Post by sir Kai on Oct 18, 2009 20:52:00 GMT 3
//Tämä viesti (kuten varmaankin pari seuraavaakin) sisältävät vanhalla foorumilla pelatun osuuden//
***
Pitkänhuiskea “nainen” pyörähteli savuisessa kapakassa. Tumma kihara tukka heilui kepeiden askelten tahdissa, tämän kaunottaren vikitellessä keskimmäisen pöydän korttirinkiläisiä. Sarcelle halaili ja hyväili kaupungin pohjasakkaa kaivellen salakavalasti onnettomia roposia näiden herrojen taskuista. Kurjaa. Mikä näitä pirulaisia vaivaa? Menisivät töihin sen sijaan, että lätkivät viimeiset kolikkonsa korttipeliin. Sarcelle kiukutteli mielessään. Hän ei ollut saanut kasaan edes sen vertaa rahaa, että kehtaisi mennä peliin mukaan. Turhautuneisuus ei kuitenkaan näkynyt miehen kasvoilta, jotka oli peitetty meikillä jokaista kasvon pilkkua myöten. Mies pyörähti mekon tummat helmat hulmuten viimeisen uhrinsa seuraksi, jolla näytti olevan parempi tuuri pelin suhteen kuin muilla. Eihän tämäkään herra paljoa ollut voinut voittaa, mutta mahdollinen muu omaisuus kiinnosti Sarcellea tämän kietoessa kätensä miehen harteille.
Kapakka oli nuhruinen ja kurjimmasta päästä juomalistaa myöten, sen Sarcelle oli itse kokenut ja oli koko illan työläästi vältellyt miesten tarjoamia juomia. Myrkytysoireita tässä vähiten kaivataan. Mies nurisi mielessään, vaikka kasvoilla säteili naisellinen hieman ujo hymy. Sarcellea ärsytti näiden vähävaraisten edessä pokkurointi ja hämmästyksekseen hänelle teki välillä tiukkaa olla häipymättä. Ajattele sitä takkia jonka aioit ostaa, ajattele sitä takkia… Sarcelle hoki mantraa samalla kun puheli joutavia tämän hetkiselle uhrilleen kikatellen välillä typerästi. Eniten miestä ärsytti se että oli joutunut läävään omaa syytään. Pitikin alkaa vikitellä sitä tarjoilijatyttöä, muuten olisivat jo taskut täynnä paremmanväen tienestejä. Mies sätti itseään hivuttaen käsiään samalla viekoittelevasti lähemmäs pelurin taskuja. Eikä sen likan kihlatun olisi tarvinnut räjähtää sillä tavalla. Minä vain halusin seuraa yhdeksi yöksi, mitä pahaa siinä on? Mies saatoi tunte kivun käsivarressaan ja vatsassaan, missä pahimmat mustelmat sijaitsivat.
Sarcelle katseli kuinka kolikot vaihtoivat tiuhaan omistajaa, kateellisena. “Sinä taidatkin olla oikea mestari peluri.” Mies kuiskasi uhrinsa korvaan näykäten sitä samalla kiusoittelevasti. Yäääk. Mitä hiivattia minä en tekisi rahasta… no eipä tule äkkiä mieleen mitään. Kädet löysivät lopulta etsimänsä ja alkoivat itsepintaisesti liikuskella lähellä kolikoita sisältävää taskua. Ole kiltti, älä ole rutiköyhä. Sarcelle rukoili jopa paria jumalaa. Hänellä menisi hermot jos joutuisi vielä katselemaan tätä omaisuudenjakoa sivusta. Muutama kolikko ja vaatteiden vaihto niin hän voisi kyniä nämä pösilöt. Ja sen jälkeen takkiostoksille. Hyväntuulinen ajatus käväisi Sarcellen mielessä, mikä aiheutti hieman liian uhkarohkean liikkeen halittavan taskuissa.
***
Kou ei todellakaan pitänyt ihmisten pääkaupungista. Kaikki siellä olivat niin tiukkapipoisia ja tarkkoina sen suhteen, mitä rotua puhekumppani oli. Hänen ihonvärinsä ei mennyt täällä niin hyvin mystiikan piikkiin kuin vaikkapa Meryonissa, ja mies olikin vakaasti päättänyt jättää hienompien alueiden tomut taakseen. Tosin hän ei ollut pystynyt vastustamaan eräästä pienestä kapakasta kumpuavaa verentuoksua, ja oli näin päätynyt tähän savuiseen tunkkaiseen läävään. Veri oli tullut tappelussa murtuneesta nenästä, kaikki muu juotava maistui kissanpissiltä ja naiset olivat hirmuisella pakkelikerroksella kauneusvirheitään peitteleviä lutkia, joten ainoaksi tekemiseksi jäi kortinpeluu.
Oli ollut oma temppunsa saada epäluuloiset juopot hyväksymään hänet pöytään. Kaikkiin noihin valkoihoisiin verrattuna hän oli pikimusta, vaikka ihosta hohtikin lämmin, houkutteleva ruskean sävy. No, aikansa urputettuaan pelikumppanit olivat vaienneet, kun hän oli heittänyt pöytään sievän panoksen, istunut alas ja tehnyt olonsa mukavasti.
Tietysti hän oli voittanut erän. Ja seuraavan. Ja sitä seuraavalla luovuttanut ajoissa. Paraskin pokerinaama oli turha häntä vastaan, eikä vampyyrin edes tarvinnut huijata hyvän korttionnensa kanssa. Tosin hänen vaatteisiinsa, suoriin mustiin housuihin, mustaan kuviolliseen paitaan ja löysään, leveähihaiseen, hupulliseen ja melko pitkään neuletakkiin olisi saanut piilotettua vaikka kuinka monta ylimääräistä korttia. Hänen kukkaronsakin oli takin taskussa, tiukasti sinne narunpätkän päähän kiinni ommeltuna. Sitä pitäisi kasvattaa korttipeleillä, kun täkäläiset eivät halunneet tietää tulevaisuudestaan mitään.
Kou oli ehtinyt voittaa jo reilusti ja häätää neljä suosiotaan osoittavaa tyttöä pois, kun joku jo taas kietaisi kätensä hänen hartioilleen. Hän vain kohautti niitä alitajuisesti, kuin ravistaen naista pois, ja yritti keskittyä suodattamaan muiden pelaajien mielistä näiden kortteja. Hän ei edes tajunnut, että tämä oletettu nainen vain antoi ajatustensa harhailla, vaan kuuli ne kuin ääneen puhuttuina. Harhailevat ajatukset olivat pahimpia torjua, varsinkin jos niitä ajatteleva mieli oli niin lähellä.
”Niin, varsinkin kun kaikki alkoholi maistuu koirankuselta”, hän totesi hajamielisesti ääneen, niin hiljaa etteivät muut keskittyneet pelurit tajunneet sitä, eikä ilmeisesti naikkonenkaan. Kiharatukka rypisti kulmiaan vasta, kun tajusi keskittyä 'kuulemaansa' paremmin ja ymmärsi ne ajatuksiksi. Tienestit? Takki? Kihlattu? Näykkäisy korvassa, kuiskaus ja sen jälkeen tulvivat ajatukset saivat hänet kiinnostumaan tästä keplottelijasta. Vampyyri heitti nopeasti oman korttinsa peliin ja keräsi potin samalla kun luotsasi kunnolla tuota omituista mieltä. Se oli kamala sotku, mutta hän sai pian haettua muutamankin etsimänsä asian, ja tukahdutti sitten hymynsä tuntiessaan käden taskussaan.
Vampyyri kääntyi ympäri ja kahmaisi kätensä tuon tekonaisen vyötärön ympäri, puristaen tämän takamusta tuttavallisesti. Samalla toinen käsi tönäisi kuin vahingossa kukkaroa tavoitelleet sormet pois taskustaan. Teräväpiirteisilllä kasvoilla väikkyi viettelevä hymy, vaikka vinot silmät hohkasivatkin kylmää.
”Minulla onkin oikea onnenlintu mukanani!” hän antoi matalan äänensä soida sen hypnoottisella tavalla. Tuo mies saisi varmasti hirvittävän hermoromahduksen, ja senhän tämä ansaitsisi kun yritti ryöstää hänet. Hän ei antanut kenellekään mitään, vaan otti.
”Sinullehan pitäisi ostaa lahja. Oikein nätti takki. Tekisit sitä vastaan mitä tahansa, etkö niin, lintunen?”
Ääneen hiipi vahvasti vihjaileva sävy, ja Kou virnisti vinosti. Hän ei yleensä iskenyt miehiä, mutta nekin kelpasivat. Varsinkin noin terveennäköiset ja nuoret, vampyyri pystyi jo nyt maistamaan miten makealta toisen veri maistuisi.
***
Nuorukainen hoksasi aivan liian myöhään varomattomuutensa, mikä aiheutti “muutamia” painokelvottomia kuiskauksia. Hieman hämmentynyt hymykin kertoi, ettei kaikki ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaan, vaikka Sarcelle sitä kovasti yritti peitellä. Jännitys laukesi kuitenkin toisen kaapatessa hänet syleilyynsä. Ja minä jo luulin että sinä tajusit, senkin pervo idiootti. Sarcelle naureskeli mielessään ja ujutti kätensä miehen niskaan hymyillen jälleen herttaisesti. “Voisit kiittää minua, vaikka tarjoamalla illan jossain mukavassa paikassa.” Nuorukainen totesi ääni täynnä hunajaa. Ja tietenkin tukemalla samalla tätä minun yhdenmiehen hyväntekeväisyysjärjestöäni. Hän lisäsi mielessään. Sarcellen näytelmä oli päässyt taas raiteilleen ja mikään ei häiritsisi hänen mielenrauhaansa. Olet jo hävinnyt ystäväiseni, vaikka luulet muuta. Turhaan virnuilet siinä. Mies kuljetti pitkiä sormiaan toisen mustissa hiuksissa ja suukotti nopeasti tämän otsaa. Velkasi kasvaa koko ajan joten parasta alkaa lahjoa minua. Se on sitten hopekolikko per pusu kultaseni. Sarcelle leikitteli ajatuksillaan. Mies oli niin varma suunnitelmansa onnistumisesta, että ajatukset harhailivat jo erään tietyn puodin suunnalla.
Sarcelle hymyili tyytyväisenä, toinen näytti tajuavan hänen ajatustensa suunnan. Hän oli juuri avaamassa suunsa kiitelläkseen vuolaasti, mutta seuraava lause sai miehen unohtamaan mitä oli aikonut sanoa. Mitä helvettiä? Tunteeko tämä tyyppi minut, ei sen pitäisi olla mahdollista. Sarcelle yritti vetäytyä kauemmas, mutta toisen kädet olivat ikävästi tiellä, tai niin hän asian itselleen selitti. Tämän miehen olemuksessa oli jotain kummaa ja kiehtovaa, ehkä jopa pelottavaa. Rauhoitu nyt. Puhdasta sattumaa, jos pelaat korttisi oikein olet takkia rikkaampi. Sarcellen epävarmuus alkoi jo paistaa läpi, vaikka mies pyrki kaikin keinoin korjaamaan roolisuoritustaan. “Mielenkiintoinen ajatus, mutta miksi oletat että tekisin mitä vain joidenkin ryysyjen takia?” Sarcelle kosketti hoidetuilla kynsillään toisen leukaa ja yritti saada kasvoilleen salaperäisen ilmeen. “Ja mitä sinä hurmuri haluaisit minun tekevän?“ Hän jatkoi tuoden kasvonsa lähelle toista. Kyllä minä tiedän mitä sinä haluat. Typerykset. Luotatte sokeasti kauniimpaan sukupuoleen. Luulisi teidän jo tajunneen ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Silti annat minun huijata itseäsi. Sarcelle pilkkasi mielessään. Tämä oli omalla tavallaan hauskaa. Nähdä kuinka hän lopulta saisi jokaisen miehen kiedotuksi pikkusormensa ympäri ja sen jälkeen huijattua omaisuutensa heiltä. Toisaalta ei se ollut vain miesten ongelma, naiset olivat yhtä helppoa saalista. Typeriä kaikki. Odottavat sitä oikeaa silmät suljettuina. Helppoja.
Hermostus kuitenkin sotki mietteitä hieman. Tai ei Sarcelle ollut varma oliko se hermostusta, mutta omituinen tunne kuitenkin. Olenko minä taas juonut liikaa? Käsi käväisi vaistomaisesti otsalla. Mies pyöräytti silmiään ja painautui toista vasten. Tämä mies ei ollut niin helppo, mutta se voisi tehdä tästä mukavan haasteen. “Et ole täältäpäin komistus. “ Sarcelle kuiskasi kliseisen lauseen lähellä toisen niskaa puhaltaen lämmintä ilmaa paljaalle iholle. Oma lause herätti uteliaisuuden ja miehen oli pakko vilkaista paremmin tätä herraa. Taisin kerrankin osua oikeaan. Joku ulkomaalainen varmaan. En ole eläissäni nähnyt tuon näköisiä. Sarcelle heilautti hiuksiaan ja vei muka ohimennen kätensä leikkimään omilla hiuksillaan. Pahuksen peruukki. Älä tee tätä minulle. Mies huokaisi. Että hänellä oli hyvä tuuri. “Odotatko hetken. Käyn puuteroimassa nenäni.” Sarcelle kuljetti kättään toisen rinnalla ja pyörähti viehättävästi lähettäen lentosuukon uhrilleen. Näetkö tällaisia huijareita kannattaa tukea. Sarcelle pyrähti väliseinän taakse pois toisen näkökentästä. Kiroillen hiljaa omalla äänellään mies asetteli peruukkia katsellen tulosta tympääntyneenä taskupeilistä. Kamalasti vaivaa yhdestä jätkästä. Ansaitsen jonkinlaista hemmottelua tämän jälkeen. Sarcelle lupasi itselleen.
***
Kou hymyili entistä leveämmin ja kutitteli pitkillä kynsillään tuota itsensä taidokkaasti namioitunutta miestä leuan alta. Häntä huvittivat tämän kiivaat ajatukset, se miten ne uskottelivat toisen olevan se joka huijaa. Tietäisipä tämä, että mustatukka kuuli tämän jokaisen ajatuksen, aina mainintaa hopeakolikosta myöten. Suukko otsalle ei ollut tarpeeksi romanttinen Koun makuun, mutta se toi toisen – Sarcellen, nimet löytyivät aina hieman hitaasti – kaulan aivan hänen ulottuvilleen. Meikin, hien ja ihon alla lymyävän veren kevyt tuoksu sai miehen hymyilemään, ja hän taputti kuin humalaisen hajamielisesti tekonaisen lantionseutua.
”Mielelläni, lintunen. Sano vain minne haluat.”
Tumma sai vain vaivoin pidäteltyä naurahdusta huomatessaan äkillisen pakenemisyrityksen. Hänen otteensa vain tiukentui, kunnes Sarcelle kokosi itsensä ja kysyi jotain ääneen. Hän olisi halunnut vastata jo tämän ajatuksiin, mutta ei halunnut järkyttää tätä liikaa. Vielä, eikä täällä, juoppojen ja savun sekä valon keskellä.
”Näin upean takin, joka sopisi sinulle täydellisesti. Enkä vaatisi onnettareltani mitään, paitsi ehkä seuraa pimeään yöhön.”
Koun ääni oli juoksevaa hunajaa, eikä uskoisi hänen kuulleen joka ikisen pilkan ja loukkauksen. Sarcelle oli niin väärässä siitä, kuka oli se jota huijattiin. Hölmö, pieni ihminen, joka oli kovin voitonriemuinen hirvittävän pienistä asioista. Mutta ainakin tämän naamiointikyvyt olivat ihasteltavia, ilman ajatustenlukua tumma ei olisi ikinä tajunnut tämän oikeaa sukupuolta. Ihmeellistä, miten joku sai äänensäkin kuulostamaan noin naiselliselta – tämän kasvojen ja kehon täytyi olla luonnostaan feminiinisiä, tuollaiseen ei pelkillä vaatteilla ja meikillä päästy.
Mustasilmäinen hymyili hieman Sarcellen jatkaessa viettelijätteren leikkimistä, mutta hymy hyytyi hieman tämän todetessa kai iskumielessä hänen olevan muualta kotoisin. Hän ei tosin ehtinyt sanoa mitään, kun toinen lähti jo korjailemaan peruukkiaan. Tietysti kukaan muu ei tajunnut kyseessä olevan peruukki, mutta Kou sai tietonsa toista reittiä. Hän jäi hetkeksi katselemaan loittonevaa selkää, mutta nousi sitten seisaalleen ja käveli väliseinän luo. Kuulosteltuaan ajatuksia tarpeeksi varmistuakseen siitä, että Sarcelle oli valmis, hän asteli häpeämättä tämän luo ja laski kätensä yhtäkkiä tämän olkapäille.
”Häiritseekö ihonvärini sinua?” hän kysyi lähes kehräten, ja tarttui lyhyemmän käsiin, puristaen niitä kevyesti sormuksin koristelluilla sormillaan. Ne loistivat vaaleuttaan tummaa ihoa vasten, ja toisen iho tuntui kuumalta vampyyrin luontaista viileyttä vasten. Näin lähellä hän saattoi kuulla Sarcellen sydämen yksinäisen rummun, johon hänen omansa ei yhtynyt. Yleensä muilla kesti erittäin pitkään, ennen kuin nämä alkoivat etsiä olemattomia elonmerkkejä hänestä.
”Synnyin viljelysseudulla, ja olen elänyt koko aikuisikäni Meryonissa. Olen kuullut siitä, miten olen erilainen koko ikäni...”
Ääni haipui surumielisesti, mutta mielensä sisällä Kou virnisteli. Tunteellinen draama, sitä hän osasi näytellä ja siitä hän nautti. Tämä varmasti hämmentäisi huijaria pahasti, ja mies lisäsi pökköä pesään painamalla poskensa tämän pehmeää poskea vasten, kuin olisi vain huojahtanut hieman eteenpäin, kuin lievästi humalassa oleva henkilö.
”Luulin ettet välitä siitä, kun tulit tuomaan onnea minulle, Sarcelle. Mutta jos et halua, en pakota sinua tulemaan mukanani...”
Niine hyvineen hän päästi irti, ja asteli äänettömin, sulavin askelin ulos haisevasta kapakasta ja sen metelistä kolkoille, öisille kaduille. Marssittuaan valaistulle, hieman paremmalta ja rikkaammalta näyttävälle mutta yhtä kaikki tyhjältä kadulle hän kaivoi taskuistaan korunsa, jotka oli ottanut pois aikaisemmin. Törkyisessä kapakassa kun ei sopinut näyttää rikkaalta, mutta ulkona hän antoi kullan kimaltaa runsaana ranteillaan ja kaulassaan. Hän tiesi kävelleensä kovaa, ehkä jättäneensä Sarcellen peräänsä, ja siksi pysähtyikin rakennuksen nurkalle odottamaan, josko tämä todella seuraisi häntä. Hänen mielestään tämän oli pakko seurata, ei sitä joka päivä kuullut tuntemattoman tietävän nimeään.
