|
Post by SethAltair on Mar 6, 2010 20:21:18 GMT 3
Raziel ei ollut uskonut heräävänsä enää elossa... noh, silloin hän ei kai olisi herännyt enää ollenkaan. Olo oli kuin hänen ruumiistaan olisi puuttunut paloja. Vasen puoli vartalosta tuntui irralliselta, oikea puoli tuntui kadonneen johonkin. Jotenkin silmäluomet vielä toimivat ja pimeys häipyi korvautuen punahiuksisen naisen kahdentuneilla kasvoilla. Liikaa punaista... veressä... tunsiko hän tuon henkilön? Hänen toinen silmänsä tuskin näki mitään muuta kuin punaista, joten Raziel päätti sulkea sen. Naisen kasvot tarkentuivat hiukan mutta näkyivät yhä kahtena. Pieni liikahdus, jolla lohikäärme koitti kääntää päätään sai kivun singahtamaan hänen päänsä läpi kuin nuoli ja Raziel ähkäisi tuskaisena.
Se kuitenkin sai myös asiat loksahtamaan kohdalleen hänen päässään. "Ylva... ", Raziel mumisi epäselvästi, koska toinen puoli hänen huulistaan oli aivan turta. Ummistaen silmänsä hetkeksi kivulle hän käänsi päätään ja näki sen minkä halusikin, mustan pedon hengetönnä maassa. "Kiitos.", sana kuulosti hinkuvalta. "Puoli... tuntia... kehoni palautuu. Selviät... kö?" Razielin onnistui kysyä. Hän näki Ylvan vielä melko epätarkasti mutta väreissä ei ollut erehtymistä. Liikaa punaista ja lisää vuoti yhä.
|
|
|
Post by laurana on Mar 6, 2010 20:33:48 GMT 3
Helpotus tuntui ihanalta vapautukselta kun Raziel aukaisi silmänsä. ”Jumalille kiitos”, nainen huokaisi ja silitti ruskeita hiuksia. Hän ei kyennyt puhumaan, hän pelkäsi henkäisyllään tappavansa Razielin, joka ei saanut missään nimessä kuolla. ”Selviän, se on lyhyt aika. Lepää nyt”, Ylva vastasi ja hymyili rohkeasti. Hän keräsi vaatteensa, ne mitä niistä oli jäljellä, mytyksi ja auttoi Razielia asettumaan mahdollisimman mukavasti. Sitten Ylva perääntyi ja jätti miehen rauhaan.
Ylva kaivoi ohuen ohuen viittansa pienestä taskusta, jonne se oli laskostettu. Se ei lämmittänyt, mutta oli tyhjääkin parempi ja siveellisempi. Tosin, tuskin kukaan käyttäisi tätä tietä hetkeen. Ainakin sen näköinen se oli, että siitä ei pidetty aina niin hyvää huolta. Aamukin oli niin varhainen, että vielä ihmiset eivät edes ehtisi heidän luokseen.
Puoliksi linkuttaen, puoliksi pomppien Ylva haki miekkansa ja raahautui sitten nojaamaan vaunujen renkaaseen. Ensimmäisen kerran hän uskaltautui katsomaan kylkeään. Siitä vuoti verta, mutta hän eläisi, vaikka kynnet olivat yltäneet oletettua syvemmälle. Käden haava alkoi jo parantua. Muut haavat olivat samaa tyyliä, mutta jalka oli melko lailla pahassa kunnossa. Lähellä ei ollut mitään, mistä olisi saanut siihen tukea. Muuttuminen ihmiseksi oli onneksi asettanut luut oikealle kohdalleen.
Saatuaan tarkistuksen tehtyä Ylva sulki silmänsä lopen uupuneena. Hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän piti vartiota ja toivoi aasin palaavan. Otuksella taisi olla kuitenkin niin paljon älyä, että se ei tullut lähelle. Puolituntia kului nopeasti, mutta Ylvasta se tuntui vuosilta. Välillä hän avasi silmänsä, vain tarkistaakseen, että Raziel ol iyhä siinä.
|
|
|
Post by SethAltair on Mar 6, 2010 20:59:39 GMT 3
"Hyvä.", Raziel totesi hiljaa ja olisi hymyillyt, jos hänen poskilihaksensa olisivat enää toimineet senkään vertaa. Ainoa asia, joka muuten turrassa kehossa itsepintaisesti pysyi oli jyskyttävä kipu päässä. Karhumainen läimäys ahman käpälästä soi hänen korvissaan vieläkin. Vaikka hän olisi tahtonut yrittää parantaa Ylvan heti, mikään hänen raajoistaan ei suostunut liikahtamaan sentin vertaa ja niin Raziel saattoi vain maata avuttomana ja antautua tajuttomuudelle, joka muutenkin kolkutti ovea.
