Post by Sahia on Oct 18, 2009 18:01:53 GMT 3
Maailma matkaa radallaan
Päivä nousee uudestaan
Ei mikään muutu milloinkaan
Kaikki säilyy ennallaan
Samat tuulet puhaltaa
Samat sateet lankeaa
Ja kaikki kaunis katoaa
Kaikki kuolee aikanaan
nimi: Cyien Weyëlaq
ikä: muutama sata vuotta, mutta näyttää reilu parikymppiseltä
laji: haltia
sukupuoli: mies
ammatti: tekee vähän mitä töitä nyt sattuu saamaan, ei ole sinänsä erikoistunut mihinkään
Taas lapset pihalla nään
Ikkunas alla leikkivän leikkejään
Taas siihen paikallesi ikkunaan jäät
Siihen ikkunaan jäät
ulkonäkö: Cyieniä on helppo sanoa komeaksi. Haltioille tyypillisesti hän on kalpea, ja hiukset ovat tuuheat ja tummat, ja yleensä silmillä. Vasen silmä on pilvisen harmaa, kun taas oikea tumma männynvihreä. Hän on pitkä, 191cm, hoikka ja sirorakenteinen, näyttää ajoittain jopa hennolta, mutta ei nyt aivan kukkakeppi. Lihaksistoa on, ei liikaa, mutta ihan mukavasti. Korvat ovat myös haltioille tyypillisesti suipot. Kasvot ovat kapeat.
Pikkuyksityiskohdat. Vasemmassa korvassa on yksi reikä, ei aivan alhaalla, muttei vielä rustossakaan. Leveähkö kuparirengas. Oikeaan nilkkaan on tatuoitu mustalla kuunsirppi, pieni, vasempaan lapaan jännittävä kiekura ja oikeaan hartiaan, solisluun alle, kuin S poikittain, keskustan poikki kulkemaan pystysuoraan kaksi lyhyttä viivaa.
Lennät vuosien taa
Ne muistot päivittäin sut valtaansa saa
Ne Joutsenlauluun etsii taas laulajaa
Etsii taas laulajaa
vaatetus: Asun hallitsevin osa on tumma, kutakuinkin musta, hupullinen viitta. Sen alle jäävät tummat housut ja valkea paita. Kengät ovat yksinkertaiset, hieman nilkan yli tulevat nahkaasaappaat. Asussa ei ole oikeastaan kovinkaan kovasti mitään erikoista, ja vaikka hänellä onkin enemmän vaatteita kuin vain tuo yksi vaatekerta, ei niissä missään ole mitään kummallista.
Nuo hetket syntymästä kuolemaan
Mun silmäluomiin heijastuu
Saa toiset uskomaan kai Jumalaan
Toiset Saatanaan
Tai mihin vaan
Muttei kuitenkaan tähän maailmaan
fyysiset vahvuudet: Kuten suurin osa haltioista, hän on ketterä ja nopea, mutta ei niinkään vahva. Hän ei ole erityisen taitava minkään tietyn aseen kanssa (tai mitä nyt heittäessään tikaria luultavimmin osuu maaliin), mutta on osaa käyttää yleisimpiä ihan jotenkuten. Hn vain yleensä välttelee tilanteita, joissa voisi joutua tappelemaan, ja yrittää pärjätä paolla ja kenties tikarinsa uhraamisella hässäkän saamiseksi. Hän on kestävä, ja omimmillaan metsässä liikkuessaan. Hän kiipeilee taitavasti, joka varmaan juontaa juurensa ketteryydestä.
Sä kerran löysit myös sen
Tuon puolen vuosisadan rakkauden
Sun oli helppo olla onnellinen
Olla onnellinen
aseet: Cyien ei ole pahemmin jaksanut välittää aseistuksestaan, tai taidoistaan käyttää aseistustaan. Ehkä vielä jonain päivänä, mutta olo vain ei koskaan ole ollut sopiva.
Hän kantaa kuitenkin mukanaan tikaria, yksinkertaista, 15cm teräistä tikaria. Eihän siitä paljoa hyötyä miekkaa tai jousta vastaan ole, mutta edes jokin pieni turva. Ja yleensä heittäessään sen hän osuu maaliinsa.
