Nuhanokka

[SN]

“Ätsiähsi-ih!”
… Tämäkin vielä. Viimeiset puolitoista viikkoa olivat opettaneet hyvin väljissä tamineissa kulkevalle jätkänpätkälle, ettei luonnon kanssa ollut kiisteleminen - ohuisiin nahkasaapikkaisiin olisi itua tunkea sukat, paksumpi villapusero ei olisi pahitteeksi ja jonkinmoinen kaulahuivi olisi nerokas lisäys asukokonaisuuteen, jota katsellessakin jo alkoi kylmäämään. Tummaan kaapuunsa kietoutunut kiusanhenki käveli kauttaaltaan väristen kohti tuttua putiikkia, jossa hän oli piinaavasti vieraillut jok’ikinen päivä heitettyään kostonhimoa puhkuvan manauksen ilmoille; ‘tätä saat katua’. … Olisikohan se hän itse, joka katui uhoamistaan juuri nyt ? Hyvä, että hännän jaksoi nostaa pystyyn, ettei se laahannut lumiselle kadulle viivaa, joka osoitti kuin nuolenkärki demoninulikkaa kohti - hänenhän ei kuuluisi avoimesti näyttää mikä oli omiaan, koska nämä ympärillään käyskentelevät ihmiset alkaisivat vielä panikoimaan tai muuta yhtä typerää tekemään, jota ihmisiltä saattoi odottaa.
“Sniif…”
Nenäkin vuoti kuin seula. Jos hän ei olisi näin jukuri ja käyttäisi mielellään kaiken mahdollisen vapaa-aikansa kiusaamalla erästä tiettyä henkilöä, niin sängyssä makaaminen kävisi varmasti mielessä.

Mutta ei, jälleen hän käänsi ovennuppia ja raahasi sisälle kenkiin tarttuneen lumenkin - ei ollut hänen puotinsa, joten turha välittää siitä, mitä saattoi kantautua sotkemaan lattian tai vähintään homeuttamaan sen ajan mittaan, mikäli moppi ei heiluisi. Normaalisti sarvipäinen kakara ilmoitti tulostaan huutamalla jotain erittäin epäsopivaa harmahtavalle toverilleen, mutta nyt ajatus ei edes riittänyt siihen, puhumattakaan äänestä - aivan kuin valkoiset aivosolut olivat jumissa kuin täi tervassa.
“Tulin taas…”
Minä, suuri egoinen Pumpkin… lähti laimeasti käyntiin, eikös ? Oikeastaan nyt aika pieni egoinen Pumpkin, koska väsyneesti lurpottavat silmät jäivät vain tuijottamaan tiskin luona olevaa asiakasta kuin tämä olisi ollut jokin puntaroitava possu. Asiasta voisikin aina ilkeillä pyylevälle rouvalle, joka maksoi mukisematta ostoksiaan, mutta se tarkoittaisi myös sitä, että Pumpkin itse lentäisi ulos seuraavalla oven avauksella…

… Eikä se nyt tuntunut ruumiin kannalta hyvältä idealta. Ensimmäisellä tapaamiskerralla hänellä oli melkein mennyt ranne entiseksi, mutta kyllä se sitten viikossa osoitti parantumisen merkkejä - varsinkin, kun vettynyt ja muutenkin kärsinyt sideharso toimi hyvänä katkeruutta herättävänä muistutuksena tapahtuneesta. Se oli periaatteessa jonkin asteisestu vaalittava aarre samasta syystä.
“Jä-jäädytätkö asiakkaita lisätyöksesi täällä… ätsiuh-ih!”
Pumpkin kysyi kyräilevästi, täällähän paleltui! Lämmin takkatuli tai jokin muu vastaava olisi poikaa, mutta eihän Valeth sellaista tajunnut - selvästi, sillä tuohan näytti varsin tyytyväiseltä oloonsa täällä nollan alarajan rikkovassa huoneistossa. Hän pyyhki nokkansa hihansuuhun kuin pieni lapsi ikään.
“E-e-enkä ole tullut vieläkään pyytämään anteeksi, ettäs tiedät. Tulin vain piristämään päivääni pi-pilaamalla sinun omasi.”
Hampaat kalisivat yhteen. Sellaisen käytöksen perusteella, mitä nulikka oli latonut pöytään ensimmäisellä kerralla, niin odottaisi myös anteeksipyyntöä ja kiitosta avusta, jota vastapuoli oli vilpittömästi tarjonnut. Tosin kun kyse oli Pumpkinista, niin tuskin kumpaakaan tulisi kuulemaan edes tämän kuolinvuoteella.

// … Ja uudella otsakkeella sopivaa jatkoa Nappisilmälle. Kai tännepäin~.

[sir Kai]

Valeth oli kuvitellut pääsevänsä eroon Pumpkinista tämän ylpeyttä tarpeeksi kolhimalla, mutta mokoma oli vain innostunut herjoista. Puoleentoista viikkoon hän ei ollut saanut edes hetken rauhaa alati puodilla ramppaavalta ja hänen kotiinsa pesiytyvältä maanvaivalta, joka vielä tapasi ilmoittaa tulostaan sellaisella kielenkäytöllä, että kerran eräs hieno, suljetun lapsuuden viettänyt lady pyörtyi. Ainakin puolet hänen vakioasiakkaistaan oli lisäksi tajunnut tuon rääväsuun olevan toinen demoni, ja se pitkitti valkotukan selittelyjä entisestään. Hän olisi menettänyt asiakuntansa, lupansa asua Aréthassa sekä mahdollisesti päänsä, jollei mies olisi vastentahtoisesti turvautunut hätävaleeseen, joka oli saanut syntynsä jo sinä kirottuna kapakkareissuna jona kaksikko tapasi.
Nimittäin hempeämielisten ihmisten sydän suli heti, kun Valeth väitti Pumpkinin olevan hänen pikkuveljensä.

Ihmiset olivat todella sokeita mitä tuli muiden lajien jäsenten sukulaisuussuhteisiin – aivan kuin häntä ja sarvet tekisivät heistä edes lähes samantyyppisiä demoneja! Mutta jopa Fitzgerald, paksu vanha sotilas joka huolehti laiskasti Faylen valvonnasta, oli päättänyt vaieta tuosta vierailijasta. Taisi mies luottaa demonin pitävän perheenjäsenensä aisoissa. Yhtä kaikki, pitäen valeen huolella poissa Pumpkinin korvista se muodostui hyödylliseksi: jopa rääväsuisuus selittyi perhekateudeksi.

Talvi oli kiristänyt haudankylmää otettaan kaupungin kaduista, mutta räätälinliike oli mukavan lämmin. Täytyihän ihmisten voida sovittaa tilaamiaan vaatteitaan, siksi Valeth piti isoa tulta takassa, joka sattui sijaitsemaan pienen puodin perimmäisen seinän toisella puolella. Siksi jopa vilukissana tunnettu vanhempi rouva oli riisunut muhkean kaulaliinansa ja pitkän takkinsa arvokkaannäköisen, tumman ja hillityn talvimekkonsa päältä. Rikas nainen oli maksamassa ostamaansa pukua tyttärenpoikansa häihin, ja kaksikko oli jo pidemmän aikaa vaihtanut tahallisen teennäiseen sävyyn maireita kohteliaisuuksia liittyen valmistumisnopeuteen ja puodin kunnioittamiseen rouvan läsnäololla. Hemmetti, tuollaisista asiakkaista ei voinut olla pitämättä, vanha kettu oli selvästi kokenut parhaimmat ja pahimmat puolet hienoston piireistä ja osasi vielä nauraa sille kaikelle!

Jutustelun jatkuessa vielä naisen laskettua rahat pöydälle hento, kylmä tuulenvire ja oven avautumisesta kielivä kolahdus jäivät täysin valkotukalta huomaamatta. Hän ehti juuri kerätä rahat talteen, kun surkean pieni ja tukkoinen ääni ilmoitti jonkun tulleen paikalle. Hölmistyneenä helmiäissilmät pääsivät näkemään lysyryhtisen, punanokkaisen Pumpkinin seisovan ovella. Toinen oli huolestuttavan hiljaa, ei heittänyt mitään kommenttia asiakkaan leveästä takamuksesta tai hänen vehtailustaan ihmisten kanssa. Rouva yskäisi hiljaa ja toivotti hyvät päivänjatkot, astellen sitten taktisesti ulos tilanteesta, jonka arveli olevan parempi tapahtua ilman häntä.

Ja niin tosiaan olikin, sillä nuutuneen ja sameasilmäisen tummatukan säälittävät yritykset loukata vanhempaa saivat tämän peittämään kasvonsa hetkeksi käsillään.
”Mitä helvettiä?”, hän puuskahti, valuttaen kätensä pois naamaltaan.
”Etkö oikeasti pysty tuon parempaa? Ei yhtään nimittelyä? Ei oman egon korostamista? Mitä ole tehnyt oikealle Pumpkinille?”
Hämmennys kuulsi läpi sanojen takaa, ja mies tuijotti nuorukaista hyvän tovin kulmat kurtussa. Hän ei tiennyt, miten suhtautua tällaiseen Pumpkiniin – olikohan kyseessä jokin uusi juoni? Mutta jonkin aikaa raksutettuaan sarvipään mieli alkoi yhdistellä kurjasta ulkomuodosta, aivastelusta ja palelemisesta koostuvia palasia, saaden yllättävän pian kokoon järkeenkäyvän kuvan.

Samalla sekunnilla harmaat kasvot vakavoituivat täysin, ja mies harppoi tummatukan luo, tuijottaen tätä kuin aikoisi kertoa toisen kuolevan kohta. Sanaakaan sanomatta hän täräytti otsansa toisen otsaa vasten, tosin ei mitenkään tyrmäysmielessä. Helmiäissilmät sulkeutuivat samalla kun huulien välistä karkasi syvä huokaus – oli kuin hän olisi läiskäissyt soppakattilan pohjan otsaansa vasten. Olisihan se pitänyt tietää, että typerät varsinkin sairastuivat. Mokoma pentu, kun oli köpötellyt pakkassäässä melkein kesätamineissa, vaikka oli todennäköisesti tottunut Manalan lämpöisyyteen.
”Voi kun hienoa.”
Murahdus kuului Valethin suoristautuessa. Silmät hakeutuivat tuijottamaan kattoon, kuin hakien sieltä jonkinlaista tukea ja ohjausta. Miten Pumpkin onnistuikin tulemaan hänen luokseen juuri sellaisessa kunnossa, ettei se pieni hyvis demonin sisällä voinut muuta kuin auttaa? Ihmisten parissa oleilu oli pehmentänyt häntä aivan liikaa.
”Mikset jäänyt nukkumaan, jos kerta olet kipeä?” hän kysyi toiselta lievästi syyllistävään sävyyn, suunnaten sitten kohti hänen huoneisiinsa johtavaa ovea.
”Hemmetti. Tule nyt sitten lämmittelemään takan ääreen. Sitten joku tuttusi saa kyllä hakea sinut pois vaivaamasta minua. En minä ole mikään lastenvahti.”
Hiljainen nurina säesti Valethin askeleita, mutta jollain tasolla hän oli onnellinen tilanteesta. Olihan Pumpkin nyt hiljaisempi, ja kipeänä tuo saattaisi nukahtaakin. Eikä nukkuvassa Pumpkinissa ollut mitään vikaa, myrkyllisen kielen vaiettua valkotukka pystyi lähes kuvittelemaan voivansa pitää tätä kaverinaan. Lähes.

