|
Post by SethAltair on Nov 8, 2009 0:48:21 GMT 3
"Taisimme tosin sopia vain seuraavasta kylästä.", Raziel naurahti Ylvan miltei loukkaantuneelle ilmeelle. "Mutta me olemme tainneet jättää sen jo kauas taaksemme." Puhumattakaan siitä, että hintaan ei pitänyt sisältyä henkivartijan roolia, Raziel melkein manasi itseään.
Raziel näki Ylvan kasvoilla vilahtavan pienen kireyden tämän poimiessa hattuaan maasta. Tämän päivän sopisi olla rauhallinen. Hänen päänsä eikä Ylvan keho ottaisi toista kierrosta eilistä. "Itse olen jo aivan sekaisin ilmansuunnista ja eilen saatoin vain toivoa, että kuljin jotakuinkin oikeaan suuntaan etsiessäni leiriytymispaikkaa.", Raziel huomautti melkein pahoittelevaan sävyyn.
|
|
|
Post by laurana on Nov 8, 2009 0:54:45 GMT 3
Raziel sai Ylvan huomion osakseen puhuttaessa ilmansuunnista. ”Olemme oikealla reitillä. Antaisitko leilisi niin voin käydä täyttämässä sen läheisellä purolla. Koita kerätä voimiasi, sillä meidän on tänään päästävä eteenpäin. Hukkasimme eilen aikaa”, Ylva totesi ja kietoutui viittaansa. Hän tunsi kai jonkin sortin yksinäisyyttä tietäessään, että edessä olisi muutaman päivän päästä raskas yksinäisyys. Razal oli ollut mukavaa seuraa ja niitä harvoja jotka tiesivät naisen oikean rodun. Kai jossain syvällä sisällään Ylvakin kaipasi seuraa ja nyt hän yritti etääntyä mahdollisimman kauaksi, jotta polkujen haarautuminen olisi mahdollisimman kivutonta.
”Sinä voit varmaan sillä välin sammuttaa nuotion ja valmistautua lähtemään kun olen poissa. Minulla menee ehkä puolituntia korkeintaan”, Ylva kertoi ja varmisti vielä jättävänsä oman makuu paikkansa mahdollisimman huomaamattomaksi.
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 8, 2009 1:06:22 GMT 3
Raziel nyökkäsi naiselle helpottuneena siitä, ettei ollut vienyt heitä tavattomasti harhaan. Hän kaivoi esiin pienen vesileilin ja oli salaa kiitollinen ihmissudelle, kun tämä antoi hänelle vielä hetken aikaa yrittää tasoittaa pääkipuaan. Valitettavasti lisääntyvä kirkkaus ei auttanut yhtään. Raziel jäi yksin polkemaan nuotiota, kun Ylva katosi joksikin aikaa metsän siimekseen. Hän pöyhi aluskasvillisuutta oman makuupaikkansa kohdalta ja peitti vielä nuotion jäljet mahdollisimman hyvin. Sitten hän jäi nojailemaan siirtolohkareiden varjoon ja sulki silmänsä. Metsä humisi pehmeästi ja jo paljon aikaisemmin nousseet eläimet räpistelivät ja kahistelivat jossain piilossa. Kumpa olisi vain voinut olla rauha; ei vaaraa valtakunnan horjumisesta, sodista, vainoista... Raziel yritti kaikkensa mutta oliko hän todellä saanut mitään aikaiseksi 900 vuoden aikana. Hän käänsi päänsä sivuttain nojaten kipeän puoliskon otsastaan kylmään kiveen. "Kumpa tämä vain loppuisi pian.", Raziel huokaisi puoliääneen puhuen osittain päänsärystään, osittain koko ongelmasta.
//Nyt pitää varmaan siirtyä yöpuulle keräämään ideoita.//
|
|
|
Post by laurana on Nov 8, 2009 1:34:13 GMT 3
Ylva saapui lähteelle ja täytti leilit piripintaan ja suoristautui. Hän lähti palaamaan leiriin, mutta jokin varjosti hänen mieltään. Hänen ajatuksensa harhailivat eiliseen kristalli pentuun. Hänen kävi niin kovin sääliksi pientä pentua, joka ei ollut edes saanut mahdollisuutta elää.
Leiri oli lähellä, kun Ylva kuuli yllättäen sanat: Kumpa tämä vain loppuisi pian. Mikä loppuisi pian? ”Oletko sinä jo niin vanha, että puhut yksinäsikin?” nainen kysyi astellessaan takaisin ja ojentaen leilin takaisin lohikäärmeelle. ”Jatketaan matkaa, meillä on vielä ihan mukavasti kuljettavia maileja”, Ylva totesi ja jätti ojentamatta kätensä ylös auttamista varten.