Et ehkä sääliäni kaipaa
Ei se saa tuskaa puutumaan
Tuo tuska laulun tämän kirjoittaa
Tuo tuska kiinni saa kenet vaan
Tuo tuska kiinni saa
luonne: Ensivaikutelma Cyienistä on kylmä, ylpeä, välinpitämätön. Hän on hiljainen, ja vaikkei olekaan erityisen syrjäänvetäytyvä, ei hän myöskään hakeudu oikein kenenkään seuraan. Kaipa hän on hieman eloton. Siis sinänsä ei: hän elää, on ihan hyväkuntoinen jne. Mutta elämänilo, tahto elää, on aika vähissä. Hän ei ole katkeroitunut, vihainen tai surullinen, vain niin eloton ja tyhjä. Ainoa asia, joka enää saa hänet innostumaan, on haasteet. Cyien on aina rakastanut haasteita, kilpailua, on ylpeä ja todistaa mielellään taitojaan.
Mutta oikeastaan kylmyys, välinpitämättömyys, se on vain kuorta. Joskus, kauan sitten, Cyienkin oli mukava, ei tosin ehkä se aurinkoisin, mutta ihan suht tyytyväinen elämäänsä ja oli jopa ihan eloisakin. Hän oli huumorintajuinen, vitsaili, nauroikin. Hän oli ystävällinen, reilu, rehellinen. Se puoli tosin haudattiin, kenties iäksi, viimeistään silloin, kun Neya kuoli. Jäljelle jäi kylmä ja välinpitämätön kuori, joka oli jossain oppinut valehtelemaan ilmeenkään värähtämättä. Muutenkaan hän ei enää tunteitaan näytä. Tyynen pinnan alla saattaa kyteä vaikk minkämoinen myrsky, eikä sivustakatsojalla välttämättä ole aavistustakaan siitä.
Cyien laukoo mielellään ivallisia, loukkaavia, sarkastisia, ja muutenkin ikäviä kommentteja. Kai se on hänen tapansa purkaa omaa "pahaa oloaan", tai ehkä hän vain pitää siitä. Miten voi ilkkua toiselle äänettömästi, "annoitpas minulle mahdollisuuden nauraa kustannuksellasi. Etpä olekaan ihan niin viisas!" Ja niin edespäin.
Sinänsä on outoa, että Cyien jaksaa yhä yrittää elää. Hän pelkää menneisyyttään, yrittää olla ajattelematta sitä, mutta silti takertuu siihen, uppoutuu siihen, kuin yrittäen päästä takaisin noihin menetettyihin vuosiin. Irti hän ei uskalla päästää, koska elämässä ei ole enää mitään muuta kuin menneisyys. Ei ystäviä, tavoitteita, ei mitään. Ehkäpä hän siksi onkin niin tyhjä ja kylmä, koska mitään ei ole. Ei mitään, minkä puolesta taistella, mitään, minkä takia elää. Se on myös syy, miksi Cyien ei ole kovin mukava vihamiehenä. Hyvin pahasti suuttuneena vihamiehenä. Hän voi heittää kaiken peliin, koska voi vain voittaa. Mitään hävittävää ei ole. Hänelle ei olisi järjettömän kammottavaa hylätä maallinen taivallus, ja se onkin kaikki, mitä hänellä on enää jäljellä. Jos nyt vaatteita ei lasketa.
Suruhuntusi nään
Se viisi vuotta sitten sai hengittää
Sut Joutsenlaulu silloin sai itkemään
Sut sai itkemään
menneisyys: Suurin osa Cyienin menneisyydestä on hämärän peitossa. Jonkin verran tietoa jäi maailmalle. Miten Cyien ilmestyi orpona ja arkana lapsena kylän keskustaan, miten hänestä huolehdittiin hieman vastentahtoisesti, miten hän kasvoi hiljaisena ja oudoksuttuna, oppienkin itsenäiseksi. Tiettyä pätkää ei muista kukaan, kuinka hän vaelsi pitkin maita ja mantuja, oppien elämän perusasioita kokeilun ja erehdyksen kautta. Ja tietysti ne vuosikymmenet, jotka Cyien itse muistaa, ja joista suurimman osan haluaisi vain unohtaa.
Aloittakaamme alusta. Se, mitä Cyien ei muista, mutta mitä ehkä joku vielä jossain muistaakin, ja mitä tapahtui, tulee tässä. Eräänä tihkusateisena kesäaamuna kylä heräsi jokseenkin äkkinäisesti kirkaaseen lapsen huutoon.