***
Käsipeili räsähti maahan ja Sarcellella säikähti tuntiessaan käden olkapäällään. Mies käännähti nopeasti hyökkääjän puoleen.
“Älä enää ikinä tee tuolla tavalla.”
Mies sähähti omalla äänellään läpsäisten kämmenen salaman nopeasti suulleen.
Hitto. Koko ajan menee huonompaan suuntaan.
Pää painui tuijottamaan jalkoja Sarcellen kasatessa itseään. Kaikki meni tänään päin helvettiä. Kaikki vain yhden tarjoilijattaren takia, jonka avulias kihlattu oli potkaissut hänet pihalle siitä paremmasta juottolasta. Kiinnostus roolisuoritukseen kuitenkin kohosi huimasti Sarcellen hoksatessa toisen sormissa kimmeltävät sormukset. Sydän löi taatusti muutaman ylimääräisen lyönnin, jos nuo olisivat aitoja niin… Miehen kasvoilla kävi unelmoiva ilme. Hän nyökytteli osanottava ilme kasvoillaan, vaikkei tosiasiassa ollut pätkääkään kiinnostunut toisen jorinoista.
…Ja lopulta tapoit kaikki ja nyt yrität korvata syntejäsi saadaksesi joku päivä rauhan… mikä tragedia.
Sarcellea huvitti tuollainen surkuttelu ja säälin hakeminen. Tietysti se oli loistava iskukikka ja käyttihän hän sitä itsekin runsaasti. Huvittavaa oli kuitenkin kuulla jonkun käyttävän sitä Sarcelleen itseensä.
“Kamalaa. Sinulla on ollut niin rankkaa.“
Sarcelle kuiskasi ja kosketti muka huolestuneena toisen olotilasta tämän kasvoja. Mikä vimma jätkällä oli suoltaa elämän tarinaansa näin yhtäkkiä, se miestä ihmetytti. Sarcelle sai vastauksen varsin pian tuntiessaan miehen painautuvan lähemmäs, kuin horjahtaen.
Kannattaisi jättää tämän paikan juomat väliin, kultaseni.
Hommahan menisi helppoon suuntaan. Pari tuoppia ja herra olisi vapautettu maallisesta omaisuudestaan.
“En en välitä. Olet hieno ihminen tuollaisena kuin olet…”
Sarcelle loruili ajattelematta kunnolla mitä mies hänelle sanoi. Yksi sana särähti kuitenkin korvaan ja sai miehen valpastumaan. Ei, hän ei ollut voinut kuulla oikein. Järkyttynyt Sarcelle tuijotti voimattomana miehen katoavan ovesta. Sanat katosivat päästä ja kaikki oli yhtä sumuista sotkua. Tuo tyyppi oli tunnistanut hänet, kenties äänestä.
Tietysti se voisi olla sattumaa…
Sarcelle yritti huijata itseään onnistumatta siinä. Lopulta toivuttuaan pahimmasta järkytyksestä mies koppasi mustan kaapunsa naulakosta , pujottaen sitä samalla päälleen pujotellessaan ihmisten välistä ovelle. Hänen oli pakko saada selville kuka tuo omituinen urkkija oli ja mitä kaikkea muuta tämä tiesi hänestä.
“Tietysti voisin kerätä kamani ja häipyä jonnekin kauas ennen ,kuin olen jonkun virallisella tappolistalla.
Sarcelle pohti, mutta tiesi uskalluksensa pettävän jo kaupungin rajaavan joen rannalla. Ei pelkuri kaupunkilaispoika pärjännyt edes puistoissa tuntematta oloaan hermostuneeksi.
“Mihin hittoon se hävisi.”
Sarcelle pyöri kadulla katsellen tarkkaavaisena hämärää yötä. Kaiken järjen mukaan hänellä ei olisi mitään järkeä seurata miestä. Kyseessähän oli ilmiselvä ansa, jonka tarkoituksena olisi nöyryyttää tai tappaa. Nuorukainen vavahti, hänellä ei ollut mitään halua alkaa kärsiä verenpuutteesta. Sarcelle kiskoi peruukin päästään ja pyyhki meikkejä kaavun hihaan pujahtaessaan aidan välistä hakemaan laukkuaan. Kiukkuisena sadatellen omaa kömpelyyttään mies tunki mekon laukkuun ja vaihtoi ylleen tyylikkään miesten puvun. Beissin sävyinen takki, sen alla oleva röyhelökauluksinen paita ja vaaleat housut muuttivat äskeisen sutturan nuoreksi oppineen näköiseksi herrasmieheksi. Sarcelle harjasi omat tummat hiuksensa mahdollisimman siistiksi ja katsoi tyytyväisenä itseään. Mitä kaikkea sai aikaan mutamassa minuutissa.
“Nyt tarvitsen vain jonkin paremmanväen kuppilan ja olen ainakin hetken turvassa.”
Nuorukainen päätteli ettei ulkomaalaisen näköisellä olisi mitään asiaa sellaisiin paikkoihin ja tuskin hän olettaisi Sarcellenkaan viihtyvän moisessa hienostuneessa seurassa. Sarcelle harppoi tyytyväisenä pois aidan takaa jatkaen seuraavalle kadulle, missä tiesi tarkoituksiinsa sopivan paikan sijaitsevan. Mies vihelteli tyytyväisenä kunnes sai silmiinsä jälleen mielenrauhaansa järkyttävän näyn. Kapakassa ollut mies seisoskeli läheisen rakennuksen kulmalla ja Sarcellella ei ollut toivoakaan ettei olisi tullut nähdyksi.
Kävelen vain kuin en olisikaan. Hän ei voi tunnistaa minua, ei mitenkään. Rauhoitu hyvä mies! Olet epäilyttävämpi kuin susi lampaiden keskellä.
Sarcelle olisi nauranut typerälle vertaukselleen ellei olisi ollut niin kauhuissaan huonosta tuuristaan. Ainoa mahdollisuus pelastua tilanteesta oli tehdä jotain niin päätöntä ettei se käväisisi kenenkään mielessäkään.
“Hyvää iltaa tai paremmin yöhän nyt jo on. Voisinko tiedustella Teiltä arvon herra, anteeksi röyhkeä uteliaisuuteni, mutta mikä on syynä tällaiseen yölliseen vaelteluun?”
Sarcelle seisoi seesteinen hymy huulillaan miehen edessä, yrittäen näyttää mahdollisimman yhdentekevältä henkilöltä, jolla ei ollut mitään taka-ajatuksia.
“Ja anelen Teiltä suopeutta minunlaiseni todella epäkohteliaaseen kyselytulvaan, mutta saanen tiedustella nimeänne.”
Mies hymyili ystävällisesti. Tuo tieto ja hän olisi turvassa.
***
Kou antoi Sarcellen rauhassa uskoa siihen, ettei hän huomannut tämän äänen muutosta tai tiennyt mitään tämän halveksivista ajatuksista. Niin monet uskoivat huijaavansa häntä, olevansa jotenkin parempia ja oikeutettuja ivailemaan. Hän nauttisi tämän huijaamisesta, leikistä jonka lopettaisi vetäisemällä kuvainnollisesti maton ihmisen jalkojen alta. Se alkoi nimen mainitsemisella ja hetkellisellä katoamisella, ja jatkuisi niin pitkään kunnes hän ottaisi hyvityksen tökeröstä yrityksestä. Tai eihän se olisi ollut tökerö, ellei Kou sattuisi olemaan erityinen, muttei se silti oikeuttanut toista yrittämään ryöstämistä.
Tumma oli ehtinyt seisoa kadunkulmassa jo hyvän tovin, ja tarkasteli pitkiä kynsiään, kun tunsi Sarcellen lähestyvän. Hän oli jo opetellut tunnistamaan tämän mielen siitä poreilevasta massasta, jonka tunsi alituisesti kaupungeissa. Mustien silmien katse kohosi kiiltävistä raatelimista vasta, kun hän kuuli nuorukaisen äänen puhuvan hänelle, jättäen huvittuneen hymyn tukahduttamisen väliin.
”Yö on kaunis.”
Hyristyjen sanojen jälkeen hän oli hyvän tovin hiljaa, antaen katseensa kulkea Sarcellea pitkin päästä varpaisiin. Tämä todella oli hyvä naamioituja, mitä todennäköisimmin mestari alallaan. Tosin tämän olisi pitänyt päättää juosta ulos kaupungista, ei hän olisi seurannut. Mutta häntä kohtaan osoitettu mielenkiinto sai vampyyrin naurahtamaan hiljaa, ja ojentamaan laihat sormensa – jotka näyttivät sormuksista huolimatta siltä, että niiden pitäisi rapista – koskettamaan kevyesti mustia hiuksia.
”Odotin lintua, mutta sinä tulit...”
Kosketus muuttui kevyeksi silitykseksi, joka valui Sarcellen poskelle saakka. Mustat silmät olivat nauliintuneet loisteliaan vihreisiin silmiin, ja vampyyri antoi nuorukaisen kokea täyden annoksen niiden voimaa, joka täytti ajatukset surinalla, mielen epämääräisellä turvallisella ja hyvällä ololla sekä latisti halun juosta karkuun.
”Lyhyet hiukset sopivat sinulle niin paljon paremmin. Se mekko tosin oli sievä. Näillä -”, hän pyyhkäisi kynsillään muutaman kasvoille karanneen hiussuortuvan sivuun, ”näteillä kasvoilla sinusta saisi oikein suloisen ristiinpukeutuvan huorapojan.”
Kou naurahti kylmästi ja päästi irti toisesta, virnistäen leveästi. Hänen ei tarvinnut peitellä täydellisen normaalia hammasriviään, hänen vampyyrinhampaansa olivat piilossa ikeniin vetäytyneinä. Vilkaisten taivaalle, jolla vain muutama yksinäinen tähti loisti, hän lähti kävelemään hitaasti siihen suuntaan, johon Sarcelle oli ollut menossa. Hän viittasi olkansa yli toista seuraamaan, saaden aikaan vienon kilahduksen kultahelyjen mukaillessa liikettä. Olisi aika järkyttää huijaria pahemman kerran, kokeilla kuinka pitkälle tämä menisi saadakseen tietää, miten ihmeessä mies 'tunsi' hänet.
”Olisi mukavaa juoda kupponen kahvia jossakin paremmassa kahvilassa. Voin tarjota, sanoinhan että haluan palkita sinut. Muttet saa minusta mitään selville noin helposti.” hän puheli, välittämättä varmistaa, että toinen kuulisi sanat. Hän oli juuri niin varma siitä, että oli varastanut huijarin huomion täysin.
”Ah... ja nämä korut todella ovat puhdasta kultaa. Haluaisit varmaankin jonkun niistä itsellesi, etkö niin, Sarcelle?” hän kysyi sitten, kääntyen katsomaan lyhyempään ja hymyillen julman ilkikurisesti.
***
Sarcelle yritti näyttää rauhalliselta, mutta toisen tutkiva, suorastaan arvioiva katse sai hänet hermostumaan. Ei mies voinut tunnistaa häntä. Se olisi selvä merkki ammatin vaihtamisesta.
Kenties puutarhuriksi.
Mies nurisi mielessään ja ryhdistäytyi toivoen liikkeen sekoittavan oletettavan päättelyketjun toisen pään sisällä. Sarcelle säpsähti lähestyvää kättä joka iskun sijasta alkoikin leikkiä hänen hiuksillaan. Ällistynyt ilme ja hämmennys paistoivat huijarin kasvoilta, mikä vaihtui muutaman sanan myötä pettymykseksi. Hän oli epäonnistunut, miten se oli mahdollista, miten MITEN?
Selvä, selvä kortistoon sitten vain. On se niin mukava murskata toisen kuvitelmat siinä törkeän viileästi hymyilemällä ja esittää viatonta. Helvetti vie jätkä, mitä sinä minusta haluat, vertako!!
Sarcelle kihisi kiukusta ja nöyryytyksestä. Tämä oli loukkaavinta, mitä hän oli ikinä kokenut. Hän ei enää jaksanut. Hän häipyisi, joisi päänsä täyteen, kuolisi pois ja ja… Sarcelle tuijotti lumoutuneena mustia silmiä, jotka tuijottivat takaisin miellyttävinä, täydellisinä. Oikeastaan Sarcelle ei ollut eläissään nähnyt niin upeita silmiä. Oli mukava olo, mistä ihmeestä hän oli äsken hermoillut.
Kosketus kasvoissa sai nuorukaisen vavahtamaan, mutta oletettu pakenemisrefleksi ei kuitenkaan toiminut. Päässä löi tyhjä ja kaikki ympärillä oli sumua, ei sillä että muu maailma olisi häntä kiinnostanut. Tämä mies ja hänen silmänsä saivat täysin osakseen huijarin huomion.
“Hmm… Todellako? Kiitos… Minäkin pidän hiuksistani näin.”
Sarcelle kuulosti juopuneelta ja kasvoilla oli omituinen hymy, kuin hän olisi saanut suurtakin nautintoa toisen äänestä. Päässä kaikuivat hiljaiset varoitusäänet, jotka vaimenivat vaimenemistaan turruttavan turvallisen olotilan tieltä.
Nyt pitäisi juosta.
Sarcelle sai mielessään vaivalloisesti kasattua ohjeen, jonka noudattaminen tyssäsi yhteen askeleeseen ja pieneen horjahdukseen. Mies mumisi tyytyväisenä jotain käsittämätöntä. Huoraksi haukkuminen olisi normaalisti saanut hänet räjähtämään, mutta tämän miehen sanomana se kuulosti melkein kohteliaisuudelta. Ei, se oli kohteliaisuus tai oikeastaan suoranaista ylistystä! Nuorukainen naurahti ääneen ja havahtui hivenen transsista toisen vilkaistessa taivaalle. Sarcelle kosketti hämmästyneenä päätään ja tokkurainen olo helpotti hieman, vaikkei hän täysin tolkuissaan ollut edelleenkään hän kykeni saamaan ajatuksensa jälleen kutakuinkin toimimaan.
Miehen lähtiessä kulkemaan hämärää katua eteenpäin Sarcelle ravisteli päätään hölmistyneenä. Hänellä oli kumma olo. Nuorukainen horjahti ja vaati suurta keskittymistä saada jalat liikkumaan kunnolla. Hivenen hoippuen ja toisella kädellään otsaansa hieroen Sarcelle seurasi miestä, tajuamatta syytä itsekkään. Omituisesta koukuttavasta hyvästä olosta oli jäljellä vain hämmennys ja Sarcelle yritti työntää tuntemuksen syrjään. Nuorukainen kiri miehen rinnalle ja tutkaili toista, mikä tuossa miehessä oli.
“Tässä lähellä on yksi paikka. Tuosta kulman taakse.“
Sarcelle mutisi. Hän ei ymmärtänyt mihin mies tähtäsi. Katse kiinnittyi kimmeltäviin koruihin ja Sarcelle nielaisi hermostuneena. Miehen seuraamisen lopettaminen tuntui kokoajan vaikeammalta.
“Hah, sinä varmaan annatkin ne minulle mielelläsi? Olen vain ihminen, minkä minä ahneudelleni mahdan.”
Sarcelle yritti näyttää mahdollisimman itsevarmalta kohauttaessaan olkiaan välinpitämättömästi. Tosiasiassa hän suunnitteli, miten pääsisi osalliseksi toisen rikkauksista, mutta se vaati tietoa tästä omituisesta miehestä. Ja tietoahan hänellä ei ollut. Sarcelle huokaisi tympääntyneenä ja avasi yliampuvan kohteliaasti kahvilan ovea.
“Teidän jälkeenne arvon herra.”
Sarcelle antoi ivan kuulua äänessään. Hän ei antaisi miehen kuvitella itsestään liikoja. Sarcelle oli päättänyt voittaa tässä pelissä.
Sarcelle valtasi nurkkapöydän, joka oli mukavasti piilossa uteliaan omistajan katseilta.
Jos tuokaan ei ole saanut selville minusta mitään, niin miten tämä täysin tuntematon. Aivan kuin hän tietäisi mitä ajattelen. Miten joku voi arvata noin hyvin.
Nuorukainen murehti mielessään.
***
Kou hymyili hiljaista, tulkitsematonta hymyä, ja hänen silmänsä loistivat kuin kissalla, joka oli tajunnut saaneensa hiiren hännänpäästä kiinni. Siitä oli pitkä aika, kun joku oli reagoinut hänen katseeseensa noin voimakkaasti – toimihan se aina, mutta Sarcellen pöllämystynyt, unelmoiva ilme ja oman tahdon suoranainen kaikkoaminen saivat vampyyrin hykertelemään päänsä sisällä. Kurja ilta keuhkot pilaavassa kapakassa korteilla elantoa tuskallisen hitaasti hankkien oli kääntynyt ilahduttavaksi leikiksi. Asiat olisivat voineet olla paremmin vain, jos nuorukainen olisi sattunut olemaan nuori neito, mutta se ei ollut niin tärkeä asia.
Ilahduttavaa kyllä nuorukainen seurasi tummaa tämän kävellessä rauhallisesti eteenpäin. Hän pystyi aistimaan tämän hämmennyksen, uteliaisuuden, ahneuden ja pienen tunteen, joka voisi olla pelkoa. Mies ei ollut niin hyvä tulkitsemaan tunteita kuin mitä oli ajatusten suhteen. Hän hymyili lyhyemmälle kuin isäntä hyvinkäyttäytyvälle koiralle, ja kulki tämän osoittamaan suuntaan. Sieltä tulikin esille pienehkö, melko laadukkaalta näyttävä kuppila. Mustien silmien katse oli keskittynyt tarkkailemaan kauempana häämöttävän kahvilan ulkosivustan yksityiskohtia – hänellä kun on erinomainen pimeännäkö – kun Sarcelle myönsi haluavansa jonkun hänen koruistaan.
”Miten hellyttävää. Mutta et ole täydellisesti ihminen.”
Pidempi väläytti tälle nopean hymyn, ja toisen samanlaisen tämän avatessa oven. Hän kyllä kuuli ivan tämän äänestä, olisi tietänyt tämän ivailevan joka tapauksessa, mutta antoi sen mennä ohi korviensa. Hänhän tiesi nuorukaisen jo ennestään pitäneen häntä typeryksenä, tämän pilkanneen ja ivanneen häntä mielessään kovin varomattomasti. Mutta mustatukka ei ollut mielestään se, joka ajatteli itsestään liikoja. Ei suinkaan.
