Post by Sahia on Oct 19, 2009 8:48:55 GMT 3
// Aloitettu vanhalla foorulla. Roya Adelean kanssa x) //
Awéa
Kotkan yksinäinen huuto kaikui vuorten seinistä ja haipui hiljaa kirkkaseen ilmaan. Aurinko oli korkealla, taivas pilvetön ja heleän sininen. Pian kuului pääskysen kirkas ääni ja musta nuoli sujahteli edestakaisin puiden yllä. Hetken kuluttua se lähti nokka täynnä hyönteisiä lentämään poispäin. Se näki varjon, hiljaisen, suuren varjon, ja sen aivot ehtivät juuri tehdä salamannopean päätöksen paosta ennen kuin varjo iski. Pääskysellä ei ollut aikaa tehdä mitään.
Awéa nielaisi saaliinsa yhtenä suupalana ja tuhahti. Onnetonta, näitä saisi syödä koko loppupäivän, jos vatsaa aikoisi täyttää. Nuori lohikäärmenaaras veti tummat siipensä kylkiään vasten ja sukelsi kohti maata. Pudotuksen riemu kuohui hänen mielessään ja vasta kosketusetäisyydellä puiden latvoista hän oikaisi syöksynsä. Valtaisat siivet kannattivat kevyen ruumiin helposti, ja käytyään säikäyttämässä pahanpäiväisesti peuran Awéa suuntasi takaisin taivaalle.
Lentäminen oli Awéalle intohimo. Tunne, kun liikkui kevyesti ilman halki, kun nouseva ilmavirtaus tarttui suuriin siipiin ja kohotti korkealle, niin korkealle, että näki koko maan. Kuinka pienellä hännänliikkeellä saattoi väistää vuorenhuipun. Se oli kaikki upeaa, eikä Awéa saisi siitä koskaan tarpeekseen.
Auringon valo sai Awéan metallinhohtoisen, vihreän suomupeitteen hohtamaan pehmeästi tuon suunnatessa kohti suurta lintuparvea. Se lakosi paniikissa eri suuntiin saaden lihokäärmeen hetkeksi epäröimään. Nopeasti hän kuitenkin toipui ja syöksi tulta kohti pienempää yhteen suuntaan lähtenyttä porukkaa. Linnut kypsyivät lennosta ja Awéa sukelsi niiden perään. Tuo nuoleskeli huuliaan linnut tavoitettuaan ja nielaistuaan, ja lähti sitten hieman rauhaisammin laskeutumaan. Vetäessään siipensä suppuun kylkiä vasten tuo oli vuorten alarinteillä ja putosi pehmeästi loivahkoon rinteeseen. Kiviä irtoili ja ne poukkoilivat rinnettä alas. Yhä lohikäärmeenä hän lähti laskeutumaan vielä alemmas, ja lisää kiviä ropisi irti.
Päästessään tasanteelle Awéa ravisteli itseään ja sydämenlyöntiä myöhemmin tasanteella seisoi nuori nainen. Normaaliksi ihmiseksi häntä tuskin olisi luullut edes ensivilkaisulla. Hiukset olivat vihreät, kymmeniä eri sävyjä ja ylsivät selän puoleen väliin. Oli kirkasta, joten viirumaisen pupillit erotti helposti. Silmätkin olivat vihreät. Iho oli kalpeaa ja varjostuneissa kohdissa oli aavistuksenomainen vihreä vivahde. Jalassa olevat kalpeanvihreät pussihousut saivat oudon parin tummanpunaisesta paidasta. Ihmis-Awéa venytteli, haukotteli ja lähti jatkamaan rinnettä sivusuunnassa, pysytellen samalla korkeudella. Putoavien kivien määrä väheni huomattavasti, sillä pienikokoinen ihminen liikkui maassa paljon näppärämmin kuin "pienikokoinen" lohikäärme.
Aurinko kipusi vielä korkeammalle. Se paahtoi kirkkaalta taivaalta ja sai Awéan pirteäksi. Ihmisen lämpö olisi saanut ehkä raukeaksi, kaipaamaan varjoa ja kylmää juotavaa, mutta Awéan - joka oli lohikäärme ja pohjimmiltaan lisko - hereille ja energiseksi. Hän vilkaisi alas. Kenties kahden-kolmenkymmenen metrin pudotus. Hetken mielijohteesta hän hyppäsi, potkaisi itsensä kauas vuorenseinämästä ja muuttui pudotessaan takaisin lohikäärmeeksi. Hän sai siipensä avattua juuri ennen maata ja ampaisi takaisin taivaalle. Kevyesti ja vaivattomasti, muutamalla siiveniskulla ja nousevan ilmavirtauksen avulla hän oli nopeasti parissasadassa metrissä ja siirryttyään hissistään syrjään veti siipensä jälleen suppuun ja pudottautui vapaasti kohti maata. Huuto, joka lähti lohikäärmeen kurkusta oli korkea ja täynnä riemua. Awéa laskeutui vuorenhuipulle, terävälle ja matalalle yksilölle, ja takerruttuaan siihen huusi uudelleen riemuaan taivaalle. Tällaisena päivänä tosissaan tunsi elävänsä. Hetken aikaa Awéa vain oli, vuorenhuipullaan, katsellen alla levittäytyvää maailmaa. Metsät ja heinikot pitkin poikin maata huojuivat tuulessa, meri kimmelsi jossain kaukana. Tuulahdus kävi alhaalta rinteiltä, lupaillen enemmän lämpöä. Hän ponkaisi itsensä irti vuoresta ja liiteli kauniisti ja hallitusti alaspäin. Parin metrin korkeudessa hän aloitti muodonmuutoksen ja sai jalkansa alleen juuri sopivasti maankamaran tullessa vastaan. Hahmon vaihtaminen lennossa oli myös yksi lempipuuhista - aina oli mukana jännitysmomentti, ehtiikö.
Awéa katseli ympärilleen. Jälleen tasanteella - yhdellä monista. Hän käveli sen reunalle ja istuutui. Vuorenrinne lähti tästä pystysuorana alas, joten hänen jalkansa roikkuivat tyhjyydessä. Nelisenkymmentä metriä suoraa, paljasta, auringon lämmittämää kalliota. Oikein mukava paikka jäädä päivää paistattelemaan.
---
Adelea
Adelea käveli vuorilla vailla päämäärää. Ardor, pieni, ruskea rotta istui nuoren naisen olkapäällä läkähtyneenä. Oli erittäin lämmin päivä, eikä rotta ainakaan pitänyt sellaisista. Adelea käveli hitain, vapain askelin, kasvoillaan tyytyväinen, mutta jollakin tavalla kiero hymy.
Hetkeksi Adelea pysähtyi ja otti erittäin korkeakorkoiset korkokenkänsä jaloistaan mutisten itsekseen. Maa oli mukavan lämmin jalkojen alla ja neitonen jatkoi matkaansa nyt kenkiä kädessään kantaen. Ardor loikkasi Adelean olkapäältä maahan ja lähti kipittämään pitkin kalliota Adelean edelle.