//Se voisi tehdä minullekkin hyvää //
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 8, 2009 10:17:29 GMT 3
Se, mitä Raziel oli uskonut tuulen kahinaksi pensaikoissa, olikin ilmeisesti Ylva, sillä seuraavaksi lohikäärme kuuli neidin kysymyksen koskien ääneen puhumista. "Eemh... ei mikään. Eikä tätä lasketa ääneenpuhumiseksi normaalien ihmsten keskuudessa.", Raziel mutisi viitaten Ylvan kuuloon. Toistuvasti ihmissusi tuntui yllättävän hänet aisteillaan. Oliko Raziel kenties ruvennut puhumaan itsekseen huomaamattaan? Huh, ei hyvä merkki. Hän oli tosiaan tainnut olla liian kauan yksin. Hän otti vesileilinsä vastaan ja nousi jaloilleen.
"Krhm, selvä. Mennään.", Raziel vastasi ja hymyili hiukan sisäisesti, sillä Ylva ei enää tarjoutunut auttamaan häntä ylös. Nainen siis muisti vielä. Razielin ajatukset harhautuivat takaisin iltaan, jona he olivat tavanneet, samalla kun kaksikko lähti kävelemään. Vampyyrin kohtaamisesta tuntui kuluneen ties kuinka pitkä aika vaikka todellisuudessa siitä oli nyt kolmisen päivää. Niiden aikana tosin oli ehtinyt tapahtua niin paljon, että aika tuntui paljon pidemmältä.
|
|
|
Post by laurana on Nov 8, 2009 11:34:20 GMT 3
Naurun pidättäminen oli kovaa hommaa, sillä Raziel näytti selvästi yllätetyltä. Ylva katsahti vielä kerran leiriä ja totesi, että sitä oli melko vaikeaa löytää, ellei tiennyt mitä etsiä. Kun mies oli pystyssä Ylva lähti kävelemään kohti polkua, jonka toisella puolella puro sijaitsi.
Ylva oli havainnut yhden olennaisen asian sutena. Kaikki metsän eläimet tuntuivat vaikenevan ainakin osittain hänen mennessään ohi. Ilmeisesti pedon voima oli hätkähdyttävä. Eläimien itsesuojelu vaisto saattoi olla myös suurempi kuin ihmisillä.
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 8, 2009 14:33:24 GMT 3
Raziel oli pannut merkille saman kuin Ylva; lintujen laulu tuntui hiljenevän varovaisemmaksi heidän kulkiessaa ohi, jokunen kahahdus kantautui aluskasvillisuudesta, kun pienemmän pedot ja jyrsijät pötkivät kiireesti kauemmas siitä huolimatta ettei Ylva edes ollut susimuodossaan. No, luonnolla tuntui aina olevan parempi selviytymisvaisto.
Aamupäivä sujui rauhallisesti ja Razielin puolesta enimmäkseen puheitta. Hän pyrki pitämään katseensa edessä ja erityisesti olemaan vilkuilematta valoon. Jokainen liian äkillinen päänkäännös sai kivun hänen otsassaan osoittamaan mieltään.
Ilma oli sopivan leuto ja sai lohikäärmeen ajatukset harhailemaan. Mietteissään hän sormeili riipusta tunikansa alla. Ehkä vielä joskus, jos sattuisi rauhan aika, Raziel voisi vierailla taas kotona... mutta toistaiseksi hän onnistui vain kävelemään suoraan takiaspuskaan.
Pusikko tarrasi tiukasti kiinni hänen viitastaan ja ennen kuin Raziel ehti varsinaisesti tehdä mitään, kasvi oli suorastaan hypännyt juuriltaan ja naksuen ja kihisten pienet takiaispallot syöksyivät Razielin niskaan. "Uah! Ylva!", Raziel parahti hämmentyneenä. Lohikäärme saattoi pystyä pitämään puolensa ties mitä petoja kohtaan mutta elävän takiaspuskan hyökkäyksen kohteeksi hän ei ollut koskaan joutunut.
|
|
|
Post by laurana on Nov 8, 2009 14:56:23 GMT 3
Rikkumaton hiljaisuus ympäröi Ylvaa ja hän kipitteli eteenpäin. Kaikki oli tyyntä, rauhallista muutaman tunnin. Sitten tietenkin jokin menee mönkään. Ylva kääntyi kummissaan katsomaan miksi mies oikein huusi, tämä kun oli kävellyt jäljessä jo hyvän matkaa, meni hetki ennen kuin Ylva tajusi mitä oli tapahtunut.
