Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Oct 26, 2009 23:50:40 GMT 3
//Osku ja Sätkynen~~//
Jove oli tehnyt matkaa Meryoniin jo päivän verran, sillä isäntänsä ehdotuksesta huolimatta hän oli päättänyt taittaa matkan jalan. Jo päivän puolessa välissä oman päänsä pitäminen oli alkanut tuntua salamurhaajanuorukaisesta varsin typerältä idealta, kunnes tuo oli sattumalta törmännyt Meryonin keskustaan matkaavaan karavaanijoukkoon ja oli saanut ostettua itsensä mukaan muutamalla kymmenellä pronssisella. Tien haarautuessa keskustan lähettyvillä, Jove oli hypännyt kiitosten kera kyydistä ja suuntasi askeleensa nyt kohti erästä tiettyä kartanoa, jonka sijainnin hän oli saanut selville isäntänsä antamasta kartasta. Hän ja Diarmuid Fenkoli olivat muutama yö sitten istuneet päät yhdessä kuin salamurhaajakumppanit ikään ja suunitelleet tätä nimenomaista siirtoa pitkään ja hartaasti. Kynttilän himmeässä loisteessa sormet olivat harhailleet karhealla, käsinpiirretyllä kartalla etsien helpointa, mutta samalla huomaamattominta reittiä kartanon luokse. Sellainen oli löytynyt melko helposti, mistä Jove sai ylpeydekseen kiittää omia, harjaantuneita silmiään ja Diarmuidin kattavaa karttavarastoa. Yhdessä he olivat sopineet myös sopivan ajankohdan suunnitelman täyttämiseksi ja kreivi Fenkoli oli käskenyt Jovea tarkistamaan ase- ja myrkkyvarastonsa siltä varalta, että palvelijanuorukainen sattuisi tarvitsemaan jotakin. Jove oli kieltäytynyt tarjouksesta kohteliaiden kiitosten kera - kyllä herra, hänellä oli kaikki tarvitsemansa, ei herra, hän ei tarvinnut mitään.
Tapahtumaa edeltävänä iltana Jove oli erehtynyt kysymään, mitä hänen tuleva uhrinsa oli tällä kertaa tehnyt ansaitakseen näin lopullisen tuomion, mutta kreivi oli vain virnistänyt synkästi ja kaatanut itselleen lisää viiniä itselleen. Heken Jove oli luullut, että mies ei vastaisi hänen kysymykseensä. "...Muista Jove, että aina ei ole hyvä tietää liikaa toisten asioista. Älä tunge itseäsi sellasten seuraan, äläkä työnnä nokkaasi sellaisten asioihin, jotka eivät sitä kaipaa." Vastauksesta Jove oli ymmärtänyt, että uhri oli jotenkin päässyt käsiksi kreivi Fenkolin yksityisasioihin ja nyt hänet haluttiin hiljentää. Sen enempää Jove ei asiasta koskaan kysellyt - asia ei kuulunut hänelle. Ainoastaan sen loppuun vieminen.
Nyt täydellisesti mustaan verhoutunut salamurhaaja asteli rauhallisesti hiekkatien sivua pitkin, kunnes karavaanit olivat kolistelleet käsien heilautusten jälkeen matkoihinsa. Heti sen jälkeen Jove teki itsensä ulkopuolisille näkymättömäksi poikkeamalla tieltä viereiseen, harvapuiseen lehvikköön. Hän pujotteli sen halki kohti kartanoa, jonka laki heiluikin jo lehtipuiden takana, loivan mäennyppylän laitamilla. Koska Jove oli aikatauluaan edellä karavaanien tarjoaman matkapaikan takia, hän ei vielä uskaltautunut näkyviin metsän suojista, vaan istuutui alas neulasten peittämälle nurmimatolle ja suureen kivenmurikkaan nojaten alkoi odottamaan yön tuloa. Hänen piilopaikastaan oli suora näkymä sini-valkean kartanon suuntaan, mutta puiden lehvät estivät kartanon asukkeja näkemästä kuitenkaan häntä. Tylsyyksissään nuorukainen torkahti hetkeksi, kunnes hätkähti siihen, että kylmä kipristeli hänen tunnottomissa varpaissaan ja sormenpäissään. Hänen oli pitänyt lepuuttaa silmiään vain hetkeksi, mutta kun Jove räpytellen avasi tummanruskean katseensa, hän sai huomata tumman hiljaisuuden laskeutuneen seudun ylle. Hengityksensä huurusi lähes huomaamattomana pilvenä ilmassa, kun vaaleahiuksinen suoristi kankeasti jäseniään ja kampesi itsensä seisaalleen. Kissamaisesti venytellen Jove silmäili kartanoa ja puhalteli sitten lämmintä ilmaa kohmeisiin sormiinsa suunnitelmaa miettien - nuorukainen halusi olla varma, että koko paikka huokui täydellistä äänettömyyttä, hän ei haluaisi, että kukaan olisi hereillä. Sitten hän alkoi yön pimeydessä lähestyä kartanoa mutkitellen ja varoen, kuten saalistaja lähestyi pahaa-aavistamatonta saalistaan.
Kolme kertaa salamurhaaja kiersi rakennuksen kuunvalossa hiiviskellen, ennen kuin oli täysin varma, että ketään ei ollut valveilla. Vaaleahiuksinen seisahtui seinän varjoon ja silmäsi mietteliäästi rakennusta. Makuuhuoneet sijaitsivat epäilemättä ylemmissä kerroksissa, mutta niihin hän ei pääsisi suoraan käsiksi menemättä ensin alakerran läpi. Paitsi jos - silmänsä osuivat pieneen parvekkeeseen yhden makuuhuoneen kohdalla - hän kiipeäisi sinne. Tyytyväinen hymy karehti vaarallisena salamurhaajan vaaleilla huulilla, kun tuo varjon lailla askelsi parvekkeen alapuolelle. Täydenkuun luomassa valossa tummanruskea katse välähti kullanhehkuisena, kun silmät etsivät kuumeisesti seinältä jotakin, jota pitkin kiivetä parvekkeelle. Lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi osoittautui köynnöskasveja varten seinää vasten pystytetty kehikko. Jove kokeili kädellään nopeasti kehikon kestävyyttä samalla, kun toisella kädellään etsi vaatteidensa laskoksista puukon hampaittensa väliin. Sitten nuorukainen alkoi ketterästi ja äänettömänä kiipeämään ylös kohti parveketta. Ainoastaan kerran äänekäs rasahdus turmeli rauhallista hiljaisuutta, kun yksi kehikon puusäleistä murtui salamurhaajan askeleen alla. Jove jähmettyi hetkeksi paikalleen ja kuulosteli kaikilla aisteillaan ympäristöään. Kun hän oli varma, että kukaan ei ollut herännyt, hän heilautti itsensä näppärästi parvekkeen kaiteelle. Siitä mustapukeinen loikkasi kissamaisen pehmeästi alas ja kuulosteli taas hetken ennen kuin alkoi tiirikoimaan puukollaan parvekkeen oven lukkoa. Hiljaa rasahtaen lukko antoi periksi ja Jove avasi oven raolleen ja pujahti sisään lukiten oven taas takanaan. Hän joutui hetken aikaa räpyttelemään pimeässä huoneessa eikä hetkeen nähnyt yhtään mitään. Niinpä nuorukainen liimautuikin seinän viereen, josta häntä ei erottanut tummien vaatteiden vuoksi kovinkaan helposti. Mustaan silkkihansikkaiseen verhottu käsi pyöritteli taitavan malttamattomasti kiiltävän terävää puukkoa otteessaan, kun suklaanruskea katse vihdoin alkoi haravoimaan huonetta. Tunteeton hymynpoikanen oli painunut kylmän naamion lailla nuoren salamurhaajan kasvoille, kun tuon katse haki säälimättä pahaa-aavistamatonta uhria ahneesti itselleen.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Oct 27, 2009 0:55:27 GMT 3
// Täältä tullaan~. Pienet hittaukset luvan kanssa tarjottuja.
Tämäkin yö oli mennyt samalla tavalla kuin ne tuhannet muutkin, jos täysikuu möllötti kelmine loisteineen taivaankannella tähtikaartinsa kera. Yksinäinen ulvonta oli saanut taukoa, kun peto torkahti väsymykseen, joka oli yksinomaan älykääpiömäisen riuhdonnan tulosta - eihän se irti pääsisi, vaikka kuinka salpaisikin henkeään kommervenkeillään, joista typerimpään lukeutui kahleen pureskelu. Mutta nyt... nyt parvekkeelta kuului raksahdus, joka terästi heti suden aistit ja sai tämän avaamaan toisen ruskeista silmistään. Valkuaisosa vilkahti vauhkon pahaenteisesti, kun saalis uskaltautui tunkeutumaan hukan majaan mitä röyhkeimmällä tavalla - lainkaan tajuamatta omaa parastaan. Grr, aivan, mene selkä seinää vasten niin... "Kräääyh!" Pimeästä kantautunut murina oli vain ollut varoitus kartanon yli suuresta vahtikoirasta, joka ei vain päässyt loikkaamaan sängyltä asti uhrinsa kimppuun. Siispä leuat loksahtivat kiinni omaan kieleen, kun hukka riuhtoi itseään kuristumisen uhalla kohti tummiin pukeutunutta hyypiötä. Ärärärä, ala tulla lähemmäs, niin maistan hieman reisipalaasi!
