|
Post by laurana on Oct 24, 2009 0:32:59 GMT 3
Sabine ******
Aurinko oli juuri heittämässä viimeisiä säteitään kaupungin ylle kun Sabine seisahtui erään tietyn tyylikkään puodin kohdalle vierellään punainen villikissaksi muuttunut Damon. ”Sinä olet hullu, hullu! Kuulitko? Ei järki taas päätä pakota”, kissa puhui hiljaa, mutta pieni nainen ei kuunnellut viisasta kissaa lainkaan, vaikka kuuli toisen sanat varmasti. Hän tarttui tummaan oven kahvaan ja astui sisään. Järki kun ei todellakaan ollut naisen vahvin osa-alue. Viisas ihminen olisi jo jossain kaukana kyseiseltä ovelta, mutta ei Sabine. Tämän ilme oli enemmänkin utelias hänen astuessaan sisään. Paikka oli juuri sellainen, josta hyvin pukeutuvat ihmiset kävivät tekemässä vaatteensa. Sabine näytti kummalliselta niin hillityssä paikassa syvän vihreine viittoineen ja kirkkaan keltaisine hameineen ja punaisine huiveineen. Lisäksi, kukaan muu kuin Sabine ei varmasti käyttänyt tumppuja koko linnassa. Ne nainen tosin laittoi piiloon viittansa taskuun ennen kuin teki mitään muuta. Ulkona riehunut hyinen tuuli oli saanut posket punoittamaan ja nenän myös ja innostuneisuus ensilumesta oli nostanut silmiin elävän katseen. Talvi oli päättänyt selvästi tulla valloittamaan osansa vuodesta. Sabinella ei ollut mitään asiaa vastaan ja hänen hiuksiinsa oli takertunut pari valkoista hiutaletta, jotka erottuivat selvinä pisteinä punaisesta kutreista. ”Minä sanon, tämä on huono idea”, Damon mutisi ja katseli ympärilleen tyylikkäässä puodissa. ”No älä sano sitten mitään, se on niin helppoa”, Sabine totesi nauravalla äänellä ja hänkin katseli ympärilleen uteliaana. Paikka oli kaunis ja jo siksi tulemisen arvoinen. Neiti näki kellon tiskillä ja epäröimättä kertaakaan pieni käsi tarttui siihen heilauttaen kyseistä kapistusta kerran ja toisenkin saadakseen kauniin soinnun aikaan. Soittajan vitsaus. Haluat, että kaikki kuulostaa kauniilta. Damon oli painautunut suojaavasti emäntänsä reittä vasten nyt suurena ja mustana pantterina. Se oli hermostunut, eikä suotta. Sabine oli kuitenkin liian kiinnostunut siitä, mitä oli kuullut ettei ollut kyennyt jättämään asiaa sikseen. Kesästä lähtien hän oli pyrkinyt tähän pisteeseen ja hän ei juoksisi, ei todellakaan. Uteliaisuus oli kasvanut liian suureksi ja Sabine oli sotkeutunut asioihin, joista hänen olisi pitänyt pysyä kaukana.
//Sir kai, ollos hyvä. Jos keksit paremman otsikon, kerro! En millään meinaa keksiä mitään hyvää//
|
|
|
Post by sir Kai on Oct 24, 2009 1:13:38 GMT 3
//Ah, se on aivan kelpo otsikko n___n//
Jos Valeth piti jostakin, niin talvesta. Viileä ilma sopi hänelle paremmin kuin hyvin, silloin pystyi rauhassa kietomaan huivin peittämään puolet kasvoista ja vetää myssyn niin syvälle päähän, että jäljelläoleva puoliskokin katosi uteliailta silmiltä. Talvisin hän joutui paljon harvemmin rasittaviin selkkauksiin yli-innokkaiden sotilaiden kanssa, eikä hänen tarvinnut huolehtia joka kerta kodistaan lähdettyään, että oli ottanut jonkin lupalappunsa kopioista mukaan. Yksi niistä oli kehystetty, ja roikkui hänen puotinsa seinällä, piilossa oleviin tiloihin vievän oven vierellä, tiskin takana.
Demoni itse istui mukavasti nojatuolissa, kirjoen täydellisesti työhönsä keskittyneenä pikkuruista ruusukuviota mustien hansikkaiden kankaan ja reunuspitsin rajaan. Se oli viimeinen homma, joka hänen piti tehdä, jotta järjettömän työläs mutta upea asukokonaisuus olisi valmis. Yllään tumman oliivinvihertävä pystykauluksinen neule ja pehmeän tummanharmaat, asialliset housut mies ei ollut varautunut asiakkaisiin. Kuka hullu nyt uhmaisi hyistä tuulta, joka pirskotti jääkiteitä kasvoille kuin yrittäen riipiä lihan irti luusta? Ilmeisesti joku, sillä valkotukan korviin kantautui kellon kilahdus, ja hänen katseensa kohosi ovelle, joka erotti työhuoneen puodista. Toinen kilahdus sai räätälin tuhahtamaan hiljaa – hän ei pitänyt kärsimättömistä, eikä osannut tulkita toistoa miksikään muuksi. Varovasti hän päätteli langan, katkaisten sen hampaillaan, ja asetti hansikkaan siististi työpöydälleen.
