|
Post by SethAltair on Jan 12, 2010 21:06:42 GMT 3
Teräväkulmainen kivi tuntui putoavan pois Razielin sydämeltä, kun Ylvan silmiin ilmaantui taas pala ihmistä; hämmennystä ja ennen näkemätöntä onnettomuutta. Suuren pedon vaikerrus koetteli lohikäärmeenkin sydäntä, kun hän alkoi harkita vainajan henkilöllisyyttä. Ikä täsmäsi eikä Raziel keksinyt ketään muuta, jonka puolesta Ylva näin surisi... Hän ei vain tiennyt, miten se olisi mahdollista eikä miksi nainen olisi jättänyt kylän, jonka oli tarkoitus olla vielä puolen päivämatkan päässä.
Lohikäärme katsoi vain hetken sutta kultaisiin silmiin neuvottomana, kykenemättä tarjoamaan mitään lohtua ja kääntyi sitten mustan haaskansyöjän puoleen. Huomattuaan, ettei suden verenhimoinen katse enää vainonnut sitä, demoni oli lähtenyt ryömimään kiireesti mutta vähäeleisesti pois päin. "Mikä sinun osasi tässä on?", Raziel kysyi painokkaasti. "Älä... en tappanut sitä.", demoni yskäisi kuin puhuminen olisi koskenut. Varmasti koskikin Ylvan käsittelyn jälkeen. "Minä olin nälkäinen ja se vain olisi siinä. Tiesin, että isompi peto oli jo vuodattanut täällä verta... tulin hajun perässä... " Raziel rypisti otsaansa: "Mikä isompi peto?" "Vieras. Demoni. Ei ennen täällä.", demoni kakoi lyhyin lausein. "Ja vieläkö se on täällä?", Raziel kysyi. "Unessa. Se metsästi pimeässä. Mustan ahman veriset tassunjäljet Amarathin suunnassa.", demoni raahautui edelleen hitaasti mutta varmasti pois päin. Raziel ei enää kysellyt. Sen sijaan hänen mielensä oli vallannut tuttu, kylmä levottomuus.
Kun he olivat jääneet kaksin - Raziel oli päästänyt inhottavan olennon menemään enemmänkuin mieluusti - lohikäärme laskeutui toisen polvensa varaan suden vierelle ja antoi kätensä painua karhean, punaruskean turkin sekaan. Lohikäärme löysi itsensä kykenemättömänä löytämään oikeita sanoja... ehkä ei edes ollut oikeita sanoja. Miten omituinen tämä elämä olikaan. Miksi nyt, miksi täällä. Raziel antoi Ylvalle aikaa, hetkiä hiljaisuudessa ja sanoi sitten vaimeasti: "Olisiko meidän syytä viedä hänet takaisin kylään.... hautajaisia varten?"
|
|
|
Post by laurana on Jan 12, 2010 21:15:20 GMT 3
Maailma tuntui yllättäen kovin tyhjältä. Siinä verisenä ja loukkaantuneena maatessaan Ylva vain koetti käsittää mitä oli tapahtunut. Hänen mielensä oli niin hämmentynyt, että se tuntui kiertävän vain kehää. Kaikki päätyi ruumiiseen pedon vierellä. Viimeksi kun Ylva oli äitinsä nähnyt elävänä, tämä oli hätistänyt hänet pois, mutta vieläkin Ylva vain jaksoi uskoa rakkauteen. Hän oli siinä mielessä pieni lapsi, joka vain kaipasi vanhempiensa hyväksyntää.
Hän ei kuullut Razielia tai demonia, mutta käden laskeutuessa lohduttavana turkissa, Ylva liikahti. Hän painoi päänsä vasten Razielin reittä ja inisi hiljaa. Suden haavat olivat jo alkaneet hyytyä ja veri oli jäänyt paakkuina turkkiin kiinni sekoitettuna muuhun likaan. Se ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa, ei oikeastaan mikään jaksanut.