Ja näin ohimennen... ovi oli tainnut naksahtaa takaisin lukkoon, joka lieni salamurhaajan suurin ongelma pilkkopimeässä huoneessa tämän hellyyttävän pystykorvan seurassa. Rähinää ja enemmäkseen tukehtumisen korinaa viljelevä ihmissusi joutui kuitenkin loppupeleissä vetäytymään takaisin kärsineen peittomyttynsä päälle - olihan seuraavaksi tuskan aika. Luut rusahtelivat omalle paikalleen, karva katosi, suden kasvot vääristyi eläimestä ihmisen omiksi, jotka olivat täynnä kivun tuottamaa mieltä huutaa suoraa huutoa - kuvittele nyt itse, miltä tuntuisi jos kaikki sisälläsi rusennettaisiin uuteen uskoon. Uuteen ja täysin sitä elukan irvikuvaa pyörtävään laiheliiniin, joka nippanappa pysyi tajuissaan ja vaikertamaan joitain kirosanoja muistuttavia päivittelyitä. Siinäpä viimein loistava uhri kutsumattomalle vieraalle, koska eihän äskeistä ihmissutta olisi päässyt metriä lähemmäs - tuskin kukaan edes haluaisi, jos ratasto aivokopassa raksutti.
Mutta hei, terveppä teille ja tässä oli Oscar! Voisihan tuota juippia Oskuksikin nimitellä leikkimielisesti, jos siltä tuntuu, mutta ehkä emme takerru tähän, vaan jatkamme eteenpäin - kuten vaikka siihen, kuinka ilkosillaan makaava aatelinen alkoi ymmärtää, ettei hän ollut tilassa yksin. Olihan ihmistä tarkempi hajuaistinsa jo informoinut jotain, mutta Oscar kuvitteli vielä silloin vieraan tuoksun kantautuvan aiemmin illalla huoneessa käyneessä Maxmertistä - hmph, se mokomakin sukurutsari, jonka piti lotrata parfyymeitä litratolkulla, että nenäkarvatkin kärähtivät. Mitä äiti edes näki koko tyypissä ? Jos hän olisi talonisäntä... ... Niin keskittymisensä olisi ehkä parempi auringon ensisäteiden osoittamaan kohteeseen, joka näytti hukkapojun silmiin kalpealta tapaukselta. "Ku... kuka sinä olet ?" Oliko joku uusi palvelija jäänyt hänen seurakseen ? Aaw, se olisi herttaista! Vaikka eihän heidän väkensä näyttänyt noin tummanpuhuvalta pukeutumiseltaan kuin tämä tapaus tässä katseen alla.
Hmm, aivan kuin tässä pitäisi muistaa jotain itseensäkkin liittyvää ? Kuten se syy, miksi hänellä oli näin himpskatin kylmä, vaikka oma lämmin yöpuku ja peitto olivat... MISSÄ ?! "Ä-äää...!" Ja eipä siinä voinut iso mies neitimäisemmäksi heittäytyä enämpää, kuin kierähtämällä kaularaudan suoman alan verran sivuun ja peittääkseen kroppansa suurimmalta osalta sängyllä olevilla riekaleilla, jotka sattuivat käteen. Oliko hän repinyt taas untovapeittonsa ? Phyih, näemmä, kun osa höyhenistä oli päätynyt suuhun. Lisäksi verenkin maku oli tuore... "E-en kai purrut sinua ?!" Uh, höntti, mikä höntti - eihän siitä päässyt yli, eikä varsinkaan ympäri. Joku muu olisi osannut olettaa, että kivistävä kieli kärsi ja lieni todennäköisin syy punaisen eliksiirin makuun, eikä tämä salaperäinen muukalainen, joka oli ainakin täysissä ruumiin voimissaan vielä. Sielun tilasta ei sitten puhuta mitään, eihän ?
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Oct 27, 2009 17:03:11 GMT 3
Eipä salamurhaajanuorukainen voinut mitenkään osata odottaa sitä, mikä häntä oli vastassa. Jove oli kuvitellut, että kaikki kävisi helposti ja siististi, että hän vain luikahtaisi huoneeseen, viiltäisi uhrin kurkun auki ja katoaisi yöhön yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Vaan kohtalo oli jo juoninut vaaleahiuksisen osaksi jotakin aivan muuta. Ja kun tuo kohtalo syöksähti häntä kohti sekopäisenä ärisevän suden mudossa, ei yllätys voinut olla enää suurempi. Jove oli jo ehtinyt irrottautua seinästä muutaman askeleen verran, mutta nyt hän vaistojen varassa loikkasi suden tieltä takaisin lähtöasemiinsa ja samassa hässäkässä löi takaraivonsa kipeästi seinään ja lopuksi kaatui kompuroiden lattialle haara-asentoon istualleen. Se siitä salamurhaajan arvokkuudesta. Susi sen sijaan näyttikin, kaikeksi onneksi, olevan kahlittu ja sen kuviteltu loikkaus päättyikin älyvapaaseen itsensä riuhtomiseen sängyn päällä.
Hetken aikaa Jove vain tuijotti maasta käsin sängyn yllä murisevaa sutta silmät selällään. Hän ei todellakaan ollut odottanut mitään tällaista. Kyllähän isäntä oli hänelle pienestä pitäen painottanut, että kaikkeen tulisi varautua tässä ammatissa, mutta, että tähän? Kukaan ei ollut maininnut verenhimoisista susihukista makuuhuoneen nurkissa. Sitä paitsi, kuka hullu edes piti sutta täällä? Omistajan täytyi olla vähintään järjiltään, olisi varmaan ollut melkein armollisinta päästää sekopää tuskistaan. Hetken aikaa Jove tasasi hengitystään ja odotti, että hänen sydämensä jyske laantuisi. Hyökkäyksestä, vaikkakin epäonnistuneesta sellaisesta, syntynyt adrenaliiniryöppy kohisi hänen suonissaan niin voimakkaana, että sormenpäät melkein tärisivät. Hitaasti salamurhaaja kampesi itsensä ylös ja vilkuili sitten epäluuloisesti suden suuntaan selkä seinää vasten tiukasti liimaantuneena. Eihän sitä tiennyt, vaikka peto saisi kuin saisikin itsensä irti tuollaisen riuhtomisen jälkeen. Hitaasti Jove vielä kyykistyi nostamaan lattialle pudonneen puukkonsa koko ajan sutta tiukasti silmällä pitäen. "K-kiltti... eh... susi?", nuorukainen lausahti ontuen petoa lepytellen ja astahti sitten varovasti takaisin makuuhuonene oven luokse - huoneen omistaja tai ketään muutakaan ei selvästikään ollut kotona, sillä jokainen olisi herännyt tuon rakinrääpäleen leukojen louskutukseen, joten Jove katsoi parhaaksi häipyä paikalta mahdollisimman vähin äänin. Eikä pakeneminen totta puhuen johtunut pelkästään siitä, että uhri ei ollut paikalla - vaikka olisikin ollut, tuon kapisen hukan kanssa hän ei jäisi samaan tilaan hetkeksikään, sen verran raivohullulta eläin vaikutti.
Vaan kun Jove kokeili kädellään parvekkeelle johtavaa ovea, hän sai pahaksi onnekseen huomata sen olevan lukossa. Hetken aikaa salamurhaaja rämpytti ovea ja vilkuili samalla hätäisesti suden suuntaan. Sitten hän kirosi itseään ja huolimattomuuttaan, mutta yritti vielä monien minuuttien ajan tiirikoida lukkoa auki tuskanhien helmeillessä otsallaan. Eihän se tietenkään sisäpuolelta auennut. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi oven murtaminen. Se tosin oli niin vankkaa tekoa, että Joven oli luovuttava ajatuksesta parin yrityksen jälkeen. Tuskastus alkoi pikkuhiljaa kasata itseään mahanpohjalle, kunnes nuorukainen rohkaistuneena hiippaili makuuhuoneen pääovelle ja koitti sitä - lukossa. Useiden epäonnistuneiden tiirikointiyritysten jälkeen Joven oli vihdoin alistui ajatukseen, että oli lukinnut itsensä samaan huoneeseen tuon pedon kanssa. Vaaleahiuksinen loi epätoivoisen katseen suden suuntaan ja kirosi itseään niin, että humaltunut merikarjukin olisi jäänyt toiseksi. Lopulta hän valui seinää pitkin lattian kamaralle istumaan ja painoi otsansa polviaan vasten. Täytyi kaiketi vain odottaa, että huoneen omistaja tulisi takaisin ja tappaa hänet sitten heti kättelyssä. Sen jälkeen olisi yritettävä karkuun. Paremman tekemisen puutteessa Jove alkoi suden seuraamisen ohella hiomaan suunnitelmaa uhrin saamiseksi hengiltään, mutta oli tuskin ehtinyt aloittaa, kun suden suunnalta alkoi kuulua eläimellistä valitusta. Hätkähtäen nuorukainen nosti suklaanruskean katseensa petoon ja sai todistaa mitä inhottavinta näkyä, kun suden ulkomuoto alkoi hitaasti muuttua ihmiseksi tuskaisan huudon säestämänä.
Sillä sekunnilla Jove ponkaisi pystyyn ja tuijotti näytelmää kauhunsekaisella ymmärtämättömyydellä, eikä osannut tehdä oikein mitään. Kun hänen näköpiiriinsä viimein paljastui kirouksia lateleva, vaaleahipiäinen nuorukainen vailla rihmankiertämää, käsi nousi nopeasti peittämään nuorukaisen suuta. Jove ei oikein tiennyt mitä ilmettä yritti eleellä peittää, mutta hän koki silti tarpeelliseksi tehdä niin. Sitten hän vain tuijotti. Ja tuijotti. Tuijotti tuijottamistaan. Kyllähän Jove tiesi ihmissusien olemassaolosta ja siitä, että niitä jopa eleli täälläpäin, mutta oli eri asia nähdä sellainen kuin tietää, että niitä oli olemassa. Edes ihmissuden haparoiva kysymys ei saanut Jovea hätkähtämään. Auki rävähtänyt, ruskea katse vain pysyi liimautuneena toisen kasvoihin käden peittäessä edelleen suuta, tällä kertaa siihen unohtuneena. Vasta, kun vastapuoli päästi neitimäisen kiljahduksen, mikä ilmeisesti ilmensi tuon kauhistusta vaatetuksensa olemattomuudesta, Jove räpäytti silmiään ja tajusi vetäistä kätensä takaisin sivulleen. Salamurhaaja seurasi paikoilleen jähmettyneenä, kun toinen repi päällensä peitonriekaleita, vaikka eivät ne tässä vaiheessa enää mitään auttaneet. Hätkähtäen katseensa nousikin taas toisen omaan, kun toinen kysyi jotakin puremasta. Hetken tuijotuksen jälkeen Jove pudisti kerran päätään ja aukaisi sitten suunsa sanoakseen jotakin, mutta ei keksinyt mitään. Aivosulku oli vieläkin päällä tapahtumien johdosta.
