Tervetuloa kotiin!

[sayri]

//Ylläoleva otsikko on Lauranan käsialaa, joten propsit hänelle.//

_____

//Say pallero tänne...//

Laurana feat. Shimira

Metsästäjien käytettyä sinistä linnaa polttopuuna Shimira oli pysynyt valppaana. Hän oli johdattanut kahta seuralaistaan Alyria ja Lymiaa melkoista vauhtia kohti kartanoa. Kai naista olisi voinut syyttää hieman vainoharhaiseksikin, mutta hän oli oppinut elin ikänsä aikana, että metsästäjät sikisivät kaikkialla kuin kanit. Shimira oli metsästänyt vain muutaman kerran ja vain eläimiä. Muuten hän oli liikkunut niin kauan kuin mahdollista.

Kun vuoret olivat alkaneet näkyä, Shimiran kireys oli vaihtunut toisenlaiseksi. Hän muisteli edellistä käyntiään kotona. Hänen perheensä kartano oli aivan vuoren juurella. Siellä Shimiralle oli varattu oma siipi, jos sitä enää oli olemassa. Viimeisenä iltana Shimira oli muuttunut melkein mykäksi. Hän tiesi, että vanhemmille oli kulkenut tieto tyttären saapumisesta maille. Kun nyt Shimira seisoi perheensä porteilla, hän näki palvelijoiden kurkkivan ikkunoista. "He ovat todellakin liian uteliaita", Shimira mutisi ja astui portista sisään. Hän asteli pihatietä pitkin kohti tummaa kartanoa. Se oli kuin suoraan jokaisesta tarinasta revitty ja liitetty todellisuuteen.

Nainen kääntyi ympäri ja laski hupun päästään. "Minä pyydän jo anteeksi heidän töykeyttään, sanojaan ja eleitään. He ovat vanhoja, hyvin vanhoja. Suvun muitakin jäseniä on melko varmasti paikalla. En ole käynyt kotona... viiteen kymmeneen vuoteen? En ole itsekkään varma. Aika ei merkitse mitään. Minusta tuntuu, että he vaativat teidän tapaamistanne ja se on helpointa tehdä nyt pois", Shimira ei vielä ollut vetänyt kasvoilleen ilmeetöntä naamiota. Vamppyyristä huomasi tämän oman kuvotuksen vanhempiaan ja sukuaan kohtaan. Halveksunta vain oli syvä osa niitä tunteita, joita Shimira vanhempiaan kohtaan tunsi.

----

//Pallero? :D Keksit muuten hyvän otsikon. Sopii molemmille.//

Sayri feat. Alyr

Matkan aikana ei sanoja liiemmin vaihdettu vampyyrien kesken. Alyr keskittyi vain juoksemaan eteenpäin ja antoi tuulen pyyhkiä kasvoiltaan kaiken, mitkä kuvastivat hänen murheellista mielialaansa. Mustatukkainen oli aina ollut jaloistaan nopea, joten vampyyri pysyi leikiten puhdasverisen lajitoverinsa vauhdissa mukana. Välillä mies juoksi Shimiran takana ja antoi naisen näyttää suuntaa, mutta ajoittain hän kiihdytti vauhtiaan, että pystyi juoksemaan tämän vierellä. Lymia jättäytyi suosiolla kaksikon taakse ja miesvampyyri kuunteli aistiensa avulla tämän liikkeitä. Hän ei vaivaantunut vilkaisemaan olkansa ylitse ja varmistamaan toisen pysyvän edelleen mukana matkassa.