”Tervetuloa, minulla on viralliset luvat harjoittaa liiketoimintaa täällä.” Vakiotervehdys hieman epätavallisen lisukkeensa kanssa kuulosti melko ystävällisestä asiakaspalveluäänestä huolimatta omituiselta Faylen äänellä lausuttuna. Hän ei ollut vaivautunut piilottamaan sarviaan, ja häntäkin heilahti muutaman kerran ennen kuin rauhoittui miehen nojatessa tiskiin. Hän katsoi hieman alaspäin lyhyeen, nuorennäköiseen ihmisnaiseen, ja oli pyöräyttää silmiään paheksuvasti. Vain tiukka itsehillintä esti, samoin kuin kylmä henkäys niskassa. Maagi? Tuomassa harmeja? Vai oliko kyse omituisesta kissasta? Hän ei tiennyt, sillä kylmyys ei koskaan kertonut, miksi ilmestyi. ”... minulla olisi erittäin laadukas, pähkinänruskea viitta. Se ei riitelisi noin paljon hameenne ja huivinne kanssa, ja korostaisi silmiänne mukavasti. Lyhentäminen tulee kaupan päälle.” Joku saattoi ottaa demonin neuvot loukkaavina, mutta hänen silmiinsä asukokonaisuus sattui, sillä se ei tuonut neidin hyviä puolia esiin. Ei, se vaati aivan liikaa huomiota itselleen, vaikka vaatteiden pitäisi korostaa kantajaansa.
Häntä nytkähti hienoisesti, kun helmenvalkeat silmät käväisivät uudestaan mustassa kissapedossa. Se ei voinut olla tavallinen pantteri, hän oli kyllä nähnyt tarpeeksi eläimiä tietääkseen, milloin näissä oli jotain kummallista. Mutta ei tyttö voinut olla mikään metsästäjä. Ei, hän tunnisti nekin ensisilmäykseltä – ja vaikka olisikin, pienen harmin lisäksi tämä ei voisi horjuttaa hänen päivärytmiään. ”Pyytäisin, että jättäisitte lemmikkinne ulos. Soisin luomuksenieni pysyvän ehjinä.”, Valeth totesi vielä, katsahtaen kohti rekeillä roikkuvia mekkoja, takkeja ja muita vaatteita. Ne olivat vain viime hetkellä hylättyjä tilauksia, aatelisten oikuista ostamatta jääneitä, mutta niistäkin pystyi saamaan rahaa. Hän myi niitä halvemmalla kuin alusta asti tehtyjä, korjaukset kaupan päälle.
|
|
|
Post by laurana on Oct 24, 2009 1:35:24 GMT 3
Demonin astuessa esiin, Sabinelle piti antaa kymmenen pistettä vain iloisesta hymystä ja siitä, että tätä ei edes kiinnostunut toisen ulkoisen asun mielenkiintoisuudesta. ”Kiitos ja tiedän, että teillä on luvat kunnossa”, Sabine sanoi ja silitteli rauhoittavasti pantterin päätä. Tietenkin demoni harrasti välittömästi liiketoimintaa alkaen kauppaamaan viittaa, joka olisi kieltämättä varmasti sopinut Sabinelle, mutta nainen vain naurahti. ”Ei kiitos, säästäkää se henkilölle joka ei pilaa kaunista viittaanne muutamassa minuutissa”, naurava ääni tuntui kimpoavan seinistä ja pantterikin rentoutui hieman. Se tarkkaili kuitenkin koko ajan silmillään demonin liikkeitä. Se huomasi jokaisen hännän liikkeen ja lihaksen nykäyksen tarkoilla silmillään.
Kun liikkeen omistaja mainitsi Dammon pois jättämisestä Sabine ravisti päätään. Hän tiesi, että seiniä oli liikaa ja kipu olisi repinyt hänen mielensä sekaisin. ”Dammon, ottaisitko varpusen muodon? Emme halua rikkoa upeita luomuksianne arvon herra Bavaulan. Dammon saattaisi olla kömpelö ja pyydän anteeksi ajattelemattomuuttani”, Punaisten hiusten sekaan livahti pienen pieni varpunen, joka jäi killittämään demonia mustilla silmillään kiharapilven läpi hivenen loukkaantuneen oloisena. ”En minä olisi mitään kaatanut”, se sirkutti vastalauseensa, mutta vaikeni asettuessaan mukavaan asentoon Sabinen vilkaistua lintua ensin varoittavasti. Pieni linnun keho tuntui mukavan lämpöiseltä niskassa ja Sabine näyttikin olevan oikein mukavissa tunnelmissa siinä seistessään ja katsellessaan kevyesti ylöspäin demonin kasvoihin koko ajan hymyillen.
”Minä oletan, että te olette kiinnostuneet eräästä kirjasta”, ääni oli pehmeä ja ystävällinen hymy teki lauseesta vielä miellyttävämmän. Hetken aikaa hän oli harvinaisen hiljaa ja mittaili demonia. ”Sellaisesta, jolla teidät saisi ikäviin tilanteisiin… Kovin ikävä kirja”, Sabine hymyili kuin enkeli ja kallisti päätään. Varpunen sirkutti kevyesti naisen hiuksissa ja värisytti pientä kehoaan. Se oli hermostunut osa sielusta, mutta Sabinen osa oli tyyneyttä täynnä. Hän oli tottunut lapsuudessaan leikkimään mitä kummallisempien olentojen kanssa, joten mies saisi pistää parastaan ennen kuin Sabine hermostuisi.