Hautajaiset, niin, ruumis pitäisi viedä kylään. Hetken kuitenkin vaikutti siltä, kuin susi ei olisi käsittänyt mistä Raziel puhui mutta se pukkaisi hellästi miestä ja veti varoen käden ruumiin lähelle ja meni asentoon, jossa hän voisi kantaa pienen naisen. Hän ei antaisi Razielin tehdä sitä, vaikka oli itse haavoittunut, hän kantaisi oman äitinsä. Se olisi vähintä mitä hän voisi tehdä.
|
|
|
Post by SethAltair on Jan 12, 2010 21:42:17 GMT 3
Raziel käsitti nopeasti, mitä Ylva tahtoi eikä juuri esittänyt vastalauseita. Hän tiesi, että mainitseminen Ylvan jaksamisesta olisi turhaa, loukkaantuneenakin lohikäärme oli nähnyt ihmissuden kykenevän yllättäviin voimanponnistuksiin. Eikä tämä ei vielä ollut pahinta sorttia heidän kokemastaan. Varovasti Raziel kohotti velton ruumiin maasta ja asetti sen madollisimman vakaasti suuren suden selkään. Suoristautuessaan Raziel vilkaisi vielä ympärilleen ja sitten hetken emmittyään nosti Ylvan kaikessa ryskeessä pudonneen laukun olalleen.
Hän soi vaisun eteenpäin viittaavan eleen sudelle ja lähti kävelemään. Vaikka millään maailman ajalla ei näyttänyt olevan Ylvalle merkitystä, Raziel tiesi ettei heidän kannattaisia hidastella. Vanheneva ruumis alkaisi haista ja voisi houkutella lisää epätoivottuja nälkäisiä paikalle. Lisäksi Raziel ei missään nimessä toivonut yöpymistä metsässä, jos tämä musta ahma olisi sitä, mitä hän pelkäsi.
|
|
|
Post by laurana on Jan 12, 2010 21:48:11 GMT 3
Kun ruumis oli Ylvan selässä, ihmissusi nousi seisomaan vakain jaloin ja lähti tasaisesti kulkemaan eteenpäin. Haavoissa kirveli, mutta kipu tuntui melkeinpä hyvältä. Lisäksi Ylva piti päätään lähellä Razieliä, sillä vaikka ihmissusi ei sitä myöntänyt, hän kaipasi nyt läheisyyttä ja jotain kiinnikettä elämään.
Ruumis selässä ei ollut muutamaan kilometriin mikään kulun hidaste, mutta hiljalleen se alkoi tuntua kipeästi ja muutaman kerran Ylva uikahti, mutta painoi vain päänsä sitten vasten Razieliä ja jatkoi. Ihmiseksi Ylva ei voisi muuttua vielä moneen tuntiin, sillä hän otti aina susimuodon ollessaan masentunut tai surullinen. Ruumiin suojeleminenkin onnistui helpommin sutena.
Välillä jossain kuului rasahdus ja Ylva valpastui, mutta ne olivat vaarattomia. Hiljalleen merkkejä ihmisistäkin alkoi näkyä tiellä ja sen ympäristössä. Ylva ei silloinkaan näyttänyt merkkiäkään muuttumisen halusta. Hän pysyisi sutena mahdollisimman kauan.
|
|
|
Post by SethAltair on Jan 12, 2010 22:23:39 GMT 3
Raziel tyytyi olemaan Ylvan vierellä kävellen tasaisesti eteenpäin. Keskustelua hän ei aloittanut, koska sanoilla ei olisi ollut merkitystä. Se olisi kuitenkin vain tuntunut ontolta yritykseltä johdattaa Ylvan ajatukset muihin aiheisiin. Kuinka toinen olisikaan voinut unohtaa ruumiin paino selässään.
Muutamaan kertaan lohikäärme vilkaisi sutta huolestuneena kuullessaan tämän uikahtavan ja melkein ehdotti tälle taakan vaihtamista mutta sisimmässään hän tiesi, että Ylva pysyisi päätöksessään. He taivalsivat tasaista vauhtia eteenpäin. Heidän polkunsa oli yksi Amarathiin vievän päätien haaroista ja sen vuoksi suhteellisen hyvässä kunnossa. Aluskasvillisuus pursusi tallotun maan läpi mutta vain sen verran korkeana että kävely luonnistui jotakuinkin kompastelematta. Aika tuntui sinä iltana liikkuvan oudosti. Huomaamatta aurinko oli jo painunut huomattavasti lähemmäs horisonttia ja varjojen hiljalleen pidentyessä, ihmisten merkit alkoivat kertoa asutuksen läheisyydestä. Kerran lohikäärme näki pilkahduksen niitystä puiden lomitse ja siellä nuoresta tytöstä lammaslaumoineen.