Silvren vuoren tullessa näkyviin Alyr tunsi jokaisen solunsa ja lihaksen jännittyvän. Mies oli yhtä kireä kuin viulunkieli ja tunsi pakonomaista tarvetta kääntyä ympäri ja juosta takaisin. Huolimatta varoittavasta äänestä, joka suorastaan karjui vastaväitteitä ja kieltoja vampyyrin päässä, seurasi tämä kuitenkin haudanvakavana Shimiraa lähemmäksi vuorta ja kartanon portteja.
"Pysy lähelläni. Äläkä katoa silmistäni", mies ohjeisti hiljaa Lymialle. Molemmat pysähtyivät vilkaisemaan palvelijoita, jotka olivat liiskanneet nenänsä kiinni ikkunaan nähdäkseen mahdollisimman tarkasti Shimiran ja hänen mukanaan saapuneet vieraat. Alyr tyytyi vain kohottamaan kulmiaan moiselle uteliaisuudelle, mutta heidän matkassaan olleen tytön suusta kuului paheksuvaa sihinää.

Shimiran esimerkkiä noudattaen vampyyrit astuivat portista sisään. Yksisilmäinen mies katsoi arvioiden tummaa kartanoa rajoittuneella näkökyvyllään. Rakennus oli vaikuttava -sitä kenenkään ei käynyt kiistäminen- ja jokaiselle ohikulkijalle tuli varmasti selväksi, että kartanon omistajat olivat naurettavan rikkaita. Alyr käänsi katseensa naisen merenpihkan värisiin silmiin ja kuunteli tarkasti mitä tämä kertoi sukulaisistaan.
"Se on varmaan viisainta. Tapaan heidät mielelläni", hän kommentoi vieraskoreaan sävyyn ja vilkaisi nopeasti Lymiaa. Tyttö oli viisaasti sitonut huivin peittämään kissankorvansa. Oli ehkä parasta, etteivät vanhimmat saisi heti tietää miten erikoisen olennon tulisivat majoittamaan asuinpaikkaansa.
"Suotta pahoittelet heitä. Minulla on jonkinlainen käsitys perinteitä vaalivista vampyyreistä. Tuskin he meitä syövät", Alyr sanoi ja naurahti kolkosti huonolle vitsilleen.

----

//Pallero on kiva sana :3 Ja hienoa, että otsikko kelpaa!//

Shimira

Haudankaivajatkin olivat Shimiraan verrattaessa hilpeää sakkia. "Minä en odota heiltä mitään kaunista", naisen ääni oli vuosien katkeroittama kun hän kääntyi kävelemään kohti omaa synnyin kotiaan, hänen ryhtinsä oli majesteettinen. Palvelijat kipittivät avaamaan oven ja niiasivat ottaen tulioiden kantamukset omille hennoille harteilleen. "Seuratkaa minua, olkaa niin ystävällisiä", kaunis palvelija liversi. Itse asiassa, jokainen palvelijoista oli muutettu. Heistä yksikään ei ollut enää ihminen ja he melkein nauttivatkin siitä. Heille oli näytetty kaikki mitä voi tehdä ja muokattu lopulta sellaiseksi, kuin heidän haluttiinkin olevan. Shimira oli pessyt kätensä siitä. Ihmisiä kun kartanoon tuotiin vain ruuaksi.

Eteinen oli suuri halli ja kaunis palvelijatar johdatti kolmikkoa kohti oleskelu huonetta. Shimira tiesi vanhempiensa olevan siellä. Hän tunsi äitinsä pehmeän imelän ja isänsä vahvan hajun. Hän ei erehtyisi niistä ikinä. Kun ovet avattiin Shimira näki vanhempansa koristelluissa puvuissa ja vanehentumattomina. Hänen äitinsä oli aina rakastanut pientä liioittelua ja teki niin nytkin. "Voi, vihdoinkin sinä sallit näyttäytyä! Siitä on jo niin monta vuotta!" Ihmisten silmissä Shimiran äiti Dorienne saattoi olla korkeintaan kolmenkymmenen viiden ja kerrassaan lumoava. Tämä kaunotar purjehti lattian poikki ja halasi tytärtään, jonka ilme oli kaikkea muuta kuin lämmin. "Pyydän anteeksi", Shimiran äänestä saattoi aistia pienen pienen inhon hippusen, mutta se meni hänen äidiltään ohi. "Dorianne, rauhoituhan hieman tai säikytät vieraamme", Ruskea silmäinen ja kalpeaihoinen mies sanoi toisesta tuolista. Edmund, Shimiran isä oli vaikuttava ilmestys ja oli vaimoaan paljon tasaisempi, mutta julmempi. Mies, jota ei parannut ärsyttää.

