|
Post by SethAltair on Nov 5, 2009 21:57:06 GMT 3
Kun Raziel kuuli kumean murinan, hän pelkäsi hetken loukanneensa Ylvaa. Susi jätti lohikäärmeen varsin epätietoiseksi siirtyessään kauemmas syömään osuuttaan peurasta, minkä aikana Raziel onnistui kuluttamaan oman palansa tuleen tuijotellessa.
Raziel kuitenkin päätteli, että vain hänen sanoistaan aiheutuvat mielikuvat olivat saattaneet aiheuttaa Ylvan murinan, kun susi palasi hänen vierelleen selvästi halajaten lisää rapsutuksia. Razielilla ei ollut vastaansanomista. Jollain tavalla suden silittäminen oli melko rauhoittavaa.
Vähäksi aikaa Razielin ehti unohtaa joutilaana olon määrittelyn ajan hukkaamiseksi mutta vääjämättä hänen mietteensä kulkivat takaisin kiireeseen. Valtakunnan tuleva kuningas oli demonin vallassa, joka kulutti prinssin voimia päivä päivältä. Jo nyt Razielista tuntui kuin hän olisi ollut ikuisuuden poissa vaikka vajaa vuosi oli lohikäärmeen elossa lyhyt aika. Joka tapauksessa jokainen minuutti teki epävarmemmaksi maailman, josta Raziel haaveili. Maailman, jossa Valeríen olisi oikeamielinen kuningas eikä taruolentoja syrjittäisi ja vainottaisi. Maailma, jossa Ylvan kaltaiset hyväksyttäisiin...
Raziel joutui ottamaan askelia taaksepäin ajatuksissaan. Nyt Ylva vaikutti ystävälliseltä ihmissudelta mutta todellisuudessa Raziel ei tuntenut ihmissutta. Liian monesti mikään ei ollut sitä, miltä se näytti.
"Jatkaisimmeko matkaa?", hän kysyi sipaisten pehmeää tupsua suden poskikarvoissa.
|
|
|
Post by laurana on Nov 5, 2009 22:07:26 GMT 3
Ylva käänteli päätään ohjaillen rapsutuksia ja sulki silmänsä. Kun Razal lopetti rapsuttelun Ylva nousi suurille jaloilleen ja katosi hetkeksi puskaan. Hän muuttui takaisin ihmiseksi ja pukeutui takaisin kylmettyneisiin vaatteisiinsa. Hän painoi hatun päähänsä ja astui puskasta esiin.
”Onneksi päätin ottaa kauriin. Jäniksillä oli hyvin vähän lihaa luittensa ympärillä”, nainen totesi ja ravisteli vaatteistaan pois havunneulasia. ”Toivottavasti sait tarpeeksesi”, nainen totesi ja asteli kohti polkua. Häneen palasi tietty varautuneisuus, mistä hän aina pääsi eroon sutena. Se oli vain vapauttavampaa kuin mikään muu. Ylva lähti jo hitaasti kävelemään oikeaan suuntaan. Hänen ajatuksensa harhailivat vähän kaikkialla ja eivät missään. ”Miksi sinun tuoksusi on niin erilainen kuin muiden rotujen?” Ylva kysyi pohtiva ilme silmissään.
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 5, 2009 22:20:04 GMT 3
"Sain kyllikseni ja sinun ansiostani sain aamiaista ylipäätään.", Raziel hymyili ja nousi myös puistellen vaatteitaan, joihin oli kiinnittynyt ties mitä roskaa. Tallattuaan tulen nopeasti sammuksiin ja peitettyään hiiltyneet jäljet, hän suuntasi ripeästi Ylvan jäljille.
Tulen loimunsa hänen varpaansakin olivat lämmenneet ja käveleminen tuntui mukavammalta. Maksimaalisesta mukavuudesta puuttui hyvä uni mutta sen puuttuminen ei vielä ollut täysi katastrofi.
"... kuin muiden rotujen.", kantautui Razielin korviin vaimeasti. Lohikäärme oli kysäisemässä, mitä Ylva olikaan sanonut, kun hänen silmiinsä osui taas ihmissuden laukusta pilkistävä pergamenttikotelo. "Voisinkohan nyt vilkaista tuota?", Raziel kysyi pieni pilke silmäkulmassaan.
|
|
|
Post by laurana on Nov 5, 2009 22:26:47 GMT 3
Oli kai oikeutettua Ylvalta hieman närkästyä kun häntä ei kuunneltu laisinkaan. Hän kaivoi vain käärön laukustaan ja ojensi sen miehelle. Samalla Ylva otti itselleen kirjan jota hän lueskeli kävellessään. Hän väisteli sujuvasti kaikkia oksia ja muita outoja asioita joita tielle osui.