[SN]

Kyllähän se rouvan takamus oli ollut häiritsevän levähtänyt ja Pumpkin jo oikein näki ne jenkkakahvat, jotka pursuivat esille vartaloa myötäilevässä makkarankuorimekossa, mutta… kun ei heru, niin ei heru. Tämä yritti parhaansa mukaan katseella kieliä inhoaan ihmisnaista kohtaan, mutta sekin meni harakoille - pahus vie! Oliko pelottava olemuksensa laskenut punoittavan nokan myötä ? Aivan, niin sen täytyi olla, koska ainahan vanhat kurpat olivat kiertäneet hänet kaukaa.
“Mi-minä olen aivan oikea Pumpkin, tiedoksesi!”
Snif, ja taas piti hieraista nokkaa. Nenänalus alkoi jo käydä kipeäksi, koska ei oma hiha ollut se pehmein paikka pyyhkiä vuotavia sieraimia, jotka aivan kiusallaan rääkkäsivät hajuaistinkin kadoksiin. Valethin luona tuoksui yleensä jollain tapaa miellyttävälle, mutta nyt ei millekkään. Nenänsä kärsimykseen keskittyneenä hän ei edes ehtinyt tajuta räätälin tulleen eteensä, kunnes toisen piinaava tuijotus pakotti ryhdittömän nuoren kurkistamaan ylöspäin. No, mitä nyt ? En edes ole vielä ehtinyt tehdä…-- kops.

Siinä sitä oltiin - kallot vastakkain. Hämmennyksestä Pumpkin oli peruuttaa karkuun, tai oikeastaan hän luuli saaneensa kovankin tärähdyksen, joka ei vielä vain ilmennyt juhlavana kipuaaltona. Asian itu oli sitäkin pahemmin peitossa, kun harmaa hippiäinen jäi aloilleen epänormaaliin asetelmaan, joka sai vähintään kierresarvisen kuvittelemaan miehen seonneen. Okei ? Oliko tämä jokin demonillinen taistelukutsu, josta hänelle ei oltu kerrottu mitään ? Ehkä seuraavaksi piti puskea takaisin niin, että sarvet oikein kalahtaisivat yhteen…
“Mikä on hienoa… et kai lukenut ajatuksiani ?!”
Ätsiuh-ih! Sen erikoistaidon kanssa olisi hauskaa niin kauan, kun se pysyisi yksinomaan omissa hyppysissä. Ei Pumpkin ollut koskaan kuullut keistään ajatuksien lukijoista ja hyvä niinkin, sillä jos joku uskaltautuisi ronkkimaan hänen pääkoppansa sisältöä niin… huh ?
“Ki-kipeänä ? En minä ole sairas!”
Jostain kumman syystä kämmenensä nousi lepäämään otsalle, josta hohkui sormiin outoa kuumuutta. Miksi kummassa kaikki lämpö oli paennut yhteen pisteeseen, kun se voisi kierrellä ympäri kroppaa ja hänkin pääsisi taas vauhtiin. Olo oli kuin vaihtolämpöisellä käärmeellä…

Joten vaikka Pumpkin ei sitä myöntäisikään, niin tätä kyllä houkutteli puhe takkatulesta. Sen ääressä hän voisi sulatella jäseniään ja keksiä jotain ilkeitä lausahduksia liittyen Valethin puoskarintaitoihin - eiväthän demonit sairastelleet, vai ? Ei hän ainakaan, sillä tämä olisi ensimmäinen kertansa, kuten myös osaksi ensimmäinen talvikin maanpäällä - hehän vetäytyivät aina kylmän tullessa Liamin kanssa Manalaan talvehtimaan, poikkeuksena tietenkin tämä vuosi, jonka kuului olla Pumpkinin koulutuksellisesti raskain. Siispä aikansa aprikoituaan, lähti ruskeahipiäinen nuori kankeasti raahautumaan takan ääreen.
“Ohoh, sinulla olikin tuli pesässä, kuvittelin a-aivan muuta…”
Turhaa sinä poika kiukuttelet, ei kukaan käskenyt roikkelehtimaan vääränlaisissa vaatteissa vuodenaikaan nähden. Niine sanoineen Pumpkin lysähti miltein suorilta jaloilta lattialle istumaan - mahdollisimman lähelle tulta, jonka loimu heijastui oranssiin katseeseen.
“Mikä minulla sitten on, kun si-sinä noin päivittelet sitä…?”
Tässä kun tarkemmin mietti, niin pitäisi kai olla jossain asteella nöyrää poikaa, ettei tie veisi pakkaseen. Sitä paitsi toisen katse oli muisteltuna ollut jotenkin dramaattinen - nielaisu.

Hiljaisen hetken jälkeen hän kurotti kaavun alla piiloon vetäytyneet sormensa nappaamaan kiinni toisen housunlahkeesta. Se oli kuin sanaton pyyntö saada vanhemman huomio ainoastaan itselleen, jos tuo erehtyi jo aikoa muualle;
“Minua e-ei tule hakemaan kukaan.”
Oli turhankin typerää paljastaa moinen seikka, joka toisaalta oli myös ilmiselväkin - kuka muka hakisi rääpäleen ‘kotiin’. Hän ei tuntenut täältä kuin isäntänsä ja räätälin, johon Aréthassa olo aikanaan tämä oli jollain tapaa kiintynyt kiusaamismielessä. Ehkä siis lauseessa piili jonkinasteinen pyyntö, ettei vastapuoli olisi liian mukava hänelle, sillä silloin nuori saattaisi tuntea niinkin vieraan tunteen kuin onnellisuus - joku ehkä saattoi välittää hänestä edes hieman. Ja onnellisuus oli rakkauden ohella heikkouden merkki.

[sir Kai]

”Oletpas.”
Kerrankin Valethin ääni ei kuulostanut vahingoniloiselta hänen väittäessään vastaan Pumpkinin maailmantason väläytyksille. Hän vilkaisi olkansa yli tummatukkaa jopa lievästi huolestuneen näköisenä. Yleensä ihmisten taudit eivät tarttuneet demoneihin, mutta toinen oli selvästi kipeä, joten jokin pöpö oli ollut tarpeeksi vahva päästäkseen suojauksien läpi. Se ei koskaan ollut hyvästä, vaikka eipä nuoremmalla tainnut hengenhätää olla.
”Kuuntele nyt itseäsi, aivastelet koko ajan.”

Toisen ihmetellessä takkatulta valkotukka muisti nopeasti aikaisemman panettelun, ja pyöräytti silmiään.
”Niin, oli koko ajan. Kipeänä sitä vain on kylmä...”, hän urahti hiljaa, katsellen hajamielisesti kaapilleen. Pitäisi kai kaivaa taas pari vilttiä toiselle, eihän tämä voisi nyt lattialla tuollaisenaan istua. Ah, ehkä teekin olisi hyvä idea.... Mutta milloin Faylesta oli tullut tällainen hempeä kanaemo? Todella mystinen juttu, ei mies muistanut huolehtineensa kenestäkään noin innokkaasti pienenkin mahdollisuuden tarjoutuessa tielle sitten.... sitten aikojen, jotka hän vietti äitinsä kanssa.
”En minä tiedä. En ole lääkäri”, hän vastasi yhä ajatuksissaan, tajuamatta lainkaan kurpitsasilmän epätavallista yritystä olla kunnolla. Mieli askarteli niin ahkerasti häiritsevän kysymyksen parissa, että otsalle jopa ilmestui kurttu sitä ilmentämään. Ei hän ole koskaan kannattanut tarpeetonta ilkeilyä, mutta huolehtiminen oli kovin epätavallista tässä vaiheessa tuntemista. Leimautumisen voima oli ihmeellinen, ilmeisesti hän ei niin pitkään ihmisten seurassa vietettyään vain voinut olla olematta mukava lajikumppanilleen. Niin sen täytyi olla, ei muuta selitystä tullut mieleen pitkän pohdinnankaan jälkeen.

Ilmeisesti Fayle ei kuitenkaan ollut liian huolissaan Pumpkinin terveyden puolesta, niin tehokkaasti hän unohti toisen läsnäolon siinä mietiskellessään. Vasta pienen nykäisyn välittyessä pehmeänmustien housujen kautta harmaahipiälle tämän patsasmainen hahmo nytkähti hiukan, ja helmiäissilmien katse suuntautui alas. Kuullessaan yksinäiset sanat jokin nimetön riipaisi miehen rintaa, ja hän tajusi äkillisesti, ettei tiennyt toisesta mitään. Millaiseen paikkaan toinen palasi hänen luotaan lähtiessään, mikä oli saanut tämän luonteen kasvamaan niin raivostuttavan kieroon – ei sitten yhtään mitään. Nuhaisesta äänestä oli vaikea tunnistaa toteamuksen hienovaraisimpia nuansseja, joten väärän tulkinnan uhalla valkotukka tunsi.... tunsi jotain, minkä takia hän halusi halata nuorukaista.

Hyvin pitkän, pysähtyneen hetken jälkeen Faylen kasvojenilme heltisi, ja hän kyykistyi Pumpkinin vierelle. Tavallisesti hän olisi taputtanut pojua olkapäälle, mutta nyt mies jätti sen niin räikeästi tekemättä, että sitä ei voisi olla huomaamatta erkkikään. Silmien tarkennus hyppeli ympäri nuhaisen kasvoja, kipaisten välillä lattiaan tai kattoon, viestittäen monimutkaisesta ajatuskuviosta joka pyöri vinhaa vauhtia demonin mielessä.
”Mistä teestä pidät? Minulla ei ole mitään lääkkeitä, mutta nenäliinoja varmasti löytyy jos etsin...”
Jotain jäi selvästi sanomatta, ja kyseessä oli pieni, mieleen juolahtanut kysymys, joka oli harkinnan jälkeen teilattu. Tavanomaista vaiteliaampana mies vaelsi liinavaatekaapille, nykäisten sieltä nipun nenäliinoja, jotka sitten heitti takanääreen, ja paksun, lämpöisen huovan roikkumaan käsivarrelleen. Seuraavaksi hän palasi uunille, laittaen teepannun tulelle. Mukaan tarttunut toinen viltti laskeutui lattialle, ja kevyellä jalan tönäisyllä vanhempi ilmoitti istujalle, että tämän olisi syytä siirtää takamuksensa sille.

Kädet avasivat huovan laskokset verkkaisesti, eikä Fayle voinut olla hymähtämättä hupsuille kissakuvioinneille muuten mukavan sammalenvihreässä peitteessä.
”Sietäisit olla tyytyväinen, että piinasi kohde ei ole sellainen paskiainen kuin te muut demonit”, hän hymähti hiljaa, keinotekoisen äreästi, ja polvistui sitten kiemurasarvisen taakse varoen astumasta hännän päälle. Oma häntä heilui jähmeissä kaarissa, se oli tehnyt sellaista liikettä jo pidemmän aikaa. Huoahtaen hiljaa Fayle kietaisi huovan Pumpkinin ympärille, tuntien tämän kuumeenpolttaman ja yllättävän hauraantunuisen kehon käsiensä alla. Tehden ensimmäisen impulsiivisen teon viikkoon mies istahtikin hajareisin tämän taakse, antoi käsiensä jäädä halaamaan nuorukaista. Ei hän sitten loppujen lopuksi pystynyt estämään itseään halaamasta tummatukkaa. Hän ei ollut kuullut mitään toisen sanoja surullisempaa, ei koskaan. Yhtäkkiä kova kuori hahmottui puolustuskeinoksi julmaa maailmaa vastaan, jatkuva kiusaaminen huomion hakemisena. Totta, demonit olivat ihmisiä kovempia, vahvempia ja säälimättömiä, eivätkä he varsinkaan liikuttuneet tahattomasta lausahduksesta. Ehkä Fayle oli pehminnyt piloille ihmisten seurassa, mutta sanojen yksinäisyys ja kurpitsasilmien lähes anova katse toivat sen tietyn poltteen silmien taa, saivat hänet näkemään tummatukassa pienen palan siitä kivuliaasta nyytistä, joka on haudattuna jokaisen sielun pohjamutiin.
”No mutta... jos kukaan ei ole tulossa hakemaan, sinun kai täytyy sitten jäädä tänne...”
Käsien ote tiukentui aavistuksen mutistun kuiskauksen väräyttäessä ilmaa. Niin, ei hän voisi olla tarjoamatta kotia eksyneelle koiranpennulle, kääntelipä asiaa miten vain.