Melko täsmällisesti Raziel heräsi viisi minuuttia ennen kuin halvaannuttavan myrkyn vaikutuksen häviämistä. Siitä olikin pitkä aika, kun hän oli kokenut yhtä hirvittävää kipua kuin sillä hetkellä oikeassa kädessään. Koska katkenneen kyynärluun ajatteleminenkin pahensi tuskaa, Raziel lakaisi mietteen pian psyykkisen maton alle.
Varovasti auttaen itsensä istuma-asentoon vain vasemman käden varassa Raziel testasi liikkumakyvyn palautumista. Hänen päässään pyöri ja vihloi aina vain ikävämmin mutta tällä hetkellä Razielin prioriteettina oli Ylvan parantaminen. Hän itse ei kuolisi enää verenhukkaan ja vaikka hän tiesi, että ihmissudet paranivat nopeasti, hän halusi varmistua vaarallisiin paikkoihin tulleista vaurioista.
"Ylva?", Raziel henkäisi ohuesti, koska hänen näkökenttänsä sumeni ja tarkentui vaihtelevasti. Hänen teki mieli ravistaa päätään mutta jotenkin hän arveli että kipu päässä olisi saanut hänet kupsahtamaan saman tien.
|
|
|
Post by laurana on Mar 6, 2010 21:06:59 GMT 3
Kuullessaan oman nimensä, Ylvan silmät räpsähtivät auki välittömästi. Ihmissusi käänsi päätään ja huomasi Razielin. Ylva nousi kankeasti ja linkutti miehen luokse. ”Älä liiku. Puolituntia ei tee ihmeitä”, nainen sanoi ja istuutui Razielin vierelle, tarkalleen ottaen oikeallepuolelle, jotta susi näkisi käden.
Uskomatonta hellyyttä osoittaen, Ylva tarkasteli kättä. ”Jäät henkiin, mutta älä enää ikinä näytä siltä kuin kuolisit. On ihan tarpeeksi vaikeaa muutenkin. Nyt kun vielä järjestit sen: hei olen lohikäärme – paljastuksesi”, Ylva sanoi ja hymähti. Jotkut sitten osasivat olla huolta aiheuttavia.
Ylvan haavoista osa oli jo umpeutumassa ja kyljen haavat paranemassa. Jalka veisi kauiten aikaa, mutta ihmissuden kipukynnys oli onneksi korkealla. Hän olisi toiminta kykyinen taas huomenna tai ylihuomenna. ”Tarvitsetko mitään?” Ylva tosiaan pisti ”laumansa” etusijalleen.
|
|
|
Post by SethAltair on Mar 6, 2010 21:29:44 GMT 3
Razielistä oli hyvä nähdä, että Ylvakaan ei näyttänyt siltä, että kaatuisi maahan elottomana seuraavassa hetkessä. Tämän kasvot olivat kalpeat mutta niin olivat varmaan hänen omansakin. Tai ehkä vaaleus vain paistoi niin räikeästi kaiken sen veren keskeltä. Raziel kohotti hiukan vasenta kättään rapsuttamaan pois kuivunutta verta parrastaan, kun Ylva tutkaili hänen oikeaa kättään. Pieneltä sävähdykseltä ei säästytty kuitenkaan. Liikutteleminen tuntui olkapäässä asti, kiitos ahman riepottelun.
"Lupaan sen.", Raziel hymähti Ylvan ensimmäiseen toteamukseen. "Lohikäärmeitä ei saa hengiltä niin helposti... joka tapauksessa en usko että kukaan näki kun muutuin. Kuka lie näki, näki tyhjästä ilmaantuneen lohikäärmeen nousevan siivilleen. Sitä ei välttämättä voi heti yhdistää lähellä kävelleeseen mieheen. Moni ei edes tiedä meidän lajimme omaavan ihmismuotoa." Raziel huokaisi ja totesi, että olisi ehkä sittenkin viipynyt hetken pidempään tunnottomassa kehossa.