"Minä ihmettelen, miten ole päätynyt kahden muutetun seuraan? Ah, anteeksi. Sehän on jo edistystä siihen ihmiseen", Shimira suoristautui ja tuijotti isäänsä rävähtämättömin silmin. "Saatte ihmetellä, mutta sellainen asia ei koskaan valkene teille", Shimiran ääni oli hyytävä. "Nohnoh kultaseni, tulkaahan peremmälle. Istukaa, näytätte uupuneilta, haluatteko kenties lounasta?" Talon emäntä hössötti ja näytteli mukavaa. Shimira vilkaisi Alyria ja ravisti päätään merkitsevästi. "Mikä edes tuo teidät tänne? Luulin, että tarkoitit viime kertaista huvittavaa lähtö puheesi jokaista sanaa...", Edmundin ääni oli yhtä pehmeä kuin silkki, mutta sanat olivat kylmää terästä.

_____

//Ja tässä uusin viesti://

Alyr
****

Ilmeisesti kukaan kartanoon saapuneista vampyyreistä ei odottanut innolla Shimiran vanhempien tapaamista. Vampyyrinainen ei pahemmin -jos ei lainkaan- vaivautunut peittelemään synkkää ilmettään ja katkeraa äänensävyä. Se herätti Alyrin mielenkiinnon ja siksi hän osoitti halukkuutensa tapaamisen suhteen. Mustatukkainen halusi nähdä millaiset vanhemmat aiheuttavat jälkikasvussaan niin negatiivisen tunnereaktion.
Sikäli kun hän oli eläissään lajikumppaneitaan tavannut ja heidän kanssaan keskustellut, oli käynyt myöhemmin selväksi, että monien vampyyrisukujen vanhimmat olivat käyttäneet arveluttavia keinoja lapsenkasvatuksessa. Ehkä välittämisen kautta tapahtuvat metodit olivat liikaa pyydetty kylmäluontoisilta ja verta ravinnokseen nauttivilta olennoilta.

Kartano oli sisältä tai ainakin eteishallista päätelleen yhtä henkeäsalpaava kuin rakennuksen julkisivu antoi ymmärtää. Posliini-ihoiset palvelijat parveilivat hetken heidän ympärillään ja Alyr luopui kantamuksistaan hieman vastentahtoisesti. Hän tunsi olonsa äärimmäisen epämukavaksi. Kun Lymia oli luonnollisesti vanhemman vampyyrin esimerkkiä noudattaen luopunut matkatavaroistaan, yksi palvelijoista johdatti heidät eteisen halki ja pian he saapuivat ylelliseen oleskeluhuoneeseen. Kaksikko jäi seisomaan hieman syrjempään kun Shimira tervehti ensimmäisenä vanhempiaan. Näiden tuoksut olivat niin voimakkaita, että Lymia nyrpisti nenäänsä. Tyttö ei ollut tottunut olemaan tekemisissä niin monen vieraan vampyyrin kanssa.

