Post by Gilbert on Oct 19, 2009 7:28:31 GMT 3
((Vanhalla foorumilla aloitettu))
Oli ollut kaunis, raikas syksyinen päivä. Puiden lehdet olivat maalanneet itsensä syksin punalla ja päivä oli kirkas ja kirpeän raikas. Vielä ei ollut pakkasta mutta lämpötila oli niin matalalla, ettei siihen ollut enää pitkäkään matka.
Kaupungin asukkaat pukeutuivat jo lämpimästi, tulevaa talveaa varten. Mustat takit eivät värittäneet katukuvaa mutta värikkäät kaulahuivit tekivät sen huomattavan tehokkaasti. Harva oli vielä kaivanut pipoa kaapistaan mutta muuten väki näytti valmistautuneen tulevaan talveen hyvin.
Ilmat eivät kuitenkaan olleet vielä niin kylmät, että kaupunkilaiset olisivat joutuneet pelkäämään joen jäätymistä.
Veden kuohunnan pystyi helposti kuulemaan joenuomasta hieman kauemmas rakennettuun kahvilaan. Sen ikkunat olivat valtavat sillä omistaja oli todennut, että vesiputouksia katselemaan tulleet asiakkaat halusivat ikkunapaikat. Tämä sai luonnollisesti aikaan sen, että ikkunapaikkoja oli oltava kaikille halukkaille tyydyttääkseen kysyntää.
Nytkin, kun oli jo huomattavan myöhä ja kuu oli jo kivunnut taivaalle, kahvio oli täynnä asiakkaita.
Darina oli pysähtynyt juomaan kahvinsa sisälle, lämpöön. Nainen sai istua rauhassa nurkkapöydässä, kaukana ihmisistä joista lähes jokainen tuijotti ulos ikkunasta.
Tummatukka oli juonut kahvinsa jo aikoja sitten muttei ollut vielä liikahtanut paikaltaan. Hän oli jäänyt nauttimaan lämmöstä ennen kuin nostaisi takkinsa kaulukset pystyyn ja puskisi ulos. Hän piti piristävästä viileydestä mutta pimeyden laskeutuessa katujen ylle laski myös lämpötila.
Darina nousi ylös, kietoi tummanvihreän liinan kaulaansa ja nosti takkinsa kaulukset pystyyn. Tänään hän oli valinnut harvinaisen tummia värejä, musta takki ei eronnut väriltään kadulla kulkevien herrojen takeista vaikka se oli tilaustyönä tehty. Etenkin pimeydessä kaikki musta näytti samalta.
Tummatukka astui kadulle käsiään yhteen hieroen ja kiskoi hansikkaat paremmin käsiensä suojaksi. Kahvin lämpö tuntui vielä mukavasti vatsassa mutta ulkoilman kylmyys hyökkäsi heti paljaiden kasvojen kimppuun.
Nainen suoristi ryhtiään ja lähti kävelemään kujia pitkin pujotellen niillä kuin vanha tekijä. Hän oli tottunut kulkemaan näillä alueilla. Oli ehkä pimeää, mutta se tuntui vain turvalliselta, hailakka kuun valo valaisi hänen tietään.
Kaupunki oli kaunis pimeällä.
****
Oli taas kulunut melkein viikko siitä, kun Earen vamppyyripuoli oli saanut janonsa tyydytettyä. Arvatenkin tästä johtui miehen vaeltelu - paremminkin leijailu - kaupungin syksyisissä iltamaisemissa, etsien sopivaa uhria ohikulkijoista, jotka olivat matkalla ties minne.
Sääkin oli mitä täydellisin, osittain ilmaelementaalina valkotukka nautti ilman viileydestä täysin siemauksin. Hänen mielestään oli sääli, että muut joutuivat pukeutumaan vaatteisiin, ja sulkemaan tämän raikkauden pois iholtaan. Sitä paitsi, kaulan peittäminen huiviin vaikeutti hänen ravinnonhankintaansa huomattavasti.