[SN]

Osaksi Pumpkin jäi odottamaan sitä rehvakasta olkapään läimäystä, joka oli miehekkyydessään hyvin toverillinen lohdutustapa - niin vitsi- kuin tosimielessä. Niinpä vastapuolen kyykistyminen ja tuijotus saivatkin nuoremman jälleen epäileväiseksi, että hänen kasvoissaan oli jokin likatahra tai vastaava, ennen kuin Valeth osoitti puoleensa eriskummallisen kysymyksen. Teetä ? Viimeiseksi hän kuvitteli saavansa jotain kipeän kurkun kostuketta, koska olihan takkatulen ääreen pääsykin jo armollisuudellaan huippuluokkaa.
“Yrttiteestä…?”
Hän lopulta vastasi ja kohotti toista kulmaan kysyvästi; oliko tässä takana jokin jippo ? Ehkä räätäli päätti päästä piinaajastaan lopullisesti myrkyttämällä tämän. Jos hän kerta olisi sairaskin - kuten toinen sanoi, mutta nuori ei itse uskonut - niin silloinhan myrkkyä ei tarvitsisi edes paljoa haaskata… katos, nenäliinoja! Niiden käyttöön hän sentään osasi perehdyttämättäkin, joten pian takan ääressä törähteli yksi norsunpoikanen - röööth! Nenän avautuminen räästä oli suorastaan suurenmoinen tunne, jonka ansiosta Pumpkin pystyi vetämään ilmaa keuhkoihinsa sieraimien kautta - ah.

Nautinnon hetkensä kuitenkin miltein pilasi se korvaan äreän kuuloinen lausahdus, jonka harmaahipiäinen heitti tummatukalle. Oranssit silmät kääntyivät kyräilemään toista hetkeksi, ja näytti jo siltä kuin Pumpkin olisi tokaisemassa jotain Valethin demonimaisuudesta, mutta… hilkun kilkun sellaiset sanat jäivät toisen, vähemmän napakan lauseen varjoon;
“Hmph! Kai minä sitten s-siedän - ätsiäh-ih - olla kiitollinen… vain ihan pikkuisen.”
Nulikka asetteli takamuksensa mukavasti alle tulleen viltin päälle ja kiersi jo häntäänsäkin pois, kun Valeth kerta innolla käyskenteli selkänsä takana. Vielä puuttuisi, että muutenkin särkevä kroppansa olisi saanut lisäkipua siitä, että hänen jumalaiselle tupsuselleen tallottaisiin!

Keskittymisensä palasi herkeämättä puuta nuoleviin liekkeihin, vaikka toisen jalat ilmestyivätkin demonipennun kummallekin syrjälle - näkihän hän sivusilmästä moisen, vaikkei reagoinutkaan siihen mitenkään. Vasta kun kädet kietoutuivat ympärilleen ja kahlitsivat hänet halaukseen, niin nuorempi näki syyn jähmettyä - omat sormet nappasivat kouristuksen omaisesti kiinni vastakkaisista käsivarsista. Halaus ? Ihan ihka oikea halaus, joka kohautti lämmön leviämään eritoten nuoremman poskipäille - ei - se oli jopa kuumotusta! Tä-tällainen läheisyyshän oli naurettavan miellyttävää, aivan kuin kaikki se hetken ajan ulospäinkin leimahtanut suru ja yksinäisyys olisivat kuihtuneet sisältään, kun tilaa tarvitsi pieni sekä vaisu ilahtumisen vivahde. Pumpkin oli aina osannut tyrehdyttää tällaisen lähellä olemisen kaipuun, joka nyt kuitenkin levähti kasvoille - tätä hän halusi enemmän, tai edes tämän kerran.
“Tännekkö…”
Nulikka toisti epäuskoisena, kun hän koitti rentouttaa kehonsa - minkäs sille mahtoi, että tällainen hermostutti. Olihan tilanne uusi, jos Liamin kännihalailuja ei laskettu mukaan. Sitä paitsi nekin olivat vain sellaisia miesten halauksia, jotka yleensä päättyivät lopulta ilkikuriseen hiusten sekoittamiseen - urh.

Mutta niin tosiaan… Liam. Kyllä hänellä olisi olemassa joku, joka kaipasi, mutta sellaisen myöntäminen myös tuhoaisi tämän lumihiutaleen hauraan tilanteen. Itsensä kootakseen, Pumpkin nojautui kankeasti toista vasten ja risti kätensä itsepäiseen puuskaan.
“Ai nyt seurani ke-kelpaa vai ? Et sinä aiemmin ole halunnut minun jäävän!”
Tuhahdus. Kukapa olisi halunnut asiakkaat karkoittavan kiusanhengen jäävän putiikkiinsa melskaamaan, mutta olihan Pumpkinin jostain nyhväistävä suojakuorta takaisin päälleen - hänhän kuulostaisi muuten aivan nössöltä, joka piti tällaisesta typerästä halimisesta ja kivoista sanoista. … Mutta pitäisi kai mainita, että kärkkään lauseen jälkeen Pumpkin hieroi takaraivoaan vasten toisen olkapäätä ja myöskin kurkisti Valethia hieman suu mutrulla. Aivojen uuden tyhjäkäynnin aikana häntäkin meni kietoutumaan miehen oman ympärille.
“Kyllä minä itsekin osaan majatalolle… ei tarvitse a-antaa armopaloja, koska pärjään kyllä - ätsiäh-ih!”
Pumpkin näykkäsi omaa alahuultaan ja pyrki entistä enemmän kiinni toiseen, kiitos pärskähdyksen, joka oli pakottanut hänet hetkeksi nojaamaan etukenoon. Sanat eivät oikein loksahtaneet yhteen tekojen kanssa siis, hmm ?

[sir Kai]

//Olisin halunnut sen olevan parempi, muttah... anteeksi kesto.//

Kiitoksenpoikanen, joka vastentahtoisesti ryömi ulos Pumpkinin suusta, sai Valethin suupielet hivuttautumaan hieman korkeammalle. Nuhainen Pumpkin oli mukavan säyseä, ja tavallaan vanhempaa kutkutti maanitella toinen sanomaan muitakin asioita. Tummatukka oli niin ansiokkaasti vältellyt anteeksipyytelyä ja kiittämistä, vaikka vanhempi koki ansaitsevansa kuulla molemmat. Mutta hetkisen surkeana takan ääressä möllöttävää demonia katsottuaan Fayle päätti jättää tällä kertaa toisen kiusaamisen sikseen.

Nuhanokan kuumeinen keho tuntui hassulta sylissä. Omassa mielessään sarvipää hoki, että käytännössä hän vain piti huolen viltin pysymisestä potilasta lämmittämässä, mutta... niin, oli siinä oikeasti mukana iso annos lohdutushalia. Mies hymähti hiljaa huomatessaan rusotuksen kurpitsasilmän poskilla, muttei sanonut siitä mitään. Joskus piti antaa asioiden olla, ja sillä hetkellä kiusaaminen olisi varmaan saanut Pumpkinin sekoamaan täysin. Niin jännittyneeltä nuorukainen tuntui, kuin kujakollilta joka on ensimmäistä kertaa otettu syliin.

Eikä sillä, etteikö kaksikon vanhempi osapuolikin olisi hieman jännittynyt tilanteessa. Ei ollut hänen tapaistaan pyytää maanvaivaa jäämään luokseen, mutta piru soikoon pentu oli osannut osua siihen ainoaan kohtaan, josta hänen myötätuntonsa saattoi tosissaan herätä.
”Ei tämä mikään ihmeellinen paikka ole, mutta lähin takka sattuu sijaitsemaan tuossa nokan edessä...” Fayle tokaisi vastauksensa hieman vaisuun sävyyn. Ei hän suinkaan halunnut, että Pumpkin olisi nimenomaan hänen luonaan, tärkeintä oli että toipilaan ei tarvitse hortoilla pakkasessa.

Onneksi sylissä istuja tajusi koota itsensä ja antoi tunnetun temperamenttinsa leimahtaa. Kädet puuskassa tiuskaistut sanat saivat Valethin naurahtamaan ääneen, ja mies pörrötti hiilisuortuvat aivan sekaisin.
”Jos haluat lentää naama edellä lumihankeen, voin auttaa sinua”, hän tokaisi, nauraen uudestaan.
”Et ollut aikaisemmin kipeä.”, mies jatkoi sitten, vakavoituen ja käärien viltin Pumpkinin ympärille kuin nyytiksi.
”Kipeänä sinulla ei ole tarpeeksi energiaa rikkoa paikkoja. Ja kuten jo totesinkin, olen keskivertodemonia hyväsydämisempi.”

Miehen yllätykseksi hän tunsi jonkin takertuvan häntäänsä, ja vilkaistessaan sivulleen huomasi Pumpkinin tupsulla varustetun viuhottimen luikahtaneen pois viltin alta. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun joku teki noin Valethille – hän kun ei ollut koskaan päässyt kovin läheisiin väleihin muiden hännällisten demonien kanssa, syystä tai toisesta. Suloinen ele sai valkotukan jostain syystä hymyilemään; aivan kuin Pumpkin olisi halannut takaisin. No, nuorukainenhan möyri aivan häneen kiinni, nojaten päänsä vanhemman olkapäähän. Samalla, kun valkotukka hymähti uusille egonpönkötyssanoille hänen oma häntänsä kiepahti toisen vastaavan ympäri.
”En aio päästää sinua hortoilemaan tuonne. Talvi tappaa hankeen tuupertuneen demonin yhtä helposti kuin ihmisen, eikä sinulla ole edes kunnon vaatteita.”
Jollain kierolla tavalla Fayle sai painajaismaisen syvän äänensä kuulostamaan huolehtivalta. Seuraavassa hetkessä hän kuitenkin jo virnisti ja rutisti sylissään nyhjäävää.
”Enkä ole vielä saanut puristettua sinusta anteeksipyyntöä.”

[SN]

Pumpkin keikutteli päätään Valethin sanojen tahtiin, kyllä - satun tietämään lähimmän takan olevan nokan edessäni. Ja niin, sattumoisin tällainen pöpö ei ollut riivannut häntä ennen, vaikka pidemmän päälle sylissä kyhjötettyään demoninulikka ei laisinkaan pistänyt sitä pahaksi.
“Äh, älä sekoita hiuksiani!”
… Mutta se ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, että hänen komeaa kuontaloaan sai pöyhiä, vaikka nauru pehmittikin temperamenttisen kakaran mielipidettä asiasta. Kampauksen kuosissa pysyminen oli yhtä pyhä asia kuin tupsupäinen häntä, joten nyristen tämä alkoi oitis kaitsea suortuviaan järjestykseen - pidempiä eteen, lyhyempiä taaksepäin… mokomakin ronkkija.
“Hyväsydämisempi ? Kheh, saatan uskoa tuon jossain s-suhteessa.”
Pumpkin hieraisi lauseen päälle nenänpäätään, vaikka liike pysähtyikin siksi hetkeksi, kun räätälin häntä kiepahti omansa ympärille. Jälleen se imelän lämmin hyökyaalto pyyhkäisi nuoremman lävitse, eikä hän kyennyt peittämään siitä aiheuttavaa hätkähdystä. Ai, noinkin pieni ele oli kuin olikin saava vastakaikua ? Sehän suorastaan yllätti, koska Pumpkinista olisi normaalimpi reaktio vetäistä oma kosketuskappale pois, jotta tunnelma ei pääsisi kehkeytymään… noh… turhan lempeäksi.