”No kävele sitten. Mutta varokkin putoamasta - en nimittäin aijo hakea sinua jos mätkähdät alas Ara.” Demoni nainen virnisti rotalleen puhuessaan niin, että terävät kulmahampaat välähtivät auringossa. Ara nimellä hän rottaansa kutsui.
He olivat jo melko korkealla ja jos sieltä olisi pudonnut alas, lähes pystysuoraa seinämää, olisi se ollut varma kuolema - ainakin niin pienelle otukselle kuin Ara.
Adelea kulki paljainjaloin pitkin vuoren rinteitä, potkien irtonaisia pikkukiviä alas jyrkänteen reunalta. Ara loikki melko lähellä reunaa, poiketen välillä Adelean luokse palaten sitten taas kauemmas. Adelea virnuili itsekseen, kunnes pysähtyi nähdessään jonkin lentävän kauempana. Ara kipitti naisen jalkoihin havaitessaan kaukaisen lohikäärmeen ja nainen nosti sen syliinsä. Adelean kasvoille vaihtui melko neutraali ilme ja hän kohotti kulmiaan hivenen. Kaukana lentelevä hahmo syöksyi kohti maata, avaten sitten siipensä ennen kuin osui puihin ja lensi jälleen ylös. Hahmo lennähti tasanteelle muuttuen ihmiseksi ja jääden sitten paikoilleen. Adelea kykeni erottamaan, että hahmo istuutui ja että hän oli nainen.
Adelea jatkoi matkaansa rotan kivutessa jälleen hänen olkapäälleen ja kulki hissukseen kohti kaukaista hahmoa. Meni jonkin aikaa, ennen kuin tuo lohikäärmenainen oli tarpeeksi lähellä ja Adelea kykeni näkemään yksityiskohtia. Naisella oli vihertävät hiukset ja hän oli melko lyhyt. Noh, ei Adeleakaan kovin pitkä ole, mutta pidempi ainakin kun tuo lohikäärmenainen. Adelea kulki kapeaa polun tapaista pitkin, joka kulki hivenen ylempänä kuin tasanne, jolla Awéa istuskeli. Adelean ollessa muutaman kymmenen metrin päässä toisesta, Ara loikkasi alas hänen olkapäältään ja lähti taas loikkimaan neitosen edelle. Huolestunut plkahdus välähti neitosen silmissä, mutta hän antoi rotan mennä. Aran juostessa jyrkänteen reunalla, melkein Awéan kohdalla, pienet reunakivet sen alla vierähtivät alas pudoten kauas maahan saakka ja pieni rotta lipesi reunalta tasanteelle, jolla Awéa istui. Adelealta pääsi kauhistunut äännähdys ja hän juoksi lähemmäs alempaa tasannetta.
”Uskallakkin koskea siihen!” Adelea tiuskaisi, ennen kuin ehti Awéan kohdalle ja loi murhaavan katseen nuoren oloiseen tyttöön, jääden seisomaan hivenen ylemmälle tasanteelle tuijottaen tyttöä. Hän käänsi katseensa hetkeksi rottaan, nähdäkseen oliko sillä kaikki hyvin ja käänsi kasvonsa sitten takaisin toiseen. Omituinen lämpö oli ympäröinyt demonin. Se johtui hänen voimistaa, hallita tulta. Adelean tiuskaistessa lämpö roihahti voimakkaasti, palaten takaisin naista ympäröiväksi lämmöksi.
---
Awéa
Rauhallisen, virkistävän lämpimän päivän hiljaisuuden rikkoi takaa kuuluva vierivien kivien ääni. Hän käänsi päätään mitäänsanomaton, aavistuksen yllättynyt ilme kalpealla naamallaan. Hän ehti juuri nähdä rotan, kun ylempää kuului terävä ääni - puhetta. Awéa hymähti toinen vihreä kulma koholla. Koskea rottaan? Ehkäpä ei kiitos. Paitsi lohikäärmeenä jos hän olisi, niin mikäs siinä, pieni makupala. Hän hymähti uudelleen, tällä kertaa itselleen. Niinpä niin, kenties tulija oli nähnyt hänet lohikäärmeenä ja nyt pelkäsi lemmikkirottansa puolesta? Hetken hänen teki mieli nostaa kädet ilmaan minulla-ei-ole-aseita-eleeseen, mutta se tuntui hieman liikaa antautumiselta.
"Ihan rauhassa, en minä mitään ole tekemässä." Rauhoittelusta meni kenties terä, sillä Awéa virnisteli yhä. Tosin hän yritti saada naamansa peruslukemille, sillä vihaisen oloista tulijaa tuskin rauhoittaisi, jos hän suhtautuisi asiaan kuin vitsiin. Vihreät silmät tutkailivat Adeleaa, pupillit väikkyen kapeina kirkkaassa valossa. Tuuli hulmautti vihreitä hiuksia - Awéan ylpeyttä - ja ohikiitävän hetken hänen teki mieli muuttua lohikäärmeeksi. Mutta ehkä se ei olisi kovinkaan kannattavaa, jos ajateltiin näin terveyden kannalta. Toinenhan saattaisi olla vaikka minkämoinen taistelija, eikä Awéaa huvittanut saada selkäänsä. Vaikka lohikäärmehahmoisen lohikäärmeen hakkaaminen saattaisi olla lievästi hankalaa. Hän ei tiennyt, hän ei ollut koskaan hakannut lohikäärmehahmoista lohikäärmettä.
Awéa pysyi istumassa. Ylösnouseminen saattaisi vain kiristää tilannetta lisää. Hän nojasi rennosti taaksepäin käsiensä varassa.
"Niin, söin juuri." Kalpeat kasvot pysyivät peruslukemilla, mutta silmissä pilkahti naurua. Ihmisenä hän ei suostuisikaan syömään... Ja luultavasti saaliseläin - kuten nyt tuo rotta - pakenisi melko liukkaasti, jos hän alkaisi lohikäärmeeksi muuttua.
---
Adelea
Kevyesti loikkasi demonitar alemmalle tasanteelle ja rotta kömpi heti naisen syliin. Se kiipesi Adelean olkapäälle ja jäi istumaan siihen hiljaa tuhisten. Demonittaren kasvoilla oli jäykkä ja epäluuloinen ilme, joka kuitenkin muuttui hiljalleen hieman rennommaksi. Demoni nosti kätensä ranpsutellakseen rottaansa ja siirsi painoaan vesemmalle jalalle. Katse seilasi istuvassa Awéassa ja demonin ilme muuttui melkein hymyksi. Ei tosin miksikään ystävälliseksi hymyksi, vaan kieroksi, juoniaan punovan demonin hymyksi. Tosi Adelea ei juuri tällä hetkellä punonut juoniaan, mutta oli mukavaa hymyillä sillä tavalla. Olisi mukavaa, jos se äsyttäisi toista. Adelean teki kovasti mieli ärsyttää jotakuta. Ara tuhisi naisen korvanjuuressa, tarkoittaen, ettei pitänyt Awéasta. Ara ei pitänyt melkein kenestäkään. Se inhosi useampia kuin emäntänsä.