//Hienoa, että se kelpaa//
|
|
|
Post by sir Kai on Oct 24, 2009 21:10:30 GMT 3
Valethin silmät kapenivat entisestään, kun punatukka pudisti päätään, saaden sekaiset suortuvat heilahtelemaan, kuin tanssien. Hetken ajan hän oudoksui sitä, miten neiti alkoi höpistä lemmikilleen, mutta tämän muuttuessa varpuseksi hän vain hymähti hiljaa. Että taikureilla aina täytyi olla mahdollisimman erikoisia lemmikkejä. Samalla hän kuitenkin tunsi kylmyyden kosketuksen sisällään, hyytäen kurkkua ja rintakehää. Neidistä olisi harmia, eikä tämä vaikuttanut olevan maksava asiaskaan, joten miehen kasvot muuttuivat aavistuksen torjuviksi. ”En silti arvosta lemmikkejä sisätiloissa” hän murahti, ristien kätensä rintakehälleen.
Hän harkitsi jo takaisin takahuoneeseen vetäytymistä, kun nainen yhtäkkiä mainitsikin kirjan. Huolimatta nätistä hymystä ja miellyttävästä äänestä sanat roihauttivat kylmän tunteen huippuunsa, saaden sen katoamaan samassa rysäyksessä. Kirja. Se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa, ja Fayle sai siitä varmuuden, kun niin kovasti viatonta esittävä tyttönen kertoi sen olevan hänelle ikävä. ”Miksi olisin kiinnostunut jostakin, josta on harmia minulle?” hän kysyi hymyillen parhaansa mukaan ystävällistä hymyä. ”Enkä näe syytä, miksi jokin kirja voisi saattaa minut ikävyyksiin.” Hiljainen toteamus lausuttiin epäilyksiltä vapaalla äänellä, eikä mies antanut yhdenkään ajatuksistaan vuotaa käytökseensä. Hän nimittäin kiroili hiljaa mielessään melko vuolaasti, ja nainen oli lähestulkoon hengenvaarassa. Häneltä ei riittänyt huumorintajua manaajille, eikä varsinkaan jos nämä tulivat ilakoimaan löydöksellään hänen kasvojensa eteen. Eikä demonilla ollut mitään esteitä ilmaista mielipiteitään niin kauan, kunnes hänet saataisiin kehän sisälle ja pakotettua sidoksen muodostamiseen.
|
|
|
Post by laurana on Oct 24, 2009 21:29:45 GMT 3
Vaikka demoni olisi vihannut eläimiä ja saanut näistä näppylöitä, Dammon olisi pysynyt juuri siellä missä oli. Siksi Sabine ei edes koittanut puhua miehelle asiasta enempää. Toinen saisi kärsiä aivan kaikessa rauhassa. Ääni vaihtui hieman kellossa, kun kirja tuli puheeksi. ”Aivan, ei vielä, mutta sittenhän se ei kiinnosta teitä. Hienoa, voinkin antaa sen ehkä jollekulle, joka arvostaa sitä. Tosin, silloin se tuottaa teille harmia. Olen kuullut että käskyjen noudattaminen ei ole teistä mitenkään mukavaa, mutta te olette näemmä muuttaneet mielenne”, Sabine hymyili ja kääntyi ovelle päin. Olihan se julmaa kyllä, tulla hyppimään suoraan demonin nenän eteen ja kertomaan kirjasta, mutta Sabine ei tehnyt sitä hyvää hyvyyttään. Hän oli kuullut, että demoni saattaisi kyetä toteuttamaan yhden hänen pitkä aikaisista toiveistaan.
Pienen varpusen oli lähdettävä leikkiin mukaan, jotta demoni ei vain tuhahtaisi asialle. ”Eikös siellä manaajan arkussa ollut joitain muitakin juttuja?” Punapää oli niin hyvä näyttelijä, että näytti kuin hän olisi närkästynyt. ”Hys… Häntä ei selvästikään kiinnosta, joten me jatkamme matkaamme”, naisen ääni oli lempeä ja sormi silitteli hellästi varpusen höyhenpeitettä. Ennen ulos astumista nainen kaivoi käsineitään hetken, aivan kuin olisi unohtanut mihin ne oli laittanut ja pelasi hieman aikaa itselleen.
|
|
|
Post by sir Kai on Oct 25, 2009 11:40:22 GMT 3
Valethin kasvot muuttuivat kuin kiveksi heti, kun räikeä neitokainen tokaisi, että voisi aivan hyvin antaa kirjan jollekulle, joka keksisi sille käyttöä. Mielensä sisällä hän koki suuren ahaa-ilmiön tajutessaan, miksi nainen oli epäloogisesti tullut kertomaan hänelle etukäteen kirjan olemassaolosta. Hän ei osaa itse käyttää sitä! Miehelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa paistatella onnettoman tilanteen ainoassa valopilkussa, kun punatukan selkä etääntyi hälyttävää vauhtia, ja siroja käsiään tumppuihin tunkevä neito lähestyi ovea. Kylmän tuulen valtaamilla, kuuran valkaisemilla kaduilla ei liikkunut juuri ketään, mutta nainen varmasti osasi kadota halutessaan.
Aikailematta ja vaivautumatta kiertämään tiskiä demoni loikkasi sen yli sulavassa ja äänettömässä kaaressa, tarttuen harmeja tuottaneen tyttösen olkapäästä kiinni. ”Kuules nyt, tyttö. Voit ajatella olevasi kovin nokkela, mutta jollet itse pysty käyttämään kirjaa, kiristäminen voi käydä vaaralliseksi” hän totesi niin pehmeästi kuin pystyi samalla kun silmistä hohkasi ennennäkemätön murhanhimo. Hän pystyisi musertamaan neidin kurkun naurettavan helposti, ja tunsikin suunnatonta halua tehdä niin – mutta häntä vartioitiin, tälläkin hetkellä joku Fitzgeraldin tuuraaja istui vastapäisessä kahvilassa. Eikä hän saisi tappamalla selville, missä tyttö piti kirjaa.