"Äiti, äiti, täällä on vieras poika!" Huutaja oli yhden talon kahdeksanvuotias tyttö, joka oli ollut menossa aamuaskareelle - lampaita ruokkimaan. Hän oli ensimmäisenä nähnyt Cyienin, laihan, kalpean, suurisilmäisen haltian. Pienessä kylässä asui haltioita ja ihmisiä sekaisin, joten pojan olemus ei tyttöä sinänsä järkyttänyt. Poika lykättiin yhteen haltioiden taloista, hän sai kuivaa ylleen ja leivän sillävälin, kun hänen kohtalostaan päätettiin. Oli kenties huono asia, että Cyien itse kuuli keskustelun, ja silloin ajatus olen-äärimmäisen-epätoivottu nousi pintaan. Lopulta he päätyivät sovintoratkaisuun: kukin haltiaperheistä huolehtisi pojasta kuukauden kerrallaan. Se ei oikein kovin hyvää orpopojan itsetunnolle tehnyt, ja kulkiessaan räsyisissä vaatteissaan, laihana ja outona ihmislapsien seassa hän sai osakseen syrjintää ja pilkkaa, johon aikuiset eivät pahemmin puuttuneet. Hän varttui kylässä arviolta kuusitoistavuotiaaksi, keräsi sitten vähäiset tavaransa ja lähti kohti omaa tulevaisuuttaan. Kovin monen kylässä ei voi sanoa jääneen häntä kaipaamaan.
Ja vaikka kukaan ei muista, mitä seuraavan kenties sadan vuoden aikana tapahtui, se on helppo päätellä. Sillä Cyien lähti maailmalle paljon mitään osaamattomana, vähissä varoissa, ja hänen muistinsa ylettyy aikaan, jolloin hän oli siisteissä vaatteissa, ja vaikka hän ei tietoisesti mitään muista, alitajunta, lihakset muistivat paljon, ja hän huomasi osaavansa outoja asioita, joita ei muistanut opetelleensa. Miekkailun alkeita, jousiammuntaa, kaikenlaista pientä hommaa. Eli mitä todennäköisimmin hän kuljeskeli ympäriinsä, teki pieniä hommiaan, uudisti vaatetustaan, opetteli elämisen taitoja. Ja olen-äärimmäisen-epätoivottu-ajatus vahvistui, kun seuraa ei saanut ja ihmiset nuoren näköistä haltiaa kovin vierastivat.
Ja sitten koitti se (jälleen) tihkuinen kesäaamu, jolloin Cyien heräsi mutaisesta maasta hirvittävään päänsärkyyn. Saattaa olla, että hän oli juonut itsensä melkoiseen huippeliin, tai ehkä hänet oli huumattu, tai ehkä hän oli vain lyönyt päänsä. No one knows, harvat välittävätkään. Cyienillä vain oli päällään outoja vaatteita, eikä hän muistanut, miten oli ne saanut, hänellä oli outoja tatuointeja ja yksi lävistys, eikä hän muistanut, miksi tai milloin ne oli ottanut. Paljon muutakin sekavaa oli. Hän ei muistanut mitään mistään, mutta toki aiempien vuosien tuntemukset ja kokemukset yhä vaikuttivat luonteeseen. Muutaman päivän hän liikkui nimettömänä, sitten Cyien alkoi pyöriä päässä ja tuntui tutulta, joten sen hän päätti napata nimekseen.
Kului vuosikymmen tai pari. Hän vaelsi ihmisten ja haltioiden joukossa hiljaisena, kuin tarkkailijana. Ja sitten tapahtui se, mikä muutti miehen koko elämän. Hän rakastui. Rakastui palavasti ja lopullisesti.
Hänen uhrinsa oli kuolevainen, ihmisnainen, jonka miehen oli kulkutauti vienyt. Nainen oli nuorehko, ehkä 25v ja surullinen. Aluksi hän ei edes huomannut Cyieniä, sitten alkoi pikkuhiljaa tajuta, että toinen oli lähes koko ajan läsnä, jossain nurkassa. He tutustuivat, mutta tämä Neya Yëlaq oli liian rikki rakastuakseen uudelleen. Ainakaan niin pian. Tunnollisesti Cyien pysyi Neyan rinnalla, hoivasi ja rakasti tuota. Vuosien vieriessä Neya alkoi pikkuhiljaa toipua kohtalon kolhusta, ja tajuta koko sen vaivan, jonka Cyien oli hänen vuokseen nähnyt. Muutama viikko tästä, ja Cyien uskaltautui tunnustamaan rakkautensa. Se ilta, jonka he istuivat päivän jälkeen lämpimillä rantakallioilla, kauniissa hiljaisuudessa, aivan lähekkän, ja katsoivat auringonlaskun, oli yksi hänen elämänsä parhaista. Kun aurinko oli painunut mailleen, Neya silitti Cyienin poskea, katsoi tuota silmiin ja tuhosi hänen elämänsä.
