Post by hitobashira on Oct 25, 2009 11:29:08 GMT 3
Vanhalta foorumilta siirretty peli.
Hito
----
Oli viileää, kylmää miltei. Kuu oli kalpenemassa, ääretön katto ja sen harmaat pilvet saivat vaaleanpunaisen sävyn lähellä taivaanrantaa. Joen vieno solina kaikui metsikössä.
"Enkä enää sinne palaa, vuoret vain kuulevat hiljaisen pyynnön.."
Odetta oli jäänyt istumaan suuren kiven päälle ja lauleskeli hiljaa. Sanat olivat kauniit, mutta sävel meni nuotin vierestä. Nainen oli uppoutunut haaveiluunsa aamuisen usvan täyttämässä puiden pylväikössä.
Odetta oli itse asiassa tullut etsimään yrttejä, jotka oli kuulemma paras poimia aamukasteisina. Hän oli unohtanut jo niiden nimen, mutta ulkonäön hän tiesi: Taipuisa varsi, suipot lehdet ja vihreät, pienet kukat. Ajatellessaan sitä hän säpsähti ja nousi ylös. Hänen täytyisi löytää hieman noita kasveja ja palata Meryoniin ennen puoltapäivää. Hänen isänsä odotti häntä töihin leipomoon.
Nainen asteli hitaasti lähemmäs jokea. Hän oli kävellyt pitkän matkan kaupungista sen eteläpuolelle, niin kauas että joen rannoilla kasvoi jo luonnonvaraisia eikä viljeltyjä kasveja. Hän oli lähtenyt matkaan jo yöllä, ja tänään hänen työvuoronsa kestäisi vain pari tuntia. Olihan sekin apu vanhalle isälle.
Odetta etsi joen penkalta kohdan, joka ei ollut kovin jyrkkä. Vesi oli tähän aikaan vuodesta matalalla, joten aivan vedenrajaankin pääsi kohtalaisen helposti. Yrtti kasvoi juuri pientareen jyrkällä seinämällä ja keväisin sen poimiminen oli hankalaa reunan yläpuolelta käsin. Nyt kuitenkin kerääminen oli varsin vaivatonta, ja koska kyseessä ei ollut mikään harvinainen yrtti, Odetta saikin pian kaipaamansa määrän koriinsa.
Hän nousi samaa tietä takaisin joen rannalta ja puiseli hieman hamettaan. Se oli metsässä toisinaan hankala, mutta eipä Odetalla muutakaan vaatteita ollut. Vedettyään vielä keuhkonsa täyteen raikasta, aamulta tuoksuvaa metsän ilmaa nainen päätti suunnata lopulta takaisin kaupunkiin.
"Vuoret vain kuulevat hiljaisen pyynnön", hän jatkoi laulamistaan.
----
-canine-
----
Akuma istui sivuttain suuren kissapetonsa Kumon selässä tuon laukatessa puiden latvojen yläpuolella.
Yö oli vaihtumassa aamuksi ja kuun hahmo hälveni kun taivas muuttui vaaleanpunaiseksi.
Metsä oli kevyen usvan peitossa ja siksi viileä ja kostea. Tästä syystä demonitar lemmikkeineen suosi lentämistä.
Pian kevyt tuulenvire kuljetti osittain tutun hajun tarkkavainuisen kaksikon luokse.
Kumo käänsi sinisten, sokeiden sielunpeilejensä pohjattoman tuijotuksen emäntäänsä joka nyökkäsi. Demonitar tiessi kissapedon huomaavan eleen sokeudestaan huolimatta.
"Saalis kenties. Mene alemmas." Demonitar sanoi ulkomuotoonsa ja persoonansa sopimattoman pehmeällä ja lempeällä äänellä. Lempeys johtui suurimmaksi osaksi tuon suuren sapellihammaskissan läsnäolosta, muille puhuttaessa siihen nousi terävä, kylmä sävy.
"Selvä." Kissa sanoi matalalla äänellään ja laskeutui hieman alemmas, kunnes Akuma ylsi tiputtautumaan maahan.