Eräässä vaiheessa heitä juoksi vastaan vapaa koira, joka haukkui kaksikkoa hetken mutta vingahtaen puikahti hetken päästä pusikkoon. Raziel tähyili eteenpäin omistajaa odottaen mutta ketään muuta ei tullut vastaan. Silmäillen aurinkoa hän kuitenkin oletti, että he saattaisivat olla perillä ennen kultaisen kehrän laskua.
|
|
|
Post by laurana on Jan 12, 2010 22:33:54 GMT 3
Vain Razielin paikalla olo esti Ylvaa heittäytymästä suorastaan typeräksi ja harkitsemattomaksi. Koiran tullessa esiin ja räkyttäessä sudella kuin viimeistä päivää ja paetessa sitten, oli selvää, että Ylvan pitäisi ehkä muuttua. Siksi susi tarttui varoen Razielia hihasta ja nykäisi varovasti. Hänen pitäisi saada ruumis pois selästään, jotta voisi muuttua ja saada vaatteitakin päälleen.
Susi käveli tien viereen ja asettautui varoen makuulle ja katsoi merkitsevästi Razielia. Vaikka hän kuinka vihasi ihmisenä olemista masentuneena, hän ei halunnut toiselle ongelmia. Eihän edes välttämättä pääsisi kylän lähelle sutena, vieläpä ruumiin kanssa.
Tietäen hyvin, ettei voisi paljastaa olevansa tämän naisen tytär, tietty paino jäisi sydämeen. Kuoleman olisi kestänyt, mutta ei ruumiin näkemistä. Ihmissusi oli varma siitä, että seuraavina öinä hän ei nukkuisi. Ruumis jäisi kyllä vahvasti mieleen vuosiksi.
|
|
|
Post by SethAltair on Jan 12, 2010 23:06:28 GMT 3
Raziel nyökkäsi aivan kuin Ylva olisi sanonut jotakin ja seurasi tätä tienvierelle. Hän veti ruumiin pois Ylvan selästä makaamaan levollisesti tielle ja laski sitten Ylvan laukun suden viereen. Hän suoristautui jälleen hetkeä myöhemmin ja astuin taaksepäin sitten suunnaten katseensa takaisin metsään, missä oranssi kajo siivilöityi kirkkaan päivän jälkeen tiheään kasvavien puunrunkojen välistä. Varsinkin päivän tapahtumia miettien, tässä valossa oli jotakin surullista. Lämmintä mutta haikeaa. Kylään saapuminen olisi nyt varmaan vielä vaikeampaa, Raziel mietti. Kaikkien tuttujen paikkojen näkeminen, missä eivät kuitenkaan enää tutut henkilöt viipyneet. Kuinka tämä oli tapahtunut, sitä lohikäärme ei voinut olla ihmettelemättä. Jäisikö se tosiaan arvoitukseksi vai olisiko heillä mahdollisuutta selvittää sitä. Mutta merkitsisikö syyn selvittäminen jotakin loppujen lopuksi? Yhtä kuollut ihminen oli syiden kanssa kuin ilman niitä.
|
|
|
Post by laurana on Jan 12, 2010 23:14:24 GMT 3
Kun ruumis oli poissa, Ylva livahti metsään ja palasi pian pikimustaan verhoutuneena ja haroen verta pois hiuksistaan. Ensimmäistä kertaa Ylvan kasvoilla oli pitkästä aikaa kunnolla tunteita. Jotenkin silmistä näki heti, että joku oli repinyt pahasti jotain auki. Tuska oli melkein sanoin kuvaamatonta ja Ylva veti hatun päähänsä. Hän koitti estää heikkoudesta vapisemisen, mutta hänen kasvoissaan ollut haava oli auennut ja samoin otsassa ollut. Osittain näytti siltä kuin hän itkisi verta ja veri tipahteli osittain paidallekin, mutta se ei juuri tällä hetkellä Ylvaa kiinnostanut.
