Kohtalon käännöksiä

[Mere]

//Sovittu peli sir Kain kanssa~ //

Lumi narskui valittaen tummaruostuvan saappaiden alla, kun tuo taivalsi rinkka selässään jäätyneen järven vierustaa. Alex oli palaamassa viikon pituiselta matkaltaan pohjoisesta, omasta kotikylästään Whleyahista ja suuntasi nyt Meryonin kaupunkiin tarkoituksenaan vuokrata jostakin paremmanpuoleisesta majatalosta yösija itselleen. Nuorukainen oli kylmissään ja väsynyt, varpaita ja sormenpäitä kipristeli ja nenänpää helotti punaisena kirpeän pakkasilman jäjiltä. Siniharmaan taivaan ensimmäiset iltatähdet olivat juuri syttyneet ja jäätyneen järven peilipinnasta ne heijastelivat tietä uupuneelle kulkijalle.

... Eksyneelle sellaiselle.

Hienoinen paniikki iski tummasuortuvan mielen syövereihin samaisella hetkellä, kun hän huomasi tallaavansa jälkiin, jotka oli itse aiheuttanut. Aikoja sitten. Nopeasti Alex repäisi katseensa vaaleana kimmeltävästä lumesta ja pälyili ympärilleen silmiään siristellen. Järvi näytti joka puolelta samalta, siitä nyt ei ollut epäilystäkään, mutta nuorukaisen harmiksi ympäristöstäkään ei juuri herunut vinkkejä olinpaikan sijainnista.
"Tyypillistä tuuriani...", Alex mumisi itsekseen kiroten ja alkoi tarpomaan eteenpäin entistä kiukkuisempana.
... Tai oikeastaan rämpimiseksi ihmispojan kulkua olisi voinut sen jälkeen kuvata, kun hän osui äkkisyvään kohtaan, jossa lunta oli ainakin polvitaipeisiin saakka. Maailmankaikkeutta manaten Alex puski itseään eteenpäin upottavassa hangessa ja silmäili samalla epätoivoisesti ympärilleen sijaintinsa tunnistamisen toivossa.
Johtuiko kenties sitten siitä, että nuorukainen ei katsonut ympärilleen vaiko jostain muusta, mutta äkkiä ilman täytti yllättynyt huudahdus, kun tummasuortuva löysi itsensä rähmällään lumesta. Ja kaiken kukkuraksi saapas oli jäänyt jotenkin inhottavasti jumiin lumikinokseen.
Hetken aikaa Alex yritti kiskoa itseään vapaaksi kinoksen asettamasta ansasta, mutta turhautui pian tuloksettomaan yrittämiseen ja rojahti alas istumaan. Hän hieraisi väsyneesti lapasellaan kasvojaan ja yritti vielä kerran tuloksetta saada jalkaansa irti lumiloukusta.

... Viisitoista minuuttia.
Alkoi tulla jo vilu. Alex yritti piristää itseään jollakin vanhalla laulunsävelmällä, jonka oli kuullut joskus lapsuudessaan. Paljon lohtua se ei eksyneelle ja jumissa olevalle matkalaiselle suonut, mutta olihan se edes jotain.
... Puoli tuntia.
Jalasta oli lähtenyt tunto viisi minuuttia sitten, sillä se oli jotenkin puristuksissa lumen seassa. Alexin mielentila alkoi laskea entisestään ulkoilman lämpötilan mukana. Hengitys alkoi huuruta ikävästi ilmassa, mikä kertoi, että nyt mentiin jo reilusti miinuksien puolella. Kehtaisiko sitä itkeä, kun ketään ei ollut näkemässä?
... Tunti.
Kuolemanpelko alkoi koputella ovella ja silloin riitti.

"Apua?! Onko täällä ketään?"
Vaikka Alex tiesikin, että kukaan ei varmasti liikkunut tähän aikaan jäätyneen järven lähettyvillä, oli pakko yrittää. Hän ei halunnut kuolla! Hän oli liian nuori siihen, elämä edessä ja niin vähän vasta takana! Paniikki iski itsensä kipinästä liekkeihin ja nuorukainen pomppasi seisomaan yrittäen repiä itseään vapaaksi.
"APUAA! Tarvitsen apua!"
Olihan tuo omastakin mielestä vähän säälittävää kiljua ja pillittää täällä metsän keskellä kuin mikäkin vajaa-älyinen, mutta tarjolla oleva päiviensä päättyminen ei antanut vaihtoehtoja.
Siinä vaiheessa, kun Alex oli huutanut äänensä käheäksi, hän lysähti uudestaan penkalle istumaan ja niiskautti nenäänsä kerran. Nyrkkiin puristettu käsi kävi muutaman kerran kumauttamassa otsaa.
"Tyhmä, tyhmä, tyhmä...!"
Niin. Miksi sinun pitikään lähteä talsimaan tuntematonta reittiä pimeän tuloa vasten? Olisit jättänyt matkan taittamisen aamuun, niin olisit selvinnyt. Että täältä tullaan sitten, kuolema. Yli-dramaattisesti tummasuortuva lysähti makaamaan maahan ja sulki silmänsä. Hän näki jo sielunsa silmin kuoleman viikatemiehen lähestyvän.
"Noh, tule ottamaan minut nyt sitten, kun kerta haluat! Olen täällä! Tule hakemaan minut!", nuorukainen raakkui koomisen kuuloisesti ja vähintään siinä vaiheessa olisi käännyttänyt jokaisenkin järvellä liikuskelevan ulkopuolisen takaisin kotimatkalle - täydelliseltä kylähullultahan tummaruostuva vaikutti siellä metsän keskellä kuolemaa huudellessaan.