Hän antoi Razalin lukea rauhassa kääröä siinä missä mies antoi hänen lueskella. Oli varmaan turhaa sanoa, että Ylva näytti sangen oudolta marssiessaan kirja kädessä eteenpäin juuri eteensä katsomasta. Hän vain tarkisteli suunnan toisinaan jostain puun rungosta, mutta muuten hän piti tahdin tasaisena.
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 5, 2009 22:52:22 GMT 3
Raziel otti käärön innokkaana vastaan. Aluksi hän ihaili hetken tarkasti kaiverrettua hopeatunnusta ja avasi kotelon ottaen esiin ohuen paperirullan.
Hänen silmänsä alkoivat nopeasti selata auki käärityn pergamentin tekstiä tunnistaen kirjoitusmerkit ja kielen. "Aivan, aivan... ", hän mumisi itsekseen ja oli törmätä matalaan oksaan. Mies väisti viimehetkellä ja aloitti lukemisen aivan alusta. Tämä oli vanha dokumentti. Varmaan kolmensadan vuoden päästä, klassista demonikieltä terävällä, tarkalla käsialalla. Alku oli jotakin haihattelevaa johdantoa Mustafan suvusta mutta pian teksti pääsi asiaan.
Raziel kompuroi juurakkoon mutta tuskin huomasi sitä itse. Hän pysytteli sivusilmällä Ylvan punaisen hiuspehkon perässä mutta keskittyi todellisuudessa pergamenttiin. Käärö ei paljastanut mitään niistä ihmeellisistä salaisuuksista, joita Mustafan huoneella oli, ne kulkivat aina suullisesti mutta käärö kertoi Mustafan kontakteista muihin sukuihin, sen vihamiehiin ja liittolaisiin. Teksti pureutui myö asioihin, joita Raziel ei pitänyt niin merkittävinä mutta lopusta lohikäärme löysi mielenkiintoisen, eri käsialalla kirjoitetun merkinnän. Se mainitsi Mustafan sukua monia sukupolvia opettaneen 'Mestarin' ja tämän hautapaikan sijainnin.
Raziel kääri pergamentin takaisin kokoon, sijautti sen koteloon ja kopautti sillä Ylvaa kevyesti olalle. "Suurkiitokset tästä. Vanhat asiat, jotka ovat olleet pohjana monille legendoille, ovat aina kiehtoneet minua.", mies sanoi hymyillen.
|
|
|
Post by laurana on Nov 5, 2009 22:59:37 GMT 3
Ylva mietti hetken mitä hänen pitäisi tehdä huomatessaan miehen kompuroinnin, mutta antoi asian olla. Kun Razal oli saanut tekstin luettua, hän vain kopautti Ylvan olkaa. ”Hienoa, että siitä oli apua”, nainen totesi ja sulki kirjansa, jota hän oli tiiviisti tutkinut. ”Mustafa on itsessään pelottava mies”, Ylva totesi hieraisten leukaansa tuumivasti. ”Näin hänet kerran, kun olin vienyt tämän ja pelkäsin hänen huomaavan minut”, Ylva totesi ja laittoi kirjan huolellisesti laukkuunsa.
”Mikä sinä olet?” Ylva kysyi ja kääntyi kävelemään takaperin. Mies saattoi erottaa vain kultaiset silmät, jotka tarkkailivat hänen liikkeitään tarkasti. ”Koska sinä et ole ihminen, maagi, haltia, vampyyri tai ihmissusi. Minä haluan tietää, koska sinä tiedät mikä minä olen. Jos sinä kerrot siitä jollekulle tiedon janoiselle voit hyvin tuhota minun koko elämän työni”, Ylva totesi ja oli kompastua juurakkoon, mutta korjasi liikkeensä viime tingassa.
//Nyt painun pois koneelta. Hyvää yötä. //
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 5, 2009 23:39:44 GMT 3
"Varmasti.", Raziel kommentoi Ylvan määrittelyyn Mustafasta vaikka hän ei itse uskonut hätkähtävänsä enää mitään. Välittömästi lohikäärme kuitenkin moitti itseään. Moinen harkitsemattomuus ei ollut kypsyyden merkki, jota hänen iällään pitäisi kantaa. Hänen itsensä pitäisi jo ymmärtää olla aliarvioimatta muita kevyin perustein.