Ylva oli kaivanut huovan laukustaan ja kumartui nyt ruumiin ylle. Kietoen vanhan naisen siihen hellästi ja varoen, hän peitti kasvotkin. Ihmissuden kyky liikkua tuntui katoilevan ja kipu jyskytti kaikkialla. Hän oli kalpea ja tärisi heikosti. ”Ei ole enää pitkä matka”, äänikin värisi, vaikka Ylva selvästi koetti hallita tärinää. Ei hän halunnut Razielin huolestuvan ja eihän hän ollut edes välittänyt vanhemmistaan moneen vuoteen.
|
|
|
Post by SethAltair on Jan 13, 2010 20:57:00 GMT 3
Kahina kertoi, että Ylva oli palannut. Raziel kääntyi tavoitellen Ylvan katsetta muttei ehtinyt nähdä edes tämän ilmeestä paljoa, kun ihmissusi jo veti hatun kasvoilleen. Lohikäärme silmäili peitellyn huolestuneesti toisen kasvoista valuvaa verta mutta nainen itse ei näyttänyt edes huomaavan sitä.
Lohikäärme ei ollut lainkaan varma osoittiko Ylva viimeisimmän lauseensa hänelle vai huopaan kääritylle hahmolle mutta asetti askeleensa kuitenkin taas eteenpäin. Huolimatta Razielin huolesta Ylvaa kohtaan, hän pidättäytyi ehdottamasta kantajan vaihtoa. Vaikka Ylva näytti uupuneelta ja horjuvalta, hän saattaisi mieltää pyynnön jopa loukkaavana.
Siispä hiljaisuus jatkui, vain kaksikon askeleet rahisten hiekkatiellä. Aurinko painui mailleen vieden valon lohikäärmeen silmistä ja hän joutui suhtautumaan tiehen hiukan varovaisemmin välttääkseen yllättävät kompastumiset. Tie tuntui jatkuvan vielä pitkään, paljon pidempään kuin mikä sisältyisi määritelmään 'ei enää pitkä matka' mutta se saattoi olla vain lohikäärmeen ajantajun syytä. Lopulta heidän edessään alkoi kuitenkin pilkottaa pieni valoja tummien runkojen keskellä. Raziel hidasti askeleitaan huomaamattaan. Hän ei tiennyt, mitä heidän olisi syytä tehdä tästä eteenpäin. Kelle he kertoisivat tästä kuolemasta ja kuka järjestäisi hautaamisen...
|
|
|
Post by laurana on Jan 14, 2010 12:21:46 GMT 3
Kun Ylva kannatteli ruumista käsissään, hän olisi halunnut vain juosta. Hänen ei kuulunut tehdä näin! Hänen pitäisi tuntea suurta vihaa ja katkeruutta. Hän oli… Hän oli vain ollut suuri pettymys. Hän ei koskaan saisi kuulla tiettyjä sanoja vanhemmiltaan ,vaikka niitä kuinka metsästäisi. Hän saattoi löytää melkein leikiten kadonneen maagin kirjan ja kiduttaa tiedon irti surkeista, mutta niitä sanoja ei saanut kiduttamalla irti kenestäkään.
Veren haju tuntui selvänä ihmissuden nenässä, samoin jo tietty ruumiin tuoksu. Ylvalla oli tuskin voimia liikkua. Välillä hän näytti siltä, kuin oli kaatua sille paikalle ja liittyä ruumiin joukkoon. Veri tuntui vain valuvan ja valuvan. Sen rautainen maku tunkeutui suuhun ja vei ajatukset pois. Sinnikkäästi hän kuitenkin siirtyi eteenpäin.