”Hiljaa Ara.” Adelea tuhahti rotalleen laskien rattaa silittelevän kätensä alas ja Ara hiljeni heti. Rotta pörhisteli niskakarvojaan näyttääkseen suuremmalta ja tapitti nappisilmillään Awéaa.
”Pahoittelen käytöstäni. En vain satu luottamaan raa’an lihan ystäviin. Ja tietääkseni lohikäärmeet kuuluvat niihin.” Adelea sanoi viattomasti kallistaen päätään, mutta kiero ilme ei muuttunut. Adeleasta oli hauskaa esittää muuta kun on ja nyt häntä huvitti esittää viatonta tyttöstä.
”Niin no.. En satu luottamaan keneenkään.” Demonitar jatkoi olkaansa kohauttaen ja hymyili yhä. Punaiset silmät tarkkailivat toisen liikkeitä ja käsi heilutteli lepposasti kenkiä, joista piti kiinni. Adelea hymyili - pikemminkin virnisti - niin, että terävä kulmahammas välähti. Toinen käsi oli nyt lantiolla ja toinen roikutti kenkiä vierellä. Paino oli rennosti vasemmalla jalalla ja siinä seistessään näytti Adelea melko vaarattomalta tapaukselta. Ainakin vaarattomammalta kuin hetkisitten.
---
Awéa
Awéa seurasi puolihuolimattomasti toisen ilmeen rentoutumista. Hyvä. Edes toisen kiero hymy ei saanut häntä huolestumaan, sillä lentävää lohikäärmettä on vaikea saada kiinni. Ja oli aina niin helppoa rauhallinen, kun tiesi, että oli aina takaportti, jos asiat lähtisivät menemään huonosti. Hän katseli rottaa tulijan olkapäällä, ja huulilla leikki pienehkö hymy. Hassu eläin. Sitten Awéa virnisti juonikkaasti.
"Aivan, mutten syö tässä hahmossa." Se oli totta. Ihmishahmossa oli hänen mielestään kuvottava syödä, liha ja jänteet vain tuntuivat niin erilaisilta. Eivätkä ihmisen hampaat kyenneet luuhun, joten syöminen oli hidasta ja vaivalloista. Paljon nopeampaa lohikäärmeenä: revit ja nielet. Toista tarvittaessa. Vaivattomasti hän ponnisti jaloilleen ja kohautti harteitaan.
"Ihan hyvä periaate", hän hymähti. Toisen kutakuinkin esitellessä hampaitaan Awéa virnisti ja muuttui itse lohikäärmeeksi. Yhtä korkea kuin äsken oli ollut pitkä, ja nyt paljon pidempi, ja kirkkaanvihreä. Lohikäärme-Awéa avasi suutaan sen verran, että aurinko sai pitkät raateluhampaat kimaltamaan pienesti. Ja hän muuttui takaisin ihmishahmoonsa virnistäen yhä, kapeapupilliset silmät kimaltaen ja pyyhkäisi kalpeanvihreiltä housuiltaan hieman hiekkaa. Tuuli hulmautti eloisanvihreitä hiuksia ja tummanpunaisen paidan ohuita, pitkiä hihoja ja lähetti kylmän väristyksen juoksemaan alas selkäpiitä. Lämpö oli niin hurmaavaa. Hetken toista tutkailtuaan Awéa puhui uudelleen.
"Olet demoni?" Äänensävy sai sanat kuulostamaan kysymykseltä, ja sitähän ne oikeastaan olivatkin. Hän ei todellakaan ollut kovin taitava muiden lajien erottelussa. Mutta toisen lajin tietäminen voisi olla ihan hyvä juttu, jos väärinkäsityksiä ja loukkauksia halusi välttää.
Normaalisti Awéa yritti sulautua ihmisiin heidän joukossaan liikkuessaan. Hän liikkui hämärällä, jotta viirumaiset pupillit eivät näkyisi, puhuessaan yritti kätkeä äänensä sihinän. Nyt siihen ei ollut tarvetta, sillä tämä rottatyttö tiesi jo, että hän on lohikäärme. Aurinko oli saanut vihreiden silmien pupillit kapenemaan äärimmilleen, ja hänen äänestäänkin sihinän kuuli normaalia helpommin. Oli oikeastaan helpotus olla oma itsensä, mutta ehkäpä silti jonnekin Aréthaan pöähtäminen lohikäärmeenä tai lohikäärmeyden kailottaminen pitkin maita ja mantuja ei ollut viisasta. Vaikka voisihan sitäkin olla hupaisa kokeilla...
---
Adelea
Adelealla ei ollut kiire mihinkään, joten voisi siinä kai hetken seisoskella. Awéan muttuessa lohikäärmeeksi Ara perääntyi Adelean hiusten suojiin, mutta nainen itse kohotti vain kulmiaan. Hän ei ollut koskaan ennen jutustellut lohikäärmeen kanssa, joten ei tiennyt paljoakaan heidän luonteistaan yleisesti. Adelea ei kuitenkaan uskonut tuon lohikäärmenaisen tekevän mitään pahaa - kunhan esitteli vain hampaitaan - ja jos Awéa päättäisi isotella, saisi hän Adelean puolesta kärventyä demonittaren hallitsemissa liekeissä. Pian tyttö muuttuikin takaisin ihmishahmoonsa ja Adelea vilkaisi häntä edelleen kierosti hymyillen. Sanaakaan sanomatta hän vain kohotti kulmiaan ja hymähti hiljaa.
”Taidampa olla.” Demonitar totesi kääntäen katseensa nyt upeaan maisemaan, joka aukeni heidän edessään. Näköala oli upea noin korkealta ja se olikin suurin syy siihen, miksi Adelea täällä vuorilla kulki. Ara ei erityisemmin pitänyt näin korkeista paikoista, eikä etenkään lohikäärmeen seurassa seisoskelusta. Rotta yritti olla mahdollisimman huomaamaton tuhistessaan vihaisesti Adelean olkapäälle vetäytyneenä tuijottaen liekehtivillä silmillään Awéaa.
”En olekaan ennen puhunut lohikäärmeen kanssa. Lentäminen on varmaan mukavaa.” Adelea sanoi kovin tuttavallisesti kääntämättä katsettaan Awéaan. Demonitarta ei erityisemmin huvittanut haastaa riitaa juuri sillä hetkellä - varsinkaan lohikäärmeen kanssa, kun ei ollut perillä heidän taidoistaan tai tavoistaan - joten puhui normaaliin äänensävyyn ja jätti kaikki tarpeettomat huomautukset sanomatta. Adelealla oli taipumus loukata muita ihan vahingossakin, joten oli parempi olla sanomatta mitään ylimääräistä.
