O-ouh, probleema.

[SN]

// Elikkäs sir Kaita tänne kaipailisin~.

"Ette kai te tuollaisesta rihkamasta ole kiinnostunut ?
"Kyllä, taidan hyvinkin olla."
"Emäntä ei pidä siitä, että vien teidät kartanon ulkopuolelle, mutta vielä vähemmän hän katsoo hyvällä sitä, jos annan teidän napata joka matkan varrella olevasta kojusta jotain mukaanne..."
Ääh, ylipalvelija Fermo oli aina niin turhasta stressaava, ettei mitään rajaa. Tuon velikulta Morty sentään osasi antaa nuorelle isännälleen vapauksia enemmän. Ja sitä paitsi hehän olivat käyneet vasta pari hassua torikojua läpi, kun Oscar oli kitsemällä kitissyt päästä ennen kotiin palaamista ostoksille. Vieläkin pollan sisällä poukkoilivat lukuisat numerosarjat, joihin sinne sun tänne sattui lisääntymään tai vähentymään nollia, mutta kuka sellaisesta piittaisi ? Joku olisi aina iloinen, kun rahaa mukamas oli enemmän käytettävissä. Ruskea katse kävi käsissä olevaa korua läpi vielä kerran, kunnes silmäpari huomasi mielenkiintoisemmaksi sen, kuinka Fermo oli hellittänyt hetkeksi vahtijan vaistoaan ja tutki puolestaan vastapäisen kauppiaan hiusnauhoja...

Heh, ja siinä olikin sitten seisonut täydellinen tilaisuus livahtaa omille teilleen. Eihän Oscarin kauas pitänyt mennä, mutta koska kerta kerralta jotain uutta tutkittavaa tuli näkökenttään, niin hänen oli lopulta myönnettävä olevansa aikalailla eksyksissä ja silmänkantamattomissa palvelijastaan. Okei, eihän tässä olisi edes hätää, jos aatelisnulikka tietäisi kuinka kaupungilla liikutaan, mutta neljän seinän sisällä moista ei noin vain oppinut. Mainitsemattakaan kuinka köykäisen laiha rahapussi taskussa ei tulisi turvaamaan Oscarin henkiriepua, jos tämä törmäisi syrjäkadulla laitapuolen kulkijaan.

"Fermo ?"
Askeleet veivät osaksi tahtomatta nuorukaista pois äskeiseltä elämää tihkuvalta kadulta kohti räkäläismäistä kapakkaa ja sen lähimaastoa. Lumi narskahti kengän alla, eikä edes huuruava hengitys meinannut saada kohmeeseen meneviä sormia ojentumaan. Hänellä oli aivan liian vähän vaatteita, jotta tällaisessa ilmassa tarkenisi leikkimään oman elämänsä seikkailutarinaa. Aateliselle omainen suora ryhti oli lässähtänyt kasaan, kun koko muukin olotilansa kävi epävarmaksi - seuraavan kulman takaa näet kuului ääniä, jotka kuullostivat viimeisimmäksi Fermolta, saatika ystävällismielisiltä happamine murahduksineen.
    Mutta ei hän toisaaltakaan nähnyt syytä, miksi uteliaisuus ei voisi ottaa suurimman vallan ? Kuka nyt huomaisi, jos tämä kurkistaisi kulman takaa mikä oli homman meininki ja luikkisi sitten omia jalanjälkiään seuraten takaisin ihmisten ilmoille ? Ah, olen ma kyllä nero, joka ajaa itsensä vielä pahempaan mahdolliseen liriin.

[sir Kai]

Kirpeä pakkaspäivä ei ollut Faylesta lainkaan niin valoisa, kuin ympäriinsä puuterilumen kevyesti peittämillä kaduilla tassuttelevista ihmisistä. Hän oli kokenut aamulla ikävimmän mahdollisen herätyksen viiden ylivirkaintoisen sotilaan toimesta, ja oli tapellut koko aamupäivän näiden kanssa siitä, oliko hänen lupalappunsa aito vai ei. Onneksi joku isompi kiho oli viimein todennut allekirjoituksen aidoksi ja päästänyt demonin menemään. Sitten valkotukkaa odottikin kasvojensa, kaulansa, rintakehänsä yläosan sekä korviensa peittäminen tavanomaisen ihmisen väriä matkivalla maalilla. Hän ei edes pitänyt peilin edessä seisomisesta, joten ei mikään ihme, että räätäli lähti asioilleen vähemmän aurinkoisena.

Miksi Valeth oli jättänyt Aréthan ja sen tutuiksi käyneet sotilaat sekä liikkeensä? Se johtui yksinkertaisesti siitä, että hän oli kuullut lupaavia huhuja mukavasta amuletista, joka paljastaisi lähistöllä tehdyt taiat. Hänellä oli ennakkoaavistuksensa, mutta se ei erotellut taikuutta tai vihaa toisistaan, joten taikakalu olisi ollut erittäin kätevä kapine. Puhumattakaan siitä, että mies tunsi sellaisia hyvin samankaltaisia tunteita niitä kuin korppi kiiltäviä esineitä kohtaan.
Mutta valitettavasti hän tunnisti tavallisen vuorikristallin sellaisen nähdessään.