"... Haluan ulos." Lopulta sanat purkautuivat huulilta kankeina. Se oli enemmänkin toteamus itselle kuin toiselle. Silti katse hakeutui toisen omaan. Vasta silloin Jove tajusi tarkastella vastapuolta tarkemmin - äkkiä hän tajusi, että kaikki tuntomerkit täsmäsivät isännän antamiin. ...Tässäkö siis oli hänen uhrinsa? Epäröiden Jove katsahti käteensä, joka puristi edelleen puukkoa kädessään. Hän voisi tehdä sen tässä ja nyt. Se olisi helppoa. Sen enempää ajattelematta nuorukainen syöksähti toista kohti ja loikkasi sängylle tarkoituksenaan lukita toinen alleen. Kaikki se tehtävän epäonnistumisesta johtuva turhautuneisuus ja suden hyökkäyksestä ja muodonmuutoksen näkemisestä aiheutunut inho ja tuskastus purkautuivat nyt ulos nuorukaisen kovissa otteissa ja kasvojenilmeen äkillisessä raadollisuudessa. "Se olit sittenkin sinä..!" Raa'an voitonriemuiset sanat helähtivät tunteettomina nuorukaisen huulilta. Samoihin aikoihin käsi alkoi tavoittelemaan kaularaudan koristamaa kaulaa, kun toinen käsi puukkoineen odotti, että uhrin leukaa saataisiin nostettua sen verran, että puukko terineen pääsisi uppoamaan valkeana hohtavaan ihoon. Armoa ei annettaisi tälläkään kertaa.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Oct 27, 2009 23:48:05 GMT 3
Toinen siis halusi ulos ? Hmph, eihän se vaikeaa ollut - senkuin käänsi ovenkahvasta ja asteli matkoihinsa sinne minne lie, jonka vastapuoli käsitti terminä "ulos". Kuitenkin näsäviisauteen taipuva kommenttinsa tukehtui järkytyksestä ja pintaan leimahtaneesta kauhusta, joka leväytti kuuman aallon nuorukaisen vatsanpohjaan. Mi-mitä ?! Oliko hän sittenkin tehnyt toiselle jotain, koska ei Oscar tietääkseen ollut kuullut mitään myöntävää puremiseen liittyen tai edes vastaavaan, jonka sisäinen susi voisi aiheuttaa. "Enkä ollut!" E-ehkä tässä oli tapahtunutkin jokin erehdys ? Puukon kanssa riehuva hiippari ei haissut lainkaan verelle, joten tuohan voisi olla vaikka velkataakkoja omaavan äidin perässä tai Maxmertin, joka oli huijannut jossain uhkapelissä. "Lo-lopeta!" Pistä se teräase pois, jo-jooko...? Silmissä alkaa pian sumentaa, eikä se tuntunut lainkaan itsesuojeluvaiston laatimalta suunnitelmalta.
Lisäksi pakokauhun valtaamana, mutta omista synnyttämistään kivuista huolimatta hukkapoju alkoi riuhtomaan itseään irti yhtä epätoivoisesti kuin kahleessa kytkettynä - tai olihan hän yhä siinäkin kiinni, joten ei pako lienisi kovin pitkä, mikäli murhanhimoinen pöpipää karistuisikin päältään alas. Uh, nuo kovakouraiset näpit tuntuivat pureutuvan jopa ihon läpi lihaan, eikä hän edes uskaltanut olla myöntelemättä leuan kohotusta, vaikka sen seuraukset lienivät itsestään selvät. "Päästä minut! En ole tehnyt sinulle mitään..." Toivon mukaan. "Et sinä voi riistää minulta elämääni, jota olen elänyt vain vasta näin vähän. Se on julmaa ja väärin, sillä ei kenenkään henki ole toista tärkeämpi..." Ääni alkoi vaipumaan käheäksi, koska olihan hän pitänyt sitä korkeana siinä toivossa, että joku kuulisi ja pelastaisi hänet. Turhaa. Toiveet olivat niin turhia. Lisäksi pälätysvaihe näytti kytkeytyvän päälle.
Joten ehkä Oscarin pitäisi vedota viimeisillä elinminuuteillaan toiseen jotenkin - tulisipa mokomalle ainakin huono omatunto jälkeenpäin, ehkäpä. "Mikä antaa sinulle sitten luvan elää, jos tapat minut ?" Silmänurkkia alkoi kirveltämään iljettävästi, kun samalla puna nousi poskipäille nuorukaisen urhoollisesti taistellessa vollotusta vastaan. Hänhän kuolisi kokematta elämässään juuri mitään! Kaikki nämä vuodet "Valkoisessa lapsuudessa" kuuhulluna nimiteltynä, lukuisat puistatusta herättävät hienostojuhlat, perhekriisit... ja tässä kohtalo ? Kieltämättä epäreilua. "Sinä olet... olet... inhottava kurpitsa!" ... Äsh! Siinäpä viimeinen herja kerrakseen, mutta ei Oscar parempaan enää pysytynyt paniikki-itkun purskahtaessa kehiin. Toisen käsivarressa kiinni olleet sormensa irrottautuivat, jotta hän voisi peittää kasvonsa nöyryytykseltä sekä hieromaan polttavia kyyneliä pois. Sinähän, senkin kurpitsa, et näkisi, kuinka viimetöikseni pillitän kuin pieni tenava!
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Oct 28, 2009 0:37:33 GMT 3
Vaaleakutrisen hukkapojan vastaansanomiset kaikuivat valitettavasti kuuroille korville. Vaikka toinen olikin kahlittuna, oli elämänhalunsa rippeistä kiinni pitelevä nuorukainen kaikessa rimpuilussaan edes jonkinlainen vastus, joten Jove suuntasi kaiken keskittymiskykynsä tuon aloillaan pitelemiseen. Kovalla otteella salamurhaaja tarttui uhrinsa leukaperistä kiinni ja väänsi niitä ylöspäin, jolloin kermanvaalea kaula paljastui kokonaisuudessaan houkuttelevana. Puukon terä asetettiin valmiiksi iholle ja tumma katse siirrettiin toisen omaan. Käheän äänensävyn omaava moraalisaarna siitä, ettei kenenkään henki ollut toista kallisarvoisempi, eikä Jovella ollut mitään oikeutta riistää vastapuolen omaa, sai Joven virnistämään toiselle kylmästi.
"Mutta katsohan, en minä ole tänne tullut oikeutta hakemaankaan. Enkä välitä paskaakaan siitä, kuinka kallisarvoisena pidät henkeäsi. Tai muiden." Kovat sanat lausuttiin yhä kylmenevällä äänensävyllä samalla, kun virnistys hiipui pieneksi, huvittuneeksi hehkuksi nuorukaisen kasvoille. Hän oli tosissaan. "Olen ainoastaan tullut viemään päätökseen asian, joka annettiin haltuuni. Olen pahoillani, että joudun tekemään sen näin, mielummin olisin tappanut sinut nukkuessasi. ...Tai odotas, enhän minä olekaan pahoillani. Ainoastaan vähän sinun puolestasi, sinähän tässä henkesi heität." Puhetta siivitti hörähdys kuin nuorukainen olisi juuri heittänyt paremmankin herjan. "Ja mikä antaa minulle luvan elää, sinä kysyt. Kuulehan, en minä tarvitse mitään lupia. Minä elän, koska minä tapan sinut ja sinä kuolet. Hehe. Tyydyttääkö vastaus herraa?" Sanojen jäljessä vaaleille kasvoille piirtyi kettumainen hymy, kun Jove painoi veitsen terää entistä voimakkaammin vastapuolen kaulan ihoa vasten, niin että se nirhaisi ihoa auki. Esimakua tulevasta, vaikkapa.
Mutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta, joka sai jopa tuon itserakkaan hymyn haihtumaan salamurhaajanuorukaisen huulilta. Samaan aikaan, kun punainen hehku etsiytyi uhrin poskipäille, tuo päästi suustaan jonkinlaista pohjanoteerausta muistuttavan haukkumalauseen, jonka sisältöä Jove ei heti ymmärtänyt sen kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kerrataanpa, oliko toinen haukkunut häntä juuri 'inhottavaksi kurpitsaksi'? Hetken aikaa aivot löivät tyhjää ja Jove tuijotti toista erilaisten ilmeiden taistellessa tuon kasvoilla. Pieni hymynpoikanen nyki salamurhaajan toista suupieltä, mutta se muuttui nopeasti suun hämmästyneeksi mutristukseksi, kun toinen alkoi vuodattamaan kyyneleitään. Eeh, ei nyt ruveta itkeskelemään tässä, eihän? Silmäterät laajentuivat vielä aavistuksen, kun vastapuoli irrotti otteensa hänen kädestään ja nosti kämmenensä kasvoilleen. Jove rypisti otsaansa. Toinen ei siis huolehtinut niinkään siitä, että hänet lahdattaisiin kohta, vaan sen sijaan tuo ei halunnut näyttää itkemisen tuottamaa häpeää? Eerm.