… Äää, mitä ehdinkään edes miettiä! Kalman kauhuja vastaava äänensävy yhdistettynä kunnon rutistukseen muistuttivat vähintään kuristusotetta tummatukan mielestä, joka potkaisi toisen jalkansa silkkaa säikähdystä suoraksi - onneksi kinttu ei aivan yltänyt tulipesäkkeeseen saakka, sillä silloin nulikalla lienisi toinenkin paniikinaihe kehissä. Koska häntä ei voinut nykiä, niin eleen puolestaan toisti suupieli, kun Pumpkin kamppaili virneen ja irveen välillä - peräti huvittuneen hymynkin.
“Enkä va-varmasti pyydä anteeksi ikinä-ä-ä-[/i]ätsthi-ih[/i]!”
Hampaat kalisivat jälleen toisiaan vasten, tosin puoliksi tahallisesti. Tämä uhmaava naksuttelu piti olla merkki siitä, että räätäli meni jo aivan liian pitkälle vaatiessaan anteeksipyyntöä, jota hän ei edes näin säyseänä tulisi tuuppaamaan tarjottimelle - ehei. Lisäksi lauseen loppuun pölmähtänyt aivastus suisti Pumpkinin valumaan viltin alle piilottelemaan niin, että vain musta hiustupsu enää näkyi. Kiva, pärskiminen ei auttanut yhtään Valethin karhuhalaukseen…
“Älä rutista noin kovaa, happi loppuu!”
… Ihan kuin peite naaman edessä muka auttaisi hengitysteitä, jotka olivat jo valmiiksi tukossa.

Kuitenkin lopulta oranssi silmäpari kurkkasi yläviistoon, näkien harmahtavat kasvot, jotka herättivät juuri nyt äärimmäisen ristiriitaisia tuntemuksia sisällään. Toisaalta hän näki miehen, jota kuului piinata vaille hulluuteen saakka, mutta se toinen puoli taas esitteli henkilöä, josta hän saattaisi jopa pitää ja kunnioittaa - ainakin pikkuisen. Pumpkin painoi huulensa yhteen ja heilautti kerran kuumottavia korviaan. Tämä homma ei toimisi näin.
“Odotas…”
Niinpä nuorukainen huljutteli häntänsä irti toisen oman otteesta ja lähti möyrimään viltin alla. Äsken nuoremman selkää lämmittänyt vatsa sai kohdata toisen kaltaisensa, kun demoni kiemurteli ympäri, nosti jalkansa vastapuolen omien yli puoliksi, että ne sivuttivat kummankin Valethin syrjän. Rääväsuun kädet kietoivat puolestaan tällä kertaa toisen syleilyyn, aivan oikeaan sellaiseen, jota vähiten osasi odottaa palkkamurhaajan oppipojalta. Lopuksi hän vielä hyvin vakavansa painoi poskensa toisen rintakehälle ja tuhahti;
“Näin, ny-nyt olen tyytyväisempi! Tällä kertaa se olenkin minä, joka ahdistan sinua.”
Ihme sylivauva hänestäkin oli kehkeentynyt… häntäkin tahtoi hakeutua kuin omin luvin takaisin harmaan kaltaisensa luokse, ehem.

// Höpsis, hyvähän tuo vuorosi oli!

[sir Kai]

Kerta kiellon päälle Valeth möyhi tuhkanharmaat suortuvat niin sekaisin kuin ne voisi saada. Pieni hymynpoikanen väänsi tiensä väkisin hänen kasvoilleen helmiäissilmien seuratessa Pumpkinin puhinaa ja sormien kiivasta työskentelyä suortuvien asettelussa takaisin paikoilleen. Nuorukainen houkutteli virnettä levenemään hetki hetkeltä enemmän höpsöjen pärskähdystensä ja hätkähdystensä kanssa. Tällainen hyväntahtoinen naljailu ja takan ääressä istuskelu tuntui hyvältä pitkän yksinäisyyden ja pinnan kiristämisen jälkeen.
Kävi valkotukan mielessä sekin ajatus, että olisi ollut mukavaa omistaa Pumpkinin kaltainen pikkuveli.

Tietysti sanomatta sitä ääneen Fayle myönsi itselleen, että oli kiintynyt riesaan. Olisivathan viime päivät olleet samaa, tylsää ja orpoa saman toistamista kuin lähes koko se kymmenen vuoden jakso, jonka hän oli ihmisten parissa viettänyt – vaikka hänen hermonsa napsahtaisivat kohta lopullisesti poikki oli kurpitsasilmä myös onnistunut piristämänä hänen päiviään. Se ehkä näkyi ja tuntui siinä, kuinka nopeasti mahtava karhunsyleily hellitti takaisin rennoksi halaukseksi kipeän osapuolen valittaessa armaiden kylkiluittensa kovaa kohtaloa.
”Ihan hyvinhän sitä happea silti riitti huutamiseen?”, mies kuitenkin lohkaisi, painaen poskensa kevyesti vasten toisen hiuspehkoa. Seuraavassa hetkessä pää liikahtikin yläkenoon, mikä sai miehen melkein tökkäämään nenänsä toisen silmään. Taaksepäin pärstäänsä vetäisten Valeth tapitti takaisin, ihmetellen hiljaa toisen ilmettä. Se kun ei osannut päättää miltä näyttää, ja korvissa sekä poskissa vaikutti epäilyttävästi vallitsevan punastumiseksi kutsuttu tila. Ehkä se oli vain kuumeilun sivutuote?

Mutta hyvänen aika mitä sitten tapahtui, kun harmaahipiää käskettiin odottamaan! Nuorempi lähti kiemurtelemaan kuin olisi saanut tuhat muurahaista pöksyihinsä, kunnes lopulta asettui halaamaan vanhempaa takaisin. Häntäkin kiertyi takaisin omalle paikalleen, mikä sai Faylen vilkuilemaan hieman vaivaantuneena sivuilleen. Tilannehan oli äitynyt oikein intiimiksi – mutta kai se piti antaa anteeksi kipeältä? Hymähtäen hiljaa toinen käsi alkoi silitellä tummia suortuvia, välillä eksyen sipaisemaan hauskoja korviakin.
”Hmmm? Etkö sinä muka ole ahdistellut minua alusta asti?” valkotukka kysäisi vastaukseksi nauravaisella äänellä. Sitten miehen katse jähmettyi tuijottamaan alaspäin rintakehäänsä vasten käpertynyttä demonia tavalla, josta ei aivan tiennyt, näkikö hän todellisuutta laisinkaan. Hänestä tuntui niin omituisella tavalla onnelliselta...

”Tiedätkös...”
Pidemmälle Valeth ei ehtinyt jatkaa lausettaan, sillä teepannu alkoi kirkua korviasärkevästi, minkä johdosta mies loikkasi puoliääneen kiroten seisaalleen. Hän jopa onnistui tarttumaan polttavan kuumasta kahvasta paljain käsin, ja mokan myötä vielä enemmän kiroten kaivoi esiin pannulapun, jonka turvin sai sitten mukillisen herkulliselta tuoksuvaa teetä aikaiseksi. Aloitetun lauseen loppu katosi päästä, ja demoni hymyili ojentaessaan mukin viltin alla kyhjöttävälle.
”Ole hyvä, ja odotas hetki kun käyn hakemassa lunta tähän -”, ja jälleen kerran lause katkesi, kun miehen korviin kantautui hento kilinä muutaman seinän takaa. Läimäyttäen otsaansa ja vaatteensa oikoen harmaahipiä ryntäsi ovelle, pysähtyen vain hetkeksi vilkaisemaan Pumpkinia.
”Voit mennä nukkumaan sänkyyni jos siltä tuntuu. Vahdin paranemistasi mitä asiakkailta ehdin.”

Tuon lausahduksen jälkeen Valeth ei kyllä ehtinyt juuri paapomaan pikku potilastaan. Hänen liikkeeseensä oli nimittäin päättänyt pamahtaa kerralla kymmenen paremmasta suvusta peräisin olevaa tyttöä, jotka kaikki tahtoivat itselleen uudet leningit. Kaikkien mittaaminen ja näiden toiveista keskusteleminen vei tuhottomasti aikaa, eikä sitä auttanut yhtään kolmen tytön vaillinainen päättämiskyky. Vasta kikattelevan lauman viimein kaikottua hän pääsi hakemaan lunta lievästi kärähtäneeseen käteensä, ja heti perään joku joutilas hienoston edustaja saapui paikalle kyselemään omasta vaatteestaan. Onneksi kiire hellitti aina välillä, ja Valeth pääsi hoitamaan Pumpkinia ja jopa laittamaan tälle ruokaa. Hän ei itse koskaan mainostanut keittotaitojaan, mutta yksin eläessä sitä oppi, joten kaiketi kanakeitto oli ollut enemmän kuin kelvollista.

Päivä valui hitaasti iltaa kohti, ja ulkona alkoi jo hämärtää kun oven yllä riippuva kello pääsi jälleen kerran kilisemään. Tällä kertaa Valeth oli puodin puolella kirjaamassa itselleen muistiinpanoja muutamia vaatteita varten, ja hän toivotti tulijat tervetulleiksi näihin katsomatta. Vasta tiskille läimähtävät kädet saivat harmaahipiän silmät nousemaan ylös paperista, eikä näky ollut lainkaan miellyttävä.
”Ja minä kun luulin, että silmiin katsominen tervehdittäessä oli yhä hyvää käyttäytymistä.”
Maireaäänisen ja vaaleatukkaisen sotilaan koko olemus huusi vaikeuksia, ei demoni tarvinnut sen päättelyyn niskassaan tuntuvaa kylmää pistelyä. Jälleen kerran yksi saamarin hienoperse, jonka työpaikan tämän vanhemmat olivat ostaneet kultamussukalleen, joka sitten käytti saamansa valtaansa oman egonsa pönkittämiseen. Kuka muu toisi kolme kaveria mukanaan vaatturinliikkeeseen pelkästään harmia aiheuttaakseen?
”Olen pahoillani. Mitä herroille saisi olla?”, Valeth vastasi sanoihin melko kohteliaasti, mutta hyytävään sävyyn. Mokomia teki mieli vetää turpaan, mutta ei auta, hän oli demoni ihmisten kaupungissa ja joutuisi siitä vaikeuksiin.
”No,”, sotilasjoukon nokkamies aloitti ilkeästi hymyillen, ”- kuulin pikkulintujen visertävän, että täällä on nähty demoni. Joka et ole sinä.”, hän paikkasi nopeasti ja painokkaasti Valethin naurahtaessa. Sallitun rajoissa ylimielinen virne säilyi valkotukan huulilla, vaikka kurkkua puristi ja pahasti. Nuo olivat kuulleet Pumpkinista. Pumpkinista, joka poti flunssaa hänen takahuoneessaan, eikä varmana saisi peitottua neljää koulutettua ihmissotilasta.