---
Awéa
Awéa nyökytteli hitaasti, aavistuksen ajatuksissaan. Demoni. Hän ei tiennyt demoneista oikein mitään, mutta ehkäpä se ei haittaisi. Kenties hänen kuitenkin kannattaisi aavistuksen varoa sanomisiaan, ettei toinen suutahtaisi. Ehkä ei olisi hyvä idea suututtaa toinen, kun ei hänen tavoistaan tiennyt mitään. Hieman rotan säikähtäminen huvitti häntä, mutta sinänsä ihan ymmärrettävää. Rottahan oli pieni saaliseläin, lohikäärme iso saalistaja. Mitäpä muutakaan?
"Enkä minä kauheasti ole demonien kanssa aikaa viettänyt", Awéa hymähti. Toisen kysyessä lentämisestä hän innostui silminnähden.
"Oi, se on mahtavaa. Tiedätkö, en voisi varmaan elää, jos en voisi lentää. Se on vain niin hienoa, kun olet yksin taivaalla ja voit tehdä mitä vain, mennä minne vain, ja kaikki muut pakertavat maan pölyssä. Saalistaminen on helppoa, tilaa riittää... Lentäminen on mahtavaa." Hän pakottautui vaikenemaan. Hän olisi voinut hehkuttaa lentämistä seuraavat pari päivää, ja silti keksisi jatkuvasti lisää riemunaiheita. Se vain oli niin upeaa. Se vapauden tunne, kun maanpinnan saattoi jättää kauas taakseen...
"Oletko itse koskaan lentänyt?" hän kysyi, täysin ilman taka-ajatuksia. Silkasta uteliaisuudesta. Hän odotti kieltävää vastausta, mutta saattoihan aina ihmeitä tapahtua ja joku siivetön päästä lentoon. Luultavasti jonkun siivellisen avustuksella, mutta mistäs sitä tiesi. Oikeastaan Awéa ei erityisemmin ymmärtänyt ristikuulusteluja. Sellaisia, että kysyt jotain, hän vastaa, kysyt jotain, hän vastaa, hän kysyy, vastaat... Eihän se oikein ollut keskustelua. Mutta pitihän aluksi tutustua toiseen jotenkin, vaikka vain kyselemällä, sitten ehkä voisi puhuakin normaalisti. Kertoa jostain ihan normaalista. Vaan olihan se ymmärrettävää, ettei vieraille menty vaan pölöttämään villisti.
---
Adelea
Hiljaa demonitar kuunteli, kuinka Awéa kertoi lentämisestä ja sen riemuista. Varmastihan oli ihanaa vain liitää taivaalla syöksyen välillä ylös ja välillä alas. Vaikutti siltä, että Awéa olisi voinut jatkaa kertomuksiaan vaikka kuinka kauan, mutta viimein tyttö hiljeni.
”Ehei, en ole koskaan lentänyt...” Adelea naurahti pudistaen päätään pienesti. Kädet siirtyivät puuskaan ja paino siirrettiin toiselle jalalle. Katse nousi taivaalle ja hetken demonitar mietti, millaista mahtaisi olla jos todella osaisi lentää. Punaiset silmät liikkuivat kevyesti sinisessä taivaassa ja hetken päästä laskeutuivat taas katsomaan alhaalla levittäytyvää metsää.
”Ja hyvin olen pärjännyt ilman sitä taitoa.” Nainen tuhahti lopulta. Hän ei tosiaankaan tahtonut tuntea itseään yhtään sen huonommaksi kuin Awéa, vaikkei osannutkaan lentää. Hän osasi kävellä ja se sai riittää! Haaveet pyyhittiin nopeasti pois ja kulmat kurtistuivat hieman. Adelea kohensi ryhtiään eikä pitänyt painoaan enää vain toisella jalallaan. Katse ei kuitenkaan kääntynyt toiseen, vaan pysyi edessä avautuvassa maisemassa.
Rotta aisti aina emäntänsä mielialat, sillä sisäisten liekkiensä vuoksi naisen ruumiinlämpö nousi aina rajusti hänen esimerkiksi suuttuessa. Nyt neidon sisällä kuohahti hivenen ja rotta tuhisi vihaisena katsoen murhaavasti Awéaan. Hänkö oli saanut emännän hermostumaan?
”Ara.” Demonitar kuiskasi hiljaa ja tönäisi sormellaan rottaa, joka lopetti tuhinan heti. Eläimen katse muuttui normaalimmaksi emäntänsä mieliksi, mutta se ei siirtynyt lohikäärmenaisesta. Eihän sellaiseen petoon voinut luottaa ja rotan silmissähän lohikäärme oli erittäin vaarallinen otus.
---
Awéa
Awéa hymyili pienesti tutkaillessaan toisen kasvoja. Kyllä hän nämä ilmeet tunsi. Niin monesti, jos hän kertoi lentämisestä, se, jolle hän kertoi, mietiskeli, ehkä unelmoi, millaista oli lentää. Niin se meni aina. Ja olihan se luonnollista, niin Awéakin olisi tehnyt. Jos joku kertoi uimisesta, hän yllätti itsensä kuvittelemasta sitä. Ja olisihan se saattanut olla hauskaa, vähän kuin lentämistä niille, jotka eivät voineet lentää. Mutta se vesi... Kylmää ja märkää. Ei kiitos. Paljon enemmän hän piti vuoristojen lämpimistä ilmavirtauksista, joiden varassa kaarrella korkeuksiin, täysin omaan valtakuntaansa. Se oli hienoa.
Hän katseli jälleen kiinnostuneena rottaa. Se ei selvästikään pitänyt hänestä, mutta sekin oli ymmärrettävää ja luonnollista, vaikkei Awéa sitä tunnetta ehkä täysin ymmärtänyt. Tietenkään pieni saaliseläin ei pitänyt saalistajasta. Hän vain ei koskaan ollut ollut saalis. Saalistaja vain, ja menestyksekäs. Hän huomasi toisen katseen, joka oli jäänyt maisemaan, ja hymy leveni.
"Pidätkö maisemasta?" Olihan täällä upea näköala. Tavallaan aidompi kuin lentäessä, taivaalta katsottuna kaikki oli vain niin pientä, mutta tässä - metsä oli niin selkeä ja elävä. Niin lähellä. Kaunista.
"Onko sinulla jotain erityiskykyjä?" hän kysyi, silkasta uteliaisuudesta. Demoneihin kun Awéa ei ollut tutustunut, eikä noista mitään tiennyt. Itsellään hänellä ei ollut mitään erityistä - lohikäärmeenä tietysti tulen syökseminen ja suomut kestivät tulta aika kivasti, mutta ei muuta.