"En usko koskaan voivani rakastaa sinua." Hän sanoi sen pehmeästi, kuin varoen loukkaamasta, ja kun Cyien ei reagoinut mitenkään, hän käveli hijaa pois, jättäen haltian yksin istumaan pimenevään iltaan. Hän oli kuin sokissa. Vuosia, vuosia hän oli Neyaa rakastanut, hellinyt kauniita unelmia, ja kaikki oli ollut yhtä tyhjän kanssa. Sen yön aikana hän järjesti maailmansa uudelleen, eikä aamulla rantakallioilta löydetty kuin pieni, heinistä taidokkaasti punottu sydän.
Tahtoisin olla niin kuin silloinkin
Kun peityit huntuun valkoiseen
Se jäänyt on jo ajan jalkoihin niin kuin sinäkin
Aina välillä Cyien kävi tässä rantakylässä rakastettuaan vilkaisemassa, vaikkei Neya siitä koskaan saanut tietää. Hän kulki varjoissa, tai kenties vain kylänraittia vastaan huppu syvällä päässä. Kaipasi entistä, kun saattoi vain kulkea toisen vierellä. Oli tuskaa nähdä kaikki tuttu, kylä, ihmiset, Neya, ja olla kykenemätön olemaan siinä mukana.
Tätä jatkui vuosia. Aina muutaman kuukauden välein hän piipahti kylässä, kulki huputettuna ja varjoissa niin kauan, että näki edes vilauksen Neyasta, sitten lähti jatkamaan omia polkujaan, vain palatakseen jonkin ajan päästä takaisin. Kunnes, noin seitsemän vuotta Cyienin lähdön jälkeen hän ei vain löytänyt Neyaa. Hän etsi, etsi, kulki kujia päivin ja öin. Muistiin takertuivat vain kauhun tunne, hirvittävä aavistus, kun askelet suuntautuivat kohti pientä hautausmaata. Nurkasta löytyneen uuden kiven äärellä Cyien vietti tuon yön. Hän ei itkenyt, tuijotti vain kiveen hakattua nimeä lamaantuneena. Neya Yëlaq.
Tahtoisin yrittää
Ja että silloin veden pinnalle jään
Kun joen tulvivan mä uomistaan nään
Kun joen tulvivan nään
Tämän jälkeen Cyien katosi muutamaksi vuodeksi ihmisten ja muidenkin kaksijalkaisten näköpiiristä. Kukaan ei tiedä, mitä hän kävi läpi, mitä ajatteli, missä kulki, miten eli, eikä hänkään muista paljoa mitään. Ja se, minkä muistaa, sen hän haluaisi unohtaa ja yrittää olla ajattelematta sitä. Kun seuraavan kerran ihmissilmä näki Cyienin, hän oli muuttunut. Samannäköinen kuin ennenkin, tietysti, mutta erivärisissä silmissä oli vanhempi ilme. Kärsineempi, mutta myös sulkeutuneempi. Cyien oli hiljaisempi, vielä syrjäänvetäytyvämpi kuin ennen. Siitä asti, eli noin puolisen vuosisataa, hän on yrittänyt löytää elämäänsä tarkoitusta, tehnyt hanttihommia henkensä pitimiksi. Melko tyhjäähän se on, mutta Cyien ei koskaan harkinnut elämänsä päättämistä, liikaa hän (haltiana) nauttii luonnon kauneudesta ympärillään. Hän otti sukunimekseen Neyan sukunimen, pienellä muutoksella, mutta muuten hän varoo ja välttelee menneisyytensä esiin nostoa.
Nuo naiset marketeissa kärryineen
Ja miehet kantabaareissaan
Nuoruuden lähteestä kai haaveilee
Ja tuska laimenee
Tai miten vaan
Taas hetken lähempänä kuolemaa
Ei haihdu tuska milloinkaan
Copyt
hahmo Sahian
lyriikat Anssi Kelan ja Yön
Elämä helpompaa ois
Jos unohtaa vois.