Ilmeenkään värähtämättä Fayle tuhahti äänekkäästi.
”Tiedät varmasti, että olen viimeinen joka piilottelisi demoneja luonaan.”, hän tokaisi lähes loukkaantuneesti, mulkaisten koko joukon läpi. Uskottavalta tuntuva valhe ei kuitenkaan tainnut upota solttupojun paksun kallon läpi, tai sitten tuo pistäväsilmäinen mies oli vain päättänyt haluavansa häiritä hänen elämäänsä. Hoikka sormi nimittäin ojentui heristelemään helmiäissilmien edessä.
”Tsut tsut, eipäs valehdella.” ihminen lausahti lähes riemuissaan.
”Pikkuveljesi on kuulemma suloinen. Mikset esittelisi häntä minullekin?”
”Luulisin, että minun ei tarvitse kuunnella tylsistyneen ja kyvyttömän sotilaan yrityksiä vaikuttaa tunkion kukolta alaistensa edessä. Ellette jo huomannut, minulla on tässä työpäivä kesken, joten pyytäisin teitä ystävällisesti poistumaan.”
Lähes korrekteista sanamuodoista huolimatta demonin vihaisesta murinasta saattoi päätellä, että tällä oli hihojen kärähtäminen lähellä. Tuollaiset paskaläjät eivät käyttäisi hänen Pumpkiniaan egojensa korostamiseen, piru vie! Tiskin toiselle puolelle harpponut Fayle toi mieleen hassulla tavalla vihaisen karhumuorin, joka oli valmis huitaisemaan tungettelijoilta päät irti, ja se oli saanut kaksi sotilasta perääntymään kaikessa hiljaisuudessa ovea kohti. Häntä lyhyempi vaaleatukka kuitenkin seisoi hievahtamatta, ja vieläpä naurahti.
”Kuinka tyypillistä. Demonilta ei voi odottaa sivistynyttä käytöstä. Mutta viimeksi kun tarkistin, et saa vahingoittaa ihmisiä, etkä myöskään häiritä sotilaiden toimintaa.”

Miehen käsi heilahti, ja porukan rotevin sotilas olikin yhtäkkiä Valethin kimpussa, potkaisten tältä ilmat pihalle. Samassa joku toinen paukautti ilmeisesti huotrassa olevan miekkansa demonin selkään, saaden tämän vajoamaan kyyryyn. Kirousten sihauttelu sai vain mokoman vaaleatukan nauramaan tämän kävellessä takahuoneeseen vievälle ovelle. Fayle kiehui raivosta kahta kauheammin siksi, että tiesi, ettei voisi vastustaa porukkaa. Siinä menisi hänen liikkeensä, koko huolella rakennettu elämä poissa muiden demonien seassa, aivan kaikki. Hänen täytyisi vain kiristellä hampaitaan ja sietää nyt päähän kohdistuva isku vastaan panematta. Ja sitten paskiaiset löytäisivät Pumpkinin... kumpikohan oikeasti oli se pahempi vaihtoehto?

Ajattelulle ei jäänyt kuitenkaan aikaa, sillä vaaleatukka oli viimein päässyt ovelle, ja silmät hohtaen kääntäessään nupista totesi, että se oli auki. Hykerrellen hän kiskaisi oven auki, huudahtaen:
”Mitäköhän täältä löytyy~?”

[SN]

… Tiedänkö mitä ? Pumpkin ei koskaan saisi tietää sitä lauseen loppua, jonka Valeth oli aloittanut ennen teepannun vislausta, ja oikeastaan niinkään jaksamatta udella hän antoi asian olla. Jos se olisi ollut jotain maakunnan suurinta juorua vastaavaa, niin hän olisi saattanut olla kiinnostunut, mutta näh - enemmän sänkyyn liittyvä toteamus liikautteli demoninulikan suupieliä tyytyväiseen virnistykseen, puhumattakaan saamastaan teestä, joka katosi sottapyttymäisesti pärskyttäen nuoremman nielun uumeniin - eihän nulikka osannut juoda hitaasti, joten se kostautui palaneena kielenä.
    Vällyjen välissä heittelehtivän kuumeen poteminen, kielenkirvely ja muu kurja olo oli kuitenkin korvattiin jollain paljon ruhtinaallisemmalla - kanakeitolla, satunnaisena seuranpitona ja passaamisena, johon kukaan täysijärkinen ei sanoisi 'ei'. Hän oli aina pitänyt siitä, että paikkansa oli tilanteiden keskipisteenä, puhumattakaan siitä kuinka miellyttävää vanhemman lajitoverin käytös osasi olla tälle räkänokalle, joka saattoi välillä vähän turhankin paljon korostaa pöpöä, joka nuoremman mielestä yhtä tappavaa sorttia kuin rutto. Tällainen huomionhaku oli vain perujaan sille, ettei hän saanut lapsena juurikaan minkäänlaista myönnytystä tai lellittelyä vanhemmiltaan, plussaten että siksi takan ääressä tapahtunut 'ahdistelukin' voisi tummatukan puolesta uusiutua mahdollisimman pian…

Mutta kohtalo päätti pistää sellaiset toiveet päreiksi. Pumpkin oli maltillisesti maannut selällään, kun hän kuuli viimeisimmän sisääntulokellon kilahduksen, jota seurasi outoa pamahdus - aivan kuin joku olisi takonut nyrkkiä puuta vasten. Silkasta tylsyyttään ja tekemisen puutetta nuorukainen nousi istumaan sängyllä, kuullosteli hetken ja lopulta jalat veivät hänet puolivahingossa siirtymään oven taakse. Aluksi pelkkä hullunkurinen lättäkorvansa painautui kiinni kaksi eri huonetta erottavaa puulaattaan, jonka toisella syrjällä käyvä keskustelu oli pelkkää epämääräistä muminaa - siispä ovinupin vääntäminen oli vain ajan kysymys, puhumattakaan millaisella ajalla hän onnistui kurkistamaan tapahtumaketjuun, joka jätti päänsä sisälle pelkkää tyhjää massaa.
    … Oliko tuo todella Valeth ? Mies, joka oli heittänyt hänet kerta toisensa jälkeen ulos putiikistaan, mutta nyt tuo oli neljän sotilaan rääkinnissä kuin avuton linnunpoikanen. Pumpkinilla oli täydellisen hämärän peitossa, miksi ihmeessä väkivahva demoni antoi ihmisrääpäleiden riepotella itseään, mutta kun yksi onneton sielu erehtyi hortoilemaan oven suuntaan, niin nuorempi sulki sen ja kävi huoneen katseellaan läpi - ah, luuta! Seinään nojailleesta siivousvälineestä tuli arvatenkin oivallinen ase, joka…

"Mitäköhän täältä löytyy~?"
… tärähti oitis vaaleakutrisen epäsikiön kalloa vasteen niillä voimilla, jotka sarvipää sai repäistyä sairaasta kehostaan. Lyöntiä seurasi totta kai älähdys, joka herätti kolmen muun sotilaan huomion tasapainonsa kanssa sinnittelevään nulikkaan. Äsh, ihmisiä… noista muurahaisista ei olisi mitään vastusta, jos hänellä olisi hilparinsa tai edes jotain terävää kädenjatketta! … Kaiketi. Ehkä neljä aikuista voisi olla liian iso haukkaisu hänellekin.
    Nuorukaisen huohottaessa, katse myöskin liimaantui alustavasti alistettuun Valethiin, joka vain kasvatti kärsineellä olemuksellaan ruskeahipiän raivoa päätään pitelevää sotilasta kohtaan, joka nyt sattui olemaan lähimpänä. Yhtälailla Pumpkin myös herätti vaaleatukassa ärtymystä, joka puhkusi vain eri alkulähteestä - olihan tuo ripakinttuinen demonipentu onnistunut yllättävällä hyökkäämisellään täräyttämään porukan kiistatonta pomoa ja tuhonnut tämän arvovaltaa alaistensa silmissä;
"Halvatun penikka!"
Sotilas ärähti ja kipusi jaloilleen peruutettuaan lattiaa myöten kauemmas. Yhäkin oranssisilmä oli huolestuttavan hiljaa, vaikka tämän hengitys tuntui käyvän sekä raskaammaksi että myös pihisevän ulospäin hengittäessä - rintakehää ikään kuin pisti kaikki se jännittäminen ja palelu.

"Mitä te siinä toljotatte ?! Ottakaa tuo raivohullu olento kiinni!"
Raivohullu ?! Pumpkin kyllä raivohullut näyttäisi tuolle etusormellaan osoittelevalle reppanalle, kunhan hän vain kykenisi kuvittelemaan luudan olevan yhtä mahtipontinen ase kuin sotilaiden huotrassa olevat miekat. Korviaan luimistaen hän lähti kieputtelemaan häntäänsä kärkkäästi ilmaa vasten ja ärisemään kuin pieni koiranpentu;
"Uskaltakaakin koskea minuun noilla tahmaisilla näpeillänne, niin murran käsivartenne!"
Lauseen uskottavuutta karisti yskä, joka antoi puolestaan lisäponnetta tärskyn saanneelle vaaleaverikölle - tuon epämiellyttävän ihmisen kasvoille syttyi kummallinen virne, joka lisäsi mielipuolisen vivahteen raivoisaan katseeseen.
"Kapinen rakki, tautinenkin tapaus vielä… onko tuollaista edes syytä raahata kiven sisään asti tartuttamaan muut vangit, hmm ?"
Vaalea öykkäri käänsi päätään kurkatakseen olan ylitse Valethiin;
"Sinähän sanoit, ettei täällä ole ketään, joten voinen hoitaa tuon 'olemattoman' myös pois päiväjärjestyksestä ? Suostun silloin leikkimään, ettei tätä kaikkea tapahtunut ja saat jatkaa toimiasi samaan tapaan."
Pois päiväjärjestyksestä... Pumpkinin olemus värähti. Kehtaisiko räätäli tapattaa kaltaisensa vain yhden kaupan tähden ? Uh, jos kehtaisikin, niin demonipenikka tulisi kummittelemaan toisen uniin jok'ikinen yö! Noita ajatuksia pallotellen, hän joka tapauksessa nosti luutaa uudelleen koholle ja epätarkka katse kimpoili vastustajien välillä - tulkaa vain ja ottakaa, jos kuvittelette saavanne jotain. Loppupelissähän se olisi niin, että hän kuolisi mieluummin oman kätensä kautta kuin jonkun saastaisen ihmisen toimesta…

// Huh, tulipas sekava vuoro minulta o__o''…

[sir Kai]

//No nyt minä vuorostani olin sekava xDD//

Valeth ehti nähdä silmäkulmastaan luudan heilahtavan komeassa kaaressa ja kopsahtavan suoraan ärsyttävän blondin päälaelle, kun kolme muuta sotilasta jo kipsuttivat älähdyksen kuultuaan hätiin. Demoni oli tuiskahtaa turvalleen kun häntä vasten tiskiä ahdistellut, epämiellyttävältä haiseva sotilas katosi yhtäkkiä, mutta hänellä ei onneksi ollut aikaa jäädä tuota huvittavaa horjahdusta suremaan.
”Halvatun penikka!”
Huuto sai valkotukan hätkähtämään ja kiroamaan mielessään. Kyllä hän oli jo ennen sitäkin arvannut, että luudanvarren toisessa päässä oli Pumpkin, ja nyt sotilaskolmikon luokse harppomalla hän sai siitä varmuuden. Hän tunsi suunnatonta halua rynnätä kipeänä tärisevän nuorukaisen luo ja kantaa tämä takaisin sänkyyn – siinä samalla sotilaat muussiksi hakaten – mutta ei voinut muuta kuin jäädä tuijottamaan joukkion takaa raivosta kiehuvaa tummatukkaa.