Raziel sulki hetkeksi silmänsä ja pyyhki lisää verta kasvoiltaan. Se ei kyllä auttanut puoliksi punaiseen näkökenttään mutta ainakaan hän ei enää nähnyt kaikkea kahtena. "Tarvitsen.", lohikäärme avasi silmänsä. "Minun tarvitsee tietää miten voit. Miten haavat ovat ehtineet umpeutua?" Viitan läpi oli paha mennä sanomaan mitään eikä Raziel halunnut ryhtyä epäkohteliaaksi, joten hänen olisi luotettava Ylvan sanaan vaikka tämä todennäköisesti vähättelisi asiaa, kuten naiselle oli tyypillistä.
|
|
|
Post by laurana on Mar 6, 2010 21:42:18 GMT 3
Melkein hellä hymy kävi Ylvan kasvoilla. ”Se onkin hyvä tieto”, hän totesi ja naurahti, vaikka se kuulsoti aika paljon ei naurahdukselta. Ihmissusi tarkkaili kaikkia Razielin liikkeitä ja huokaisi äänettä helpotuksesta, kun mies tuntui palautuvan häntäkin nopeammin.
”Ei tässä mitään hätää ole. Pirulainen päätti rusentaa jalkani, mutta sekin on kohta taas kunnossa. Mitä me muuten teemme ruumiille?” Ylva osoitti otusta. Sen ruumis oli aika kauheassa kunnossa. Ihmissusi oli saanut sen raadeltua hyvin. Ylvan sormet itse asiassa olivat täysin verenpeitossa, kuten koko käsi. Nyt vasta nainen tuntui tajuavan senkin. ”Pitää löytää lähde ennen palaamista. Taidan olla... aika kamalassa kunnossa ulkonöllisesti”, Ylva koetti pyyhkiä verta käsistään, mutta se oli jämähtänyt aika hyvin. ”Raziel, eihän tuon veressä ollut mitään... sellaista mistä minun pitäisi tietää”, ihmissusi tajusi taineensa vähän niellä verta ja muutakin. Otuksen niskassa oleva jälki taisi kyllä kertoa senkin, että niska oli purtu poikki. Nyt kun Ylva asiaa mietti, hän melkein säikähti itseään ja raatelu kykyään.
”Minun kun piti aloittaa suhteellisen veretön elämä. On tämäkin kaste sille”, ihmissusi mutisi ja näytti synkistyvän. Ylva tajusi, että hän ei koskaan tulisi olemaan elämän suojelija ilman tappamista. Hän ei ikinä kykenisi pitämään perhettä, sillä perhe kuolisi. Kevyt sävähdys kulki naisen vartalon läpi, kun hän muisti erään laumansa jäsenen, jonka kanssa he olivat täydenkuun aikaan raadelleet toisiaan ja Ylva oli... Hemmetti, hänen pitäisi lopettaa ja keskittyä tähän hetkeen. Hän ei ikinä saisi eksyä ajattelemaan menneisyyttään.
|
|
|
Post by SethAltair on Mar 6, 2010 21:59:02 GMT 3
"Mmm... ", oli Razielin yksimielisyyden merkki lähteen löytämiselle. "Tämän näköisenä ei liikuta ihmisten ilmoilla." Hänen katseensa seurasi Ylvan katsetta pedon ruumiille ja hänen mielessään hiipi edelleen pelon muisto tuosta olennosta hengissä, hampaita ja kynsiä, valmiina raatelemaan elämän irti niin nopeasti.
"Koska olet ihmissusi, korkeintaan pahoinvointia. Demonin veri on normaalia hapokkaampaa mutta uskon, että hyvän parantumiskyvyn ansiosta sisuksesi kestävät.", Raziel kertoi aavistaen, mistä Ylva oli huolissaan. Hän oli saanut itsekin viimekerralla ahman verta kasvoilleen. Hänen täytyisi puhdistaa miekkansa vedessä, koska kankaat syöpyisivät rikki. Raziel käänsi katseensa takaisin Ylvaan tuntien taas kivun nykivän ohimollaan, mihin käpälä oli osunut.