Raziel vakavoitui vielä lisää, kun Ylva kiepsahti ympäri ja esitti varsin suorasti muotoillun kysymyksensä. Ja neiti oli varsin oikeassa listauksessaan. Raziel kuunteli keskeyttämättä, mitä Ylvalla oli sanottavanaan mutta loikkasi eteenpäin valmiina nappaamaan tästä kiinni, kun nainen kompastui juurakkoon. Ihmissusi kuitenkin oikaisi itsensä nopeasti ja Raziel jätti taas hiukan tilaa heidän välilleen. "Minulla ei ole mitään syytä haluta tuhota elämäntyötäsi kaiken antamasi avun jälkeen. Olkoonkin että vastapainona oli muutama metsästäjä."
Lohikäärme antoi katseensa lipua noihin kultaisiin silmiin, joiden sävy oli kirkkaampi verrattuna hänen omien silmiensä sameaan väriin. "Mutta olet oikeassa, kenties se on vain oikeudenmukaista, että kerron sinulle. Oikeastaan näyttäisin mutta olen tällä hetkellä hiukan ongelmissa taikavoimieni kanssa. Joten hauska tutustua toistamiseen, Ylva Avci. Olen tulen lohikäärme Raziel Enelysios." Raziel kumarsi aavistuksen ja lisäsi sitten merkitsevästi hymyillen: "Mutta yhtä lailla, kuin sinun identiteettiäsi koskee salaisuus, et voit koskaan mainita minua lohikäärmeenä. Joten ovatko nämä salaisuudet turvassa toisillamme?"
//Huomenna en valitettavasti liiemmin ehdi paikalle pitkiksi ajoiksi. //
|
|
|
Post by laurana on Nov 6, 2009 0:49:13 GMT 3
Oli yllättävää, miten ihmisen kuva saattoi muuttua rodun myötä. Naisen kasvoille kohosi kuitenkin hymy. ”Hauska tutustua, Raziel Enelysios. Salaisuutesi on minulle yhtä tärkeä kuin omani. Tekisin verivalan, mutta en usko, että kauheasti arvostaisit moista”, Ylva virnisti ovelasti ja nauroi hivenen outoakin nauruaan. Nyt häntä ei enää kiusannut tuoksu, joka leijaili parrakkaan kulkijan ympärillä.
”En myönnä tätä mielelläni, mutta minun on ollut ikävä tätä metsää. Vanhempani hylkäsivät minut tänne kun olin lapsi. Minua purtiin kun olin kehdossa, joten en edes muista millaista on olla ihminen. Miten sinä olet kyennyt sopeutumaan tuohon muotoon? Sinun rotusihan on… vanha. Anteeksi sana valinta, mutta muinainen”, Ylvaa kiinnosti asia, siksi hän kyseli ja oli utelias. Hän oli aina halukas tietämään kaiken muista roduista. Häntä ihmetytti usein niin monia asia, että hänen oli itsekin vaikea ymmärtää välillä ajatuksiaan.
//Sääli, mutta aina ei ole aikaa. Enkä minä mennytkään xD//
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 6, 2009 17:00:36 GMT 3
//Vai ryhdyit sitten valvomaan. Heh, ei minullekaan ole mitenkään epätavallista, jos ropetus meinaa estää nukkumaanmenon.//
Raziel oli hyvillään, että Ylva otti tiedon niin hyvin vastaan. Lohikäärme oli paljastanut vain harvoille, jotka olivat tutustuneet häneen ihmismuodossaan, mikä hän todella oli. Useimpien Raziel uskoisi vain järkyttyvän. Hän päätti, että luottaisi Ylvan lupaukseen ja pudisti päätään verivalalle: "Salaisuuksien pitäminen on meille molemmille eduksi, joten eivätköhän sanat riitä." Hän ei kyennyt käsittämään, mikä Ylvaa huvitti mutta hymyili mukana tämän susimaiselle virnistykselle. Jos nyt ei edes kohteliaisuudesta, ainakin huvikseen.
Razielin ajatukset selkenivät, kun Ylva puki sanoiksi kaipauksensa metsää kohtaan. Lohikäärme oli jo aiemmin ollut vaistoavinaan jonkinlaisen mielialamuutoksen sudesta. Täällä tämä saattoi olla enemmän kotonaan ja huolimatta ties mistä uhkista, joita metsässä saattoi piillä, Ylva varmaan tunsi olonsa rauhalliseksi.