Kun vaaleakutrinen tyttö yritti totutella uusiin tuoksuihin, hänet vampyyriksi muuttanut mies tarkkaili hievahtamatta muita huoneessaolijoita. Tämän yksinäinen silmä ei rävähtänyt kertaakaan tutkiessaan Shimiran äidin kuplivaa ja hänen isänsä vakavampaa olemusta. Hän huomasi heissä paljon samoja piirteitä, jotka näkyivät ajoittain myös perheen tyttären omassa luonteessa, mutta vampyyri päätti olla kertomatta havannoistaan itse asianomaiselle. Siitä saattaisi muuten syntyä kiihkeää vastaanväittelyä.
Alyrin onnistui pitää ilmeensä peruslukemissa, vaikka häntä ja Lymiaa nimiteltiin muutetuiksi varsin alistavaan sävyyn. Hänen täydellisen naamion ylläpitämiseen vaativaa keskittymistä kuitenkin koeteltiin kun syöminen otettiin puheeksi.
"Ei kiitos, mutta kiitän huomaavaisuudestanne", mies vastasi kohteliaasti Doriannen esittämään kysymykseen, mutta äänestä oli kuultavissa pientä kireyttä. Sitten hän kääntyi kartanon isännän puoleen; "Pahoittelen mitä syvimmin aiheuttamaamme häiriötä, mutta kohtasimme -", hän nyökäytti päätään Lymian suuntaan, "- rasittavia tuholaisongelmia asuinpaikassamme ja pelkään pahoin, että joudumme pyytämään teitä joustamaan vielä lisää vieraanvaraisuudessanne."

[laurana]

Shimira
*******

Jonkinlainen helpotuksen aalto pyyhkäisi Shimiran yli Alyrin kieltäytyessä mitä kohteliaimmin. Naisen isän ilme oli mitään sanomaton, kun hänen ystävyyttään jouduttiin venyttämään, sen sijaan Dorianne oli kiihkeästi vakuuttamassa, että Alyr saisi jäädä Lymian kanssa. ”Tietenkin te saatte jäädä. Ilman teitä uskon, etten olisi nähnyt tytärtäni vielä sataan vuoteen! Te tietenkin…” Shimira keskeytti melkein töykeästi, sillä hän tiesi mihin äiti olisi tyttärensä vieraat tunkenut. ”He asuvat minun puolellani. Ei vasta väitteitä. Äläkä sano sanaakaan niistä sulhasista”, Shimira varoitti ja oli yhtä kireä kuin jousen kieli. Hän halusi pois, takomaan mieluusti. Häntä kuvotti vanhempien läsnäolo.

Shimiran isä otti tuolissaan rennon asennon heilauttaen jalkansa käsinojalle. ”Kultaseni, vieläkö hän vihoittelee meille siitä lapsesta? Ja näköjään sinulla on yhä se naurettava kuvakin. Mikä sen nimi olikaan.. joku Elisa. Luojat, hän oli pelkkä ihminen. Sinä et ole lähelläkään ihmistä”, ääni oli niin ylimielinen kuin olla ja voi, mutta Shimira sai hillitä tahtoa ottaa isäänsä kurkusta kiinni. Sen sijaan Shimira tyytyi hienovaraiseen vetäytymiseen. ”Olemme juosseet jo muutamia päiviä ja olisi kohteliasta antaa vieraittemme peseytyä. Jos voisimme jatkaa tätä keskustelua myöhemmin”, Shimira sanoi ja asteli Alyrin ja Lymian viereen. Hän piti kummastakin ja ei haluaisi näiden näkevän sitä, millaista ihanaa perhe-elämää täysiveriset viettivät. Lisäksi hän kaipasi kipeästi jotain, jota hieman hutkia.

[sayri]

Alyr
****

Heidän onnekseen Shimiran äiti antoi vierailleen täyden suostumuksen majoittua kartanoonsa. Mustatukkainen olisi halunnut myös kuulla Shimiran isän mielipiteen asiasta, mutta mies pysyi kaikesta huolimatta ääneti. Ehkä tämä antoi vilkkaamman puoliskonsa hoitaa puhumisen ja tarvittavat järjestelyt.
Puhe kääntyi pian vampyyrineidon edellisiin vieraisiin ja kiivaasta keskustelusta sai sen käsityksen, että nämä aikaisemmat vieraat olivat olleet potentiaalisia ehdokkaita suvunjatkajiksi. Alyr tunsi palan kohoavan kurkkuunsa ja pahat aavistukset täyttivät hänen päänsä. Hän tunsi tukehtuvan ajatellessaan, että Dorianne oli mahdollisesti leipomassa miehestä seuraavaa vävyehdokasta. Tämä tuntui liian kaukaa haetulta. Puremalla muutettu ja ihmisistä pitävä vampyyri tuskin oli maailman parhain vaihtoehto astelemaan alttarilla pudasverisen perheen tyttären kanssa. Eikä sitä varmaan katsottu eduksi, että miehellä oli ajoittain pahoja identiteettiongelmia.