Päivä nousee uudestaan
Ei mikään muutu milloinkaan
Kaikki säilyy ennallaan
Samat tuulet puhaltaa
Samat sateet lankeaa
Ja kaikki kaunis katoaa
Kaikki kuolee aikanaan
nimi: Cyien Weyëlaq
ikä: muutama sata vuotta, mutta näyttää reilu parikymppiseltä
laji: haltia
sukupuoli: mies
ammatti: tekee vähän mitä töitä nyt sattuu saamaan, ei ole sinänsä erikoistunut mihinkään
Taas lapset pihalla nään
Ikkunas alla leikkivän leikkejään
Taas siihen paikallesi ikkunaan jäät
Siihen ikkunaan jäät
ulkonäkö: Cyieniä on helppo sanoa komeaksi. Haltioille tyypillisesti hän on kalpea, ja hiukset ovat tuuheat ja tummat, ja yleensä silmillä. Vasen silmä on pilvisen harmaa, kun taas oikea tumma männynvihreä. Hän on pitkä, 191cm, hoikka ja sirorakenteinen, näyttää ajoittain jopa hennolta, mutta ei nyt aivan kukkakeppi. Lihaksistoa on, ei liikaa, mutta ihan mukavasti. Korvat ovat myös haltioille tyypillisesti suipot. Kasvot ovat kapeat.
Pikkuyksityiskohdat. Vasemmassa korvassa on yksi reikä, ei aivan alhaalla, muttei vielä rustossakaan. Leveähkö kuparirengas. Oikeaan nilkkaan on tatuoitu mustalla kuunsirppi, pieni, vasempaan lapaan jännittävä kiekura ja oikeaan hartiaan, solisluun alle, kuin S poikittain, keskustan poikki kulkemaan pystysuoraan kaksi lyhyttä viivaa.
Lennät vuosien taa
Ne muistot päivittäin sut valtaansa saa
Ne Joutsenlauluun etsii taas laulajaa
Etsii taas laulajaa
vaatetus: Asun hallitsevin osa on tumma, kutakuinkin musta, hupullinen viitta. Sen alle jäävät tummat housut ja valkea paita. Kengät ovat yksinkertaiset, hieman nilkan yli tulevat nahkaasaappaat. Asussa ei ole oikeastaan kovinkaan kovasti mitään erikoista, ja vaikka hänellä onkin enemmän vaatteita kuin vain tuo yksi vaatekerta, ei niissä missään ole mitään kummallista.
Nuo hetket syntymästä kuolemaan
Mun silmäluomiin heijastuu
Saa toiset uskomaan kai Jumalaan
Toiset Saatanaan
Tai mihin vaan
Muttei kuitenkaan tähän maailmaan
fyysiset vahvuudet: Kuten suurin osa haltioista, hän on ketterä ja nopea, mutta ei niinkään vahva. Hän ei ole erityisen taitava minkään tietyn aseen kanssa (tai mitä nyt heittäessään tikaria luultavimmin osuu maaliin), mutta on osaa käyttää yleisimpiä ihan jotenkuten. Hn vain yleensä välttelee tilanteita, joissa voisi joutua tappelemaan, ja yrittää pärjätä paolla ja kenties tikarinsa uhraamisella hässäkän saamiseksi. Hän on kestävä, ja omimmillaan metsässä liikkuessaan. Hän kiipeilee taitavasti, joka varmaan juontaa juurensa ketteryydestä.
Sä kerran löysit myös sen
Tuon puolen vuosisadan rakkauden
Sun oli helppo olla onnellinen
Olla onnellinen
aseet: Cyien ei ole pahemmin jaksanut välittää aseistuksestaan, tai taidoistaan käyttää aseistustaan. Ehkä vielä jonain päivänä, mutta olo vain ei koskaan ole ollut sopiva.
Hän kantaa kuitenkin mukanaan tikaria, yksinkertaista, 15cm teräistä tikaria. Eihän siitä paljoa hyötyä miekkaa tai jousta vastaan ole, mutta edes jokin pieni turva. Ja yleensä heittäessään sen hän osuu maaliinsa.