[sir Kai]

Talvi oli kivennyt järven jäällä ja tasoittanut luonnon valkoisella lumivaipalla. Kaikkialla oli kuollutta, elotonta, tyhjää ja hiljaista – eihän yksikään täysijärkinen haluaisi vaarantaa henkeään pettävän tyynen ilman kylmyydelle. Tähdet hohtivat jossain kaukana, luoden harhakuvan maailmasta, jossa ei ollut ketään muuta, vain lohdullinen ikuisuus yksinäisyydessä.

Tai niin Ithel kuvitteli maatessaan puoliksi hankeen uponneena taivaankantta tuijotellessaan. Hän tuppasi olemaan melodramaattisen runollinen aina silloin tällöin, ja nyt sattui olemaan yksi niitä hetkiä. Hänen mielensä tosiaan kaipasi pientä todellisuuspakoisuutta, sillä vajaan metrin päässä lumihangessa lojui palasia hänen jaloistaan ja käsistään – mokomat toukat luulivat voivansa talvehtia hänen kehossaan. Hah. Turha toivo, hän ei antaisi ötököiden pilata talven ihanaa kylmyyttä. Kuolleena sitä oppi arvostamaan kuivia paukkupakkasia, elävät kun eivät tajunneet huolehtia mätänemisnopeudesta.

Mutta tosiaan, hän ei pitänyt mokomasta ajatuksesta ja siksi elätteli romanttisia haavekuvia ikuisesti jatkuvasta pakkasyöstä. Suorastaan hilpeä hymy venytti sinertäviä kasvoja, joista luu paistoi oikean silmän alla. Rapistuneessa kehossa oli parantamisen varaa, mutta hän ei sentään haissut! Hykerrys karkasi kapeiden huulien välistä ja kalmo nytkähti istumaan. Enää hänen tarvitsisi korjata itsensä, ja sitten hän ehkä - ei, hän voisi kulkea elävien seassa ilman niitä vinoja katseita.

Haaveksunta keskeytyi karusti, kun epätoivoinen avunkiljaisu kantautui kalmon korviin. Miehen pää nytkähti heti tuijottamaan äänen tulosuuntaan, silmät kaventuen ja pyyhkien yli järven rantamien. Kyllä, tumma hahmo viuhtoi hetken seisaallaan, mutta kaatui sitten lumeen pienoisen matkan päässä. Heidän etäisyytensä ei ylittänyt edes kuulorajaa, mutta silti kumpikaan ei ollut huomannut toista. Mutta nyt, kun Ithel oli havainnut toisen hän pystyi tuntemaan pienen vedon, sanattoman ilmoituksen siitä, ettei toinen selviäisi enää kauaa lumessa.

Huomiosta lumoutuneena haltia nousi seisomaan, pudistaen rivakalla liikkeellä mustan viittansa puhtaaksi lumesta. Se ei ollut kovin paksu, vain jotta elävät eivät tajuaisi häntä niin nopeasti. Hiljainen tyhjyydestä virinnyt tuulenhenkäys tarttui siihen, lennättäen puuterilunta, viitan helmoja ja punaisia suortuvia. Hangesta noussut ruumis narskui osittain jäätyneitten nivelten lähtiessä liikkeelle, ja välittämättä paksun lumikerroksen tuomasta vastuksesta kalmo kahlasi aivan tummatukan viereen, tuijottaen tätä kuin kissa höyhenlelua. Poikarukka, kuolisi noin nuorena. Ilman toivoakaan pelastuksesta, sillä kalmo ei tuntenut halua pelastaa sattumanvaraisia henkilöitä. Ei, kuolleen silmistä hohti katkeraa kateutta elävää kohtaan, joka purkautui ilmoille ivaavana virneenä.
”Miksi kukaan hakisi sinut?”, kylmä ääni kysyi nostamatta elämästä kielivää höyrypilveä hyytävään ilmaan. Repaleisiin kokomustiin itsensä verhonnut mies piti lähes harkitulta vaikuttavan, dramaattisen tauon, ja naurahti sitten koleasti. Kaiketi nuorukainen oli raakkunut herra Kuoleman perään, mutta tavallaan huutojen kohteeksi pystyi kuvittelemaan myös hänet. Olisi julmaa piinata ja säikytellä paleltumiskuoleman partaalla värjöttelevää, mutta Ithel ei pystynyt vastustamaan kiusausta.
”En piittaa elävistä, aivan kuten elävät eivät piittaa minusta.”