Äkkiä Jove ei oikein tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Nytkö olisi se sopivin hetki painaa puukon terä lopullisesti toiseen? Jotenkin se tuntui äärimmäisen epäsoveliaalta. Mitä hänen sitten pitäisi tehdä? Miksi hän ei vain voinut yksinkertaisesti tappaa toista, sillähän siitä päästäisiin. Ja isäntäkin olisi tyytyväinen. ...Mutta siltikin. Ensimmäistä kertaa epäröinti paistoi puhtaasti Joven kasvoilta, kun tuo tuijotti toisen käsillä peitettyjä kasvoja täydellisen hämmennyksen vallassa. Jove ei tiennyt kuinka kauan oli ollut aloillaan, kun puukon terä alkoi hitaasti löyhentää purevaa otettaan. Se ei vielä kuitenkaan liikahtanut selvästi paikaltaan - yksikin väärä liike tai sana, niin toinen olisi mennyttä yhtä nopeasti kuin tilanne oli muuttunut tähän suuntaan. Jove tarkasteli toisen kasvoja ja rypisti epävarmana kulmiaan. Hän ei osannut tehdä oikein mitään, sillä tällainen tilanne oli hänelle täysin uusi. Siltikään hän ei vielä ollut luopunut tehtävästään - tämä oli vain tällainen välikohtaus. Niin hän halusi itselleen uskotella.
"Luuletko, että voit vaikuttaa päätökseeni vetistelemällä siinä kuin mikäkin kakara ja kerjätä myötätuntoani. Tiedoksesi: en omista sellaista. Joten turha yrittää mitään!" Omasta mielenheikkoudestaan ärtyneenä Jove äyskäisi sanat päin toisen kasvoja ja leukapieliään kiristellen tuijotti vastapuolta kuin olisi voinut polttaa tuon poroksi pelkällä katseellaan. ...Niin se olisikin ollut kaikista helpointa.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Oct 28, 2009 18:34:08 GMT 3
Noihin kaikkiin sanoihin Oscar olisi halunnut murahtaa jotain vastaan, mutta eihän hänen kielenkannoiltaan noussut kuin uikutusta esille. Pelko kävi hetki hetkeltä mieleen pureutuvammaksi, eikä kaulaa nirhailemassa oleva teräkään helpottanut oloa yhtään - kenen olisi, ellei sitten sattunut olemaan jonkinsortin masokisti. Jalkansa käpristelivät toisen alla kuin kituvan saaliseläimen koivet, sen yrittäessä vielä taistella viimeiseen hengenvetoon asti kuolemaa janoavaa petoa vastaan. Sananlasku "ihminen on toiselle ihmiselle susi" lieni pätevän hyvin tässä tapauksesta kahteen suuntaan, mutta itse "raateluhammashirviön" rooli oli selvästi vaihtunut. "Lo-lopeta..." Se oli ainut, jonka ihmissusi sai kyyneliltään vinkaistua. Lopeta tämä rääkkääminen, jos kerta haluat tappaa minut! Oli julmempaa antaa eräälaista sanatonta toivoa sillä, että puukon leikkaava pinta hieman ja sitten irtosi kaulasta... hetkinen. Oliko hiippari todellakin lopettanut hänen pyynnöstään...?
Ei. Toinenhan vain pelasi aikaa ja päätti tehdä värisevän jätkän olosta entistä lyödymmän. "En minä siksi itkekkään. Olen pettynyt..." Pettynyt siihen, että kaikki tähän asti vähänkin saavutettu tuntui riittämättömältä. Jos hän vain olisi osannut karata uudemman kerran näennäisestä häkistään, niin tuo tyyppi ei juuri koittaisi katkoa aatelisen kaulavaltimoa! Tunnevyöryn seasta ryhtyi nostelemaan päätään kiukkustuminenkin. "E-en edes tiedä, kuka sinä olet... en tiedä, miksi minun pitää kuolla..." Leukaperät alkoivat jo tuntua turtuneille puristavalle kivulle, joka muodonmuutoksenkin jälkeen tuntui hullulta. Eihän tämä ollut mitään verrattuna siihen, mutta tuskaa se oli joka tapauksesta - enimmiltään sisältäpäin.
Kasvoja piilotelleet kämmenet valahtivat Oscarin poskille velttona, eikä hän voinut kuin teeskennellä nieleskellä osan kaikista ulos puskevista, suolaisista pisaroista. Minä luovutan, en voi olla voittaa tätä tilannetta enää hyödykseni. Silti hetken kuluttua hänen oli pakko koittaa kallistaa päätään ja katsoakseen pois tappajasta hyllykköön, jonka yläpuolella silmiin heijastui peilikuva koristeraamisesta peilistä. "Gurh... minäkin olen ihminen." Sellainen ihminen, jolle oli käynnyt vain pieni onnettomuus teinivuosina. Hänellä ei ollutkaan juolahtanut vielä mielessä, että päällään puoliksi istuva murhaaja voisikin olla jonkinsortin metsästäjä, vaikkakin aika noviisi sellainen, sillä eihän tuo muuten olisi ollut niin silmiinpistävän järkyttynyt aluksi. Tosiaan... toinen oli tainnut mainita jotain haluun heitetystä projektista, joka tuli saattaa päätökseen ? "Mi-mi... mitä jos en olekkaan oikea henkilö, joka sinun pitää tappaa ? Väärä hukka." Ihan kuin metsästäjät siitä välittäisivät, kuinka monta ihmissutta nirrivät samalla reissulla... huoh.
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Oct 28, 2009 23:11:37 GMT 3
Tummanruskeat silmät tuijottivat toista tuimempina kuin ne olivat aikoihin olleet. Suu oli vetäytynyt tiukaksi viivaksi ja kulmat kurtistuneet uhkaaviksi varjoiksi sielunpeilien ylle. Käsi puristi puukkoa otteessaan niin, että rystyset alkoivat pian hohtaa valkoisina. Koko salamurhaajanuorukaisen jännittyneestä olemuksesta näki, että hän taisteli itsensä kanssa kovemmin kuin oli ehkä koskaan tehnyt. Viimein Jove äännähti hiljaa, tuskastuneena ja katsahti nopeasti sivulle ennen kuin sihtasi katseensa taas toiseen. "En voi lopettaa", hän sihahti toiselle äänensävyllä, jonka tarkoitus oli olla kylmä, mutta joka kuitenkaan aivan yltänyt sinne saakka. Se kuulosti enemmänkin katkeralta. "Se ei ole minun päätettävissäni." Sanat olivat tuskaisia, uhmakkaitakin, mutta niistä puuttui se itsevarma hohto, joka oli aikaisemmin puhettaan siivittänyt. Nyt, kun Jove katsoi toisen kyynelehtivää olemusta, hän ei voinut olla tuntematta pientä pistoa sydämessään - mikä oikeus hänellä oikeastikaan oli riistää kenenkään henkeä? Hän ei edes halunnut tehdä sitä, ei hän nauttinut tappamisesta. Se vain oli hänen tehtävänsä, eikä siinä saanut epäonnistua. Niin isä oli aina sanonut. Jove henkäisi värähtäen. Silmien katse oli lasittunut, kun tuon ajatuksenjuoksu keskittyi lähinnä Fenkolin opetuksiin siitä, kuinka olla hyvä salamurhaaja. Kuinka olla hyödyksi isännälleen. Kuinka ansaita kreivin luottamus ja hyväksyntä. Kuinka yrittää jahdata sitä isällistä rakkautta, jota ilman hän oli jäänyt.
Hartiat retkahtivat hieman alaspäin tuon mietteen alistamina. Hetken aikaa Jove katsoi toista ja näki itsensä vastapuolen sijasta. Jos hän tappaisi nuorukaisen, jäisikö toinenkin ilman rakkautta loppuelämäkseen? Tietenkin jäisi, kuolleille ei voinut osoittaa rakkauttaan. Kuinka monta läheistä jäisi tuota kaipaamaan, kuinka paljon surua hän jättäisi jälkeensä? Kuinka monet ilot ja surut hän riisti toiselta viedessään tämän elämän? Minkälaisen tulevaisuuden hän veisi mennessään? Ja ennen kaikkea: miksi? ...Koska hänen isäntänsä oli käskenyt? Ei, vaan koska hän itse haki epätoivoisesti kaikkea edellämainittua mielistellessään isäänsä ja toteuttaessaan tuon käskyjä, jotka eivät loppujen lopuksi olleet sen ihmeellisempiä kuin palveluspojalle sysätty ikävä velvollisuus, kun isäntä itse ei halunnut liata käsiään. Fenkoli käytti häntä ainoastaan likaisiin tarkoituksiinsa, ei kreivi oikeasti välittänyt Jovesta. Ja Jove tiesi sen, tiesi jossakin sisimmässään. Hänen tehtävänään ei ollut muuta kuin tuottaa surua ja kuolemaa, se oli hänen ainut tarkoituksensa tämän maan päällä. Vaan ei enää. Päätöksen lujuus näkyi äkkiä nuorukaisen hunajanruskeassa katseessa.
Samoihin aikoihin, kun toinen kohotti katseensa vastapäätä olevaan peiliin, Jovekin nosti silmänsä kohdatakseen oman peilikuvansa. Hän ei sanonut toisen lauseeseen mitään, katsoi vain itseään totisena. Hänkin halusi nähdä ihmisen itsessään. Hän näki ainoastaan murhaajan. Siihen voisi tulla muutos, juuri nyt. Niinpä Jove katsahtikin toiseen, kun tuo ehdotti, että olisi väärä henkilö tulla murhatuksi. Jove katseli toista kauan aikaa ja hellitti sitten otteensa toisen leuoista ja nojautui taaksepäin. Puukko lipui hitaasti vastapuolen kaulalta peitolle käden edelleen pitäessä siitä kiinni. Jove pudisti toiselle päätään. "Et ole väärä henkilö. Tunnistan kyllä uhrini, en ole mikään typerys", nuorukainen sanoi melkein ärtyisästi, mutta hiljeni sitten. "Mutta minä olen väärä henkilö tappamaan sinua. Se henkilö, joka sinut haluaa kuolleeksi, saa tappaa sinut itse. Minä en suostu käsikassaraksi tällä kertaa. Se säästää sinut. Mutta vain hetkeksi, luulen." Jove tiesi, että kun hän kertoisi isännälleen, että ketään ei ollut paikalla kartanossa, isäntä lähettäisi hänet tai jonkun muun vierailemaan täällä uudestaan. Mutta ainakin tänä yönä hukkapoika oli turvassa häneltä. Toistaiseksi.