”Herrat ja rouvat”, Ylva kirosi ja kiskaisi kirveen selästään. Hän iski tarkasti ensimmäisen iskunsa niin, että Raziel pääsisi irti ja kauemmas. Muutamassa sekunnissa Ylvalle oli selvinnyt, että puska ei ollut mikä tahansa puska. Hän oli kuullut osaksi metsää muuttuneista sieluista, mutta ei ollut tavannut niitä kuin muutaman kerran ja ne olivat olleet ystävällisiä.
”Kauemmas, kauemmas. Se on rikottu sielu”, Ylva sanoi huitoi kirveellä puskaa, joka oli alkanut kohoamaan ja siitä saattoi erottaa ihmismäisiä piirteitä, jotka olivat vääristyneet ja muuttuneet kamalaakin kamalammiksi. Hirviömäiset kourat tavoittelivat tuhoajaa ja suu aukeni huutoon, jota ei kuulunut. Sen silmät olivat takiaispallomaiset ja ilkeääkin ilkeämmät.
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 8, 2009 15:06:57 GMT 3
Raziel vääntäytyi välittömästi kauemmas, kun Ylvan kirves iski hänen viittansa tarranneen raajan irti. Koukeroinen varrenpalanen jäi käpristelemään maahan. Raziel ei osannut kuin tuijottaa sitä. "Rikottu?", ähkäisi lohikäärme ja alkoi kiskoa hiuksistaan takiaisia samalla, kun Ylva yritti puuhakkaajamaisesti hankkiutua eroon henkiin heränneestä kasvista. Isku iskulta se lyyhistyi vaikka oksamaiset kädet yrittivät pitkään tavoitella Ylvan kaulaa näyttäen mitä varmimmin aikovan kuristaa naisen. Raziel ei uskaltanut ryhtyä käyttämään taikuuttaan. Ei, kun Ylva oli noin lähellä.
Tämä metsä totisesti oli päässyt yllättämään hänet jo useammin kuin kerran ja huolimatta monista elinvuosistaan Raziel oli tavannut jo kaksi olentoa, joista ei ollut ennen kuullutkaan. Rikottu sielu?
|
|
|
Post by laurana on Nov 8, 2009 15:47:06 GMT 3
Jokainen isku sai olennon kiljumaan äänetöntä huutoaan yhä kovemmin. Sen lonkerot olivat kietoutuneet tiukasti Ylvan jalkojen ympärille. ”Se… on… ihmisen… sielu.. joka on”, Ylva puhui katkonaisesti, mutta ei kyennyt jatkamaan kun olento iski kovalla voimalla Ylvan kirveeseen kiinni ja se lennähti kauas Ylvan tavoittamattomiin. Piikkit puristuivat vahvoja sääriä ja puhkaisivat niihin syvät haavat. Ylva ei voinut pitää huutoa sisällään vaan karjahti kivusta. Seuraavaksi Ylva tajusi killuvansa ylösalaisin. ”Iske..”, Ylvan ääni tukahtui kun olento sai otteeseensa naisen kaulan. Ylva taisteli oman henkensä edestä. Hän ei voinut rimpuilla, mutta kaikkia keinoja hän käytti.
Rikottu sielu oli metsämies, joka oli kirottu jäämään metsään. Ylvan jaloissa oli pitkiä naarmuja ja kaulan iho oli vaarassa. Sudeksi muuttuminen oli mahdottomuus, sillä piikit tappaisivat hänet hetkessä.
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 8, 2009 16:59:38 GMT 3
Tuo kasvi oli alunperin ihminen?! Tässä metsässä tosiaan oli jotakin hyvin vaarallista... Naisen kirves lennähti pusikkoon hälyttävän läheltä Razielia ja lohikäärme havahtui vasta, kun Ylvan kivunsekainen huuto kajahti ilmaan. Raziel tajusi seisovansa edelleen hievahtamatta kuin noiduttu vaikka kasvi parhaillaan meinasi tehdä Ylvasta selvää jälkeä.
Vikkelästi Raziel kiskaisi miekkansa tupesta ja sinivihreä kristalli välähti auringossa. Razielin silmät laajenivat... miten terä saattoi olla vielä jalokiveä vaikka sekä patsaat että kristalli miehen sormenpäistä oli haihtunut pölyksi? Nyt ei kuitenkaan ollut oikea aika jäädä ihmettelemään. Raziel viilsi miekallaan vartta, joka piteli Ylvaa jaloista mutta hänen ohkainen miekkansa oli tarkoitettu miekkailuun eikä puunhakkuuseen. Kasvi huitaisi yhdellä juuristaan kuin ruoskalla konsanaan suoraan Razielia rintakehään, niin että ilma pakeni lohikäärmeen keuhkoista. Köhien hän horjahti taaksepäin ja joutui heti väistämään yhtä piikikkäistä varsista.