[Mere]

Siinä sitä sitten maattiin. Keskellä lumihankea, toinen jalka syvällä kinokseen juurtuneena. Silmänsä Alex oli puristanut kiinni ja odotti nyt vain, että kuolo tulisi ja korjaisi hänet mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.
Sattumanvarainen vaatteen kahina saikin Alexin raottamaan toista silmäänsä ja nostamaan päätään lumihangesta äänen suuntaan. Ja samaisella hetkellä, kun hänen näkökenttäänsä piirtyi tuon tummiin, repaleisiin vaatteisin verhoutuneen, pitkän ja hoikan miehen kuva, ruskeat silmät rävähtivät selälleen ja nuorukainen pomppasi kiljahtaen istualteen.
"Kuolema!", nuorukainen rääkäisi uudemman kerran naama valkoisena ja henkäisi sitten syvään.
Niin nopeasti kuin kohmeessa olevat kädet vain pystyivät, Alex kaappasi aseensa otteeseensa ja nosti sen kiireesti osoittamaan päin Kuoleman naamaa. Pistoolin varmistus naksahti pois päältä.
... Kuinka ironista oli uhata itse Kuolemaa... kuolemalla?

"Ä-älä tule lähemmäs! Muutinkin mieleni, en halua vielä kuolla. Tule joskus myöhemmin, väärä hälytys! Mene matkoihisi, jos et halua pääsi tilalle reikää!"
Paniikinomainen päpätys taukosi kuin seinään siinä vaiheessa, kun muukalainen kysyi, miksi kukaan hakisi Alexia. Kolkko naurahdus sai Alexin niskavillat nousemaan pystyyn.
... No, eikös siksi, että se oli Kuoleman tehtävä hakea elämänsä lopussa kituuttavia omaan valtakuntaansa? Paitsi, jos toinen ei ollutkaan niissä leivissä. Hmh?
Häkeltynyt katseensa pysyi toisessa edelleen, kun tuntematon ilmoitti, että ei piitannut elävistä sen enempää kuin he piittasivat hänestä. Alex räpäytti pari kertaa silmiään. Sitten nuorukainen ryhdistäytyi ja kohensi käsiensä asentoa, jotka pitelivät edelleen asetta vierasta kohti.
"Mikä sinä olet?"
Inhon pystyi kuulemaan nuorukaisen äänestä ja näkemään tuon katseesta. Nenänsä nyrpistyi aavistuksen verran puheensa siivittämänä.
Ja silti tuon inhon takana oli pelko siitä, että muukalainen lähtisi hänen seurastaan ja jättäisi hänet oman onnensa nojaan kuolemaan. Sillä niinhän vastapuoli oli suurinpiirtein uhannut, kun sanoi, ettei välitä elävistä. Voisiko toinen muka olla niin julma, että jättäisi hänet tänne paleltumiskuoleman armoille ja lähtisi itse matkoihinsa? ...Kun katseli toisen karua ulkomuotoa, vastaus ei ollut kovinkaan epäselvä. Silti. Silti Alexin olisi pakko yrittää. Tuo outo miekkonen oli hänen näet ainoa oljenkortensa.

Niinpä Alex rypistikin otsaansa toiselle ja mutristi tyytymättömänä huuliaan. Häntä ei tänne yksin jätettäisi mätänemään!
"Auta minua, senkin niliväinen! Muuten ammun sinut."
Sanoineen Alex syöksähti äkkiä eteenpäin niin paljon, kun loukussa olevalta jalaltaan pääsi. Tarkoituksenaan oli tarrata toisen nilkkaan ja kaataa muukalainen hänen kanssaan maantasolle. Kovin kummoista syytä tälle päähänpistolle ei sinänsä ollut - tummasuortuva kun yritti vain voittaa aikaa itselleen.
"Et voi olla niin julma, että jätät minut tänne kuolemaan! Sinä autat minua!"
Päättäväisyyden läpi kuulsi epätoivoa ja pelkoa siitä, näkisikö nuorukainen enää koskaan seuraavaa aamua. Niinpä lopulta äänensävykin vaihtui astetta anovampaan.
"Ole niin kiltti..!"

