki se, mitä poika oli tuolloin oppinut, oli kadonnut hänen mielestään. Vuodet olivat kadottaneet jokaisen nuotin hänen mielestään.
Arkwright laskeutui tuoliltaan pehmeäksi ja loi mieheen tutkiskelevan katseen.
"Jos sallit, minä voisin kokeilla. Haluaisitko auttaa minua hieman?" tummatukkainen kysyi pitäen katseensa ihmissudessa ja laski kätensä pojan hartialle. Nuorukainen näytti tyytyväiseltä siitä, ettei hän ollut enää joutumassa naurunalaiseksi huonoilla soittotaidoillaan ja nyökkäsi pörrötukalle.
"Kyllä! Rufus haluaa kokeilla", Josh totesi helpottuneena, kasvoillaan yllättävän innostunut ilme. "Saahan hän? Saahan?"
****
Ota siitä nyt sitten selvää, kun kumpainenkin näytti olevan asioista erimieltä. Tosin lapsen sanaanhan se taisi olla enemmän uskominen, eikös se totuus aina kuulunut lasten suusta? Oli matka ollut oikeasti pitkä tai lyhyt, nuorempi herra näytti selvästi olevan sitä mieltä, että he olivat erittäin kaukana kotiseuduiltaan. Santiago tyytyi vain hymyilemään hennosti, poskeaan kämmeneensä nojaten.
Mitä soittamiseen tuli, ihmissutta huvitti suunnattomasti nähdä suoranaisen järkytyksen paistavan limua litkivän pojan kasvoilta hänen mainitessaan pianon.
Ennen kuin ipana ehti sen kummemmin sanoa juuta tai jaata, nousi holhooja tuoliltaan kera tutkivan katseen. Kun tämä sitten esitti kohteliaan kysymyksensä, hymy Santiagon kasvoilla vain syveni. Lapsikin näytti olevan enemmän kuin onnessaan, ettei ollut joutunut nolatuksi yleisön edessä, joten mitäpä vaihtoehtoja tässä olisi
"No mikä ettei, autan mielelläni", ihmissusi hymähti ja nousi itsekin tiskin äärestä. Ennen kuin liikkui mihinkään, hän nappasi mukaansa tiskillä olevan lasinsa. Vaikka se sisälsikin vain alkoholitonta litkua, olisi soittaminen silti miellyttävämpää kun suu ei ollut täysin kuiva.
Sen ihmeemmin vitkuttelematta Santiago suunnisti takaisin kotoisan pianon luokse, istuutuen jakkaralle niin, että tilaa riitti toisellekin. Saisi nähdä, olisiko hänellä edes mitään opetettavaa - rikkaamman luokan porukka yleensä taisi pianonsoiton ihan mukavissa määrin, joskin monen soitosta puuttui jokin pieni vivahde. Sellainen, jonka saa musiikkiinsa vasta elettyään elämäänsä muualtakin kuin kotipihalta käsin.
Tutkimaton katse käännettiin uuden tuttavuuden suuntaan, ja tämän odotettiin saapuvan soittimen luokse.
"Soita minulle jotain. Olisin kummastunut, jos et osaisi yhtäkään kappaletta", hän lopulta totesi, katsahtaen pianoa. Eihän se tietenkään sula mahdottomuus olisi, mutta jokseenkin epätodennäköistä.
****
Arkwright kulki olennon edellä pianon ääreen. Vasta nyt hän tuli tarkastelleeksi kuinka hienostunut tämä vahha soitin oli. Se oli varmasti ollut useamman humaltuneen soittajan uhrina mutta silti se seisoi paikallaan majesteettisena. Mies totesi kuitenkin itsekseen sen olevan varmasti ostettu käytettynä.
Elämän jäljet näkyivät siinä. Mies alkoi jo pitämään tästä vanhasta soittimesta.
Josh seurasi vierasta kuin hai laivaa. Silmälasipäinen oli kyllästyttävä verrattuna tuohon mustatukkaan jonka hiukset sojottivat mikä mihinkin suuntaan. Mies näytti villiltä ja kesyttömältä mikä sai lapsen innostumaan entistä enemmän tuon läsnäolosta.
Mies antoi mustatukan istua kursailemattomaan tapaansa alas ennen kuin valitsi oman paikkansa tuon vierestä. Lapsi jäi seisomaan kiinnostuneena kaksikkoa tuijottaen. Limu oli unohtunut jonnekin kaikessa tässä kiireessä mutta ainakaan vielä poika ei näyttänyt edes huomaavan tuota.
Poika päätyi seisomaan lähemmäs vierasta, tuijottaen tuota herkeämättä.
Silmälasipäinen siveli pianon koskettimia hajamielisesti toisen kehottaessa häntä soittamaan jotakin kokeeksi.
"En ole soittanut pitkään aikaan", mies totesi. "Mutta yritetään."
Ensimmäiset askeleet olivat varovaisia ja haparoivia. Maagilla meni jonkin aikaa löytää oikeat sävelet ja päästä oikeaan tahtiin. Hän oli soittanut nuoruudessaan enemmänkin. Hurmaava nuorukainen joka oli lahjakas soittamaan pianoa ihastutti helposti hienostopiirejä joihin oli ollut helppo kiemurrella.
Enää Arkwright ei ollut se sama naiivi poika joka oli pimputtanut pianoa itseään rikkaampien huvitukseksi. Tämän kuuli myös soitosta joka ei ollut kuin suoraan oppikirjasta ja jolla ei yritetty mielistellä tai vakuutella ketään. Mies oikaisi, hän jätti osan pois, hän lisäsi osan muista sävellyksistä, lopetti kappaleen toisen kappaleen nuotteihin keskittyneesti hymyillen.
"Ulkomuistista soittaminen ei ole vahvuuksiani", mies totesi sipaisten hiuskiekuran kasvoiltaan.
Santiago
Päivä oli kuuma, kieltämättä. Herkkänahkainen oli aistinut ilmassa väreilevän kosteuden jo eilen ja se enteili lupaavasti sadetta tälle iltapäivälle. Tummatukkainen ihmissusi asteli Meryonin kauppaväylän reunaa pitkin, väistellen parhaan taitonsa mukaan innokkaita myyjiä, joista joka toinen oli tuputtamassa tekeleitään hänen syliinsä. Kyllästyneen oloinen ilme kasvoillaan Santiago purjehti eteenpäin tungoksessa, tähyillen ihmisten pään yli, josko jotain mielenkiintoista löytyisi.
Se, mitä hän Meryonissa oikeastaan teki, oli herralle itselleenkin täysi mysteeri.
Päästyään pahimmasta tungoksesta ulos ja saatuaan tilaa hengitystoimintojensa ylläpitämiseen, ihmissusi vilkaisi ympärilleen. Ei sillä, että hänen olisi välttämättä tarvinnut kokoajan vahtia selustaansa, eihän Meryonissa häntä kukaan tuntenut, mutta tavoista on vaikea luopua. Santiago puisti päätään hieman, jatkaen sitten matkaansa hieman pienemmällä sivutiellä, joka johti erääseen kaupungin hienoista majataloista.