Näyteikkunan ulkopuolella oli joku toinen, nuorehko ja ilmiselvästi rikkaan perheen tytär, joka katseli sen takana roikkuvia mekko lähestulkoon kuolaten. Tämä kuitenkin huomasi, että sisällä oli ilmiselvästi jonkinlainen välikohtaus menossa, ja kiepahti oven kohdalla tiukan täyskäännöksen. Fayle ei tätä huomannut, vaan puristi häntä uhkailemaan tulleen naisen olkapäätä aavistuksen tiukemmin. ”En välitä muusta kuin itseäni koskevasta kirjasta. Siitä vain, orjuuttakaa vaikka koko muu demonikansa. Mutta minä olen kunniallinen räätäli, ja olen varma, ettet tarvitse manauskirjan tapaista pelotetta saadaksesi mitä haluat.” Sanoista kuulsi selkeä uhkaus, juuri pinann alle jäävä varoitus siitä, että hän ei ikinä pelkäisi osaamattomissa käsissä olevaa kirjaa, eikä tyttö voisi antaa sitä kenellekään jos ei olisi hengissä. ”Olen varma, ettet halua antaa kirjaa kenellekään muulle kuin minulle. Sanotaan, että annan sitten alennusta jostain sievästä mekosta, ihan vain ystävyytemme merkiksi.”
|
|
|
Post by laurana on Oct 25, 2009 12:22:05 GMT 3
Demonin raskas käsi tuntui kyllä hennolla olalla ja Dammon kipitti hiusten seasta esiin valmiina puolustamaan ystäväänsä. Sabine katsoi ystävällisesti hymyillen demonia, eikä näyttänyt välittävän tuon taivaallista siitä, että toisen käsi puristi hänen olkaansa. Hän ei pitänyt itseään mitenkään hirveän nokkelana, mutta kuten aina, hänet aliarvioitiin. Kun mies tiukensi otettaan Dammonkin tunsi sen ja sirkutti närkästyneenä. ”Voisitteko hellittää hieman? Dammon on tällä hetkellä halukas nokkimaan kauniita sormianne. Se ei olisi mitenkään mukavaa, minustakaan”, punatukkainen sanoi ja ojensi sormensa pienelle varpuselle, jonka päälle lintu hypähti. Dammon ja Sabine kun jakoivat samat aistit heidän elämänsä oli hivenen normaalia monimutkaisempaa. Lisäksi Dammon oli melkein kokonaan puhdasta sielua ja sen koskettaminen kuulemma kuvotti muita, mutta siitä Sabine ei ollut varma.
”Mikä saa teidät kuvittelemaan, että minua kiinnostaisi teidän mekkonne?” Sabine kysyi melkein nauraen. Ne olivat kauniita, mutta eivät ikinä näyttäisi hyviltä nuoren naisen yllä, jonka sielukin oli jo pelkkää vapautta. Dammon räpytteli siipiään hieman närkästyneenä. Se ei pitänyt siitä, että hänen ystäväänsä aliarvioitiin. ”Tiedän, että olette tehneet työnne hyvin ja olette kunniakkaasti suoriutuneet”, neiti myönsi ja silitteli varpusen höyheniä samalla, kun hän katsoi murhanhimoisiin silmiin pelkäämättä niitä, tai ainakin hän piilotti pelkonsa hyvin. ”Mutta miksi luulette, että kirja olisi minun kodissani? Tai kai se osa on osa minun kotiani, mutta en nyt kyllä sano siitä enempää… Ja juuri minun hallussani. En puhunut muistaakseni, että kantelisin sitä mukanani. Minä tiedän missä se on ja kenellä on. Enkä nyt halua pilata iloanne sillä, että kenellä se on. Voin vain sanoa, että teillä on ikävyyksiä tiedossa. Hän on kovin viehtynyt erilaisiin manauksiin ja on niissä voimallinen. Sääli häntä, kun ei perhettäkään omista”, Sabine totesi ja Dammon muuttui kärpäksi, joka hävisi tytön huppuun ja tuijotti sieltä demonia valmiina iskemään kiinni.
Hetken aikaa Sabine katsoi demonia ja hymähti sitten itsekseen. Ruskeat silmät eivät näyttäneet mitenkään, mitä Sabine ajatteli. Hänen mielestään demoni oli osoittautunut yllättävän murhanhimoiseksi. Dammon kosketti kuonollaan pehmeää poskea ja se kutitti mukavasti. Kaksikko näytti hyvin paljon, jostain toisesta todellisuudesta temmatulta, sillä kummankin ilme oli samanlainen ja silmät katsoivat demonia kuin sanattoman sopimuksen takia.
|
|
|
Post by sir Kai on Oct 25, 2009 12:46:55 GMT 3
//Aaaaai niin. Anteeksi hitti edellisessä viestissä, ja toivottavasti se ei haittaa sinua tässäkään.//
Yllättävää kyllä, punatukan itsevarmuus ei horjunut edes demonin uhkaavan käytöksen alla. Ei, tämä alkoi vain saivarrella, yrittäen selvästi saada hänet vaikuttamaan typerältä. Niin, tietysti kaikki demonit ja varsinkin hänenkaltaisensa ruumiinrakenteen omistavat sellaiset olivat typeriä, ajattelivat lihaksillaan. Pitäköön neitokainen mielikuvansa, se oli vain hyödyksi hänelle. Mies ei irrottanut otettaan ja otti naurun vastaan tyynenä. ”Yleensä räätäleiltä halutaan vaatteita.” hän vastasi, kääntäen ihmettelyn kohteeksi punatukan. ”Ja luulin, että ikäisenne nuori tyttö pitäisi uudesta, persoonaansa korostavasta leningistä.”, mies lisäsi vielä, tahallaa korostaen neidin nuorta ulkonäköä. Kyllä hän osasi päätellä, että tämä oli kaiketi kypsän aikuisen vuosissa jo, mutta häneen verrattuna kuka tahansa ihminen oli nuori.