Lopulta Jove luovutti. Hän kierähti toisen päältä istuakseen tuon viereen sängylle. Silmät lepäsivät aikansa toisessa, mutta sitten kasvot käännettiin pois jotenkin häveliäinä. "Pue jotain päällesi. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa katsella sinua noin", Jove äyskähti toiselle ja riisui samassa päällystakkinsa heittäen sen enemmän tai vähemmän ystävällisesti tuntemattoman nuorukaisen vierelle. Takin alta paljastui tuttu korsettiliivi kauluspaitoineen, joiden jo viimeistään pitäisi kilistellä vastapuolen hälytyskelloja siitä, että kyseessä ei lainkaan ollut ihmishukkienmetsästäjä, kuten toinen oli kuvitellut. Puukko pidettiin silti esillä, sillä eihän sitä koskaan tiennyt, vaikka vastapuoli yrittäisikin vastahyökkäystä. Sillä jos Jove ei aivan väärin muistellut, ennen muodonmuutosta susi oli hyvinkin yrittänyt havitella hänen henkiriepuaan. Niinpä Jove katsahti vielä nopeasti toiseen, pitäen katseensa tällä kertaa tiukasti kasvoissa, ja silmissään välähti jotakin äskeisestä raakalaismaisuudesta. "Jos yrität mitään, tapan sinut", hän sanoi koruttomasti. "Jos edes aavistelen, että uhkaat henkeäni jollakin tavalla, en epäröi käyttää puukkoani. Vaikka olinkin armollinen sinua kohtaan tällä erää, se ei tarkoita sitä, että olisin ystävällinen. Sinun henkesi ei merkitse minulle mitään - jos haluat pitää sen itselläsi, älä pelleile kanssani. Et pärjää minulle. Olemmeko yhteisymmärryksessä?" Huulet nipistyivät yhteen samalla, kun Jove tiirasi toista kohti varoittavana. Hän todella tarkoitti sanojaan, sillä jos joku tänä yönä heittäisikin henkensä, se joku ei olisi hän.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Oct 29, 2009 0:22:34 GMT 3
Koko tilanteen raukeaminen näin, (hengissä pysyen), tuntui typerältä. Ei sillä, että Oscar väenvängällä halusi heittää elämänsä mäkeen, koska hänhän oli jo surrut sen puolesta, mutta samalla hukkapojun psyykkinen valmistautumisensa pahimpaan lässähti tylsän harmaaksi massaksi. Adrenaliiniryöppy kohisi yhä kehossa, kun siitä täristen tämä nousi istumaan ja kokeili verestävää kaulaansa - oh, kyllä jotakin oli ehtinyt tapahtua. Kaipa tästäkin armeliaisuudesta kuului kiittää, ja sen nuorukainen olisin tehnyt, ellei tappaja olisi yht'äkkiä heittänyt takkiaan sängylle ja äyskäissyt mielenkiinnottomuuttaa julki. Öhöm, kuka pakotti tuijottamaan sitten ? Äskenhän jätkä oli istunut hänen päällään, mikä puolestaan sai Oscarin häpeillen pukemaan takin puolinaisesti ylleen. En itke, en itke...
Mmm, olipa takki lämmin... "Luuletko o-o-oikeasti, että tekisin jotain ? On väärin vahingoittaa muita." Löytyipäs kerrankin joku, jolla oli yhtä huono muisti kuin hänellä, koska Oscar oli mielestään toistellut jatkuvalla syötöllä, kuinka epäoikeudenmukaista oli riistää toisen eläväisen henki. "Sitä paitsi, olithan sinä jo ystävällinen, kun annoit takkisi..." Olipahan hienot hepeneet murhajaaksi. Hänen mielikuvissaan heikäläiset elivät suhteellisen köyhää elämää, kulkivat lumpuissa ja söivät huonosti. Vieressään istuva henkilö siis kaiketi oli säästeliäs tai sitten toisen toimeksiantaja maksoi hyvin. Niiskahdus. "Pönkititkö muuten egoasi äskeisillä sanomisilla ?" Auts! Eikun iskua vyön alle ja veren kerjuuta nokasta! Oikeastaan hukkapoju oli vain vilpittömästi kiinnostunut siitä, kuinka joidenkuiden piti oikein vakuutella, ettei heitä vastaan pärjännyt - lisäksi se oli itsestään selvääkin tässä tapauksessa.
Kuitenkin ajatuksen juoksultaan mutkikas nuorukainen ei voinut olla hivuttautumatta hieman lähemmäs ja kurottamatta kohti piironginpöytää, milloin käsivartensa osui parikin kertaa vastapuoleen. Kräh! Ketju kilahti ja puolestaan Oscar korahti surkeasti - tuolla oli avain tähän loukkuun, mutta hän ei voinut ylttää siihen. Kröhöm, eikä tarvinnut kysyä kuinka monesti hukkapoju olikin yrittänyt tätä samaa temppua samallaisella lopputuloksella. "Mu-muuten... avaisitko tämän kaulakahleen ? Eihän se ahdista, mutta voisin hakea omia vaatteitani tuolta vaatekaapista, jotta saisit takkisi takaisin." Ei sillä, etteikö ollut herrasmiesmäistä luovuttaa oma takkinsa sitä enemmän tarvitsevalle, mutta koska Oscar oli jo saanut tuntemattoman jätkän hajun jonnekkin muistin tallelokeroista, niin hän ei tarvinnut sitä enää siihen. Kun seuraava tapaaminen tulisi, niin nuorukainen osaisi valmistua jotenkin edes...
Uhuh, viimeiset kyyneleet hän kyllä pyyhki vastapuolen vaateparren hihansuuhun "kostoksi".
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Oct 29, 2009 1:03:31 GMT 3
Suklaanruskea katse seurasi vastapuolen kättä, kun sormet nousivat kokeilemaan verinaarmua vaalealla kaulalla. Jove mutristi hieman suutaan ja rypisti otsaansa. Siihen jäisi luultavasti arpi muistoksi tästä omalaatuisesta kohtaamisesta. Katse jatkoi seuraamistaan tarkkaavaisena, kun vaaleakutrinen puki hänen takkinsa puolittain ylleen. Sitten melkein säpsähtäen silmät siirtyivät toisen omiin, kun hukkapoika väänsi taas suustaan tutuksi tullutta moraalisaarnaansa. Joven mieli mietti kuumeisena mitä hän vastaisi, sillä kyllä hän tosissaan oli ajatellut, että toinen saattaisi yrittää jotain hänen päänsä menoksi. Ja kyllä hän tiesi senkin, että oli väärin satuttaa muita. Mutta se oli hänen toinen ammattinsa. Niinpä heken tuskaisten naamanvääntelyiden jälkeen nuorukainen vain tuhahti torjuvasti toiselle ja laittoi kätensä löyhään puuskaan. "Jaa." Siinäkö kaikki? Melko mielikuvituksetonta, mutta paremmasta ei ollut tietoa, kun salamurhaajan mielenkiinto keskittyi jo vastahakoisesti toisen seuraaviin sanoihin. Kasvot venähtivät aavistuksen, kun vastapuoli tulkitsi hänen takkinsa luovuttamisen ystävällisyydeksi. Tai sitähän se varmasti oli todellisuudessa ollutkin, mutta ei Jove sitä halunnut itselleen myöntää, ei sitten millään. Niinpä tuo nipistikin huulensa kiinni ja työnsi leukaansa vähän ylemmäs.
"Enkä ollut! En vain halunnut katsella sinua tuollaisena, ilman hepeneen häivää." Lievä punotus nuorukaisen poskipäillä vain syveni vastapuolen seuraavan lauseen myötä, tällä kertaa sekä kiukusta, että häpeästä. Kehtasiko toinen väittää, että hän oli muka yrittänyt vain pönkittää omaa egoaan toisen silmissä sanoillaan? Aika paksua! Hetken aikaa Jove vain tuijotti änkyttäen toista, erinäisten ilmeiden vaihtuessa tuon punottavilla kasvoilla. "N- no, no, en todellakaan!", nuorukainen huudahti ja nousi kimmastuneena seisomaan sängyn viereen. Kädet olivat pusertuneet nyrkkiin, mutta kasvoilta näkyi silti epäusko - miten tuo säälittävä ripakinttu edes uskalsi lausua julki mitään tuollaista, kun puukon terä oli hädintuskin juuri noussut kaulaltaan? "Ei minun tarvitse kuule pönkittää yhtään mitään! Suosittelisin sitä tosin sinulle, sillä jos en olisi nähnyt sinua... noin, niin olisit mennyt vaikka naisesta!" Hahhah, isku käännettiin takaisin, olkaa hyvät, arvon neiti.