Ovikyltin kohdalla mies pysähtyi, vilkaisi nimeä ja hymähti itsekseen.
'Tanssiva tipu'. Eivätkö ihmiset tosiaan osanneet kehittää mitään mielenkiintoisempaa? No, ehkä nimen oli määrä houkutella miehiä taloon, ken tietää. Ihmissusi työntyi sisätiloihin, harmaa matkaviitta hulmahtaen. Ilma oli sisällä vieläkin tunkkaisempaa ja painavampaa kuin ulkosalla.
Tie luovittiin möykkäävän porukan ohitse tiskiä kohden.
Jos tarkkoja oltiin, Santiago yleensä vältteli tällaisia paikkoja, hän mieluummin nukkui ulkosalla, mutta koska tämän iltapäivän aikana mitä luultavimmin sataisi, tämä saisi kelvata.
Hän vihasi sadetta.
"Hm, mikä on mukavin huoneenne?" tiskin takana pörräävältä mieheltä kysäistiin kulmia hiekan kohottaen. "En mielelläni nuku koinsyömässä sängyssä."
Mies ojensi hetken mietinnän jälkeen tiskin yli avaimen, jonka oli napannut avaintaululta. Numero 5. Toivottavasti huone tosiaan olisi mukava, sillä ulos kastumaan Santiago ei ollut menossa.
"... Olisiko teillä muuten pianoa?"
Ajatus pöllähti päähän aivan yhtäkkiä. Hän ei ollut soittanut pariin päivään, mitäs oli lähtenyt vaeltamaan kohti Aréthaa. Nyt kun matkaa oli vielä jäljellä, ei hän varmaan saisi tilaisuutta pimputteluun kovin usein. Tiskiä hoivaava mies nyökytteli ankarasti ja vislasi kimeään, huiskuttaen känsäistä kättään kahdelle miehelle vähän sivummalla. Mörököllit mönkivät esiin varjoista varsin happaman näköisinä ja kun baarinpitäjä kehotti heitä valmistelemaan pianon, miehet vain murahtivat vastaukseksi.
Itsekseen hymyillen Santiago jäi tiskin luokse, istuutuen baarijakkaralle odottelemaan.
***
Moni olisi katsonut Arkwrightia pitkään, jos mies olisi tunnustanut rakastavansa merta. Mies rakasti meren tuoksua, sitä tuntua että jotain suurta ja kuolevaisia voimakkaampaa löi aaltojaan rantaan. Meri antoi kaupungille sen elinkeinon - ilman merta tämä kaupunki ei olisi koskaan noussut näin suureen asemaan - ja saattoi pyyhkäistä suuttuessaan pienet, sievät talot pois maanpinnalta.
Ajatus sai Arkwrightin hymyilemään. Hän rakasti merta ja kiitos meren, hän oli oppinut rakastamaan myös satamakaupunkia. Satama saattoi vangita kuohuavat tyrskyt hetkeksi mutta hän kutsuisi sitä ennemmin symbioosiksi kahden mahdin välillä.
Kiven ja maan. Maagina Arkwright oli kiinnostunut tästä elementtien yhteistyöstä ja tarkkastelisi sitä mieluusti lähempääkin.
Valitettavasti mies ei päässyt nauttimaan tästä niin usein kuin olisi toivonut. Hänellä oli lapsi huolettavana eikä poika mieluusti lähtenyt kotipihaa kauemmas. Nuoresta herrasta oli hyvää vauhtia kasvamassa snobi joka kuvitteli kaiken pyörivän napansa ympärillä eikä Arkwright halunnut talouden joutuvan maailmaa ja ihmisiä tuntemattoman pojan vuoksi rahallisesti huonoon kuntoon.
Maagin olisi pakko tutustuttaa nuorukainen mahdollisimman moniin ihmisiin nyt kuin tuo vielä oli vaikutuksille altis. Muutaman vuoden päästä tuo olisi luultavasti kasvattanut itselleen niin vahvan egon, ettei Arkwright pystyisi enää muuttamaan pojan mielipiteitä yhtä voimakkaasti kuin nykyään.
Opettaakseen poikaa Arkwright oli yhdistänyt huvin ja hyödyn. Meryonissa heitä ei tunnettu ja nuoreen herraan suhtauduttaisiin kuin tavalliseen lapseen - mikä tekisi hyvää tuolle.
Tällä hetkellä kaksikko käveli pitkin kaupungin katuja. Poika tuijotti ihmeissään ympärilleen, mutta käsi oli tiukasti miehen sormien puristuksessa. Muutaman kerran nuori olisi halunnut pysähtyä, jäädä katselemaan, mutta Arkwright kiskaisi tuon lämpimästi mukaansa.
Arkwright ei ollut yrittänytkään hankkia huonetta etukäteen. Oli hauskempaa, jos he joutuisivat hieman etsimään - ehkä saamaan pakitkin. Ensimmäisenä oli vuorossa Tanssiva tipu-niminen hienostuneen näköinen majatalo.
Mies ehkä halusi opettaa pojalle nöyryyttä, muttei ainakaan vielä raahaisi tuota tasottomaan majataloon. Hän ei halunnut nuoren traumatisoituvan liikaa ensimmäisestä retkestään ulkomaailmaan.
Sisälle astuessaan maagi sai huomata, ettei majatalo ollutkaan niin laadukas, kuin hän oli ehtinyt luulla. Puristaen nuoren kättä hän pääsi meluavan miesjoukon ohi, nenäänsä nyrpistäen. Hän ei pitänyt itseään snobina, mutta tuollainen käytös julkisella paikalla oli barbaarisa.
"Yksi huone kahdelle", Arkwright totesi päästessään tiskille. "Mahdollisimman hyväkuntoinen, kiitos."
Mies otti avaimen vastaan.
Sillä välin, kun maagi hoiti kaksikolle huonetta poika käänsi katseensa heitä hieman aikaisemmin sisälle saapuneeseen mieheen. Tummat silmät tarkkailivat uteliaasti kiinnostavan näköistä miestä, joka oli juuri sattunut tiedustelemaan pianoa.
Poika kiemurteli kätensä irti Arkwrightin kädestä ja sen sijaan kiskaisi miestä paidan helmasta. Pientä päätä nyökäytettiin pörrötukkaisen miehen suuntaan, joka sattui istumaan lähes vieressä.
"Hän aikoo soittaa. Onko hän ammattilainen?" poika kysyi siihen äänensävyyn, kuin olisi olettanut maagin tietävän. Niin hän tosiaan oletti, hänen oli hankalaa ymmärtää etteivät nämä ihmiset olleet täällä hänen vuokseen.
Arkwright loi pikaisen, epäilevän katseen lähistöllä istuvaan mieheen ja hymähti huvittuneesti. Tätä seurasi kevyt olkien kohautus.
***
Hetken verran ihmissusi ehti istuskelemaan toimettomana, seuraillen samalla parin miehen yrityksiä raahata piano esiin esiintymislavan sivulta. Majatalon ovi heilahti kuitenkin kohta auki ja sisään asteli pitkähkö mies, joka raahasi perässään poikaa. Lapsi oli raa'asti arvioituna alle kolmetoistakesäinen ja näky sai Santiagon kohottamaan hieman toista kulmaansa.