Sisällä hiljaisessa kahvilassa oli heidän lisäkseen vain reilu kourallinen asiakkaita, jotka kaikki keskittyivät omiin asioihinsa. Tai toisiinsa, ainakin kaksi paria kuherteli yksityisyyttä vaalivasti sisustetussa liikkeessä, ja Kou joutui keskittymään, ettei alkaisi lukea näiden ajatuksia. Paikan omistaja, pyöreä ja pullataikinaiselta näyttävä, mutta yllättävän vahvamielinen nainen mulkoili häntä hetken, mutta antoi olla viattomanoloisen ja lievästi suostuttelevan katseen jälkeen. Mies istui huijaria vastapäätä, hymyillen tietäväistä ja varmasti suunnattoman ärsyttävää hymyä.
”Ostan mitä ikinä haluat, kunhan se ei ole syötävää.” vampyyri ilmoitti ehtonsa terävästi, lieventäen sanoja sitten pienellä hykerryksellä. Hän jäi katselemaan toista hieman samaan tapaan, kuin mielenkiintoista taideteosta tai herkullista ateriaa katsotaan.
”Olet hyvä ammatissasi. Melkein huijasit minuakin. Eikä se melkein ole syytäsi, oli vain huonoa onnea törmätä minuun, eikö niin?” Kou kysyi lähestulkoon kehräten, jutustelevaan ja kevyeen sävyyn, tarttuen sitten yhtäkkiä nuorukaisen vasempaan käteen. Hän veti hihan ylös, käänteli sitä nähdäkseen toisen ranteen eri kulmista, ja koetteli sitä pitkäkyntisillä sormillaan kuin omistaisi koko raajan. Korut ja kukka-asetelmat, ne toimivat vähän samaan tapaan. Piti vain katsoa oikealla tavalla, kuvitella mikä sopisi yhteen, mitkä kaksi elementtiä kehuisivat toisiaan... Hetken mietittyään mies naksautti nivelletyn renkaan irti omasta oikeasta kädestään. Se koostui kahdesta ohuehkosta renkaasta, joita yhdisti hauras kultapitsi. Päästäen irti Sarcellen kädestä hän riiputti korua tämän ihastuttavan vihreiden silmien edessä, tietäen tasan tarkkaan millaisen kasan kolikoita helystä saisi. Eikä se olisi pieni kasa.
”Tämä sopisi sinulle. Voisin ehkä antaa sinulle kaipaamiasi tietoja itsestäni sen mukana. Kysymys kuuluu, mitä annat minulle vastineeksi?”
Sanat jättivät haasteen roikkumaan ilmaan. Kaikista hauskinta oli saada uhrit luulemaan olevansa vapaaehtoisia tai hyötyvänsä vaihtokaupasta jotenkin. Se oli paljon vaikeampaa, kuin vain väkisin kimppuun käyminen, ja Kou rehellisesti halusi saada selville, riittäisivätkö huijarin hoksottimet keksimään, mitä hän halusi.
***
Mustiin ja turhautuneisiin ajatuksiin vajonnut Sarcelle nojaili hänen ja miehen välissä olevaan pöytään. Käsiensä varassa nuokkuva nuorukainen oli lopullisesti menettää malttinsa virnuilevan miehen kanssa. Sen näki ainakin siitä ettei hän kyennyt enää esittämään sosiaalista tyyppiä, joten ainoa keino pitää tunteet kurissa oli välinpitämättömyys. Sarcelle kohotti laiskasti kulmiaan, hivenen ivallisesti hymyillen.
“Mielenkiintoinen vaatimus. Varsinkin kun halusit välttämättä kahvilaan ja ottaen huomioon etten ole syönyt mitään pitkään aikaan. Kohtuuton vaatimus.”
Nuorukainen suoristautui ja hymyili itseriittoista hymyä, kuin olisi saanut suurenkin voiton vastaan väittämisellään. Hän yritti olla välittämättä toisen katseesta, mutta vaistomaisesti Sarcelle veti kätensä suojelevasti puuskaan eteensä. Tuon ilmeen hän tunnisti samaksi kuin kapakan juopoilla oli hänen keikkuessaan näiden seassa mekko päällä. Tosin tämä mies ei näyttänyt idiootilta, vaan vaaralliselta. Sarcellen kävi hetkeksi sääliksi naisia, jotka saivat osakseen vain näitä miesten esineellistäviä katseita, joita hän itsekin heille toisinaan soi. Hän oli sentään itse kuvitellut olevansa turvassa niiltä kun halusi, koska oli mies. Nuorukainen vältteli toisen tutkivia silmiä.
Taisi sekin kuvitelma murtua…
Sarcelle rentoutui hitusen aiheen siirtyessä häneen. Kasvoilla kävi kontrolloimaton tyytyväisyyden hymy, jonka nuorukainen kadotti näytellyn välinpitämättömyyden tieltä.
“Olet tarkkanäköinen, mutta jos näkisin hieman vaivaa, niin tämä melkein katoaisi lauseestasi.”
Sarcelle liioitteli, mutta ei huomioinut valhetta edes itse. Hän oli nähnyt paljon vaivaa kapakka-tytön rooliin, mutta nyt hän vähätteli vaivannäköään jopa itselleen. Teki tiukkaa myöntää epäonnistuneensa oli toinen kuinka erityinen tahansa.
Sarcelle hätkähti ja silmät rävähtivät auki eikä äskeisestä väsyneestä välinpitämättömyydestä ollut mitään jäljellä. Ällistykseltään mies ei edes saanut vedettyä kättään pois toisen otteesta.
Mitä helvettiä? Aiotko repiä ranteeni irti!”
Mies tiuskaisi ajatuksensa ääneen hämmästykseltään. Naksahtava ääni sai huomion kääntymään toisen kädestä irtoavaan koruun. Näky sai Sarcellen haukkomaan henkeään ja läpäisemään vapaan kätensä suulleen ettei vain erehtyisi sanomaan mitään mikä ärsyttäisi tätä miestä. Korua palvovasti tuijottava huijari ei edes huomannut päässeensä vapaaksi.
Hyvästi rahahuolet ja nuhruiset kapakat. Tervetuloa rikkaat perijättäret ja hienosto juhlat.
Mies haaveili ja ojensi rannettaan avuliaasti. Sarcellen kasvoilla käväisi hienoinen pettymys, olihan hän sen tajunnut ettei mikään ollut ilmaista, mutta hetken hän oli niin kuitenkin kuvitellut.
Huijarin naama punehtui hieman, oma sinisilmäisyys hävetti. Nuorukainen ryhdistäytyi ja oikoi takkiaan ja pudisteli olemattomia pölyhiukkasia hihoistaan. Lopulta kasvoille löytyi asiallinen ilme ja mies risti kätensä rennosti pöydälle.
Sanon että kiitos ja näkemiin. En lankea tähän, en todellakaan.
Sarcelle ei kuitenkaan onnistunut. Hypnoottisesti silmien edessä heiluva koru oli liian lähellä, kosketettavissa, melkein hänen omansa. Sarcelle katseli miestä arvioiden. Tähänkö mies oli koko ajan tähdännyt. Saadakseen hänet houkutelluksi tekemään jotain hyväkseen. Sarcellen mieli keräili tietoja ja nuorukainen värähti saamastaan kokonaisuudesta. Hiuksien hiplaaminen ja arvioivat katseet… “kehuminen“… huorapojaksi?! Sarcelle tuijotti järkyttyneenä eteensä näkemättä kuitenkaan mitään. Kädet vapisivat pöydällä ja houkutteleva koru heilui hänen silmiensä edessä.
Ei hullu älä edes kuvittele. En todellakaan hanki huoran mainetta pahaisesta killuttimesta.
Sarcelle nieleskeli hermostuneena. Ja sai viimein silmänsä irti aarteesta. Ehkä hän oli tehnyt vääriä päätelmiä ja hänen ei edes tarvitsisi joutua valitsemaan.
“Oletettavasti kaipailet varkaan palveluksia…”
Sarcelle ehdotti hiljaisella äänellä tuijottaen itsepintaisesti sormiaan, miksei hän kyennyt häipymään. Mutta toisaalta eihän kuunteleminen mitään maksaisi.
***
Sarcellen ajatukset olivat aiemmin vain huvittaneet Kouta, mutta nyt hän jäi hetkeksi tuijottamaan vaaleampaa lähes häkeltyneenä. Hän oli osannut aavistaa tämän luonteen ottavan täyskäännöksen valeasujen käydessä hyödyttömiksi, mutta aivan tuollaista persoonaa hän ei odottanut. Nyt tämä oli paljon, paljon vihaisempi ja pisteliäämpi, entistä mielenkiintoisempi. Tuntui siltä, että vampyyri voisi kauhoa kerros kerrokselta syvemmälle tämän persoonaan, ja paljastaisi aina vain uusia ja uusia asioita. Todella, hän oli kuin lapsi karkkikaupassa ja hymyili aivan samaan tapaan, joskin varoittavasti kavennein silmin vastaukseksi nenäkkäälle huomautukselle.
”En minäkään ole aterioinut aikoihin” hän hyrisi hiljaa, kallistaen päätään aavistuksen verran.
”Mutta siitä vain. Ota jotain purtavaa itsellesi.”
Lauseen perään liittyi vahvasti sanomatta jäänyt jos vain uskallat. Kou ei inhonnut mitään muuta enempää kuin toisten aterioinnin katselemista. Varsinkin jos hän itse ei ollut kylläinen.
Vampyyri ei vaivautunut hetkeen keskittymään liikoja nuorukaisen ajatuksiin, ja hymähti tietäväisesti tämän kommentille yrittämisestä. Hänen teki mieli sanoa, että toinen ei ikinä pystyisi muuttamaan itseään tarpeeksi syvältä huijatakseen häntä, mutta vaikeni. Eihän valttikorttia sopinut aivan heti paljastaa, ja hänen teki mieli luodata nopeasti kahvilan asiakaskunnan mietteet. Vain varmuuden varalta, ettei kukaan ollut tarpeettomasti kiinnittänyt huomiotaan heihin. Tosin pehmeä sisustus imi ääniä tehokkaasti, eikä heidän istumapaikalleen nähnyt kunnolla, joten monet eivät tainneet edes tiedostaa heidän läsnäoloaan.
Hän virnisti leveästi Sarcellen vastusteluille tämän käden joutuessa ankaraan syyniin.
”En suinkaan, ei se tuottaisi minulle rikkonaisena läheskään yhtä suurta iloa kuin ehjänä” hän kehräsi hiljaa, tarkoituksella valiten helposti kaksimieliseksi tulkittavat sanat. Hän oli syytänyt samanlaisia viestejä nuorukaista kohti jo pidemmän aikaa, tarkoituksella, eikä voinut olla vastustamatta kiusausta päästää ranteesta irti ja taputtaa sen omistajan lievästi punehtunutta poskea. Mikään ei ollut ilmaista, ja Kou itsekin sattui kuulumaan tavallaan huijarien jaloon kastiin. Hän onnitteli itseään ja hymyili leveästi huomatessaan Sarcellen mieleen ponnahtaneen vaihtoehdon, ja nauroi haukahtavasti tämän tarjotessa varkaan kykyjään.
”Miksi luottaisin jonkin tehtävän varkaan epärehellisiin käsiin, kun voin tehdä sen aivan hyvin itse?” hän kysyi, harmitellen sitä, miten nopeasti toinen oli päässyt irti kullan viettelevästä otteesta ja koonnut itsensä. Tämän ihasteleva katse oli ollut syötävän suloinen.
”Kokeilisit nyt sitä paljonpuhuttua tosissaan yrittämistä. Sinun pitäisi pystyä arvaamaan, jos olet niin taitava kuin olet antanut olettaa. Valepukujen mestarin täytyy olla hyvä ihmistuntemuksenkin saralla, eikö niin?” mies härnäsi julkeasti Sarcellea, pyöritellen helyä käsissään, hienovaraisesti esitellen sitä toiselle. Ahneus, se oli mitä hyödyllisin ominaisuus muissa hänen näkökannastaan. Ahneita oli kaikista helpoin manipuloida, tarvittiin vain rahanarvoinen hely ja naps, raukkaparka oli koukussa. Siiman tämän voisi tietysti katkaista, mutta ei päästä siitä irti.
”Olen hyvällä tuulella, joten anna vihjeen”, vampyyri tokaisi sitten, laskien korun pöydälle yhä siitä kiinni pidellen, sillä varkailla oli tiedettävästi vikkelät sormet. Hän kumartui lähemmäs harvinaisen viettelevä ilme kasvoillaan maustettuna roimalla annoksella ilkikurisuutta. Poski hipaisi poskea, kun hän kurottautui kuiskaamaan sanansa Sarcellen korvaan:
”En välitä sievästä pepustasi, mutta se on jotain kehostasi.”
***
“Ehkä minä olen huomattavasti parempi huijari kuin sinä.”
Sarcelle totesi ääni omahyväisyyttä pulputen. Hän ei sallinut edes itsensä epäillä tätä väitettä suoristautuessaan polleana hymyillen.
“Sinä voit olla varas, mutta minä olen mestarihuijari. Siinä on suuri ero.”
Nuorukainen jatkoi itsekehuaan ja soi pöydän toiselle puolelle halveksivan hymyn. Hän ei ollut tavallinen varas, ei missään tapauksessa. Hän oli parempi, ainakin omasta mielestään.
“Enkä käsitä mihin muuhun voisit tarvita minunlaistani. Seuralaiseksi siskosi häihin, kenties?”
Sarcelle nauroi pilkallisesti ja pähkäili samalla mielessään, miten saisi itsensä unohtamaan koko typerän ehdotuksen. Se mitä mies halusi ei ollut tavallista helppoa “arvotavaran siirtoa“.
Rasittava, ärsyttävä, itseään täynnä oleva, alhainen kiristäjä, nilkki…
Sarcelle ei kuvaillut itseään. vaikka suurin osa sanoista oli hänelle itselleen syydettyjä syytöksiä. Tällä kertaa hän käytti “laajaa” sanavarastoaan kuvailemaan tätä vastapäätä istuvaa miestä. Nyt mies sai hänet häpeämään omaa kyvyttömyyttään päästä selville tämän herran mietteistä. Kyllähän hänellä oli hyvä ihmistuntemus, mutta tästä jätkästä ei saanut otetta.
Täysin käsittämätön tyyppi.
Hän voisi luovuttaa, häipyä ja kääntää muutamat taskut, ostaa sen takin. Sarcellen katse seurasi tarkkana korua. Sillä saisi vaikka mitä.
Eli se tarkoittaa että olen jo suostunut. Enää on kyse vain hinnasta.Hienoinen masennusaalto lävisti nuorukaisen, mikä katosi heti myönnytyksen kuullessaan. Mies terästäytyi toisen tullessa lähelle. Keskittyminen piti pitää yllä. Varovaisesti sormet hivuttautuivat korua kohden, mutta vain hipaistakseen. Päässä kaikui viehättävä lista turhautuneisuudesta viestiviä kirosanoja. Hän ei yltänyt.
“Sääli…”
Sarcelle mutisi ääneen hivenen pettyneenä.
Kuullessaan vihjeen Sarcelle oli varma, että tämä herra oli sekaisin. Mutta tunnollisesti alkoi nuorukainen käydä läpi päässään erilaisia vaihtoehtoja. Ranne oli mitä ilmeisemmin jo hylätty, muttei Sarcelle ajatellut niistä kuitenkaan luopua, jokin raja hänenkin ahneudellaan oli… ehkä. Oli pakko olla jokin muukin vihje, jonka Sarcelle oli ehkä ohittanut huomaamattaan.
“Pidit hiuksistani… Ai, ei vai?”
Mies totesi ääneen kuitenkin hieman kysyvänä olisiko ensimmäinen arvaus kuitenkin osunut oikeaan. Sarcelle huokaisi ärtymystä äänessään. Hän tarvitsi aikalisän ajatustensa kokoamiseen.
“Lupasit ruokaa, joten taidanpa käyttää tuon lupauksen hyväkseni.”’
Pörröpää totesi ääni normaalina, mutta silmissä hehkui. Ei mieheltä ollut jäänyt missään nimessä huomaamatta lupaukseen liittyvää haastetta, itse asiassa se oli parasta koko ehdotuksessa. Sarcelle soi ystävällisen hymyn ja suoristautui, venytellen hieman käsiään.
“Mitähän haluaisin… hmm… Kakkua vai tuon ihanan leivoksen.”
Sarcelle oli pohtivinaan asiaa kovasti, vaikka tosiasiassa tarkkaili toista heiluessaan tiskillä.
“Voih, en osaa päättää. Taidan ottaa molemmat”
Mies voihkaisi yli teatraalisesti ja virnisti haastavasti. Ärsyttikö tämä todella toista, sen hän halusi tietää.
“Todella hyvää.”
Nuorukainen kehui mutustaessaan elämänsä herkullisinta kakunpalaa. Tämän mausteena oli jotain, mikä miellytti häntä suuresti. Tyytyväinen hivenen uhmakas hymy huulillaan Sarcelle heilutteli lusikkaa. Hän ei keksinyt vihjeestä mitään järkevää.
“Otatko?”
Mies virnuili ojentaessaan lusikalla palaa kakusta toiselle.
***
“Ehkä minä olen huomattavasti parempi huijari kuin sinä.”
Sarcelle totesi ääni omahyväisyyttä pulputen. Hän ei sallinut edes itsensä epäillä tätä väitettä suoristautuessaan polleana hymyillen.
“Sinä voit olla varas, mutta minä olen mestarihuijari. Siinä on suuri ero.”
Nuorukainen jatkoi itsekehuaan ja soi pöydän toiselle puolelle halveksivan hymyn. Hän ei ollut tavallinen varas, ei missään tapauksessa. Hän oli parempi, ainakin omasta mielestään.
“Enkä käsitä mihin muuhun voisit tarvita minunlaistani. Seuralaiseksi siskosi häihin, kenties?”
Sarcelle nauroi pilkallisesti ja pähkäili samalla mielessään, miten saisi itsensä unohtamaan koko typerän ehdotuksen. Se mitä mies halusi ei ollut tavallista helppoa “arvotavaran siirtoa“.
Rasittava, ärsyttävä, itseään täynnä oleva, alhainen kiristäjä, nilkki…
Sarcelle ei kuvaillut itseään. vaikka suurin osa sanoista oli hänelle itselleen syydettyjä syytöksiä. Tällä kertaa hän käytti “laajaa” sanavarastoaan kuvailemaan tätä vastapäätä istuvaa miestä. Nyt mies sai hänet häpeämään omaa kyvyttömyyttään päästä selville tämän herran mietteistä. Kyllähän hänellä oli hyvä ihmistuntemus, mutta tästä jätkästä ei saanut otetta.
Täysin käsittämätön tyyppi.