Vaaleatukan uusin huudahdus sai kolme muuta sotilasta astahtamaan eteenpäin, mutta Valethin kurkusta kantautuva petomainen murina säikäytti porukan tarpeeksi kovasti, jotta käskyjen totteleminen jäi sikseen harmaahipiän tieltä kaikkoamisen astuessa prioriteetiksi. Hyvä niin, sillä mies oli suunniltaan silkasta vihasta pikkusieluisia paskaisia kohtaan, eikä hänen ja vaaleatukan väliin kannattanut jäädä – niin päättäväisesti hän asteli tämän luo murhanhimoinen katse silmissään.

Mutta sitten öykkäri sanoi jotakin, joka sai miehen jähmettymään aloilleen. Faylelta kesti ikuisuus tajuta kunnolla sanojen merkitys, ja sen iskiessä viimein tajuntaan hänen kasvonsa valahtivat täysin ilmeettömiksi.
Hänen täytyisi maksaa rauhastaan Pumpkinin hengellä.
Tavallaan siinä tappaisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla – toisesta demonista oli ollut järjettömästi harmia, ja tilannekin laukeaisi siinä samalla. Mutta toisaalta tuohon sotilaaseen ei voinut luottaa, mokoma vain tuhoaisi molemmat, sekä rauhan että Pumpkinin. Miehen järjestelmällinen mieli punnitsi hyötyjä ja haittoja tavalliseen tapaan, mutta tällä kertaa selväjärkinen harkinta alkoi kangerrella. Pumpkin kuolisi. Koko vaikea tilanne olisi ohi kertaheitolla ja hän saisi olla rauhassa, mutta Pumpkin ei enää tulisi kiusaamaan häntä kesken tylsän työpäivän. Hän ei tuntisi toisen lämmintä kehoaan omaansa vasten, kun hellyydenkipeä kakara päättäisi halata häntä.

Faylen sisällä myrskysi, mutta aavistustakaan tuosta tunteiden epäsuhtaisesta painista ei näkynyt ulospäin, vaan harmaat kasvot olivat tyyneyden perikuva. Sanaakaan sanomatta hän asteli vaaleatukan ohi, pysähtyen Pumpkinin eteen. Katse hakeutui oransseihin sielunpeileihin, mutta se oli tyhjä, kuin mies olisikin päättänyt toteuttaa vaaleatukan ehdotuksen itse. Siltä tilanne taisi vaikuttaa myös sotilaasta, sillä tämä purskahti luonnottoman korkeaan, hysteeriseen nauruun.
”Oi, olisihan tuo pitänyt tietää! Arvon herra Verenpetturiin voi aina luottaa kun kysymykseen tulee omien lahtaaminen~” sotilas kikatti ja taputti käsiään lapsekkaasti.
”Kihlatun jälkeen lemmikin nitistäminen ei varmasti tunnu miltään kivisydämess-”

”Ette katkaise edes yhtä hiusta hänen päästään!”
Demonin karjaistessa ei vain vaaleatukan, vaan kaikkien sotilaiden suu napsahti sievästi kiinni. Sen verta pelottavalta tuo syvältä kurkusta kumpuava raivon sävyttämä ärjäisy oli kuulostanut. Samalla mies kiepahti ympäri, tukkien nyt ovensuun omalla kehollaan, estäen näin sotilaita pääsemästä lähellekään Pumpkinia. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, hän levitti vielä kätensä, esittäen onnistuneesti ohittamatonta muuria. Siitäkös vasta vaaleatukka kimpaantui ja vetäisi miekkansa huotrasta. Metalli päästi korviahyytävän kirskahduksen, mutta se ei vaikuttanut tekevän minkäänlaista vaikutusta Fayleen – ei edes silloin, kun miekan terä laskeutui hipomaan hänen kurkkuaan. Hän ei piru vie päästäisi paskiaisia kiusaamaan kipeää Pumpkiniaan!

Tilanne alkoi ajautua kohti pistettä, jossa jonkun veren olisi vuodettava. Ihmeen kaupalla juuri silloin kello kilahteli taas, mutta vasta demonin kasvoille levinneen virneen nähtyään sotilaat tajusivat vilkaista taakseen. Ja mikä hässäkkä siitä syntyikään, kun koko porukka kiiruhti ottamaan asentoa.
”Kappas vain, Biran! Mitä sinä teet Faylen luona?”
Sisälle astellut mies puhui leppoisalla mutta kumisevalla äänellä. Arkisiin, harmaisiin ja ilmiselvästi lämpöarvossa panostettuihin vaatteisiin pukeutunut herra onnistui ansiokkaasti näyttämään vuorelta: hänellä oli pituutta reilusti enemmän kuin Valethilla, eikä iän myötä kertynyt paino saanut häntä näyttämään yhtään huvittavalta. Päinvastoin, jo miehen massa sai tuntemaan olonsa uhatuksi, puhumattakaan valtavasta harmaasta parrasta, joka vyöryi kohti napaa kahden letin koristamana. Biraniksi kutsuttu blondi vain inahti hiljaa kasvot kalvenneina, saaden miekkosen naurahtamaan. Valethin rentoutui, laskien kätensä ja asettautuen nojaamaan ovenkarmiin.
”Fitz, mikä sinut tänne lennätti?”, hän kysyi hyvin tuttavalliseen sävyyn, saaden sotilasnelikon säpsähtämään. Demonilla ei olisi voinut käydä parempi tuuri: Fitzgerald oli ennen eläkkeelle jäämistään ollut enemmän kuin pienoinen legenda armeijan parissa, ja mies sattui vielä olemaan hänen ystävänsä. Eipä siis ihme, että hetkisen toisesta demonista solkattuaan Biran sai lähtöpassit paikalta, kun entinen palatsinkaartilainen ilmoitti, että hän hoitaisi tilanteen loppuun.

”He eivät enää häiritse sinua. Mutta mitä tämä puhe jostakusta toisesta oikein on?” harmaaparta kysyi nelikon häivyttyä Valethilta, joka nyökäytti päätään olkansa ylitse. Hetkeksi Fitzin tuuheat kulmkarvat rypistyivät, mutta sitten hän nyökäytti päätään tervehdykseksi tummatukkaiselle demonille.
”Minun piti vain tulla kiittämään siitä koltusta, jonka teit Briannelle. Voin kai olettaa, että tämä lupaavalta näyttävä nuoriherra on se demoni, jota olet esitellyt pikkuveljenäsi?”
Valeth yskäisi erittäin kuuluvasti, mutta ääni ei silti onnistunut aivan peittämään viimeistä sanaa. Fitz vain katsahti häntä nauravaisin silmin, läimäyttäen sitten demonia hartioille niin, että miehen polvet notkahtivat.
”Hänestä.... ei tule olemaan harmia.”, valkotukka totesi puoliääneen, mikä sai harmaaparran hymyilemään.
”Sitten minua ei tarvita täällä. Hyvää illanjatkoa ja pikaista paranemista.”

Viimeinen lausahdus osoitettiin Pumpkinille, ja Valeth mumisi epämääräisen hyvästelyn ovesta pian poistuvalle ihmiselle. Sitten hän huokaisi syvään ja hartaasti helpotuksesta. Painajaismainen konflikti oli ohi, hänen pieni idyllinsä ihmisten keskellä ei ollut murskaantunut ja mikä tärkeintä, Pumpkinin henki ei ollut mennyt. Vasta vilkaistessaan olkansa yli nuorukaista vanhempi alkoi tajuta, kuinka suojelevaisesti oli käyttäytynyt. Selitys löytyi oman pään sisältä nopeasti: kerta hän oli ryhtynyt hoivaamaan nuorempaa, ei hän aikonut antaa jonkun toisen pilata ponnistelujaan tummatukan terveyden hyväksi.
Mistä tulikin mieleen...
”Mitä helvettiä sinä teet jalkeilla? Painu takaisin sänkyyn siitä!”

[SN]

Se tunne, joka muljahti Pumpkinin sisällä oli notkauttaa tältä jalat alta. Kun vanhemman lajitoverin tyhjä katse kohtasi hänen omansa, niin napittivat vain oranssit silmät kuvaamatta mitään takaisin. Ei Valeth voisi tehdä sitä ? Mutta jos ei voisi, niin miksi mies katsoi häntä tuolla tavalla - ikään kuin valmiina nappaamaan hintelämmästään kiinni ja rusauttaa tuon niskat nurin väkivahvoilla käsillään. Lisäksi taustalla riemunkiljahduksia päästelevä vaaleakutri lopulta levitti nuorukaisen hämmentyneille kasvoille tappavan irveen - uskallakin kokeilla onneasi, räätäli! Se, mistä sotilas selitti, oli täysin osaksi uutta tietoa harmaahipiäisestä, eikä se lainkaan saanut myönteistä vastakaikua nuoremmalta sarvipäältä, joka oli jo ärähtämäisillään haluavansa kuulla asian ytimen, kun…
    "Ette katkaise edes yhtä hiusta hänen päästään!"
… Kun Valeth sanoi jotain tuon kaltaista. Sen johdosta äkämystynyt ilme levähti epämääräiseksi toljotukseksi, joka kuvasti Pumpkinin täydellistä epäuskoa vielä silloinkin, kun hänen eteensä asettui lihasmuuri, joka kaikessa vakuuttavuudessaan antoi sairaalle potilaalle luvan laskea aseensa maata vasten.

Lähes tulkoot hetki sen jälkeen miekkoja oli noussut yksi, jos toinenkin, mutta eihän Pumpkin päässyt hämmennykseltään puskemaan kurkustaan edes yhtä naljailua ulos siitä, kuinka säälittäviä leluja sotilailla oli hyppysissään - ja ehkä hyvä niin, koska räätälin henki oli muutenkin asetettuna vaakalaudalle. Mutta siis… puolustettiinko häntä ? I-ihan oikeasti… mitä tämä tällainen oli olevinaan, koska Valethan inhosi häntä sydänjuuriaan myöten, mutta oli nyt valmiina suojelemaan kiusanhenkeä kuin mitäkin ystäväänsä tai jotain sinne päin. Liekö siis sairastumisessa tai mielen heltymisessä vika, kun tummatukka otti värisevillä sormillaan kiinni edessään seisovan paidan selästä, ja puristi kankaan nyrkkinsä sisään ikään kuin myöntyäkseen siihen, että toinen saisi leikkiä ritaria ainakin hetken.

Tosin se toisen sarjan ritari pärähti sisään putiikkiin kuin napilleen. Aluksi kellonkilahdus oli Pumpkinista huono merkki, koska nähdessään katu-uskottavuutta ja massaa pursuavan lettiparran, oli tämä jo laskea alleen - oliko tuo sotilaiden joku komentaja ?! Varmasti oli, koska tinaukot pomppivat riviin ja tervehtivät asianmukaisesti saapunutta äijää, jota oranssisilmä korvat luimussa vain mulkoili. Mutta Valethin reaktio oli kummallinen - toinenhan puhui suorastaan tuttavallisesti ja rentoutui nojaamaan ovenpieleen niin, että nuoremman oli hivuttauduttava äkkiä uudestaan vastapuolen taakse - eihän hän halunnut vahingossakaan joutua tuon körilään kanssa mihinkään tekemisiin, olkoot kuinka ihminen tahansa.