Raziel hätkähti henkisesti Ylvan kertoessa, että vanhemmat olivat hylänneet hänet vaikka jotenkin lohikäärme toivoi, että olisi voinut yllättyä enemmän, kun vanhemmat saattoivat hylätä lapsensa, koska tästä oli tullut ihmissusi... Onneksi Ylva ei viipynyt kauemmin aiheessa, joka vihlaisi taas ikävästi Razielin sydäntä vaan siirtyi kyselemään hänestä. Siitä olikin pitkään, kun Raziel oli viimeksi muistellut niin kaukaisia asioita.
"Hm... totta kai alku oli hankala. Eniten aikaani haastoi kokoeroon tottuminen ja pienissä paikoissa liikkuminen. Sanotaan vaikka, jos on tottunut siihen, että häntäsi voi normaalisti pyyhkäistä ympäristöä viiden metrin säteellä, siinä on väkisinkin hiukan säikky olo, kun liikkuu huomattavasti pienemmissä tiloissa. Ja totta kai aistini ovat jonkin verran huonomman ihmisenä mutta, kun vietti pitkiä aikoja tässä muodossa siihen tottui." Raziel selitti vapautuneesti Ylvalle. Nyt kun toinen tiesi hänestä, mitä turhia olisi enää salailla. "Jos nyt alkaisin yllättäen taas elää lohikäärmeenä, oloni olisi varmaan kömpelö ja jäykkä.", Raziel naurahti mutta vakavoitui, kun alkoi oikeasti miettimään, mitä jos hän palaisi lohikäärme saarelle.
Ehkä hänessä ja Ylvassa oli jotakin samaa. Molemmat tuntuivat ensin viettäneen pitkään jossakin tietyssä muodossa, sitten he olivat jättäneet sen taakseen ja tulleet joksikin toiseksi ja nyt tarjoutui tilaisuus palata kotiin... "Joten miltä se tuntuu, olla täällä taas?"
|
|
|
Post by laurana on Nov 6, 2009 20:54:00 GMT 3
Razial varmasti huomasi kuinka tarkasti Ylva kuunteli. Hänen päänsä oli kallistunut aavistuksen ja hän keskittyi siihen mitä toinen sanoi. Punatukkainen nainen paransi hieman hattunsa asentoa ja nyökytteli päätään. ”Voin kuvitella. Minulle tulee jo kömpelö olo pienen ponin koossa ollessani”, Ylva virnisti jälleen susimaisesti ja nauroi.
”Miten kauan sinä olet ollut tuossa muodossa. Olen tavannut elämäni aikana vain muutaman kaltaisesi, mutta me emme tulleet juttuun kamalan hyvin. Kai olin vielä silloin liian arvaamaton. Vaatii yllättävän paljon pitää susi tasaisena”, Ylva totesi ja hieraisi leukaansa tuumivasti. Hänestä tuntui, että Razal oli niin vanha, että Ylva ei kykenisi edes varmasti ymmärtämään niin suurta ikääkään. Ylva itse ei tiennyt omaansa kovinkaan tarkkaan, mutta eipä se häntä häirinnyt. Metsä oli alkanut muuttua pimeämmäksi ja aluskasvillisuus muuttui harvemmaksi. Ylva havaitsi tarkoilla silmillään eläinten liikkeitä ympärillään. Hänen silmänsä seurailivat oravien leikkiä välillä, mutta se palasi aina vierellä kulkevaan mieheen.
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 6, 2009 23:52:58 GMT 3
Raziel vain hymähti vieläkään täysin kykenemättä ymmärtämään mille Ylva nauroi.
Hän saattoi käsittää, miksei Ylva ollut tavannut lohikäärmeitä kovinkaan paljon. He pysyttelivät enimmäkseen omissa oloissaan ja useimmat jopa karttoivat visusti olemasta sotkeentumatta laakson asioihin. Hän tiesi myös, että todennäköisesti vieressä rähisevä susi ei ollut ollut sitä sivistynyttä seuraa, mitä lohikäärme ensimmäiseksi etsisi. Raziel joutui hetkeksi myös pysähtymään miettimään, miten vastaisi Ylvan ensimmäiseen kysymykseen. Hän oli tullut viettäneeksi tässä muodossa nyt... 930 vuotta... Lohikäärmeen teki mieli puistaa päätään. Ajat olivat kuluneet... "Krhm... sanotaan vaikka että monta ihmisikää... ", Razielin sormet käväisivät parralla merkkinä siitä, ettei lohikäärme itsekään tiennyt miten suhtautua asiaan.