Kevyin, hiljaisin askelin Akuma seurasi ihmisen hajua, kunnes saapui joelle.
"Mene sinä edeltä ja oysäytä se." Akuma komensi matkakumppaniaan ja ääneti kissa nousi taas lentoon, juosten taivaankannen poikki kunnes erotti ihmisen hajun tarkemmin. Se laskeutui sopivasti tuon ihmistytön eteen ja karjaisi kuuluvasti. Se oli merkki Akumalle, joka lähti ääneti juoksemaan uskomattomalla vauhdilla kissan ja ihmisen hajun suuntaan.
----
Hito
----
Aivan kuin jokin olisi vilahtanut latvojen yläpuolella, eikä se tuntunut olevan lintu. Odetta ei tiennyt, mistä se tuli, mutta pieni häivä pelkoa hiipi hänen mieleensä ja hän nopeutti askeliaan hieman. Metsä oli edelleen hiljaisen hempeä ja kuulas, ei mitään selvää merkkiä vaarasta.
Sitten se tapahtui. Odetta kirkui ja hänen korinsa putosi maahan. Naisen eteen yhtäkkiä oli laskeutunut erittäin hyökkäävän näköinen, suuri ja nelijalkainen otus, jolla oli vaarallisen näköiset hampaat ja valtava kita, joka oli ammollaan kun tuo hirviö karjui. Odetan polvet pettivät. Hänet syötäisiin.
Ja suunnattoman kauhistuneena nuori nainen alkoi itkeä, hän itki ja kirkui yhä ja odotti että kivulias puraisu tekisi hänestä selvän. Sitä ei kuitenkaan tullut. Muutaman sekunnin kuluttua Odetta lopetti huutamisen, mutta pelokkaat kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Hän hädin tuskin kuuli pehmeitä askeleita, jotka tulivat hänen takaataan. Odetta ei uskaltanut edes katsoa, mikä tai mitkä olivat saaneet hänet loukkuun, eikä hän halunnut ajatella, mitä nyt seuraisi.
"En halua kuolla!" Odetta huusi ja itki edelleen. Hän ei ollut koskaan ollut niin peloissaan. Hän ei ajatellut enää mitään, ensimmäinen tavoite olisi vain päästä pakoon, mutta naisen jalat eivät toimineet lainkaan.
----
-canine-
----
Kumo hätkähti hieman ihmisen ruvetessa itkemään ja kiljumaan, toki tuo tiesi sen ihmisten yleiseksi reaktioksi kuolemanvaarassa, mutta että noin pienenoloisesta ihmisestä lähtikin niin kova ääni?
Myös Akuma kuuli huudon ja demonittaren oli pakko peittää herkät korvansa lemmikkinsä ja ihmistyttösen luokse saapuessaan.
"Ei sitten yhtään hiljaisempaa voinut osua kohdalle? Tuon rääkymisen kuuli varmasti jokainen kylä ja kolkka tällä kirotulla planeetalla!" Akuma sähähti kissapedolleen tuon ihmisen yli ja suuri eläin tallusteli hitaasti ihmistyttöä lähemmäs, loikaten sitten tuon yli emäntänsä viereen.
"Totta. Mutta ei se minun vikani ole, sinä se halusot lähteä saalista jahtaamaan vaikka söit hetki sitten." Kumo muisutti emäntäänsä.
Kaksikko tuijotti edessään olevaa ihmistyttöä, Kumo hieman huolestuneena ja Akuma tympäätyneenä. Jos tuon nyt tappaisi niin varmaa olisi, että apu tulisi ihmiselle pian. Liian myöhään ehkä, mutta silti liian pian.
"Nouse siitä." Akuma tuhahti ihmiselle tuijottaen kylmästi tuota pelokasta olentoa.
"Olen pahoillani." Kumo sanoi lämpimällä äänellä ja sai kiitokseksi Akumalta nyrkiniskun päälakeensa. Kissapeto oli aivan liian kiltti, jopa niitä kohtaan jotka oltiin sekunti sitten koitettu syödä.