Keskustelu vaihtoi jälleen suuntaa ja tällä kertaa puheenaiheeksi nostettiin Elisa-niminen henkilö. Shimiran isä puhui nuoresta ihmislapsesta samaan välinpitämättömään sävyyn, jolla hän oli arvostellut myös uusia vieraitaan. Alyr ei pitänyt moisesta, mutta ei uskaltanut avata suutaan väittääkseen vastaan. Hän katsoi parhaaksi ettei ärsyttäisi isäntäväkeä millään tavalla...ainakaan vähään aikaan.
"Tosiaan, ehkä suonette anteeksi poistumisemme. Jatkakaamme keskustelua paremmalla ajalla", mies sanoi ilmeettömänä ja vilkaisi syrjäsilmällään Shimiraa. Sitten hän tarttui kiinni Lymian pienestä kätösestä ja molemmat pujahtivat takaisin suureen halliin.
"Oletko kunnossa? Se mitä isäsi äsken sanoi -", Alyr kääntyi puhdasverisen naisen puoleen, mutta ei viitsinyt viimeistellä lausettaan. Hän pystyi lukemaan toisen turhautumisen ja kireyden.
"Vaikutat siltä kuin olisit aikeissasi lyödä jotain. Ehkä voin olla siinä avuksi...", mies sanoi vihjailevasti ja haudanvakava ilme pehmeni hieman. "Jos voisimme kuitenkin ensin nähdä missä tulemme asumaan tulevina aikoina?"

[laurana]

Mitään sanomaton ilme kasvoillaan Shimira katsoi kuinka Alyr hoiti hienostuneesti homman. Naisen hermot menivät nopeasti vanhempiinsa, sillä välit olivat todella tulehtuneet ja arvaamattomat. Kun Shimira pääsi ulos huoneesta hänen ilmeensä muuttui niin vaaralliseksi ja katkeroituneeksi, että ihminen tuskin pystyisi tuntemaan sellaisia voimakkaita tunteita hajoamatta palasiksi. Muutaman hetken Shimira olisi halunnut vain mäiskäistä jotakin niin kovaa, että se olisi mennyt rikki.

Kysymys siitä, oliko Shimira kunnossa tuli kuin nurkan takaa. Normaalisti Shimira oli tottunut vain piilotettuun töykeyteen ja julmuuteen kartanossaan ja melkein unohtanut Alyrin ja Lymian. Toisen ehdotus säkiksi joutumisesta sai naisen ilmeen pehmenemään hieman ja lopulta katoamaan. ”Olen kunnossa. Enkä minä voi käyttää vieraitani siihen, että hutkisin heitä jollain”, neito totesi melko neutraalilla äänellä. Alyr oli halukas näkemään missä hän ja Lymia nukkuisivat ja Shimirakin oli innokas näyttämään kyseisen huoneiston, sillä se olisi hänen puolellaan kartanoa. ”Tietenkin, toivon että pidätte siitä.”

Palvelijat kurkkivat töittensä lomasta kolmea vampyyriä uteliaina ja supattivat toisilleen: ”Kyllä, hän on neiti.” ”Niin, ei näyttäydy moniin kymmeniin vuosiin!” ”Hän tuottaa suvulleen häpeää auttaessaan ihmisiä. Voiko kuvitella?” ”Hän on kovin kaunis. Muistuttaa kovasti herraa ja rouvaa” Muutamat lauseet jäivät kuulematta, mutta melkein voisi sanoa, että viimeistä Shimira piti itse loukkauksena. Lisäksi Alyria kehuttiin komeaksi, varsinkin tämän takamusta, jonka Shimirakin oli kyllä huomannut, mutta ei ollut sanonut mitään. Lymiaa nämä sanoivat suloiseksi ja söpöksi.