[sir Kai]

Hankeen uponneen ruskeatukan kauhunsekainen rääkäisy sai Ithelin hymyn vain leviämään. Hän ei päässyt kovin usein nauttimaan minkäänlaisesta vallan- tai arvokkuudentunteesta, joten pelon lietsominen jossakussa toisessa tuntui äärimmäisen tyydyttävältä. Hän voisi jatkaa tuota draamaa, kunnes leikkikaveri heittäisi henkensä. Voisi todellakin, jo nyt punatukan oli mahdotonta estää ilkeää hekotusta tulemasta kuuluville.

Mutta sitten mokoma poikanen keksi vetäistä esille aseen, jolla tämä osoitti suoraan päin Ithelin osittain irtirapisseita kasvoja. Vielä toisen kirkuessa lähestymiskieltoja kalmo vain jatkoi virnistelyään, mutta maininta pään räjäyttämisestä veti ilmeen vakavaksi. Suu kaventui vihaiseksi viivaksi, eikä vihreiden silmienkään katseen voisi sanoa olevan kovin lempeä, mikäli sitä edes näki tähtien kalvakassa valossa.
”Noinko sinä tervehdit muita?” hän tiuskaisi äärimmäisen loukkaantuneelta kuulostaen, mutta päätyi nakertamaan alahuultaan lievästi sanottuna hermostuneena. Hän ei itse tiennyt, saisiko mokoma pistooli tarpeeksi vahinkoa aikaiseksi, jotta kalmo kuolisi lopullisesti, mutta silkka mahdollisuus tuntui kamalalta.

Punatukka oli jo hyvää vauhtia loukkaantumassa tappouhkauksen takia – eihän ihminen olisi uhannut räjäyttää jonkun elävän päätä! - kun yhtäkkiä toisen ilme muuttui, ja ilmoille pulpahti kysymys, jota vainaja inhosi suunnattomasti.
”Vai että mikä minä olen?”, Ithel tiuskaisi heti takaisin vetäen kätensä puuskaan. Kalmon kasvot vääntyivät vihaiseen irveeseen, hänen koko kehonsa suorastaan tärisi raivosta – mutta jos ruumis olisi ollut hieman vähemmän jäässä, olisi poskelle vierähtänyt kyynelkin. Kyllä hänen olisi pitänyt jo vuodessa tottua siihen, miten kaikki muut häneen suhtautuivat, mutta ei! Jälleen kerran tasapainottoman kalmon teki mieli mennä istumaan järvenpohjaan ja kokeilla, josko hän tällä kertaa nyt hukkuisi.


”En ole eläin tai esine, joten voisit aivan hyvin käyttää sanaa kuka!”, mies kivahti pienoisen dramatisointitauon jälkeen alahuuli väpättäen. Mustiin pukeutunut kääntyi jo poispäin, aikeenaan jättää häntä noin törkeästi halveerannut otus jäätymään ja kuolemaan yksin, mutta seuraavassa hetkessä hän tunsi otteen jaloissaan ja tuiskahti nenilleen lumihankeen. Mitä, häntä haukuttiin nilviäiseksi ja vielä taklattiin? Tämä oli niin hänen tuuriaan, julma maailma työnsi hänen reitilleen aina niitä, jotka eivät välittäneet yhtään kalmon herkistä tunteista! Vaikka tarkemmin ajateltuna hankeen uponnut nuorimies olisi kaivannut enemmän huomiota ja välittämistä, mutta ajatus kartteli parhaansa mukaan Ithelin tietoisuutta.
”Ammu pois! Olen jo kuollut kerran, eihän se minua vahingoita!”
Punatukka rähisi vastaan, yrittäen kuopia itsensä pystyyn hangesta lunta suustaan syljeskellen, mutta mokoma piti jaloista niin tiukasti kiinni, ettei kalmon auttanut kuin jäädä istumaan hankeen.

Sitten tuon tuntomattoman äänensävy koki valtaisan muutoksen, ja häneltä oli loksahtaa leuka kirjaimellisesti irti. Hän todellakin tunnisti kuolemanpelon, näki hätäännyksen jopa tuon uhmakkaan päättäväisyyden alta, ja hitusen säälittävältä kuulostava pyyntö vetikin Ithelin ilmeettömän vaivaantuneeksi. Hän pyöritteli hetken punaisia kiharoitaan sinertävänharmahtavien sormiensa ympäri – onnistuen muuten leikkaaman lihasta palasen irti – kunnes hetken erämaata tuijoteltuaan katsahti synkeästi toista.
”Eli ensin uhittelet aseella ja sitten yrität käyttää myötätuntoani hyväksesi?” hän kysyi kylmästi, mutta painoi sitten katseensa syliinsä. Ilme kalmon kasvoilla alkoi hetki hetkeltä muistuttaa enemmän lapsen harmista mutristunutta naamaa, ja kohta hän huokaisi murheellisesti.
”Sinä vain haluat minulta jotain, ja sen saatuasi en sitten kelpaakaan enää seuraasi – ja vain siksi, ettei kehoni ole entisellään. Se ei ole reilua. En minä sille mitään mahtanut, että kuolin.”