// Ja pallo on Royalla. //
Awéa
Kotkan yksinäinen huuto kaikui vuorten seinistä ja haipui hiljaa kirkkaseen ilmaan. Aurinko oli korkealla, taivas pilvetön ja heleän sininen. Pian kuului pääskysen kirkas ääni ja musta nuoli sujahteli edestakaisin puiden yllä. Hetken kuluttua se lähti nokka täynnä hyönteisiä lentämään poispäin. Se näki varjon, hiljaisen, suuren varjon, ja sen aivot ehtivät juuri tehdä salamannopean päätöksen paosta ennen kuin varjo iski. Pääskysellä ei ollut aikaa tehdä mitään.
Awéa nielaisi saaliinsa yhtenä suupalana ja tuhahti. Onnetonta, näitä saisi syödä koko loppupäivän, jos vatsaa aikoisi täyttää. Nuori lohikäärmenaaras veti tummat siipensä kylkiään vasten ja sukelsi kohti maata. Pudotuksen riemu kuohui hänen mielessään ja vasta kosketusetäisyydellä puiden latvoista hän oikaisi syöksynsä. Valtaisat siivet kannattivat kevyen ruumiin helposti, ja käytyään säikäyttämässä pahanpäiväisesti peuran Awéa suuntasi takaisin taivaalle.
Lentäminen oli Awéalle intohimo. Tunne, kun liikkui kevyesti ilman halki, kun nouseva ilmavirtaus tarttui suuriin siipiin ja kohotti korkealle, niin korkealle, että näki koko maan. Kuinka pienellä hännänliikkeellä saattoi väistää vuorenhuipun. Se oli kaikki upeaa, eikä Awéa saisi siitä koskaan tarpeekseen.
Auringon valo sai Awéan metallinhohtoisen, vihreän suomupeitteen hohtamaan pehmeästi tuon suunnatessa kohti suurta lintuparvea. Se lakosi paniikissa eri suuntiin saaden lihokäärmeen hetkeksi epäröimään. Nopeasti hän kuitenkin toipui ja syöksi tulta kohti pienempää yhteen suuntaan lähtenyttä porukkaa. Linnut kypsyivät lennosta ja Awéa sukelsi niiden perään. Tuo nuoleskeli huuliaan linnut tavoitettuaan ja nielaistuaan, ja lähti sitten hieman rauhaisammin laskeutumaan. Vetäessään siipensä suppuun kylkiä vasten tuo oli vuorten alarinteillä ja putosi pehmeästi loivahkoon rinteeseen. Kiviä irtoili ja ne poukkoilivat rinnettä alas. Yhä lohikäärmeenä hän lähti laskeutumaan vielä alemmas, ja lisää kiviä ropisi irti.
Päästessään tasanteelle Awéa ravisteli itseään ja sydämenlyöntiä myöhemmin tasanteella seisoi nuori nainen. Normaaliksi ihmiseksi häntä tuskin olisi luullut edes ensivilkaisulla. Hiukset olivat vihreät, kymmeniä eri sävyjä ja ylsivät selän puoleen väliin. Oli kirkasta, joten viirumaisen pupillit erotti helposti. Silmätkin olivat vihreät. Iho oli kalpeaa ja varjostuneissa kohdissa oli aavistuksenomainen vihreä vivahde. Jalassa olevat kalpeanvihreät pussihousut saivat oudon parin tummanpunaisesta paidasta. Ihmis-Awéa venytteli, haukotteli ja lähti jatkamaan rinnettä sivusuunnassa, pysytellen samalla korkeudella. Putoavien kivien määrä väheni huomattavasti, sillä pienikokoinen ihminen liikkui maassa paljon näppärämmin kuin "pienikokoinen" lohikäärme.
Aurinko kipusi vielä korkeammalle. Se paahtoi kirkkaalta taivaalta ja sai Awéan pirteäksi. Ihmisen lämpö olisi saanut ehkä raukeaksi, kaipaamaan varjoa ja kylmää juotavaa, mutta Awéan - joka oli lohikäärme ja pohjimmiltaan lisko - hereille ja energiseksi. Hän vilkaisi alas. Kenties kahden-kolmenkymmenen metrin pudotus. Hetken mielijohteesta hän hyppäsi, potkaisi itsensä kauas vuorenseinämästä ja muuttui pudotessaan takaisin lohikäärmeeksi. Hän sai siipensä avattua juuri ennen maata ja ampaisi takaisin taivaalle. Kevyesti ja vaivattomasti, muutamalla siiveniskulla ja nousevan ilmavirtauksen avulla hän oli nopeasti parissasadassa metrissä ja siirryttyään hissistään syrjään veti siipensä jälleen suppuun ja pudottautui vapaasti kohti maata. Huuto, joka lähti lohikäärmeen kurkusta oli korkea ja täynnä riemua. Awéa laskeutui vuorenhuipulle, terävälle ja matalalle yksilölle, ja takerruttuaan siihen huusi uudelleen riemuaan taivaalle. Tällaisena päivänä tosissaan tunsi elävänsä. Hetken aikaa Awéa vain oli, vuorenhuipullaan, katsellen alla levittäytyvää maailmaa. Metsät ja heinikot pitkin poikin maata huojuivat tuulessa, meri kimmelsi jossain kaukana. Tuulahdus kävi alhaalta rinteiltä, lupaillen enemmän lämpöä. Hän ponkaisi itsensä irti vuoresta ja liiteli kauniisti ja hallitusti alaspäin. Parin metrin korkeudessa hän aloitti muodonmuutoksen ja sai jalkansa alleen juuri sopivasti maankamaran tullessa vastaan. Hahmon vaihtaminen lennossa oli myös yksi lempipuuhista - aina oli mukana jännitysmomentti, ehtiikö.
Awéa katseli ympärilleen. Jälleen tasanteella - yhdellä monista. Hän käveli sen reunalle ja istuutui. Vuorenrinne lähti tästä pystysuorana alas, joten hänen jalkansa roikkuivat tyhjyydessä. Nelisenkymmentä metriä suoraa, paljasta, auringon lämmittämää kalliota. Oikein mukava paikka jäädä päivää paistattelemaan.
---
Adelea
Adelea käveli vuorilla vailla päämäärää. Ardor, pieni, ruskea rotta istui nuoren naisen olkapäällä läkähtyneenä. Oli erittäin lämmin päivä, eikä rotta ainakaan pitänyt sellaisista. Adelea käveli hitain, vapain askelin, kasvoillaan tyytyväinen, mutta jollakin tavalla kiero hymy.
Hetkeksi Adelea pysähtyi ja otti erittäin korkeakorkoiset korkokenkänsä jaloistaan mutisten itsekseen. Maa oli mukavan lämmin jalkojen alla ja neitonen jatkoi matkaansa nyt kenkiä kädessään kantaen. Ardor loikkasi Adelean olkapäältä maahan ja lähti kipittämään pitkin kalliota Adelean edelle.