Koska valolla ei ollut merkitystä Ylvan silmille, hän ei tuntenut pimeyttä ympärillään, kuten ei enää mitään muutakaan. Hän oli vain kääntynyt sisään päin, jottei olisi liian haavoittuvainen. Kun ihmisten tuoksu alkoi olemaan hyvinkin väkevä, Ylva kohotti katseensa ja näki valot. Ihmissusi pysähtyi. Joku tuntui kiskovan häntä hajalle. ”En minä pysty, minä en voi… Mitä jos he eivät asuu enää siellä? Missä minä olen? En minä kuulu tänne!” Ahdistus tuntui kasvavan koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi. Ylva oli alkanut vapista silmiin nähden ja tuntui kouristuksen omaisesti puristavan ruumista sylissään. Takertuen siihen kuin pieni lapsi leluunsa.
|
|
|
Post by SethAltair on Jan 14, 2010 21:11:14 GMT 3
Jollain vääristyneellä logiikalla Razielista alkoi tuntua, että tämä oli hänen syytään. Kumpa hän ei olisi edes keksinyt maagin puheille menoa. Ylvan suusta purkautuvat sanat huuhtoivat pois sen mahdollisuuden, että nainen olisi pystynyt päättämään mitä tapahtuisi seuraavaksi. Jotenkin toisen tuska tuntui säteilevän myös lohikäärmeen sydämeen ja hän ummisti hetkeksi silmänsä kootakseen itsensä. Sitten hän kääntyi Ylvan puoleen, tarttuen tätä olkapäistä ruumin editse. "Istu alas ja hengitä syvään.", Razielin ääni oli myötätuntoinen mutta painokas. "Minä yritän ottaa tilanteesta selvää, odota täällä." Lohikäärme mietti olisiko Ylvan helpompi viipyä susihahmossaan mutta se ei käytännössä olisi ollut järkevää; millaisia mielikuvia susi ruumiin vieressä herätti.
Raziel suuntasi askeleensa kylän keskustaan. Tämä oli pieni puutaloista muodostuva asutusalue, jolla ei ehkä ollut edes sataa asukasta, mikä merkitsi ainakin että kyläläiset tunsivat toisensa. Hänen pitäisi löytää maagi suhteellisen helposti, varmistaakseen tilanteen tältä. Hän pysäytti talolta vajalle kävelevän vanhan naisen ja tiedusteli maagi Sashin asuinpaikkaa. Vanhus osasi neuvoa hänet muutaman korttelin päähän, minne Raziel kiiruhti nopeasti. Hän ei uskaltanut jättää Ylvaa liian pitkäksi aikaa yksin.
Hän koputti jykevästi oveen siitä varalta, että maagi olisi nukkumassa. Sen jälkeen hän odotti kärsivällisesti muutamia minuutteja mutta turhaan. Raziel toisti koputuksen vielä edellistä kuuluvammin, minkä jälkeen sisältä kuului muutaman huonekalun kolahdus. Ovi aukesi raolleen ja kynttilän hämärä kajo lankesi sisältä. "Oletteko Sashi?", Raziel kysyi hahmolta, josta hän erotti vain silkkisen yökaavun ja sekaiset hiukset. Kasvot jäivät varjoon. "Olen. Mikä edellyttää tuollaista itsepintaisuutta tällaiseen jumalattomaan aikaan illasta?", kysyi ääni äkeästi. "Tunnet henkilön nimeltä Ylva Avci. Asuvatko hänen vanhempansa tässä kylässä vielä?", Raziel viittasi kintaalla toisen äreydelle. "Hm? Asuvat kyllä. Tai tällä hetkellä vain herra Avci. Vaimo katosi viikko sitten. Sen eukon vintti on muutenkin pimennyt... lähti varmaan taas hakemaan pientä Ylvaansa takaisin metsästä." "Mitä tarkoitatte?", Raziel kysyi inhottava muljahdus vatsassaan. "Painukaa kysymään jäljellä olevalta puolisolta.", ovi oli pahmahtanut kiinni Razielin nenän edeltä koskaan kunnolla avautumattakaan.