Et ehkä sääliäni kaipaa
Ei se saa tuskaa puutumaan
Tuo tuska laulun tämän kirjoittaa
Tuo tuska kiinni saa kenet vaan
Tuo tuska kiinni saa
luonne: Ensivaikutelma Cyienistä on kylmä, ylpeä, välinpitämätön. Hän on hiljainen, ja vaikkei olekaan erityisen syrjäänvetäytyvä, ei hän myöskään hakeudu oikein kenenkään seuraan. Kaipa hän on hieman eloton. Siis sinänsä ei: hän elää, on ihan hyväkuntoinen jne. Mutta elämänilo, tahto elää, on aika vähissä. Hän ei ole katkeroitunut, vihainen tai surullinen, vain niin eloton ja tyhjä. Ainoa asia, joka enää saa hänet innostumaan, on haasteet. Cyien on aina rakastanut haasteita, kilpailua, on ylpeä ja todistaa mielellään taitojaan.
Mutta oikeastaan kylmyys, välinpitämättömyys, se on vain kuorta. Joskus, kauan sitten, Cyienkin oli mukava, ei tosin ehkä se aurinkoisin, mutta ihan suht tyytyväinen elämäänsä ja oli jopa ihan eloisakin. Hän oli huumorintajuinen, vitsaili, nauroikin. Hän oli ystävällinen, reilu, rehellinen. Se puoli tosin haudattiin, kenties iäksi, viimeistään silloin, kun Neya kuoli. Jäljelle jäi kylmä ja välinpitämätön kuori, joka oli jossain oppinut valehtelemaan ilmeenkään värähtämättä. Muutenkaan hän ei enää tunteitaan näytä. Tyynen pinnan alla saattaa kyteä vaikk minkämoinen myrsky, eikä sivustakatsojalla välttämättä ole aavistustakaan siitä.
Cyien laukoo mielellään ivallisia, loukkaavia, sarkastisia, ja muutenkin ikäviä kommentteja. Kai se on hänen tapansa purkaa omaa "pahaa oloaan", tai ehkä hän vain pitää siitä. Miten voi ilkkua toiselle äänettömästi, "annoitpas minulle mahdollisuuden nauraa kustannuksellasi. Etpä olekaan ihan niin viisas!" Ja niin edespäin.
Sinänsä on outoa, että Cyien jaksaa yhä yrittää elää. Hän pelkää menneisyyttään, yrittää olla ajattelematta sitä, mutta silti takertuu siihen, uppoutuu siihen, kuin yrittäen päästä takaisin noihin menetettyihin vuosiin. Irti hän ei uskalla päästää, koska elämässä ei ole enää mitään muuta kuin menneisyys. Ei ystäviä, tavoitteita, ei mitään. Ehkäpä hän siksi onkin niin tyhjä ja kylmä, koska mitään ei ole. Ei mitään, minkä puolesta taistella, mitään, minkä takia elää. Se on myös syy, miksi Cyien ei ole kovin mukava vihamiehenä. Hyvin pahasti suuttuneena vihamiehenä. Hän voi heittää kaiken peliin, koska voi vain voittaa. Mitään hävittävää ei ole. Hänelle ei olisi järjettömän kammottavaa hylätä maallinen taivallus, ja se onkin kaikki, mitä hänellä on enää jäljellä. Jos nyt vaatteita ei lasketa.
Suruhuntusi nään
Se viisi vuotta sitten sai hengittää
Sut Joutsenlaulu silloin sai itkemään
Sut sai itkemään
menneisyys: Suurin osa Cyienin menneisyydestä on hämärän peitossa. Jonkin verran tietoa jäi maailmalle. Miten Cyien ilmestyi orpona ja arkana lapsena kylän keskustaan, miten hänestä huolehdittiin hieman vastentahtoisesti, miten hän kasvoi hiljaisena ja oudoksuttuna, oppienkin itsenäiseksi. Tiettyä pätkää ei muista kukaan, kuinka hän vaelsi pitkin maita ja mantuja, oppien elämän perusasioita kokeilun ja erehdyksen kautta. Ja tietysti ne vuosikymmenet, jotka Cyien itse muistaa, ja joista suurimman osan haluaisi vain unohtaa.
Aloittakaamme alusta. Se, mitä Cyien ei muista, mutta mitä ehkä joku vielä jossain muistaakin, ja mitä tapahtui, tulee tässä. Eräänä tihkusateisena kesäaamuna kylä heräsi jokseenkin äkkinäisesti kirkaaseen lapsen huutoon.