Viha hälveni hiljalleen helmisilmistä, painui pois näkyvistä syvälle miehen mielen sisälle. Hän kuunteli vaitonaisena tyttösen sanoja, julkeita puheita joilla tämä yritti saada hänet huolestumaan. Mutta saadessaan aikaa ajatella Fayle tajusi, ettei tuosta punatukasta olisi hänelle laisinkaan harmia. Tämän sanat paljastivat hänelle, että neito kärppineen yritti vain hyötyä jonkun toisen luomasta uhasta. Käsi irrotti otteensa hennosta olkapäästä, ja harmaahipiäinen suoristi ryhtinsä, katsoen päivänsä melkein pilannutta pohtiva ilme kasvoillaan. ”Kyllähän minä sen näin, ettei neidillä ole minkäänlaista kassia mukanaan” hän hymähti hiljaa, napaten nopealla liikkeellä kärpän niskasta kiinni, kaapaten sen varmaan ja tiukkaan muttei mitenkään kivuliaaseen otteeseen. Hän piti sitä suorastaan hellästi, ja rapsutti otuksen turkkia. Se ei tuntunut ollenkaan luonnolliselta, ei läheskään samalta kuin oikeat eläimet, mutta Valeth sieti tunteen, jonka mukaan hän piteli jotain öljyistä ja hieman sätkivää käsissään. Demonina hän oli tottunut aivan kaikkeen.
”Suloinen otus”, hän totesi sitten, löysäten otettaan niin, että Dammon pääsi halutessaan lähtemään. ”Sopiva lemmikki kaltaisellenne suloiselle tytölle. Mutta kunniallisesti elävän demonin uhkaileminen ei sovi sinulle.” Fayle vaikeni hetkeksi, katsahtaen ympäri liikettään. Hänen pitäisi valmistautua siihen, että punatukan mainitsema manaaja todella kutsuisi hänet, pyytää Fitzgeraldia lukitsemaan paikat hänen kadottuaan. ”Jos kirja ei edes ole sinulla, turha tulla kiristämään minua sillä. Selviän kyllä kenen tahansa manaajan kanssa, olen aina selvinnyt. Sinun kuuntelemisesi vain tuo lisää harmeja, sillä ethän sinä päätä mitä kirjan omistava manaaja tekee. Tervetuloa uudestaan sitten, kun neidillä on jotain jolla aikuiset voivat käydä kauppaa.”
|
|
|
Post by laurana on Oct 25, 2009 15:47:18 GMT 3
//Eivät hitit minua juurikaan haittaa Ne tuovat vain lisää särmää peliin// Sabine ei ollut moksiskaan toisen sanoessa häntä nuoreksi neidiksi. Hän vanheni hitaammin kuin normaalit ihmiset, mutta eipä se häntä haitannut. ”Pidetään se persoona vielä salassa”, Sabine vain tokaisi suorasukkaisesti ja nauroi. Häntä ei ikimaailmassa otettaisi vakavasti, jos hän pukeutuisi miehen pukuun ja jättäisi vanhat kaappiin. Hymy ja ilo kuolivat kun demoni nappasi Dammonin syliinsä. Voisi kai sanoa, että Sabinen ilme muuttui kauhistuneesta tuskaiseksi. Dammon ei myöskään pitänyt kosketuksesta vaan alkoi ulvomaan kuin syötävä ja rimpuili. Se muuttui uskomatonta vauhtia niin moneen muotoon, että silmä ei edes sitä tajunnut. Kun ote helteni Damon syöksähti suoraan Sabinen syliin pienenä metsähiirenä. Sabinen ilme muuttui ensimmäisen kerran vihaiseksi kun hän puristi pientä vapisevaa Dammonin ruumista rintaansa vasten ja astui askeleen kauemmas. Dammon uikutti vielä ja piiloutui demonin katseelta Sabinen viittaan. ”Onnea hovimanaajan kanssa. Ja ihminen, joka on sinulle henkensä velkaa tekee aina vuoksesi mitä haluat. Te aliarvioitte”, Sabine sähähti ja tempaisi oven auki. Damon hyppäsi taskusta muuttuen lumileopardiksi, joka käveli ylväästi neidon vierellä. Kylmä tuuli heitti viitan pois lämmittämästä, mutta punatukkainen ei välittänyt laisinkaan. Viha kuohui Sabinen sisällä, sillä Damoniin koskeminen saattoi paljastaa jopa joitain asioita Sabinesta ja sitä hän ei halunnut.
|
|
|
Post by sir Kai on Oct 25, 2009 19:48:26 GMT 3
//Tein aikahyppäyksen. Tämä taisi kaivata sitä...//
Johan neitokainen alkoi näyttää muita kuin omahyväisiä ilmeitä, kun Valeth kaappasi pienen otuksen käsiinsä. Se hurjistui samantien, vaihtaen hahmoaan yhtenään, niin että silmissä alkoi vilistä. Ehkä se johtui demonin rakenteellisesta vastustuskyvystä magialle, mutta hän ei mielenkiintoisen tunteen lisäksi saanut mitään ylimääräisiä tuntemuksia olennosta, eikä olisi osannut arvata sitä puolikkaaksi punatukan sielua. Mies kumarsi sulavasti ovet paukkuen lähtevälle neidille, kasvoillaan täysin vakava ilme. ”Kiitos ja tervetuloa uudelleen.”