Synkin ja huolestunein mielin Raziel kääntyi etsimään jotakuta, joka voisi ohjata hänet Avcien talolle. Saatuaan suunnaan kissaansa etsineeltä tytöltä, hän joutui kävelemään kylän aivan toiselle laidalle, tämä viivästys painaen hänen mieltään entisestään. Toisin kuin maagin ovella, hänen koputettuaan ovi aukaistiin rivakasti miltei heti. Razielin onnistui tunnistaa pettymys vanhan miehen kasvoilta. Kenties hän oli odottanut vaimoaan. Tämän täytyi olla Ylvan isä, sen kertoivat jo kuparin värisiksi haalentuneet hiukset jotka varmaan olivat joskus täsmänneet tyttären sävyyn. "Mitä tahdotte?", kysyi mies ehkä jopa äkeämmin kuin maagi. "Kyse on vaimostanne. Tulin-" "Mitä tiedät hänestä? Kerro heti!", mies ähkäisi keskeyttäen lohikäärmeen. "Pelkäänpä, että vaimonne on kuollut.", Raziel vastasi mahdollisimman vakaalla äänellä mutta hänen silmistään saattoi nähdä, että varjot kuroittautuivat taas hiukan pidemmälle. Mies ovella ei sanonut mitään. Hän ei oikeastaan enää katsonut Razielia vaan tuijotti jonnekin pimeyteen tämän olan yli. "Teidän pitäisi ehkä tulla mukaani.", Raziel ehdotti hetken päästä. Mies vain nyökkäsi jäykästi, kuin olisi hädin tuskin ymmärtänyt.
Mies käveli pikaisesti naulasta kiskaistu päällystakki yllään Razielin jäljessä kylän toiselle laidalle, missä Ylvan oli tarkoitus odottaa. "Ylva?", Raziel tähyili pimeyteen, johon hänen silmillään oli taas vaikeuksia tottua kylää valaisseiden lyhtyjen jälkeen.
|
|
|
Post by laurana on Jan 14, 2010 22:39:29 GMT 3
Kuin automaattinen laite Ylva tuijotti Razielia silmiin ja muutamalla peruutuksella laskeutui varoen istumaan ja nyökkäsi kuin pieni lapsi päällään ymmärryksen merkiksi. ”Minä odotan”, hän totesi ja kohensi ruumiin asentoa sylissään. Hän piti sitä kuin pientä lasta käsivarsillaan ja välillä silitti kankaan läpi ihmisen muotoja. Kultaiset seurasivat Razielin matkaa kylään ja sitten vain pimeys astui synkkään mieleen.
Ihmissuden mieli on oikukas, mutta nyt ihminen oli pinnassa. Kun Ylva tiesi voivansa olla rauhassa hetken aikaa, hän vavahti ja äännähti hiljaa ja alkoi nyyhkyttää. Hänen piti saapua vanhempiensa luokse ihmisenä ja näiden oli pitänyt ottaa hänet takaisin, mutta nyt hän tuuditti äitiään ikuiseen uneen ja ei halunnut tietää edes, oliko hän kuinka suuri pettymys. Kyyneleet sekoittuivat vereen ja suolainen yhdistelmä valui pienen ajan kasvoilla, mutta se oli ikuisuus Ylvalle, joka ei ollut itkenyt vuosikymmeniin. Viimeksi ehkä silloin, kun hän oli ollut aivan pienen pieni lapsi. Itkun loputtua tilalle tuli vain tyhjyys, ontto tunne ja vuotava nenä. Sinnikkäästi Ylva piti pintansa ja istui tämän jälkeen paikallaan kuin uskollinen vahti. Hän kuunteli kaikkea ympärillään ja vain kokemus kertoi kaiken olevan hyvin, sillä ajatukset eivät toimineet laisinkaan.
Kun Ylva kuuli oman nimensä, tämä tuntui havahtuvan horroksesta. Hän oli istunut tien penkalla kääriytyneenä itsekin mustaan, silmät kiinni ja ruumis sylissään hän oli näyttänyt enemmän varjolta tai suurelta lohkareelta, kuin miltään elävältä. ”Täällä”, Ylva vastasi käheällä äänellä ja nousi huojahtaen seisomaan. Hänen hattunsa kallistui nousussa, mutta taakka sylissä ei antanut mahdollisuutta korjata sitä takaisin silmille, jolloin Ylvan kurjaakin kurjemmassa olevat kasvot näkyivät selvästi ja kultaisten silmien ahdistus ja suru. Kun hän huomasi hahmon Razielin vierellä, ilme muuttui järkyttyneeksi. Sama ilme muodostui vanhuksen kasvoille.