Kihisten yksinkertaisesta raivosta ja siitä, ettei pystynyt mäjäyttämään ahkerasti tietämättömyyttään julistaneen juipin tuoppia päin tämän typerää naamaa, mies harppoi pitkin askelin syrjäkujia eteenpäin. Iltapäivä oli jo pitkällä, mutta oli silti liian aikaista lähteä laadukkaaseen kapakkaan tai nukkumaan. Lisäksi joku sen ketkun juoppokavereista oli laverrellut rikkaammanpuoleisesta henkilöstä, joka oikeasti omistaisi hänen havittelemansa korun. Sievä vuorikristalliriipus oli tietysti lähtenyt korvauksena sarvensa piilottaneen matkaan, ja hän pyöritteli sitä hansikoiduissa käsissään.
”Kirottua...”
Kumean äänen murahdus kaikui tyynessä ilmassa pitkälle, ja sen omistaja asetteli raidallista kaulahuiviaan paremmin. Jollei hän törmäisi johonkin järjelliseen, hän todellakin menisi nukkumaan aikaisin. Ja kuumaan kylpyyn ennen sitä, sekä venyttelisi kunnolla. Hänen häntänsä kitui surkeana kiepille sidottuna ja housuihin piilotettuna, oli äärimmäisen epämukavaa leikkiä ihmistä.

Vauhdikkaat askeleet veivät Faylen kulman ohi, ja hän aisti hennon muksahduksen kyljessään. Vasta muutaman askeleen jälkeen hän ymmärsi pysähtyä ja katsoa taakseen. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun vankkarakenteinen herra oli jyrännyt jonkun huomaamattaan kumoon. Helmenvalkeat silmät tähysivät katua, havaiten jonkin rääpäleen, joka oli ilmeisesti sattunut epäonnisesti hänen kulkureitilleen.
”Kaikki kunnossa?” hän kysyä murahti, turhia ylikohteliaallisuuksia karttaen, vaikka toisen vaatteet melko hienoilta näyttivätkin. Ei verenperintö merkinnyt hänelle mitään, olihan hänen omansa suunnattoman jaloa, mutta mies oli silti elänyt rahvaan elämää koko ikänsä. Puhumattakaan rikkauksista.

[SN]

"Uh!"
Oli ihan niukasta kiinni, ettei nuori Boneloss ehtinyt väistämään eteenpäin vyöryvää, silmiin toistaiseksi tummaa massaa, joka horjautti tätä niin, että hän lensi persauksilleen maahan. Lumi tuntui kyllä vielä tässä vaiheessa "kuivalta" ja pehmeältä alustalta kopsahtaa kumoon, mutta odotas vain, kun hän värjöttelisi vielä hetken pidempään ulkona tai erehtyisi sisätiloihin lämmittelemään kohmeisia jäseniään. Sittenhän sitä oltaisiinkin kylmissään tai läpimärkä jäpäkkä, olkoot valinta kumpi tahansa.
    Eli ei, mikään ei nyt ollut kunnossa.
"Ei ole."
Ruskea katse kääntyi kohdatakseen kiireisen talsijaa, varsin mittavaan mieheen, kun tästä sammakon kuvakulmasta toista möllötti lurpottavin silmin. Olipas herra Luiden murskaajalla ollut myrtyinen äänensävy, vaikka toisaalta sitä pehmitti itse kysymys, jonka miekkonen olisi aina voinut olla kysymättä ja jatkaa matkaansa. Sen perusteellahan toisen pitäisi olla kohtalaisen hyvä tyyppi - pohjimmiltaan. Pieniä hurraahuutoja Oscarin ajattelumaailmassa, eh ?

Vasta vähän turhankin pitkän pällistelyn jälkeen aatelinen alkoi kammeta jaloilleen, milloin pituusero pääsi edes hieman tasoittumaan, vaikka yhä nuorukainen omaksi närkästyksekseen jäi häviölle senttimetreissä. Ynh, kotikartanossa hän sentään oli äitiään ja naispalvelijoita pidempi...
"Olen nyt luminen ja vieläpä eksynyt näihin viheliäisiin kujasokkeloihin täällä ties-missä..."
Todellakin ties-missä - jos Oscarin tuurista puhuttiin, niin kauppakatu oli varmasti parin talonkulman päässä, mutta hömelö hukkapoju ei moista vain älynnyt itse suurennettuaan tuntematonta maailmankuvaansa vilkkaalla mielikuvituksella.
"Mutta te varmaankin, hyvä herra, voisitte auttaa minua ?"
No niin, nyt se takertumisvaihe alkoi. Tällä ihka uutukaisella tuttavuudella olisi hetki sitten ollut varaa livahtaa pakoon seuranhakuista laumaeläjää, mutta ne pari hassua sanaa olivat saaneet Oscarin sisäisen suden muodostamaan tyrmääjästä selvän toverin.

"... Tai oikeastaan..."
Miksi hän edes haikaili kotiin enää ? Nythän aatelisnulikka voisi viimeinkin nauttia vapauden tuulista, vaikkakin ne tuntuivatkin tähän vuodenaikaan perin jäätäviltä ja pois työntäviltä. Mietteliäänä hän väänsi kätensä puolittaiseen puuskaan ja kohotti kulmaansa, katse lähti harhailemaan kohti kattojen reunoja sekä taivasta. "Valkoisessa lapsuudessa"han olisi vain puuduttavan tylsää, tuttuja naamoja ja asioita. Täällä oli jännitävää, uusia tuttavuuksia sekä mielenkiintoisia asioita...
"Mistä me puhuimmekaan ?"
... Joiden ajattelu yhteensä sai hataran muistinkin pettämään.

[sir Kai]

Rääpäle olikin tuiskahtanut komeasti persauksilleen hankeen, sotkien vaatteensa puuterilumella, alkaen näyttää epäilyttävästi tomusokerilla kuorrutetulta leivokselta. Ruskeat silmät möllöttivät alaviistosta kohti Valehtia, joka väisti katsetta itsesuojelusyistä – hänen silmäkummajaisiaan ei saanut tavanomaisen näköiseksi millään, ja kaikista helpointa oli vain antaa mahdollisimman vähän tilaisuuksia huomata nurinkurinen väritys. Siksi valkoiset hiuksetkin olivat poikkeuksellisesti laitettu, pitkät suortuvat kurkkivat mustan myssyn alta ja verhosivat osittain kapeita silmiä.
”No sepä hienoa.” mies tuhahti, liikauttamatta eväänsäkään auttaakseen tuon blondin ylös maasta. Vaikkei hän sydämetön ollut, liiallinen ystävällisyys ei juuri sillä hetkellä huvittanut. Lisäksi Fayle harkitsi tosissaan nopea kääntymistä ja pikaista spurttia seuraavan kulman taakse. Ties vaikka rikkaan perheen nulikka kaipaisi lapsenvahtia...