Siski päiväksi Fayle karisti punapään kokonaan mielestään. Hänellä oli maksavia asiakkaita, joille näpertää hienoja vaatteita. Oli oikeastaan naurettavaa, että joku hänenkaltaisensa jaksoi näperrellä niin pikkutarkkojen asioiden parissa, mutta se oli yllättävän rentouttavaa – ja siitä sai yllättävän helpolla rahaa. Miehen onnistui itseasiassa jättää naisen uhkailut huomiotta melkein kolmeksi päiväksi. Manaaja oli manaaja, olipa tämä kuinka hovin palveluksessa tai ei. Hän oli selvinnyt vapaaksi aikaisemminkin, joten miksi ei nytkään? Lopulta hänen harkitsevuutensa totesi, että olisi parempi välttää koko jupakka etukäteen. Hän ei ollut mikään toiveiden toteuttaja, mutta neiti varmasti ymmärtäisi sen järkipuheella, ja auttaisi häntä pääsemään eroon siitä kirjasesta. Ei kestänyt kauaa saada kyselemällä selville, että omituisen maineen omistava neito oli nimeltään Sabine, ja aatelinen musisoija.
Niinpä eräänä aamupäivänä, jona lumisade tuprutti suuria, pöyheitä hiutaleita tyynen ilman halki Fayle asteli kohti palatsin lähettyvillä olevaa pientä mökkiä. Oli kestänyt ikuisuus saada hänen kulkuaan estäneet sotilaat uskomaan, että demoni ei aikonut tappaa ketään tai tuhota mitään, mutta nyt hän käveli musta huopatakki yllään, korvat myssyllä ja puolet kasvoista raidallisella kaulaliinalla peitettyinä. Parempi olla herättämättä liikaa huomiota, silloin ei tarvinnut huolehtia häiriötekijöistä. Ovella hän pysähtyi hetkeksi hieromaan ohimojaan, sillä päänsärky kummitteli juuri ja juuri tuntemattomissa sarvien piilotuksen takia. Huokaisten hän kuitenkin koputti oveen, ja sen avauduttua tunki saappaansa sopivasti kynnykselle, estäen ovea paiskautumasta heti kiinni. ”Huomenta. Harkitsin sanojanne uudestaan.” Sanat eivät olleet ystävällisimmästä päästä, mutta välttivät. ”Kunhan minua ei kiristetä tai kohdella kuin mitä tahansa barbaarista demonia, voisin ollakin kiinnostunut kirjastasi.”
|
|
|
Post by laurana on Oct 25, 2009 22:29:56 GMT 3
//Oikein hyvään kohtaan hypäytit // Sabinella oli mennyt yksi kokonainen ilta saada Dammon rauhottumaan ja siinä sivussa itsensä. Hän soitti pitkän aikaa ja muutamat päivät menivätkin sitten juhlissa laulamisessa ja muissa touhuissa ja nuori neiti ei enää ajatellutkaan demonia. Häntä tietenkin harmitti toisen kieltäytyminen, mutta asioista pääsi helposti yli Sabinen luonteella. Koko aamun oli satanut ihanan suuria lumihiutaleita ja Sabine oli kaivautunut peiton sisään vieressään teemuki ja kädessään pieni luuttu. Hänen äänensä soi mökissä kuin suurissakin palatseissa ja Dammon makasi hellan äärellä koiraksi muuttuneena. Sen tassut väpättivät jonkin unen johdosta, mutta muuten se näytti hyvinkin paljon normaalilta koiralta. Yllättävä koputus keskeytti mökin kaikki toiminnat. Dammon nousi pystyyn samalla kun Sabine laski luuttunsa hellästi koteloon. Mökki oli yllättävää kyllä siisti, sillä Sabine oli saanut siivouspuuskan ja nyt tavarat olivat suunnilleen paikallaan, tosin silti mökki oli kodikkaan sotkuinen ja soittimia oli seinillä ja pinnoilla, nuoteista puhumattakaan. Murretun ruskea kotimekko päällään Sabine tallusti ovelle ja avasi muutaman salvan. Kun neiti näki kuka oven takana oli hänen ilmeensä oli hetken hämmästynyt. Tosin aina sanavalmis Sabine risti kätensä rintansa päälle ja tuijotti melko tuimasti demonia. ”Tulkaa sisään, päästätte kylmää ilmaa sisään”, Sabine totesi ja astui pois oven luota. Dammon irvisti nähdessään tulijan. ”Saanhan minä purra, jos hän koskee minuun?” koiran ääni kysyi töykeästi. Sillä oli ollut paljon sietämistä. Sabinen ilme kuitenkin vaiensi koiran tehokkaasti. ”Mikä muutti mielenne?”, Sabine kysyi ja kiikutti nuottinsa pois yhdeltä tuolilta, joka oli vankimpia mökissä, jotta demoni voisi istua. ”Otatteko teetä?” Sabine kysyi, sillä hän kaatoi itselleen uutta kupillista. ”Enkä minä edelleenkään omista kirjaa ja siinä menee aikaa saada se. Lisäksi se pirun…” Sabine yskähti ja jatkoi sitten hieman kiltimmällä sanalla ”henkilö, ole helpoimmasta päästä. Niin sanotusti hänellä on mennyt valta päähän”, Sabine totesi irvistäen.
|
|
|
Post by sir Kai on Oct 26, 2009 17:47:45 GMT 3
Kohottaen kulmaansa – niin, ei hänellä ollut kulmakarvoja, mutta jos oli oikea asenne liike onnistui silti – demoni asteli pyynnöstä sisälle, sulkien oven huolellisesti perässään. Punatukkaisen ja kaikkia tyylikkyyden sääntöjä rikkoen pukeutuvan naisen koti sopi tälle paremmin kuin hyvin. Kodikas ja pieni tila oli luovan kaaoksen vallassa, ja huonekalut näyttivät kuin vaiston varassa asetelluilta. Ei sellainen paikka, jossa Valeth haluaisi elää, mutta mukava piipahtaa. Valitettavasti suippoihin korviin kantautui koirahahmoon muuttuneen Damonin murina, ja riisuessaan kaulahuiviaan harmaahipiäinen hymähti hiljaa, lausumatta ääneen epäilyksiään siitä, pystyisikö koiruliini edes puraisemaan häntä halutessaan.