Sanojensa jälkeen Jove kääntyi nopeasti selin toiseen, jotta hänen kasvoillaan näkynyt punastus ei olisi helottanut niin voimakkaana suoraan päin vastapuolen näkökenttää. Hän kuuli - ja tunsi myös - , kun hukkapoika yritti rimpuilla piironginpöydän suuntaan avaimen perässä. "Älä töki minua!", Jove kivahti, mutta kääntyi kuitenkin toisen suuntaan mittaillen tuota katseellaan. Hetken näytti siltä, että nuorukainen ei ollut aikeissakaan liikahtaa pöydän suuntaan, mutta lopulta tuijotuskilvan jälkeen Jove luovutti ja kurottautui ottamaan avaimen käteensä. Samalla puukko katosi viimein housujen taskuihin... Tämän jälkeen vaaleahiuksinen kiipesi takaisin sängylle toisen viereen, vältellen menemästä kuitenkaan turhan lähelle. "Pysy nyt paikallasi", Jove käskytti vastapuolta ja työnsi avaimen rautapannan uumeniin. Lukko loksahti hiljaa ja rauta aukesi. Silmänräpäyksen ajan salamurhaajan silmät tuijottivat mustelmaa, jonka kahle oli teettänyt, mutta katse siirtyi nopeasti muualle - kukaan ei saanut nähdä siinä sitä myötätunnon ripettä, joka oli nopeana välähdyksenä käväissyt ruskeissa silmissä. Sitten Jove tarttui toisen käteen, nosti kämmenen vaakatasoon ilmaan ja törkkäisi avaimen siihen. "Ei kestä kiittää", tuo lausahti töykeästi ja silmäili samalla toista epäkohteliaasti mulkoillen. Hänen täytyi olla päästään sekaisin, kun auttoi toista. Hän oli tullut tänne tappaakseen, mutta sen sijaan hän jakeli täällä takkejaan ja availi kaulakahleita kuin mikäkin tunteellinen törppö.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Oct 29, 2009 14:17:38 GMT 3
Tämä säälittävä ripakinttu ei ollut tarkoittanut pahaa sanoillaan - ainakaan ajatuksen kera, mutta kun herra Tuuliviiri alkoi panettelemaan häntä helmaväkeläiseksi, niin: "Ai siksi sinä halusit istua päälläni... näitkö vasta läheltä, että olen mies, mutta silti jäit jököttämään paikoillesi ? Ooh, nyt minä ymmärrän!" Dojoing, ilkkupallo lensi takaisin lähettäjälleen ja Oscar nosti tilanteen edukseen 2-1! Oikeastaan sekin kävi aivan vahingossa, koska tällä hetkellä hänen tyhmyytensä ja kituva miesegonsa yhdistyivät, joista jälkimmäinen tarvitsi kannustusta noustakseen jaloilleen noin tyrmäävän väitteen vuoksi. Eihän hän näyttänyt yhtään naiselta!Tai siis omasta mielestään, koska sellaiset hölskyvät pallurat puuttuivat yläkropasta... "Ja nämä täällä, tässä alueella näin..." Etusormen päät piirsivät nivustensa väliin kuvitteellisen ympyrän. "Nämä kuuluvat ihan miehille, kuten varmaan tiedät. Kai sinulle on kerrottu ajoissa kukista ja mehiläisistä ?" Nimittäin Oscarille ei oltu, mutta tässähän olisi aina oivallinen sauma kysyä tuolta pingottuneelta kivahtelijalta asioita, jotka olivat näin 20 vuoden jälkeenkin aateliselle hämärän peitossa.
Mutta sentään jonkimoista palkintoa hukkapoju sai, sillä avain toden totta tuli tunkeutumaan kaulakahleen lukkoon. Sama avain kävisi myös huoneen- ja parvekkeenoveen, mutta palkkamiekan ei tarvitsisi tietää sitä. Ah, mikä helpotus... ja samalla mustelmakin pääsi oikeuksiinsa, kun Oscarin oli pakko kokeilla sitä irvistelyn uhalla. "Ei tulisi edes mieleenkään hievahtaa." Äänensä oli yhä käheä - totta kai, koska olihan nuorukainen vollottanut vielä hetki sitten surkeana. Kutisevia, punoittavia silmiään hieroen hän ei säälikseen ehtinyt nähdä sitä hetken aikaa vastapuolen kasvoilla viipynyttä myötätuntoa. Se nimittäin olisi saattanut antaa toiselle jotain inhimillisyyspojoja enem--... "Uih...!" Itsesuojeluvaisto tosin astui väliin rivakasti, kun hiippari meni jälleen koskemaan häneen - peräti antaakseen avaimen, mutta aatelisnulikka ei kokenut tälle päivälle tarpeeksi kosketusta. Siispä hän repäisi kätensä itseään vasten ja kyräili hetken vastapuolta varovaisena. Eli et aio pahaa ? Hyvä, en silti luota sinuun pahemmin.
Uum, muuten... "S-saanko nyt jo liikkua ?" Hänhän ei saanut tehdä mitään oman päänsä mukaan, vai ? Olihan tosin avaimen kurottelu ollut sellaista, mutta Oscar ei viitsinyt enää muistaa koko juttua. Sen sijaan hän toisti kielletyn tökkimisen toiseen kertaan, tosin sormenpään osuessa tällä kertaa nuorukaisen olkaan. "Hei, sinä jonka-nimeä-en-edes-tiedä, täällä alkaa tulla vilpoisaa..." Yskäisy. "Mutta jos et luota minuun, niin voit aina hakea puolestani kaapista jonkun vaateparin..." Kröhöm, taisi tulla pientä aatelisuuden pinttymä esille, koska harvemmin hän itse haki mitään, vaan palvelijat juoksivat asialla. Ehkä sama tepsisi seuralaiseensakkin, kun perustelut olivat, mitkä olivat. Voisihan ihmissusi aina livahtaa karkuun jostain salakäytävästä vaikkapa, paitsi ettei niitä ollut yhden yhtäkään tässä ränsistyvässä kartanossa. "Sitä paitsi minulla voi vilahtaa, jos kävelen tuonne - ei takkisi ole tarpeeksi pitkä kun seison suorassa. Sinähän et kärsinyt katsoa minua, eikös ?" Okein enkelimäinen hymy nosti suupieliä ylöspäin viimeisimmän lauseen päälle. Ota se pitsiä pursuva takki sieltä ja jotkin sävy sävyyn sopivat housut, kiitos.
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Oct 29, 2009 17:14:06 GMT 3
Hyvä ettei Joven naamataulu nyrjähtänyt paikoiltaan, kun hän kuuli toisen sanat siitä, miksi Jove oli vastapuolen mukaan halunnut istua hänen päällään. Jos mahdollista, punastus tuon kasvoilla syveni entisestään ja nuorukainen räpytteli silmiään vimmoissaan. Suu aukesi lausumaan haukkumasanoja, joita ei kuitenkaan tullut. Loppujen lopuksi Jove tyytyi vain pyörittämään rivakasti päätään. "Ei se todellakaan mene noin! Et tiedä mistä puhut!" Käsiä puristeltiin edelleen nyrkeissä, jotta sormet eivät olisi karanneet toisen kaulaan. Tällä hetkellä Jove halusi enemmän kuin mitään muuta karata kiinni toisen kurkkuun ja vaatia tuota ottamaan sanansa takaisin. Sen sijaan salamurhaaja veti syvään henkeä nenänsä kautta, otsasuonen sykkiessä pullistuneena ohimolla, ja yritti rauhoitella itseään. Katse seurasi kireänä kuvitteellisen ympyrän muodostumista vastapuolen haarojen kohdalle ja siitä se nousikin entistä raivostuneenpana toisen omaan. "Onko itsellesi kerrottu, että kun tunget nokkasi muiden asioihin, sinun ei pian tarvitsekaan tietää kukista ja mehiläisistä mitään; jatka vielä vähän aikaa, niin sinulla ei kohta ole mitään, millä todistaa itsesi mieheksi!" Hahhah, siitäs sait. Voitonriemuinen katse melkein kohosi nuorukaisen kasvoille, mutta se jäi kuitenkin vielä kiukun ja nolostuneisuuden punan alle.
Tunsiko Jove jopa pientä mielipahaa siitä, miten säikähtäneenä vastapuoli vetäisi kätensä itseään vasten ja toraisasti mulkoili häntä kauempaa? Jostakin syystä salamurhaajanuorukainen väisti toisen katsetta ja vilkaisi tuota vain nopeasti, kun toinen kysyi saisiko jo liikkua. "Ihan sama se minulle on! Käytä aivojasi, jos sellaisia omistat." Tökkäisy. Vihainen mulkaisu. Ihan kun Jove nyt olisi välittänyt pätkääkään siitä, miten vilpoisaa täällä oli tai ei ollut! Häntä ei kiinnostanut, vaikka toinen olisi kokenut jäätymiskuoleman siinä hänen nokkansa edessä. ...Ja silti nuorukainen katsahti vaivihkaa toisen suuntaan ja tarkkaili ärtyisästi näkyikö toisessa oikeasti vilun merkkejä. Pukisi päällensä jotain. Siitä puheen ollen.. Murjottavan nyrpeä ilme vaihtui nopeasti lähes ällistyneeksi epäuskoksi - olettiko vastapuoli tosissaan, että Jove kipaisisi tästä hymyissä suin tuon vaatekaapille ja raahaisi sieltä mukanaan vaaleakutrisen vaatteet kuin millekin prinssille? Vai pitäisikö sanoa prinsessalle.
"Kuules nyt kultakutri, älä edes pienimmissä unelmissasi kuvittele, että minä hakisin sinulle vaatteesi. En ole mikään palvelija!" Tai siis... Nimenomaan olet. Mutta et hänen palvelijansa. Kiukku puski tiensä takaisin nuorukaisen kasvoille, mutta tällä kertaa aavistuksen verran jalostuneenpana. Sellaisena kiukkuna ja ärtymyksenä, joka oli hallittua, jonka ainut tarkoitus oli saada kiukun aiheuttaja tuntemaan itsensä noloksi. Niinpä lähes hunajaisen myrkyllinen hymy piirtyi hitaasti Joven vaaleille kasvoille ja sipaisi aistikkaasti hiuksia silmiltään. Hetken aikaa toista vain katseltiin hymyn väreillessä uhkaavana katseessaan. Se ei tiennyt hyvää toiselle. Äkkiä Jove nojautui eteenpäin niin, että hänen kasvonsa olivat melkein kiinni toisen omissa. "Ja takkini ottaisin mieluusti takaisin nyt. Minunkin tuli äkkiä vilu." Mairea hymy huulillaan Jove nojautui lopulta taaksepäin ja ojensi kätensä odottavasti toisen eteen. Eikä se käsi odottelisi siinä kauaa. "Eli takki tänne ja ala kipittää", Jove nyökkäsi vaatekaapin suuntaan antaen hymyn vaihtua jo ilkkuvaksi virneeksi, joka oli kaikkea muuta kuin hyväntahtoinen. Vetäiskööt toinen jonkun lakanan ympärilleen, jos tajusi, mutta takki tänne niin kuin olisi jo.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Oct 29, 2009 23:21:50 GMT 3
Olikohan liioiteltua edes sanoa, kuinka Oscar meinasi nielaista kielensä, kun aivoissa loksahti eräs pikkuruinen asia paikalleen - siis terve järki. Hän oli melkeimpä ärsyttämällä ärsyttänyt toista tahdittomalla käytöksellään, mutta ehkä senkin voi pistää yhä pöhnäisen olon piikkiin. "Tuota..." Puna alkoi kivuta puolestaan tuskastuneen aatelisen poskille, kun toinen tunki naamavärkkinsä turhankin lähelle - hyvä, ettei vastapuolen hengitystä tuntenut omalla iholla. Kauhun ja inhon sekaisen ilmeen rajamailla hän puolestaan nojasi niin kauan taaksepäin, kunnes takaraivo kopsahti sängyn puupäätyyn muistutukseksi pakotilan loppumisesta. "Nytkö ? Ihan tässä ja nyt ?" Ojennettu käsi puhui asiansa sanoja paremmin. Ei hän miehyyden leimaansa halunnut menettää, mutta ilkosillaankin viehominen tuntui karmaisevan arvo alentavalta, kun se tapahtui jo toisen kerran saman vuorokauden alla ventovieraan katseen edessä.