Raziel huokaisi hiljaa ja nosti katseensa jatkuvasti tihenevään latvustoon. Auringon säteet tunkeutuivat itsepintaisen kirkkaina lehvästön läpi ja hetkeksi Raziel uppoutui aatoksiinsa. Siinä tuijottaessaan, valoon muotoutui hahmoja. Matalia olentoja... koiria... syöksyi ihmishahmon kimppuun, joka yritti pyristellä vapaaksi haukkovien leukojen otteesta...
Raziel hätkähti ja vilkaisi ympärilleen. Ei, se oli ollut vain etiäinen, joka tuskin edes toteutuisi. Eihän Raziel edes tiennyt kenestä oli kyse.
Raziel tähyili eteenpäin ja näki, että edessäpäin jökötti kivenjärkäleitä, jotka nousivat sammaleenpeittämäksi kallioksi. Tuntien yhtäkkiä tarvetta saada parempi kuva ympäristöstä, Raziel kääntyi Ylvan puoleen kysyen: "Kiipeäisimmekö ylös tuonne tähystämään?"
|
|
|
Post by laurana on Nov 7, 2009 1:11:46 GMT 3
Joku muu olisi ehkä hätkähtänyt epämääräisyyttä, mutta eipä Ylva sitä juuri kummastellut. ”Olet varmasti nähnyt paljon kaikkea. Hyvää ja pahaa…” nainen vaikeni huomatessaan toisen hajamielisen ilmeen ja tyytyi vain odottamaan kuuliaisesti. Hän olisi halunnut kysellä vielä vaikka ja mitä, mutta antoi miehelle hetken hengähdys tauon.
Yllättävä pyyntö sai Ylvan katsomaan Razalia hetken epäilevästi, mutta ihmissusi kohautti olkiaan ja lähti kulkemaan kivikkoa kohti. Ylva kiipeili ketterästi kiville ja jäi katselemaan ympärilleen nähden paljon pidemmälle kuin normaali ihminen ja huomioiden täysin erilaisia asioita.
”Me kuljemme tuohon suuntaan”, tuuli kiskoi hattua Ylvan puhuessa ja osoittaessa oikeaan suuntaan. Käsi tarttui lieriin ja otti hatun pois päästä niin että punamustat hiukset saivat pörröttyä tuulen hellässä huomassa. Viitta meni tuulen mukana, mutta Ylva vain nautti olostaan ja hän haistoi metsänkin paremmin. Hymy oli äärimmäisen tyytyväinen ja pehmensi kasvot naisellisiksikin asti.
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 7, 2009 12:50:16 GMT 3
Täysin omalla maallaan, Razielille tuli mieleen katsellessaan kalliolla seisovaa Ylvaa. Hän itse oli kiivennyt murikoita huomattavasti vähemmän ketterästi mutta kai se oli ymmärrettävää; hän ei ollut joutunut tällaisiin maastohaasteisiin pitkään aikaan eikä hän ollut viitsinyt varautua, koska ei ollut edes uskonut sen tapahtuvan. Ja tässä sitä oltiin...
Raziel käänsi katseensa Ylvan osoittamaan suuntaan, missä kaukana siinsi vain meren heikko hohde. Tuuli tuiversi yli laajojen vesien kovina puuskina ja nyki Razielin vaatteita yhtä lailla kuin Ylvankin. Lohikäärme oli hyvillään nähdessään, että he olivat edenneet mutta jokin hentoinen paha aavistus kiemurteli hänen mielensä perukoilla. Auringolla, tulella ja tähdillä oli tapana näyttää hänelle asioita, joihin oli syytä kiinnittää huomiota. Mutta nyt Raziel harmikseen huomasi, ettei ymmärtänyt viestejä. Palatsissa ennaltanähdyn asian merkitys oli ollut yksiselitteinen mutta tämän erämaan keskellä kaikki oli kuin sumussa.
Razielin huokaistessa jo toistamiseen vasten tuulta kantautui muutama epäselvä ääni kaukaa. Raziel terästi kuuloaan ja äänet muuntautuivat haukunnaksi. Lohikäärme häkeltyi pahan kerran. Olisivatko metsästäjät voineet tosiaan seurata heitä koko tämän matkan ja miten he olisivat voineet päästä heidän jäljilleen?