Erikoisen olemuksensa avulla Eare oli myös lähes näkymätön ihmisille; häntä ympäröivästä usvaverhosta saattoi hädin tuskin erottaa miehen siluetin, sulautuneena tähän nimenomaiseen sumuun. Paljastumisesta ei siis tarvinnut huolehtia, varsinkaan kun liitää metrin ihmisten päiden yläpuolella. Jotkut harvat tosin saattoivat osoitella sumuun, sanoen nähneensä haamun, mutta sään viileyden vuoksi lähes kukaan ei kehdannut nostaa päätään tarkistaakseen asiaa, kun kylmyys olisi päässyt puremaan paljastunutta ihoa... Eikä se ollut ainut asia, joka olisi purrut sinä iltana.
Tarpeeksi liideltyään Eare päätti, että tällä alueella kaikki ihmiset tuntuivat liikkuvan toistensa seurassa, ja päätyi kuljeskelemaan vielä vähän matkaa, kunnes huomasi vähän matkan päässä kahvilan. Jos vaikka sieltä löytyisi joku, joka kulkisi yksin vielä tähän aikaan. Niin hän lähestyi yhtä ikkunaa, edelleen niin täydellisesti usvaan sekoittuneena, että häntä ei tunnistanut eläväksi olennoksi. Suurin osa ihmisistä näytti tuijottavan maisemia suoraan hänen lävitseen.
Päästyään tarpeeksi lähelle mies katseli sisään. Ihmisiä iloisine hymyineen juttelemassa toisilleen lämmitellen samalla kuuman juoman ääressä näkyi joka puolella. Ei ketään yksinäistä - kunnes mies havaitsi yhdessä nurkassa nuoren naisen juomassa kahvia. Hän näytti olevan vailla minkäänlaista seuraa.
Eare jäi seuraamaan katseellaan naista niin kauan aikaa, kuin tämä nousi penkistään, ja astui ulos kadulle, kohentaen takkinsa kauluksia. Häntä olisi ollut vaikea erottaa muusta väkijoukosa, ellei hänellä olisi ollut yllään tummanvihreää kaulahuivia, joka edes jonkin verran erosi kakista niistä tummista takeista.
Elementaali seurasi tummatukkaa hänen yläpuolellaan tämän kulkiensa katuja, ajatellen iskevänsä sitten, kun toinen olisi syrjemmällä muista ihmisistä.
Seurattuaan toista mielestään tarpeeksi syrjälle, vaaleatukka ajatteli, että oli turvallista ilmoittaa läsnäolostaan, ja tiivisti koostumustaan sen verran, että hänen ylävartalonsa oli erotettavissa sumusta. Hän ei uskonut, että toinen voisi tehdä hänelle niin pahasti harmia, varsinkaan kun Eare voisi milloin tahansa pyyhkiä tämän lähimuistin pois ja kadota paikalta etsimään toista uhria.
"Miksi kuljet täällä tähän aikaan? etkö tiedä, että kaupungissakaan ei ole turvallista tähän aikaan, varsinkaan naiselle?" hän kysyi kirkkaalla, mutta silti maskuliinisella äänellään.
****
Darina oli aina tuudittautunut siihen uskoon, ettei kukaan lähtisi seuraamaan häntä. Hän oli aina uskonut, että hyökkäykset sattuivat joillekin toisille. Tietenkin hän oli myös uskonut, että osaisi reagoida oikein uhan tullessa vastaan, osaisi kadota varjoihin joissa oli kulkenut vaikka kuinka pitkään.
Harhaluulonsa takia nainen ei pelännyt pimeitä kujia, hän ei vaihtanut katua koska joku vastaantulija näytti pelottavalta. Hän saattoi astua muutaman askeleen kauemmas mutta ei tosiaankaan lähtenyt juoksemaan kadun toiselle puolelle.
Jotkut sanoivat sitä rohkeudeksi. Darina itse sanoi sitä typerykseksi mutta antoi sen itselleen anteeksi.
Nainen hätkähti kuullessaan äänen takaataan. Se oli kirkas ääni mutta selvästi maskuliininen. Yhdelläkään miehellä ei kuitenkaan ollut tuollaista ääntä, ei ainakaan yhdellä ihmismiehellä joten nainen harkitsi muutaman sekunnin ajan, mitä tehdä.
Darinalla ei ollut minkäänlaisia typeriä kuvitelmia siitä, että tulija olisi ollut hyväntahtoinen. Tuossa ei puhunut kukaan, joka oli aikeissa tarjoutua saattamaan hänet kotiinsa - jollei sitten aikoisi tunkeutua sinne sisälle ja ryöstää sitä.