Hän voisi luovuttaa, häipyä ja kääntää muutamat taskut, ostaa sen takin. Sarcellen katse seurasi tarkkana korua. Sillä saisi vaikka mitä.
Eli se tarkoittaa että olen jo suostunut. Enää on kyse vain hinnasta.Hienoinen masennusaalto lävisti nuorukaisen, mikä katosi heti myönnytyksen kuullessaan. Mies terästäytyi toisen tullessa lähelle. Keskittyminen piti pitää yllä. Varovaisesti sormet hivuttautuivat korua kohden, mutta vain hipaistakseen. Päässä kaikui viehättävä lista turhautuneisuudesta viestiviä kirosanoja. Hän ei yltänyt.
“Sääli…”
Sarcelle mutisi ääneen hivenen pettyneenä.
Kuullessaan vihjeen Sarcelle oli varma, että tämä herra oli sekaisin. Mutta tunnollisesti alkoi nuorukainen käydä läpi päässään erilaisia vaihtoehtoja. Ranne oli mitä ilmeisemmin jo hylätty, muttei Sarcelle ajatellut niistä kuitenkaan luopua, jokin raja hänenkin ahneudellaan oli… ehkä. Oli pakko olla jokin muukin vihje, jonka Sarcelle oli ehkä ohittanut huomaamattaan.
“Pidit hiuksistani… Ai, ei vai?”
Mies totesi ääneen kuitenkin hieman kysyvänä olisiko ensimmäinen arvaus kuitenkin osunut oikeaan. Sarcelle huokaisi ärtymystä äänessään. Hän tarvitsi aikalisän ajatustensa kokoamiseen.
“Lupasit ruokaa, joten taidanpa käyttää tuon lupauksen hyväkseni.”’
Pörröpää totesi ääni normaalina, mutta silmissä hehkui. Ei mieheltä ollut jäänyt missään nimessä huomaamatta lupaukseen liittyvää haastetta, itse asiassa se oli parasta koko ehdotuksessa. Sarcelle soi ystävällisen hymyn ja suoristautui, venytellen hieman käsiään.
“Mitähän haluaisin… hmm… Kakkua vai tuon ihanan leivoksen.”
Sarcelle oli pohtivinaan asiaa kovasti, vaikka tosiasiassa tarkkaili toista heiluessaan tiskillä.
“Voih, en osaa päättää. Taidan ottaa molemmat”
Mies voihkaisi yli teatraalisesti ja virnisti haastavasti. Ärsyttikö tämä todella toista, sen hän halusi tietää.
“Todella hyvää.”
Nuorukainen kehui mutustaessaan elämänsä herkullisinta kakunpalaa. Tämän mausteena oli jotain, mikä miellytti häntä suuresti. Tyytyväinen hivenen uhmakas hymy huulillaan Sarcelle heilutteli lusikkaa. Hän ei keksinyt vihjeestä mitään järkevää.
“Otatko?”
Mies virnuili ojentaessaan lusikalla palaa kakusta toiselle.
***
Sarcelle oli kieltämättä suloinen itseriittoisuudesta pullistellessaan. Kou lähestulkoon odotti tämän halkeavan ylpeydestä ja pöhöttyneestä, omahyväisestä käsityksestään omista kyvyistään. Joku voisi sanoa, että hän oli aivan yhtä ylimielinen ja vielä inhottavammalla tavallakin, mutta mies ei laskenut itseään arvosteltavien joukkoon. Hänen taitonsa oli sentään varmasti juuri niin täydellinen, kuin hän uskoi – ja aiheutti mielenkiintoisia tilanteita, sillä lausumattomatkin loukkaukset saivat vastauksen häneltä, yllyttivät häntä järkyttämään puhekumppaniaan.
”En ole varastanut kertaakaan eläessäni.” tumma paukautti faktan pöytään. Ensimmäisen kuolemansa jälkeen hän oli kyllä varastanut muutaman kerran, mutta tyhjästä talosta muutaman vaatekappaleen vieminen ei ollut hänestä aivan varastamiseksi laskettavaa. Se oli selviytymistä.
”Ja on totta, että ole parempi huijari kuin mitä minä olen. En ole huijari ollenkaan, ainakaan samassa merkityksessä kuin sinä. Mutta en silti luottaisi mitään tehtävää huijarille, sillä nämähän sananmukaisesti huijaavat.”
Jos Sarcellen hymy oli halveksiva, Koun virneelle ei löytynyt tarpeeksi osuvaa kuvausta. Siinä oli sellaista voitonriemua, johon pystyi vain henkilö, joka tiesi jo ennen pelin loppumista voittavansa.
Vampyyri tyrskähti hiljaa, sillä nuorukaisen itselleen ilmeisesti tarkoittama säälittely osui erittäin huvittavaan paikkaan,. Tämän turhautuminen, sisäinen kamppailu joka päätyi ahneuden voittoon – siitä oli pitkä aika, kun Kou oli viimeksi törmännyt johonkuhun, jonka ajatuksiin hän jaksoi keskittyä näin pitkään. Hän naurahti huomattavasti kovempaan ääneen raitatukan kysyessä varmistusta hänen kieltoonsa.
”Ei erityisemmin. Kelpaisihan se minulle, jos olisit antamassa” hän hymähti, juuri sanojaan tosissaan ottamatta. Hän ei ollut koskaan tehnyt suurta eroa eri sukupuolten edustajien välille, ja vielä vähemmän vampyyrina. Se ei vaikuttanut veren makuun, joten miksi hänen pitäisikään? Ajatuksillee hymyillen hän kohotti jälleen kerran kätensä pyyhkäisemään pörröistä tukkaa. Se oli pehmeä, ja lämmin ainakin hänen kylmiin käsiinsä. Hetken ajan hän harkitsi kampauksen kehumista uudelleen, rehellisemmpään sävyyn, mutta luopui mietteistään melko nopeasti.
Osittain se johtui toisen äkillisestä ruuan muistamisesta. Mustat silmät kapenivat aavistuksen, ja niiden omistaja vetäytyi taaksepäin, nojaten raskaasti penkkinsä selkänojaan. Hetki sitten hän oli ollut lähes huolettomalla tavalla tyytyväinen tilanteeseen, mutta nyt aikaisempi vaarallisuus oli taas läsnä. Mies mulkoili toista lähestulkoon vihaisesti, kun tämä hyppelehti tutkimaan tiskillä houkuttelevasti esillä olevia herkkuja. Heitä aiemmin mulkoillut kahvilanpitäjätär näytti huomattavasti tyytyväisemmältä, kun lorveksijat ilmenivät maksaviksi asiakkaiksi, mutta Kou kiroili äärimmäisen raskaasti mielessään. Mitä hän oli mennyt sanomaan, ettei Sarcelle saisi ruokaa, ja vielä korostanut kieltoaan. Olisi hänen pitänyt osata päätellä nuorukaisen tarttuvan mihin tahansa tilanteeseen, jonka saisi maksaakseen takaisin tummalle.
Siinä raitatukka onnistui äärimmäisen hyvin istuessaan Koun maksamien herkkujen kanssa hänen edessään. Vampyyri ei pystynyt irrottamaan katsettaan jokaisesta lusikallisesta, jonka tämä kuljetti suuhunsa, ja hänen ilmeensä muuttui hetki hetkeltä happamammaksi. Jos toinen vain tietäisi, kuinka hieroi suolaa yhä verestäviin haavoihin, Sarcelle varmaan hyppisi vahingonilosta ilmaan. Tumma pystyi haistamaan kakkupalasen kerman, marjat ja suussasulavan taikinan niin selvästi, että maistoi sen suussaan ja muisti elävästi, miltä syöminen tuntui. Mutta hän ei pystyisi syömään, ja siihen pieneen asiaan kiteytyi kaikki katkeruus ja viha hänen onnetonta kohtaloaan varten. Hän ei koskaan saanut syödäkseen kunnollista viimeistä ateriaa ennen kuolemaansa, eikä ollut halunnut palata takaisin haudasta vaillinaisena. Ei siis mikään ihme, että pienen makupalan tarjoaminen sai miehen silmät leiskahtamaan vihasta, ja rannekorut helähtivät äkäisesti käden läimäyttäessä lusikan kakkuineen pois silmiensä edestä.
”Yrität ärsyttää minua, vai? Sinä?” vampyyri kirahti, eikä ärsyyntyminen ollut läheskään tarpeeksi voimakas ilmaisu kuvatakseen äänestä kumpuavaa vihaa. Hänen toinen kulmahammasparinsa oli työntynyt kevyesti esille, hampaiden terävät kärjet huulien alta vilkkuen.
”Etkä edes tiedä, minkä kanssa leikit. Ei mikään ihme, ettet ole vieläkään rahoissasi. Hauskojen vaatteiden lisäksi huijaamiseen tarvitsee älyä, eikä ole älykästä haastaa riitaa kanssani.”
Koun ääni oli matalaa murinaa, joka ei taatusti kantautunut muihin pöytiin, mutta oli ihanteellinen hyytämään kuulijaa luihin ja ytimiin asti. Itsehillintä oli heittänyt pyyhkeen kehään jo hyvän aikaa sitten, ja tummatukka oli valmis käymään Sarcellen kurkkuun kiinni pienimmästäkin tekosyystä, huolimatta siitä että muita oli paikalla.
***
Miten hyvältä se tuntuikaan. Nähdä kuinka toisen itsehillintä rakoili Sarcellen herkutellessa. Nuorukainen hymyili tyytyväisenä, hivenen ilkikurisena. Nyt hän voisi rauhassa miettiä jatkoa suunnitelmalleen, kun toisella oli muuta ajanvietettä. Koru houkutteli turhankin paljon, sen Sarcellekin myönsi. Hänen halunsa saada omistukseensa tuo arvoesine saattaisi himmentää arviointi kykyä, mitä se tosin oli jo osin tehnyt. Hänen ei pitäisi pelleillä hengellään tällä tavalla, sitä ainakin vastapelurin ilme kertoi. Sarcellea hymyilytti entistä enemmän, miten joku saattoi menettää malttinsa ruuan takia. ´
Pitää yrittää pohtia tätä ongelmaa…
Sarcelle muistutti itseään ja alkoi jälleen käydä läpi illan tapahtumia. Mitä mies voisi hänestä haluta. Ruumiinosien irrottaminen tuntui järjettömältä, mutta tällä hetkellä Sarcelle olisi senkin voinut tästä miehestä uskoa. Tämä näytti olevan valmiina murhaan huitaistessaan lusikan Sarcellen kädestä. Ruokailuväline putosi kilahtaen lattialle ja nuorukainen seurasi sen menoa kulmiaan kohotellen.
Mielenkiintoinen reaktio… voisi olla viisasta vaihtaa maisemaa.
Mies ei kuitenkaan tehnyt niin vaan otti paremman asennon epämukavalla tuolilla, vaikka kasvoilla käväisi häivähdys pelkoa. Sarcelle piilotti tunteensa uuden roolin alle, joka vei hänet täysin mukanaan.
“Minäkö? Ärsyttää? Älä naurata. Yritin vain olla ystävällinen.”
Sarcelle naurahti. Tämä peli oli käynyt vaaralliseksi ja se miellytti, kiehtoi. Tämä oli uudenlainen haaste, erilaista kuin tavallinen ihmisten hurmaaminen ja taskujen kääntäminen. Tässä pelissä piti osata hillitä itsensä ja esittää muuta kuin oli, päästäkseen tavoitteeseensa.
“En ehkä tiedäkään, mutta oletko sinäkään loppujen lopuksi varma? Ja mitä sinäkään minun rahavaroistani tiedät. En minä kolikoita hamstraa, muutan ne… miellyttävämpään muotoon.”
Pörröpää virnisti ja viittasi takkiinsa. Ulospäin hän oli rauhallisen , mutta sisällä luikerteli ruumiinosasta toiseen pelko. Totta tosiaan, minkä hiivatin kanssa hän oli tekemissä. Sarcellen huomio kiinnittyi miehen muristessa aivan muuhun kuin tämän lausumiin sanoihin. Nuorukainen tuijotti valkoisena hohtavaa hammasriviä.
Outoa. Mitähän siinä kakussa oli. Alan nähdä outoja.
Jotenkin nuorukaisen oli kuitenkin hankala uskoa omituisen näyn johtuvan kakunpalasta. Nyt piti pelata järkevästi, tämä tyyppi ei ollut tavallinen ulkomaalainen.
“Taidatte olla oikeassa. Käyttäydyn typerästi, suorastaan naurettavasti. Olen pahoillani, jos loukkasin Teitä.”
Sarcelle vaihtoi tyyliä räikeästi ja loi kasvoilleen pahoittelevan ja nöyrän sävyn. Tämä voisi ärsyttää toista, mutta ainakaan hän ei voisi väittää Sarcellen olevan loukkaava.
“Pyydän Teiltä anteeksi, mitä nöyrimmin, mutta pistäkäämme se nuoruuteni ja kokemattomuuteni piikkiin.”
Nuorukainen hymyili viattomasti ja puhui lämpimällä sävyllä, kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan. Piti saada enemmän selville, ennen kuin uskaltaisi alkaa tappelemaan.
Toivottavasti ehdin pakoon ennen sitä. Ei tiedä muuten hyvää hipiälle.
Mies naureskeli mielessään samalla, kun pyöritteli sormiaan muka nolostuneena äskeistä käytöstään.
Mitähän tämä torahammas haluaa minusta. Onkohan tuollaisia paljonkin kaupungin ulkopuolella.
Pesunkestävä kaupunkilaispoika mietti herttaisesti hymyilevän naamionsa takana. Jollaintavalla Sarcellele tuli mieleen lepakko, jonka hän oli kerran nähnyt erään vanhan rakennuksen vintillä.
Hmm… syövät hyönteisiä. Ei minulla ole täitä, mutts se selittäisi kiinnostuksen hiuksiini.
***
Kou oli yksiselitteisesti äkillisen raivonpuuskan hallinnassa, lähestulkoon sähisi Sarcellelle eikä edes muistanut keskittyä tämän ajatuksiin kunnolla. Suuttuminen sen takia, että joku toinen söi ei ollut kovin järkevää, muttta vampyyri ei ollut muuttumisensa jälkeen päässyt luonteensa arvaamattomasta, tulisesta puolesta eroon. Se oli vain korostunut, ja murha oli vähintä mitä hän tarvitsisi rauhoittuakseen. Onneksi Sarcellen roolitus petti pienoiseksi hetkeksi, ja tumma ehti huomata aavistuksen pelosta tämän vihreissä sielunpeileissä. Kahvilan ei tarvitsisi muuttua teuraspihaksi, eikä tuon sievän nuorukaisen muuttua kumaraan painuneeksi ruumiiksi, joka huomattaisiin hämärässä nurkassa vasta paikkoja siivotessa. Syvään henkeä vetäen vampyyri rauhoitti itseään parhaansa mukaan, ja nojautui taakse, tasoitellen uhkaavimman vihan pois kasvoiltaan.
Tosin mustat silmät hohtivat yhä kuin hiilenpalaset, jotka kätkivät vain vaivoin punahehkun kylmettyneen kuorensa alle.
Omaksi yllätyksekseenkin mies oli hiljaa niin kauan, kun raitatukalta riitti puhetta. Hän keskittyi tämän ajatuksiin, kirahtaen hiljaa kerran pari ja irvistäen tajutessaan, että toinen oli nähnyt hänen hampaansa. Ihmisten kaupunkiin linnottautunut, tietämätön nuorukainen ei osannut tunnistaa vampyyria edes kaikkein selvimmästä merkistä. Tosin monet erehtyivät Koun lajin suhteen, olivathan vampyyrit yleensä kalvakoita ja kuolleen, kylmän tunteettomia. Mies jopa räpäytti silmiään hämmentyneenä, kun puhekumppani vaihtoi tyyliä yliampuvan pahoittelevaksi hädin tuskin henkeä vetäen. Hetken ajan hänen päässään välkähti ajatus, että jos hän auttaisi Sarcellea sulkemaan mielensä kaikenlaisilta yrityksiltä lukea sitä, tämän huijaukset olisivat täydellisiä. Se kuitenkin katosi nopeasti, sillä lopulta toinen hiljeni omiin ajatuksiinsa.
”Minä tiedän, että pelkäät.”
Tumma sylkäisi sanat suustaan kovaäänisesti, saaden muutaman muun kahvilan asiakkaan luomaan ihmetteleviä katseita heidän suuntaansa. Katsomatta Sarcelleen, ilmeettömin kasvoin mustiin verhoutunut mies nousi seisomaan ja antoi katseensa kiertää ympäri lämpimänsävyistä tilaa. Kaikki jotka sen näkivät, alkoivat näyttää hieman uneliailta ja poissaolevilta, ja hypnoottisen äänen alkaessa soida, hymisten hädin tuskin kuultavissa kaikki silmät kohdistuivat häneen.
”Kaikki on hyvin.”
Oli helvetillinen riesa käyttää suostuttelua noin moneen, varsinkin kun vatsa ei ollut täynnä verta ja keho energiaa, mutta Kou ei halunnut kenekään keskeyttävän häntä. Lisäksi kukaan ei oikeasti halunnut tietää mitään, mitä tapahtui, joten kukaan ei enää kiinnittänyt huomiota siihen, mitä yhdessä nurkkauksessa tapahtui.
Kukaan muu, paitsi hän ja Sarcelle.
”Minä tiedän, ettet ole puhunut omana itsenäsi kuin muutaman lauseen verran.”
Hetkeen tumma ei kääntynyt raitatukkaa kohti, vaan istahti tämän vierellä olevalle tuolille.
”Minä tiedän, että luulet päihittäväsi minut persoonanvaihdoksilla ja valheilla.”
Matala ääni ei antanut minkäänlaista armoa, sitä miellyttävää lumousta jota Kou niin usein käytti. Hän kääntyi hitaasti katsomaan ihmistä ivallinen hymy huulillaan, ja laski toisen kätensä tämän hartioille, sipaisten sormusten peittämillä sormillaan pehmeää ja lämmintä poskea.
”Tiedän jopa, että luulet minun syövän ötököitä. Täytyy ottaa aikaisemmat kehuni takaisin – et ole mestarihuijari, sillä osaat huijata vain tuttuja ja turvallisia ihmisiä. Olet vain tietämätön kaupunkilainen, joka ei pärjäisi hetkeäkään todellisuudessa” hän hyrisi pehmeästi, mutta juuri se pehmeys sai sanat kuulostamaan entistä pahemmilta. Yhtäkkiä Kou nappasi Sarcellen käden jälleen kerran itselleen, ja painoi sen rintakehäänsä vasten, tuijottaen tämän silmiin kiihkeä, hulluutta hipova katse omissaan. Hän järkyttäisi tuota huijaria, repäisisi esiin tämän todellisen, heikon ja pelokkaan minän kaikkien roolien alta.