"Olemme tuulen väärällä puolella.", Raziel henkäisi puoliääneen. Hän kääntyi Ylvan puoleen, joka oli jo varmasti samasta tietoinen kuin hän. "He ovat kaukana mutta syytä liikkua ripeästi.", hän tokaisi varmaan tarpeettomasti ja otti askelia lähteäkseen laskeutumaan kallion toista rinnettä alas. Mutta yhtäkkiä Raziel tunsi maan luistavan jalkojensa alta. Pimeyteen ammottava kallionkolo oli piilossa kanervikon alla, joka peitti myös petollisen irrallisen soran. Raziel ei ehtinyt palauttaa tasapainoaan vaan luisui kuiluun. Pohjalle oli matkaa monta metriä ja vielä alhaallakin Razielin päälle ropisi huomattava määrä soraa ja pölyä. "Kirottu idiootti.", Raziel köhäisi itselleen. Miten hän saattoi olla niin varomaton...
//Venähti...//
|
|
|
Post by laurana on Nov 7, 2009 13:02:37 GMT 3
Ei mennyt kauaakaan kun Ylva kuunteli koirien etenemistä. Seuraava asia, jonka Ylva teki oli susien etsiminen. Ne suojelisivat metsästäjiltä tehokkaammin kuin mikään muu eläin. Ne saisivat koirat hämilleen ja mahdollisesti metsästäjät hajalleen. ”Tiedän”, Ylva sanoi yksinkertaisesti ja ei panikoinut millään tavalla. Ylva jäi vielä hetkeksi seisomaan ja kuuntelemaan, mutta hirveä ääni sai hänet hätkähtämään. Terästetty kuulo oli koitua kuuroudeksi.
Ylva lähestyi varoen arvaamatonta rakoa. Hän asettui vatsalleen ja kurkisti sisään. ”Näetkö sinä onko se tunneli, vai pelkästään syvä luola. Jos se on tunneli, meillä voisi olla hyvä keino harhauttaa metsästäjät”, Ylva puhui hiljaisella äänellä, sillä paikan akustiikka piti huolen kuuluvuudesta. Keltaiset sudensilmät hohtivat pimeydessä ja Ylva näki aivan hyvin ympärilleen, mutta koska hän oli korkealla, hän ei uskaltanut sanoa juuri mitään.
”Et kai sinä muuten loukannut itseäsi?” Ihmissuden pää oli ollut katoamisen puolella ja hän oli melkein unohtanut, että Razal ei ollut kivestä. Hän saisi miehen ehkä juuri ja juuri nostettua, mutta siinä menisi aikaa. Olisi melkein helpompaa laskeutua itse ja edetä tuntemattomaan.
//Missä suhteessa? O.o //
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 7, 2009 13:21:24 GMT 3
Hetken harkinnan päästä Raziel leimautti kädelleen pienen tulipallon. Tuli valaisi pölyn pyörteilyn mutta sen takaa Raziel näki kuin näkikin, että onkalo syveni. Se jatkui etelään Razielin suuntavaiston mukaan ja oli hiukan kallellaan alaspäin. Se johtaisi syvemmälle maan alle, ties minne tai ei minnekään.
"Uskoisin että se on tunneli. Päätyseinämää en näe täältä.", Raziel vastasi yhtä hiljaisella äänellä kuin ihmissusi.
Raziel mittaili tunnelia katseellaan; se ei ollut erityisen tilava mutta omituisesti sileän pyöreän muotoinen. Se voisi olla jonkin ison kiven kauan aikaa sitten hankaama kolo, Raziel mietti. Hän päätti ajaa toisen testauksen ja käden heilautuksella lähetti ääniaallon tunneliin. Tulipallo Razielin toisella kädellä sihahti vihaisesti ja räsähti rikki lennättäen kipinöitä lohikäärmeen vatteille ja kasvoille. Ääniloitsu ei kuitenkaan tullut takaisin. Luola siis jatkui huomattavan pitkälle.
"Olen kunnossa.", Raziel huikkasi ylös. "En tiedä oliko tämä onni vai onnettomuus mutta ehkä meidän kannattaa ottaa riski ja hyödyntää luolaa."
//Tuntui jotenkin, että siitä oli tullut jo puoli ruutua.//
|
|