Vihollinen tuntui koko ajan kasvavan kun uusia rankoja heräsi maasta. Raziel vilkaisi epätoivoisenä ylös Ylvaan, joka kamppaili kaulaansa kuristavan varren kanssa. Lohikäärme puri hampaansa yhteen ja sinkosi ilmoille yksinäisen rukouksen, ettei tulisi sytyttäneeksi metsäpaloa. Sitten hän sivalsi tiensä ohitse viuhuvien juurien ja painoi kätensä Ylvaa pitelevään varteen.
Se roihahti iloiseen liekkiin ja kasvi päästi äänettömän tuskanhuudon alkaen riuhtoa vimmatusti samalla viskaten Ylvan monen metrin päähän. Raziel koitti perääntyä roihun luota mutta kostonhimoiset juuret iskivät tiukasti kiinni hänen nilkkoihinsa. Tuli levisi pitkin kasvia ja melkein hipoi lähimpien puiden runkoja. Raziel älähti ja keskitti voimiaan pitääkseen liekit vain ohdakekasvissa. Jos tuli pääsisi valloilleen, Ylva ja Razielkin pääsisivät hengestään.
|
|
|
Post by laurana on Nov 8, 2009 17:16:50 GMT 3
Ilma ei tuntunut enää kulkevan ja Ylvan silmissä tanssi tähtiä. Pienillä vihreillä miehillä oli jonkin sortin karnevaalit menossa. Yllättäen Ylva sai happea ja tunsi kuinka painoton olo hänellä oli. Ilo loppui lyhyeen kun hän iskeytyi kovalla voimalla maahan.
Hetken Ylva makasi tuupertuneena. Henki rukkaansa syleillen, sillä hän ei meinannut uskoa, että oli selvinnyt hengissä. Kun ihmissusi sai silmänsä auki hän huomasi koko kirotun puskan olevan liekeissä. Mielessään Ylva kannusti Razalia ja koitti saada itseensä liikettä. Kun Ylva sai itsensä jaloilleen, ei tuska varmaan olisi voinut olla suurempi. Jalat olivat veriset ja eivät kantaneet. Ylva kaatui rähmälleen hiljaa mielessään kiroten. Hän ei voinut kuin rukoilla lohikäärmeen onnistuvan.
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 8, 2009 17:40:36 GMT 3
Kaiken kaaoksen keskelläkin Raziel oli huolissaan Ylvasta. Pikkuhiljaa kaiken peittävän mustan savun läpi hän oli nähnyt vain vilauksen naisesta, joka oli pyrkinyt jaloilleen mutta pian horjahtanut takaisin maahan.
Raziel tunsi, kuinka yhtäaikainen kasvin polttaminen ja tulen pidättäminen söi huimalla vauhdilla hänen voimiaan, kun lisäriippakivensä toi vielä se kirottu sinetti. Raziel ärähti vihaisena; eikö tästä oikeasti olisi voinut tulla vain rauhallinen päivä?! Ja taas metsä koitti tehdä heistä vainaa. Lohikäärmeen suuttumus antoi tulelle lisävoimaa mikä sai ohdakkeen sätkimään aina vain villimmin. Nyt se ei edes enää yrittänyt tietoisesti vahingoittaa Razielia, vain kiemurteli kuolemantuskassaan kun tuli korvensi sitä. Raziel koitti kivettää sydämensä huudolle, joka kaikui taikuuden läpi. Tätä ihmistä ei enää voisi muutta takaisin, siitä oli tullut vihamielinen osa metsää, hädin tuskin tietoinen.
Häkä ja savu tunkeutuivat hänen keuhkoihinsa ja saivat lohikäärmeen silmät vuotamaan niin, että hän hädin tuskin näki mitään. Sitten hän tunsi kuinka lumous pakeni kasvin mustuneista varsista ja liike lakkasi. Raziel huitaisi vapaalla kädellään ilmaa kuin siepaten jotakin ja yhtäkkiä kaikki liekit tukahtuivat. Jäljelle jäi vain savu, joka kohosi hiljalleen ylöspäin.