Olikohan tämä majatalo ihan sopiva paikka lapselle.
Katse käväisi mölyävässä apinalaumassa, joka riehui ja rällästi parin pöydän päässä. Meteli vain yltyi, kun kaksi alkoholin vaikutuksen alaisena toimivaa miestä istahti vastakkain ja iskivät kätensä yhteen sen näköisinä, kuin olisivat kovaakin matsia ottamassa. Kädenvääntö oli ihan mukavaa seurattavaa, mutta ei humalatilassa.
Ihmissusi kääntyi tiskin suuntaan, jättäen alkoholisoituneet öykkärit omaan arvoonsa.
"Jotain vahvaa", hän tokaisi tiskin takana laseja pyyhkivälle baarimikolle, joka hymyili vinosti ja nappasi takahyllyltä jonkun satunnaisen pullon ja kaatoi osan sisällöstä juuri puhdistamaansa lasiin. Mies laski lasin Santiagon eteen, joka nappasi sen saman tien käteensä ja joi ensimmäisen hörpyn.
Toisinaan tarkka kuulo oli ihan mukava juttu.
Huvittunut hymy kohosi suupielille, kun hetki sitten sisään astelleen miehen perässä tullut poika supisi jotain parin penkin päässä. Lapsi vaikutti himpun verran hemmotellummalta kuin miltä oli alkuun näyttänyt, mutta eivätkös kaikki tenavat olleet hieman nenäkkäitä tuossa iässä. Ja Ipanan äänensävy kertoi, että toinen selvästi oletti että hänen seuralaisensa tiesi vastauksen kaikkiin maailman kysymyksiin.
Kädessä ollut juoma kulautettiin kerralla pohjaan ja niine hyvineen ihmissusi nousi tiskin luota, saapastellen valmiiksi paikalle raahatun pianon ääreen. Soitin vaikutti ihan hyväkuntoiselta, mutta nuotteja ei oltu tuotu, mikä oli sinänsä ihan odotettavaa.
"Tässä sille ipanalle ammattilaisen soittoa..."
Santiago mumisi itsekseen, käärien mustan paitansa hihat ylös. Hän asetti sormensa ensin kokeilevasti koskettimille, alkaen soittaa.
Ensialkuun sävel oli rauhallista, nautiskelevaa, mutta muuttui pikkuhiljaa eloisammaksi. Hetken soiton jälkeen majatalossa kajahtelivat hilpeät sävelet ja vauhti kiihtyi entisestään, kunnes taas hidastui loppua kohden. Päätään soittonsa tahdissa nyökytellyt ihmissusi kumartui lähemmäs soitintaan, iskien viimeiset soinnut voimakkaammiksi kuin ne, joilla oli soittonsa aloittanut.
Saatettuaan kappaleen kunnialla loppuun, Santiago suoristi hetkeksi selkänsä, katsellen edessään könöttävää pianoa mietiskellen. Kyllä hän joitain kappaleita muisti ulkoa, mutta vain ne harvat, joita hän itsekseen soitti. Olisi ollut mukava kokeilla jotain uutta, vaikkakaan se ei tällä kertaa näyttänyt käyvän päinsä. Ellei hän sitten soveltaisi.
Ja siihen tarvittaisiin jotain alkoholipitoista.
Ei susi itseään pöydän alle aikonut juoda, ei ollut hänen tapaistaan, mutta pieni vahvistus vereen ei olisi pahitteeksi. Eikä häntä kukaan estäisi, joten mikäs siinä.
Kun pianon ohitse käveli tarjoilija, Santiago nappasi nuoren näköistä tyttöä käsivarresta kiinni.
"Yksi lasillinen... Jotain, päätä itse. Kunhan tuot ripeään", hän esitti hieman kyseenalaisen tilauksensa, päästäen sitten irti toisen kädestä.
Juomaansa odotellessaan hän pimputteli koskettimia itsekseen hyräillen, soittaen hiljaista ja rauhallista sävelmää, joka ei varmaan kovin hyvin kuulunut majatalon perimmäisiin nurkkiin.
****
Jos poika ei olisi huomioinut kummallista miestä, joka oli tullut paikalle heitä ennen, Arkwright ei olisi suonut tuolle mietettäkään. Hän huomasi kyllä nyt, tarkemmin katsoessaan kuinka komea tuo oli. Silti pelkkä komeus, maidon valkea iho yhdistettynä täydelliseen, kiinteään kehoon, ei riittänyt pitämään maagin huomiota yllä.
Tuossa miehessä ei näyttänyt olevan mitään, mistä olisi hänelle hyötyä. Tuo oli muukalainen, joten tuskin edes tunsi ketään, johon voisi tutustuttaa Arkwrightin.
Hyödytön, luultavasti hyvin köyhä mies.
Tämän vuoksi Arkwright käänsi katseensa muihin majatalon asiakkaihin - Ei ollut vielä suorastaan myöhä ja silti nuo olivat kännissä. Jos mies jotain halveksi, niin tuollaista rymyämistä. Poika saisi kuitenkin nauttia tästä tunnelmasta, sillä vaikka muut asiakkaat olivat meluisia, he eivät vahingoittaisi poikaa.
Jos syntyisi tappelu, mies uskoi saavansa nuoren herran turvaan.
Toisin kuin isosetänsä, poika oli yllättävän kiinnostunut komeasta muukalaisesta. Lapsen uteliaisuudella tuo tuijotti miestä ja pianoa tuovia miehiä. Päätä kallistettiin tuntemattoman miehen päätyessä pianon ääreen. Muutama askel otettiin tuota kohti, mutta Arkwrightin käsi nappasi pojan takin selkämyksestä kiinni maagin edes täysin tiedostamatta, mitä hän teki.
"Tilataan juotavaa, Josh", maagi totesi kutsuen lasta tuttavallisesti lempinimellä. "Jos haluat kuunnella, kun hän soittaa, voit samantien istua alas ja juoda jotain. Menemme pian huoneeseemme."
Poika kiipesi tuolille kasvoillaan nyreä ilme. Uteliaana nuorukaisena tuo olisi mieluusti katsellut, kuinka mies soitti.
Josh olisi innostunut, jos olisi saanut kuulla, mitä mies totesi ryhtyessään soittamaan - tuo siis tosiaan soitti hänelle!
Kumpikin kaksikosta tunsi musiikin hyvin. Kummallakin oli yllättävän hyvä sävelkorva joten he pystyivät nauttimaan soitosta, vaikka joutuivat alussa pinnistämään hieman kuuloaan. Kättään vääntäneet barbaaritkin hiljentyivät musiikin muuttuessa kauniista, vienosta alkusoitosta voimakkaampiin sointuihin. Eloisa musiikki kaukui majatalossa ja sai juomaansa siemailevan Arkwrightin huomion jälleen kiinnittymään pianistiin.
Tuo mies osasi soittaa. Hän ei kenties ollut kukaan, mutta ainakin tuosta oli soittamaan pianoa.
"Se oli kaunista", Josh totesi hymyillen hienoisesti. "Voimmeko ostaa hänet?"
Kommentti sai maagin naurahtamaan.