Uh, nyt ei ollut todellakaan hyvä hetki alkaa murjottamaan ja syyllistämään ventovieraita. Ties vaikka nuorukainen menettäisi jalkansa, jos viettäisi vielä hetkenkin pidempään pakkasen kourissa. Kaiketi Ithelillä oli vielä tallella edes hento ote todellisuuteen, sillä hän nousi ylös huokaisten uudestaan, ja ojensi kätensä pyssysankaria kohti.
”Jos tällainen inha nilviäisen raaja ei kelpaa, saat aivan vapaasti jäätyä”, mies tuhahti kuulostaen yhä sydänjuuriaan myöten murtuneelta, mutta saatuaan otteen kalmo riuhtaisi hangen vangin vapaaksi kuin se ei olisi vaatinut lainkaan voimia. Heti toisen päästyä jaloilleen hän käänsi tälle selkänsä ja nakkasi niskojaan.
”Noin. Pyydän anteeksi, mutta taidan nyt mennä makaamaan kiltisti hankeen kuin kunnon vainaja, jottei läsnäoloni häiritsisi.”

[Mere]

Alex ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa tuijottamasta päästyään.
Hänen katseensa seurasi hyvin erikoista muodonmuutosta muukalaisen kasvoilla, kun hetki sitten huulilla ilkkunut ivanauru muotoutui suun loukkaantuneeksi mutristukseksi.
... Miten joku otti tappouhkauksen noin henkilökohtaisesti itseensä? Tai siis tokihan se oli henkilökohtaista, ei Alex sitä kieltänyt, mutta harva ihminen siitä kuitenkaan loukkaantui noin syvästi. Alex oli aina kuvitellut, että kun ase osoitti omaa kalloa, mielessä ei juurikaan liikkunut muuta kuin tilanteesta pois pääseminen, kuolemanpelko ja pakokauhu. Silloinhan kuuluisi pelätä henkensä edestä, itkeä, huutaa apua, yrittää karkuun, rukoilla vaikka kaikkivaltiasta puuttumaan peliin, mutta ei loukkaantua verisesti siitä, että joku uhkasi tappaa.

Näille ajatuksille tummasuortuva ei kuitenkaan ehtinyt antaa sen suurempaa jalansijaa, kun hän kuuli muukalaisen aloittavan jo uuden syyteryöpyn siitä, millä tavalla Alex oli tulijaa puhutellut. Nuorukainen hivuttautui hitaasti hieman taaksepäin, kun kuunteli silmät pyöreinä toisen vaahtoamista siitä, miten hän ei ollut esine eikä varsinkaan eläin, ja että hänestä voisi varsin hyvin käyttää sanaa kuka. Nuorukaisen huulet raoittuivat vastaamaan jotakin järkevää tuohon pyörryttävään puhetulvaan, mutta muutaman änkyttävän sanan jälkeen Alex tajusi itsekin sulkea suunsa. ...Mutta ei toisen sopinut silti lähteä!

Muukalaisen kellahtaessa maahan ja jäädessä vihdoin istumaan hänen eteensä, oli Alexin taas kerran pakko katsahtaa toista järkyttyneenä. Sanat siitä, miten mies oli jo kerran kuollut eikä ampuminen häntä paljoakaan hetkauttaisi, toistelivat itseään tummasuortuvan pääkopassa.
Nuorukainen huomasi itsensä pyörittämässä hitaasti päätään, sillä hän ei vain halunnut uskoa toisen sanoihin - eiväthän nuo puheet vain voineet olla totta. Niissä ei ollut mitään järkeä! Yhtä lamaantuneena kuin aikaisemminkin nuorukainen kuunteli toisen papatuksen myötätunnon hakemisesta, hyötymisestä ja siitä miten oli jo kerran kuollut.
Oikeastaan siinä vaiheessa Alexille alkoi selvitä tämä mahdottoman sekopäisen esityksen juoni ja päästessään irti lumiloukustaan nuorukainen hekotteli jo itsekseen omalle typeryydelleen - olipas hän ollut hupsu, miten hän oli nyt tuollaista muukalaista pelästynyt. Äijänrähjähän oli ilmiselvästi aineissa!