Kieli kävi kostuttamassa äkisti kuivuneita huulia, minkä jälkeen ruskeasilmä näki parhaakseen alkaa riisumaan takkia päältää ennen kuin puukon terä viuhoisi jälleen kaulan tuntumasta - vanha nirhaumakin alkoi kirveltämään kummasti. "Mu-mu-mutta sitten joudut taas katsomaan minua ilman rihmankiertämää!" Takki oli jo ehtinyt valua olkapäiltä, kun Oscar häpeillen vinkui paljastelevan faktan toistamiseen. Eihän toinen halunnut nähdä pintaa, ja sitä vähemmän hän halusi esitellä sitä, joten eikö täydellinen idea olisi vain luovuttaa takki lopullisesti hukkapojun käyttöön ? Kyllähän tällaisia nyt muutenkin sai ostetuksi... ellei sitten siihen ollut leimaantunut jonkimoista tunnearvoa. "Peitätkö silmäsi siksi aikaa, kun kipaisen vaatekaapillani ja siirryn sermin taakse ?" Oli oikeastaa edes turha kysyä tuollaista, koska vastaus tulisi olemaan kuitenkin kieltävä - kaiketi ? Entä jos murhaajamiekkonen yht'äkkiä alkaisikin luottamaan häneen...
... Jossa olisi toki omat kohtalon oikkunsa, koska silloin Oscar näkisi tilaisuutensa kumauttaa kynttilänjalalla vastapuolen tajun kankaalle. Sormet puristuivat tiukasti takiin kiinni - aivan kuin aatelinen olisi omistanut vaateparren ja joutuisi nyt luovuttamaan se jollekulle roistolle. "Eikö sinun pitäisi jo kadota täältä... kotiväki voi tulla millä hetkellä hyvänsä." Ahaa, uusi taktiikka! Jos hän saisi häädettyä vaarallisen miekkosen pois kartanosta, niin silloin pukeutuminenkaan ei enää olisi ongelma. Äh, mutta mitä jos toinen tiesikin, ettei kukaan tulisi tänään "Valkoiseen lapsuuteen", koska Oscarin äiti halusi poikansa olevan rauhassa päivän ajan, kun muodonmuutos oli mennyt. Ihan kuin sekin olisi jokin tarttuva vitsaus... "En minä sentään yksin asu." Nielaisu.
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Oct 30, 2009 18:39:13 GMT 3
"Nytkö ? Ihan tässä ja nyt ?"
Ilkkuva virne sulkeutui takaisin hymyksi pään nyökkäyksen mukana ja kättä heilautettiin paikoillaan ilmassa vaativasti. Vastapuolen sanat siitä, että Jove joutuisi taas katsomaan tuota ilman rihmankiertämää, saivat Joven vain katsahtamaan mietteliäästi sivulle ja kohauttamaan olkapäitään. Sitten hän suuntasi ruskean katseensa takaisin toisen omaan ja hymähti virnistäen. "Otan sen riskin", tuo lausahti silmäten toisen olkapäiltä valuvaa takkia ja lisäsi sitten samaan hengenvetoon: "...Mutta sitä riskiä en ota, että sillä aikaa, kun minä suljen silmäni, sinä käytät tilaisuutta hyväksesi ja teet vielä jotakin hyvin typerää." Tarkoittaen, että yrität päästä minusta eroon jollakin tavalla. Ja sehän ei Jovelle sopinut. Niinpä tuo vain odotti käsi ojossa toisen edessä, kunnes sai hätkähtyä vastapuolen lauseesta. Hetkinen, toinenhan oli oikeassa. Hän ei ollut ottanut selville mitään siitä, oliko isäntäväki kotona vai ei, koska oli ajatellut, että kävisi ainoastaan murhaamassa uhrinsa ja lähtisi sitten lipettiin. Siihen eivät kotiväen kotosalla pysyttelyt mitenkään vaikuttaneet. Nyt vastapuoli kuitenkin ilmaisi, että talo oli tällä hetkellä tyhjillään, mutta että se tosiasia ei enää pätisi kauaa. Hetken ajan epäröinti paistoi nuorukaisen katseesta, kun tuo silmäsi toista. Jos hän jäisi kiinni, sillä olisi erittäin vakavat seuraukset. Pahimmassa ja oletettavimmassa tapauksessa hän päätyisi narun jatkoksi. Ja jos hän jotenkin ihmeellisesti saisikin itsensä puhuttua hirttotuomiolta, isäntä varmasti syrjäyttäisi hänet ja poistaisi palveluksestaan - epäonnistunutta salamurhaajaa ei kaivattu isännän niskoille taakaksi. Hän saisi häädön hovista ja päätyisi ties miksi pultsariksi ja saisi sitten kuolla vanhana ja hyödyttömänä. Eikä hän näkisi isäänsä enää koskaan. Kylmät väreet nostattivat Joven niskavillat pystyyn, kun vaativana odottanut käsi viimein laskeutui alas.
Nuorukainen nosti katseensa toiseen. Se ei ollut ilkkuva, päin vastoin enemmänkin säikähtänyt. "Minun on siis päästävä pois täältä." Sanat osoitettiin enemmänkin toteamuksena itselle. "Pidä takki ja kerro, missä on avain näihin oviin?" Jaaha, sillälailla. Kuvitteliko Jove tosiaan, että vastapuoli iloisesti ilmottaisi avaimen paikan ja heiluttelisi vielä hyvästejä murhaajalleen? Ilmeisesti, sillä vaaleahiuksisella ei ollut nyt aikaa miettiä mitään muuta kuin pois pääsyä. Hänestä tuntui, että hänen koko surkea elämänsä riippui nyt vain siitä, ja ehkä se oli tottakin. Oli siis päästävä pois hinnalla millä hyvänsä. Niinpä salamurhaaja nousi äkkiä sängyltä ja kierärähti seisaalleen. Hän loikkasi huoneen pääoven luokse ja rynkytti kahvaa teatreelisesti hetken. Sitten hän katsahti toiseen samalla, kun harppoi huoneen poikki parvekkeen oven eteen ja kokeili senkin kahvaa vähemmän rauhallisesti. Jove kääntyi taidokkaasti pyörähtäen toisen suuntaan. "Näetkö, lukossa. Tule avaamaan tämä minulle?" Kysymys, ei käsky. Ah, mutta silloinhan Jove tajusi, ettei toinen voinut liikkua, kun oli niin vähissä pukeissa. Niinpä hetken huulten mietteliään mutristelun jälkeen nuorukainen suuntasi toisen vaatekaapille ja repi ajattelematta alas suurimman osan vaatteista. Auts, näin hän ei ikinä kohtelisi omia, rakkaita vaatteitaan. Kuitenkin salamurhaajanuorukainen katsahti nyt myttyä edessään ja hetken penkomisen jälleen alkoi nostelemaan erinäisiä vaatekappaleita eteensä. Lopulta hän päätti napata mukaansa mielestään sopivimmat, ja kiikutti ne vaaleakutrisen eteen sängylle. "Noniin, pue nyt päälle ja avaa sitten ovi minulle, jotta pääsen lähtemään." Nuorukainen kahmaisi vaatemytyn uudestaan otteeseensa ja laski ne tälläkertaa toisen syliin. Sitten hän tarttui toisen käteen tarkoituksenaan raahata tuo vaatesermin luokse niin nopeasti kuin mahdollista - eihän tässä nyt ollut aikaa hukattavana, jos isäntäväki oli kerran tulossa päättämään Joven päivät.