Kääntymällä hän saisi olennon oletettavasti jahtaamaan itseään, tietämättä mikä häntä jahtasi, pakoonjuoksu muuttui nopeasti paniikinomaiseksi joten nainen kääntyi hitaasti ympäri.
"Siksi pitää kantaa puukkoa mukanaan", nainen aloitti jo ollessaan selin olentoon ja jatkoi: "Kaupungissa ei ole turvallista tähän aikaan kenellekään, kahdessa on enemmän ryöstettävää kuin yhdessä."
Oli hyvä, että tummatukka oli ehtinyt sulkea suunsa ennen kuin hänen silmänsä osuivat olentoon. Muuten hän olisi haukannut palan kielestään nähdessään edessään leijuvan henkilön. Se oli mies, kieltämättä komea, puolalaston mies jonka piirteet kielivät selvästi haltioiden suuntaan, mutta olemus viittasi enemmäkin jonkinlaiseen elementaaliin. Darinan taruolentojen tuntemus oli enemmän kuin hatara, joten hän joutui päättelemään asioita sen pohjalta, mitä sattui tietämään.
Tietämättömyydessä oli se haitta, ettei hän tiennyt mitä olisi odotettavaa. Miksi elementaali tai haltia hyökkäisi ihmisen kimppuun? Ja miten? Tuulenpuuskalla joka kaataisi voimakasrakenteien naisen jaloiltaan kenties?
Samalla kun katse etsi vaivihkaan pakokeinoa ja aivot miettivät ulkomuistista parhaita piiloja nainen loihti kasvoilleen kyynisen hymyn.
"Mutta olet oikessa. Tulitko kenties tarjoamaan alastonta kehoasi suojakseni?" nainen kysyi vain pitääkseen keskustelun yllä. Mitä pidempään olento puhuisi, sitä pidempään hän saisi miettiä. Ehkei hänen provosoiva keskustelunaiheensa ollut kaikkein paras, mutta nainen ei vaivautunut esittämään ystävällistä, olento olisi saattanut pitää sitä kutsuvana.
Pitää Darinaa avuttomana, mitä hän tottapuhuakseen oli.
"Vai mitä sinä haluat minusta?"
Nainen astui huomaamattomasti askeleen vasemmalle.
Oli ollut kaunis, raikas syksyinen päivä. Puiden lehdet olivat maalanneet itsensä syksin punalla ja päivä oli kirkas ja kirpeän raikas. Vielä ei ollut pakkasta mutta lämpötila oli niin matalalla, ettei siihen ollut enää pitkäkään matka.
Kaupungin asukkaat pukeutuivat jo lämpimästi, tulevaa talveaa varten. Mustat takit eivät värittäneet katukuvaa mutta värikkäät kaulahuivit tekivät sen huomattavan tehokkaasti. Harva oli vielä kaivanut pipoa kaapistaan mutta muuten väki näytti valmistautuneen tulevaan talveen hyvin.
Ilmat eivät kuitenkaan olleet vielä niin kylmät, että kaupunkilaiset olisivat joutuneet pelkäämään joen jäätymistä.
Veden kuohunnan pystyi helposti kuulemaan joenuomasta hieman kauemmas rakennettuun kahvilaan. Sen ikkunat olivat valtavat sillä omistaja oli todennut, että vesiputouksia katselemaan tulleet asiakkaat halusivat ikkunapaikat. Tämä sai luonnollisesti aikaan sen, että ikkunapaikkoja oli oltava kaikille halukkaille tyydyttääkseen kysyntää.
Nytkin, kun oli jo huomattavan myöhä ja kuu oli jo kivunnut taivaalle, kahvio oli täynnä asiakkaita.
Darina oli pysähtynyt juomaan kahvinsa sisälle, lämpöön. Nainen sai istua rauhassa nurkkapöydässä, kaukana ihmisistä joista lähes jokainen tuijotti ulos ikkunasta.
Tummatukka oli juonut kahvinsa jo aikoja sitten muttei ollut vielä liikahtanut paikaltaan. Hän oli jäänyt nauttimaan lämmöstä ennen kuin nostaisi takkinsa kaulukset pystyyn ja puskisi ulos. Hän piti piristävästä viileydestä mutta pimeyden laskeutuessa katujen ylle laski myös lämpötila.