Demoni irvisti avoimesti, kun nuorukainen innostui valittamaan olotilastaan. Irve leventyi kaulaliinan suojissa yhä enemmän, kun tämä innostui pyytämään häneltä opastusta kaduilla. Mitä helvettiä, ei hän ollut paikkakunnalta! Eikä varsinkaan mikään opas, joka jaksaisi kuunnella marmatusta.
”Ei sinua ole tehty sokerista, eikä tämä ole edes pahin räkälä täällä” hän vastasi torjuvasti, syvä ääni yltyen kuulostamaan avoimen epäystävälliseltä. Tuollaiselle ruipelolle tekisi vain hyvää muutamaan tappeluun joutuminen, oppisi ehkä jotain todellisuudesta. Ja tajuaisi käydä huolehtimaan kehostaan, kunnon rapistumaan päästäminen ja tuollaisten tikkuraajojen hankkiminen kieli selvästi itsekurin puutteesta.

Seuraavassa hetkessä tuon nappisilmät alkoivatkin harhailla ympäri maisemaa, naurettavan unelmoiva katse tähyten taivasta. Demoni läimäytti kätensä otsaansa, kun tuntematon nuorukainen yhtäkkiä kysäisi puheenaiheesta.
”Sanoin lähteväni mukiloimaan erään paskiaisen. Toivottavasti matkasi sujuu hyvin, hei hei.”
Hän jopa vilkutti pikaisesti lyhyemmälle, ennen kuin kiepahti kannoillaan ja lähti marssimaan hirvittävää vauhtia siihen suuntaan, johon oli ollut menossa. Hyvällä tuurilla hajamielinen blondi nielisi pajunköyden ja jättäisi hänet rauhaan. Se tapa, jolla tuo oli katsonut häntä, oli ollut aivan liian seurankipeä.

[SN]

// Hitti esiintyy luvalla~.

Se, miten sokeri tähän liittyi keskusteluun, jäi ainaiseksi epäselvyydeksi Oscarille, jonka parahin juttutoveri meinasi lähteä livohkaan. Ja vieläpä syystä, jota nuorukainen ei voinut lainkaan hyväksyä, kuten moni muu tuossa vaiheessa tekisi sen tyrmäävän epäystävällisyyden jälkeen.
"Mitä... EI!"
Eijeijei ja vielä kerran ei! Kukaan hänen kanssaan keskustellut henkilö ei menisi mukiloimaan jotakuta sielupoloa, joka ei varmasti ollut ansainnut sellaista kohtelua osakseen, koska eihän kenenkään elävän olennon muutenkaan pitäisi saada lärviään uuteen uskoon. Siispä sormet nappasivatkin kiinni ensimmäisestä asiasta joka sattui käteen, elikkäs vastapuolen kaulahuivista, joka juuri sopivasti hulmui jäljessä. Samalla myös omat kantapäänsä iskeytyivät kiinni lumeen pysähtymisen toivossa - kröhöm, turha vaiva, sillä aatelinenhan heistä kahdesta se hintelämpi oli ja raahautui siis mukana.

Nyyrh, älä mene!
"Ette te voi mennä nuijimaan ketään, ettekä jättää minua yksin!"
Varsinkaan sitä viimeistä susipuolisko ei halunnut käyvän, joten Oscar päästi roikkumisensa aikana surkeampaakin surkeamman vinkaisun. Kyllä hän tutkimusmatkailemaan voisi jäädä, mutta se edellyttäisi kaveria, joka oli juuri tituleerattu tästä öykkäristä.
"Ei se henkilö varmasti ole pa... paskiainen...!"
Tuollainen haukkumanimi ei kaikessa yksinkertaisuudessaan sopinut tarkasti palvelusväen kasvattaman hienon herran suuhun, mutta kyllä nuorukainen sai sen ponnistelujen kautta apinoiduksi ääneen. Hänen kirouksensa ja haukkumanimensä olivat nimittäin niitä lapsellisia, itse keksittyjä ja hyvin vähäisesti herjaavia vertauksia kuten "niljakas kalanruoto" tai "kurpitsapää". Enemmin niille nauroi rehellisesti huvituksesta kuin veti vesimelonin nenään.

"Mitä hän muka on teille tehnyt ? Ettekö tiedä, kuinka väärin on nuijia muita ? Ette kai vain tee sitä suuttumuksesta, ette kai ? Se on paha asia, hyvin paha! Ai niin, minä olen muuten Oscar Bo..."
Shh, ehkä hän ei kertoisikaan sukunimeään, koska täkäläiset ainakin tiesivät huhuja kuuhullusta aatelisesta, joka ei saanut poistua kotoaan muuta kuin silloin tällön. Harvempi rahvas tunnisti Oscarin kasvot, mutta sitäkin turvatakseen tämä päätti nielaista sukunimensä kuulemattomiin.
"Ja miten minun käy, jos jättätte minut tänne ? Ette voi mennäääh!"
Sen pitäisi liikuttaakkin tuota muukalaista ? Kräh, katsoisi edes silmiin, niin hän voisi esittää koiranpentumaisen, vastustamattoman killityksensä ja lurpottaa alahuultaan!