"Äiti, äiti, täällä on vieras poika!" Huutaja oli yhden talon kahdeksanvuotias tyttö, joka oli ollut menossa aamuaskareelle - lampaita ruokkimaan. Hän oli ensimmäisenä nähnyt Cyienin, laihan, kalpean, suurisilmäisen haltian. Pienessä kylässä asui haltioita ja ihmisiä sekaisin, joten pojan olemus ei tyttöä sinänsä järkyttänyt. Poika lykättiin yhteen haltioiden taloista, hän sai kuivaa ylleen ja leivän sillävälin, kun hänen kohtalostaan päätettiin. Oli kenties huono asia, että Cyien itse kuuli keskustelun, ja silloin ajatus olen-äärimmäisen-epätoivottu nousi pintaan. Lopulta he päätyivät sovintoratkaisuun: kukin haltiaperheistä huolehtisi pojasta kuukauden kerrallaan. Se ei oikein kovin hyvää orpopojan itsetunnolle tehnyt, ja kulkiessaan räsyisissä vaatteissaan, laihana ja outona ihmislapsien seassa hän sai osakseen syrjintää ja pilkkaa, johon aikuiset eivät pahemmin puuttuneet. Hän varttui kylässä arviolta kuusitoistavuotiaaksi, keräsi sitten vähäiset tavaransa ja lähti kohti omaa tulevaisuuttaan. Kovin monen kylässä ei voi sanoa jääneen häntä kaipaamaan.
Ja vaikka kukaan ei muista, mitä seuraavan kenties sadan vuoden aikana tapahtui, se on helppo päätellä. Sillä Cyien lähti maailmalle paljon mitään osaamattomana, vähissä varoissa, ja hänen muistinsa ylettyy aikaan, jolloin hän oli siisteissä vaatteissa, ja vaikka hän ei tietoisesti mitään muista, alitajunta, lihakset muistivat paljon, ja hän huomasi osaavansa outoja asioita, joita ei muistanut opetelleensa. Miekkailun alkeita, jousiammuntaa, kaikenlaista pientä hommaa. Eli mitä todennäköisimmin hän kuljeskeli ympäriinsä, teki pieniä hommiaan, uudisti vaatetustaan, opetteli elämisen taitoja. Ja olen-äärimmäisen-epätoivottu-ajatus vahvistui, kun seuraa ei saanut ja ihmiset nuoren näköistä haltiaa kovin vierastivat.
Ja sitten koitti se (jälleen) tihkuinen kesäaamu, jolloin Cyien heräsi mutaisesta maasta hirvittävään päänsärkyyn. Saattaa olla, että hän oli juonut itsensä melkoiseen huippeliin, tai ehkä hänet oli huumattu, tai ehkä hän oli vain lyönyt päänsä. No one knows, harvat välittävätkään. Cyienillä vain oli päällään outoja vaatteita, eikä hän muistanut, miten oli ne saanut, hänellä oli outoja tatuointeja ja yksi lävistys, eikä hän muistanut, miksi tai milloin ne oli ottanut. Paljon muutakin sekavaa oli. Hän ei muistanut mitään mistään, mutta toki aiempien vuosien tuntemukset ja kokemukset yhä vaikuttivat luonteeseen. Muutaman päivän hän liikkui nimettömänä, sitten Cyien alkoi pyöriä päässä ja tuntui tutulta, joten sen hän päätti napata nimekseen.
Kului vuosikymmen tai pari. Hän vaelsi ihmisten ja haltioiden joukossa hiljaisena, kuin tarkkailijana. Ja sitten tapahtui se, mikä muutti miehen koko elämän. Hän rakastui. Rakastui palavasti ja lopullisesti.
Hänen uhrinsa oli kuolevainen, ihmisnainen, jonka miehen oli kulkutauti vienyt. Nainen oli nuorehko, ehkä 25v ja surullinen. Aluksi hän ei edes huomannut Cyieniä, sitten alkoi pikkuhiljaa tajuta, että toinen oli lähes koko ajan läsnä, jossain nurkassa. He tutustuivat, mutta tämä Neya Yëlaq oli liian rikki rakastuakseen uudelleen. Ainakaan niin pian. Tunnollisesti Cyien pysyi Neyan rinnalla, hoivasi ja rakasti tuota. Vuosien vieriessä Neya alkoi pikkuhiljaa toipua kohtalon kolhusta, ja tajuta koko sen vaivan, jonka Cyien oli hänen vuokseen nähnyt. Muutama viikko tästä, ja Cyien uskaltautui tunnustamaan rakkautensa. Se ilta, jonka he istuivat päivän jälkeen lämpimillä rantakallioilla, kauniissa hiljaisuudessa, aivan lähekkän, ja katsoivat auringonlaskun, oli yksi hänen elämänsä parhaista. Kun aurinko oli painunut mailleen, Neya silitti Cyienin poskea, katsoi tuota silmiin ja tuhosi hänen elämänsä.