"Ylva... onko kaikki hyvin nyt?", Raziel kysyi nähdessään naisen synkän ilmeen. Sashin onnettomasta kohtalosta ei ollut heitä syyttäminen. Ainakin heillä oli Ylvan varojen takuu ja mikä tärkeintä, he olivat molemmat hengissä...
|
|
|
Post by laurana on Mar 6, 2010 22:07:45 GMT 3
Se sitten selitti miksi Ylva halusi kakoa sisuksiaan ulos. Hän ei kyllä hetkeen koskisi mihinkään veriruokaan... Se oli kyllä vale, koska kasvikset vain eivät olleet oikein ihmissuden juttu. ”Hyvä, minä jo kummastelin miksi voin vähän huonosti”, Ylva totesi ja ravisti päätään kevyesti.
Hetken aikaa tuntui siltä, kuin joku olisi koetellut jäätä joka jousti, mutta ei murtunut. Ylva vain kokosi itsensä ja kovetti itsensä, kuten aina. Hän ei koskaan ollut mikään itsensä vuodattaja, muuta kuin yrteissä ja sienissä. ”Ei tässä mitään, minä etsin vettä tuolta. Sashi oli typerys, jos hänellä ei ollut kuin yksi leili”, Ylva totesi ja nousi. Sora pisteli paljaita jalkoja, mutta se ei haitannut naista. Ainoa näkyvä heikkous, oli Ylvan raju ontuminen.
Hetken aikaa Ylva tonki vaunun etuosaa ja palasi sitten leili mukanaan Razielin luokse. ”Juo vähän. Tuon veri maistuu hirveältä, joten säästän sinut sen maulta”, Ylva hymyili puoliksi, mutta hymy ei yltänyt silmiin saakka. Vaikka Ylva kuinka esittäisi, hän ei voinut esittää silmillään iloista, vaikka kaikkea muuta kylläkin.
|
|
|
Post by SethAltair on Mar 7, 2010 0:04:25 GMT 3
Ylvan epäonneksi Raziel oli pitkään perehtynyt ihmisiin ja nainen, kasvanut metsässä tai ei, myötäili tiedottomia merkkejä sen verran että hän tiesi, jonkin vaivaavan toista. Tosin, nyt ei ollut hyvä hetki. Heidän molempien pitäisi ottaa aikaa ryhdistäytyä.
Raziel olisi tahtonut sanoa Ylvalle hakevansa itse leilit nähtyään tämän ontumisen mutta tuli siihen ärsyttävään lopputulokseen, että jos hän koettaisi nousta, huimaus varmaan yltyisi niin pahaksi ettei hän pääsisi edes vaunulle saakka. Niinpä Raziel odotti ja rapsutti lisää verta parrastaan. Veri hänen hiuksissaan oli osittain demonin kaulasta tulleesta haavasta, osittain hänen omaansa pedon kynsien johdosta. Sentään hänen päähänsä olivat osuneet suurimmalta osin vain anturat, muutoin Raziel olisi saanut kauniit arvet ohimoonsa.
"Kiitos. Tiedän miltä se maistuu.", lohikäärme otti leilin vastaan ja joi. Hän kostutti myös kättään sen verran että sai pyyhittyä kasvonsa miltei kokonaan. Veri tuppasi muistuttamaan liikaa melkein-hengenmenetyksestä. Sitten hän ojensi leilin takaisin Ylvalle. "Ja kiitos... kaikesta muustakin. En olisi tässä ellet olisi löytänyt jostain voimaa nousta... ", Raziel katsoi ihmissutta vilpittömästi silmillään, joiden väri oli omituinen sävy kultaisen ja hiekanruskean väliltä.
|
|
|
Post by laurana on Mar 7, 2010 0:28:19 GMT 3
Välittömästi saadessaan leilin käsistään Ylva laskeutui makaamaan. Hän odotti rauhassa saavansa leilin itselleen ja otti ensin pienen kulauksen, jolla huuhteli suunsa. Sitten nainen tyydytti vasta rajumman janonsa ja käytti vettä hinkatakseen verta pois, mutta hän jätti sinne tyydyttävästi vielä jäljelle. Ei sitä tiennyt mitä vielä sattuisi.
”Laumaa ei jätetä ja sen puolesta kuolen melkein ilomielin. Lisäksi sainpahan äitini murhaajan pois päiviltään”, Ylva totesi kuin se olisi ílmiselvä asia. Hän tekisi aina kaikkensa lauman puolesta ja Raziel oli osa laumaa nyt yhtä tiiviisti kuin Ylvan isä. ”Metsässä vartuin melko pitkän aikaa yhden lauman parissa ja se opetti minulle kaiken mitä tiedän sutena olosta ja sen periaatteina, jos niin voi sanoa, oli lauman paras ja sen vuoksi jopa kuoleminen”, Ylva kertoi ja kohautti olkaansa, kuin se olisi pikku juttu. Ihminen ei voisi koskaan opettaa toiselle sellaista uhrautumista.