"Ei, emme me voi."
Arkwright osasi arvata, että mies tilasi juotavaa - olisi parempi soittaa tällaisessa paikassa, jos oli itsekin ottanut muutaman. Siinä vaiheessa olisi helpompi imrovisoida uusia ratkaisuja.
Tietenkin se oli myös melko säälittävää, mutta sitähän he kaikki olivat.
"Antakaa minun maksaa hänen tilauksensa", mies totesi tiskille tulleelle tajoilijatytölle ja nyökkäsi pianistiin päin.
****
Odottelu oli ikävää, eikä Santiago jaksanut vielä vaivautua soittamaan toista kappaletta. Sen sijaan hän käännähti jakkaralla ympäri, suoden pikaisen katseen yleisöönsä. Majatalo tosiaan näytti paljon siistimmältä ja huolitellummalta ulkoa katsottuna - sisällä möngertävät ihmiset eivät oikein tukeneet ensivaikutelmaa.
Kuultuaan hämärästi puhetta tiskin luota, nuokkuva kaksikko vei jälleen hänen huomionsa toisaalle soittamisesta. Ensimmäinen kommentti meni ohi, mutta seuraavat sanat saatiin napattua ilmasta selkeiksi.
'Voimmeko ostaa hänet?'
Santiago ei kyennyt estämään selvää hymähdystä, joka pääsikin ilmoille huulien välistä. Halusi kakata ostaa hänet vai? Ptsyh, saisipahan oivan sylikoiran. Kasvoille levisi hetkeksi pieni virneenpuolikas ja tiskin suuntaan tähyiltiin itsekseen hymisten.
Ipana oli melko hupaisa tapaus.
Lapsen mukana kulkenut mies kuitenkin pilasi pienen miehen unelmat, todeten raa'asti, ettei pianisti ollut ostettavissa. Tässä vaiheessa ihmissusi naurahti suht kuuluvasti, tajuten kuitenkin heti perään kääntää katseensa muualle.
Nyt kun soitto oli lakannut, kädenvääntäjät olivat jälleen ryhtyneet toimiin. Pian tilaa halkoi äänekäs ärjyntä ja karjunta, joku jopa vihelsi pari kertaa. Baarin takana pörräävä mies lähti öykkäreiden luokse kulmiaan uhkaavasti kurtistellen ja iski rättinsä raivokkaan miesjoukon pöytään niin, että pianolle asti saattoi erottaa mukavan lätsähdyksen.
Enempää Santiago ei jaksanut tilannetta tutkailla, vaan käänsi taas huomionsa mielenkiintoiseen lapseen ja tämän holhoojaan. Hetken mietittyään ihmissusi työnsi käden taskuunsa, vetäen esille hopeisen kaulakorun. Ketju itsessään oli ohut, eikä oikeastaan painanut mitään, mutta painoa toi lisää ketjussa killuva hopeakoru, joka esitti muodoltaan pientä lohikäärmettä.
Santiago kohotti päätään, hakien tiskillä istuskelevan pojan katsekontaktiin. Hitusen hymyillen hän kohotti vasenta kättään, koukistaen etusormea kutsuvasta.
Oikean kätensä mies laittoi näkyville, riiputtaen hopeista kaulakorua peukalon ja etusormen välissä niin, että koru heilui hiljakseen edestakaisin. Keitä tahansa kloppi ja tämän mukana kulkeva mies olivatkaan, ainakin heillä oli rahaa - ja rikkaat eivät useinkaan jaksaneet vastustaa rahan tuoksua, jos sitä oli lisää saatavilla.
Ja pitihän hänen antaa kakaralle jokin pieni matkamuisto.
****
Arkwrightilla ei ollut aavistustakaan siitä, että heitä salakuunneltiin ja jos mies olisi tiennyt tuosta, hän olisi luultavasti vaihtanut paikkaa. Yläkerrassa kukaan tuskin kuuntelisi heidän jutusteluaan.
Maagi ei kuitenkaan pystynyt kuulemaan pianon ääressä istuvan miehen hymähdystä tai nähdä virneen puolikasta. Hän oli liian keskittynyt lasiinsa ja poikaan, joka näytti kehittäneen lapsellisen pakkomielteen kauempana istuvaan mieheen.
Tuo mielenkiinto oli saanut vanhemmankin miehen kiinnostuksen heräämään. Tällä kertaa hiljaisen naurahduksen kuullessaan kaksi tummaa silmäparia vilkaisi saliin ja tarkasteli arvostellen kummallista, pörrötukkaista miestä.
Arkwrghtin huomio kiinnittyi tosin hetkeksi ympäröivään baariin. Jotkut olivat tosiaan aloittaneet jälleen kädenväännön musiikin loputtua. Henkilökunta ei kuitenkaan näyttänyt olevan tästä kovinkaan mielissään.
Joshin silmät kirkastuivat tuon huomatessa, kuinka kummallinen mies nappasi taskustaan korun. Täältä asti poika ei pystynyt näkemään, millainen koru oli kyseessä. Ainoastaan sen, että kyseessä oli jonkinlainen koru, hopeaa ilmeisesti.
Pieni käsi kiskaisi Arkwrightin hihaa, kiinnittäkseen miehen huomion jälleen mustatukkaan. Maagi käänsikin tuohon laiskasti katseensa. Ainahan häntä tuo komistus kiinnosti enemmän, kuin peräpöydän öykkärit, joilla ei tällä hetkellä näyttänyt menevän yhtä lujaa kuin äskettäin.
Mies käänsi katseensa juuri sopivasti nähdäkseen kuinka muukalainen suorastaan houkutteli eleellä hänen veljenpoikaansa luokseen. Mies kohotti tummia kulmiaan yllätyneesti.
Poika laskeutui alas tuoliltaan.
"Rufuuuuus, minä haluan sen!" Josh ilmoitti jo, ennen kuin mies oli ehtinyt sanoa tuolle mitään vastaan. Nuori oli kuitenkin osannut odottaa, että saisi heti alkuun kieltävän vastauksen.
Sen sijaan maagi kohautti olkiaan.
"Emme tiedä, mitä hän haluaa vastineeksi", Arkwright totesi hillitysti, mutta jatkoi pianon ääressä istuvan katselua. "Mutta ei maksa mitään mennä kysymään, mitä hänellä on mielessään."
Mies laskeutui alas ja loi poikaan merkitsevän katseen.
"Älä mene liian lähelle häntä ja lähde, jos minä niin käsken."
Tämän sanottuaan maagi lähti kävelemään pianolle päin.
****
Kullankeltaisten silmien katse seurasi tarkkaan reaktiota, jonka hän oli saanut aikaan. Sokeakin näki, kuinka lapsi alkoi suorastaan säkenöidä huomattuaan hopeakorun killumassa miehen sormien välissä. Santiago hymyili hieman, suoristaen ryhtiään pianojakkaralla. Jos lapsi kerran korun halusi, voisi hän sen saada ja vieläpä ihan ilman vastapalvelusta. Tiskin luona nuokkuvasta kaksikosta ei kuitenkaan lähtenyt tulemaan poika, vaan tämän mukana kulkeva mies - ennen lähtöään holhooja näytti vielä varoittavan ipanaa pysymään kaukana.