Ai niin. Pitäisikö tähän väliin sanoa vielä jotakin vakuuttavaa, mikä varmasti takaisi pääsylipun vapauteen? "Öhm... Olen pahoillani, että yritin tappaa sinut. Ei minulla ole mitään henkilökohtaisesti sinua vastaan, joten unohdetaan koko juttu, eikö? Kun lähden, emme enää koskaan tapaa ja toivotaan, että ketään muutakaan ei lähetetä listimään sinua." ... Eh, tuonko oli tarkoituksena toimia kannustuspuheena? Metsään meni ja komeasti menikin, mutta sitäkään Jove ei ehtinyt miettimään. Päällisenä ajatuksena pääkopan sisällä raikasi vain se, että ulos oli päästävä ja nopeasti. Mieleen ei juolahtanutkaan, että toinen ei ehkä soisi sitä hänelle, sillä kyllähän vastapuolikin halusi päästä hänestä eroon mahdollisimman nopeasti vai mitä? Kyllä Jove oli nähnyt sen kauhun ja inhonsekaisen ilmeen tuon kasvoilla, joten jos noin paljon inhotti, niin eihän tässä mitään ongelmaa olisi. Jove livistäisi ulos ja toinen jäisi tänne ja molemmat jatkaisivat onnellisina elämäänsä. Niinpäniin, Jove ei nähnyt mitään estettä suunnitelmalleen. Käsi nyki edelleen vaativana toisen omaa - tule nyt, pidä kiirettä, jotta pääsen haihtumaan paikalta ennen kuin joudun kohtaamaan tekoni seuraukset.
|
|
SN
Keltanokka
Posts: 80
|
Post by SN on Nov 2, 2009 13:33:29 GMT 3
Ei olisi uskonut, että pari hassua lausahdusta upposi kuin veitsi kuumaan voihin. Oscar olisi odottanut kuulevansa, kuinka salamurhaaja oli tarkkaillut kartanoa jo jonkin aikaa ja huomannut, kuinka isäntäväki meni ja tuli miten sattui - puhumattakaan siitä, kuinka outoa oli, kun kartano näytti suurinpiirtein hylätyltä kerran kuussa. Eerm, mutta ei valittamista vieläkään! Tässä vain tuli esiin toinen ongelma, joka ilmeni sellaisessa muodossa, ettei aatelisnulikka voinut kuin kurtistaa kulmiaan ja puhahtaa. Periaatteessa hän halusi, että muukalainen lähti hippulat vinkuen painelemaan pois "Valkean lapsuuden" tiluksilta, mutta toisaalta taas yksinjääminen ei miellyttänyt ajatuksena sen enempää... Mutta silloin kun Oscar oli päättänyt vastata jotain käskytykseen, niin lennähti vaatepinkka tämän syliin ja seuraavaksi ranteessa tuntui jälleen puristava, ehkäpä vaativakin ote, joka pakotti nuorukaisen kompuroimaan ylös. Iiyyh, taasko sinä kosket minuun ? Pitäisit ne näpit omalla puolellasi! "En tasan tarkkaan!" Niinpä niin, hukkapoju päätti olla itsepäinen muuli ja pistää jarrut pohjaan - oikeastaan hän sai nippanappa napattua toisella kädellään kiinni sängynreunasta, milloin myös sylissään olleet vaatteet putosivat maahan.
Vaikka alastomuus ei ollut niin silmille räiskyvää, kiitos saadun takin, niin päätti hän vielä vetäytyä istumaan pölyisen puoleiselle lattialle, joka tuntui kylmältä kankunpuoliskoiden alla, hrr. Onneksi sentään vastapuolen takinhelmaa sai alle jonkin verran. "Sinä et ole lainkaan pahoillasi, se paistaa kuin mikäkin..." No niin, päästä jo irti ? Koska tarpeeksi nopeaa reaktiota ei tapahtunut, niin päätti hän koittaa peruuttaa lähemmäs petiä lattiaa myöten, jotta sormiin osuisi se kunnioitettu lukkojen avaaja. Oscar nosti avaimen kasvojensa tasolle. "Tällä. Tällä sinä pääsisit ulos." Jaa-a, mistäköhän aatelisnulikan oli ajatuksen juoksun perinyt, koska vain sen hetken ajan, kun murhaaja olisi jo voinut kurottaa avaimeen, niin haukkasi hukkapoju sen sittenkin suuhunsa ja - klups - nielaisi. Tai oikeastaan oli nielevinänsä, koska eihän hän olisi saanut moista mötikkää kurkusta alas.
Kun raudan ja minkälie lukkoöljyn maku alkoi käymään liian kuvottavaksi, niin itsepintaisesti toista mulkoilut silmäpari ja hapan kasvonilme väistyivät puoliksi sängyn alle, jonne hän sylkäisi sitemmin avaimen. Präh, sopi toivoa, että kröhäisynsä oli peittänyt metallisen kilahduksen kuulumattomiin. "Mutta et pääse enää, koska..." ... koska eihän autiossa kartanossa ollut kivaa viettää kokonaista päivää yksin, vaikka järki sanoikin, että henkiriepu voisi olla seurankipeyttäkin tärkeämpi lenkki. Sitä paitsi olisihan hän voinut käyttää tilaisuuden hyväksi ja paeta "Valkoisesta lapsuudesta" kaupungille, mutta ei - väenvängällä piti jäädä veitsiniekan armoille! Mikä typerys. "... koska muuten haet jonkun kaverin, joka tappaa minut! Niinhän sinä äsken sanoit!" Eipähän toinen nuorukainen ollut mitään sen sorttista sanonut, mutta kuka kielsi värittämästä totuutta rajojen yli ?
|
|
Mere
Uutukainen
Posts: 42
|
Post by Mere on Nov 4, 2009 18:22:08 GMT 3
Ihan tätä Jove ei ollut odottanut. Jos toinen kerta halusi hänestä eroon mahdollisimman nopeasti, miksi harata vastaan? Tummanruskeat silmät ehtivät juuri huomaamaan, miten aasimaista jukuripäisyyttä lähentelevä nuorukainen tarrasi vapaalla kädellään sängyn reunaan ja miten Joven sovinnon eleenä hakemat vaatekappaleet putosivat mytyksi lattialle. Vastalauseen jyrkkyyttä ei voinut jättää huomiotta sitäkään. Hoikat sormet irtosivat toisen kädestä vastahakoisesti yksitellen, kun vastapuoli peruutti istumaan lattialle sängyn viereen ja suorastaan loukkasi Jovea epäilemällä anteeksipyyntönsä vilpittömyyttä. ... Tai siis, oikeassahan toinen oli, mutta sitä Jove ei toiselle myöntäisi. Tietenkään. "Olen minä oikeasti pahoillani, minä--" Äkkiä sanat hiljenivät ja katosivat ilmaan, vaikka vaaleat huulet olivat vielä jääneet raoilleen. Salamurhaajan katse oli kiinnittynyt haukkamaisesti avaimeen, jota toinen heilutteli hänen nenänsä edessä. Kun vastapuoli vielä ilmaisi, että tämä olisi se avain, joka kävisi lukittuihin oviin, olisi Jove voinut vaikka hypätä toisen kaulaan silkasta onnesta. ... Vaan nopeasti mielensä ja iloinen kasvojen ilmeensä muuttui aivan toiseen suuntaan, kun ties minkä päähänpiston seurauksena tuo kallisarvoinen metallinpala katosi vaaleakutrisen suuhun. Kerrataanpa vielä... Kyllä, suuhun.
Järkyttyneenä Jove tuijotti toista. Silmien räpyttelemättömyys rupesi olemaan jo melkein pelottavaa, kunnes nuorukainen henkäisi tukahtuneesti ja päästi ahdistunutta vinkaisua muistuttavan äänen. "... Sinä... Sinä söit sen?" Kas, mikä mainio päätelmä. Nuorukainen kääntyi hetkeksi ympäri ja nosti kätensä ohimoilleen. Mitä tässä pitäisi tehdä, miten pitäisi suhtautua? Hän oli juuri menettänyt ainoan valttikorttinsa vapauteen ja tuo säälittävä rakkipoika oli saanut sen aikaan. Miksi, oi miksi hän ei ollut tappanut tuota silloin, kun siihen oli ollut tilaisuus? Nyt se oli liian myöhäistä. Jove kääntyi takaisin toisen puoleen hetken liian myöhään, jotta olisi havainnut vastapuolen sylkäisevän avaimen piiloon sängyn alle. Katseestaan paistoi edelleen epäusko. "Miksi teit noin?" Vastaus tulikin samantien - vastapuoli pelkäsi siis, että joku toinen tulisi hakemaan hänen henkeään, jos tuo päästäisi Joven nyt menemään. Mutta hei! Ei tuo ollut reilua, ei Jove ollut mitään sen suuntaista sanonut. "En minä mitään sellaista sanonut! Ymmärsit ihan väärin ja nyt kaikki on mennyttä!", Salamurhaajanuorukainen parkaisi dramaattisesti ja syöksähti toisen puoleen polvilleen lattialle. Hän tarttui toisen olkapäistä, mutta tällä kertaa ote ei ollut agressiivinen, ainoastaan epätoivoinen kaikessa ravistelevaisuudessaan. "Tajuatko mitä olet tehnyt? Minä kuolen tästä hyvästä! Et tainnut ajatella sitä, kun idioottimaisuudessasi nielaisit avaimen!" Silmät tuijottivat suoraan toiseen, kunnes kädet irrottivat hitaasti otteensa ja Jove kierähti istumaan vastapuolen viereen. Hetken aikaa pää lepäsi käsien välissä.
"Olen niin mennyttä", Jove parahti ja nosti sitten katseensa toiseen. Nyt oli kai aika käyttää se viimeinenkin oljenkorsi, vaikka se tulisikin olemaan säälittävää. Siispä: "Tehdään sopimus. Minä päästin sinut menemään, sinä päästät minut. En tappanut sinua, joten sinä et kerro perheellesi, miksi oikeasti olen täällä, vaan lasket minut matkohini heti, kun he saapuvat. Sovittu?" Oli teko sitten kuinka epätoivoinen yritys tahansa, Jove oli päättänyt yrittää, vaikka ei tosissaan uskonutkaan, että toiselta löytyisi tekoon tarvittavaa, valtavaa hyväsydämisyyttä ja ymmärrystä. Kenties jopa typeryyttä. Aina kannatti kuitenkin kokeilla onneaan ja Jove nostikin nyt kätensä puristaakseen toisen kättä sopimuksen sinetöimiseksi - siis mikäli sellaista nyt koskaan syntyisi. Katse pysyi vetoavana toisessa, eikä sitä siirretty sivuun hetkeksikään. Ja vaikka kasvoilla ei näkynytkään merkkiäkään alistuvuudesta tai koiramaisesta anteeksipyytelystä, ilme oli silti vilpitön. Ole kiltti, tartu tähän käteen ja säästä minut, kuten minä säästin sinut.
|
|