”Lyökö sydämeni? Hengitänkö? Luenko mieltäsi kuin avointa kirjaa?”
***
***
Pitkänhuiskea “nainen” pyörähteli savuisessa kapakassa. Tumma kihara tukka heilui kepeiden askelten tahdissa, tämän kaunottaren vikitellessä keskimmäisen pöydän korttirinkiläisiä. Sarcelle halaili ja hyväili kaupungin pohjasakkaa kaivellen salakavalasti onnettomia roposia näiden herrojen taskuista. Kurjaa. Mikä näitä pirulaisia vaivaa? Menisivät töihin sen sijaan, että lätkivät viimeiset kolikkonsa korttipeliin. Sarcelle kiukutteli mielessään. Hän ei ollut saanut kasaan edes sen vertaa rahaa, että kehtaisi mennä peliin mukaan. Turhautuneisuus ei kuitenkaan näkynyt miehen kasvoilta, jotka oli peitetty meikillä jokaista kasvon pilkkua myöten. Mies pyörähti mekon tummat helmat hulmuten viimeisen uhrinsa seuraksi, jolla näytti olevan parempi tuuri pelin suhteen kuin muilla. Eihän tämäkään herra paljoa ollut voinut voittaa, mutta mahdollinen muu omaisuus kiinnosti Sarcellea tämän kietoessa kätensä miehen harteille.
Kapakka oli nuhruinen ja kurjimmasta päästä juomalistaa myöten, sen Sarcelle oli itse kokenut ja oli koko illan työläästi vältellyt miesten tarjoamia juomia. Myrkytysoireita tässä vähiten kaivataan. Mies nurisi mielessään, vaikka kasvoilla säteili naisellinen hieman ujo hymy. Sarcellea ärsytti näiden vähävaraisten edessä pokkurointi ja hämmästyksekseen hänelle teki välillä tiukkaa olla häipymättä. Ajattele sitä takkia jonka aioit ostaa, ajattele sitä takkia… Sarcelle hoki mantraa samalla kun puheli joutavia tämän hetkiselle uhrilleen kikatellen välillä typerästi. Eniten miestä ärsytti se että oli joutunut läävään omaa syytään. Pitikin alkaa vikitellä sitä tarjoilijatyttöä, muuten olisivat jo taskut täynnä paremmanväen tienestejä. Mies sätti itseään hivuttaen käsiään samalla viekoittelevasti lähemmäs pelurin taskuja. Eikä sen likan kihlatun olisi tarvinnut räjähtää sillä tavalla. Minä vain halusin seuraa yhdeksi yöksi, mitä pahaa siinä on? Mies saatoi tunte kivun käsivarressaan ja vatsassaan, missä pahimmat mustelmat sijaitsivat.
Sarcelle katseli kuinka kolikot vaihtoivat tiuhaan omistajaa, kateellisena. “Sinä taidatkin olla oikea mestari peluri.” Mies kuiskasi uhrinsa korvaan näykäten sitä samalla kiusoittelevasti. Yäääk. Mitä hiivattia minä en tekisi rahasta… no eipä tule äkkiä mieleen mitään. Kädet löysivät lopulta etsimänsä ja alkoivat itsepintaisesti liikuskella lähellä kolikoita sisältävää taskua. Ole kiltti, älä ole rutiköyhä. Sarcelle rukoili jopa paria jumalaa. Hänellä menisi hermot jos joutuisi vielä katselemaan tätä omaisuudenjakoa sivusta. Muutama kolikko ja vaatteiden vaihto niin hän voisi kyniä nämä pösilöt. Ja sen jälkeen takkiostoksille. Hyväntuulinen ajatus käväisi Sarcellen mielessä, mikä aiheutti hieman liian uhkarohkean liikkeen halittavan taskuissa.
***
Kou ei todellakaan pitänyt ihmisten pääkaupungista. Kaikki siellä olivat niin tiukkapipoisia ja tarkkoina sen suhteen, mitä rotua puhekumppani oli. Hänen ihonvärinsä ei mennyt täällä niin hyvin mystiikan piikkiin kuin vaikkapa Meryonissa, ja mies olikin vakaasti päättänyt jättää hienompien alueiden tomut taakseen. Tosin hän ei ollut pystynyt vastustamaan eräästä pienestä kapakasta kumpuavaa verentuoksua, ja oli näin päätynyt tähän savuiseen tunkkaiseen läävään. Veri oli tullut tappelussa murtuneesta nenästä, kaikki muu juotava maistui kissanpissiltä ja naiset olivat hirmuisella pakkelikerroksella kauneusvirheitään peitteleviä lutkia, joten ainoaksi tekemiseksi jäi kortinpeluu.
Oli ollut oma temppunsa saada epäluuloiset juopot hyväksymään hänet pöytään. Kaikkiin noihin valkoihoisiin verrattuna hän oli pikimusta, vaikka ihosta hohtikin lämmin, houkutteleva ruskean sävy. No, aikansa urputettuaan pelikumppanit olivat vaienneet, kun hän oli heittänyt pöytään sievän panoksen, istunut alas ja tehnyt olonsa mukavasti.
Tietysti hän oli voittanut erän. Ja seuraavan. Ja sitä seuraavalla luovuttanut ajoissa. Paraskin pokerinaama oli turha häntä vastaan, eikä vampyyrin edes tarvinnut huijata hyvän korttionnensa kanssa. Tosin hänen vaatteisiinsa, suoriin mustiin housuihin, mustaan kuviolliseen paitaan ja löysään, leveähihaiseen, hupulliseen ja melko pitkään neuletakkiin olisi saanut piilotettua vaikka kuinka monta ylimääräistä korttia. Hänen kukkaronsakin oli takin taskussa, tiukasti sinne narunpätkän päähän kiinni ommeltuna. Sitä pitäisi kasvattaa korttipeleillä, kun täkäläiset eivät halunneet tietää tulevaisuudestaan mitään.
Kou oli ehtinyt voittaa jo reilusti ja häätää neljä suosiotaan osoittavaa tyttöä pois, kun joku jo taas kietaisi kätensä hänen hartioilleen. Hän vain kohautti niitä alitajuisesti, kuin ravistaen naista pois, ja yritti keskittyä suodattamaan muiden pelaajien mielistä näiden kortteja. Hän ei edes tajunnut, että tämä oletettu nainen vain antoi ajatustensa harhailla, vaan kuuli ne kuin ääneen puhuttuina. Harhailevat ajatukset olivat pahimpia torjua, varsinkin jos niitä ajatteleva mieli oli niin lähellä.
”Niin, varsinkin kun kaikki alkoholi maistuu koirankuselta”, hän totesi hajamielisesti ääneen, niin hiljaa etteivät muut keskittyneet pelurit tajunneet sitä, eikä ilmeisesti naikkonenkaan. Kiharatukka rypisti kulmiaan vasta, kun tajusi keskittyä 'kuulemaansa' paremmin ja ymmärsi ne ajatuksiksi. Tienestit? Takki? Kihlattu? Näykkäisy korvassa, kuiskaus ja sen jälkeen tulvivat ajatukset saivat hänet kiinnostumaan tästä keplottelijasta. Vampyyri heitti nopeasti oman korttinsa peliin ja keräsi potin samalla kun luotsasi kunnolla tuota omituista mieltä. Se oli kamala sotku, mutta hän sai pian haettua muutamankin etsimänsä asian, ja tukahdutti sitten hymynsä tuntiessaan käden taskussaan.
Vampyyri kääntyi ympäri ja kahmaisi kätensä tuon tekonaisen vyötärön ympäri, puristaen tämän takamusta tuttavallisesti. Samalla toinen käsi tönäisi kuin vahingossa kukkaroa tavoitelleet sormet pois taskustaan. Teräväpiirteisilllä kasvoilla väikkyi viettelevä hymy, vaikka vinot silmät hohkasivatkin kylmää.
”Minulla onkin oikea onnenlintu mukanani!” hän antoi matalan äänensä soida sen hypnoottisella tavalla. Tuo mies saisi varmasti hirvittävän hermoromahduksen, ja senhän tämä ansaitsisi kun yritti ryöstää hänet. Hän ei antanut kenellekään mitään, vaan otti.
”Sinullehan pitäisi ostaa lahja. Oikein nätti takki. Tekisit sitä vastaan mitä tahansa, etkö niin, lintunen?”
Ääneen hiipi vahvasti vihjaileva sävy, ja Kou virnisti vinosti. Hän ei yleensä iskenyt miehiä, mutta nekin kelpasivat. Varsinkin noin terveennäköiset ja nuoret, vampyyri pystyi jo nyt maistamaan miten makealta toisen veri maistuisi.
***
Nuorukainen hoksasi aivan liian myöhään varomattomuutensa, mikä aiheutti “muutamia” painokelvottomia kuiskauksia. Hieman hämmentynyt hymykin kertoi, ettei kaikki ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaan, vaikka Sarcelle sitä kovasti yritti peitellä. Jännitys laukesi kuitenkin toisen kaapatessa hänet syleilyynsä. Ja minä jo luulin että sinä tajusit, senkin pervo idiootti. Sarcelle naureskeli mielessään ja ujutti kätensä miehen niskaan hymyillen jälleen herttaisesti. “Voisit kiittää minua, vaikka tarjoamalla illan jossain mukavassa paikassa.” Nuorukainen totesi ääni täynnä hunajaa. Ja tietenkin tukemalla samalla tätä minun yhdenmiehen hyväntekeväisyysjärjestöäni. Hän lisäsi mielessään. Sarcellen näytelmä oli päässyt taas raiteilleen ja mikään ei häiritsisi hänen mielenrauhaansa. Olet jo hävinnyt ystäväiseni, vaikka luulet muuta. Turhaan virnuilet siinä. Mies kuljetti pitkiä sormiaan toisen mustissa hiuksissa ja suukotti nopeasti tämän otsaa. Velkasi kasvaa koko ajan joten parasta alkaa lahjoa minua. Se on sitten hopekolikko per pusu kultaseni. Sarcelle leikitteli ajatuksillaan. Mies oli niin varma suunnitelmansa onnistumisesta, että ajatukset harhailivat jo erään tietyn puodin suunnalla.
Sarcelle hymyili tyytyväisenä, toinen näytti tajuavan hänen ajatustensa suunnan. Hän oli juuri avaamassa suunsa kiitelläkseen vuolaasti, mutta seuraava lause sai miehen unohtamaan mitä oli aikonut sanoa. Mitä helvettiä? Tunteeko tämä tyyppi minut, ei sen pitäisi olla mahdollista. Sarcelle yritti vetäytyä kauemmas, mutta toisen kädet olivat ikävästi tiellä, tai niin hän asian itselleen selitti. Tämän miehen olemuksessa oli jotain kummaa ja kiehtovaa, ehkä jopa pelottavaa. Rauhoitu nyt. Puhdasta sattumaa, jos pelaat korttisi oikein olet takkia rikkaampi. Sarcellen epävarmuus alkoi jo paistaa läpi, vaikka mies pyrki kaikin keinoin korjaamaan roolisuoritustaan. “Mielenkiintoinen ajatus, mutta miksi oletat että tekisin mitä vain joidenkin ryysyjen takia?” Sarcelle kosketti hoidetuilla kynsillään toisen leukaa ja yritti saada kasvoilleen salaperäisen ilmeen. “Ja mitä sinä hurmuri haluaisit minun tekevän?“ Hän jatkoi tuoden kasvonsa lähelle toista. Kyllä minä tiedän mitä sinä haluat. Typerykset. Luotatte sokeasti kauniimpaan sukupuoleen. Luulisi teidän jo tajunneen ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Silti annat minun huijata itseäsi. Sarcelle pilkkasi mielessään. Tämä oli omalla tavallaan hauskaa. Nähdä kuinka hän lopulta saisi jokaisen miehen kiedotuksi pikkusormensa ympäri ja sen jälkeen huijattua omaisuutensa heiltä. Toisaalta ei se ollut vain miesten ongelma, naiset olivat yhtä helppoa saalista. Typeriä kaikki. Odottavat sitä oikeaa silmät suljettuina. Helppoja.
Hermostus kuitenkin sotki mietteitä hieman. Tai ei Sarcelle ollut varma oliko se hermostusta, mutta omituinen tunne kuitenkin. Olenko minä taas juonut liikaa? Käsi käväisi vaistomaisesti otsalla. Mies pyöräytti silmiään ja painautui toista vasten. Tämä mies ei ollut niin helppo, mutta se voisi tehdä tästä mukavan haasteen. “Et ole täältäpäin komistus. “ Sarcelle kuiskasi kliseisen lauseen lähellä toisen niskaa puhaltaen lämmintä ilmaa paljaalle iholle. Oma lause herätti uteliaisuuden ja miehen oli pakko vilkaista paremmin tätä herraa. Taisin kerrankin osua oikeaan. Joku ulkomaalainen varmaan. En ole eläissäni nähnyt tuon näköisiä. Sarcelle heilautti hiuksiaan ja vei muka ohimennen kätensä leikkimään omilla hiuksillaan. Pahuksen peruukki. Älä tee tätä minulle. Mies huokaisi. Että hänellä oli hyvä tuuri. “Odotatko hetken. Käyn puuteroimassa nenäni.” Sarcelle kuljetti kättään toisen rinnalla ja pyörähti viehättävästi lähettäen lentosuukon uhrilleen. Näetkö tällaisia huijareita kannattaa tukea. Sarcelle pyrähti väliseinän taakse pois toisen näkökentästä. Kiroillen hiljaa omalla äänellään mies asetteli peruukkia katsellen tulosta tympääntyneenä taskupeilistä. Kamalasti vaivaa yhdestä jätkästä. Ansaitsen jonkinlaista hemmottelua tämän jälkeen. Sarcelle lupasi itselleen.
***
Kou hymyili entistä leveämmin ja kutitteli pitkillä kynsillään tuota itsensä taidokkaasti namioitunutta miestä leuan alta. Häntä huvittivat tämän kiivaat ajatukset, se miten ne uskottelivat toisen olevan se joka huijaa. Tietäisipä tämä, että mustatukka kuuli tämän jokaisen ajatuksen, aina mainintaa hopeakolikosta myöten. Suukko otsalle ei ollut tarpeeksi romanttinen Koun makuun, mutta se toi toisen – Sarcellen, nimet löytyivät aina hieman hitaasti – kaulan aivan hänen ulottuvilleen. Meikin, hien ja ihon alla lymyävän veren kevyt tuoksu sai miehen hymyilemään, ja hän taputti kuin humalaisen hajamielisesti tekonaisen lantionseutua.
”Mielelläni, lintunen. Sano vain minne haluat.”
Tumma sai vain vaivoin pidäteltyä naurahdusta huomatessaan äkillisen pakenemisyrityksen. Hänen otteensa vain tiukentui, kunnes Sarcelle kokosi itsensä ja kysyi jotain ääneen. Hän olisi halunnut vastata jo tämän ajatuksiin, mutta ei halunnut järkyttää tätä liikaa. Vielä, eikä täällä, juoppojen ja savun sekä valon keskellä.
”Näin upean takin, joka sopisi sinulle täydellisesti. Enkä vaatisi onnettareltani mitään, paitsi ehkä seuraa pimeään yöhön.”
Koun ääni oli juoksevaa hunajaa, eikä uskoisi hänen kuulleen joka ikisen pilkan ja loukkauksen. Sarcelle oli niin väärässä siitä, kuka oli se jota huijattiin. Hölmö, pieni ihminen, joka oli kovin voitonriemuinen hirvittävän pienistä asioista. Mutta ainakin tämän naamiointikyvyt olivat ihasteltavia, ilman ajatustenlukua tumma ei olisi ikinä tajunnut tämän oikeaa sukupuolta. Ihmeellistä, miten joku sai äänensäkin kuulostamaan noin naiselliselta – tämän kasvojen ja kehon täytyi olla luonnostaan feminiinisiä, tuollaiseen ei pelkillä vaatteilla ja meikillä päästy.
Mustasilmäinen hymyili hieman Sarcellen jatkaessa viettelijätteren leikkimistä, mutta hymy hyytyi hieman tämän todetessa kai iskumielessä hänen olevan muualta kotoisin. Hän ei tosin ehtinyt sanoa mitään, kun toinen lähti jo korjailemaan peruukkiaan. Tietysti kukaan muu ei tajunnut kyseessä olevan peruukki, mutta Kou sai tietonsa toista reittiä. Hän jäi hetkeksi katselemaan loittonevaa selkää, mutta nousi sitten seisaalleen ja käveli väliseinän luo. Kuulosteltuaan ajatuksia tarpeeksi varmistuakseen siitä, että Sarcelle oli valmis, hän asteli häpeämättä tämän luo ja laski kätensä yhtäkkiä tämän olkapäille.
”Häiritseekö ihonvärini sinua?” hän kysyi lähes kehräten, ja tarttui lyhyemmän käsiin, puristaen niitä kevyesti sormuksin koristelluilla sormillaan. Ne loistivat vaaleuttaan tummaa ihoa vasten, ja toisen iho tuntui kuumalta vampyyrin luontaista viileyttä vasten. Näin lähellä hän saattoi kuulla Sarcellen sydämen yksinäisen rummun, johon hänen omansa ei yhtynyt. Yleensä muilla kesti erittäin pitkään, ennen kuin nämä alkoivat etsiä olemattomia elonmerkkejä hänestä.
”Synnyin viljelysseudulla, ja olen elänyt koko aikuisikäni Meryonissa. Olen kuullut siitä, miten olen erilainen koko ikäni...”
Ääni haipui surumielisesti, mutta mielensä sisällä Kou virnisteli. Tunteellinen draama, sitä hän osasi näytellä ja siitä hän nautti. Tämä varmasti hämmentäisi huijaria pahasti, ja mies lisäsi pökköä pesään painamalla poskensa tämän pehmeää poskea vasten, kuin olisi vain huojahtanut hieman eteenpäin, kuin lievästi humalassa oleva henkilö.
”Luulin ettet välitä siitä, kun tulit tuomaan onnea minulle, Sarcelle. Mutta jos et halua, en pakota sinua tulemaan mukanani...”
Niine hyvineen hän päästi irti, ja asteli äänettömin, sulavin askelin ulos haisevasta kapakasta ja sen metelistä kolkoille, öisille kaduille. Marssittuaan valaistulle, hieman paremmalta ja rikkaammalta näyttävälle mutta yhtä kaikki tyhjältä kadulle hän kaivoi taskuistaan korunsa, jotka oli ottanut pois aikaisemmin. Törkyisessä kapakassa kun ei sopinut näyttää rikkaalta, mutta ulkona hän antoi kullan kimaltaa runsaana ranteillaan ja kaulassaan. Hän tiesi kävelleensä kovaa, ehkä jättäneensä Sarcellen peräänsä, ja siksi pysähtyikin rakennuksen nurkalle odottamaan, josko tämä todella seuraisi häntä. Hänen mielestään tämän oli pakko seurata, ei sitä joka päivä kuullut tuntemattoman tietävän nimeään.