”Sanotaanpa, että pystyin viimein uskomaan, että tämä neuvottelu voidaan käydä sivistyneesti. Vaikka demoneilla on huono maine, en näe mitään syytä sietää kiristämistä uhkailua. Rehellinen kaupankäynti on enemmän minun juttuni.”, valkotukka vastasi harvinaisen monisanaisesti Sabinen kysymykseen. Hän ei todellakaan arvostanut saamaansa kohtelua, kuin olisi jokin järjetön peto vain lajinsa takia. Kieltämättä miehen huvit poikkesivat ihmisten huveista, eikä häntä sitoneet yhteisöllisyyden tuomat säännöt läheskään yhtä tarkasti, muttei se tarkoittanut hänen sietävän aivan mitä tahansa.
Todettuaan hirsiseinään isketyn naulan ilmeisesti toimittavan naulakon virkaa Fayle ripusti huopatakkinsa, hanskansa, myssynsä ja kaulahuivinsa roikkumaan siitä, venyttäen sitten kätensä pitkälle päänsä yläpuolelle. Liike oli tarpeeton, mutta hän oli tottunut tekemään sen hellittäessään sarvensa piilossa pitävästä voimasta. Huokaisten mies hieraisi ohimoitaan uudestaan, ja kääntyi katsomaan Sabineen. ”Unohdetaanpa se teitittely.” hän tokaisi, enimmäkseen koska ei enää jaksanut nähdä vaivaa sanojensa muotoilun kanssa. Niine hyvineen demoni asteli tuolille, istahtaen sille toinen jalka koukussa olevan päällä leväten. Sormet hipelöivät hetken ajan nurkasta rypistynyttä nuottipaperia. Siinä oli taiteenala, jota hän ei ymmärtänyt laisinkaan. Kyllä musiikin kuuntelu kelpasi, mutta hän ei ymmärtänyt nuotteja tai sitä, miten niistä sovitettiin uusia kappaleita. Vaatteiden muokkaus kankaasta oli paljon helpompaa, siinä tarvitsi työskennellä vain muotojen kanssa. ”Pärjään kyllä ilman teetäkin. Ja senkun vain kerrot sen manaajan nimen ja olinpaikan, voin käydä hakemassa kirjan itsekin. Demonien kutsuminen on ymmärtääkseni kiellettyä, ja asemani virallisesti hyväksyttynä kansalaisena varmasti auttaa häntä tekemään oikean päätöksen.” Jokin Valethin teräviä hampaita täynnä olevassa hymyssä kertoi, että tämä ajatteli jonkin aivan muun saavan manaajan luovuttamaan kirjan hänelle suosiolla.
|
|
|
Post by laurana on Oct 26, 2009 19:37:47 GMT 3
Dammon katseli hetken arvioiden demonia ja heilautti häntäänsä. Se lähestyi hitaasti demonia ja varoen. Nuuhki ilmaa ja sai siksi Sabinen aivastamaan. ”Anteeksi”, nainen vain sanoi ja mulkaisi koiraa. ”Sulje edes hajuaisti minulta. Tiedät kuinka nenäni ärsyyntyy vieraista tuoksuista kun sinä niitä sisääsi imet”, nainen torui lemmikkiään ja jäi katsomaan kummastuneena leipää, joka oli päätynyt ylös hyllyn päälle, jonne Sabine ei ikimaailmassa yltäisi minkään päällä. ”Hienoa että päätitte niin…” Sabine sanoi ja kipusi vikkelästi pöytätason yllä ja siitä tasapainotteli mitä ihmeellisemmin uuninsa päällä. ”Normaalisti leipäni on kyllä ihan maan tasalla, mutta minä annoin eilen magia tunteja ja lapset innostuivat”, nainen sanoi ja hypähti alas sirosti. Sabine oli siirtynyt vaivatta teitittelystä sinutteluun ja istuutui demonia vastapäätä juomaan teetään.
Dammon oli nyt aivan demonin polven vieressä ja oli tajunnut pitää hajut itsellään, suurimmaksi osaksi. ”Sabine ei tiedä luotaako sinuun vai ei. Näet manaaja on meille hieman vastenmielinen. Eikö se ollut se, joka loi minut?” Dammon sanoi hypähtäen pöydälle oravana. ”Mutta siitä minä olen vain kiitollinen”, Sabine sanoi silittäen oravan karvaa hellästi. ”Mutta todella, tämä manaaja… Hän loi Dammonin ja samalla oli tappaa minut, joten hän on minulle paljosta velkaa. Mutta manaus on hänelle pakkomielle. Hän lisäksi vapisee sängyssään, sillä hänellä on joku hihnassa, jota hän ei enää hallitse. Siinä hän suunnitteli sinun astumistasi kuvaan”, Sabine siemaisi teetä ja näytti pohtivalta. ”Hän uskoo sinun olevan kyllin vahva hoitamaan likaiset hommat hänen puolestaan. Minä ja Dammon olemme yhtenä listalla. Hän haluaa purkaa meidät palasiin ja tutkia miksi me olemme erillämme ja miten hän pysyy koossa, koska hänellä ei ole ruumista”, Sabine totesi ja helli oravan päätä lempeämmin kuin äiti lastaan.