”Hyvät jumalat… Oletko se sinä Ylva? Hän löysi sinut…” vanhus köpötti lähemmäs jäykistynyttä Ylvaa, joka olisi käynyt sillä hetkellä patsaasta. Hän pelkäsi tuomitsevia sanoja ja valmistautui laskemaan ruumiin ja juoksemaan, mutta kaiken järjen vastaisesti vanhus kohotti kätensä ja epäröiden kosketti veren ja kyynelten tahrimaa poskea. ”Äiti…” Ylva ei kyennyt juuri puhumaan ja kohotti hellästi ruumista sylissään. Isä kuitenkin vain nyökytti päätään ja kääntyi katsomaan Razielia kyyneleet silmissään. ”Kiitos, kiitos kun toit vaimoni ja lapseni luokseni. Tulkaa. Viedään hänet kylään ja sitten hoidetaan teidät kuntoon. Voi lapsi rukka, mitä oikein tapahtui? Kerro minulle kaikki myöhemmin, ei nyt”, Isä sanoi kun Ylva aukaisi jo suutaan. Hän lähti lauhkeaakin lauhkeammin seuraamaan vanhusta, mutta pysähtyi Razielin vierelle ja kuiskasi hyvin hiljaa. ”Auta, jalat eivät kanna. Minä en halua kaatua ja pudottaa äitiä”, ihmissuden ääni värisi yhä rasituksesta, vaikka hän oli istunut, se oli tuntunut vain pahentavan asiaa.
|
|
|
Post by SethAltair on Jan 14, 2010 23:23:14 GMT 3
Razielin sydän löi hetken tavallista kiivaammin, peläten pahinta mahdollista skenaariota. Hän oli tuonut Ylvan isän tänne, tietämättä mitä muuta voisi tehdä, tietämättä mikä tämän suhtautuminen tyttäreensä olisi. Kuitenkin jo ensimmäisistä sanoista kuulsi hämmentynyt miltei epäuskoinen ilo. Razielin sielussa se oli kuin lämmin vesi kylmän viiman jälkeen. Raziel uskoi, ettei Ylva olisi kestänyt, että vanhus olisi käännyttänyt heidät pois...
Lohikäärme nyökkäsi vanhemman Avcin kiitokseen, hädin tuskin uskomatta että tämän pimeän tunnelin lopussa oli häämöttänyt tällainen lämmin valo. Raziel siirsi katseensa Ylvaan, kun tämän isä lähti takaisin kohti kylää, nähdäkseen miten kaikki tämä ihmissuteen vaikutti. Hän hämmästyi Ylvan hiljaisia sanoja. Koskaan ennen ei tuo sisukas nainen ollut pyytänyt jotain, hädin tuskin ottanut vastaan apua. Mutta Raziel hymyili katsoen ihmissuden kultaisiin silmiin. "Tietenkin." Lohikäärme kietoi toisen kätensä ihmissuden selälle ja toisella tuki heidän huopaan käärittyä taakkaansa.
Kun he viimein saapuivat talon luo, Ylvan isä oli jo kiireesti avaamassa ovea ja viittoi heitä sisään. Hän sytytti nopeasti eteisestä nappaamansa kynttilän ja näytti sitten kaksikolle valoa. "Hänet voisi laskea.... vuoteeseensa.", vanhan miehen ääni särähti.
|
|
|
Post by laurana on Jan 14, 2010 23:36:10 GMT 3
Jotenkin Razielin hymy ja tukeminen antoivat uutta voimaa nostaa saapasta toisen eteen ja seurata vetreässä kunnossa olevaa vanhusta. Välillä ihmissusi yllätti itsensä pohtimasta jotain, mutta väsymys painoi päälle. Heidän saapuessaan talolle, tuttuja hajuja osui nenään. Talon tuoksu oli samanlainen kuin ennenkin, hieman vain vanhentuneempi. Sen ruusutarha tuoksui samalta ja istutukset. Muistikuvia alkoi välähdellä silmissä, mutta ne Ylva työnsi pois, hän ei jaksaisi niitä juuri nyt. Myöhemmin, mutta ei nyt.