[sir Kai]

Valeth päästi tukahtuneen korahduksen, kun äkillisesti kiristynyt kaulahuivi oli kuristaa hänet. Löysäten sen sormillaan hän marssi eteenpäin ylimääräisestä painosta huolimatta, toivoen, että riesa tippuisi ennemmin tai myöhemmin kyydistä.
”Mitä minun tekemiseni sinulle kuuluvat?” hän kysäisi raskaan ivallisella äänellä, tuhahtaen äänekkäästi.
”Ja vielä vähemmän sinun vahtimisesi kuuluu minulle.”
Julman torjuvat sanat eivät ilmeisesti toimineet, sillä ylimääräinen paino ei kadonnut. Demoni alkoi pikkuhiljaa huolestua ihomaalinsa puolesta, tätä menoa hänen kaulansa olisi hänelle ominaisen harmaa alta aikayksikön. Vinkuna ja ininä oli saada hänen päänsä särkemään, ja kun hienostopenska viimein uskaltautui väittämään, ettei hänen mainitsemansa tyyppi ole paskiainen, mies pysähtyi. Osittain myös siksi, että autionpuoleinen kadunpätkä loppuisi kohta, eikä hän halunnut herättää huomiota raahaamalla nuorukaista. Joku tunsi rääpäleen aivan varmasti, rikkaat ja ylhäisethän olivat turhanpäiväisten pääpuheenaihe numero yksi.

”Jadda jadda jadda. Kuulen vain epämääräistä vinkunaa, mistähän se saattaisi johtua?” Fayle kysäisi hilpeän synkeään sävyyn, mulkaisten olkansa yli blondia. Siinä samassa hän kohtasi koiranpentukatseen koko voiman, ja jopa hänen paatunut sydämensä oli kaatua nurin. Mutta ei aivan, joten hetkisen ystävällisemmältä näyttävän katseen jälkeen mies tuhahti uudestaan, entistä kovaäänisemmin.
”Kuten taisin jo sanoa, mukilointi on täysin minun päätettävissäni. Enkä tiedä tyyppiä, kun en ole tavannut vielä – saattaisihan kohde olla sinäkin.”
Karskit sanat täräytettiin sensuroimattomina pöytään, ja Fayle ilmaisi omasta mielestään erittäin selvästi sen, että oli ärsyyntynyt ja kaipasi nyrkkeilysäkkiä, eikä välittänyt siitä, vaikka se olisi Oscariksi itsensä esitellyt rääpäle.
”Olet aikuinen ihminen, pidä itse huoli itsestäsi!”

[SN]

No koska... eikun siksi... minä vain... anna minun edes aloittaa lause! Oscarin kasvoilta paistoi pallokalamainen turhautuneisuus, kun tämä pullisti poskiaan itsepäisesti ja tarrasi entistä tiukemmin kiinni kaulahuiviin. Mikä ihmeen hinku isolla miehellä oli mennä mättämään jonkun naamataulu uuteen muottiin ? Hänhän oli paljon kiinnostavampi ja apua tarvitsevampi, vaikka toinen kiven kovaan väittikin, ettei aatelisen surkea karkureissu kuulunut mitenkään tuolle... ynh, ei se periaatteessa kuulunutkaan, mutta Oscar oli hyvin vahvasti päättänyt toisin.
"Minä täällä vingun, ettekö muka näe minua ?"
Koiranpentukatse tosiaan pääsi kohtaamaan toisen oman, joka kumminkin sai hukkapojun naaman venähtämän surkeasta lurpotuksesta hölmistykseen. Hetkinen, sanoi puutarhuri Krah, joka löysi ruusumatoja puutarhastaan... oliko mies sokea ? Olipahan ainakin paha kaihi, kun iiris möllötti täysin valkeana, ilman mustaa pupillia...
    Paitsi, että Oscarilla oli nyt parempaa ajateltavaa kuin tuntemattoman sokeuden pähkäily, sillä hän hivuttautui enemmän vastapuolen selän taakse, kun tuo mainitsi nyrkkijen uhriksi sopivan myöskin aatelisnulikka.

Mutta mitä itsestään huolehtimisesta puhuttiin, niin:
"Enkä!"
Ähem, oliko tuo "eikä" tarkoitettu aikuisena olemiseen vai siihen itsestään huolesta pitämiseen ? Oikea vastaus oli B, eli jälkimmäinen - eihän hän voinut noin vain alkaa pitämään itsestään huolta, koska se oli... noh, uutta ? Toisaalta varmistihan Oscar koko ajan hengissä säilymisensä roikkumalla toisessa kirjaimellisesti kiinni.
"Minä kuolen tänne kadulle, jos ette ota minua mukaanne!"
Niin, niin - Fermo varmasti olisi löytänyt Oscarin, jos hän olisi pysynyt siellä, mihin olikin pyllähtänyt alunperin.
"Sitä paitsi voitte vielä vaikka törmätä johonkin, jos en ole opastamassa teitä esteiden ohi. Tehän olette sokea, ettekö olekkin ? Vähintään likinäköinen ?"
Ja näin aihe pääsi palaamaan takaisin siihen olemassa olemattomaan kaihiin, jonka Oscar tulkitsi nähneensä seuralaisensa sielunpeileissä. Ei hän oikeastaan tiennyt miltä kaihi näytti, mutta toisen silmät sopivat hyvin kuulopuheisiin. Ahaa, mutta nythän aateliselle valkeani, miksi hän oli joutunut jyrätyksi!

[sir Kai]

Fayle tukahdutti syvän huokauksen, ja peitti silmänsä hetkeksi kädellään. Oliko hän tekemisissä jonkun kanssa, joka ei ymmärtänyt ironiaa? Hölmistyneestä katseesta päätellen kyllä. Rääpäle ei selvästikään ymmärtänyt maailmasta mitään. Säälittävä, hemmoteltu aatelisnulikka – ja hetki hetkeltä näytti enemmän ja enemmän siltä, että ainoa keino päästä kultatukasta eroon olisi pudottaa tuo kotiovensa kynnykselle. Mikä ei todellakaan kiinnostanut demonia, hän ei halunnut olla tekemisissä mahtisukujen kanssa, ihmisten tai demonien, enää ikinä.