Niinpä, kun muukalainen käänsi selkänsä ja selitteli itsekseen jostakin yhtä selkeästä kuin hangessa makaamisesta, oli Alexin pakko loikata tuon viereen ja tarttua miestä olkapäästä - eihän humalaista saisi yksin tänne metsän keskelle jättää, kuolisi vielä raukkaparka!
"Odota, älä mene! Olen äärettömän kiitollinen avustasi ja todellakin ihmettelen miten sinussa on noin paljon voimaa olotilasi huomioiden."
Ystävällinen, tosin hieman säälittelevä hymy paistoi nuorukaisen kasvoilla, kun tuo yritti lempeästi käännyttää puliukkoa samaan suuntaan kanssaan.
"En tiedä mitä olet ottanut, mutta en suosittelisi vetämään sitä enää uudestaan - puhut todella sekavia. Ymmärrätkö, olet vähän humalassa", nuorukainen selitteli kuin millekin vajaa-älyiselle ja venytti sanojaan, jotta toisen päihtynyt mieli olisi osannut ottaa niistä vaarin.
Sitten Alex taputti toista selkään ja katsahti ympärilleen rypistäen kulmiaan. ...Ja suunta oli?
"No niin, ei tässä mitään hätää. Kyllä me kotiin löydämme.Yritä vain pysyä tolpillasi, en halua, että sammut johonkin kuusikkoon, okei?"
Katse käväisi muukalaisessa kysyvänä, vaikka eihän humaltuneelta tietenkään voinut olettaa, että tuo mitään ymmärtäisi. Ei tietenkään.
No, ei se mitään, Alexilta kyllä löytyisi suuntavaistoa vaikka kahdenkin edestä, kunhan hän vain ensin vähän katselisi ympärilleen ja yrittäisi selvittää, mistä oli tullut ja mihin oli menossa...

[sir Kai]

Yleensä kukaan ei käyttäytyisi tuollaisessa tilanteessa Ithelin tavoin, mutta näillä ei ollut miehen äärimmäisen herkkää itsetuntoa ja kuolemisen tuomaa uutta näkökantaa asioihin. Häneltä oli kuolemanpelko unohtunut täysin, nimittäin siitä lyhyestä ajasta jonka hän oli vainajana maannut ei ollut jäänyt yhtään huonoa muistoa. Elämä ja epäelämä, ne vasta kamalia olivat! Mutta joka tapauksessa, vaikkei hän hevillä siirtyisi takaisin kuolonuneen täytyisi muiden nyt vähän kunnioittaa hänen persoonaansa ja jättää pyssyillä uhkailut sikseen.

Näistä ajatuksista yhä kihistessään punatukka tunsi yhtäkkiä lämpöisän käden olkapäällään. Samassa nyrpeä kalmo joutui taistelemaan imarreltua hymyä vastaan – oi, joku oikeasti tarttui häneen estääkseen häntä lähtemästä! Miten valloittavaa kohtelua kaiken sen syrjinnän jälkeen, toi mieleen ne päivät, jolloin hän oli vielä ollut suosittu. Ja mikä parasta ruskeatukka päätti kehua häntä, saaden hymyn leviämään entistä leveämmäksi. Haltiavainaja suostui kiltisti ohjailtavaksi ja suorastaan kehräsi saamansa huomion takia.
”No, on tästä sentään jotain etuja.... Ja ole hyvä vain.”, hän vastasi kainosti, lähes purskahtamaisillaan iloiseen nauruun.

Ja aivan yhtä nopeasti kuin suupielet olivat kohonneet ne myös laskivat pelastetun läiskäistessä yhtäkkiä väärinkäsityksensä Ithelin kasvoille kuin märän rätin. Tyrmistys valtasi haltiakasvot, ja uskomatta kuulemaansa mies tuijotti syvästi järkyttyneenä suuntaa hakevaa nuorukaista. Kädet menivät jälleen puuskaan ja äänekkään tuhahduksen myötä koko kalmo lähti harppomaan pitkin, nopein askelin päinvastaiseen suuntaan kuin mihin nuorikko tähysi. Hanki ei hidastanut häntä ollenkaan, ja kalmo sattui myös tietämään tarkalleen missä kaupunki sijaitsi.
”Tähän suuntaan.”, hän kirskahti kylmäkiskoisesti, pyöräyttäen sitten silmiään suurieleisesti.
”Nykyajan nuoret! Vampyyri tunnistetaan heti vähistä vaatteista, mutta sitten jos sattuu elävä kuollut reitille niin ei, miekkonen on vetänyt keijupölyä ja hourii!”, hän marisi hiljaa itsekseen kävellessään harvinaisen suoraan ollakseen sekoittanut päänsä millään tavalla. Ithel oikein varmisti kulkevansa kuin vesiselvä osoittaakseen mieltään uudelle loukkaukselle. Olihan se mukavaa, ettei heti osoitettu sormella ja käsketty painumaan takaisin arkkuun, mutta ei mies halunnut omaa ajattelukykyäänkään asettaa kyseenalaiseksi!