Shimiran puoli kartanosta oli erotettu jykevällä ovella. Naisen käsi tarttui kylmään rautaan ja aukaisi oven kevyesti. ”Tervetuloa kotiini”, Shimira sanoi jotenkin synkeän oloisesti. Hän ei juuri nauttinut upeasta kodistaan. ”Tämän oven läpi tulee vain yksi palvelija, jonka olen valinnut pitämään huolta paikoista, joten täällä voitte olla miten haluatte. Tutkikaa rauhassa. Minulla on kirjasto, jossa on ihan mukavasti kirjoja ja lisäksi soittimia. Pajani näytän myöhemmin”, Shimira selitti ja viittasi sitten portaisiin, josta hän johdatti vieraansa heidän huoneisiinsa. ”Ovi mahdollistaa sen, että voitte kulkea toistenne huoneisiin”, Shimira sanoi ja hymyili melko tyytyväisenä valintaansa.

[sayri]

Alyr
****

Miesvampyyri yritti parhaansa mukaan olla mahdollisimman välinpitämätön supattavia palvelijoita kohtaan. Hänen ilmeensä tuskin värähti, vaikka puheet seurasivat kolmikkoa kartanon jokaiseen sopukkaan. Arvostelua ja juoruilua oli mahdotonta estää, vaikka tahtoisi. Jos yrittäisi hillitä muiden löysiä kielenkannattimia, tulisi todennäköisesti tahtomattaan lisänneeksi vain lisää vettä juorumyllyyn.
Hieman tungettelevat kehut Alyrin ja Lymian ulkonäöstä tuskin jäivät asianosaisten mieleen sekuntia pidemmäksi aikaa, mutta puheet Shimirasta ja varsinkin naisen tuottamasta häpeästä särähtivät erityisesti miehen tarkkakuuloisiin korviin. Se sai mustatukkaisen miehen tuntemaan olonsa entistä synkemmäksi - jos se oli enää mahdollista. Heidän ei olisi koskaan pitänyt seurata puhdasveristä vampyyriä ja suostua majoittumaan tämän sukukartanoon. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä ryhtyä katumapäälle.

Muiden supatukset vaimenivat kun vampyyrit saapuivat siihen osaan mahtavaa kartanoa, joka oli tarkoitettu ainoastaan Shimiran käyttöön. Synkkä ilme vampyyrin kasvoilla vaihtui yllättyneeksi ja hieman uteliaaksi kun hänen naispuolinen lajikumppaninsa kertoi kirjastosta ja siellä sijaitsevista ajanvietteistä. Alyr oli ehtinyt laatimaan päässään epätoivoisia suunnitelmia siitä miten sulkeutuisi Lymian kanssa pieneen huoneeseen ja viettäisi siellä suurimman osan vierailustaan. Näin hän olisi taannut mahdollisimman turvalliset oltavat suojatilleen. Oli siis helpottavaa kuulla, että he pystyisivät liikkumaan vapaasti siinä osassa rakennusta tulematta häirityiksi, eivätkä joutuisi omien huoneidensa vangeiksi.