Darina nousi ylös, kietoi tummanvihreän liinan kaulaansa ja nosti takkinsa kaulukset pystyyn. Tänään hän oli valinnut harvinaisen tummia värejä, musta takki ei eronnut väriltään kadulla kulkevien herrojen takeista vaikka se oli tilaustyönä tehty. Etenkin pimeydessä kaikki musta näytti samalta.
Tummatukka astui kadulle käsiään yhteen hieroen ja kiskoi hansikkaat paremmin käsiensä suojaksi. Kahvin lämpö tuntui vielä mukavasti vatsassa mutta ulkoilman kylmyys hyökkäsi heti paljaiden kasvojen kimppuun.
Nainen suoristi ryhtiään ja lähti kävelemään kujia pitkin pujotellen niillä kuin vanha tekijä. Hän oli tottunut kulkemaan näillä alueilla. Oli ehkä pimeää, mutta se tuntui vain turvalliselta, hailakka kuun valo valaisi hänen tietään.
Kaupunki oli kaunis pimeällä.
****
Oli taas kulunut melkein viikko siitä, kun Earen vamppyyripuoli oli saanut janonsa tyydytettyä. Arvatenkin tästä johtui miehen vaeltelu - paremminkin leijailu - kaupungin syksyisissä iltamaisemissa, etsien sopivaa uhria ohikulkijoista, jotka olivat matkalla ties minne.
Sääkin oli mitä täydellisin, osittain ilmaelementaalina valkotukka nautti ilman viileydestä täysin siemauksin. Hänen mielestään oli sääli, että muut joutuivat pukeutumaan vaatteisiin, ja sulkemaan tämän raikkauden pois iholtaan. Sitä paitsi, kaulan peittäminen huiviin vaikeutti hänen ravinnonhankintaansa huomattavasti.
Erikoisen olemuksensa avulla Eare oli myös lähes näkymätön ihmisille; häntä ympäröivästä usvaverhosta saattoi hädin tuskin erottaa miehen siluetin, sulautuneena tähän nimenomaiseen sumuun. Paljastumisesta ei siis tarvinnut huolehtia, varsinkaan kun liitää metrin ihmisten päiden yläpuolella. Jotkut harvat tosin saattoivat osoitella sumuun, sanoen nähneensä haamun, mutta sään viileyden vuoksi lähes kukaan ei kehdannut nostaa päätään tarkistaakseen asiaa, kun kylmyys olisi päässyt puremaan paljastunutta ihoa... Eikä se ollut ainut asia, joka olisi purrut sinä iltana.
Tarpeeksi liideltyään Eare päätti, että tällä alueella kaikki ihmiset tuntuivat liikkuvan toistensa seurassa, ja päätyi kuljeskelemaan vielä vähän matkaa, kunnes huomasi vähän matkan päässä kahvilan. Jos vaikka sieltä löytyisi joku, joka kulkisi yksin vielä tähän aikaan. Niin hän lähestyi yhtä ikkunaa, edelleen niin täydellisesti usvaan sekoittuneena, että häntä ei tunnistanut eläväksi olennoksi. Suurin osa ihmisistä näytti tuijottavan maisemia suoraan hänen lävitseen.
Päästyään tarpeeksi lähelle mies katseli sisään. Ihmisiä iloisine hymyineen juttelemassa toisilleen lämmitellen samalla kuuman juoman ääressä näkyi joka puolella. Ei ketään yksinäistä - kunnes mies havaitsi yhdessä nurkassa nuoren naisen juomassa kahvia. Hän näytti olevan vailla minkäänlaista seuraa.
Eare jäi seuraamaan katseellaan naista niin kauan aikaa, kuin tämä nousi penkistään, ja astui ulos kadulle, kohentaen takkinsa kauluksia. Häntä olisi ollut vaikea erottaa muusta väkijoukosa, ellei hänellä olisi ollut yllään tummanvihreää kaulahuivia, joka edes jonkin verran erosi kakista niistä tummista takeista.
Elementaali seurasi tummatukkaa hänen yläpuolellaan tämän kulkiensa katuja, ajatellen iskevänsä sitten, kun toinen olisi syrjemmällä muista ihmisistä.