Tavallaan teki mieli vain kirmaista mahdollisimman kovaa kyytiä pois, jotta mokoma ihminen ei enää kiusaisi häntä höperöillä olettamuksillaan, mutta hetkisen mietittyään suruvaatteisiin pukeutunut pysähtyi ja mulkaisi olkansa yli seuralaistaan. Halusiko hän luopua seurasta, joka oikein jahtasi häntä? Eh-hei, ei todellakaan. Tuollaista aarretta ei heitetty hukkaan, ja siksi hän päätti jälleen kerran avata sanaisen arkkunsa.
”Hei. Anna pyssysi minulle hetkeksi.” Ithel suorastaan käski nuorikkoa vakavailmeisenä ja ojentaen toisen kätensä.
”En tee mitään typerää, olen vain kiinnostunut kaikenlaisista kapineista.”
Ups, tuo kuulosti erittäin pahasti paksulta valeelta. Haltia ei todellakaan välittänyt tekniikan ihmeistä, eikä suunnilleen mikään, mitä hän teki, ollut järkevää.

[Mere]

Tiiraillessaan vielä järven yli oikeaa suuntaa hakien, ei Alex voinut olla kuulematta sitä äänekästä tuhahdusta, jonka muukalainen päästi. Tuhahdus kertoi varsin selvästi vastapuolen mielentilan synkenneen, vaikka tummasuortuva ei voinutkaan ymmärtää miksi. Hän siirsikin ruskean katseensa nopeasti toiseen ja silmäsi toista hetken aikaa kummastuneena.
Silmäteränsä laajenivat aavistuksen, kun Alex huomasi tyrmistyksekseen tuntemattoman lähtevän harppomaan vastakkaiseen suuntaan. Silmänräpäyksen ajan nuorukainen ehti ihastella sitä, miten sujuvasti toinen umpihangessa liikkui, mutta hätäännys yksin jäämisestä tyrkkäsi muut ajatukset nopeasti sivuun.

"Hei! Älä jätä!", tummasuortuva onnistui huudahtamaan ja pyrähti kompuroiden toisen perään.
Kun muukalainen vielä ilmaisi tietävänsä oikean suunnan, perässä pysyminen nousi nopeasti tärkeimmäksi ajatukseksi Alexin pääkopassa. Helpoksi se ei kuitenkaan osoittautunut.
Hangessä rämpien nuorukainen ei voinut muuta kuin ihmetellä sitä, miten juopoksi luulemansa muukalainen pystyi tarpomaan noin tarmokkaasti ja selväpäisesti eteenpäin. Suurin osa keskittymiskyvystään suuntautui kuitenkin pystyssä ja toisen perässä pysymiseen, joten vastapuolen puheet vampyyreista ja elävistä kuolleista lipuivat hieman ohi nuorukaisen korvien. Huohottaen tuo koikkelehti hangessa eteenpäin ja yritti pysyä toisen vauhdissa, kun yhtäkkiä edellään kulkeva pysähtyi, ojensi kätensä ja pyysi hänen asettaan tarkasteltavaksi

Hetken aikaa Alex vain tuijotti toista tasaten hengitystään. Ruskeat sielunpeilit tutkailivat tarkasti ja kiirehtimättä toisen kasvoja ja lipuivat hitaasti ojennettuun käteen.
Luuletko tosiaan, että antaisin kallisarvoisen aseeni jonkun tuntemattoman käsiteltäväksi? Sillähän pystyisi aiheuttamaan vaikka mitä vahinkoa - sekä itselleen, että Alexille.
Epäröiden Alex vaihtoi painoaan jalalta toiselle.
"No... Jos et kerta tee mitään typerää."
Nuorukaisen päähän pälkähti väistämättä ajatus hänen omasta typeryydestään, kun hän laski kätensä aseelleen ja veti sen esille.
Kuin hienompaakin arvo-esinettä kannatellen, tummasuortuva laski aseen toisen näppeihin ja katsahti sitten pyssyään kaihoten kuin lempilastaan, jonka oli juuri antanut vieraan sedän syliin.

Lopulta katseensa kohosi takaisin vastapuoleen ja kulmat kurtistuivat aavistuksen.
"Yksikin typerästä teosta kielivä liike, niin ase on hyvin nopeasti takaisin minun käsissäni ja osoittamassa suoraan ninun naamatauluasi."
Niin, pitihän sitä vähän kovistella.
Sanojensa perään Alex kuitenkin väläytti hätäilevän hymyn ja katsahti sitten takaisin aseeseensa. Hän ei vain voinut sille mitään, että ladattu ase tuntemattoman hyppysissä karmi selkäpiitä ihan oikeasti.