Ihmissusi jäi makaamaan maahan hetkeksi aikaa. Kivet tuntuivat epämukavilta ja hiuksiin joutui hiekkaa, mutta Ylva ei jaksanut välittää. Hän tarvitsi enemmän voimiaan kuin puhtautta. Hän oli ollut likaisempi ennenkin, joten ei hän nyt alkanut hienostelemaan.
|
|
|
Post by SethAltair on Mar 7, 2010 10:24:49 GMT 3
Raziel nyökkäsi muutaman kerran mutta kuunteli muuten vaiti Ylvaa. Jos totta puhuttiin hänellekin lauma oli hiukan vieras käsite. "Et siis ollut aivan yksin... ", Raziel tokaisi puoliääneen Ylvan lopetettua ja jostain syystä hänen näkemyksensä naisen lapsuudesta valoistui hiukan. "Minun kansallani ei ole laumoja. Olemme liian itsenäisiä, ehkä liikaa ihmisten kaltaisia. Luulen, että vain perheen kesken vallitsevat 'laumaan' verrattavat säännöt mutta perheetkin ovat pieniä, koska lajimme lisääntyy hitaasti.
Muu yhteisö oli tiivis, koska jostain syystä eristäydymme muista lajeista... silti minusta tuntui aina, että se ei ollut tiivis sydämeltään. Tiedot, taidot ja opit jaettiin mutta kaikki lopulta seurasivat omia polkujaan. Ei ollut mitään sellaista kuin 'lauman paras' tai sen vuoksi 'uhrautuminen'. ", Raziel huokaisi hiukan ja tajusi sitten, ettei koskaan ennen ollut kertonut näin paljon muille kansastaan. Hän taivutti niskaansa hitaasti voidakseen katsoa kirkkaansiniselle taivaalle, joka oli nyt täysin valjennut aamuun.
"Mutta, lepää sinä välillä. Minä pidän vahtia. Jos joku tulee, pystyn ehkä loitsulla harhauttamaan heidät tästä hävityksen kauhistuksesta.", Raziel ehdotti Ylvalle.
|
|
|
Post by laurana on Mar 7, 2010 11:07:45 GMT 3
Niin, ei hän ollut koskaan yksin. Hänen laumansa oli ollut muutaman vuoden ajan kaikki kaikessa. Toki oli ollut kärhämiä, sillä ihmissusi nyt aina oli myös ihminen osittain. Siitä ei päästy yli eikä ympäri ja lopulta Ylva oli lähtenyt omille teilleen.
Oli jotenkin outoa kuulla lohikäärmeistä lohikäärmeeltä. Kaikki mitä Ylva tiesi pohjautui itse asiassa kirjoihin, kertomuksiin ja havaintoihin, joita hän oli tehnyt Razielin seurassa. ”Mutta sinun kansasi tulee aina selviytymään. Teitä arvostetaan ja kunnioitetaan, teidän ei tarvitse juuri tietää siitä, mitä tarkoittaa jonkun takia kuoleminen, jos ette halua. Kuten sanoit, te valitsette omat tienne”, Ylva totesi, ei katkerana omalle rodulleen, vaan yleisesti.
”Puoli tuntia”, ihmissusi totesi kääriytyen paremmin viittaansa ja piaan hän oli omassa horroksessaan. Hänen alitajuntansa kuitenkin leikki sudella. Se näytti ”unia”, joista yksi oli ihmissuden pahimpia traumoja. Koska hän oli kokonaan vieläkin melkein veren peitossa ja vaatteitta se toi mieleen aamuja täydenkuun jälkeen. Olo ei missään määrin ollut levollinen, muuta kuin vartalossa.