***
Käsipeili räsähti maahan ja Sarcellella säikähti tuntiessaan käden olkapäällään. Mies käännähti nopeasti hyökkääjän puoleen.
“Älä enää ikinä tee tuolla tavalla.”
Mies sähähti omalla äänellään läpsäisten kämmenen salaman nopeasti suulleen.
Hitto. Koko ajan menee huonompaan suuntaan.
Pää painui tuijottamaan jalkoja Sarcellen kasatessa itseään. Kaikki meni tänään päin helvettiä. Kaikki vain yhden tarjoilijattaren takia, jonka avulias kihlattu oli potkaissut hänet pihalle siitä paremmasta juottolasta. Kiinnostus roolisuoritukseen kuitenkin kohosi huimasti Sarcellen hoksatessa toisen sormissa kimmeltävät sormukset. Sydän löi taatusti muutaman ylimääräisen lyönnin, jos nuo olisivat aitoja niin… Miehen kasvoilla kävi unelmoiva ilme. Hän nyökytteli osanottava ilme kasvoillaan, vaikkei tosiasiassa ollut pätkääkään kiinnostunut toisen jorinoista.
…Ja lopulta tapoit kaikki ja nyt yrität korvata syntejäsi saadaksesi joku päivä rauhan… mikä tragedia.
Sarcellea huvitti tuollainen surkuttelu ja säälin hakeminen. Tietysti se oli loistava iskukikka ja käyttihän hän sitä itsekin runsaasti. Huvittavaa oli kuitenkin kuulla jonkun käyttävän sitä Sarcelleen itseensä.
“Kamalaa. Sinulla on ollut niin rankkaa.“
Sarcelle kuiskasi ja kosketti muka huolestuneena toisen olotilasta tämän kasvoja. Mikä vimma jätkällä oli suoltaa elämän tarinaansa näin yhtäkkiä, se miestä ihmetytti. Sarcelle sai vastauksen varsin pian tuntiessaan miehen painautuvan lähemmäs, kuin horjahtaen.
Kannattaisi jättää tämän paikan juomat väliin, kultaseni.
Hommahan menisi helppoon suuntaan. Pari tuoppia ja herra olisi vapautettu maallisesta omaisuudestaan.
“En en välitä. Olet hieno ihminen tuollaisena kuin olet…”
Sarcelle loruili ajattelematta kunnolla mitä mies hänelle sanoi. Yksi sana särähti kuitenkin korvaan ja sai miehen valpastumaan. Ei, hän ei ollut voinut kuulla oikein. Järkyttynyt Sarcelle tuijotti voimattomana miehen katoavan ovesta. Sanat katosivat päästä ja kaikki oli yhtä sumuista sotkua. Tuo tyyppi oli tunnistanut hänet, kenties äänestä.
Tietysti se voisi olla sattumaa…
Sarcelle yritti huijata itseään onnistumatta siinä. Lopulta toivuttuaan pahimmasta järkytyksestä mies koppasi mustan kaapunsa naulakosta , pujottaen sitä samalla päälleen pujotellessaan ihmisten välistä ovelle. Hänen oli pakko saada selville kuka tuo omituinen urkkija oli ja mitä kaikkea muuta tämä tiesi hänestä.
“Tietysti voisin kerätä kamani ja häipyä jonnekin kauas ennen ,kuin olen jonkun virallisella tappolistalla.
Sarcelle pohti, mutta tiesi uskalluksensa pettävän jo kaupungin rajaavan joen rannalla. Ei pelkuri kaupunkilaispoika pärjännyt edes puistoissa tuntematta oloaan hermostuneeksi.
“Mihin hittoon se hävisi.”
Sarcelle pyöri kadulla katsellen tarkkaavaisena hämärää yötä. Kaiken järjen mukaan hänellä ei olisi mitään järkeä seurata miestä. Kyseessähän oli ilmiselvä ansa, jonka tarkoituksena olisi nöyryyttää tai tappaa. Nuorukainen vavahti, hänellä ei ollut mitään halua alkaa kärsiä verenpuutteesta. Sarcelle kiskoi peruukin päästään ja pyyhki meikkejä kaavun hihaan pujahtaessaan aidan välistä hakemaan laukkuaan. Kiukkuisena sadatellen omaa kömpelyyttään mies tunki mekon laukkuun ja vaihtoi ylleen tyylikkään miesten puvun. Beissin sävyinen takki, sen alla oleva röyhelökauluksinen paita ja vaaleat housut muuttivat äskeisen sutturan nuoreksi oppineen näköiseksi herrasmieheksi. Sarcelle harjasi omat tummat hiuksensa mahdollisimman siistiksi ja katsoi tyytyväisenä itseään. Mitä kaikkea sai aikaan mutamassa minuutissa.
“Nyt tarvitsen vain jonkin paremmanväen kuppilan ja olen ainakin hetken turvassa.”
Nuorukainen päätteli ettei ulkomaalaisen näköisellä olisi mitään asiaa sellaisiin paikkoihin ja tuskin hän olettaisi Sarcellenkaan viihtyvän moisessa hienostuneessa seurassa. Sarcelle harppoi tyytyväisenä pois aidan takaa jatkaen seuraavalle kadulle, missä tiesi tarkoituksiinsa sopivan paikan sijaitsevan. Mies vihelteli tyytyväisenä kunnes sai silmiinsä jälleen mielenrauhaansa järkyttävän näyn. Kapakassa ollut mies seisoskeli läheisen rakennuksen kulmalla ja Sarcellella ei ollut toivoakaan ettei olisi tullut nähdyksi.
Kävelen vain kuin en olisikaan. Hän ei voi tunnistaa minua, ei mitenkään. Rauhoitu hyvä mies! Olet epäilyttävämpi kuin susi lampaiden keskellä.
Sarcelle olisi nauranut typerälle vertaukselleen ellei olisi ollut niin kauhuissaan huonosta tuuristaan. Ainoa mahdollisuus pelastua tilanteesta oli tehdä jotain niin päätöntä ettei se käväisisi kenenkään mielessäkään.
“Hyvää iltaa tai paremmin yöhän nyt jo on. Voisinko tiedustella Teiltä arvon herra, anteeksi röyhkeä uteliaisuuteni, mutta mikä on syynä tällaiseen yölliseen vaelteluun?”
Sarcelle seisoi seesteinen hymy huulillaan miehen edessä, yrittäen näyttää mahdollisimman yhdentekevältä henkilöltä, jolla ei ollut mitään taka-ajatuksia.
“Ja anelen Teiltä suopeutta minunlaiseni todella epäkohteliaaseen kyselytulvaan, mutta saanen tiedustella nimeänne.”
Mies hymyili ystävällisesti. Tuo tieto ja hän olisi turvassa.
***
Kou antoi Sarcellen rauhassa uskoa siihen, ettei hän huomannut tämän äänen muutosta tai tiennyt mitään tämän halveksivista ajatuksista. Niin monet uskoivat huijaavansa häntä, olevansa jotenkin parempia ja oikeutettuja ivailemaan. Hän nauttisi tämän huijaamisesta, leikistä jonka lopettaisi vetäisemällä kuvainnollisesti maton ihmisen jalkojen alta. Se alkoi nimen mainitsemisella ja hetkellisellä katoamisella, ja jatkuisi niin pitkään kunnes hän ottaisi hyvityksen tökeröstä yrityksestä. Tai eihän se olisi ollut tökerö, ellei Kou sattuisi olemaan erityinen, muttei se silti oikeuttanut toista yrittämään ryöstämistä.
Tumma oli ehtinyt seisoa kadunkulmassa jo hyvän tovin, ja tarkasteli pitkiä kynsiään, kun tunsi Sarcellen lähestyvän. Hän oli jo opetellut tunnistamaan tämän mielen siitä poreilevasta massasta, jonka tunsi alituisesti kaupungeissa. Mustien silmien katse kohosi kiiltävistä raatelimista vasta, kun hän kuuli nuorukaisen äänen puhuvan hänelle, jättäen huvittuneen hymyn tukahduttamisen väliin.
”Yö on kaunis.”
Hyristyjen sanojen jälkeen hän oli hyvän tovin hiljaa, antaen katseensa kulkea Sarcellea pitkin päästä varpaisiin. Tämä todella oli hyvä naamioituja, mitä todennäköisimmin mestari alallaan. Tosin tämän olisi pitänyt päättää juosta ulos kaupungista, ei hän olisi seurannut. Mutta häntä kohtaan osoitettu mielenkiinto sai vampyyrin naurahtamaan hiljaa, ja ojentamaan laihat sormensa – jotka näyttivät sormuksista huolimatta siltä, että niiden pitäisi rapista – koskettamaan kevyesti mustia hiuksia.
”Odotin lintua, mutta sinä tulit...”
Kosketus muuttui kevyeksi silitykseksi, joka valui Sarcellen poskelle saakka. Mustat silmät olivat nauliintuneet loisteliaan vihreisiin silmiin, ja vampyyri antoi nuorukaisen kokea täyden annoksen niiden voimaa, joka täytti ajatukset surinalla, mielen epämääräisellä turvallisella ja hyvällä ololla sekä latisti halun juosta karkuun.
”Lyhyet hiukset sopivat sinulle niin paljon paremmin. Se mekko tosin oli sievä. Näillä -”, hän pyyhkäisi kynsillään muutaman kasvoille karanneen hiussuortuvan sivuun, ”näteillä kasvoilla sinusta saisi oikein suloisen ristiinpukeutuvan huorapojan.”
Kou naurahti kylmästi ja päästi irti toisesta, virnistäen leveästi. Hänen ei tarvinnut peitellä täydellisen normaalia hammasriviään, hänen vampyyrinhampaansa olivat piilossa ikeniin vetäytyneinä. Vilkaisten taivaalle, jolla vain muutama yksinäinen tähti loisti, hän lähti kävelemään hitaasti siihen suuntaan, johon Sarcelle oli ollut menossa. Hän viittasi olkansa yli toista seuraamaan, saaden aikaan vienon kilahduksen kultahelyjen mukaillessa liikettä. Olisi aika järkyttää huijaria pahemman kerran, kokeilla kuinka pitkälle tämä menisi saadakseen tietää, miten ihmeessä mies 'tunsi' hänet.
”Olisi mukavaa juoda kupponen kahvia jossakin paremmassa kahvilassa. Voin tarjota, sanoinhan että haluan palkita sinut. Muttet saa minusta mitään selville noin helposti.” hän puheli, välittämättä varmistaa, että toinen kuulisi sanat. Hän oli juuri niin varma siitä, että oli varastanut huijarin huomion täysin.
”Ah... ja nämä korut todella ovat puhdasta kultaa. Haluaisit varmaankin jonkun niistä itsellesi, etkö niin, Sarcelle?” hän kysyi sitten, kääntyen katsomaan lyhyempään ja hymyillen julman ilkikurisesti.
***
Sarcelle yritti näyttää rauhalliselta, mutta toisen tutkiva, suorastaan arvioiva katse sai hänet hermostumaan. Ei mies voinut tunnistaa häntä. Se olisi selvä merkki ammatin vaihtamisesta.
Kenties puutarhuriksi.
Mies nurisi mielessään ja ryhdistäytyi toivoen liikkeen sekoittavan oletettavan päättelyketjun toisen pään sisällä. Sarcelle säpsähti lähestyvää kättä joka iskun sijasta alkoikin leikkiä hänen hiuksillaan. Ällistynyt ilme ja hämmennys paistoivat huijarin kasvoilta, mikä vaihtui muutaman sanan myötä pettymykseksi. Hän oli epäonnistunut, miten se oli mahdollista, miten MITEN?
Selvä, selvä kortistoon sitten vain. On se niin mukava murskata toisen kuvitelmat siinä törkeän viileästi hymyilemällä ja esittää viatonta. Helvetti vie jätkä, mitä sinä minusta haluat, vertako!!
Sarcelle kihisi kiukusta ja nöyryytyksestä. Tämä oli loukkaavinta, mitä hän oli ikinä kokenut. Hän ei enää jaksanut. Hän häipyisi, joisi päänsä täyteen, kuolisi pois ja ja… Sarcelle tuijotti lumoutuneena mustia silmiä, jotka tuijottivat takaisin miellyttävinä, täydellisinä. Oikeastaan Sarcelle ei ollut eläissään nähnyt niin upeita silmiä. Oli mukava olo, mistä ihmeestä hän oli äsken hermoillut.
Kosketus kasvoissa sai nuorukaisen vavahtamaan, mutta oletettu pakenemisrefleksi ei kuitenkaan toiminut. Päässä löi tyhjä ja kaikki ympärillä oli sumua, ei sillä että muu maailma olisi häntä kiinnostanut. Tämä mies ja hänen silmänsä saivat täysin osakseen huijarin huomion.
“Hmm… Todellako? Kiitos… Minäkin pidän hiuksistani näin.”
Sarcelle kuulosti juopuneelta ja kasvoilla oli omituinen hymy, kuin hän olisi saanut suurtakin nautintoa toisen äänestä. Päässä kaikuivat hiljaiset varoitusäänet, jotka vaimenivat vaimenemistaan turruttavan turvallisen olotilan tieltä.
Nyt pitäisi juosta.
Sarcelle sai mielessään vaivalloisesti kasattua ohjeen, jonka noudattaminen tyssäsi yhteen askeleeseen ja pieneen horjahdukseen. Mies mumisi tyytyväisenä jotain käsittämätöntä. Huoraksi haukkuminen olisi normaalisti saanut hänet räjähtämään, mutta tämän miehen sanomana se kuulosti melkein kohteliaisuudelta. Ei, se oli kohteliaisuus tai oikeastaan suoranaista ylistystä! Nuorukainen naurahti ääneen ja havahtui hivenen transsista toisen vilkaistessa taivaalle. Sarcelle kosketti hämmästyneenä päätään ja tokkurainen olo helpotti hieman, vaikkei hän täysin tolkuissaan ollut edelleenkään hän kykeni saamaan ajatuksensa jälleen kutakuinkin toimimaan.
Miehen lähtiessä kulkemaan hämärää katua eteenpäin Sarcelle ravisteli päätään hölmistyneenä. Hänellä oli kumma olo. Nuorukainen horjahti ja vaati suurta keskittymistä saada jalat liikkumaan kunnolla. Hivenen hoippuen ja toisella kädellään otsaansa hieroen Sarcelle seurasi miestä, tajuamatta syytä itsekkään. Omituisesta koukuttavasta hyvästä olosta oli jäljellä vain hämmennys ja Sarcelle yritti työntää tuntemuksen syrjään. Nuorukainen kiri miehen rinnalle ja tutkaili toista, mikä tuossa miehessä oli.
“Tässä lähellä on yksi paikka. Tuosta kulman taakse.“
Sarcelle mutisi. Hän ei ymmärtänyt mihin mies tähtäsi. Katse kiinnittyi kimmeltäviin koruihin ja Sarcelle nielaisi hermostuneena. Miehen seuraamisen lopettaminen tuntui kokoajan vaikeammalta.
“Hah, sinä varmaan annatkin ne minulle mielelläsi? Olen vain ihminen, minkä minä ahneudelleni mahdan.”
Sarcelle yritti näyttää mahdollisimman itsevarmalta kohauttaessaan olkiaan välinpitämättömästi. Tosiasiassa hän suunnitteli, miten pääsisi osalliseksi toisen rikkauksista, mutta se vaati tietoa tästä omituisesta miehestä. Ja tietoahan hänellä ei ollut. Sarcelle huokaisi tympääntyneenä ja avasi yliampuvan kohteliaasti kahvilan ovea.
“Teidän jälkeenne arvon herra.”
Sarcelle antoi ivan kuulua äänessään. Hän ei antaisi miehen kuvitella itsestään liikoja. Sarcelle oli päättänyt voittaa tässä pelissä.
Sarcelle valtasi nurkkapöydän, joka oli mukavasti piilossa uteliaan omistajan katseilta.
Jos tuokaan ei ole saanut selville minusta mitään, niin miten tämä täysin tuntematon. Aivan kuin hän tietäisi mitä ajattelen. Miten joku voi arvata noin hyvin.
Nuorukainen murehti mielessään.
***
Kou hymyili hiljaista, tulkitsematonta hymyä, ja hänen silmänsä loistivat kuin kissalla, joka oli tajunnut saaneensa hiiren hännänpäästä kiinni. Siitä oli pitkä aika, kun joku oli reagoinut hänen katseeseensa noin voimakkaasti – toimihan se aina, mutta Sarcellen pöllämystynyt, unelmoiva ilme ja oman tahdon suoranainen kaikkoaminen saivat vampyyrin hykertelemään päänsä sisällä. Kurja ilta keuhkot pilaavassa kapakassa korteilla elantoa tuskallisen hitaasti hankkien oli kääntynyt ilahduttavaksi leikiksi. Asiat olisivat voineet olla paremmin vain, jos nuorukainen olisi sattunut olemaan nuori neito, mutta se ei ollut niin tärkeä asia.
Ilahduttavaa kyllä nuorukainen seurasi tummaa tämän kävellessä rauhallisesti eteenpäin. Hän pystyi aistimaan tämän hämmennyksen, uteliaisuuden, ahneuden ja pienen tunteen, joka voisi olla pelkoa. Mies ei ollut niin hyvä tulkitsemaan tunteita kuin mitä oli ajatusten suhteen. Hän hymyili lyhyemmälle kuin isäntä hyvinkäyttäytyvälle koiralle, ja kulki tämän osoittamaan suuntaan. Sieltä tulikin esille pienehkö, melko laadukkaalta näyttävä kuppila. Mustien silmien katse oli keskittynyt tarkkailemaan kauempana häämöttävän kahvilan ulkosivustan yksityiskohtia – hänellä kun on erinomainen pimeännäkö – kun Sarcelle myönsi haluavansa jonkun hänen koruistaan.
”Miten hellyttävää. Mutta et ole täydellisesti ihminen.”
Pidempi väläytti tälle nopean hymyn, ja toisen samanlaisen tämän avatessa oven. Hän kyllä kuuli ivan tämän äänestä, olisi tietänyt tämän ivailevan joka tapauksessa, mutta antoi sen mennä ohi korviensa. Hänhän tiesi nuorukaisen jo ennestään pitäneen häntä typeryksenä, tämän pilkanneen ja ivanneen häntä mielessään kovin varomattomasti. Mutta mustatukka ei ollut mielestään se, joka ajatteli itsestään liikoja. Ei suinkaan.