”Et sinä mitään kuole” hän äyskähti, tarttuen kaulahuiviinsa, repien sen pois kapeiden sormien otteesta. Kyllästyneenä juttelemaan selkänsä takana piilottelevalle valkotukka kääntyi ympäri, ollen nyt naamatuksin kultatukan kanssa. Ensimmäiset taivaan sirottamat, pöyheät lumihiutaleet saavuttivat silloin maanpinnan, kadoten puuterilumen sekaan ääneti.
”En ole edes tältä paikkakunnalta kotoisin, eikä sinulla ole mitään oikeutta yrittää vedota säälittävyydelläsi tunteisiini ensimmäisellä tapaamiskerralla.”
Demoni jatkoi murinankaltaista puhettaan, asetellen huivinsa takaisin paikoilleen. Sarvien piilottelusta johtuva päänsärky alkoi pikkuhiljaa kummitella ohimoilla, ja kasvoilla oleva töhnäkerros sai olon tuntumaan epämiellyttävältä. Hän ei todellakaan halunnut viettää aikaansa nopeasti kylmentyvässä illassa kadulla Oscarin kanssa, ei varsinkaan kun läheisestä kapakasta kantautui rähinöinnin ääniä. Mieluummin hän olisi siellä tappelemassa, tai likoamassa kylvyssä majatalolla.
”Sinulle tekisi hyvää pieni karaistum– mitä sanoit?”

Kohti lämmintä valoa kadulle tulvivaa ikkunaa kohdistunut katse kääntyi nyt ruskeisiin silmäpyörylöihin, ja hetken hölmistyneenä tuijotettuaan Fayle purskahti nauruun. Käheä, matala ja äärimmäisen demoniselta kuulostava räkätys kaikui seinistä kohti tummenevaa taivasta hyvän tovin, ennen kuin yleensä kovin harkitseva ja hillitty herra sai itsensä rauhoitettua.
”En minä ole sokea. Kaltaisillani on välillä erikoisen näköiset silmät.”
Puhuessaan mies kohotti myssynsä kulmaa, paljastaen ihonväriseksi naamioidun, suipon korvan. Hyvällä tuurilla Oscar ei kyseenalaistaisi hänen haltiuuttaan, vaan nielisi hienoisen huijauksen ilman muttia. Eihän Fayle edes sanonut, mitä kaltaisillaan tarkoitti, joten valittamiseen ei olisi aihetta myöhemmin. Korva katosi takaisin myssyn alle, ja suuri kämmen pörhötti lyhyemmän sekaisia hiuksia.
”Nyt kun väärinkäsitys on selvitetty, voisit kipittää takaisin lapsenlikkasi luo.”

[SN]

Eeei! Ainoa ripustautumisvälineensä, (jolla hän pysyi miekkosen matkassa), riistettiin tämän hyppysistä, minkä rytinässä Oscarin kynsikin repesi - snif. Kynsi-polon kohtaloa päivitellen mielensä sopukoissa, niin meinasi suurin osa itsestään huolehtimissaarnasta valua hukkaan - tosin... olisikohan aatelisnulikka muutenkaan kuunnellut, kun hän kerta oli päättänyt roikkua kuomassaan vaikka millaisen selkäsaunan uhalla. Hnng! Mutta miksi toinen remahti yht'äkkiä noin räkäisesti luokiteltavaan nauruun ? Hyvä etteivät valmiiksi möllöttävät suursilmät kaksinkertaistuneet hekottelun aikana, mihin Oscar reagoi nojaamalla aavistuksen taaksepäin. Aijai, sokeus taisi olla kova paikka, mielenterveyskin petti... häh ?
"Kaltaisillasi..."
Nuorukainen toisti hitaasti, katseen seuratessa toisen kättä ja myssyn alta vilahtanutta korvaa, jonka kärjenmuoto oli silmiinpistävä, mutta ei tarpeeksi kyseenalaistettava Oscarin mielestä - eihän hän erottanut lajeja korvanmuotojen perusteella, koska neljä seinää ja informaation puute tekivät tehtävänsä.

Ja myöskin säilyttivät hyvin sen sisäisen lapsen, joka elää meissä kaikissa...
"Enkä mene! Tulen sinun mukaasi!"
Naps vain, ja rääpäle koitti napata uudemman kerran kiinni turinatoveristaan - tällä kertaa hän pyrki kahmaisemaan toisen eräälaiseen syleilyyn, jossa kädet kuuluisi kietoa vastapuolen vartalon ympärille. Onneksi äitimuori ei ollut todistamassa poikansa aateliselle sopimatonta ja lapsellista käytöstä, myöskin teitittely näytti unohtuneen...
"Kerro mitä tarkoitit kaltaisillasi ? Enkö minä ole kaltaisesi ?"
Eli ihminen. Tai siis... ihmissusi, mutta Oscar sattui enemmäkseen unohtamaan sen, kunnes kuu taas näytti täyttä pyöreää muotoa ja paljasti sen kapisen näköisen karvaturrikan verenhimoisen olemuksen.
"Ja ota minut mukaasiii..."
Koiranpentuvingunta antoi jälleen näytteensä, kun sellainen lähti kantautumaan Oscarin kurkunpohjalta. Myöhemmin hävettäisi, mutta olihan tällainen kitinä sen arvoista! ... Ehkä.

[sir Kai]

Kiljahdus ja äkillinen tarttumisote saivat demonin refleksit toimimaan ennen aivoja, ja vahva mies riuhtaisi karusti hentoiset kädet irti itsestään. Nopea askel sai lumen pöllähtämään, ja siirsi hänen ruhonsa sopivasti juuri kosketusetäisyyden ulottumattomiin.
”Annoinko sinulle muka luvan takertua minuun?”
Demoni ärisi selkeästi ärsyyntyneenä, häntä nykien piilossa takin alla.