[sir Kai]

Ja jälleen kerran Ithelin mieli tasaantui hiukan, ja hän saattoi harkita anteeksiantoa tuolle peräänsä niin tiukasti liimautuneelle nuorukaiselle. Kaipa sitä pitäisi ymmärtää, ettei järkiperäinen mieli ihan hetkessä hyväksynyt kalmojen kävelyä ympäriinsä – vampyyrit vielä käsitti, kun niitä ei koskaan ehditty haudata, ja hänenlaisensa sattuivat vielä pitämään hieman matalampaa profiilia. Hän ei vastannut hidastamista epäsuorasti pyytävään huudahdukseen, mutta rauhoitti etenemisvauhtiaan pikkuhiljaa.

Nopeasti ruskeatukka kirikin hänen rinnalleen, jääden nyt epäröivänä harkitsemaan punatukan pyyntöä. Koiranpentukatse ja maanitteleva hymy koettivat ääneti painostamaan tätä haltiavainajaa miellyttävää ratkaisua kohti, mutta eipä Ithelin olemattomia manipulaatiokykyjä ollut kiittäminen nuorikon suostuessa emmittyään aikansa.
”Älä suotta huolehdi, jos haluaisin kuolonenkelin vievän sinut, olisin vain jättänyt auttamatta”, mies muistutti karun totuudenmukaisesti, mutta tajusi ottaa hienon tuliaseen vastaan asiaankuuluvalla kunnioituksella. Luisevat sormet hivelivät kuolemaa käskystä sylkevää kapinetta sitä ihaillen, ja hetken päästä kalmo ojensi kätensä tähdätäkseen öiselle taivaalle, toivottavasti säikäyttämättä seuralaistaan.

”Ai niin, voit kutsua minua Itheliksi 'sen' sijasta” mies tokaisi yhtäkkiä, selkeästi kantaen yhä kaunaa harkitsemattomasta kysymyksen muotoilusta. Silti äänessä oli yllättävän ystävällinen sävy, eikä Ithel suotta pidätellyt hymyä kasvoiltaan. Vihreät silmät käänsivät katseensa ruskeisiin, ja niistä pystyi lähes lukemaan läpi kalmon päässä pyörivät ajatukset. Ilme ei lupaillut laisinkaan hyvää – yleensä tasapainottomat henkilöt saivat vaarallisia ideoita. Silti mies alkoi taas hypistellä asetta käsissään sormi pois liipaisimelta, kuin mitä tahansa nättiä esinettä. Olisihan käsien hienoisen ojentumisen voinut ottaa merkkinä siitä, että pian kapine palaisi takaisin omistajalleen.
”Tiedätkös, joskus toivon, että pystyisin yhä humaltumaan entiseen malliin.”

O-ou, näennäisesti paremmalle mielelle loikannut Ithel kuulosti jälleen kerran valmiilta vetämään koko maailman mukanaan helvettiin. Sitä hän ei onneksi sillä kertaa aikonut, vaan lähes maaninen hymy kasvoillaan käänsi pistoolin piipun tukevasti rintaansa vasten, juuri sydämen päälle. Aikailematta sormi veti liipaisimesta, päästäen irti kirkasta pakkasilmaa repivän jyrähdyksen. Jäätyneestä kehosta vain sinkosi pirstaleita luodin jyrätessä tiensä läpi hauraan rintakehän. Jostain syystä punatukka oli kuvitellut luodin uppoavan kuin kuuma veitsi voihin, mutta mokomasta irtosi tarpeeksi iskuvoimaa, jotta vihreät silmät lasittuivat hetkeksi ja koko kalmo nytkähti etukumaraan.

Pysähtyneen hetken ajan punatukka vaikutti kaatuvan hitaasti mutta varmasti eteenpäin kuin kuka tahansa sydämensä murskaksi räjäyttänyt henkilö, mutta ei. Irvistäen hän suoristi ryhtinsä, tökkien kerran pari rintakehäänsä tullutta aukkoa. Ilme kieli silkasta ällistyksestä, kunnes kalmo ojensi savuavan pyssyn takaisin omistajalleen ja katse muuttui jälleen kerran loukkaantuneeksi.
”Kuinka sinä kehtaat osoitella toisten naamoja tällaisella kapineella!?”
Aivan kuin näytös ei jo koettelisi hermoja Ithel kaivoi osumakohdan vaatteittensa alta näkyville, esitellen sitä toiselle huuliaan mutristaen.
”Näetkö? Joku voi kuolla, jollet ole tarpeeksi varovainen!”