Seurattuaan toista mielestään tarpeeksi syrjälle, vaaleatukka ajatteli, että oli turvallista ilmoittaa läsnäolostaan, ja tiivisti koostumustaan sen verran, että hänen ylävartalonsa oli erotettavissa sumusta. Hän ei uskonut, että toinen voisi tehdä hänelle niin pahasti harmia, varsinkaan kun Eare voisi milloin tahansa pyyhkiä tämän lähimuistin pois ja kadota paikalta etsimään toista uhria.
"Miksi kuljet täällä tähän aikaan? etkö tiedä, että kaupungissakaan ei ole turvallista tähän aikaan, varsinkaan naiselle?" hän kysyi kirkkaalla, mutta silti maskuliinisella äänellään.
****
Darina oli aina tuudittautunut siihen uskoon, ettei kukaan lähtisi seuraamaan häntä. Hän oli aina uskonut, että hyökkäykset sattuivat joillekin toisille. Tietenkin hän oli myös uskonut, että osaisi reagoida oikein uhan tullessa vastaan, osaisi kadota varjoihin joissa oli kulkenut vaikka kuinka pitkään.
Harhaluulonsa takia nainen ei pelännyt pimeitä kujia, hän ei vaihtanut katua koska joku vastaantulija näytti pelottavalta. Hän saattoi astua muutaman askeleen kauemmas mutta ei tosiaankaan lähtenyt juoksemaan kadun toiselle puolelle.
Jotkut sanoivat sitä rohkeudeksi. Darina itse sanoi sitä typerykseksi mutta antoi sen itselleen anteeksi.
Nainen hätkähti kuullessaan äänen takaataan. Se oli kirkas ääni mutta selvästi maskuliininen. Yhdelläkään miehellä ei kuitenkaan ollut tuollaista ääntä, ei ainakaan yhdellä ihmismiehellä joten nainen harkitsi muutaman sekunnin ajan, mitä tehdä.
Darinalla ei ollut minkäänlaisia typeriä kuvitelmia siitä, että tulija olisi ollut hyväntahtoinen. Tuossa ei puhunut kukaan, joka oli aikeissa tarjoutua saattamaan hänet kotiinsa - jollei sitten aikoisi tunkeutua sinne sisälle ja ryöstää sitä.
Kääntymällä hän saisi olennon oletettavasti jahtaamaan itseään, tietämättä mikä häntä jahtasi, pakoonjuoksu muuttui nopeasti paniikinomaiseksi joten nainen kääntyi hitaasti ympäri.
"Siksi pitää kantaa puukkoa mukanaan", nainen aloitti jo ollessaan selin olentoon ja jatkoi: "Kaupungissa ei ole turvallista tähän aikaan kenellekään, kahdessa on enemmän ryöstettävää kuin yhdessä."
Oli hyvä, että tummatukka oli ehtinyt sulkea suunsa ennen kuin hänen silmänsä osuivat olentoon. Muuten hän olisi haukannut palan kielestään nähdessään edessään leijuvan henkilön. Se oli mies, kieltämättä komea, puolalaston mies jonka piirteet kielivät selvästi haltioiden suuntaan, mutta olemus viittasi enemmäkin jonkinlaiseen elementaaliin. Darinan taruolentojen tuntemus oli enemmän kuin hatara, joten hän joutui päättelemään asioita sen pohjalta, mitä sattui tietämään.
Tietämättömyydessä oli se haitta, ettei hän tiennyt mitä olisi odotettavaa. Miksi elementaali tai haltia hyökkäisi ihmisen kimppuun? Ja miten? Tuulenpuuskalla joka kaataisi voimakasrakenteien naisen jaloiltaan kenties?
Samalla kun katse etsi vaivihkaan pakokeinoa ja aivot miettivät ulkomuistista parhaita piiloja nainen loihti kasvoilleen kyynisen hymyn.
"Mutta olet oikessa. Tulitko kenties tarjoamaan alastonta kehoasi suojakseni?" nainen kysyi vain pitääkseen keskustelun yllä. Mitä pidempään olento puhuisi, sitä pidempään hän saisi miettiä. Ehkei hänen provosoiva keskustelunaiheensa ollut kaikkein paras, mutta nainen ei vaivautunut esittämään ystävällistä, olento olisi saattanut pitää sitä kutsuvana.
Pitää Darinaa avuttomana, mitä hän tottapuhuakseen oli.
"Vai mitä sinä haluat minusta?"
Nainen astui huomaamattomasti askeleen vasemmalle.