”Onko sinulla muka tällaiset korvat?” Valeth äyskähti, menettäen yhä enemmän ja enemmän siitä rauhallisesta, rennosta ja tyynestä asenteestaan. Hänellä oli rajansa, ja ne menivät selvästi Oscarin kohdalta.
”Etkö ole kuullut haltioista? Tai yleensäkään maailmasta, joka vallitsee oman pienen pääkoppasi ulkonpuolella? Se maailma ei piru vie välitä sinunkaltaisestasi vinkujasta, vaan tunkee puukon selkääsi heti kun pystyy.”
Kumea, syvä ääni sai joiltakin niskakarvat pystyyn silloinkin, kun mies puhui ystävällisesti, mutta nyt sitä sävytti vahvasti raivostumisesta kielivä värinä ja voimakkuus. Joku sulki ikkunaluukut vierellä olevan talon heidän yläpuolellaan piilottelevassa yläkerrassa. Valeth ei huutanut, ei läheskään, mutta silti tuntui lähes siltä, kuin läheisen kapakan tappelun äänetkin olisivat vaimenneet hänen vihaisten sanojensa voimasta.

Hetkeksi helmenvalkeat silmät piiloutuivat luomien alle, ja niiden omistaja veti syvään henkeä, rauhoittuakseen. Niin, miellyttävän viileä ilma, häntä odottava kylpy – tappeleminen ei enää huvittanut, hän vain tappaisi jonkun vahingossa – kaikki se rauha ilman Oscaria odotti häntä aivan lähellä.
Rauhoittumisharjoitus ei auttanut yhtään, kun rikas lellipentu alkoi ynistä kuin mikäkin koiranpentu. Varoittamatta raskas nyrkinisku humahti ilman läpi, löytäen maalinsa keskeltä kultatukan niin kovin sievää naamaa. Demonin rystyset rusahtivat, mutta iskun alla periksi antamaan joutui ihmisen nöpönenä. Korvinkuultava rusahdus kieli sen murtumisesta, ja se paransi demonin mieltä huomattavasti.
”No niin, ja oppitunnin päätteeksi antaisin sinulle kotiläksyn: opettele olemaan ärsyttämättä vääriä tyyppejä”, Fayle tokaisi kääntäen selkänsä rääpäleelle. Hänen hanskansa oli mennyt pilalle siihen turskahtaneesta verestä, mutta hän voisi aina tehdä uuden parin.

[SN]

"No ti-tietenkin olen kuullut!"
Enää mitkään takertumisyritykset, toisen puheet maailmasta ja sen olennoista eivät kiinnostaneet Oscaria, kun hän sai kokea jotain ajatusmaailmansa järisyttävää - kirjaimellisesti. Saattaisi kuvitella, että susipuolisko oli osannut lukea ärtyneen toverin kehonkielestä mitä tuleman piti, mutta näemmä informaatio ei ehättänyt ajoissa perille - toisin kuin nyrkki, joka yhdellä tempaisulla syöksi jätkän uudemman kerran pilareiltaan. Oivoi, taisi olla tällä susipojulla liian pitkät piuhat.
    Tosin harmaat aivosolut kyllä rääkyivät suoraa huutoa, veren valuessa pitkin nenästään kiinni napanneen nuorukaisen sormia. Hän koitti tapailla sanoa jotain vastapuolelle, ehkä uusi moraalisaarna oli myös kyseessä, mutta ei - Oscar jäi vain availemaan suutaan kuin happea haukkova kala maalla. Tämä... tämähän...

... Sattui! Sattui niin julmetusti, ettei aatelinulikka voinut olla parkaisemasta eläimellisesti ja kierimästä tuskissaan maassa. Puuterimainen lumi tarttui jälleen valmiiksi kosteisiin vaatteisiin, suuhunkin lirahti oma osansa rautaista veren makua. Olihan häntä ennen puisteltu niskavilloista, näpäytetty luunapilla otsaan ja vaikka mitä pieniä kurituksia tehty, että tästä olisi varttunut nuhteeton nuorukainen, mutta että nyrkillä päin näkö! Se oli liikaa tällaiselle nyhverölle, joka nippanappa kesti muodonmuutoksensakkin - ja sehän lukeutui tässä vaiheessa samaan kivuliaisuuskategoriaan murtuneen nokanvarren kanssa.

Lopulta pyöriskely loppui ja Oscar käpertyi maahan vinkumaan. Hyvä on, oli ollut aivan liian tyhmänrohkeaa lyöttäytyä noin väkivaltaisen ja kammottavankin korston seuraan, joka oli jo aiemmin sanonut tirvaisevansa häntä, mikäli selvä sana ei mennyt perille. Uhuh, silti rutiseva nenänsä, (joka varmasti putoaisi alas, jos Oscar erehtyisi päästämään irti), sai hänet vain lietsoontumaan huutamaan toiselle jotain - ihan mitä tahansa.
"Denkin villidian poddu!"
Jälleen sarjassamme "hurjat herjat". Oli ennemminkin huvittavaa, kun huolestuttavaa, jos veresnenillään uhoava jätkä kutsui jotakuta villisian possuksi. Lisäksi Oscar alkoi kokoamaan vapaana olevaan kouraansa lunta, jonka hän sitten pölläytti toisen perään - tosin läheskään osumatta ymmärrettävistä syistä, plussaten mukaan tietenkin lumen hennon koostumuksen ja älyttömän huonon sihdin.