|
|
|
Post by SethAltair on Mar 7, 2010 12:08:33 GMT 3
Ylvan kääriytyessä viittansa Raziel laski katseensa tielle. Metsän läpi matkalaiset liikkuivat mieluusti vain päivisin, joten hyvällä tuurilla heidän ei tarvitsisi olla huolissaan ohikulkijoista kuin vasta muutamien tuntien päästä. Mies avasi ja sulki vasemman kätensä nyrkkiä venytelläkseen vielä hiukan kankeita sormiaan mutta ei uskaltanut toistaa samaa oikealla. Ennen pitkään hänen täytyisi kuitenkin laittaa käsi oikeaan asentoon ennen kuin hän saattaisi ruveta parantamaan sitä. Hän tunsi olonsa vieläkin riepotelluksi ja mustelmaiseksi mutta se ei ollut mitään mikä ei haihtuisi ajan kanssa. Levon jälkeen heidän tosiaan olisi syytä etsiä joki tai lampi tai mikä ikinä soveltuisikin peseytymiseen. Jos he näin ilmaantuisivat takaisin Avcien kotikylään, syntyisi turhia järkyttymisiä.
Nyt kun Razielilla oli aikaa, hänen ajatuksensa vääjäämättä lipsuivat siihen suurempaan ongelmaan, jota hän yritti ratkoa. Hänelle ei sitten oltu suotu tilaisuutta kysyä Sashilta demonien ja ihmisten sopimuksista. Raziel uumoili, että tuskin vähäinen maagi olisi kuitenkaan tiennyt mutta nyt... nyt hänen täytyisi etsiä itselleen jälleen uusi suunta. Mitä lankoja hänen käsiinsä oli jäänyt?
Edes nuo ajatukset eivät silti estäneet lohikäärmettä rentoutumasta auringossa, lisko kun oli ja vaikka hän ummisti silmänsä, hän piti aistinsa tarkkana odottaen Ylvan heräämistä.
|
|
|
Post by laurana on Mar 7, 2010 12:18:16 GMT 3
Puolituntia kului nopeasti horroksessa ja jonkin sortin valveunissa. Haavat paranivat levossa nopeammin ja enää vain kyljessä oleva pysyi paikallaan. Mustelmatkin olivat suurelta osin kadonneet. Jäsenet tuntuivat kuitenkin kankeilta ja luu nyt ei koskaan parane hirvittävän nopeasti. Hiljalleen Ylva alkoi osoittaa elämisen merkkejä ja lopulta hän aukaisi silmänsäkin. Hän sitten vihasi nukkumista.
Nainen huomasi Razielin asennon ja ihmissuden kasvoilla vilahti huvittuneisuus. ”Älä kerro, että seuraavaksi haet ison kiven ja jäät sen päälle”, Ylva sanoi käheällä äänellä. Nainen nousi istumaan ja verihiutaleita tuntui karisevan kaikkialle. ”Toivottavasti vaunussa on vaatteita. Voit muuten varmistua siitä, että me emme palaa huomaamattomasti”, Ylva totesi ja nousi hieman kankeana ja silmiään räpytellen.
Vatsassa kiersi hieman ikävästi, ilmiselvästi se veren pirulainen ei ollut vielä kadonnut mihinkään. Hitaasti Ylva meni vaunujen päälle ja alkoi tutkiskella katseellaan. Sisältöä. Ei vaatteita, ei edes hianoa silkkiä! ”Mitä hyötyä tästäkin nyt sitten on?” Ihminen tai ihmissusi, mutta tietenkin Ylva välitti hieman ulkomuodostaan naisena.
|
|
|
Post by SethAltair on Mar 7, 2010 12:34:31 GMT 3
Raziel säpsähti parempaan ryhtiin kuullessaan ihmissuden huomautuksen. "Eh.. en minä... ", Raziel mutisi jotain epäselvää ja seurasi sitten katseellaan Ylvaa, kun tämä kiipesi jälleen vaunuun. Tosiaan voisi osoittautua epäkäytännölliseksi liikkua ihmisten ilmoilla pelkällä viitalla oli se sitten verinen tai ei.
Raziel päätti viimein ponnistella jaloilleen. Hän ei ollut taistellut henkihieväriin sen verran pitkään aikaan, että nyt tuntui kuin olisi jäänyt kivivyöryn alle. Lohikäärme suoristautui hitaasti, joutui pahoinvoinnin ja huimauksen kouriin, taipui hetkeksi kaksin kerroin ja toivuttuaan vähän seurasi Ylvaa vaunun suuaukolle. "Olin näkevinäni aasin selässä vielä satulalaukut, kun tulin. Ehkäpä kaikki Sashin vaatteet olivat siellä. Olen varma, ettei hän olisi lähtenyt ilman mitään.", Raziel huomautti käsi painettuna vasemmalle otsalohkolleen huimauksen takia.
|
|