----
Hito
----
Oli viileää, kylmää miltei. Kuu oli kalpenemassa, ääretön katto ja sen harmaat pilvet saivat vaaleanpunaisen sävyn lähellä taivaanrantaa. Joen vieno solina kaikui metsikössä.
"Enkä enää sinne palaa, vuoret vain kuulevat hiljaisen pyynnön.."
Odetta oli jäänyt istumaan suuren kiven päälle ja lauleskeli hiljaa. Sanat olivat kauniit, mutta sävel meni nuotin vierestä. Nainen oli uppoutunut haaveiluunsa aamuisen usvan täyttämässä puiden pylväikössä.
Odetta oli itse asiassa tullut etsimään yrttejä, jotka oli kuulemma paras poimia aamukasteisina. Hän oli unohtanut jo niiden nimen, mutta ulkonäön hän tiesi: Taipuisa varsi, suipot lehdet ja vihreät, pienet kukat. Ajatellessaan sitä hän säpsähti ja nousi ylös. Hänen täytyisi löytää hieman noita kasveja ja palata Meryoniin ennen puoltapäivää. Hänen isänsä odotti häntä töihin leipomoon.
Nainen asteli hitaasti lähemmäs jokea. Hän oli kävellyt pitkän matkan kaupungista sen eteläpuolelle, niin kauas että joen rannoilla kasvoi jo luonnonvaraisia eikä viljeltyjä kasveja. Hän oli lähtenyt matkaan jo yöllä, ja tänään hänen työvuoronsa kestäisi vain pari tuntia. Olihan sekin apu vanhalle isälle.
Odetta etsi joen penkalta kohdan, joka ei ollut kovin jyrkkä. Vesi oli tähän aikaan vuodesta matalalla, joten aivan vedenrajaankin pääsi kohtalaisen helposti. Yrtti kasvoi juuri pientareen jyrkällä seinämällä ja keväisin sen poimiminen oli hankalaa reunan yläpuolelta käsin. Nyt kuitenkin kerääminen oli varsin vaivatonta, ja koska kyseessä ei ollut mikään harvinainen yrtti, Odetta saikin pian kaipaamansa määrän koriinsa.
Hän nousi samaa tietä takaisin joen rannalta ja puiseli hieman hamettaan. Se oli metsässä toisinaan hankala, mutta eipä Odetalla muutakaan vaatteita ollut. Vedettyään vielä keuhkonsa täyteen raikasta, aamulta tuoksuvaa metsän ilmaa nainen päätti suunnata lopulta takaisin kaupunkiin.
"Vuoret vain kuulevat hiljaisen pyynnön", hän jatkoi laulamistaan.
----
-canine-
----
Akuma istui sivuttain suuren kissapetonsa Kumon selässä tuon laukatessa puiden latvojen yläpuolella.
Yö oli vaihtumassa aamuksi ja kuun hahmo hälveni kun taivas muuttui vaaleanpunaiseksi.
Metsä oli kevyen usvan peitossa ja siksi viileä ja kostea. Tästä syystä demonitar lemmikkeineen suosi lentämistä.
Pian kevyt tuulenvire kuljetti osittain tutun hajun tarkkavainuisen kaksikon luokse.
Kumo käänsi sinisten, sokeiden sielunpeilejensä pohjattoman tuijotuksen emäntäänsä joka nyökkäsi. Demonitar tiessi kissapedon huomaavan eleen sokeudestaan huolimatta.
"Saalis kenties. Mene alemmas." Demonitar sanoi ulkomuotoonsa ja persoonansa sopimattoman pehmeällä ja lempeällä äänellä. Lempeys johtui suurimmaksi osaksi tuon suuren sapellihammaskissan läsnäolosta, muille puhuttaessa siihen nousi terävä, kylmä sävy.
"Selvä." Kissa sanoi matalalla äänellään ja laskeutui hieman alemmas, kunnes Akuma ylsi tiputtautumaan maahan.