Huh ? Mutta sotilaathan vetäytyivät, ja harmaasointuinen kaksikko jäi yhteistuumin käymään toverillista keskustelua, josta erityisesti Pumpkinin korvaan pisti 'pikkuveli' -kohta. Mikä pikkuveli hän oli olevinaan… jos Valeth muka oli ominut hänet veljekseen, niin tuo ei tiennyt sitten tuulen tuiverrustakaan siitä, millainen oikea sisarussuhde oli! Heidän olisi kuulunut kilpailla enemmän, tapella tupla määrä… voi elämä… tästä puhutaan vielä! Ja kun ukko päätti viimein häipyä, niin irrotti nuorempi takiaismaisen otteensa vanhemmasta yksilöstä ja näytti sisukkaasti kieltään menijälle - pitihän hänen jotenkin edes näytellä uhmakasta, sillä ei tällainen hiljainen nyhvääminen pidemmän päälle ollut heikäpojan heiniä. … Eikä tuo käskyttäminenkään käynyt jakeluun;
"Sitä helvettiä teen jalkeilla, koska minut yritettiin murhata äsken!"
Oli jo kumma, kun tuollaista edes kysyttiin! Olisiko hänen mukamas pitänyt kiltisti maata paikalla, kun sotilas olisi survaissut lävitseen miekan terän ? Ei kiitos, jääkööt se jollekulle muulle onnettomalle kohtaloksi.

Mutta mitä koko edeltävään tapahtumaketjuun tuli, niin se oli jättänyt jälkeensä roppakaupalla kysymyksiä. Yhä raskaasti hengittävä tummasuortuva päästi jälleen ahdistuksen ja kiihtymisen nousemaan pintaan, kun hän yskänpuuskan jälkeen avasi sanaisen arkkunsa.
"Mitä se vaaleanuhjake oikein selitti aiemmin, ja miksi olit niin hyvää pataa sen lihavuoren kanssa ? Mikä se verenpetturi-juttu oli olevinaan ?!"
Lemmikki… siksi se vaalea tinanappi oli kutsunut häntä. Pumpkin ei ollut kenenkään lemmikki, vaan oman itsensä herra, joka määräsi omasta elämästään. Jos sotilas tai kuka tahansa muu oli saanut hänen ja räätälin välisestä suhteesta väärän kuvan, niin se pitäisi korjata mitä pikemmin.
"Oletko sinä oikeasti tehnyt jotain meikäläisille ?! Vastaa!"
Äkkiä Pumpkinin sormet takertuivat jälleen kiinni Valethin puseroon, tosin tällä kertaa kaulukseen asti, jota nuorempi repäisi niin, että oli miltein horjahtaa kumoon. Tietämättömyys oli ärsyttävää, ja vaikka hän olikin osannut epäillä jotain harmaahipiäiseen liittyvää petturuutta, niin oli tämä itsepintaisesti kieltänyt sen. Ei Valeth voinut olla petturi, tarkemmin sanottua - tuo ei saanut olla! Ääni väristen tämä tivasi;
"Sano, että hän valehteli!"
Pumpkin elätteli vielä epätoivoisesti mielikuvaa, että räätäli ei vain pitänyt muista, vaan oli erakkosielu, joka halusi pysyä yksin ihmisten maailmassa.
    "Sano nyt… köh, köh!"
… kiltti. Älä sano, sitä mitä en halua kuulla.

// Tuli taas paljon tekstiä, mutta todella vähän reagoitavaa tavaraa… toivottavasti saat tuosta irti jotain n__n’’’.

[sir Kai]

//Hyvin tuossa oli reagoitavaa, omissani on ollut sitä köyhälti pidempään ja suuremmin xD//

Valeth murahti jotan sanatonta vastaukseksi Pumpkinin nopeaan vastaiskuun, ja hieroi ohimoitaan. Kaikki tuntui koko ajan räjähtävän käsiin nuoremman ollessa läsnä, eikä hän todellakaan ollut vielä täysin niellyt tekemäänsä havaintoaan siitä, että halusi mieluummin puolustaa mokomaa kiusankappaletta kuin antaa tämän tulla tapetuksi. Hemmetti, hän oli äsken melkein päässyt hengestään, mutta selässä tuntunut pieni ja tiukka ote oli saanut sen tuntumaan sen arvoiselta! Jokin oli pahasti pielessä, mutta demoni päätti jättää sen miettimisen myöhemmälle.

Se olikin hyvä päätös, sillä Pumpkin rysäytti seuraavassa hetkessä pitkän kysymyslitanian, jonka Fayle oli aavistellut olevan tulossa. Yksi niistä oli sellainen, johon hän ei halunnut vastata tuntien Pumpkinin arvomaailman. Hymyillen rauhoittavasti hän taputti nuorukaisen päätä.
”Sellaiset idiootit vain puhuvat mitä sattuu. Ja Fitz sattuu olemaan se ihminen, joka katsoo etten häiritse heidän elämäänsä. Tosin olemme ystävystyneet, ja hän pitääkin enimmäkseen niiden tyhjäntoimittajien kaltaiset riesat poissa kimpustani”, hän selitti unohtaen taktisesti vastata viimeiseen, painokkaimpaan kysymykseen.

Ja seuraavassa hetkessä Pumpkinin kädet tarrasivat kiinni paidankauluksista, vetäisten pidemmän miehen kumaraan. Hän sai kunnon lähikuvan siitä, kuinka tietämättömyyden tuska paistoi oransseista silmistä, ja kuinka ne samalla anelivat vastausta, jonka mieli voisi sulattaa. Värisevällä äänellä anelut saivat omituisen kivun jomottamaan vanhemman rinnassa – aivan kuin vaatimukset olisivat juntanneet ison, ruosteisen naulan siitä läpi. Tummatukan köhiessä surkeana vanhempi tunsi jälleen kerran sen sanoinkuvailemattoman halun halata tätä, mutta myös vakuuttaa että kaikki oli hyvin. Että Pumpkin voisi mennä rauhassa takaisin sänkyyn hoitamaan itsensä kuntoon, ja hän voisi tehdä tälle taas jotain hyvää syötävää, ja he voisivat leikkiä ystäviä. Valitettavasti valehtelu ei sopinut hänen kunniakäsitykseensä, ja niinpä helmiäissilmien eksynyt katse katosi aikaisempaa muistuttavaan tyhjyyteen.

”Et halua kuulla tätä, mutta en aio valehdellakaan sinulle.”
Sanat tulivat vastahankaisesti ulos, ja miehen kasvoille hiipi hienoinen irvistys. Kertomisesta ei seuraisi mitään hyvää, mutta oli varmasti parempi, että Pumpkin kuulisi sen häneltä eikä joltain toiselta. Silti kapeilta huulilta karkasi raskas huokaisu vahvojen käsien irrottaessa lempeästi nuoremman otteen.
”Olet varmasti kuullut kymmenen vuoden takaisesta verilöylystä? Lähes kaikki Ungaldit tapettiin, ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin yli puolet pinnalla olevista demoneista saivat ihmissotilaat niskaansa”, Valeth selitti kuin siinä ei olisi mitään vaikeaa, mutta hänen katseensa vältti Pumpkinia.
”Ansaitsin sillä asumisluvan kuningattarelta. Puolustuksekseni voin sanoa vain, että se oli kosto, mutta kyllä. Olen se pahamaineinen verenpetturi.”

Hänen äänensä oli särkyä viimeisten lauseiden kohdalla, mutta kuin ihmeen kaupalla se pysyi lähes yhtä tyynen kuuloisena kuin aina. Suuren tunnustuksensa lopetettuaan Fayle vain tuijotti hiljaisena lattiaan, odottaen räjähdystä jonka saisi kuulla Pumpkinin taholta. Hänen teki mieli selittää, vakuuttaa toinen siitä, että hän ei halunnut nuoremman vihaavan häntä sen takia, mutta harmaahipiäisen omat periaatteet eivät sellaista sallineet. Ollutta ja mennyttä, olisi täysin kurpitsasilmästä itsestään kiinni, miten totuus käsitellä.

[SN]

Päälaenko taputus olisi se, joka saisi nuoremman tietämättömyyden tuskan laantumaan ? Turha vaiva. Hän ei osannut päättää sitä oliko Valethin lohduttavissa sanoissa itua vai ei, koska sotilaan vahingoniloinen käytös oli ollut liiankin silmäänpistävän rehellistä - aivan kuin tuo olisi tieten tahtoen halunnut viestittää eripuraa kahden demonin välille. Eiväthän he olleet ennenkään kummoisissa väleissä, ainakaan Pumpkinista, mutta tämän vuorokauden aikana oli tapahtunut monia mullistavia käänteitä, jotka kerta toisensa jälkeen ajoivat nuoremman tuntemaan jotain outoa välittämistä toista kohtaan - kuuluisaa toveruutta peräti. Siitä todisteena hänen epätoivoinen ilmeensä vain syveni arpisilla kasvoilla, kun räätäli totesi, ettei tuo halunnut valehdella.
"Ei, en haluakkaan kuulla!"
Sarvipää parahti turhankin dramaattisesti ja koitti vielä haparoida otteen toisen kauluksesta, vaikka näppinsä olikin jo kertaalleen irrotettu. Nuo tyhjät silmät eivät lupailleet lainkaan hyvää, mikä myöskin tärähti alitajuntaan kertomuksen alkaessa.

Olihan Pumpkin kuullut kaiken tuon, samaten kuin tiedostanut, että petturi asui oletettavasti Aréthassa… mutta ei se voinut olla Valeth. Kyseessä oli vain surkea vitsi, joka ei sattumoisin naurattanut nuorukaista lainkaan. Koko selityksen ajan harmaahipiäisessä pysynyt oranssi katse laski viistoon, hampaiden käydessä nirhailemassa alahuultaan. Hän ei pystynyt käsittelemään tätä. Ajatukset, kipeä olo… kaikki oli pielessä nyt, joten lopulta nulikka päätyi vain tönäisemään toista ja häntänsäkin viuhahti ärhäkästi kaatamaan seinään nojailleen luudan.
"Se-senkin ketale!"
Kuinka hän oli saattanut antaa Valethin koskea itseensä ? Yh, olo tuntui likaiselta ja kuvottavalta, niin että jälkimmäinen kiemurteli läpi Pumpkinin kehon, kun tämä koitti kasvot täynnä katkeruutta etsiä sanoja, jotka eivät tulisi silkan raivon vuoksi ulos. Noh… mihinkäs me silti päädyimme;
"Älä koske minuun enää, älä tule lainkaan edes lähemmäs!"
Todellisuudessa rääväsuu olisi halunnut kysyä kostosta, jonka Valeth mainitsi. Samalla tavoin hän myöskin halusi paeta toisen lähelle ja painautua mieheen kiinni lohduttaakseen itseään hellyydenkipeänä, mutta tämä ei voinut tehdä sitä, koska…

… hänelläkin oli periaatteet. Opettajansa oli opettanut, ettei omia petetty - ei ainakaan ihmisten vuoksi, koska nuo olivat arvottomimpia olentoja maanpäällä. Siispä räätälin teko oli anteeksiantamaton, olkoot se kuinka tahansa takaisin maksun väline.
"Olet sotkenut kätesi oman kansasi vereen! Etkö sinä vihulainen edes tajua, kuinka olet saastuttanut itsesi ?!"
Miksi tämä ei vain voinut olla hourailua ? Illuusiota, josta hän voisi herätä ja kohdata miellyttävämmän totuuden; räätälin, jota saattoi kiusata, mutta samalla tuosta kykeni pitämään. Uh, mikä typerys hän olikaan ollut… luulla nyt hyvää ihmisten kaupungissa elävästä häiskästä, joka veljeili jonkin epäilyttävän lihavuoren kanssa. Ällöttävää.
"Missä takkini on… lähden nyt heti täältä petturuuden pesäk--… KÖH, KÖH"
Jonkun pitäisi kuitenkin myös opettaa Pumpkinille, että sairaana ei kummemmin riehuttu. Nuorempi taittui kaksinkerroin, puristaen vastakkaisia kylkiään kankaan lävitse - tuskahikikin nousi selkään. Kräh, eivät kai keuhkot koittaneet repeytyä irti ja kivuta nielua pitkin ylös ? Siltä ainakin tuntui. Puuskan jälkeen oranssikatseensa kuitenkin kääntyi varoittavasti mieheen; ei kannata tulla lähemmäs, petturi.