Vain Razielin tuki ja apu, olivat mahdollistaneet ruumiin kantamisen kylään saakka. Kädet täristen Ylva seurasi isäänsä sisälle ja pieneen makuukammariin. Varoen tarkasti kolhimasta haurasta olentoa sylissään, Ylva laski äitinsä makaamaan vuoteelle. Hellästi hän paransi peitteen asentoa tämän yllä ja astui sivuun. Polvia heikotti ja sydän pamppaili, mutta päälimäinen tunne oli jonkin sortin epäuskoisuus ja turtumus.
”Annetaan hänen jäädä siihen ja pidetään me elävät vielä toisistamme huolta”, vanha mies sanoi silitettyään huomaamattomasti peitteen alta pilkistävää päätä. Astellen kummallisen määrätietoisesti eteenpäin keittiöön. ”Istukaa ja juokaa ja syökää. Tässä on pyyhkeitä, joilla saat veren pois”, vanha mies touhotti ja istutti tyttärensä ja Razielin penkille. Hän puuhasi ympäri pientä tupaa tuoden Razielille vettä ja Ylvalle pyyhkeitä. Ihmissusi tarttui niihin kankein sormin ja katsoi vain hetken niitä, kuin pohtien mitä niillä oikein tehtiin. Asia tuntui selviävän sillä turtuneesti hän alkoi puhdistamaan kasvojaan. Vaatteetkin olivat osittain liimautuneet ihoon veren takia, mutta ne eivät olleet niin häiritseviä. Isäntä toi heidän eteensä ruokaa ja lopulta istui heitä vastapäätä. ”Kertokaa nyt mitä oikein tapahtui! Oh! Älä Ylva, se on hopeaa. Anteeksi”, Ylva oli tarttua pieneen veitseen, joka oli tummunut ajan saatossa, mutta nykäisi nopeasti kätensä pois varoituksen kuullessaan. ”Minä en oikein ole varma. Olin kaikkea muuta kuin viisas. Raziel osaa selittää..” Ylva mutisi ja tuijotti pientä veistä ja hinkkasi kasvojaan. Hänen ei tehnyt mieli syödä mitään.
|
|
|
Post by SethAltair on Jan 17, 2010 18:57:03 GMT 3
Raziel tunsi itsensä ulkopuoliseksi heidän astuttuaan taloon sisään. Sekä isälle ja tyttärelle tämä hetki koostui varmasti muistoista sekä jaetusta menetyksestä. Lohikäärme antoi Ylvan hoitaa vanhan naisen asettamisen vuoteelle ja vilkaisi sitten tämän isään. Toisin kuin Ylvan, miehen katseessa oli outoa rauhaa... olisiko se voinut olla jopa helpotusta. Kenties mies oli jo puoliksi tiennyt, ettei enää saisi vaimoaan takaisin... Raziel ei halunnut paneutua asiaan pidemmälle.
Raziel seurasi mieluusti valoisanpaan keittiöön ja istuutui miehen vedettyä heille tuolit. Raziel katse vaiti silmäkulmastaan, kun Ylva puhdisti kasvojaan ja mietti, tarvitsisiko tämän jo umpeutuvia haavoja paikata, kunnes Ylvan isä laski ruokaa heidän eteensä. Lohikäärme ei tuntenut itseään nälkäiseksi mutta oli kohteliaisuudesta tarttumassa leipään kun äkkiä vanhan miehen älähdys sai hänet hätkähtämään. Hän vilkaisi Ylvan isää. Vanha mies siis tunnusti Ylvan ihmissutena...
Kuultuaan Ylvan siirtävän puheenvuoron hänelle, hän jätti leivän kokonaan rauhaan. "Ylva on... avustanut minua jonkin aikaa... tutkimusretkissäni.", Raziel haki oikeita sanoja edetessään. "Olimme tulossa Amarathista metsää halkovaa polkua, kun huomasimme tiellä... ruumiin. Pelkäänpä, että hän oli joutunut metsässä vaeltaneen demonin kynsiin. Otaksun, että tullessamme paikalle hänen kuolemastaan oli jo useita tunteja. Ylvan tunnistettua hänet, päätimme että olisi parasta tuoda hänet takaisin kotiin." Lohikäärme jätti kertomatta haaskansyöjästä. Se ei hyödyttäisi mitään eikä hän halunnut turhia julmia yksityiskohtia.
|
|