[sir Kai]

Valeth räpäytti silmiään pari kertaa hämmentyneenä, tuijottaen mykistyneenä maassa kierivää ja ulvovaa penskaa. Hän oli murtanut oman nenänsä pirun monta kertaa, mutta ei muistanut kertaakaan ottaneensa sitä noin raskaasti. Aivan kuin Oscar olisi posliinista tehty, niin kovasti tuo parkui demonin mittapuulla pientä tirvaisua. Lumi vain pölähteli, lähestulkoon peittäen kivuissaan kieriskelevän helmenvalkeilta silmiltä, kun kultatukka teki kaikkea muuta paitsi helpotti tilaansa – kunnes lopulta mesoaminen loppui, ja nuorukainen vinkui surkeana herjan, josta mies ei edes saanut selvää.

Hymähdys karkasi ulos kapeiden huulien välistä, ja mies väisti noin periaatteesta itseään kohti heitetyn lumipallon. Se hajosi muistuttamaan lumisuihkua, mutta oli selvä ilmaus siitä, että rääpäleessä oli sittenkin edes jonkinlaista sisua. Hiljaisena valkotukka taputteli kunnollisen pallon lumesta, astellen sitten inisevän pallon luo. Hän ei todellakaan katunut lyöntiä, mieli oli yhä mukavan pirteä sen jäljiltä, mutta hienostopenskan satuttaminen ja hylkääminen ei oikein käynyt päinsä. Tietysti ainakin Fitz ymmärtäisi, että hänkin oli inhimillinen ja välillä poltti hihansa, mutta sitä ei tiennyt, pitäisikö joku paikallinen sotilas asioiden saamasta käänteestä. Loppujen lopuksihan demoni oli tarkkailun alaisena, ja riehuminen voisi viedä häneltä rauhasataman.

Se oli ainoa syy – tai niin Fayle ainakin itselleen vakuutteli – miksi hän kumartui kultatukan puoleen, ja vahvalla otteella nosti tämän istumaan, painaen päätä eteenpäin. Toinen hansikoitu käsi tarttui Oscarin omaan, ohjaten sormet puristamaan nenänvartta.
”Purista sitä. Verenvuoto lakkaa.”, hän murahti, ja painoi pehmoisen lumipallon nenän päälle. Olisi mahdotonta ottaa selvää, kuinka pahaa vahinkoa nenukka oli kokenut ennen kuin veri ja turvotus oli saatu hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Harmistuneesti tuhahtaen Valeht pyyhkäisi poskellaan kutittelevan lumihiutaleen pois, tajuamattaan kaapaisten ison läiskän ihomaalista hihaansa. Harmaa iho paistoi nyt kaiken kansan nähtävillä, mutta demoni vain tuijotti ripustautuvaa uutta tuttavaansa.
”En tee tätä hyvää hyvyyttäni, ettäs tiedät. Löisin nenäsi mieluusti pysyvästi vinoksi, mutta jotkin asiat pitää tehdä oikein.”
Ei mies edes tiennyt tarkalleen, miksi sanoi sanomansa asiat, mutta se tuntui parhaimmalta vaihtoehdolta juuri sillä hetkellä.

[SN]

Totta himpskatissa sitä reagoi voimakkaammin kuin osasi olettaa, jos oli tällainen siro nokkainen kaunispoika, joka koitti nyt näyttää kovinkin suutahtaneelta vettä tihrustelivien silmiensä kera. Hän kyllä kuuli miehen palaavan luokseen, mutta se, että tuo vielä kehtasi koskea häneen uudestaan oli kyllä perin tyrmistyttävää.
Häh ? Nenänvarttahan hän oli koko ajan painanut ? Tai no ei, mutta ainakin Oscar halusi kieliä loukkaantuneella ilmeellään tietäneensä kyllä mitä teki, vaikka totuushan olikin aivan muu.
"Augh!"
Olkoot lumipallo kuinka pehmoisa vain, niin kylmä tuntui ainakin alkajaisiksi keljusta hyvää vauhtia turpoavan ilmanhalkojan päällä. Hukkapojun oli kertaalleen ummistaa silmänsä ruksahtelevalta kivulta, mutta kun hän avasi ne, niin näkökenttää aukeni järkytys nro. 2 - hyvinkin sellainen tajunnan räjäytys, jota hän ei edes ollut osannut odottaa. O-o-oliko vastapuolen poskesta lähtenyt pala ? Ei, ei tuo näyttänyt vereslihalta, vaan joltain harmaalta... homeelta ? Eii... ei se sitäkään ollut.

Äsken vielä tihrustelleet silmät lähtivät laajenemaan, kunnes ne möllöttivät apposeltaan toista. Samalla kehonsa jähmettyi ja ne kirskuvat, öljyä edelleenkin tarvitsevat rataspyörät lähtivät liikkeelle. Mitähän toinen oli sanonutkaan niistä "kaltaisistaan" ? Suipot korvat, oudot silmät ja järkyttävän väärän värinen iho, joka kuoriutui esiin normaalin persikkahipiän alta...
"Demoni!"
Looistavaa päättelyä, Oscar Olettavainen! Tosin sen sijaan, että hän olisi alkanut puskemaan lähemmäs, niin tämä ottikin takapakin käyttöön - sattukoot nenään kuinka paljon tahansa siitä hyvästä! Mentyään omasta mielestään tarpeeksi kauas "takalisto pitkin lunta ja pyllähdän nyt tähän vähän kauemmas istumaan" -pakenemistekniikalla, niin Oscar taas muisti vikistä suuria tuskiaan sekä:
"Älä dyö minua!"
... Aiivan. Demonithan pistivät poskeensa typeriä ihmisiä, jotka tulivat liian lähelle näiden taikapatoja ? Ei, ei näin, mutta Oscarin mielikuvissa kyllä. Hänen äitinsä oli hyvin demonivastainen ihminen, joka oli pelotellut pikku poikansa kaiken maailman humpuukkisaduilla, joissa isot ja pahat demonit natustelivat ihmislihaa sekä tekivät noiden pääkalloista itselleen sumppikuppeja. Olipa niissä ollut iltasatuja kerrakseen naperolle...