”No kävele sitten. Mutta varokkin putoamasta - en nimittäin aijo hakea sinua jos mätkähdät alas Ara.” Demoni nainen virnisti rotalleen puhuessaan niin, että terävät kulmahampaat välähtivät auringossa. Ara nimellä hän rottaansa kutsui.
He olivat jo melko korkealla ja jos sieltä olisi pudonnut alas, lähes pystysuoraa seinämää, olisi se ollut varma kuolema - ainakin niin pienelle otukselle kuin Ara.
Adelea kulki paljainjaloin pitkin vuoren rinteitä, potkien irtonaisia pikkukiviä alas jyrkänteen reunalta. Ara loikki melko lähellä reunaa, poiketen välillä Adelean luokse palaten sitten taas kauemmas. Adelea virnuili itsekseen, kunnes pysähtyi nähdessään jonkin lentävän kauempana. Ara kipitti naisen jalkoihin havaitessaan kaukaisen lohikäärmeen ja nainen nosti sen syliinsä. Adelean kasvoille vaihtui melko neutraali ilme ja hän kohotti kulmiaan hivenen. Kaukana lentelevä hahmo syöksyi kohti maata, avaten sitten siipensä ennen kuin osui puihin ja lensi jälleen ylös. Hahmo lennähti tasanteelle muuttuen ihmiseksi ja jääden sitten paikoilleen. Adelea kykeni erottamaan, että hahmo istuutui ja että hän oli nainen.
Adelea jatkoi matkaansa rotan kivutessa jälleen hänen olkapäälleen ja kulki hissukseen kohti kaukaista hahmoa. Meni jonkin aikaa, ennen kuin tuo lohikäärmenainen oli tarpeeksi lähellä ja Adelea kykeni näkemään yksityiskohtia. Naisella oli vihertävät hiukset ja hän oli melko lyhyt. Noh, ei Adeleakaan kovin pitkä ole, mutta pidempi ainakin kun tuo lohikäärmenainen. Adelea kulki kapeaa polun tapaista pitkin, joka kulki hivenen ylempänä kuin tasanne, jolla Awéa istuskeli. Adelean ollessa muutaman kymmenen metrin päässä toisesta, Ara loikkasi alas hänen olkapäältään ja lähti taas loikkimaan neitosen edelle. Huolestunut plkahdus välähti neitosen silmissä, mutta hän antoi rotan mennä. Aran juostessa jyrkänteen reunalla, melkein Awéan kohdalla, pienet reunakivet sen alla vierähtivät alas pudoten kauas maahan saakka ja pieni rotta lipesi reunalta tasanteelle, jolla Awéa istui. Adelealta pääsi kauhistunut äännähdys ja hän juoksi lähemmäs alempaa tasannetta.
”Uskallakkin koskea siihen!” Adelea tiuskaisi, ennen kuin ehti Awéan kohdalle ja loi murhaavan katseen nuoren oloiseen tyttöön, jääden seisomaan hivenen ylemmälle tasanteelle tuijottaen tyttöä. Hän käänsi katseensa hetkeksi rottaan, nähdäkseen oliko sillä kaikki hyvin ja käänsi kasvonsa sitten takaisin toiseen. Omituinen lämpö oli ympäröinyt demonin. Se johtui hänen voimistaa, hallita tulta. Adelean tiuskaistessa lämpö roihahti voimakkaasti, palaten takaisin naista ympäröiväksi lämmöksi.
---
Awéa
Rauhallisen, virkistävän lämpimän päivän hiljaisuuden rikkoi takaa kuuluva vierivien kivien ääni. Hän käänsi päätään mitäänsanomaton, aavistuksen yllättynyt ilme kalpealla naamallaan. Hän ehti juuri nähdä rotan, kun ylempää kuului terävä ääni - puhetta. Awéa hymähti toinen vihreä kulma koholla. Koskea rottaan? Ehkäpä ei kiitos. Paitsi lohikäärmeenä jos hän olisi, niin mikäs siinä, pieni makupala. Hän hymähti uudelleen, tällä kertaa itselleen. Niinpä niin, kenties tulija oli nähnyt hänet lohikäärmeenä ja nyt pelkäsi lemmikkirottansa puolesta? Hetken hänen teki mieli nostaa kädet ilmaan minulla-ei-ole-aseita-eleeseen, mutta se tuntui hieman liikaa antautumiselta.
"Ihan rauhassa, en minä mitään ole tekemässä." Rauhoittelusta meni kenties terä, sillä Awéa virnisteli yhä. Tosin hän yritti saada naamansa peruslukemille, sillä vihaisen oloista tulijaa tuskin rauhoittaisi, jos hän suhtautuisi asiaan kuin vitsiin. Vihreät silmät tutkailivat Adeleaa, pupillit väikkyen kapeina kirkkaassa valossa. Tuuli hulmautti vihreitä hiuksia - Awéan ylpeyttä - ja ohikiitävän hetken hänen teki mieli muuttua lohikäärmeeksi. Mutta ehkä se ei olisi kovinkaan kannattavaa, jos ajateltiin näin terveyden kannalta. Toinenhan saattaisi olla vaikka minkämoinen taistelija, eikä Awéaa huvittanut saada selkäänsä. Vaikka lohikäärmehahmoisen lohikäärmeen hakkaaminen saattaisi olla lievästi hankalaa. Hän ei tiennyt, hän ei ollut koskaan hakannut lohikäärmehahmoista lohikäärmettä.
Awéa pysyi istumassa. Ylösnouseminen saattaisi vain kiristää tilannetta lisää. Hän nojasi rennosti taaksepäin käsiensä varassa.
"Niin, söin juuri." Kalpeat kasvot pysyivät peruslukemilla, mutta silmissä pilkahti naurua. Ihmisenä hän ei suostuisikaan syömään... Ja luultavasti saaliseläin - kuten nyt tuo rotta - pakenisi melko liukkaasti, jos hän alkaisi lohikäärmeeksi muuttua.
---
Adelea
Kevyesti loikkasi demonitar alemmalle tasanteelle ja rotta kömpi heti naisen syliin. Se kiipesi Adelean olkapäälle ja jäi istumaan siihen hiljaa tuhisten. Demonittaren kasvoilla oli jäykkä ja epäluuloinen ilme, joka kuitenkin muuttui hiljalleen hieman rennommaksi. Demoni nosti kätensä ranpsutellakseen rottaansa ja siirsi painoaan vesemmalle jalalle. Katse seilasi istuvassa Awéassa ja demonin ilme muuttui melkein hymyksi. Ei tosin miksikään ystävälliseksi hymyksi, vaan kieroksi, juoniaan punovan demonin hymyksi. Tosi Adelea ei juuri tällä hetkellä punonut juoniaan, mutta oli mukavaa hymyillä sillä tavalla. Olisi mukavaa, jos se äsyttäisi toista. Adelean teki kovasti mieli ärsyttää jotakuta. Ara tuhisi naisen korvanjuuressa, tarkoittaen, ettei pitänyt Awéasta. Ara ei pitänyt melkein kenestäkään. Se inhosi useampia kuin emäntänsä.