Hm, ei kai hän nyt noin epäilyttävä ollut?
Kasvoille kohosi hilpeä ilme ja koru kohotettiin hieman, niin että sen varassa killuva lohikäärme saatettiin nähdä paremmin. Niin tosiaan, saisi nähdä, mitä mies pitäisi lohikäärmeistä, ne eivät aivan symbolisoineet valtaa ja mahtia, jota ihmisillä tällä hetkellä hyppysissään oli.
Samalla hetkellä saapui myös hänen juomansa.
"Voit laittaa se pianon päälle, en tarvitse sitä ihan vielä", hän totesi, vilkaisten nopeasti tarjoilijaa. Tyttö teki työtä käskettyä ja lipui sitten takaisin tiskin luokse, häviten pian takahuoneeseen. Katse kääntyi takaisin kohti kävelevään mieheen, joka oli ihan kunnioitettavan mittainen, ehkä pidempi kuin hän itse. Teoriaa ei kuitenkaan haluttu varmistaa todeksi, joten penkillä istuminen sai luvan jatkua.
"Ei taida olla oma poikanne?", Santiago kysäisi ohimennen, kun mies oli päässyt kuuloetäisyydelle. Ihmiset olivat tuollaisia, huolehtivat aina niin innoissaan muiden lapsista ja hösläsivät muutenkin kakaroiden parissa. Ei sillä, että asia olisi ollut jotenkin epämiellyttävä tai että sitä olisi pitänyt jotenkin muuttaa, mutta jokin siinä sai ihmissuden silti hieman kurtistamaan kulmiaan.
Santiago ojensi korua lähemmäs tullutta miestä kohden, neutralisoituaan ilmeensä.
"Vie se lapselle, hän näyttää kovasti halajavan sitä", hän sanoi, vilkaisten korua vielä kerran. Ei sitä oltu manattu, eikä myrkytetty, eikä paljon muutakaan, joten kaiken pitäisi olla ihan turvallista. Ellei ongelman ydin ollutkaan koru, vaan sen ojentava henkilö.
Aivan, aivan. Hänhän se tässä epäilyttävä oli !
Miehelle suotiin pahoitteleva hymy, mutta korua ojennettiin edelleen tätä kohden.
****
Kyllä tuo pianon ääressä istuva muukalainen oli epäilyttävä. Ainakin tarpeeksi epäilyttävä, että mies jätti veljenpoikansa odottamaan häntä baarijakkaran luo. Josh tietenkin protestoi tähän kovaäänisesti, ilmoitti mitä mieltä oli isosedästään mutta totteli silti. Poikaa ei oltu koskaan rangaistu pieksemällä, mutta useita muunlaisia rangaistuksia oli tuon kohdalla kokeiltu.
Maagi ei uskonut väkivaltaan rangaistuskeinona mutta ei silti sanonut, etteikö lapsella olisi pitänyt olla kuria. Ilmeisesti tuolla pojalla ei ollut ollut rangaistuksistaan huolimatta sitä tarpeeksi, sillä tuo oli alkanut käydä nokkavaksi.
Miten lapsi uskalsi puhua huoltajalleen tuolla tavalla? Ja vielä, kun paikalla oli muita ihmisiä kuulemassa, vaikkei yksikään noista, pianon ääressä istuvaa miestä lukuunottamatta, vaikuttanut huomaavan tilannetta.
Samalla hetkellä, kun Arkwright käveli pianolla istujan luo, myös juomia tarjoillut tyttönen saapui paikalle. Kappas, hänen tilaamansa juoma saapui. Hän hillitsi halunsa ottaa huikan tuosta lasista, vaikka olikin maksanut juoman.
Mies päästi tytön lipumaan ohitseen ja takaisin ennen kuin käveli pörrötukan luo, huomaten tuon tarkastelevan häntä. Luultavasti ulkoista vaikutelmaa eikä tainnut löytää siitä ainakaan mitään valitettavaa.
Heti, kun Arkwright pääsi paikalle, toinen kommentoi Joshia. Mies vilkaisi pikaisesti olkansa yli.
"Periaatteessa on", mies totesi olkiaan kohauttaen, sen kummemmin perustelematta. Hän ei ollut voinut jättää huomiotta, kuinka ihanan käheä, lähes kehräävä ääni hänen edessään istuvalla miehellä oli.
Lumoavaa, etenkin tuohon villiin ulkomuotoon lisättynä.
Arkwright epäröi hetken toisen ojentaessa korua häntä kohti. Siinä saattaisi olla kirouksia - vaikka niistä maagin pitäisikin selviytyä - mutta sitäkin enemmän häntä epäilytti korun antaja. Kuka lähtisi antamaan hopeakoruaan täysin tuntemattomalle lapselle vapaaehtoisesti.
Tässä oli pakko olla koira haudattuna.
"Miksi?" tummatukkainen kysyi ohjaten mukanaan kantamansa vesilasin samalla korun alapuolelle. Lasi oli puolillaan, mutta hän oletti sen riittävän kirouksien ja manauksien tarkistamiseen. "Olisitko niin ystävällinen, että pudottaisit sen lasiin."
Joskus vesi oli kyllästyttävä elementti, joskus se taas oli hyvinkin hyödyllinen.
****
Ihmissusi vilkaisi vielä nopeasti tiskin luona odottavaa poikaa, kuultuaan luokse tulleen miehen sanat huoltajuudesta. Hieman olkiaan kohauttaen hän kuitenkin sivuutti asian, eihän se hänelle oikeastaan kuulunut, eikä kyllä liiemmin mieltä liikuttanut.
Sen sijaan huomion varasti paikalle saapuneen kysymys.
'Miksi?' No miksi sitä nyt yleensä lahjoja annettiin. Miellyttääkseen. Mahdollisesti.
"En keksi yhtään syytä, miksi pitäisin sen itselläni", hän lopulta vastasi, katsoen roikottamaansa arvoesinettä tarkemmin. Ei koru ollut hänelle mitenkään tärkeä, tai tunnepuolella arvokas. Sen voisi siis ihan hyvin antaa pojalle, joka muutenkin näytti sitä niin kovasti halajavan.
Santiago seurasi, kuinka toinen sijoitti kädessään olleen juomalasin suoraan ilmassa roikkuvan korun alapuolelle. Vettäkin oli vielä jäljellä.
"Miksi?"
Hän hymyili, muttei silmillään.
"... Mutta koska olen ystävällinen, teen teille mieliksi", ihmissusi lisäsi hetken päästä, erottaen etusormen ja peukalon toisistaan niin, että hopeakoru pääsi tipahtamaan vesilasiin. Pari pisaraa lennähti ilmaan, korun tippuessa suoraan pohjaan. Santiago kumartui hieman lähemmäs, tarkastellen veden alla lilluvaa arvoesinettä.
"Toivottavasti ei ruostu", hän totesi, vetäytyen hiljaa kauemmas.