Sisällä hiljaisessa kahvilassa oli heidän lisäkseen vain reilu kourallinen asiakkaita, jotka kaikki keskittyivät omiin asioihinsa. Tai toisiinsa, ainakin kaksi paria kuherteli yksityisyyttä vaalivasti sisustetussa liikkeessä, ja Kou joutui keskittymään, ettei alkaisi lukea näiden ajatuksia. Paikan omistaja, pyöreä ja pullataikinaiselta näyttävä, mutta yllättävän vahvamielinen nainen mulkoili häntä hetken, mutta antoi olla viattomanoloisen ja lievästi suostuttelevan katseen jälkeen. Mies istui huijaria vastapäätä, hymyillen tietäväistä ja varmasti suunnattoman ärsyttävää hymyä.
”Ostan mitä ikinä haluat, kunhan se ei ole syötävää.” vampyyri ilmoitti ehtonsa terävästi, lieventäen sanoja sitten pienellä hykerryksellä. Hän jäi katselemaan toista hieman samaan tapaan, kuin mielenkiintoista taideteosta tai herkullista ateriaa katsotaan.
”Olet hyvä ammatissasi. Melkein huijasit minuakin. Eikä se melkein ole syytäsi, oli vain huonoa onnea törmätä minuun, eikö niin?” Kou kysyi lähestulkoon kehräten, jutustelevaan ja kevyeen sävyyn, tarttuen sitten yhtäkkiä nuorukaisen vasempaan käteen. Hän veti hihan ylös, käänteli sitä nähdäkseen toisen ranteen eri kulmista, ja koetteli sitä pitkäkyntisillä sormillaan kuin omistaisi koko raajan. Korut ja kukka-asetelmat, ne toimivat vähän samaan tapaan. Piti vain katsoa oikealla tavalla, kuvitella mikä sopisi yhteen, mitkä kaksi elementtiä kehuisivat toisiaan... Hetken mietittyään mies naksautti nivelletyn renkaan irti omasta oikeasta kädestään. Se koostui kahdesta ohuehkosta renkaasta, joita yhdisti hauras kultapitsi. Päästäen irti Sarcellen kädestä hän riiputti korua tämän ihastuttavan vihreiden silmien edessä, tietäen tasan tarkkaan millaisen kasan kolikoita helystä saisi. Eikä se olisi pieni kasa.
”Tämä sopisi sinulle. Voisin ehkä antaa sinulle kaipaamiasi tietoja itsestäni sen mukana. Kysymys kuuluu, mitä annat minulle vastineeksi?”
Sanat jättivät haasteen roikkumaan ilmaan. Kaikista hauskinta oli saada uhrit luulemaan olevansa vapaaehtoisia tai hyötyvänsä vaihtokaupasta jotenkin. Se oli paljon vaikeampaa, kuin vain väkisin kimppuun käyminen, ja Kou rehellisesti halusi saada selville, riittäisivätkö huijarin hoksottimet keksimään, mitä hän halusi.
***
Mustiin ja turhautuneisiin ajatuksiin vajonnut Sarcelle nojaili hänen ja miehen välissä olevaan pöytään. Käsiensä varassa nuokkuva nuorukainen oli lopullisesti menettää malttinsa virnuilevan miehen kanssa. Sen näki ainakin siitä ettei hän kyennyt enää esittämään sosiaalista tyyppiä, joten ainoa keino pitää tunteet kurissa oli välinpitämättömyys. Sarcelle kohotti laiskasti kulmiaan, hivenen ivallisesti hymyillen.
“Mielenkiintoinen vaatimus. Varsinkin kun halusit välttämättä kahvilaan ja ottaen huomioon etten ole syönyt mitään pitkään aikaan. Kohtuuton vaatimus.”
Nuorukainen suoristautui ja hymyili itseriittoista hymyä, kuin olisi saanut suurenkin voiton vastaan väittämisellään. Hän yritti olla välittämättä toisen katseesta, mutta vaistomaisesti Sarcelle veti kätensä suojelevasti puuskaan eteensä. Tuon ilmeen hän tunnisti samaksi kuin kapakan juopoilla oli hänen keikkuessaan näiden seassa mekko päällä. Tosin tämä mies ei näyttänyt idiootilta, vaan vaaralliselta. Sarcellen kävi hetkeksi sääliksi naisia, jotka saivat osakseen vain näitä miesten esineellistäviä katseita, joita hän itsekin heille toisinaan soi. Hän oli sentään itse kuvitellut olevansa turvassa niiltä kun halusi, koska oli mies. Nuorukainen vältteli toisen tutkivia silmiä.
Taisi sekin kuvitelma murtua…
Sarcelle rentoutui hitusen aiheen siirtyessä häneen. Kasvoilla kävi kontrolloimaton tyytyväisyyden hymy, jonka nuorukainen kadotti näytellyn välinpitämättömyyden tieltä.
“Olet tarkkanäköinen, mutta jos näkisin hieman vaivaa, niin tämä melkein katoaisi lauseestasi.”
Sarcelle liioitteli, mutta ei huomioinut valhetta edes itse. Hän oli nähnyt paljon vaivaa kapakka-tytön rooliin, mutta nyt hän vähätteli vaivannäköään jopa itselleen. Teki tiukkaa myöntää epäonnistuneensa oli toinen kuinka erityinen tahansa.
Sarcelle hätkähti ja silmät rävähtivät auki eikä äskeisestä väsyneestä välinpitämättömyydestä ollut mitään jäljellä. Ällistykseltään mies ei edes saanut vedettyä kättään pois toisen otteesta.
Mitä helvettiä? Aiotko repiä ranteeni irti!”
Mies tiuskaisi ajatuksensa ääneen hämmästykseltään. Naksahtava ääni sai huomion kääntymään toisen kädestä irtoavaan koruun. Näky sai Sarcellen haukkomaan henkeään ja läpäisemään vapaan kätensä suulleen ettei vain erehtyisi sanomaan mitään mikä ärsyttäisi tätä miestä. Korua palvovasti tuijottava huijari ei edes huomannut päässeensä vapaaksi.
Hyvästi rahahuolet ja nuhruiset kapakat. Tervetuloa rikkaat perijättäret ja hienosto juhlat.
Mies haaveili ja ojensi rannettaan avuliaasti. Sarcellen kasvoilla käväisi hienoinen pettymys, olihan hän sen tajunnut ettei mikään ollut ilmaista, mutta hetken hän oli niin kuitenkin kuvitellut.
Huijarin naama punehtui hieman, oma sinisilmäisyys hävetti. Nuorukainen ryhdistäytyi ja oikoi takkiaan ja pudisteli olemattomia pölyhiukkasia hihoistaan. Lopulta kasvoille löytyi asiallinen ilme ja mies risti kätensä rennosti pöydälle.
Sanon että kiitos ja näkemiin. En lankea tähän, en todellakaan.
Sarcelle ei kuitenkaan onnistunut. Hypnoottisesti silmien edessä heiluva koru oli liian lähellä, kosketettavissa, melkein hänen omansa. Sarcelle katseli miestä arvioiden. Tähänkö mies oli koko ajan tähdännyt. Saadakseen hänet houkutelluksi tekemään jotain hyväkseen. Sarcellen mieli keräili tietoja ja nuorukainen värähti saamastaan kokonaisuudesta. Hiuksien hiplaaminen ja arvioivat katseet… “kehuminen“… huorapojaksi?! Sarcelle tuijotti järkyttyneenä eteensä näkemättä kuitenkaan mitään. Kädet vapisivat pöydällä ja houkutteleva koru heilui hänen silmiensä edessä.
Ei hullu älä edes kuvittele. En todellakaan hanki huoran mainetta pahaisesta killuttimesta.
Sarcelle nieleskeli hermostuneena. Ja sai viimein silmänsä irti aarteesta. Ehkä hän oli tehnyt vääriä päätelmiä ja hänen ei edes tarvitsisi joutua valitsemaan.
“Oletettavasti kaipailet varkaan palveluksia…”
Sarcelle ehdotti hiljaisella äänellä tuijottaen itsepintaisesti sormiaan, miksei hän kyennyt häipymään. Mutta toisaalta eihän kuunteleminen mitään maksaisi.
***
Sarcellen ajatukset olivat aiemmin vain huvittaneet Kouta, mutta nyt hän jäi hetkeksi tuijottamaan vaaleampaa lähes häkeltyneenä. Hän oli osannut aavistaa tämän luonteen ottavan täyskäännöksen valeasujen käydessä hyödyttömiksi, mutta aivan tuollaista persoonaa hän ei odottanut. Nyt tämä oli paljon, paljon vihaisempi ja pisteliäämpi, entistä mielenkiintoisempi. Tuntui siltä, että vampyyri voisi kauhoa kerros kerrokselta syvemmälle tämän persoonaan, ja paljastaisi aina vain uusia ja uusia asioita. Todella, hän oli kuin lapsi karkkikaupassa ja hymyili aivan samaan tapaan, joskin varoittavasti kavennein silmin vastaukseksi nenäkkäälle huomautukselle.
”En minäkään ole aterioinut aikoihin” hän hyrisi hiljaa, kallistaen päätään aavistuksen verran.
”Mutta siitä vain. Ota jotain purtavaa itsellesi.”
Lauseen perään liittyi vahvasti sanomatta jäänyt jos vain uskallat. Kou ei inhonnut mitään muuta enempää kuin toisten aterioinnin katselemista. Varsinkin jos hän itse ei ollut kylläinen.
Vampyyri ei vaivautunut hetkeen keskittymään liikoja nuorukaisen ajatuksiin, ja hymähti tietäväisesti tämän kommentille yrittämisestä. Hänen teki mieli sanoa, että toinen ei ikinä pystyisi muuttamaan itseään tarpeeksi syvältä huijatakseen häntä, mutta vaikeni. Eihän valttikorttia sopinut aivan heti paljastaa, ja hänen teki mieli luodata nopeasti kahvilan asiakaskunnan mietteet. Vain varmuuden varalta, ettei kukaan ollut tarpeettomasti kiinnittänyt huomiotaan heihin. Tosin pehmeä sisustus imi ääniä tehokkaasti, eikä heidän istumapaikalleen nähnyt kunnolla, joten monet eivät tainneet edes tiedostaa heidän läsnäoloaan.
Hän virnisti leveästi Sarcellen vastusteluille tämän käden joutuessa ankaraan syyniin.
”En suinkaan, ei se tuottaisi minulle rikkonaisena läheskään yhtä suurta iloa kuin ehjänä” hän kehräsi hiljaa, tarkoituksella valiten helposti kaksimieliseksi tulkittavat sanat. Hän oli syytänyt samanlaisia viestejä nuorukaista kohti jo pidemmän aikaa, tarkoituksella, eikä voinut olla vastustamatta kiusausta päästää ranteesta irti ja taputtaa sen omistajan lievästi punehtunutta poskea. Mikään ei ollut ilmaista, ja Kou itsekin sattui kuulumaan tavallaan huijarien jaloon kastiin. Hän onnitteli itseään ja hymyili leveästi huomatessaan Sarcellen mieleen ponnahtaneen vaihtoehdon, ja nauroi haukahtavasti tämän tarjotessa varkaan kykyjään.
”Miksi luottaisin jonkin tehtävän varkaan epärehellisiin käsiin, kun voin tehdä sen aivan hyvin itse?” hän kysyi, harmitellen sitä, miten nopeasti toinen oli päässyt irti kullan viettelevästä otteesta ja koonnut itsensä. Tämän ihasteleva katse oli ollut syötävän suloinen.
”Kokeilisit nyt sitä paljonpuhuttua tosissaan yrittämistä. Sinun pitäisi pystyä arvaamaan, jos olet niin taitava kuin olet antanut olettaa. Valepukujen mestarin täytyy olla hyvä ihmistuntemuksenkin saralla, eikö niin?” mies härnäsi julkeasti Sarcellea, pyöritellen helyä käsissään, hienovaraisesti esitellen sitä toiselle. Ahneus, se oli mitä hyödyllisin ominaisuus muissa hänen näkökannastaan. Ahneita oli kaikista helpoin manipuloida, tarvittiin vain rahanarvoinen hely ja naps, raukkaparka oli koukussa. Siiman tämän voisi tietysti katkaista, mutta ei päästä siitä irti.
”Olen hyvällä tuulella, joten anna vihjeen”, vampyyri tokaisi sitten, laskien korun pöydälle yhä siitä kiinni pidellen, sillä varkailla oli tiedettävästi vikkelät sormet. Hän kumartui lähemmäs harvinaisen viettelevä ilme kasvoillaan maustettuna roimalla annoksella ilkikurisuutta. Poski hipaisi poskea, kun hän kurottautui kuiskaamaan sanansa Sarcellen korvaan:
”En välitä sievästä pepustasi, mutta se on jotain kehostasi.”
***
“Ehkä minä olen huomattavasti parempi huijari kuin sinä.”
Sarcelle totesi ääni omahyväisyyttä pulputen. Hän ei sallinut edes itsensä epäillä tätä väitettä suoristautuessaan polleana hymyillen.
“Sinä voit olla varas, mutta minä olen mestarihuijari. Siinä on suuri ero.”
Nuorukainen jatkoi itsekehuaan ja soi pöydän toiselle puolelle halveksivan hymyn. Hän ei ollut tavallinen varas, ei missään tapauksessa. Hän oli parempi, ainakin omasta mielestään.
“Enkä käsitä mihin muuhun voisit tarvita minunlaistani. Seuralaiseksi siskosi häihin, kenties?”
Sarcelle nauroi pilkallisesti ja pähkäili samalla mielessään, miten saisi itsensä unohtamaan koko typerän ehdotuksen. Se mitä mies halusi ei ollut tavallista helppoa “arvotavaran siirtoa“.
Rasittava, ärsyttävä, itseään täynnä oleva, alhainen kiristäjä, nilkki…
Sarcelle ei kuvaillut itseään. vaikka suurin osa sanoista oli hänelle itselleen syydettyjä syytöksiä. Tällä kertaa hän käytti “laajaa” sanavarastoaan kuvailemaan tätä vastapäätä istuvaa miestä. Nyt mies sai hänet häpeämään omaa kyvyttömyyttään päästä selville tämän herran mietteistä. Kyllähän hänellä oli hyvä ihmistuntemus, mutta tästä jätkästä ei saanut otetta.
Täysin käsittämätön tyyppi.
Hän voisi luovuttaa, häipyä ja kääntää muutamat taskut, ostaa sen takin. Sarcellen katse seurasi tarkkana korua. Sillä saisi vaikka mitä.
Eli se tarkoittaa että olen jo suostunut. Enää on kyse vain hinnasta.Hienoinen masennusaalto lävisti nuorukaisen, mikä katosi heti myönnytyksen kuullessaan. Mies terästäytyi toisen tullessa lähelle. Keskittyminen piti pitää yllä. Varovaisesti sormet hivuttautuivat korua kohden, mutta vain hipaistakseen. Päässä kaikui viehättävä lista turhautuneisuudesta viestiviä kirosanoja. Hän ei yltänyt.
“Sääli…”
Sarcelle mutisi ääneen hivenen pettyneenä.
Kuullessaan vihjeen Sarcelle oli varma, että tämä herra oli sekaisin. Mutta tunnollisesti alkoi nuorukainen käydä läpi päässään erilaisia vaihtoehtoja. Ranne oli mitä ilmeisemmin jo hylätty, muttei Sarcelle ajatellut niistä kuitenkaan luopua, jokin raja hänenkin ahneudellaan oli… ehkä. Oli pakko olla jokin muukin vihje, jonka Sarcelle oli ehkä ohittanut huomaamattaan.
“Pidit hiuksistani… Ai, ei vai?”
Mies totesi ääneen kuitenkin hieman kysyvänä olisiko ensimmäinen arvaus kuitenkin osunut oikeaan. Sarcelle huokaisi ärtymystä äänessään. Hän tarvitsi aikalisän ajatustensa kokoamiseen.
“Lupasit ruokaa, joten taidanpa käyttää tuon lupauksen hyväkseni.”’
Pörröpää totesi ääni normaalina, mutta silmissä hehkui. Ei mieheltä ollut jäänyt missään nimessä huomaamatta lupaukseen liittyvää haastetta, itse asiassa se oli parasta koko ehdotuksessa. Sarcelle soi ystävällisen hymyn ja suoristautui, venytellen hieman käsiään.
“Mitähän haluaisin… hmm… Kakkua vai tuon ihanan leivoksen.”
Sarcelle oli pohtivinaan asiaa kovasti, vaikka tosiasiassa tarkkaili toista heiluessaan tiskillä.
“Voih, en osaa päättää. Taidan ottaa molemmat”
Mies voihkaisi yli teatraalisesti ja virnisti haastavasti. Ärsyttikö tämä todella toista, sen hän halusi tietää.
“Todella hyvää.”
Nuorukainen kehui mutustaessaan elämänsä herkullisinta kakunpalaa. Tämän mausteena oli jotain, mikä miellytti häntä suuresti. Tyytyväinen hivenen uhmakas hymy huulillaan Sarcelle heilutteli lusikkaa. Hän ei keksinyt vihjeestä mitään järkevää.
“Otatko?”
Mies virnuili ojentaessaan lusikalla palaa kakusta toiselle.
***
“Ehkä minä olen huomattavasti parempi huijari kuin sinä.”
Sarcelle totesi ääni omahyväisyyttä pulputen. Hän ei sallinut edes itsensä epäillä tätä väitettä suoristautuessaan polleana hymyillen.
“Sinä voit olla varas, mutta minä olen mestarihuijari. Siinä on suuri ero.”
Nuorukainen jatkoi itsekehuaan ja soi pöydän toiselle puolelle halveksivan hymyn. Hän ei ollut tavallinen varas, ei missään tapauksessa. Hän oli parempi, ainakin omasta mielestään.
“Enkä käsitä mihin muuhun voisit tarvita minunlaistani. Seuralaiseksi siskosi häihin, kenties?”
Sarcelle nauroi pilkallisesti ja pähkäili samalla mielessään, miten saisi itsensä unohtamaan koko typerän ehdotuksen. Se mitä mies halusi ei ollut tavallista helppoa “arvotavaran siirtoa“.
Rasittava, ärsyttävä, itseään täynnä oleva, alhainen kiristäjä, nilkki…
Sarcelle ei kuvaillut itseään. vaikka suurin osa sanoista oli hänelle itselleen syydettyjä syytöksiä. Tällä kertaa hän käytti “laajaa” sanavarastoaan kuvailemaan tätä vastapäätä istuvaa miestä. Nyt mies sai hänet häpeämään omaa kyvyttömyyttään päästä selville tämän herran mietteistä. Kyllähän hänellä oli hyvä ihmistuntemus, mutta tästä jätkästä ei saanut otetta.
Täysin käsittämätön tyyppi.
Hän voisi luovuttaa, häipyä ja kääntää muutamat taskut, ostaa sen takin. Sarcellen katse seurasi tarkkana korua. Sillä saisi vaikka mitä.