”Hiljaa Ara.” Adelea tuhahti rotalleen laskien rattaa silittelevän kätensä alas ja Ara hiljeni heti. Rotta pörhisteli niskakarvojaan näyttääkseen suuremmalta ja tapitti nappisilmillään Awéaa.
”Pahoittelen käytöstäni. En vain satu luottamaan raa’an lihan ystäviin. Ja tietääkseni lohikäärmeet kuuluvat niihin.” Adelea sanoi viattomasti kallistaen päätään, mutta kiero ilme ei muuttunut. Adeleasta oli hauskaa esittää muuta kun on ja nyt häntä huvitti esittää viatonta tyttöstä.
”Niin no.. En satu luottamaan keneenkään.” Demonitar jatkoi olkaansa kohauttaen ja hymyili yhä. Punaiset silmät tarkkailivat toisen liikkeitä ja käsi heilutteli lepposasti kenkiä, joista piti kiinni. Adelea hymyili - pikemminkin virnisti - niin, että terävä kulmahammas välähti. Toinen käsi oli nyt lantiolla ja toinen roikutti kenkiä vierellä. Paino oli rennosti vasemmalla jalalla ja siinä seistessään näytti Adelea melko vaarattomalta tapaukselta. Ainakin vaarattomammalta kuin hetkisitten.
---
Awéa
Awéa seurasi puolihuolimattomasti toisen ilmeen rentoutumista. Hyvä. Edes toisen kiero hymy ei saanut häntä huolestumaan, sillä lentävää lohikäärmettä on vaikea saada kiinni. Ja oli aina niin helppoa rauhallinen, kun tiesi, että oli aina takaportti, jos asiat lähtisivät menemään huonosti. Hän katseli rottaa tulijan olkapäällä, ja huulilla leikki pienehkö hymy. Hassu eläin. Sitten Awéa virnisti juonikkaasti.
"Aivan, mutten syö tässä hahmossa." Se oli totta. Ihmishahmossa oli hänen mielestään kuvottava syödä, liha ja jänteet vain tuntuivat niin erilaisilta. Eivätkä ihmisen hampaat kyenneet luuhun, joten syöminen oli hidasta ja vaivalloista. Paljon nopeampaa lohikäärmeenä: revit ja nielet. Toista tarvittaessa. Vaivattomasti hän ponnisti jaloilleen ja kohautti harteitaan.
"Ihan hyvä periaate", hän hymähti. Toisen kutakuinkin esitellessä hampaitaan Awéa virnisti ja muuttui itse lohikäärmeeksi. Yhtä korkea kuin äsken oli ollut pitkä, ja nyt paljon pidempi, ja kirkkaanvihreä. Lohikäärme-Awéa avasi suutaan sen verran, että aurinko sai pitkät raateluhampaat kimaltamaan pienesti. Ja hän muuttui takaisin ihmishahmoonsa virnistäen yhä, kapeapupilliset silmät kimaltaen ja pyyhkäisi kalpeanvihreiltä housuiltaan hieman hiekkaa. Tuuli hulmautti eloisanvihreitä hiuksia ja tummanpunaisen paidan ohuita, pitkiä hihoja ja lähetti kylmän väristyksen juoksemaan alas selkäpiitä. Lämpö oli niin hurmaavaa. Hetken toista tutkailtuaan Awéa puhui uudelleen.
"Olet demoni?" Äänensävy sai sanat kuulostamaan kysymykseltä, ja sitähän ne oikeastaan olivatkin. Hän ei todellakaan ollut kovin taitava muiden lajien erottelussa. Mutta toisen lajin tietäminen voisi olla ihan hyvä juttu, jos väärinkäsityksiä ja loukkauksia halusi välttää.
Normaalisti Awéa yritti sulautua ihmisiin heidän joukossaan liikkuessaan. Hän liikkui hämärällä, jotta viirumaiset pupillit eivät näkyisi, puhuessaan yritti kätkeä äänensä sihinän. Nyt siihen ei ollut tarvetta, sillä tämä rottatyttö tiesi jo, että hän on lohikäärme. Aurinko oli saanut vihreiden silmien pupillit kapenemaan äärimmilleen, ja hänen äänestäänkin sihinän kuuli normaalia helpommin. Oli oikeastaan helpotus olla oma itsensä, mutta ehkäpä silti jonnekin Aréthaan pöähtäminen lohikäärmeenä tai lohikäärmeyden kailottaminen pitkin maita ja mantuja ei ollut viisasta. Vaikka voisihan sitäkin olla hupaisa kokeilla...
---
Adelea
Adelealla ei ollut kiire mihinkään, joten voisi siinä kai hetken seisoskella. Awéan muttuessa lohikäärmeeksi Ara perääntyi Adelean hiusten suojiin, mutta nainen itse kohotti vain kulmiaan. Hän ei ollut koskaan ennen jutustellut lohikäärmeen kanssa, joten ei tiennyt paljoakaan heidän luonteistaan yleisesti. Adelea ei kuitenkaan uskonut tuon lohikäärmenaisen tekevän mitään pahaa - kunhan esitteli vain hampaitaan - ja jos Awéa päättäisi isotella, saisi hän Adelean puolesta kärventyä demonittaren hallitsemissa liekeissä. Pian tyttö muuttuikin takaisin ihmishahmoonsa ja Adelea vilkaisi häntä edelleen kierosti hymyillen. Sanaakaan sanomatta hän vain kohotti kulmiaan ja hymähti hiljaa.
”Taidampa olla.” Demonitar totesi kääntäen katseensa nyt upeaan maisemaan, joka aukeni heidän edessään. Näköala oli upea noin korkealta ja se olikin suurin syy siihen, miksi Adelea täällä vuorilla kulki. Ara ei erityisemmin pitänyt näin korkeista paikoista, eikä etenkään lohikäärmeen seurassa seisoskelusta. Rotta yritti olla mahdollisimman huomaamaton tuhistessaan vihaisesti Adelean olkapäälle vetäytyneenä tuijottaen liekehtivillä silmillään Awéaa.
”En olekaan ennen puhunut lohikäärmeen kanssa. Lentäminen on varmaan mukavaa.” Adelea sanoi kovin tuttavallisesti kääntämättä katsettaan Awéaan. Demonitarta ei erityisemmin huvittanut haastaa riitaa juuri sillä hetkellä - varsinkaan lohikäärmeen kanssa, kun ei ollut perillä heidän taidoistaan tai tavoistaan - joten puhui normaaliin äänensävyyn ja jätti kaikki tarpeettomat huomautukset sanomatta. Adelealla oli taipumus loukata muita ihan vahingossakin, joten oli parempi olla sanomatta mitään ylimääräistä.