Jokainen täysjärkinen olisi varmaan miettinyt manauksen mahdollisuutta, kun joku tyystin tuntematon tulee tuputtamaan näinkin kalliin oloisia esineitä. Ja vesilasin kanssa heiluva mies tosiaan näytti täysjärkiseltä, joten ei ihme, ettei tämä ollut tarttunut koruun paljain käsin. Toiselle hymyiltiin uudemman kerran, tällä kertaa jokaista kasvonpiirrettä myöten.
Ei tosin sillä, että koru olisi kirottu. Magia kun ei oikein sujunut ihmissudelta.
"Eikö olekin nätti?", mies kysäisi. "En tosin itse liiemmin välitä koruista. Harmi sinänsä."
Hän kumartui jälleen lähemmäs, kuin olisi aikeissa paljastaa jonkin astetta suuremman salaisuuden.
"Ne hidastavat liikkumista, nähkääs."
Niin tosiaan tekivät, ainakin susimuodossa. Sen lisäksi, että hopea- ja kultakorun painoivat, ne myös olivat inhottavasti tiellä, jos halusi puikkelehtia tiheikössä. Mokomat olivat muutenkin ihan tarpeettomia kapistuksia, ei niitä tarvinnut mihinkään.
Nyt kun lastista oltiin päästy eroon, saatettiin paikalle tullutta miestä tarkastella hieman paremmin. Pituuden hän oli laittanut merkille jo aikaisemmin, muttei sitten paljon muuta. Toinen oli ihan menevän näköinen, mutta vaikutti olemuksensa puolesta jotenkin paljon vanhemmalta kuin ulkoapäin. Miehestä huokui sitä tiettyä iän tuomaa vakaumusta ja tietoa, jota nuoret eivät mukanaan kantaneet.
Ihmissusi ei vaivautunut peittelemään kiinnostustaan, mutta vetäytyi silti hieman kauemmas penkillä. Hän kun oli ollut niin pitkään kumartuneena miehen puoleen.
****
Arkwright kohotti hienoisesti kulmiaan toisen ilmoittaessa antavansa korun Joshille yksinkertaisesti siitä syystä, ettei itse tekisi sillä mitään. Otsa rypisty hienoisesti ja mies huokaisi lopulta.
"Minun pitää keksiä joku muu syy, muuten hän ei halua koruasi", maagi totesi hienoisesti hymyillen. Hän kaunisteli asiaa, todellisuudessa Josh tuijottaisi korua halveksivasti ja lopulta päätyisi viskaamaan miestä sillä eikä puhuisi isosedälleen loppulomaan. Joskus lapset osasivat suttua pienistä asioista. Jotkut lapset leppyivät helposti, toiset taas mököttivät pienen ikuisuuden suostumatta kuuntelemaan aikuisten selityksiä.
Nuori herra oli pahinta laatua.
Muukalainen näytti epäilevältä kun maagi pyysi tuota pudottamaan korun lasiin. Arkwright ei voinut selittää, miksi halusi tuon tekevän, niin kuin pyysi. Hänen tapoihinsa ei kuulunut typerien valheiden keksiminen - jollei kyseessä ollut se hiljainen tasapaino, mikä vallitsi kotona - tai muukalaisille selitteleminen.
"Ei sillä ole väliä. Olisitteko nyt niin ystävällinen?" Mies vastasi tuohon sieluttomaan hymyyn samanlaisella.
Kanssakeskustelijalla ei ollut mitään syytä kieltäytyä, joten Arkwright ei ollut yllättynyt miehen pudottaessa korun lopulta lasiin voivotellen samalla, ettei toivonut sen ruostuvan. Eihän hän korua nyt niin pitkään lasissa pitänyt. Ainoastaan sen aikaa, että pääsisi itse tarkistamaan sen kirousten varalta.
"Ei se ruostu", maagi totesi sen kummempia miettimättä ja vastasi tällä kertaa lähes vilpittömään hymyyn pienellä nyökkäyksellä. Hän piti tästä miehestä, tuo ei kysellyt turhia. Tai oikeastaan kyseli, muttei odottanut saavansa vastausta kysymyksiinsä vaan teki niin kuin Arkwright pyysi.
Arkwright tarkasteli korua veden kalvon läpi. Toinen oli puhunut totta, koru tosiaan oli melko nätti. Ei ehkä aivan lapselle sopiva, poika saattaisi hukata arvokkaan korun, mutta ehdottomasti nätti. Se sopi tuon mustatukkaisen, villin näköisen miehen imagoon paremmin kuin hyvin ja jättäisi tuosta pysyvän muiston.
Miehen kääntäessä katseensa mustatukkaan, tuo oli jo kyyristynyt häntä kohti. Aivan lähelle, kuin aikoisi paljastaa jonkin salaisuuden. Arvoitukselliset sanat tulivat maagille yllätyksenä.
"En ole koskaan nähnyt asiaa noin", Arkwright myönsi. Toisen lausahduksesta saattoi tulkita jotain mutta luultavasti tuo halusikin hänen lähtevän miettimään sitä ja sekoittavan mielensä mietteillä, joihin ei koskaan saisi vastausta.
"Mikset tulisi tiskin ääreen? Poika haluaisi varmasti kiittää sinua lahjasta." Tummat silmät tarkastelivat pienen hetken pianon ääressä istujaa ennen kuin Arkwright käänsi tuolle selkänsä ja suuntasi askeleensa takaisin Joshin luo.
****
Ei sinänsä ollut yllätys, että tämä näkökulma oli tullut toiselle miehelle täysin uudenlaisena näkemyksenä. Niin se oli tullut monelle ennen häntäkin.
Toisen seuraavaksi esittämä pyyntö puolestaan tuli sudelle yllätyksenä, ei hän ollut varautunut tuollaiseen kysymykseen. Paljon tavanomaisempaa olisi ollut nyrpeä olankohautus ja paikalta katoaminen, mutta kävihän se nähtävästi näinkin. Hetken Santiago istui paikoillaan, mittaillen edessään seisovaa miestä ja tämän välimatkaa baaritiskille, kuin pohtien selviytymismahdollisuuksiaan matkan suhteen. Vihdoin hän kuitenkin nousi, työntäen samalla tuolinsa taaksepäin saadakseen tilaa itselleen.
"Mikä ettei."
Huulilla käväisi hymy, ennen kuin katse siirrettiin tiskin luona odottavaan naperoon.
Ihmisolennon kääntäessä selkänsä ja läksiessä kohti tiskiä, Santiago seurasi rauhallisin askelin perässä, kaapaten oikeaan käteensä hetkeä aiemmin saapuneen juoman. Baaritiskille päästyään hän istuutui yhdelle jakkaroista, kiepahtaen viereisellä penkillä istuvan pojan puoleen hetken tarkkaavainen katse silmissään. Ilme kuitenkin suli hieman ja vasemmalla kyynärpäällä tukeuduttiin tiskiin samalla, kun poskea nojattiin kämmentä vasten.
"Koru on sedälläsi, kinua häneltä jos sen halajat", hän totesi pennulle, nyökäten pienellä liikkeellä hieman pidempää miestä kohden.
"Se on haltioiden takoma, aitoa hopeaa. Sanovat olevan suojelevia voimia - oma asiasi uskotko", jatkettiin hetken kuluttua ja lasissa lilluvaa korua katseltiin mietteliäänä. Jonkin tovin jälkeen Santiago kumartui hieman lähemmäs naperoa, niin että kykeni puhumaan pojulle kuiskaten.