"Kas...tavaramme ovat jo täällä", Alyr totesi astuessaan omassa käytössään olevaan vierashuoneeseen. Tämä uskaltautui viimein päästämään irti pienemmän tyttövampyyrin kädestä ja suuntasi avaamaan vuoteen päälle lasketun reppunsa nyörejä. Mustatukkainen ei pitänyt mitään kiirettä penkoessaan matkatavaroitaan, mutta löysi siitä huolimatta inhimillisen nopeasti etsimänsä. Kun Lymia näki vanhemman vampyyrin pitelevän kädessään tikaria, jonka pitkä terä heijastui hopeaisena huoneen valosta, tämän pienet kädet puristuivat tiiviisti nyrkkiin ja punertavanruskeat silmät välähtivät piilotetusta vihasta. Se oli omiaan muistuttamaan Sinisessä Linnassa sattuneesta välikohtauksesta.
"En pidä väkivallasta. Enkä suosi sellaiseen käytettäviä välineitä", vampyyri sanoi puoliääneen ja nosti aseen silmiensä eteen. Hän oli aikoinaan saanut kyseisen esineen käyttöönsä, mutta nyt kahvassa oli havaittavissa ruostumisen merkkejä, mitkä kertoivat sen käyttämättömyydestä.
"Luulen, että täällä ollessani on syytä verestää vanhoja taitoja", mies totesi ja pyöritteli vanhasta tottumuksestaan tikaria sormenpäällään. Alyrin onnistui pyöritysten lomassa kiinnittämään huomionsa Shimiraan.
"Ehkä voisimme vertailla taitojamme?" mies ehdotti ja ovela hymy nousi kareilemaan hänen huulilleen. Tuskin nainen kieltäytyisi näin täydellisestä tilaisuudesta päästä purkamaan turhautuneisuuttaan vanhempiaan kohtaan.
"Pidettäisiin tämä kuitenkin leikkimielisenä. Pelkkää urheilua. Ei hutkimista", hän lisäsi nopeasti arvaten ettei Lymia suhtautuisi lämmöllä heidän aikeisiinsa.

[laurana]

Shimira nojaili rennosti oveen Alyrin katsellessa ympärilleen ja tonkiessaan reppuaan pienen hetken. Kun tämä otti tikarin esiin, nainen ei voinut olla kohottamatta kulmaansa. Oli varmasti hyvin epäkohteliasta purskahtaa nauruun miehen aseelle, mutta täysiverinen ei voinut itselleen mitään. Hetken aikaa Shimira nauroi melkein vedet silmissään, mutta sai hillittyä itsensä lopulta. ”Voimme otella leikkimielisesti kun olet saanut aseesi kuntoon ja vähän hutkittua olkisäkkejä. Lymia, sinun kannattaa opetella paikkaamisen jalo taito”, Shimiran suu nyki edelleen hymyyn ja hän katseli Alyria ystävällisin silmin. ”Ei ole huono idea pitää tuota mukana, mutta minä en edes leikilläni kohota kättäni vieraitani vastaan”, nainen totesi suoristautuen kunnolla.

”Tulkaa, esittelen teille loput osat tästä osasta taloa jotta osaatte liikkua täällä. Pidätkö sinä Lymia ruuan laittamisesta? Minulla on melko hyvä keittiö, mutta en osaa itse valmistaa melkein mitään. Sen kalustus taitaa olla melko muinainen, mutta hyvässä kunnossa”, Shimira jutteli Lymialle ja hymyili tytölle lämpimästi. Täysiverinen vilkaisi olkansa yli Alyriin ja hymyili lämpimästi. ”Sinä haluat varmaan myös nähdä keittiön. Olen pahoillani, etten harjoittele kanssasi. Kiitos kuitenkin loistavasta tarjouksesta. Jos haluat, voin hioa tikarisi takaisin kuntoon”, nainen ei halunnut satuttaa vieraittensa mieltä ja siksi tarjoutui puhdistamaan aseen. Se oli varmasti hienoa tekoa, mutta ruoste ei tehnyt sille kunniaa.

Käytävää peittävä matto pehmensi askeleita kun talonosan emäntä lähti kulkemaan kohti keittiötä, joka näytti siltä mitä olikin, melkein koskemattomalta rakentamisen jälkeen. Tummat puut ja pieni pöytä loivat synkän tunnelman. Hyvää työtähän kaikkialla oli tehty, mutta kukaan ei vain osannut hyödyntää sen luomaa mahdollisuutta.