Ja eritoten Oscarin naksahti päässä paikalleen, miksi mies ei halunnut hyvyyttään korjata tehtyä hutaisuvirhettä! Eihän verestä valutettu kuivaliha tietenkään maittanut vatsakuvun painikkeeksi. Snif, voi minua pientä aatelispoloa.
"Auugh, dnif... minä maidtun ditten pahalle..."

[sir Kai]

Valeth oli todellakin toivonut nättiä kiitosta ja sellaista hyväntahtoisenhömelöä koiranpentukatsetta, mutta ilmeisesti hienostopenskat eivät osanneet ottaa apua kunnolla vastaan. Mutta ei, tuo vian vikisi ja ulisi tuskiaan, eikä edes yrittänyt kestää kuin mies. Moinen kieli ilmiselvästä mielenlujuuden vähyydestä, ja demoni harkitsi jo lopettavansa auttamisen, kun Oscar itse päätti kiljaisten lähteä peruuttamaan persekäyntiä kauemmas. Hienoisella viiveellä valkotukka tajusi, mitä toinen oli todennäköisesti tuijottanut ja mitä tuo nyt kiljui. Irvistäen hän vilkaisi ympärilleen, mutta näki vain uuden sulkeutuvan ikkunaluukkuparin – ilmeisesti täällä ei oltu teurastusmentaliteettista porukkaa, vaan arvostettiin muiden asioiden rauhaan jättämistä. Silti kiljahdus kirpaisi, saaden miehen nousemaan äkäisesti pystyyn, lunta pudistellen ja tuima ilme kasvoillaan.

Edes huvittava syömiskommentti ei parantanut hänen mieltään, vaan demoni heitti käteensä jääneen lumipallon, tähdäten keskelle Oscarin kauhistunutta naamataulua.
”En koskaan söisi noin vähälihaista tyyppiä. Eikä sen puoleen, että edes harrastaisin ihmissyöntiä. Jos on kunniallinen räätäli Aréthassa, on hieman vaikeaa harrastaa samalla jotain niin brutaalia.”
Faylen ääni säilyi tasaisen tyynenä, mutta niin kovin uhkaavana ja matalana, että heikkohermoisimmilta meni sellaista kuunnellessa paskat housuun. Jos hän jotain vihasi, niin sitä, että joku päätti muuttaa käsitystään hänestä pelkän lajin takia. Ei hän halunnut tulla luokitelluksi samaan nippuun halveksittavien lajikumppaniensa kanssa – juuri siksihän hän oli lähtenyt ryminällä Manalasta.
”Mene vinkumaan pelosta äitimuorisi helmoihin, sillä minä lyön uudestaan jos käyt jauhamaan lajistista paskaa.”
Niine hyvineen hän käännähti ympäri, ja lähti harppomaan pitkin askelin poispäin pennusta. Mitä väliä sillä oli, jos toinen ei välttämättä edes osaisi kotiin hämäräperäiseltä seudulta omin neuvoin. Hän ei aikonut kuunnella yhtään enempää vinkumista.

[SN]

Oscar oli lähestulkoot elänyt siinä uskossa, että pian hänen kinttunsa menisi parempiin suihin, sormistaan tehtäisiin lihahilloa ja luunsa murskattaisiin mausteeksi seuraavalle uhrille, kunnes demoni totesi, ettei tällaisesta luuviulusta olisi edes ravinnoksi. Samalla tieto huojensi, että myös suututti, koska hukkapojuhan piti itseään komeana urhona, jolla oli ruista ranteessa. Ja niinpä, joidenkuiden oma mielipide ja peilikuva eivät kohdanneet toisiaan reaalisesti - tiedetään.
"He-hei...!"
Mutta jos tuo räätälijuttu oli totta, niin eihän tässä sitten olisi mitään pelättävää vai ? Olihan vastapuolen äänensävy melkein aiheuttanut lirut aatelisnulikan pöksyihin, mutta vielä karmivampaa olisi yhtä jäädä yksin... senkin riskillä, että uusi turparulla tärähtäisi kehiin.
"En minä odaa kotiin!"
Äidin helmat kieltämättä kuullostivat houkuttelevilta, mutta... koti oli tuolla jossain ja pikku Oscar täällä jossain. Siinä oli vain yksi yhdistävä sana "jossain", eikä se käynyt kartasta, jota hän tuskin osaisi tulkitakkaan. Uuum, ja nenästäkin katosi tunto, kun se oli niin turtunut kipuun että kylmyyteenkin...

... Paitsi, että nythän hänen pitäisi taas pysäyttää toinen, ennen kuin tämä ehtisi aivan liian kauas, eikä palaisikaan toista kertaa omapäisesti, kuten Oscar oli ensimmäiseksi toivonut miekkosen tekevän. Toistohan olisi aivan ilmeinen valinta, joten kyllä demoni kohta kääntyisi... ihan juuri... ei, selkä eteni vain kauemmas...
Siispä epätoivon hetkellä tarvittiin epätoivoisia tekoja! Kuten vaikka se, että Oscar nappasi lumimöntin maasta ja viskasi sen kohti toista huomiota herättääkseen. Tosin sitä hän ei osannut arvata, että epämuodostunut pallo lentäisi noin pitkälle ja jopa osuisi pysäytettävää alaselän tietämille. Ööm. upsista ? Tässä vaiheessa kai pitäisi hilata ahteri tantereesta ja kipitellä hippulat vinkuen karkuun ?
    Njääh, eihän Oscar-poju jäänyt kuin alahuuli lörpöttäen paikoilleen ja möllöttämään surkeana demonia - "älä lyö minua, jooko"-ilmeellä oikein. Tosin uikuttamaan hän ei vahingossakaan livennyt, koska se ei tiedettävästi toiminut minkäänlaisena pehmittäjänä.