Eli se tarkoittaa että olen jo suostunut. Enää on kyse vain hinnasta.Hienoinen masennusaalto lävisti nuorukaisen, mikä katosi heti myönnytyksen kuullessaan. Mies terästäytyi toisen tullessa lähelle. Keskittyminen piti pitää yllä. Varovaisesti sormet hivuttautuivat korua kohden, mutta vain hipaistakseen. Päässä kaikui viehättävä lista turhautuneisuudesta viestiviä kirosanoja. Hän ei yltänyt.
“Sääli…”
Sarcelle mutisi ääneen hivenen pettyneenä.
Kuullessaan vihjeen Sarcelle oli varma, että tämä herra oli sekaisin. Mutta tunnollisesti alkoi nuorukainen käydä läpi päässään erilaisia vaihtoehtoja. Ranne oli mitä ilmeisemmin jo hylätty, muttei Sarcelle ajatellut niistä kuitenkaan luopua, jokin raja hänenkin ahneudellaan oli… ehkä. Oli pakko olla jokin muukin vihje, jonka Sarcelle oli ehkä ohittanut huomaamattaan.
“Pidit hiuksistani… Ai, ei vai?”
Mies totesi ääneen kuitenkin hieman kysyvänä olisiko ensimmäinen arvaus kuitenkin osunut oikeaan. Sarcelle huokaisi ärtymystä äänessään. Hän tarvitsi aikalisän ajatustensa kokoamiseen.
“Lupasit ruokaa, joten taidanpa käyttää tuon lupauksen hyväkseni.”’
Pörröpää totesi ääni normaalina, mutta silmissä hehkui. Ei mieheltä ollut jäänyt missään nimessä huomaamatta lupaukseen liittyvää haastetta, itse asiassa se oli parasta koko ehdotuksessa. Sarcelle soi ystävällisen hymyn ja suoristautui, venytellen hieman käsiään.
“Mitähän haluaisin… hmm… Kakkua vai tuon ihanan leivoksen.”
Sarcelle oli pohtivinaan asiaa kovasti, vaikka tosiasiassa tarkkaili toista heiluessaan tiskillä.
“Voih, en osaa päättää. Taidan ottaa molemmat”
Mies voihkaisi yli teatraalisesti ja virnisti haastavasti. Ärsyttikö tämä todella toista, sen hän halusi tietää.
“Todella hyvää.”
Nuorukainen kehui mutustaessaan elämänsä herkullisinta kakunpalaa. Tämän mausteena oli jotain, mikä miellytti häntä suuresti. Tyytyväinen hivenen uhmakas hymy huulillaan Sarcelle heilutteli lusikkaa. Hän ei keksinyt vihjeestä mitään järkevää.
“Otatko?”
Mies virnuili ojentaessaan lusikalla palaa kakusta toiselle.
***
Sarcelle oli kieltämättä suloinen itseriittoisuudesta pullistellessaan. Kou lähestulkoon odotti tämän halkeavan ylpeydestä ja pöhöttyneestä, omahyväisestä käsityksestään omista kyvyistään. Joku voisi sanoa, että hän oli aivan yhtä ylimielinen ja vielä inhottavammalla tavallakin, mutta mies ei laskenut itseään arvosteltavien joukkoon. Hänen taitonsa oli sentään varmasti juuri niin täydellinen, kuin hän uskoi – ja aiheutti mielenkiintoisia tilanteita, sillä lausumattomatkin loukkaukset saivat vastauksen häneltä, yllyttivät häntä järkyttämään puhekumppaniaan.
”En ole varastanut kertaakaan eläessäni.” tumma paukautti faktan pöytään. Ensimmäisen kuolemansa jälkeen hän oli kyllä varastanut muutaman kerran, mutta tyhjästä talosta muutaman vaatekappaleen vieminen ei ollut hänestä aivan varastamiseksi laskettavaa. Se oli selviytymistä.
”Ja on totta, että ole parempi huijari kuin mitä minä olen. En ole huijari ollenkaan, ainakaan samassa merkityksessä kuin sinä. Mutta en silti luottaisi mitään tehtävää huijarille, sillä nämähän sananmukaisesti huijaavat.”
Jos Sarcellen hymy oli halveksiva, Koun virneelle ei löytynyt tarpeeksi osuvaa kuvausta. Siinä oli sellaista voitonriemua, johon pystyi vain henkilö, joka tiesi jo ennen pelin loppumista voittavansa.
Vampyyri tyrskähti hiljaa, sillä nuorukaisen itselleen ilmeisesti tarkoittama säälittely osui erittäin huvittavaan paikkaan,. Tämän turhautuminen, sisäinen kamppailu joka päätyi ahneuden voittoon – siitä oli pitkä aika, kun Kou oli viimeksi törmännyt johonkuhun, jonka ajatuksiin hän jaksoi keskittyä näin pitkään. Hän naurahti huomattavasti kovempaan ääneen raitatukan kysyessä varmistusta hänen kieltoonsa.
”Ei erityisemmin. Kelpaisihan se minulle, jos olisit antamassa” hän hymähti, juuri sanojaan tosissaan ottamatta. Hän ei ollut koskaan tehnyt suurta eroa eri sukupuolten edustajien välille, ja vielä vähemmän vampyyrina. Se ei vaikuttanut veren makuun, joten miksi hänen pitäisikään? Ajatuksillee hymyillen hän kohotti jälleen kerran kätensä pyyhkäisemään pörröistä tukkaa. Se oli pehmeä, ja lämmin ainakin hänen kylmiin käsiinsä. Hetken ajan hän harkitsi kampauksen kehumista uudelleen, rehellisemmpään sävyyn, mutta luopui mietteistään melko nopeasti.
Osittain se johtui toisen äkillisestä ruuan muistamisesta. Mustat silmät kapenivat aavistuksen, ja niiden omistaja vetäytyi taaksepäin, nojaten raskaasti penkkinsä selkänojaan. Hetki sitten hän oli ollut lähes huolettomalla tavalla tyytyväinen tilanteeseen, mutta nyt aikaisempi vaarallisuus oli taas läsnä. Mies mulkoili toista lähestulkoon vihaisesti, kun tämä hyppelehti tutkimaan tiskillä houkuttelevasti esillä olevia herkkuja. Heitä aiemmin mulkoillut kahvilanpitäjätär näytti huomattavasti tyytyväisemmältä, kun lorveksijat ilmenivät maksaviksi asiakkaiksi, mutta Kou kiroili äärimmäisen raskaasti mielessään. Mitä hän oli mennyt sanomaan, ettei Sarcelle saisi ruokaa, ja vielä korostanut kieltoaan. Olisi hänen pitänyt osata päätellä nuorukaisen tarttuvan mihin tahansa tilanteeseen, jonka saisi maksaakseen takaisin tummalle.
Siinä raitatukka onnistui äärimmäisen hyvin istuessaan Koun maksamien herkkujen kanssa hänen edessään. Vampyyri ei pystynyt irrottamaan katsettaan jokaisesta lusikallisesta, jonka tämä kuljetti suuhunsa, ja hänen ilmeensä muuttui hetki hetkeltä happamammaksi. Jos toinen vain tietäisi, kuinka hieroi suolaa yhä verestäviin haavoihin, Sarcelle varmaan hyppisi vahingonilosta ilmaan. Tumma pystyi haistamaan kakkupalasen kerman, marjat ja suussasulavan taikinan niin selvästi, että maistoi sen suussaan ja muisti elävästi, miltä syöminen tuntui. Mutta hän ei pystyisi syömään, ja siihen pieneen asiaan kiteytyi kaikki katkeruus ja viha hänen onnetonta kohtaloaan varten. Hän ei koskaan saanut syödäkseen kunnollista viimeistä ateriaa ennen kuolemaansa, eikä ollut halunnut palata takaisin haudasta vaillinaisena. Ei siis mikään ihme, että pienen makupalan tarjoaminen sai miehen silmät leiskahtamaan vihasta, ja rannekorut helähtivät äkäisesti käden läimäyttäessä lusikan kakkuineen pois silmiensä edestä.
”Yrität ärsyttää minua, vai? Sinä?” vampyyri kirahti, eikä ärsyyntyminen ollut läheskään tarpeeksi voimakas ilmaisu kuvatakseen äänestä kumpuavaa vihaa. Hänen toinen kulmahammasparinsa oli työntynyt kevyesti esille, hampaiden terävät kärjet huulien alta vilkkuen.
”Etkä edes tiedä, minkä kanssa leikit. Ei mikään ihme, ettet ole vieläkään rahoissasi. Hauskojen vaatteiden lisäksi huijaamiseen tarvitsee älyä, eikä ole älykästä haastaa riitaa kanssani.”
Koun ääni oli matalaa murinaa, joka ei taatusti kantautunut muihin pöytiin, mutta oli ihanteellinen hyytämään kuulijaa luihin ja ytimiin asti. Itsehillintä oli heittänyt pyyhkeen kehään jo hyvän aikaa sitten, ja tummatukka oli valmis käymään Sarcellen kurkkuun kiinni pienimmästäkin tekosyystä, huolimatta siitä että muita oli paikalla.
***
Miten hyvältä se tuntuikaan. Nähdä kuinka toisen itsehillintä rakoili Sarcellen herkutellessa. Nuorukainen hymyili tyytyväisenä, hivenen ilkikurisena. Nyt hän voisi rauhassa miettiä jatkoa suunnitelmalleen, kun toisella oli muuta ajanvietettä. Koru houkutteli turhankin paljon, sen Sarcellekin myönsi. Hänen halunsa saada omistukseensa tuo arvoesine saattaisi himmentää arviointi kykyä, mitä se tosin oli jo osin tehnyt. Hänen ei pitäisi pelleillä hengellään tällä tavalla, sitä ainakin vastapelurin ilme kertoi. Sarcellea hymyilytti entistä enemmän, miten joku saattoi menettää malttinsa ruuan takia. ´
Pitää yrittää pohtia tätä ongelmaa…
Sarcelle muistutti itseään ja alkoi jälleen käydä läpi illan tapahtumia. Mitä mies voisi hänestä haluta. Ruumiinosien irrottaminen tuntui järjettömältä, mutta tällä hetkellä Sarcelle olisi senkin voinut tästä miehestä uskoa. Tämä näytti olevan valmiina murhaan huitaistessaan lusikan Sarcellen kädestä. Ruokailuväline putosi kilahtaen lattialle ja nuorukainen seurasi sen menoa kulmiaan kohotellen.
Mielenkiintoinen reaktio… voisi olla viisasta vaihtaa maisemaa.
Mies ei kuitenkaan tehnyt niin vaan otti paremman asennon epämukavalla tuolilla, vaikka kasvoilla käväisi häivähdys pelkoa. Sarcelle piilotti tunteensa uuden roolin alle, joka vei hänet täysin mukanaan.
“Minäkö? Ärsyttää? Älä naurata. Yritin vain olla ystävällinen.”
Sarcelle naurahti. Tämä peli oli käynyt vaaralliseksi ja se miellytti, kiehtoi. Tämä oli uudenlainen haaste, erilaista kuin tavallinen ihmisten hurmaaminen ja taskujen kääntäminen. Tässä pelissä piti osata hillitä itsensä ja esittää muuta kuin oli, päästäkseen tavoitteeseensa.
“En ehkä tiedäkään, mutta oletko sinäkään loppujen lopuksi varma? Ja mitä sinäkään minun rahavaroistani tiedät. En minä kolikoita hamstraa, muutan ne… miellyttävämpään muotoon.”
Pörröpää virnisti ja viittasi takkiinsa. Ulospäin hän oli rauhallisen , mutta sisällä luikerteli ruumiinosasta toiseen pelko. Totta tosiaan, minkä hiivatin kanssa hän oli tekemissä. Sarcellen huomio kiinnittyi miehen muristessa aivan muuhun kuin tämän lausumiin sanoihin. Nuorukainen tuijotti valkoisena hohtavaa hammasriviä.
Outoa. Mitähän siinä kakussa oli. Alan nähdä outoja.
Jotenkin nuorukaisen oli kuitenkin hankala uskoa omituisen näyn johtuvan kakunpalasta. Nyt piti pelata järkevästi, tämä tyyppi ei ollut tavallinen ulkomaalainen.
“Taidatte olla oikeassa. Käyttäydyn typerästi, suorastaan naurettavasti. Olen pahoillani, jos loukkasin Teitä.”
Sarcelle vaihtoi tyyliä räikeästi ja loi kasvoilleen pahoittelevan ja nöyrän sävyn. Tämä voisi ärsyttää toista, mutta ainakaan hän ei voisi väittää Sarcellen olevan loukkaava.
“Pyydän Teiltä anteeksi, mitä nöyrimmin, mutta pistäkäämme se nuoruuteni ja kokemattomuuteni piikkiin.”
Nuorukainen hymyili viattomasti ja puhui lämpimällä sävyllä, kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan. Piti saada enemmän selville, ennen kuin uskaltaisi alkaa tappelemaan.
Toivottavasti ehdin pakoon ennen sitä. Ei tiedä muuten hyvää hipiälle.
Mies naureskeli mielessään samalla, kun pyöritteli sormiaan muka nolostuneena äskeistä käytöstään.
Mitähän tämä torahammas haluaa minusta. Onkohan tuollaisia paljonkin kaupungin ulkopuolella.
Pesunkestävä kaupunkilaispoika mietti herttaisesti hymyilevän naamionsa takana. Jollaintavalla Sarcellele tuli mieleen lepakko, jonka hän oli kerran nähnyt erään vanhan rakennuksen vintillä.
Hmm… syövät hyönteisiä. Ei minulla ole täitä, mutts se selittäisi kiinnostuksen hiuksiini.
***
Kou oli yksiselitteisesti äkillisen raivonpuuskan hallinnassa, lähestulkoon sähisi Sarcellelle eikä edes muistanut keskittyä tämän ajatuksiin kunnolla. Suuttuminen sen takia, että joku toinen söi ei ollut kovin järkevää, muttta vampyyri ei ollut muuttumisensa jälkeen päässyt luonteensa arvaamattomasta, tulisesta puolesta eroon. Se oli vain korostunut, ja murha oli vähintä mitä hän tarvitsisi rauhoittuakseen. Onneksi Sarcellen roolitus petti pienoiseksi hetkeksi, ja tumma ehti huomata aavistuksen pelosta tämän vihreissä sielunpeileissä. Kahvilan ei tarvitsisi muuttua teuraspihaksi, eikä tuon sievän nuorukaisen muuttua kumaraan painuneeksi ruumiiksi, joka huomattaisiin hämärässä nurkassa vasta paikkoja siivotessa. Syvään henkeä vetäen vampyyri rauhoitti itseään parhaansa mukaan, ja nojautui taakse, tasoitellen uhkaavimman vihan pois kasvoiltaan.
Tosin mustat silmät hohtivat yhä kuin hiilenpalaset, jotka kätkivät vain vaivoin punahehkun kylmettyneen kuorensa alle.
Omaksi yllätyksekseenkin mies oli hiljaa niin kauan, kun raitatukalta riitti puhetta. Hän keskittyi tämän ajatuksiin, kirahtaen hiljaa kerran pari ja irvistäen tajutessaan, että toinen oli nähnyt hänen hampaansa. Ihmisten kaupunkiin linnottautunut, tietämätön nuorukainen ei osannut tunnistaa vampyyria edes kaikkein selvimmästä merkistä. Tosin monet erehtyivät Koun lajin suhteen, olivathan vampyyrit yleensä kalvakoita ja kuolleen, kylmän tunteettomia. Mies jopa räpäytti silmiään hämmentyneenä, kun puhekumppani vaihtoi tyyliä yliampuvan pahoittelevaksi hädin tuskin henkeä vetäen. Hetken ajan hänen päässään välkähti ajatus, että jos hän auttaisi Sarcellea sulkemaan mielensä kaikenlaisilta yrityksiltä lukea sitä, tämän huijaukset olisivat täydellisiä. Se kuitenkin katosi nopeasti, sillä lopulta toinen hiljeni omiin ajatuksiinsa.
”Minä tiedän, että pelkäät.”
Tumma sylkäisi sanat suustaan kovaäänisesti, saaden muutaman muun kahvilan asiakkaan luomaan ihmetteleviä katseita heidän suuntaansa. Katsomatta Sarcelleen, ilmeettömin kasvoin mustiin verhoutunut mies nousi seisomaan ja antoi katseensa kiertää ympäri lämpimänsävyistä tilaa. Kaikki jotka sen näkivät, alkoivat näyttää hieman uneliailta ja poissaolevilta, ja hypnoottisen äänen alkaessa soida, hymisten hädin tuskin kuultavissa kaikki silmät kohdistuivat häneen.
”Kaikki on hyvin.”
Oli helvetillinen riesa käyttää suostuttelua noin moneen, varsinkin kun vatsa ei ollut täynnä verta ja keho energiaa, mutta Kou ei halunnut kenekään keskeyttävän häntä. Lisäksi kukaan ei oikeasti halunnut tietää mitään, mitä tapahtui, joten kukaan ei enää kiinnittänyt huomiota siihen, mitä yhdessä nurkkauksessa tapahtui.
Kukaan muu, paitsi hän ja Sarcelle.
”Minä tiedän, ettet ole puhunut omana itsenäsi kuin muutaman lauseen verran.”
Hetkeen tumma ei kääntynyt raitatukkaa kohti, vaan istahti tämän vierellä olevalle tuolille.
”Minä tiedän, että luulet päihittäväsi minut persoonanvaihdoksilla ja valheilla.”
Matala ääni ei antanut minkäänlaista armoa, sitä miellyttävää lumousta jota Kou niin usein käytti. Hän kääntyi hitaasti katsomaan ihmistä ivallinen hymy huulillaan, ja laski toisen kätensä tämän hartioille, sipaisten sormusten peittämillä sormillaan pehmeää ja lämmintä poskea.
”Tiedän jopa, että luulet minun syövän ötököitä. Täytyy ottaa aikaisemmat kehuni takaisin – et ole mestarihuijari, sillä osaat huijata vain tuttuja ja turvallisia ihmisiä. Olet vain tietämätön kaupunkilainen, joka ei pärjäisi hetkeäkään todellisuudessa” hän hyrisi pehmeästi, mutta juuri se pehmeys sai sanat kuulostamaan entistä pahemmilta. Yhtäkkiä Kou nappasi Sarcellen käden jälleen kerran itselleen, ja painoi sen rintakehäänsä vasten, tuijottaen tämän silmiin kiihkeä, hulluutta hipova katse omissaan. Hän järkyttäisi tuota huijaria, repäisisi esiin tämän todellisen, heikon ja pelokkaan minän kaikkien roolien alta.
”Lyökö sydämeni? Hengitänkö? Luenko mieltäsi kuin avointa kirjaa?”
***