"En usko koskaan voivani rakastaa sinua." Hän sanoi sen pehmeästi, kuin varoen loukkaamasta, ja kun Cyien ei reagoinut mitenkään, hän käveli hijaa pois, jättäen haltian yksin istumaan pimenevään iltaan. Hän oli kuin sokissa. Vuosia, vuosia hän oli Neyaa rakastanut, hellinyt kauniita unelmia, ja kaikki oli ollut yhtä tyhjän kanssa. Sen yön aikana hän järjesti maailmansa uudelleen, eikä aamulla rantakallioilta löydetty kuin pieni, heinistä taidokkaasti punottu sydän.
Tahtoisin olla niin kuin silloinkin
Kun peityit huntuun valkoiseen
Se jäänyt on jo ajan jalkoihin niin kuin sinäkin
Aina välillä Cyien kävi tässä rantakylässä rakastettuaan vilkaisemassa, vaikkei Neya siitä koskaan saanut tietää. Hän kulki varjoissa, tai kenties vain kylänraittia vastaan huppu syvällä päässä. Kaipasi entistä, kun saattoi vain kulkea toisen vierellä. Oli tuskaa nähdä kaikki tuttu, kylä, ihmiset, Neya, ja olla kykenemätön olemaan siinä mukana.
Tätä jatkui vuosia. Aina muutaman kuukauden välein hän piipahti kylässä, kulki huputettuna ja varjoissa niin kauan, että näki edes vilauksen Neyasta, sitten lähti jatkamaan omia polkujaan, vain palatakseen jonkin ajan päästä takaisin. Kunnes, noin seitsemän vuotta Cyienin lähdön jälkeen hän ei vain löytänyt Neyaa. Hän etsi, etsi, kulki kujia päivin ja öin. Muistiin takertuivat vain kauhun tunne, hirvittävä aavistus, kun askelet suuntautuivat kohti pientä hautausmaata. Nurkasta löytyneen uuden kiven äärellä Cyien vietti tuon yön. Hän ei itkenyt, tuijotti vain kiveen hakattua nimeä lamaantuneena. Neya Yëlaq.
Tahtoisin yrittää
Ja että silloin veden pinnalle jään
Kun joen tulvivan mä uomistaan nään
Kun joen tulvivan nään
Tämän jälkeen Cyien katosi muutamaksi vuodeksi ihmisten ja muidenkin kaksijalkaisten näköpiiristä. Kukaan ei tiedä, mitä hän kävi läpi, mitä ajatteli, missä kulki, miten eli, eikä hänkään muista paljoa mitään. Ja se, minkä muistaa, sen hän haluaisi unohtaa ja yrittää olla ajattelematta sitä. Kun seuraavan kerran ihmissilmä näki Cyienin, hän oli muuttunut. Samannäköinen kuin ennenkin, tietysti, mutta erivärisissä silmissä oli vanhempi ilme. Kärsineempi, mutta myös sulkeutuneempi. Cyien oli hiljaisempi, vielä syrjäänvetäytyvämpi kuin ennen. Siitä asti, eli noin puolisen vuosisataa, hän on yrittänyt löytää elämäänsä tarkoitusta, tehnyt hanttihommia henkensä pitimiksi. Melko tyhjäähän se on, mutta Cyien ei koskaan harkinnut elämänsä päättämistä, liikaa hän (haltiana) nauttii luonnon kauneudesta ympärillään. Hän otti sukunimekseen Neyan sukunimen, pienellä muutoksella, mutta muuten hän varoo ja välttelee menneisyytensä esiin nostoa.
Nuo naiset marketeissa kärryineen
Ja miehet kantabaareissaan
Nuoruuden lähteestä kai haaveilee
Ja tuska laimenee
Tai miten vaan
Taas hetken lähempänä kuolemaa
Ei haihdu tuska milloinkaan
Copyt
hahmo Sahian
lyriikat Anssi Kelan ja Yön
Elämä helpompaa ois
Jos unohtaa vois.