"Saat sen sillä ehdolla, että muistat aina keneltä sen sait."
Silmissä oli vakava ilme, mutta se ei kestänyt kauaa.
Vetäydyttyään takaisin omalle puolelleen ihmissusi kohotti kädessään edelleen olleen lasin huulilleen ja kulautti alas aimo annoksen litkua. Ei hän ollut edes varma mitä lasi sisälsi, mutta tutulta maistui kuitenkin. Tuolissa käännyttiin sen verran, että takapöytien möykkääjät saatettiin nähdä paremmin; kädenväännöstä oli onneksi luovuttu, mutta veressä olevan promillet eivät näyttäneet laskevan alkuunkaan - päinvastoin.
Ah, tästä melusta sai päänsärkyä.
****
Arkwright ei vilkuillut olkansa yli varmistaakseen, seurasiko vieras häntä. Jos ei seuraisi, se olisi tuon menetys, ei hänen. Maagi oli anteeliaalla tuulella, oikeastaan eniten siitä syystä, että toinen oli antanut heille ilmaisen hopeakorun. Hän oli pystynyt jo selvittämään tuosta kaiken tarvitsemansa, joten sen pitäminen vesilasissa olisi turhaa.
Maagi pystyi hyvin kuulemaan, kuinka miehen askeleet seurasivat häntä, pystyi kuulemaan että tuo myöntyi lähtemään hänen matkaansa ja ennen kaikkea, pystyi näkemään Joshin innostuneen ilmeen.
Poika tuijotti setäänsä ja tuota seuraavaa miestä - enimmäkseen jälkimmäistä - silmät pyöreinä. Lapsi näytti hieman epäuskoiselta, kuin ei olisi suostunut uskomaan että hänen sukulaisensa olisi saanut tuon mystisen miehen houkuteltua mukaansa.
Olennon istuessa Joshin viereen poika näytti entistä innostuneemmalta, vaikka yritti peittää lapsekkaan intonsa kopean ilmeen taa. Nuori kurottautui lähemmäs tuntematonta miestä, kuin salaliittolainen ja vilkuili Arkwrightia, joka paraikaa poimi korua lasista. Muutaman kerran Josh nyökkäsi myöntävästi tai ymmärtävästi.
Suurista silmistä pystyi näkemään helposti, että poika uskoisi mitä tahansa tuosta korusta. Hän ei ollut oppinut epäilemään aikuisten sanoja, koska ainoat aikuiset, jotka lapsi tunsi, olivat tuon setä ja palvelusväki. Kukaan palveluväestä ei lähtisi valehtelemaan vallanperijälle ja Arkwright ei jäisi kiinni valehtelemisesta.
"Varmasti muistan!" poika vakuutteli kirkaalla äänellä.
Maagi käveli sukulaispoikansa vierelle ja pujotti kuivatun korun tuon kaulaan.
"Ole varovainen jottet riko sitä", tummatukkainen totesi silmälasejaan suoristaen. Katse käännettiin mukana tuotuun muukalaiseen. "Tilaa jotain itsellesi, minä tarjoan."
Sen sanottuaan maagi tilasi itselleen juotavaa eikä Josh empinyt tilata itselleen oman juoman. Kaksikon välillä näytti vallitsevan sanaton ymmärrys, sillä mies hymyili hienoisesti pojan tilaukselle.
Arkwright seurasi miehen katsetta ja kohotti kulmiaan.
"Älä turhaan huolehdi. He lopettavat pian", maagi totesi sen kummemmin humalaista joukkoa ihmettelemättä. "Ei heitä enää pitkään täällä katsella."
****
Katse kääntyi laiskasti takaisin tiskin ääressä istuskelevaan mieheen, tämän todetessa että juopottelevat möykkääjät lopettaisivat kyllä piakkoin. Parempi tosiaan olisi, eihän kukaan selvissä järjissä oleva halunnut kuunnella tuollaista ulinaa ja veuhkaamista, tämän oli pitänyt olla rauhallinen paikka.
"Toivotaan niin", hän lopulta tyytyi toteamaan, laskien oikean kätensä tiskiä vasten. Santiago rummutti kiillotettua puupintaa sormillaan hieman vaativaan sävyyn, nautiskellen hetken miehen aikaisempia sanoja. Hän voisi siis tilata jotain, eikä se miinustuisi omasta pussista. Ei sillä, ettäkö hän oli köyhä, ehei, mutta olihan tällainen anteliaisuus toki aina plussaa kotiin päin.
"Sama kuin hänellä", mies viimein virkkoi tarjoilijalle, nyökäten vieressään istuvan pikkupojun suuntaan. Ei yksi limu pahaa tekisi, varsinkaan kun hän oli jo juonut pari vahvempaa. Täytyi pitää hieman taukoa.
Saatuaan juomansa Santiago kääntyi pojun puoleen, tarkastellen tämän kaulassa killuvaa korua. Olihan se nätti, puki tuota hentoa otusta oikein somasti.
"Oletteko te kaukaakin matkalla?", hän kysäisi, esittäen kysymyksensä pikemminkin pojan holhokille. Leppoisan keskustelun virittely ei tänään tuottanut vaikeuksia - olikohan hän pehmenemässä? Hyvä teko, parempi mieli.
Tch, niin varmasti.
Katseella seurattiin, kuinka juomaa hävisi nuoremman kurkusta alas. Omille huulille levisi pieni hymynhäivä ja jälleen kerran ihmissusi kumartui lähemmäs.
"Osaatko sinä soittaa pianoa?", hän kysyi pehmoisella äänellä, tuijottaen poikaa suoraan silmiin. Jos tämä tosiaan oli varakkaammasta suvusta, kuten ulkonäön puolesta saattoi olettaa, ei kloppi varmaan osaisi edes nimetä pianonosia.
Rikkailla oli aina tapana ostaa itselleen viihdyttäjiä, joten ei heillä itsellään ollut paljon tarvetta soittotaitoon. Vaikka tietysti joukosta löytyi muutama poikkeus.
"Haluaisitko kokeilla?"
Jaa, no nähtävästi hänen aivonsa olivat pehmenemässä. Mutta eipäs hätäillä vielä, ehkä tästä voisi hyötyä jotenkin. Ilme ystävällisenä Santiago vilkaisi tyhjän pianon suuntaan, kääntyen sitten taas tutkailemaan nuorukaista.
****
Josh loi kummastuneen katseen vanhemman miehen tilatessan samalaisen kuin hän. Olihan alkoholiton juoma tietenkin Joshista hyvää, joten poika ei kummastellut asiaa kovinkaan pitkään. Lapsi tuijotti suurilla silmillään edelleen kummallista miestä samalla, kun setä hänen vieressään vilkuili salin puolelle.
Lapsen kummastukseksi mies vastasi hänen odottavaan katseeseensa eikä tajunnut miehen tarkastelevan häntä. Seuraava kysymys ei kuitenkaan ollut suunnattu pojalle vaan tuon huoltajalle, joka käänsi katseensa hitaasti takaisin uuteen tuttavuuteensa.