Kevyin, hiljaisin askelin Akuma seurasi ihmisen hajua, kunnes saapui joelle.
"Mene sinä edeltä ja oysäytä se." Akuma komensi matkakumppaniaan ja ääneti kissa nousi taas lentoon, juosten taivaankannen poikki kunnes erotti ihmisen hajun tarkemmin. Se laskeutui sopivasti tuon ihmistytön eteen ja karjaisi kuuluvasti. Se oli merkki Akumalle, joka lähti ääneti juoksemaan uskomattomalla vauhdilla kissan ja ihmisen hajun suuntaan.
----
Hito
----
Aivan kuin jokin olisi vilahtanut latvojen yläpuolella, eikä se tuntunut olevan lintu. Odetta ei tiennyt, mistä se tuli, mutta pieni häivä pelkoa hiipi hänen mieleensä ja hän nopeutti askeliaan hieman. Metsä oli edelleen hiljaisen hempeä ja kuulas, ei mitään selvää merkkiä vaarasta.
Sitten se tapahtui. Odetta kirkui ja hänen korinsa putosi maahan. Naisen eteen yhtäkkiä oli laskeutunut erittäin hyökkäävän näköinen, suuri ja nelijalkainen otus, jolla oli vaarallisen näköiset hampaat ja valtava kita, joka oli ammollaan kun tuo hirviö karjui. Odetan polvet pettivät. Hänet syötäisiin.
Ja suunnattoman kauhistuneena nuori nainen alkoi itkeä, hän itki ja kirkui yhä ja odotti että kivulias puraisu tekisi hänestä selvän. Sitä ei kuitenkaan tullut. Muutaman sekunnin kuluttua Odetta lopetti huutamisen, mutta pelokkaat kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Hän hädin tuskin kuuli pehmeitä askeleita, jotka tulivat hänen takaataan. Odetta ei uskaltanut edes katsoa, mikä tai mitkä olivat saaneet hänet loukkuun, eikä hän halunnut ajatella, mitä nyt seuraisi.
"En halua kuolla!" Odetta huusi ja itki edelleen. Hän ei ollut koskaan ollut niin peloissaan. Hän ei ajatellut enää mitään, ensimmäinen tavoite olisi vain päästä pakoon, mutta naisen jalat eivät toimineet lainkaan.
----
-canine-
----
Kumo hätkähti hieman ihmisen ruvetessa itkemään ja kiljumaan, toki tuo tiesi sen ihmisten yleiseksi reaktioksi kuolemanvaarassa, mutta että noin pienenoloisesta ihmisestä lähtikin niin kova ääni?
Myös Akuma kuuli huudon ja demonittaren oli pakko peittää herkät korvansa lemmikkinsä ja ihmistyttösen luokse saapuessaan.
"Ei sitten yhtään hiljaisempaa voinut osua kohdalle? Tuon rääkymisen kuuli varmasti jokainen kylä ja kolkka tällä kirotulla planeetalla!" Akuma sähähti kissapedolleen tuon ihmisen yli ja suuri eläin tallusteli hitaasti ihmistyttöä lähemmäs, loikaten sitten tuon yli emäntänsä viereen.
"Totta. Mutta ei se minun vikani ole, sinä se halusot lähteä saalista jahtaamaan vaikka söit hetki sitten." Kumo muisutti emäntäänsä.
Kaksikko tuijotti edessään olevaa ihmistyttöä, Kumo hieman huolestuneena ja Akuma tympäätyneenä. Jos tuon nyt tappaisi niin varmaa olisi, että apu tulisi ihmiselle pian. Liian myöhään ehkä, mutta silti liian pian.
"Nouse siitä." Akuma tuhahti ihmiselle tuijottaen kylmästi tuota pelokasta olentoa.
"Olen pahoillani." Kumo sanoi lämpimällä äänellä ja sai kiitokseksi Akumalta nyrkiniskun päälakeensa. Kissapeto oli aivan liian kiltti, jopa niitä kohtaan jotka oltiin sekunti sitten koitettu syödä.
----