---
Awéa
Awéa nyökytteli hitaasti, aavistuksen ajatuksissaan. Demoni. Hän ei tiennyt demoneista oikein mitään, mutta ehkäpä se ei haittaisi. Kenties hänen kuitenkin kannattaisi aavistuksen varoa sanomisiaan, ettei toinen suutahtaisi. Ehkä ei olisi hyvä idea suututtaa toinen, kun ei hänen tavoistaan tiennyt mitään. Hieman rotan säikähtäminen huvitti häntä, mutta sinänsä ihan ymmärrettävää. Rottahan oli pieni saaliseläin, lohikäärme iso saalistaja. Mitäpä muutakaan?
"Enkä minä kauheasti ole demonien kanssa aikaa viettänyt", Awéa hymähti. Toisen kysyessä lentämisestä hän innostui silminnähden.
"Oi, se on mahtavaa. Tiedätkö, en voisi varmaan elää, jos en voisi lentää. Se on vain niin hienoa, kun olet yksin taivaalla ja voit tehdä mitä vain, mennä minne vain, ja kaikki muut pakertavat maan pölyssä. Saalistaminen on helppoa, tilaa riittää... Lentäminen on mahtavaa." Hän pakottautui vaikenemaan. Hän olisi voinut hehkuttaa lentämistä seuraavat pari päivää, ja silti keksisi jatkuvasti lisää riemunaiheita. Se vain oli niin upeaa. Se vapauden tunne, kun maanpinnan saattoi jättää kauas taakseen...
"Oletko itse koskaan lentänyt?" hän kysyi, täysin ilman taka-ajatuksia. Silkasta uteliaisuudesta. Hän odotti kieltävää vastausta, mutta saattoihan aina ihmeitä tapahtua ja joku siivetön päästä lentoon. Luultavasti jonkun siivellisen avustuksella, mutta mistäs sitä tiesi. Oikeastaan Awéa ei erityisemmin ymmärtänyt ristikuulusteluja. Sellaisia, että kysyt jotain, hän vastaa, kysyt jotain, hän vastaa, hän kysyy, vastaat... Eihän se oikein ollut keskustelua. Mutta pitihän aluksi tutustua toiseen jotenkin, vaikka vain kyselemällä, sitten ehkä voisi puhuakin normaalisti. Kertoa jostain ihan normaalista. Vaan olihan se ymmärrettävää, ettei vieraille menty vaan pölöttämään villisti.
---
Adelea
Hiljaa demonitar kuunteli, kuinka Awéa kertoi lentämisestä ja sen riemuista. Varmastihan oli ihanaa vain liitää taivaalla syöksyen välillä ylös ja välillä alas. Vaikutti siltä, että Awéa olisi voinut jatkaa kertomuksiaan vaikka kuinka kauan, mutta viimein tyttö hiljeni.
”Ehei, en ole koskaan lentänyt...” Adelea naurahti pudistaen päätään pienesti. Kädet siirtyivät puuskaan ja paino siirrettiin toiselle jalalle. Katse nousi taivaalle ja hetken demonitar mietti, millaista mahtaisi olla jos todella osaisi lentää. Punaiset silmät liikkuivat kevyesti sinisessä taivaassa ja hetken päästä laskeutuivat taas katsomaan alhaalla levittäytyvää metsää.
”Ja hyvin olen pärjännyt ilman sitä taitoa.” Nainen tuhahti lopulta. Hän ei tosiaankaan tahtonut tuntea itseään yhtään sen huonommaksi kuin Awéa, vaikkei osannutkaan lentää. Hän osasi kävellä ja se sai riittää! Haaveet pyyhittiin nopeasti pois ja kulmat kurtistuivat hieman. Adelea kohensi ryhtiään eikä pitänyt painoaan enää vain toisella jalallaan. Katse ei kuitenkaan kääntynyt toiseen, vaan pysyi edessä avautuvassa maisemassa.
Rotta aisti aina emäntänsä mielialat, sillä sisäisten liekkiensä vuoksi naisen ruumiinlämpö nousi aina rajusti hänen esimerkiksi suuttuessa. Nyt neidon sisällä kuohahti hivenen ja rotta tuhisi vihaisena katsoen murhaavasti Awéaan. Hänkö oli saanut emännän hermostumaan?
”Ara.” Demonitar kuiskasi hiljaa ja tönäisi sormellaan rottaa, joka lopetti tuhinan heti. Eläimen katse muuttui normaalimmaksi emäntänsä mieliksi, mutta se ei siirtynyt lohikäärmenaisesta. Eihän sellaiseen petoon voinut luottaa ja rotan silmissähän lohikäärme oli erittäin vaarallinen otus.
---
Awéa
Awéa hymyili pienesti tutkaillessaan toisen kasvoja. Kyllä hän nämä ilmeet tunsi. Niin monesti, jos hän kertoi lentämisestä, se, jolle hän kertoi, mietiskeli, ehkä unelmoi, millaista oli lentää. Niin se meni aina. Ja olihan se luonnollista, niin Awéakin olisi tehnyt. Jos joku kertoi uimisesta, hän yllätti itsensä kuvittelemasta sitä. Ja olisihan se saattanut olla hauskaa, vähän kuin lentämistä niille, jotka eivät voineet lentää. Mutta se vesi... Kylmää ja märkää. Ei kiitos. Paljon enemmän hän piti vuoristojen lämpimistä ilmavirtauksista, joiden varassa kaarrella korkeuksiin, täysin omaan valtakuntaansa. Se oli hienoa.
Hän katseli jälleen kiinnostuneena rottaa. Se ei selvästikään pitänyt hänestä, mutta sekin oli ymmärrettävää ja luonnollista, vaikkei Awéa sitä tunnetta ehkä täysin ymmärtänyt. Tietenkään pieni saaliseläin ei pitänyt saalistajasta. Hän vain ei koskaan ollut ollut saalis. Saalistaja vain, ja menestyksekäs. Hän huomasi toisen katseen, joka oli jäänyt maisemaan, ja hymy leveni.
"Pidätkö maisemasta?" Olihan täällä upea näköala. Tavallaan aidompi kuin lentäessä, taivaalta katsottuna kaikki oli vain niin pientä, mutta tässä - metsä oli niin selkeä ja elävä. Niin lähellä. Kaunista.
"Onko sinulla jotain erityiskykyjä?" hän kysyi, silkasta uteliaisuudesta. Demoneihin kun Awéa ei ollut tutustunut, eikä noista mitään tiennyt. Itsellään hänellä ei ollut mitään erityistä - lohikäärmeenä tietysti tulen syökseminen ja suomut kestivät tulta aika kivasti, mutta ei muuta.
// Ja pallo on Royalla. //