"Se riippunee siitä, mitä pitää pitkänä", Arkwright totesi mietteliäästi ja kohautti sitten olkiaan. "Minä sanoisin, ettemme." Maagi oli matkustellut aikoinaan paljon, joten matka kotoa Meryoniin ei ollut ollut hänestä kovinkaan pitkä.
Josh mutristi suutaan.
"Olemmepas."
Nuori oli eri mieltä asiasta, hän pääsi yleensä vain kodin läheiselle maatilalle.
Nuori kulautti juomansa alas ja hätkähti ihmissuden kyyristyiessä lähemmäs ja osoittaessa seuraavan kysymyksen hänelle. Joshin kopeille kasvoille ilmaantui entistä hämmentyneempi ilme miehen katsoessa suoraan häneen. Aikuiset eivät yleensä keskittyneet häneen, kaikki olivat kiinnostuneita ennemmin Arkwrightista.
Järkyttyneisyyttä seurasi pieni päänpudistus.
"E-en", poika mumisi punastuneena. "Pianotuntini jäivät vähemmälle, kun aloin opiskella."
Puna syveni entisestään. Nuori oltiin opetettu perfektionistiseksi ja taiteellisena nuorukaisena tuota hävetti myöntää ettei hän osannut jotain, mitä oli joskus harjoitellut. Kaikki se, mitä poika oli tuolloin oppinut, oli kadonnut hänen mielestään. Vuodet olivat kadottaneet jokaisen nuotin hänen mielestään.
Arkwright laskeutui tuoliltaan pehmeäksi ja loi mieheen tutkiskelevan katseen.
"Jos sallit, minä voisin kokeilla. Haluaisitko auttaa minua hieman?" tummatukkainen kysyi pitäen katseensa ihmissudessa ja laski kätensä pojan hartialle. Nuorukainen näytti tyytyväiseltä siitä, ettei hän ollut enää joutumassa naurunalaiseksi huonoilla soittotaidoillaan ja nyökkäsi pörrötukalle.
"Kyllä! Rufus haluaa kokeilla", Josh totesi helpottuneena, kasvoillaan yllättävän innostunut ilme. "Saahan hän? Saahan?"
****
Ota siitä nyt sitten selvää, kun kumpainenkin näytti olevan asioista erimieltä. Tosin lapsen sanaanhan se taisi olla enemmän uskominen, eikös se totuus aina kuulunut lasten suusta? Oli matka ollut oikeasti pitkä tai lyhyt, nuorempi herra näytti selvästi olevan sitä mieltä, että he olivat erittäin kaukana kotiseuduiltaan. Santiago tyytyi vain hymyilemään hennosti, poskeaan kämmeneensä nojaten.
Mitä soittamiseen tuli, ihmissutta huvitti suunnattomasti nähdä suoranaisen järkytyksen paistavan limua litkivän pojan kasvoilta hänen mainitessaan pianon.
Ennen kuin ipana ehti sen kummemmin sanoa juuta tai jaata, nousi holhooja tuoliltaan kera tutkivan katseen. Kun tämä sitten esitti kohteliaan kysymyksensä, hymy Santiagon kasvoilla vain syveni. Lapsikin näytti olevan enemmän kuin onnessaan, ettei ollut joutunut nolatuksi yleisön edessä, joten mitäpä vaihtoehtoja tässä olisi
"No mikä ettei, autan mielelläni", ihmissusi hymähti ja nousi itsekin tiskin äärestä. Ennen kuin liikkui mihinkään, hän nappasi mukaansa tiskillä olevan lasinsa. Vaikka se sisälsikin vain alkoholitonta litkua, olisi soittaminen silti miellyttävämpää kun suu ei ollut täysin kuiva.
Sen ihmeemmin vitkuttelematta Santiago suunnisti takaisin kotoisan pianon luokse, istuutuen jakkaralle niin, että tilaa riitti toisellekin. Saisi nähdä, olisiko hänellä edes mitään opetettavaa - rikkaamman luokan porukka yleensä taisi pianonsoiton ihan mukavissa määrin, joskin monen soitosta puuttui jokin pieni vivahde. Sellainen, jonka saa musiikkiinsa vasta elettyään elämäänsä muualtakin kuin kotipihalta käsin.
Tutkimaton katse käännettiin uuden tuttavuuden suuntaan, ja tämän odotettiin saapuvan soittimen luokse.
"Soita minulle jotain. Olisin kummastunut, jos et osaisi yhtäkään kappaletta", hän lopulta totesi, katsahtaen pianoa. Eihän se tietenkään sula mahdottomuus olisi, mutta jokseenkin epätodennäköistä.
****
Arkwright kulki olennon edellä pianon ääreen. Vasta nyt hän tuli tarkastelleeksi kuinka hienostunut tämä vahha soitin oli. Se oli varmasti ollut useamman humaltuneen soittajan uhrina mutta silti se seisoi paikallaan majesteettisena. Mies totesi kuitenkin itsekseen sen olevan varmasti ostettu käytettynä.
Elämän jäljet näkyivät siinä. Mies alkoi jo pitämään tästä vanhasta soittimesta.
Josh seurasi vierasta kuin hai laivaa. Silmälasipäinen oli kyllästyttävä verrattuna tuohon mustatukkaan jonka hiukset sojottivat mikä mihinkin suuntaan. Mies näytti villiltä ja kesyttömältä mikä sai lapsen innostumaan entistä enemmän tuon läsnäolosta.
Mies antoi mustatukan istua kursailemattomaan tapaansa alas ennen kuin valitsi oman paikkansa tuon vierestä. Lapsi jäi seisomaan kiinnostuneena kaksikkoa tuijottaen. Limu oli unohtunut jonnekin kaikessa tässä kiireessä mutta ainakaan vielä poika ei näyttänyt edes huomaavan tuota.
Poika päätyi seisomaan lähemmäs vierasta, tuijottaen tuota herkeämättä.
Silmälasipäinen siveli pianon koskettimia hajamielisesti toisen kehottaessa häntä soittamaan jotakin kokeeksi.
"En ole soittanut pitkään aikaan", mies totesi. "Mutta yritetään."
Ensimmäiset askeleet olivat varovaisia ja haparoivia. Maagilla meni jonkin aikaa löytää oikeat sävelet ja päästä oikeaan tahtiin. Hän oli soittanut nuoruudessaan enemmänkin. Hurmaava nuorukainen joka oli lahjakas soittamaan pianoa ihastutti helposti hienostopiirejä joihin oli ollut helppo kiemurrella.
Enää Arkwright ei ollut se sama naiivi poika joka oli pimputtanut pianoa itseään rikkaampien huvitukseksi. Tämän kuuli myös soitosta joka ei ollut kuin suoraan oppikirjasta ja jolla ei yritetty mielistellä tai vakuutella ketään. Mies oikaisi, hän jätti osan pois, hän lisäsi osan muista sävellyksistä, lopetti kappaleen toisen kappaleen nuotteihin keskittyneesti hymyillen.
"Ulkomuistista soittaminen ei ole vahvuuksiani", mies totesi sipaisten hiuskiekuran kasvoiltaan.