[sir Kai]

Pumkin räjähti kasvoille juuri niin pahasti, kuin Valeth oli odottanut, mutta ennakkoaavistus ei tehnyt myrskyn kohtaamisesta yhtään helpompaa. Kaikista tutuin suhtautumiskeino demonille oli välinpitämättömyys, joten tyyni ilme vaikutti kivettyvän hänen kasvoilleen eikä mies lähtenyt kinastelemaan raivoissaan häntä soimaavan kurpitsasilmän kanssa. Ilme tosin kiristyi hiukan sanojen osuessa ja upotessa – ei hän ollut koskaan pitänyt kansoja tai sukulaisuussuhteita kovin erityisinä, mutta Pumpkinin sanomina sanoilla tuntui olevan enemmän painoarvoa.

Mutta kokonaisuudessaan Fayle onnistui näyttämään kovin kylmältä ja etäiseltä koko purkauksen ajan. Vasta viimeisinä hetkinä hän kääntyi luomaan ahdistuneeksi kuvailtavan silmäyksen tummatukkaan tämän yskiessä. Repivä köhinä oli raastavaa kuultavaa kun ei voinut syöksyä huolehtimaan nuorukaisesta. Puhumattakaan siitä, että hän tiedosti täysin Pumpkinin olevan tekemässä lähtöä. Niin vähäeleisesti kuin suinkin kaksikosta vanhempi käveli tummatukan ohitse tönäisten oman, paksun ja lämpimän takkinsa sopivasti tämän nenän alle. Hyvästejä tai mitään muutakaan sanomatta hän katosi asuntoonsa, nojautuen oveen sen suljettuaan.

Tarkat korvat kuulivat vielä pienen hetken puhinaa työhuoneesta, kunnes askeleiden töminä vei Pumpkinin kilahtavalle ovelle ja ulos. Harmaahipiä seisoi kaikessa hiljaisuudessa hyvän tovin, yrittäen parhaansa mukaan jäsentää kiihkeää tapahtumasarjaa päänsä sisällä.
Se ei onnistunut kehuttavasti.

Noudattaen omaa letkeää filosofiaansa, jonka mukaan kaatuneen maidon perään ei pidä itkeä, Valeth eli aivan tavalliseen tapaan muutaman päivän ajan. Hän ompeli, sieti välillä ärsyttäviksi heittäytyviä asiakkaita – mutta jostain kumman syystä häntä ei huvittanut lähteä pois kotoaan, vaikka hiljaisuus soi korvissa. Hän kävi tavanomaistakin äkeämmäksi, ja lopulta eräänä iltana puodin suljettuaan mies oli päättänyt tyhjentää viinavarastonsa.

Vaadittiin paljon tuhtia tavaraa jotta harmaahipiä olisi moksiskaan, mutta hiipuvan hiilloksen hämärässä pöydällä ja lattialla kiilteli aivan tarpeeksi monta pulloa siihen. Koko tupa oli hävityksen kauhistuksen vallassa, ja entisen jakkaran resuiset jäänteet makasivat seinän vieressä siihen painuneen lommon alla. Ei todellakaan ollut hyvä idea koettaa tukahduttaa ajatuksia katalalla alkomahoolilla, sillä ainakin tällä kertaa se oli päättänyt vaikuttaa juuri päinvastaisella tavalla.

Valkotukka oli käynyt läpi itsekseen jupinan sekä tavaroiden hajottamisen turhautuneen raivon vallassa, ja nyt hän oli lysähtänyt puolimakuulle pöydän päälle, velloen synkeän masentelun viimeisissä mainingeissa. Kasvot olivat hautautuneet käsiin, ja jos katsoi tarkasti, saattoi erottaa vaaleanruskean takin pilkottavan miehen sylissä.
”Gavriel.... aiotko pilata kaiken elämässäni...”
O-ou, kuoleille puhuminen ei ollut todellakaan hyvä merkki. Mutta Fayle oli valmis vannomaan, että huijariystävän haamu oli päättänyt vainota häntä, vaikka mies itse oli luullut menneen jääneen taakse jo aikoja sitten. Ensin hänen rakkaansa, ja nyt mokoma kosti tuhoamalla hennon ystävyyden alun, jota hän olisi halunnut vaalia. Kaiketi hän tavallaan ansaitsi rangaistuksensa, mutta voimakkaan humalatilan takia asiat näyttivät mustavalkoisemmilta. Eikä hän edes tiennyt, oliko Pumpkin selvinnyt kylmästä nuhatautinsa kanssa...

Demonin hartiat jännittyivät ja kädet pusertuivat nyrkkiin hännän heiluessa kiivaasti. Hemmetti, vaikka sitä oltiinkin kännissä ei Faylella ollut aikomustakaan pillittää mokoman ipanan takia. Ei sellainen sopinut raavaalle miehelle, ei kerta kaikkiaan.

[SN]

Pumpkinin pari päivää sitten tapahtunut lähtö oli vähintään ollut teatraalinen kaikilla mausteilla. Hän oli napannut tiedettävästi ensimmäisen tyrkyllä olleen takin mukaansa ja paennut sen kanssa illan pimeyteen - väliäkö valottomuudella, kun katse oli jo valmiiksi niin sumea, ettei eteensä nähnyt ja ajatukset niin hullunmyllyssä, että hän hädin tuskin oli osannut toikkaroida majatalolle, jossa juopunut isäntä ihmetteli aikansa oppipojan yllättävän veltoksi käynyttä käytöstä. Valethilta hän sentään oli oppinut sen verran, että sänky oli varmin ja paras paikka edistää terveyden tilaa, joten vällyjen alla vietetty aika menikin kuin… no ei ainakaan siivillä. Kärsimättömänä sieluna kaksi vaivaista vuorokauttakin oli verrattavissa piinalliseen kuukauden odotteluun, plussaten kuinka paljon harmaahipiäisen puheet järsivät tilaa muilta, ehkä vähänkin järkeviä muistuttavilta asioilta.
    Äsh, hyvä on! Kun aurinko oli painunut mailleen, niin lähti yksinäinen hiippari vain eloton lyhty kannossa kulkemaan putiikkia päin. Lumi narskahteli kenkien alla, mutta pakkanen ei päässyt puremaan nuorukaisen kehoa entiseen tapaan - kiitos lämpimän ja pidemmän takin, joka ei ollut tasan tarkkaan hänen omansa.

Kuume oli samana päivänä hellittänyt nollalukemiin, ja vaikka sarvipää oli ohimennen kuullut jotain varoituksia pöpöjen salakavaluudessa, niin tämä ei välittänyt; omat ryntteet oli hankittava ja päästävä eroon tästä räätälistä ärsyttävällä tavalla muistuttavasta vaatekappaleesta. Takin lämpö nimittäin juonti lähimenneisyyden muistoihin siitä, kuinka ahdistavan ihastuttava Valethin syli oli ollut - yh - ja tämä rääsy vielä lemusikin sille miehelle! Puistatuksen aiheuttaman värinän päätteeksi nulikka yskäisi limaa irti ja sylkäisi yksittäisen klöntin maahan - jäk. Jos yskä ja aivastelu olivat aiemmin olleet iljettäviä, niin tällä erää ne ainakin etoivat luimivaa tummatukkaa entisestään.
    … Mutta nyt edessä urkeni ovi. Mahtava, liiankin tuttu ja huolestuttavalla tavalla ilahduttava ovi, jonka takana asusteli kuin susi luolassaan se petturi, johon hänen ei enää ikinä pitänyt olla yhteyksissä. Nyrkki ojentui melkein kolauttamaan puupintaa, kun Pumpkinin silmiin pisti oven raosta puskeva valo - lukko ei ollut siis paikallaan ? Varoen hän työnsi ainoan tiensulun edestään, kurkisti sisälle ja jatkoi matkaansa hipi hiljaa tupakeittiöön. Palava lyhty sai jäädä hankeen sammumaan, koska demoninulikka halusi tarjota itselleen jonkinlaisen edun edes yllättää huolimaton äijä.

Typerys, jättää nyt ovi auki kaiken maailman murtovarkaille, joksi kai hänkin nyt lukeutui. Vasta oven mulkoilun jälkeen oranssisilmäinen kuitenkin tajusi katsoa ympärilleen ja kiinnittää huomionsa pöydän päällä rötköttävään myttyyn, joka sai sarvipään jähmettymään aloilleen. Uh! Itse isäntä olikin tilassa, vaikka niinkin hiljaa, ettei tummatukka ollut hämärältä huomannut toista heti. Yhden peremmälle ottavan askeleen myötä jotain kalahti kengänkärkeä vasten - tarkemmin mainittuna lasipullo, joka kellahti kopsahtaen kyljelleen. Irvistäen nuorukainen tyytyi siihen, että hänen oli ilmiannettava itsensä lopullisesti, ellei Valeth ollut jo aikoja sitten pitänyt olemassa oloaan merkille.
"Olet sinäkin kyllä tyhmä."
… Olipa siinäkin tapa tervehtiä kahden päivän poissaolon jälkeen, mutta eihän Pumpkin voinut omista röyhkeistä ja ensinnäkin typeristä tavoistaan luopua.

Käheää kurkkuaan selvittäen tämä risti kätensä puuskaan ja kohotti ylimieliseen sävyyn leukaansa.
"Jätit sitten oven auki ihan itse, eli en ole murtautunut tänne. Oletko tullut vanhaksi, kun et enää muista lukita ovia kutsumattomien vieraiden varalta vai tunnetko olosi peräti turvalliseksi täällä kaltaistesi keskellä - ihmisten siis ?"
Sivusilmään pisti räsäksi mennyt jakkara, joka sai hetken jo Pumpkinin epäilemään Valethille sattuneen jotain, kunnes hän karisti typerän huolen harteiltaan. Asia ei yksinkertaisesti kuulunut pätkän vertaa oranssisilmäiselle, eikä tätä näin ollen myöskään kiinnostanut kurjaan kuntoon joutuneen asumuksen tarina.
"Mutta en tullut siksi häiritsemään ylhäistä rauhaasi, vaan hakemaan… takkini… mitä helkuttia sinä röhnötät sen päällä ?!"
Hyvä kysymys, mutta vastaus ei ollut tarjottimella sellaiselle, joka kaihtoi kaikkia tunnealttiita pläräyksiä, jotka olisivat antaneet hellyttävän viittauksen sille, miksi sarvipään ryysy oli räätälin rutistettavana. Pihisten jostain oudolla tavalla ryöpsähtäneestä kiukusta, loikki nuorukainen pullojen ylitse pöydän viereen ja koitti tarrata kiinni omaisuuteensa.
"Anna se takaisin!"
Senkin kuvottava petturi, äää! Valethin haju ei ikinä lähtisi takista, ellei se palaisi heti hänelle jynssättäväksi saippuan kera!