Raziel hoippui kauemmas, pois savuverhon takaa ja sinne päin missä sameilla silmillään näki Ylvan makaavan. Hän rojahti polvilleen naisen viereen ja yritti kysyä miten pahasti tämä oli loukkaantunut mutta raju yskänpuuska vei äänen mennessään.
|
|
|
Post by laurana on Nov 8, 2009 22:13:20 GMT 3
//Aivan kamala juna matka! Olen nyt matkalla tampereelle ja tulostin kotona vahingossa väärän lipun! En ole eläessäni luullut kuolevani kauhusta mutta nyt se oli lähellä. Anteeksi että vastaaminen kesti. //
Ylvan keuhkoihin tuli savua ja kipu oli huumaava. Ihmissusi ei oikeastaan enää tajunnut mitään. Se koitti pysyä vain elossa. Hänen jokainen ruumiin osansa oli tulessa. Hän vakaasti uskoi olevansa kuoleman kynsissä. Hämärästi nainen tajusi, että Raziel oli voitolla.
Kun mies rojahti naisen viereen, Ylva hoippui jossain tajunnan rajamailla. Hän makasi liikkumatta, tuskin hengittäen. Hänen henkensä kulki vaivalloisesti ja jaloista oli jo syntynyt pieni verilammikko. Piikit olivat repineet lihan auki läpi saappaiden ja lahkeiden. Onneksi kipu oli jäänyt jo pois tajunnasta. Muuten nainen olisi varmaankin kirkunut tuskaansa ja rukoillut kuolemaa.
|
|
|
Post by SethAltair on Nov 8, 2009 23:08:17 GMT 3
//Auts, kuulostaa ilkeältä. Ei tämä ole minullekaan viivytys, koska olen ollut kiireinen isäinpäivän kanssa.//
"Ylva.. ", Razel köhi, kun ihmissusi ei näyttänyt reagoivan paljoakaan. Saatuaan oman hengityksensä tasattua hän käänsi naisen varovasti selälleen. "Ylva, koita pysyä tajuissasi.", Raziel ähkäisi ja tarkkailla kalvenneena, miten hienoisesti toisen rintakehä liikahteli. Hän kuljetti katsettaan naisen jalkoihin eikä voinut olla hätkähtämättä. Toisen saappanvarret olivat aivan veressä, joka tälläkin hetkellä vuoti muodostaen tummaa lammikkoa maahan. "Ylva!", Raziel älähti ja oli jo antaa periksi paniikille. Hän kuitenkin pakotti itsensä hengittämään syvään ja yritti ajatella läpi päänsärkynsä, joka oli käynyt entistä kamalammaksi.
Mitä hän voisi tehdä? Ylvan jalat vuosivat pahasti ja nainen oli saattanut saada sisäisiä ruhjeita tai murtaa luita kasvin viskattua hänet ilmaan. Raziel ei ollut parantaja... sen osa-alueen hän hallitsi vain heikosti eikä tässä metsässä asunut ketään. Tuskaisena Raziel painoi otsansa kämmeneensä. Vielä kymmenen minuuttia sitten kaikki oli ollut hyvin ja nyt Ylva saattoi ties vaikka olla kuolemassa.
Epävarmana hän laski kätensä Ylvan vasemmalle jalalle. Lohikäärme tavoitteli eheyttävän taikuuden kipinää jostain ja aivan hiljalleen valkoinen taikuus vastasi hänen kutsuunsa. Sinetti yritti pakottaa sen taka-alalle mutta Ylvan takia Raziel ei antanut periksi. Hienoinen valo peitti kohdan Ylvan jalasta, jolla Razielin käsi lepäsi ja hän tunsi, että haavat alkoivat umpeutua hitaasti.
Raziel oli hetken päästä keskeytettävä vetääkseen henkeä. Hänestä alkoi tuntua, että tätä vauhtia hän voisi pyörtyä itsekin. Lohikäärme siirtyi toisen jalan pariin ja onnistui myös siitä sulkemaan haavoja sen verran, ettei Ylva vuotaisi kuiviin enää lähiminuuttien aikana. Kädet täristen rasituksesta, Razielin onnistui löytää Ylvan laukusta muutama vanha pala repeytyneistä vaatteista, joiden avulla hän viritti avuttoman kiristyssiteen ihmissudelle.
"No niin.", Raziel huokaisi ohuella äänellä. "Sinun on pakko jaksaa. Löydämme vielä jostain seuraavan kylän." Keräten voimansa rippeet, Raziel nosti Ylvan ja tämän tavarat mukaansa ja lähti taivaltamaan eteenpäin. Suunnan, johon he olivat aiemmin kulkeneet, hän katsoi auringosta.
|
|