”Joten siksi me halusimme, että kirja tuhottaisiin. Meistä kumpikaan ei halua leikeltäväksi”, Dammon totesi ja alkoi nakertaa pöydällä ollutta kovaa kannikkaa. ”Mutta se toinen demoni tekee tästä hankalan, sillä se suojaa kirjaa ja minä uskon, että moni muukin asia on sen kirjan ympärillä turvatoimena”, Sabine totesi olkiaan kohauttae.
|
|
|
Post by sir Kai on Oct 27, 2009 22:33:27 GMT 3
//Pyydän anteeksi, että kesti.//
Demoni seurasi kaksikon omituista vuoropuhelua peitellyn kiinnostuneena, alkaen hitaasti hahmottaa näiden välistä yhteyttä. Viimeinkin hän ymmärsi, miksi Damonin koskettaminen oli ollut niin kamalaa, ja laittoi tiedon muistiin. Ei ikinä tiennyt, milloin hän saattaisi tarvita sitä. Tosin ajatukset haihtuivat hetkeksi, kun aina menossa oleva neiti kapusi hakemaan leipänsä jostain katonrajasta. Sarvipää käytti tilaisuuden hyväkseen, ja aukaisi pienen narunpätkän, jonka avulla oli kietaissut häntänsä huomaamattomalle kiepille. Hän hymyili hienoisesti Sabinen yhtä soittoa jatkuvalle puhetulvalle, nojautuen mukavasti tuoliinsa kun tämä viimein pääsi istumaan penkille vastapäätä. ”Sinun kannattaisi opettaa heille myös, että taikuus pitää ottaa vakavasti” hän kehotti melko ystävällisesti.
Sitten nainen yltyikin vuoropuheluun lemmikkinsä kanssa, papattaen ummet ja lammet heidän yhteisestä historiastaan, syistään miksi he halusivat päästä eroon manaajasta, ja seurasi selitystä vielä hyödyllinen kuvaus kirjan vartiointitasosta. Faylesta se kuulosti erittäin paljon siltä, että hänen täytyisi vain itse mennä hakemaan mokoma opus, ei noin hintelästä neitokaisesta olisi sellaiseen. ”En tapa sitä ukkoa puolestasi.” Mietteliään hiljaisuuden jäljiltä sanat kuulostivat töksähtäviltä, mutta demoni oli tyynen rauhallinen. ”En voi. Menettäisin etuni, asumislupani, kaiken. Mutta voin korvata neuvosi jotenkin. Ja mitä kirjan puolustukseen tulee...” Mies vaikeni hetkeksi, miettien tarkkaan läpi kaiken, minkä oli saanut kuulla. ”En usko, että sen otuksen hoitelemisessa olisi mitään vaikeuksia, tai että manaajaherra olisi keksinyt ansoja, joita en pystyisi huomaamaan. Ja mitä loitsuihin tule...” Ensimmäistä kertaa heidän tuntemisensa aikana Valethin kasvoille levisi riemastunut, aavistuksen katalakin virne, joka paistatteli koko terävän hammasrivin mitalla. ”Ole hyvä ja kokeile, purevatko ne nahkaani.”
|
|
|
Post by laurana on Oct 27, 2009 22:50:33 GMT 3
//Ei se mitään, aina ei voi olla nopea// Kevyesti Sabine liikahti vaivaantuneena. ”En minä kykene opettamaan muuta kuin vähän tikun ja leivän siirtelyä palvelijoiden lapsille”, Sabine ravisti päätään ja virnisti hieman nolostuneena. Ruskeat silmät pyöristyivät ja Sabine ravisti päätään kiihkeästi. ”Ei, ei, en minä halua ruumiita. Kunhan vain lupaat, että tuhoat sen kirjan ja kaiken, jolla meitä voidaan leikellä”, Dammon ja sabine puhuivat pelottavasti samasta suusta ja Dammon nojasi kevyesti etukäpälillään demonin sormeen. ”Me, me haluamme vain jatkaa elämäämme”, Sabine mutisi ja tuijotti teetään hetken. Iloinen nauru purskahti ilmoille kevyesti, kun mies käski koittaa nahan vahingoittumista.
”Tikuillako minä sinua paiskisin?” Sabine nauroi kuplivaa nauruaan ja Dammon nuuski uteliaana demonin kättä. Se oli jo antanut anteeksi viimekertaisen. Nyt kun se itse halusi kosketusta koskeminen ei haitannut. Se oli hyvinkin lemmen kipeä toisinaan. ”Dammon, sinä uhkaat purra ja nyt jo melkein kinuat syliin, koittaisit päättää”, Sabine naurahti ja rapsutti oravan pientä päätä.
”Mutta jos sinä tarvitset apua, me autamme. Ja olen pahoillani siitä, kuinka töykeä olin aluksi ja lapsellinen. On vaikeaa toimia järkevästi kun pelkää joutuvansa eroon osasta itseään”, Sabine hymyili ja siemaisi teetään. ”Tosin, älä luulekaan, että olen mikään palvelija”, nainen varoitti nopeasti ja ravisti päätään. ”Se tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää, että aatelinenkin voi olla iloinen tällaisesta elämästä”, punatukkainen nauroi iloisesti ja Dammon kujersi mukana.
|
|